Osa II, sivut 143 - 201

[1]

Petrinin il Gliglon hiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästä Viadonaan päin.

Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle. Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi alakuloiseksi ja hajamieliseksi.

Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.

Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vast'ikään oli kohonnut tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan jokeen ja liikkumattomiin puihin.

Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.

Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen tyyssijan, josta oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt joen rannalle sielunsa kuin harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut tänne joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki? Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina etäällä.

Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, ainakin että oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tpauksessa olisi ollut parempi kirjoittaa se täällä. Annio olisi silloin tuntenut vähemmän mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.

– Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen vanha lasi.

Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla pilkalliseen nauruun.

– Mikä teidän on? Miksi nauratte?

Nuorukainen tukahdutti naurunsa, mutta Toscana nauroi entistään makeammin.

– Mutta mille te nauratte? Aikooko opettaja menn uusiin naimisiin?

– Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelisti tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle, voidakseen puuttua "lasten" puheisiin.

– He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi. Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.

– Miksi he pyrkivät Roomaan?

– Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaa Gabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi ...

– Kas vain!

Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa, siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä, toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä Viadanaan.

– Entä opettaja, mitä hän sanoo?

– On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun. Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.

Gigi vilkastui ja alkoi matkia Gabria, joka puhui nenäänsä:

– Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei ole opettajatarseminaaria niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemme Roomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, ja Gabrie opiskelee.

Toscana taas matki Gabrien ääntä.

– Ja minun veljeni painattaa sitten minun kirjani!

– Lapsukaiset, te olette hiukan kateellisia! Regina huomautti.

– Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, Regina oli osunut kipeään kohtaan.

Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan, ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano uneksi matkasta sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.

Regina vaipui ajatuksiinsa Hän arvasi sisarustensa näiden tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.

– Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.

– Johan nyt! Parisiin minä menen, mies huomautti rauhallisesti.

– Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että sinulla jo oli matkarahatkin.

– Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa kun pitää panna kolikot pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että tule pois, tule pois ...

Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne, jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammnakkojen "haljenneet" kurnutukset. Rantayräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu toiselta rannalta lautturin venettä.

– Reginaaaa!

– Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.

– Ja samoin sinä, samoin sinä!

Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkerelle.

– Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.

Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutatuossa muisti Reginan kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.

– Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.

– Rikkaruoho kasvaa nopeasti! Gigino ilkkui.

Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.

– Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on? Ettehän vain ole riitaantuneet?

– Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt; kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme, neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa rintaani vasten. 'Kotisedun ilmaa!' hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa mt maksi kuukaudeksi'. Mutta nyt voin hyvin. Se on melkein ohi. Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten noutamaan minua ...

Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäviittä oli kuin Reginan vanhempi sisar; he olivat niin suuresti toistensa näkäiset. Äiti oli vielä virkeä ja punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin Reginan, Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin hienolta.

– Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä olen varma.

Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan? Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.

Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä, joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon tummanvihteän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohteiset lehdet pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät lonkeroitaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta – kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni – kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.

Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista, kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä tuossa avarassa maisemassa samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten kasvoissa. Ei, maisema ei enää ollut aivan sama kuin ennen, eivätkä hänen rakkaat omaisensa liioin aivan ennallaan.

Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja yltyen koventamaan ääntään kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän hän oli lähtenyt täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään, mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana, taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen povessaan oli usvaa.

Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan maalaus, joka riippui ruokahuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja vanhanaikainen!

Tämäkään ei siis ollut samanlaista kuin ennen.

Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti makaroonia iltaseksi. Kaikki ennallaan, mutta silti kaikki näytti Reginasta oudolta.

Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen seurakseen mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi. Hän, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui. Mitä hän lienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistut narrata pientä hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: "Katsohan, kuinka korkealla tuo sähkölamppu riippuu!" Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin, Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei Antonio enää välittänyt hänestä.

Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein oli nähnyt kotikaihon puuskauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli ensin hurmannut hänet laulamalla romanssin Helmenpyytäjistä. Nyt Regina jälleen kuuli Antonion äänen väreilevän sielussaan:

Ma luulen kuulevani vielä ...

– Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan myllynkiven – hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli tulvillaan muistoja hänestä.

Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi, ja laskeutui sitten rantaan, vesi loisteli vaaleansinisenä kuutamossa. Mutta ranta jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.

Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa. Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei tiennyt, miksi juuri juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:

Sulle armas ...

Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon etäiseen maailmaan.

Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.

Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta vaaroja, jotka uhkaavat ulkopuolella?

Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin, mitä ajattelemme ja mitä tunnemme huomenna?

– Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna kimmeltävänä virtaavaa vettä. Ole nähnyt unta ja uneksin edelleen. Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan? ... jos paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut luotaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.

– Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään polkua rantatörmälle.

Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi. Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha voidakseen olla niin petollinen.

– Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas. Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä viehkeässä valossaan.

Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun, jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.

Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:

– Antoonio, Antonioooo ...

Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä. Hän ei vastannut, hän ei enää koskaan vastaisi.

* * *

Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja tunnonvaivat.

– Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän ajatteli herätessään entisessä huoneesaan, jonka ikkuna oli joen puolella.

Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.

Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn. Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.

Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi, joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.

Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla, uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen, henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten uutterat kädet koristivat

Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.

* * *

Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.

Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään senvuoksi, että asui Roomassa.

Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta, yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.

Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni, vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.

– No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on! Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti, toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.

– Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko niissä pilkallinen ilme.

Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan opettajattaren hiukan levottomaksi.

Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty "à la Botticelli". Hänellä oli siro vartalo hieno puku, valkoiset käsineet ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen olivat jotenkin samanikäisiä – kahdeksantoista korvilla opiskelevien naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä. Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan, melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla tavallaan.

– Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta. Tuollainen on jo vanhanaikaista.

– Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi ylenkatseellisesti.

Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.

– Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien Ylhäisaatelin naiset eivät varmastikaan käyttäytyneet sillä tavoin!

– Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina kysyi.

– Noo, heitähän näkee kaikkialla!

– Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäiser aatelisnaisen kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.

Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:

– Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?

– Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.

– Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle osoitetun suosituskirjeen.

– Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun hyväkseni?

– Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman valtiattaria, ja ...

Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.

Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.

Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.

– Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!

– Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?

-. – Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraa maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa – lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!

Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.

Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.

– Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeese. Kuulkaahan esim. tätä:

"Nuori kahdeksantoistavuotias aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättävyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti."

– Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!

– Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti. Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.

Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabbionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että han heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.

– Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.

* * *

Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaiki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertava pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.

[2]

Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.

– Monsieur Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin: vous reviendrez, n'est ce-pas? *)

Unissa Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaa, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.

– Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.

Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.

Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritone-kadulla tavanneensa palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.

– Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja nekös kahisivatt näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle, salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava vaikutus tuntui vielä kauan.

Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä sanomattoman surulliselta.

Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina, lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.

– Koko elämäni on ollut hyödytönta hän ajatteli. ja nyt, kun sillä olisi voinut olla tarkoitus, olen heittäni sen menemään kuin vanhan vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin, eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä täydellisyyttä kohti yhtä paljon kuin konsanaan työläinen ja siveysfilosofi. Minä olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumiseni jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessä lahjoittanut minulle linnan ...

Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaisi valitusta, kuin pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.

– Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on toinen?

Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin tulisi kirje Antoniolta.

Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.

– Hän ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan. Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo pakottaa minut ... Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?

Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat, hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista surumielisyyttä.

– Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:

– Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten toteuttanut tuumaani, joka kenties on parempi kuin luulenkaan.

– Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menetteIyni, mutta ei vielä tahdo kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!

Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään? Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää tuskaa.

– Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna tai ylihuomenna – niin pian suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä teen nähdessäni hänet jälleen?

Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.

* * *

Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.

Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.

Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta, joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa, nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset, mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.

– Antonio on hiukan sairaana ... vähän kuumetta, hän sanoi mennessään keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva leikkasi paraikaa saksilla auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuski nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.

Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: "Lähdetään veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä ..." ja koko viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa iltaa.

Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen sydäntään.

Antonio ei vastannut.

Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän häpesi aikomustaan. Kaikki nuo ihmiset, jotka Antonio onnettomasti kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi päivinä, kaikki nuo ihmiset – kenties heidän nykyisen onnettomuutensa ensimmäiset aiheuttajat – olivat hänelle vasteninielisiä, hän suorastaan vihasi heitä.

Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.

* * *

Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään: ylpeys meni menojaan.

Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.

– Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.

