Puuttuvat tekstit vuoden 1985 painoksesta.

[Numerointi 1985 painoksesta.]

89. Ruotsinkieli.

Noin seitsemän tai kahdeksansataa vuotta sitten puhuivat ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset samaa kieltä. Tätä nimitettiin silloin Norräna tungan, ja se oli läheistä sukua niille kielille, joita saksalaiset, hollantilaiset ja englantilaiset puhuvat. Sittemmin, kun nuo kolme kansaa olivat kauan eläneet erillään tahi käyneet sotaa keskenään, alkoi tanskankieli saada pehmeämmän, vienomman soinnun läheisen saksankielen vaikutuksesta. Ja koska Tanska hallitsi kauan Norjaa, tulivat tanskan- ja norjankielet likimain samaksi kieleksi, kuitenkin niin, että norjankieli jäi niistä kovemmaksi. Mutta näistä molemmista kielistä erosi ruotsinkieli, joka säilytti vanhan pohjoismaisen kovuutensa, vaikkakin se aikaa myöten muuttui vähemmän karkeaksi ja enemmän sointuvaksi, mitä Norränan-kieli aikoinaan oli.

Enemmän kuin kolmesataa vuotta sitten käännettiin raamattu ruotsiksi. Silloin tämä kieli oli vielä hyvin kovaa ja sen tavaustapa kummallisen epävakainen. Mutta vähitellen alkoivat kuuluisat runoniekat ja tiedemiehet kirjoittaa ruotsiksi kirjoja, ja siitä kehittyi kielikin. Monta vanhaa sanaa jäi unohduksiin, monta uutta sanaa tuli tilalle ranskan, saksan ja tanskan kielistä. Herrasväki alkoi puhua sievempää kieltä kuin talonpojat. Silloin alkoi myös puhekieli eriytyä kirjakielestä, niin ettei kaikkia sanoja äännetty niinkuin ne kirjoitettiin. Nyt ovat jotkut alkaneet muutella tätä kauan käytettyä kirjoitustapaa, mutta koska täydellistä muutosta ei saada aikaan, olisi parempi pitää entinen kirjoitustapa vajavaisuuksineen, kuin panna uusia virheitä vanhain tilalle.

Ruotsinkieli ei ole niin pehmeää, sujuvaa ja somasti sointuvaa kuin esimerkiksi suomenkieli: mutta se on miehuullista ja voimakasta, se kalskahtaa kuin teräs kallioon. Koska suuret runoilijat ovat sillä kielellä runoilleet, se on tullut niin yleväksi ja loistavaksi, että vain harvat muut kielet vetävät sille vertoja. Mutta kun Suomen runoniekat ovat runoilleet ruotsiksi, on heidän kielensä tullut yksinkertaisemmaksi ja harrasmielisemmäksi, ikäänkuin heijastukseksi maamme kansasta ja luonnosta. Täällä Suomessa äännetään ruotsia toisella tavalla kuin Ruotsissa, ja siksi meistä tuntuu siltä, kuin ruotsalaisella olisi laulava puhe- tapa. Se tulee siitä, että meidän suomalainen korvamme on taipunut toisenlaiseen äänilajiin. Ruotsia puhuessamme me teemme monenlaisia virheitä: sekoitamme siihen suomalaisia sanoja ja lausetapoja, joita emme itse huomaa. Silloin ruotsalaiset nauravat meille. Mutta kun joku ruotsalainen sokertelee Suomen kieltä - ja sotkee sanoja vielä pahemmin ja useammin - niin suomalainen ei naura, hän ainoastaan oikaisee vian. Jokainen kansa tekee siinä hyvin, että rakastaa kieltänsä ja säilyttää sen puhtaana.

Ruotsalaiset puhuvat kieltänsä monilla eri murteilia. Täällä Suomessa puhuu myös ruotsalainen väestö monessa paikassa niin vanhentunutta kieltä, että muut töin tuskin sitä ymmärtävät. Tämä tulee siitä, että meidän ruotsalaiset maanmiehemme ovat eläneet niin kauan Ruotsista erillään ja tallettaneet muinaisaikaisen puhekielessä, joka Ruotsissa ja ruotsalaisissa kirjoissa on aikain kuluessa muuntunut niin toisenlaiseksi.

