Suomen ensimmäiset herttuat

Eräänä kesäpäivänä 1309 palaili parvi turkulaisia kalaveneitä silakanpyynnistä mereltä sisemmän saariston läpi Aurajoen suuta kohden. Hiljaa lipuivat saaliista raskaat venheet heikossa sivutuulessa, ja yön pyynnissä valvoneet miehet torkkuivat venheissään purjeiden katveessa. Mutta yht’äkkiä he heräsivät, toinen toisensa perästä, ja huuto kävi haahdesta haahteen:

– Laivoja etelän reitillä!

– Suuria laivoja tosiaankin, – kun eivät liene sotalaivoja!

– Olisiko ryssä taas ryöstömatkalla?

Kotvan katselivat kalamiehet uteliaina ja pelokkaina nopeasti lähestyviä, suuripurjeisia aluksia, joilla oli värikkäät viirit mastojen nokassa ja keuloissa korkeat kuvakohokkeet, ja pian he olivatkin asiasta selvillä. Turun omia laivoja ne eivät olleet eivätkä myöskään hansalaisia kauppa-aluksia. Siis sotalaivoja. Niiden kannella näkyikin, alusten ehdittyä lähemmäs, miestä kuin pilveä, ja noiden miesten kiiltävät teräshaarniskat ja kupariset kilvet loistivat uhkaavasti päivänpaisteessa. Kalavenheet laskivat silloin kiireesti myötäiseen ja hakeutuivat kapeisiin salmiin ja saarien suojaan pakoon, ja sieltä niiden säikähtyneet ohjaajat arkoina tähystelivät oudon laivaston tuloa.

Siinä oli kymmenkunta sotalaivaa, joissa oli airotkin, ja ne soutivat, purjeensa laskettuaan, saaria sivuuttaen suoraan Auran suuta kohden. Pienet kalavenheet seurasivat silloin arkaillen niiden perästä. Kalamiehet olivat näet uteliaat vaanimaan vieraiden kulkua; he katselivat huolella ja pelolla epäilyttävän laivaston etenemistä joen suuhun, jossa heidän oma pieni kaupunkinsa ja omat pienet kotitalonsa olivat alttiina vihollisen hyökkäykselle. Kiirehtivätkö todella nuo panssarimiehet polttamaan Turun nuoren kaupungin ja iskemään kuoliaiksi heidän pahaa aavistamattomat perheensä?

Ei, ei tällä kertaa. Kun laivasto saapui linnanselälle, tuon äsken perustetun, yksitornisen, kivisen varustuksen edustalle, niin se siinä teki kauniin kaaren ja laski linnan alaiseen satamaan, eikä linnan varustusväki ryhtynyt sitä siitä loitommas häätelemään. Päinvastoin riensivät linnan herrat ja heidän heitukkansa saapuvia vieraita vastaan ja tervehtivät kunnioittaen ja avopäin niitä ritareita, jotka ensiksi laivasta astuivat laiturisillalle. Laivat ankkuroitiin suojasatamaan, ja kypärämiehiä nousi niistä satakunta maihin, niin että teräksiset haarniskat ja säärykset raksahtelivat. Kummissaan sitä kalamiehet katselivat ja kuuntelivat. Mutta kun heidän joukostaan yksi haapio oli uskaltautunut linnan sillalle asti ja siellä saanut puhutellaakseen linnan nihtejä, selvisi heille pian koko outo ongelma.

– Eivät ole vieraat vihollisväkeä, pelkomme oli turha, kertoivat laiturilla käyneet miehet toisille.

– Jumalan kiitos! Mutta mitä on sitten tämä satainen joukko, millä asialla kypärämiehet kulkevat?

– Ovat Ruotsin väkeä, samoja kuin linnan herratkin. Siinä on kuulemma tullut itse Suomen herttua maataan katsomaan.