"Antonio",

näin Regina kirjoitti,

"olen jo ollut täällä kaksi viikkoa, olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee, ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit kirjoittanut – joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa, että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein, että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.

En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä ... et yleensä ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko vastaukseni silloin samanlainen, kuin millainen se nyt voisi olla. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen, minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun, tai vähän kummankin. Minä odotan.

Regina".

Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:

"Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen. Terveisiä ja suudelmia".

Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla. Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa, sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta, mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.

– Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, – ja kenties minunkin onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen kuin ennen.

– Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut, että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus. Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.

– Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä; mutta myöskin jokin muu seikka, jonka perille en voi päästä. Enkä välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön jo; on turha aprikoida sen enempää. Hän tulee, muusta ei ole väliä.

Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?

Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin tällöin verhosi pilvi auringon.

Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi, pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan ruskovalaistuksessa.

Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien, rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan joeksi muuttunutta jumal'olentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.

Lännen taivas oli sonnustautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan. Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi miellyttävä tuoksu.

Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli, eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta, mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.

Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta. Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin. Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren naisen hahmo.

Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat, harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät. Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja räikeän punaisesta pörrötukastaan.

– Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.

Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin mikäkin esihistoriallinen paalurakennus ja jonka rattaan lakkaamaton jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua. Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään kapinallisia ja rikollisia aikeita.

Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti kutsua.

Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät, siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan häntä hiljaa, itsepintaisesti.

Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.

Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkereellä lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.

– Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen piippuaan pivoonsa.

– Kenties. Ja koira oli tietysti koira!

Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen. Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.

– Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.

Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.

– Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.

Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa, harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten, ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden leikki oli julmaa ja säälimätöntä.

Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:

– Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.

Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.

Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohteiseksi viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli sateenkaaren värejä.

Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen puoleensa.Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös. Veitikkamaine hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.

– Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.

– Olkaa hyvä vain.

Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen murhenäyteImänsä olikin pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.

– Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien toista jalkaansa toisen kynsillä – minä kernaasti soisin, että vaimoni lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi ...

– Minkätähden? – Regina kysyi viattomasti.

– Voi, Regina rouva ... mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden päivät ollut erossa miehestänne ... Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi, älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.

Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiveä ja säkkiä. Ja kesken rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti alkoi nauraa.

Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan kullanhohteisesta taustasta.

Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken kuluttua purskahti nauruun.

* * *

Petrinin il Gliglon ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä. kävivät hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin ja kostea.

Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.

He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:

– Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut. Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi. Kuitenkin ...

Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi salaperäistä pelkoa.

– Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.

– Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.

Käsi elostui heti.

– Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan sydämentykintää.

– Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:

– Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!

Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä tervehtimässä opettajan perhettä.

– Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin ...

Regina matki opettajan ääntä ja puheita

Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui tulevan jostakin kaukaa.

– Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa. Kuvittelua! Turhaa luuloa!

– Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi'.

He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa, leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys. Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi täyttänyt lämpöisen pehmeän yön.

– Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti, niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?

– Kyytimies ei vastannut.

– Hän nukkuu! Yks'kaks' suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti kuivasti.

– Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä, ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen olinkaan sinä iltana!

– Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo liikaa.

– Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?

– Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.

– Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin intohimolta.

Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereeltä:

– Antoniooo! Reginaaa!

Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.

– Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se pelästytti pahanpäiväiseksi.

Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.

* * *

Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään rantapenkereelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.

– Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta. Onko sinussa ollut kuumetta?

Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.

– Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?

– Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa koko asiasta.

– Etkö todellakaan?

– Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.

– Todellakin! Antonio toisti epäillen.

– Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut olemaan ... lempeämpi.

– Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi

Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämää – pelkäämään erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan keskustelunaiheen.

Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.

Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä niin omituinen tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista mielenliikutusta, iloa eikä heilyyttä, jota oli odottanut tältä hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi, mitä maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen. Oli jotakin erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.

He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.

Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma. Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta kauemma hänestä.

– Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.

– Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?

– Johan sen tiedät!

– En tiedä mitään ... en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo soimata sinua ... sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa. Mutta toinen mies olisi minun sijassani ... No niin, olet moneen kertaan huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi ...

– Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti, mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.

– Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata Roomaan?

Tahdon.

– Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut mielipiteesi? Sanon mielipiteesi, enkä oikkusi, sillä asia tuntui minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.