93. Venäläiset Suomessa.

Suomalaiset ja venäläiset asuvat niin lähellä toisiaan, että heidän täytyy käydä toistensa maassa kaupoilla ja muilla asioilla. Siitä on ollut seurauksena, että monia suomalaisia on asettunut Venäjälle ja monta venäläistä Suomeen. Nämä venäläiset ovat tulleet kauppamiehiksi kaupunkeihin tahi ostaneet tehtaita ja maatiloja tahi tulleet tänne muurareiksi, puutarhureiksi ja käsityöläisiksi. Enimmin on heitä Itä-Suomessa ja muutamia paikoin Etelä-Suomea, mutta sangen vähän läntisissä ja pohjoisissa osissa maatamme.

Paitsi tilallisia venäläisiä on maassamme myös venäläistä sotaväkeä. Nämä venäläiset marssivat aina jonkun ajan kuluttua pois ja toisia tulee tilalle. Usein on heillä tässä maassa niin hyvä olla, että he, sotapalveluksesta eron saatuaan, jäävät tänne asumaan. Tilallisia venäläisiä ei ole Suomessa monen monia, ja heidät luetaan maan väestöön. Useat oppivat maan kielen ja heidän lapsensa kasvavat maan omien lasten tavalla. Mutta kaikilla näillä venäläisillä on oma erityinen kristinuskonsa, jota sanotaan kreikkalaisen seurakunnan uskoksi, ja muutamissa kaupungeissa heillä on omat kirkkonsa vahakynttilöineen, tauluineen ja pyhäinkuvineen. Viipurin läänissä on suomalaisiakin talonpoikia, jotka esi-isiensä lailla tunnustavat kreikkalaista uskoa.

Entisinä sota-aikoina ei tässä maassa hyvillä mielin katseltu venäläisiä, sillä he tulivat silloin vihollisina; mutta nyt he tulevat ystävinä, naapureina ja liittolaisina. Ja vaikka he monessa suhteessa ovat toisenlaisia kuin tämän maan kansa ja puhuvat keskenään omaa venäläistä kieltään, jota ei ole helppo oppia, tulevat he hyvin toimeen maan asukkaitten kanssa. Sillä venäläiset ovat ahkeria, ilomielisiä, hyväsopuisia ja lapsia rakastavia; heillä on virkeämpi luonne kuin suomalaisilla, he rakastavat soittoa ja laulavat mielellään. Heidän joukossaan on monia, jotka säästäväisyydellään ovat tulleet rikkaiksi, ja monta, jotka ovat tehneet hyvää köyhille. Joskus näet venäläisen sotamiehen jakavan ison leipäkakkunsa köyhille, pitävän talonpojan lapsia polvillaan ja laulavan heille vieraskielisiä laulujaan.

Nuo pitkät vaaleatukkaiset maakauppiaat, jotka kulkevat kylästä kylään laukku selässä ja joita nimitetään laukkuryssiksi, eivät ole venäläisiä, vaan karjalaisia, jotka asuvat Pohjois-Venäjällä ja tunnustavat kreikkalaista uskoa.

94. Muista jotka ovat muuttaneet Suomeen.

Monia saksalaisia on muuttanut Suomeen ja ryhtynyt täällä kauppamieheksi, käsityöläiseksi tai taiteilijaksi. Heitä on enimmin Viipurissa, jossa vielä kuulet puhuttavan saksaa suomen-, ruotsin- ja venäjänkielen rinnalla, mutta myöskin Helsingissä, Turussa ja muutamissa muissa maamme kaupungeissa. Saksalaiset ovat uutteria työntekijöitä ja ovat tuoneet tänne saksalaista kauppatavaraa, mutta myöskin paljon hyödyllisiä tietoja. Muutamat heistä muuttavat takaisin omaan maahansa, kun ovat täällä koonneet varoja; toiset jäävät tänne ja heidän lapsensa omaksuvat itselleen maan kielen ja tavat.