– Suomen herttua! - Se käsite oli vieras useimmille Turun kalastajile. Mutta oli joukossa sentään muutamia, jotka asian paremmin älysivät, vaikkeivät hekään tienneet muuta, kuin että sellainen herttua on ylhäinen herra, käskijä ja mahtimies. Joku heistä muisti jo parikymmentä vuotta sitten samanlaisen herran, jota sanottiin Suomen herttuaksi, käyneen Turussa. Mutta se silloinen herra, Pentti niminen, oli sitten ruvennut piispaksi Ruotsiin ja sinne kuulemma kuollut. Vieläkö tuo nyt kummittelee?

– Tämäpä kuuluukin olevan aivan toinen mies, nuorempi herttua, selittivät tietäväiset. – Tämä on sen silloisen kuningasvainajan nuorin poika, nykyisen Ruotsin kuninkaan veli ...

– Vai sellainen ylhäinen mahtimies, kuninkaanpoika, ihmettelivät turkulaiset, asiaa vieläkään täysin tajuamatta. Mutta iloisia olivat kaikki, kun ei saapunut joukko toki ollut mitään vihollisväkeä ja kun he nyt tiesivät ketään pelkäämättä saattavansa laskea silakkalastinsa turvallisesti Turun rantaan.
 

Ruotsin kuninkaan Maunu Ladonlukon nuorempi veli, lempeä ja oppinut Pentti Eerikinpoika, oli ollut ensimmäinen mies, joka kantoi Suomen herttuan arvonimeä. Hänelle oli näet hänen kuningasveljensä v. 1284 antanut äsken Ruotsille valloitetun ja vielä isoksi osaksi pakanallisen, karuksi alusmaaksi käsitetyn Suomen läänitykseksi, herttuakunnaksi. Tuo läänitys oli tavallinen feodaalinen ilmiö: lääninherra, tässä kuningas, jätti maakunnan tai tilaryhmän jollekin uskotulle miehelleen, josta siten tuli hänen vasallinsa, tässä tapauksessa herttuan nimellä. Vasalli hallitsi sitten varsin itsenäisenä, täysvaltaisena isäntänä ja käskijänä, näin saatua tai perittyä maataan, ja Pentti kutsuttikin itseään "Jumalan armosta Suomen herttuaksi"; kantoi maasta tuloja, otti sotaväkeä ja harjoitti tuomiovaltaa. Tällä kertaa eivät liene Pentti- herran tulot herttuakunnastaan sentään häntä paljoakaan lihottaneet, päinvastoin mainitaan hänen tehneen melkoisia henkilökohtaisia uhrauksia läänityksensä hyväksi, rakentaneen ja varustaneen Turun linnan ja käyttäneen varoja Turun tuomiokirkonkin valmistamiseen, joita menoja varten hän herttuakuntansa puolesta oli hankkinut itselleen melkoiset velat. Hän oli ollut hiljainen, hyväntahtoinen mies, nähtävästi alkujaankin hengelliseen säätyyn kasvatettu, koska hänestä myöhemmin tehtiinkin Linköpingin piispa.

Sanottavia jälkiä ei hän kymmenvuotiselta herttuakaudeltaan ole Suomen historiaan jättänyt. Melkein samaa on sanottava toisestakin Suomen herttuaasta, Pentin veljenpojasta, Waldemar Maununpojasta, jonka tämän veli, Ruotsin kuningas Birger Maununpoika, valtaistuimelle noustuaan v. 1302 nimitti Suomen herttuaksi. Mutta Waldemar-herttua on kuitenkin, levottomana, sotaisena ritarina ja kuningasveljensä piintyneenä vastustajana, piirtänyt historiaan vähän enemmän vakoja.