– Voimmeko aina selittää mielipiteitämme ja oikkujamme? Etkö sinä ole vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemme toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies' ... Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?

Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut. Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut mielessään hänen kysymystään.

– Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa ... kenties.

– Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.

Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?

– Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti. Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.

– Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia muita naisia, jotka todella pettävät miestään.

– Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra, enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa. Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen, perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.

– Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?

– Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on tapana sanoa. Muutoin ... minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. "Mene tiehesi, minä otan paikkasi!" 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella. Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän, lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja kansanedustajaystäviensä luo.

– Ethän kai sentään sanonut hänelle ... ? Regina keskeytti.

– Sanoin hänelle vain näin: "Minun täytyy saada paikka jossakin toisessa ministeriössä; ala laputtaal Minä puolestani hankin sinulle sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa". Arduina naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja "liikekannalle". Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina – joka tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan – oivalsi, että minun oli välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi tuota herrasmiestä silmällä. "Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren luottamusmieheksi?" Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12 p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja madame sanoi olevansa minulle, erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä. Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R. todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin niiden omistajattaren laskuun.

Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.

– Selitän sen sinulle ... Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin, hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista. Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän voisi käyttää tätä madamen herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marinna oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja, jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10 000 Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20:– ja ostettu kahdeksan Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin Gazzetta Ufficalessa (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37:– ja Acqua Marcian osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460:– kappaleelta. Laskin heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta. Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli "liike"toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.

Entä sitten?

– Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan. Palattuaan kotiin – siihen suuntaan madame viittaili – hän aikoo uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita Saksassa.

Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen äskeisen kysymyksensä:

– Entä sitten?

– Mitä "sitten"?

– Paljonko hän maksaa sinulle?

– Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä, että minusta vielä tulee hänelle "kaikki kaikessa". Mutta täytyy taas ruveta lukemaan saksaa.

Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua, ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.

– Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta. Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. – He tulevat kyllä perässä. Kuulehan, minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen muistaakseni.

Hän kertoi unensa liirasta, Mariannasta ja palosotilaasta.

– Unet ovat joskus sangen merkillisiä!

Antonio ei vastannut.

– Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et kirjoittanut minulle?

– Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla tänne.

Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut hänestä oikein tyydyttävältä.

Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:

– Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä, jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella – kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia.

Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion entinen iloinen ja onnellinen ääni.

Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja vielä mielettömmmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi toiselta anteeksiannon.

Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.

Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista tyydytystä.

He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja mustina kuin pronssinen korkokuva.

Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty, jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja surkean muutoksen.

[3]

He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.

– Vuokrataan pois yksi huone! Regina ehdotti.

Antonio suuttui.

– Kas vain! nyt sinusta vuorostaan tulee poroporvari.

– Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.

Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä, jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo poissa.

Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin suuren Asema-aukion lähettyville.

Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat vesiojat.

Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan. Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar, jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät laulajatarta.

Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan olennon paljaisiin käsivarsiin.

Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginastä kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.

Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiekuvat kukot.

– Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko?

Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää, raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.

– Suvaitsetteko, hyvät herrat suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä, Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouva yhden?

Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen kysyen juhlallisen vakavasti:

– Suvaitseeko armollinen rouva jotakin?

Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.

Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta ... soitossa oli edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen ...

– Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli Ja hänen sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.

Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa, imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:

– Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! – Mutta hän ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta ja kurjuutta.

Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa. Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita, jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoonpantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka kohosivat hopeaiselle taivaalle.

Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin torvi.

– Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä, kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.

– Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan, Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.

– Ei, se on pahempaa, se on syvästi surkeaa, ja minun käy sitä sääliksi.

Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin oli harvinaista.

* * *

Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut. Hän oli tulossa äidiksi.

Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn, Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi itse imettää lapsensa.

– En huoli imettäjääl hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen muutoin varoja?

– Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.

Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sänoen syyksi että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona. Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä jota kaikki hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.

Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus, että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä, jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.

Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui. Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta tottunut yksinäisyyteensä.

Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.

– Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.

– Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.

– Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös, samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei minut kanssaan pelipaikkaan.

– Vai niin! Regina huudahti.

– Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt, raivoissani ... melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä, mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle – olin katkeroituneempi itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa ... Mutta ei puhuta siitä sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. "Pois tieltä, tuo paikka kuuluu minulle". Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle veralle. Kuulehan – ohimennen sanoen – sinä iltana huomasin, että olin vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta ... Tapasin pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla, hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä. Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät, että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: "Jos Regina tietäisi!" Äkkiä syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin, syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.

Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta jossa lyhdyt loistivat pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä, viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt ... kaikki tuo tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän myönsi sen.

"Olin suuri lapsi, enkä tiennyt ..." Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän koetti selittää epäilyään hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai voittanut – se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.

Antonio jatkoi:

– Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle, jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas, minkäarvoisia ne nyt ovat?

Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä, Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.

Hän unohti äskeisen epäluulon, Antonio ei enää valehdellut. Hänen silmiensä ilme, jotka tarkastivat häntä, kuvasti vilpittömyyttä ja rohkeutta. Ja tuo ilme noissa ennen niin rakastavissa intohimoisissa silmissä oli nyt sellaisen miehen ilme, joka tahtoo koetella onneaan hinnasta mistä tahansa.

– Arvaapas! hän toisti.

– Kuinka voisin tietää?

– Arvaa kuitenkin!

– Viisisataa liiraa, Regina yritti.

– Enemmän.

– Kuusisataa ...

– Enemmän, enemmän!

– Tuhat, hän sanoi arasti.

– Vieläkin enemmän.

– Olemme siis rikkaita! Regina virkkoi väkinäisen ivallisesti hilliten mielenliikutustaan.

– Emme ole vielä, mutta saatamme tulla rikkaiksi. Kaikki riippuu hyvästä alusta, rakas. Meidän osakkeistamme maksetaan nyt tuhatkaksisataa liiraa kappaleelta. Ne voivat vielä nousta, mutta huomenna myön ne pois. Puolet rahoista annan sinulle, toisella puolella koetan vielä onneani! Rohkea rokan syö? Mutta älä pelästy!

Regina oli todella valahtanut kalpeaksi.

– Miksi et ole ennen puhunut minulle tästä?

– Mitä se olisi hyödyttänyt? Ajattele, jospa osakkeet olisivat laskeneet!

Samassa palvelijatar tuli kutsumaan illalliselle, ja aviopuolisot menivät ruokailuhuoneeseen. Lampun valossa Antonio huomasi, että Regina oli hyvin kalpea, muta hän rohkeni silti laskea leikkiä.

– Älä nyt vain nouse Pegasuksen selkään!

He puhuivat hetken pörssikeinottelun, uhkapelin ja arpajaisten siveellisestä puolesta ja niiden tuottamasta hyödystä.

– Joutavia! Antonio sanoi. Elämä itse on uhkapeliä: täytyy pelata tai kuolla. Ja nyt lähdetään pienelle kävelylle.

* * *

Paria päivää myöhemmin Antonio möi osakkeet – näytettyään ne ensin vaimolleen – ja antoi hänelle kolmetuhatta liiraa. Kaksituhatta Regina aikoi tallettaa säästöpankkiin. Lopuilla tuhannella liiralla hän osti salin huonekaluston ja tahtoi suorittaa kaikki lapsen syntymän ja ristiäisten aiheuttamat kulut.

– Ehkä kuolen, – hän tuumi odotusajan viimeisinä päivinä. Saat nähdä nyt, kun meillä on pieni omaisuus, minä kuolen pois.

– Älä puhu mielettömiä! Antonio vastasi melkein vihaisena.

Regina ei kuollut, mutta synnytti pienen, puolikuolleen olennon. Lapsi näytti kissanpojalta, se oli tumma, karvainen ja isopäinen.

Nähdessään ensi päivinä tämän pienen hirviön äiti itki inhosta ja surusta.

– Kunpa se kuolisi! hän sanoi armottomasti. Miksi minun piti synnyttää tuollainen?

– Rouva hyvä! näin imettäjä virkkoi hänelle kerran. Tämä oli kookas nainen, kuin kuvapatsas, kasvot pronssinväriset, joita ympäröi tavanmukainen sininen päähine. Jättäkää vain pienokainen minun huostaani. Te olette synnyttänyt sen, eikä teidän tarvitse olla sen enempää siitä huolissanne. Kyllä minä nämä asiat ymmärrän, pikku rouva!