Tehtaisiin ja kaupunkeihin on asettunut joitakuita taitavia englantilaisia. Myöskin ranskalaisia, sveitsiläisiä, tanskalaisia ja puolalaisia asuu Suomessa, joskin vähemmän.

Juutalaisia, jotka ennustuksen mukaan ovat hajaantuneet ympäri maailmaa, on laillisesti kielletty asettumasta meidän maahamme. Mutta koska laki sallii palveluksesta eronneiden juutalaissukuisten sotamiesten perheinensä harjoittavan elinkeinoja tässä maassa, niin tavataan Helsingissä ja Viipurissa muutamia satoja juutalaisia, jotka pitävät vanhojen vaatteiden ja huonekalujen kauppaa, ja joilla on omat synagogansa, joissa he pitävät jumalanpalveluksiaan Mooseksen lain mukaan. Useimmat ovat köyhiä ja halpa-arvoisia, eikä rikkaita ja mahtavia, niin kuin juutalaiset muissa maissa, mutta kaikki tuntevat heidät tuoksi merkilliseksi kansaksi, joka oli muinoin Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä.

Toinenkin vieras ja hajonnut kansa on maailmaa vaeltaessaan tullut tänne Suomeen asti. Tämä kansa on nimeltään mustalaiset. Heitä on täällä muutamia satoja, ja heidän tunnusmerkkinään on ruskea iho ja tummat etelämaan silmät. Turhaan on heitä koetettu saada asettumaan ja hankkimaan itselleen elatusta maanviljelyksellä tahi muilla luvallisilla elinkeinoilla. He kuljeksivat mieluimmin Keski- ja Itä-Suomessa talosta taloon ja kylästä kylään ilman omia koteja. Heidän tavallisena toimenaan on hevosien kengittäminen, sairaiden eläinten parantaminen, vanhojen kattiloiden paikkaaminen ja käsistä ennustaminen. Hevosten vaihtajina ja hevosten varkaina heillä on huono maine, kun he tulevat kyliin, nuo mustatukkaiset, puolivillit lapset ja kaikki muut tavarat yksille rattaille kuormattuina. He puhuvat keskenään omaa vierasta kieltään, mutta muiden kanssa he puhuvat maan kieltä. Moni pelkää heitä ja kruununpalvelijoilla on heistä paljon vaivaa; mutta meidän tulee kuitenkin muistaa, että he ovat köyhiä maanpakolaisia, niin kuin juutalaisetkin. Siksi meidän tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme, kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata. Silloin ihminen on niin kuin aavalla merellä, hän ei näe rantaa, ei löydä satamaa. Hän elää ja kuolee vieraana maan päällä.

151. Suomalaiset Demminin luona.

Saksanmaalla, Pommerissa oli pienehkö kaupunki, nimeltään Demmin, ja tämän kaupungin kuningas Kustaa Aadolf tahtoi valloittaa. Mutta lähellä kaupunkia oli keisarillinen sotapäällikkö Conti armeijoineen varustetussa leirissään. Eräänä aamuna kuningas ratsasti tarkastamaan vihollisen asemia eikä ottanut mukaansa muita kuin 70 suomalaista ratsumiestä henkivartijoikseen. Kuninkaan joukoissa oli silloin Ponti-niminen kavaltaja, italialainen, joka oli ollut ennen keisarin palveluksessa. Hän sai tiedon kuninkaan lähdöstä ja ajoi kohta viemään tätä tietoa Contin leiriin.