Kuningas Birger Maununpojalla oli, kuten Ruotsin historiasta tunnetaan, kaksi veljeä, Erik ja Waldemar, joiden kanssa hänen välinsä alati olivat riitaiset ja jotka katkeroittivat hänen elämänsä sekä lopuksi aiheuttivat hänen krunnunsakin putoamisen. Tyydyttääkseen näitä rettelöiviä veljiään ja siirtääkseen heidät jos mahdollista kauemmas valtakuntansa keskustasta antoi hän heille kumpaisellekin herttuakunnan, nuoremmalle Suomen. Mutta siitä ei veljessopu parantunut, päinvastoin nuo nuoremmat veljet siitä uudesta asemastaan yhä yltyivät ja ylpistyivät. Tunnemme historiasta, kuinka he m.m. houkuttelivat kuningasveljensä, joka nähtävästi oli heitä heikkolahjaisempi, mestauttamaan parhaan tukensa ja apumiehensä, Karjalan valloittajan ja Viipurin perustajan Torkel Knuutinpojan ("Hootunan leikki" v. 1306), mutta tämä kuninkaan tavaton uhraus ei suinkaan sekään palauttanut veljessopua. Riitoja jatkui, kuningas joutui veljiensä vangiksikin, ja hänen oli pakko antaa heille yhä suurempia läänityksiä ja yhä enemmän valtaa, kunnes veljet vihdoin vuorostaan joutuivat taistelussa huonommalle puolelle. Tanskan kuningas Erik Menved saapui näet Birgerin avuksi Ruotsiin kapinoivia veljeksiä masentamaan ja näiden oli silloin pakko lähteä pakosalle etäisempiin linnoihinsa. He varustivat Tukholmassa laivaston, tekivät sitten ryöstöretken Itämeren rannikoille ja saapuivat vihdoin Turun linnaan, joka oli Vaidemar-herttuan läänitystä ja jossa hänen puolestaan isännöi hänen voutinsa Lyder de Kyren.

Juuri tämän laivaston tuloa olivat Turun silakanpyytäjät säikähtäneet.

Ensi hämmästyksestään selvittyään olivat turkulaiset nyt kuitenkin iloiset ja ylpeät, kun heitäkin kerran oma, nuori herttuansa oli saapunut tervehtimään ja kun he siten keskuudessaan saivat nähdä ritarielämää ja hoviloistoa. Turun linnassa vietettiinkin tänä kesänä (1309) iloisia, remseitä päiviä, ritarijuhlat seurasivat toisiaan, ja tällävälin tekivät herttuat saattueineen metsästysretkiä Turun ympäristöön. Molemmat he olivat naineet Norjasta kuninkaan tyttäriä, molemmilla oli heillä nuoret rouvansa mukanaan, ja nämä seuranaisineen toivat hilpeyttä ja väriä Turun harmajanvakaviin, yksinkertaisiin oloihin. Turun porvarit ja heidän naisensa pääsivät nyt joskus sivulta katsomaan linnassa vietettäviä ritarijuhlia ja upeaa hovielämää ja he riemuitsivat jo siitäkin syrjästäkatsomisesta.

Mutta tämä äkki-ilo muuttui heille ja Suomen muille asukkaille yhtä äkkiä karvaaksi pettymykseksi ja murheeksi. Herttuat viettivät kuten sanottu suurine seurueineen Turun linnassa komeaa elämää; ruokia ei säästetty eikä juomia, ja kaikkinainen hoviloisto, jota oli hankittava tähän syrjäiseen linnaan, missä sellaista ei ennestään ollut, maksoi paljon rahaa. Eikä pakoretkelle lähteneillä herttuoilla ollut sitä kaikkea varten riittävästi eväitä eikä varoja mukanaan. Niitä täytyi siis saada kiireesti Valdemarin köyhästä herttuakunnasta, ja tuotapikaa määrättiin niinollen Suomen asukkaiden maksettavaksi yhtäkkinen, sangen raskas vero.

Sellaiseen varsinaiseen verotukseen ei oltu Suomessa niihin asti vielä totuttu. Maan vasta kesytetyllä väestöllä oli näihin aikoihin maksettavanaan etupäässä vain kirkonkymmenyksiä ja maalliselle esivallalle ainoastaan suhteellisen pieniä "ruokalisiä". Nyt ropsautettiin heille yhtäkkiä herttuoiden tarpeisiin kannettaviksi veroja oikein roimasti: jokaiselta savulta oli suoritettava kokonainen lehmä, puoli sikaa ja kolme puutaa voita sekä joka talonpoikaistalosta sitäpaitsi vielä melkoinen määrä ohria ja maltaita ja kanoja ja hanhia, – mistä näitä ylimääräisiä, liikeneviä varastoja, näitä maltaita ja hanhia olisi ollut köyhien suomalaisten aitoissa tai kotilammikoissa! Tieto tuosta uudesta verosta hätkäytti senvuoksi yhtäkkiä pahaa aavistamattomat talonpojat ja muut eläjät Turun puolessa ja kauempanakin, minne veroviesti saapui, ja he hätääntyivät sitäkin pahemmiksi, kun uusi vero määrättiin tuotapikaa kannettavaksi – herttuoilla oli kiire. Lyder de Kyren pani voutinsa heti maakuntaa kiertämään, ja heillä oli käsky toimia ankarasti ja armotta.