Ja kun Regina sittenkin osoitti imettäjälle varsin vähän luottamusta, jättiläisnainen loukkautui, nyrpeili ja riitaantui palvelijattaren kanssa, joka ennusti lapsiraukan pikaista, varmaa kuolemaa. Eräänä päivänä kätilö joutui kahakkaan Mariannan kanssa, joka oli tullut tiedustelemaan Reginan vointia ja joka sanoi, että kakara oli kissanpojan näköinen.

– Antakaa te vain sen kasvaa ja varttua, niin se vielä karkaa niskaanne, sillä jos pikku neiti Caterina on kissanpojan näköinen, te itse olette kuin hiiri!

* * *

Toukokuun puolivälissä Regina jo oli täysin tervehtynyt. Hän oli taas melkein kaunis ja tunsi itsensä voimakkaaksi ja onnelliseksi.

Imettäjä oli pitänyt lupauksensa. Hänen voimakas maalaisnaisen maitonsa loi eloa ja kauneutta pieneen, viheliäiseen kaupunkilaislapseen. Pienet, alussa muodottomat kasvot aivan kuin selkenivät ja saivat soman muodon. Isoihin, maidonvärisiin silmiin tuli, niin Regina sanoi, inhimillinen ilme.

Toisinaan pienokainen näytti itsekseen hymyilevän, ja silloin sen pienet kasvot vilkastuivat, ja tämä teki Reginaan omituisen vaikutuksen. Hänen lapsensa näytti hänestä kauniilta, mutta samalla hän ajatteli, että tämä ehkä oli kuvittelua, että hänetkin oli vallannut äitien tavallinen, melkein sairaalloinen harhaluulo. Muutoin hän tunsi itsensä onnelliseksi; onnelliseksi siitä, että oli vapautunut, että oli terve, elämänhaluinen. Mentyään suloiselle ensikävelylle käsi Antonion kainalossa, hän vähitellen alkoi liikkua ulkoisalla imettäjän ja lapsen seurassa. Aamuhetket olivat viehkeitä, lauhat tuoksuvat tuulenväreet ja lempeä ilma hivelivät poskia. Hopeanhohtoiset pilvisäikeet uurtivat säteilevää, korkeaa taivaankupua.

Kuinka suuresti tämä kevät erosikaan edellisestä! Regina tunsi syvää hellyyttä kaikkea ja kaikkia kohtaan. Nuo leudot tuulahdukset, jotka saapuivat Etelän jo lämpöisiltä tasangoilta hänen pohjoisemmassa olevaan kotiinsa, jota vielä syleili keväinen viileys, hurmasivat hänen sielunsa ja kohottivat sen lentoon kuin valon ja avaruuden huumaaman linnun.

Eräänä päivänä hän lähti yksin kävelemään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut tuon Dostojevskijn novellin sankarittaren kaltainen, joka asui suurkaupungissa tuntematta sitä ja joka kerran, kun hänen oli pakko yksikseen kulkea pääkaduilla, luuli heränneensä uuteen elämään.

Astellessaan Via Nazionalea Regina katseli ympärilleen lapsellisen uteliaana. Ensi kerran hän huomasi, että Hotel Quirinale oli harmaa, eikä keltainen, jollaiseksi hän ennen oli luullut sitä. Hän näki englantilaisen kirkon tornin, joka uurteineen näytti poimukkaalta naisen puvulta. Hän ihaili Via delle quattro Fontanen suurenmoista perspektiiviä ja pysähtyi heleään päivänpaisteeseen Näyttelypalatsin portaiden eteen. Punatukkainen, vihreäsilmäinen pika-ajuri nosti pystyyn kaksi sormea luullen häntä ulkomaalaiseksi, joka haki ajuria. Eurooppalaisittain pukeutunut neekeri kulki hänen ohitseen luoden häneen tutkivia katseita. Maalaisnainen kaupitteli hänelle kukkia. Kaikki tämä huvitti häntä suuresti. Vuotta aikaisemmin se olisi häntä ikävystyttänyt. Hän alkoi kulkea Serpenti-katua, ja kuta kauemmaksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki Colosseumin holvikaaret, jotka ammottivat taivaan syvää taustaa vasten kuin suunnattoman suuret ainaisen unelman täyttämät siniset silmät. Hän kulki edelleen, aukaisi matkaoppaan, mutta ei lukenut. Auringonpaiste ja varjo leikittelivät Colosseumin äärettömässä, autiossa tyhjyydessä. Muurien rauniot kirjavine villeine yrtteineen ja keltaisine kukkineen kohosivat mahtavina kuin vuoren rinteet. Varjoisat sopukat, joissa kasvoi pehmeää, vihreää sammalta, muistuttivat kosteita suotäpliä. Salaperäiset onkalot ammottivat kuin mustat jättiläissuut. Korpit vaakkuivat käheästi muurien takana. Kaikki oli täällä unelmaa, raunioita, kuolemaa.