Conti lähetti 1 500 italialaista ratsastajaa väijymään solatielle, jota myöten kuninkaan oli määrä ratsastaa. Hän käski sotilaansa ottamaan kuningas vangiksi; mutta he eivät saisi ampua, ettei syntyisi hälinää ruotsalaisten leirissä. Kun kuningas vartijoineen ajoi solatielle, hyökkäsivät italialaiset joka taholta esiin ja piirittivät ratsastajat. Suomalaiset ryhmittyivät kuninkaan ympärille, ja vaikka heitä oli yksi kahtakymmentä vastaan, he lyödä huimauttivat vastustajiin niin ankarasti, ettei kukaan voinut heille mitään. Solatiellä syntyi hämminki; hevoset ja ratsastajat pakkautuivat toinen toisensa päälle, rinta vasten rintaa, mutta kumpikaan ei väistynyt. Alussa suomalaisilla oli etua kivääreistään, mutta kun tulisilta italialaisilta loppui maltti, he kiipesivät vuorille ja alkoivat hekin ampua. Nyt kaatui suomalaisia ratsumiehiä yksi toisensa perästä; tuo suuri ylivoima rutisti heidät miltei kuoliaaksi, mutta kuningas soti vielä terveenä ja pelkäämättä harventuneen vartijajoukkonsa keskellä. Sitten hänen hevosensa kaatui, vihollisen ratsumies tempasi hänet mukaansa, eikä yksikään hänen harvoista jäljelle jääneistä suomalaisistaan voinut auttaa häntä tässä hirmuisessa ahdingossa.

Tässä suurimmassa hädässä lähetti Jumala avun. Kaksisataa ruotsalaista ratsumiestä, jotka kuningas oli jättänyt matkan päähän seuraamaan tapahtumia, oli kuullut ampumisen ja ajoi vaahtoisilla hevosillaan täyttä laukkaa solatielle. He hyökkäsivät rajusti italialaisten päälle, jotka joutuivat epäjärjestykseen ja pakenivat; mutta 200 jäi vangiksi. Ilokyynelissä kokoontuivat ruotsalaiset pelastetun kuninkaansa ympärille.

Ahtaalla solatiellä oli 400 kuollutta, ihmisiä ja hevosia makasi toinen toisensa päällä. Noista 70:stä suomalaisesta oli elossa ainoastaan muutamia, ja hekin olivat haavoittuneet. Suuri kuningas Kustaa Aadolf katseli liikutetuin mielin näitä urhojaan, jotka niin uskollisesti olivat antaneet henkensä hänen edestänsä. "Kuinka monta urotyötä", hän sanoi, "olisivat nämä sankarit vielä tehneet, jos minun varomattomuuteni ei olisi vienyt heitä ennenaikaiseen kuolemaan!"

Nämä olivat jalomielisiä sanoja kuninkaan suusta, ja jalomielinen oli hänen uskollisten suomalaistenkin urotyö sinä päivänä Demminin luona. Jos uskolliset suomalaiset olivat antaneet henkensä sellaisen kuninkaan edestä kuin Sigismund, eivätkö he siis menisi ilolla kuolemaan Kustaa Aadolfin edestä.

200. Isänmaan virsi.

1. Jumala kaikkivaltias,
   maatamme suojaa voimallas
   min sodassa kuin rauhassa
   ja murheen, ilon, aikana.
2. Tää maa se meille kallehin
   ja kaikkein rakkain, armahin:
   en läheltä ja kaukaa en
   ma löydä vertahista sen.
3. Tääll' isämme on asuneet
   ja taistelleet ja toivoneet;
   me saman saimme asunnon
   ja saman elon, kohtalon.
4. Ja täällä lapsemmekin saa
   teitämme kerran vaeltaa
   ja elää samaa elämää
   ja samaa Luojaa ylistää.
5. Suo, Herra, suojas rakkaillen
   sen järville ja rannoillen;
   ja hellä hoitos vuotakoon
   kuin kesäkaste ruusustoon!
6. Ja siunaa hartaat sielut nuo,
   jotk' aina sillen hyvää suo;
   mut kaada maamme sortajat,
   sen onnen, rauhan rikkojat.
7. Sen anna olla omanas,
   vapaana kasvaa turvissas;
   totuutta, rakkautta tuo,
   ja täysin Henkes armo suo.
8. Sa pimennosta autoit sen
   kuin silmikosta kukkasen,
   niin suo, ett' ajan loppuun saa
   se valkeudessas kukoistaa.
9. Sun sanas on se valkeus,
   maan sekä taivaan kaunistus;
   sen kirkkaast' anna loistaa vaan
   ja meit' ei jättää milloinkaan!