Mutta hätäänsä pohtivat nyt Suomen veroihin tottumattomat asukkaat näihin aikoihin kaikkialla, missä he vain toisensa tapasivat, kirkoilla ja kalarannoissa ja kauppapaikoilla. Pyhän Neitsyen sydänkesän messuille saapui siten Turun tuomiokirkkoonkin tavallista enemmän väkeä – tuon huolettavan verotuskäskyn ajamina –, ihmiset tarvitsivat näet jakaa huolensa ja vaivansa keskenään. Ja siellä Turun uuden, harmajan pääkirkon edustalla, Unikankarin rinteellä, pohtivat nyt porvarit ja talonpojat hyvässä yhteisymmärryksessä kauan ja sitkeästi tuota tuiki vaikeaa asiaa, neuvotellen, olisiko jotakin tehtävissä väestön hädän helpottamiseksi. Sillä jos vaadittu vero oli maksettava, loppui maksajilta itseltään eläminen. Puhuttiin armonanomuksesta herttualle, mutta sitäkin oli jo turhaan koetettu, – nuoret, huikentelevat ruhtinaat tarvitsivat ehdottomasti varoja! Puhuttiin piispankin puoleen kääntymisestä ja hänen välitykseensä turvautumisesta, mutta ei ollut toivoa siitäkään toimenpiteestä.

– Kun vanha Mauno-piispa vielä eläisi, niin hän ehkä voisi meitä auttaa, virkkoivat vanhemmat miehet. – Hänellä oli paljon vaikutusta ja valtaa ja hän ymmärsi kansaa. Mutta hänkin on nyt poissa.

– Ja tämä uusi piispa, tämä äsken valittu, ei ole kotosalla hänkään, hän on matkustanut paavin luo hankkimaan vahvistusta piispanvaaliinsa.

Näin toivottomat olivat kaikki tiedoitukset, eikä kukaan keksinyt apua yhteiseen hätään. Jo pukeusi silloin katkeruus uhmamieleenkin, – sisukkaimmat miehet ääntelivät:

– Miksi meidän olisi talutettava viimeinen lehmämme ja tapettava viimeinen sikamme noiden vierasten rehentetijäin mässäyksiin. Mitä hyötyä on meillä heistä, kuka heitä täällä tarvitsee? Ja mitä hyötyä on meillä yleensä koko tästä uudesta komennosta, kirkoista ja linnoista ja ritareista? Noustaan miehissä ja ajetaan vennon väki täältä järkiään pois, hävitetään kirkot ja linnat ja ritarit ja eletään sitten taas kuin esi-isämme ovat eläneet, ilman herroja ja herttuoita ja ilman veroja. Meitä on miehiä enemmän kuin heitä – ajetaan tunkeilijat pois!

Se puhe saattoi viehättää rohkeimpia joukosta, mutta viisaampia se heti vistoitti. Eikä tullut mitään uhmaajainkaan suunnitelmista. Ikäänkuin näytteeksi vieraan vallan mahdista osui silloin juuri parvi panssaripaitoihin puettuja ratsumiehiä töyhtöpäisen, väljäviittaisen päällikkönsä johdolla ajamaan ohi kirkon rantakujaa pitkin, ja heidän kiiltävät keihäänsä ja pitkät väkimiekkansa vaimensivat jo välkkeellään rohkeimpainkin suomalaisten uhmanunelmat.