– En ole koskaan ollut innostunut historiasta, Regina ajatteli itsekseen. On ihmisiä, jotka tulevat kaukaa haltioituakseen kivistä, joita kenties roomalaiset sotilaat ovat muinoin tallanneet likaisilla jaloillaan. Se tuntuu minusta typerältä. Minkätähden? Kivi ei ole minun silmissäni sen kummempi kuin kivi. Ihmiset ja esineet eivät vaikuta minuun menneisyydellä, vaan nykyisyydellä. Entisyys on kuolemaa; nykyisyys on elämää. Tässä, jossa seison katselemassa, on kaksitoistatuhatta orjaa raatanut pakkotyössä ... Vai kuinka monta heitä olikaan? Regina avasi jälleen matkaoppaan, mutta ei vilkaissutkaan siihen. – Täällä ovat leijonat raadelleet kristittyjä. Keisarien, naisten ja plebeijien, eläimiä eläimellisempien olentojen silmät ovat nauttineet kamalasta näytelmästä. Se kaikki on tapahtunut aikoja sitten eikä liikuta minua; tunnen vain kammoa aikaa, kaiken tuhoojaa kohtaan. Kas tuossa tulee typeriä ulkomaalaisia, jotka uppoavat tähän hävityksen uneen kuin kaakattavat ankat lätäkön harmaaseen, lokaiseen veteen. Pois täältä!

Regina lähti pois, kulki tien poikki ja istuutui San Gregorion luostarin portaille. Siellä näytti kaikki, alkaen pinjasta, joka värähteli täynnä viserteleviä lintuja, punahohteisen kaupungin äärimmäiseen näkyvissä olevaan kolkkaan asti, olevan pelkkää valoa, elämää, iloa. Hänen takanaan, kostean vihreän sammalen peittämässä luostarissa, hautojen reunustamassa pylväskäytävässä, ruohottuneessa ja metsistyneessä puutarhassa, kaikki oli äänetöntä ja synkkää. Aina jyrkät vastakohdat! Silti Regina meni tuohon kuoleman valtakuntaan värähdellen täyteläistä elämää ja sai oppaakseen munkin, joka näytti keltaiseen vaippaan verhoutuneelta luurangolta. Regina meni kappeleihin, joissa Domenichinon ja Renin ihanat kuvat vaalenivat ja haalistuivat hiljaisuudessa, samoin kuin henkilöt, joiden on pakko elää yksinäisyydessä. Hän kulki metsistyneen puutarhan läpi ja katseli sydän täynnä sääliä luostariveljeä, joka asteli hänen edellään, vaikka jo oli kuollut elämälle.

Regina ajatteli lastaan, pikku Caterinaa, jonka hän tahtoi opettaa kunnioittamaan ja ihailemaan elämää ja nauttimaan siitä. Kuinka paljon kuolleita ihmisiä elääkään maailmassa! hän ajatteli. Minäkin olin kuollut sielu vielä muutamia kuukausia sitten. Nyt virkoan jälleen elämään, mutta en ole niin elämää uhkuva kuin lapseni on kerran oleva. Olen korkeintaan ylösnoussut, jonka sielun haudan muisto vielä täyttää.

Ennen lähtöään hän pisti kolikon luostariveljen kuivettuneeseen käteen. Ja tavasta, jolla tämä pisti rahan taskuunsa ja katseli vierasta, Regina huomasi, että pieni elonkipinä vielä kyti tuossa luurankomaisessa olennossa.

Sitten hän melkein kuin paeten riensi ulos hautojen vartioimasta pylväskäytävästä ahmiakseen nälkäisenä auringonpaistetta, elämän ääniä, avaruutta.

   [Osa III, sivut 205 - 253]