Nämä katselivat tuota ohikulkevaa, kiireestä kantapäähän asestettua, rautaista joukkoa, jonka varustukset kalisivat ja jonka hevoset korskuivat, katselivat sen ylpeää kulkua hirsisillan yli, joka notkui raudoitettujen ratsujen alla, ja edelleen linnaa kohden, joka korkeana ja mahtavana kohosi Auransuun saarelta, ja he ymmärsivät, että tuota herrain joukkoa ei heidän kirveillään eikä nuolillaan voiteta. Katselivat myös viereistään tuomiokirkkoa, joka sekin oli linnaksi varustettu, ja talttuivat ja vaikenivat. Väkijoukko kirkon luona luopui huokaisten kaikista vastarinnan aikeista, jotka se käsitti mahdottomiksi.

– Ei auta tässä muu kuin kärsi pois, vaikka sitten talven selkään itse lapsinesi nälkään nääntyisit, puhuivat miehet hammastaan kiristäen.

– Onnenpa tuotti meille tosiaan tämä herttuan uljas vierailu, riemun ja auvon! Ja kuka tietää, kuinka kauan sitä nyt jatkuu, kuinka usein meiltä ruvetaan näistäpuolin tällaisia veroja kiskomaan. Kurjuus ja kuolema on meillä edessä! –

Mutta varsin kauan ei nuori herttua joukkoineen kuitenkaan viipynyt Suomessa hätääntyneitä alustalaisiaan rasittamassa. Naiset, joita oli seurueessa, ikävystyivät piankin oloonsa tuossa jylhässä linnassa ja koko tässä karussa pakanamaassa, jonka väestön kieltäkään he eivät ymmärtäneet ja jonka ajatusmaailmaan heidän oli mahdoton tunkeutua. He kaipasivat takaisin Ruotsin verevämpiin, eloisampiin oloihin, sen värikkäämpiin ritarileikkeihin ja turnajaispitoihin, ja sinne kaipasivat pian asemiehetkin. Samaan aikaan saapui nuorille herttuoille uusia sanomia Ruotsista, jossa olot taas olivat käyneet heille suotuisammiksi ja jonne he siis taas saattoivat turvallisesti palata. Eerikki-herttua lähti senvuoksi ensiksi, heti syksyn alussa, sinne meren yli laivoillaan, ja pian sen jälkeen lähti Turun linnastaan Suomen herttua Valdemarkin, jota nyt koko aseellinen saattue seurasi. Airomiehet käänsivat alukset merelle päin, korkeat, hulmuavat purjeet nousivat eräänä syysaamuna linnanselällä mastoihin ja kirjavat viirit vilahtivat viimeisen kerran Aurajoen suistossa.

Hiljaiseksi, melkein kuin autioksi ja umpinaiseksi jäi taas Turun kolkko, yksitorninen linna, eikä kaupungin mutkaisilla kujillakaan enää näkynyt rautapaitaisia ratsumiehiä, eivätkä hulmunneet sillankorvassa enää värikkäät viitat eikä hevosenpeitteet. Ja kun turkulaiset silakanpyytäjät taas eräänä aamuna palasivat kalamatkaltaan pientä kotikaupunkiaan kohden ja näkivät laivan toisensa perästä viilettävän saaristosta länteen päin avomerta kohden, silloin he keventynein mielin toivottivat ne hyvin menneiksi eikä koskaan palaaviksi, ja kiirehtivät iloisina koteihinsa.

– Olihan se komeata tuo herttuaallinen komento, virkkoivat miehet toisilleen. – Eloa ja liikettä ja loistoa oli kerran kesäkausi ollut heidänkin hiljaisessa kauppakylässään. Mutta kalliiksi oli heille käynyt tämä herrasvierailun lysti, halvempaa ja turvallisempaa oli heidän elää ilman herttuoita syrjäisen maansa hiljaisissa, vaatimattomissa oloissa.

– Sinne viilettäkää, herttuat, hakekaa sieltä meren takaa silavanne ja maltaanne ja hanhenne, – meillä niitä täällä Suomessa on liian vähän!