Osa III, sivut 253 - 313

[3]

Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.

* * *

Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.

Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.

– Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.

Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet, kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:

– Anteeksi?

– Viivyttekö kauan Albanossa?

– Kolme viikkoa.

– Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein järkyttävän totisena.

– Viareggioon, monsieur. Entä te itse?

– En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö matkusta ulkomaille?

– Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat esille. Mutta silti ei saa unta.

Ruhtinatar huokasi. Monsieur huokasi vielä syvempään. Molemmat näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.

– Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.

Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmilläin ja sanoi:

– Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, mademoiselle Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.

Mutta mademoiselle oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:

– Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt hiuskarvan.

Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.

Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.

Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.

Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.

Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:

– Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.

– Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin ...

Ah, mademoiselle tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.

– Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan ... Niin kerrotaan.

– Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja ...

– Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen ... Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?

Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, mieleen ajatus:

– Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.

– Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!

Tämä ei ollut ensimmäinen, toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa – joko todellinen tai luuloteltu – oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.

Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.

Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi. Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt, kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa, kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat vieraiden välillä, joko naisten aviorikosten, taiteilijain venyvän omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.

Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja. Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto. Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät ilmeisesti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.

Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys, jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat, niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen, mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi, menehtyisi tuskaansa.

Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle marmoriparvekkeefle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä. Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.

Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:

– Mitä sinä teet täällä?

Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei käyntipuvussa.

– Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.

– Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?

– Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio! Regina sanoi kiihkeästi.

– Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.

Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan ääressä ahertavaa miestä.

Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy niin kuin Antonio sinä hetkenä.

Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin: hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli tuon toisen naisen luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.

* * *

Kaikkein eniten Reginan meltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus, että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.

* * *

Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin pikkukaupungin juoruseuraan.

Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä. Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa, joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.

Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.

Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi Reginaa molemmille poskille.

– Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.

– Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan. Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on asioita kaupungilla.

– Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa. Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa haastaa miehen oikeuteen.

– Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla erinomainen, se vanha vaippa?

– Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!

– No niin. Näkemiin.

– Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?

– Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.

Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen Hän käveli vaieten Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin, kohotti päätään ja kysyi:

– Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?

– Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta. Siinä kaikki.

– Aiotko matkustaa Albanoon?

– Ehkä jonakin sunnuntaina ... jos hän kutsuu.

– Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.

– Miksi et?

– Siksi, että on niin kuuma.

– Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan putoilevat suoraan veteen.

Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmm käynyt paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.

He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma, hiipiä yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä nosti päänsä ajatellen:

– Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa. Antoniokaan ei saa enää mennä sinne ... On jo aika tehdä tästä loppu.

Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.

– Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan! Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan. Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me? Onhan meillä luu kaluttavana ... jos edes antavat meidän pitää sitäkään.

– Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:

– Eikö Caterina ole vielä kotona?

Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.

Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:

– Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla Iuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukeen. Hän aavistaa, että minä tiedän. Hän luulee, että ninä siedän sellaista tietyissä rajoissa.

– Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.

Antonio totteli kärsivällisesti.

– Käyn ostamassa Avanti-lehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.

Jäätyään yksikseen Regina si samanlaisen raivonpuuskauksen, joka oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand Hôtelista.

– No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon, minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi? Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta, uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä, sen kalutun luunkin. Mutta te, madame, joudutte tekemisiin minun kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen, pimeässä hiipivä vampyyrisikiö ... Teille ei riitä, että olette saanut huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne, rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!

Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestelessään vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta minä ... minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni ... ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla, onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi ... ja sitten? Mutta voiko elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.

Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon viimeinen hohde loi vielä heikkoa välkettään autiolle kadulle, jossa pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä tuikki jo vielä punervalla taivaalla.

Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin suruisaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet,

* * *

Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä? Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän sileäksi ajettua leukaa.

Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:

Hiiri hylkii juustopalaa,
Prinsessan se naida halaa.
Kuningas jos tekee tenää,
Ei oo varma päästään enää.

Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät. Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa, temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy. Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon, Silloin Antonio sanoi: – Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: – Älä lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat asiat, joita ajattelen sinusta?

Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja Regina otti Avanti- lehden ja alkoi lukea osastoa: "Mitä maailmassa tapahtuu".

* * *

Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli jäänyt kotimieheksi.

Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.

– Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.

Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan koetti vastustaa.

– Lähdetään sinne!

Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun. Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?

Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin, vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas, mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita, jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaan niitä rahoja koruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.

Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa, hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan. Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.

Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.

* * *

Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommaIta kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.

Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat. Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa, vieraassa, vielä asumattomasa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan portin Regina sanoi:

– Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa kerrotaan ...

* * *

Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitetty raidilla. Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä hymyään.

Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa harsolla peitetyn kuvastimen edessä.

Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.

– Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.

– Kukapa sitä kuulisi?

Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kul. kivat salien läpi ruokailuhuoneeseen Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.

– Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isärftä. väkeä?

– Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.

– Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa madeiraakin. Aivan oikein.

Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta, jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.

He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka harmaine nahkoineen näytti nukkuvalta jättiläiskissalta.

Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa puolihorroksessa.

Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä päästiin puutarhaan.

– Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt siellä?

– En koskaan.

– Tule siis ja jätä ovi rauhaan.

Antonio vain itsepäisesti haki avainta.

– Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi lapsellisesti.

– Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.

Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut kehoitusta.

Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon inhoittavan epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri tällä samalla sohvalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla suudelmilla.

Hän puri yllihuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja riensi viereiseen saliin.

– Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!

Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa, joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö? Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli varmaankin hänelle hirveä rangaistus.

Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.

– Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.

Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.

* * *

Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio tavallisesti vietti virkatuntinsa, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä. Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren kirjeenvaihtoa.

Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista vettä.

Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt huoneistoon.

– Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.

Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja menivät keittiöön.

Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja sen keskellä olevalle marmoripöydälle.

– Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi. Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?

– Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!

Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan pöydän ympäri.

Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.

– Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia puutarhasta. Mennään pois.

Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi panetella talon emäntää, kuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.

Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.

Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.

Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle tahraten sen pahanpäiväiseksi.

Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:

– Vaatteenikin likaavat ... mokomassa talossa!

Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta. Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä, välittämättä hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.

He saapuivat vihdoin puutarhaan, tullen taas iloiseksi!

Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun, lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka munaisaikaiset kasvot, miehen ja naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.

– Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt ensi kerran huomaten noid?n tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni, me olemme päinvastoin vihollisia.

– Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.

Silloin Reginan mieleen välähti muisto.

– Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten ... kun sinä ... olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä ...

Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti silloista suudelmaa.

Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.

* * *

Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset. He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.

Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän puhtaan rakkautensa.

Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan, mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä 'vanhan kuu-naaman', suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa, katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet ostamaan ainoaakaan.

Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto, käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.

– Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet hänen lankeemuksensa todistajina ... mikäli hän sittenkään on syyllinen!

Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin. Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä säälistä hän eli.

[4]

Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysi Antoniota käymään Albanossa.

– Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja, kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä Antoniota sinne!

Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen nen epäluulo oli jo muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.

Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.

Hänellä oli tämä aikomus mutta silloin hän muutti mielipiteensä:

– Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?

– Regina! Antonio sanoi soimaten.

– Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt lähdet tiehesi sunnuntainakin!

– Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?

– Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen. Tarvitseeko palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä – niin mitä hyödyttää ...

– Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt koskaan pysty.

Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat mielenkiintoisilta.

Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa Gasparellekin.

Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.

– Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta, joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.

– Suo anteeksi, Massimo huumautti. – Hienon maailman naiset kampaavat hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.

– Tarkoitatko madame Makulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.

Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hän jotakin?

Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen, jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutukammiona. Parveke oli auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina. Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.

Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.

Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan, kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.

Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?

* * *

Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet, päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten hävisi.

Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän nukkui yksin aviovuoteessaan.

Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti levottomalta, kun isä oli poissa.

– Isi? hän ihmetteli.

– Isi on poissa, mutta hän tulee heti ptikalla. Heit. täydy nyt pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina puheli vetäen povel. leen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormeliaan Reginan yöpaidan pitsiä.

– Toi tinun? hän kysyi.

– Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.

Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai pienokaisen antamaan "pieniä makeita suukkoja", tuntien, ettei mikään ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt, jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.

Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa, huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa. Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus ...

– Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. – Paina silmäni kiinni, näin, näin ...

Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle kasvoja.

– Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: "Rakas, kulta anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin".

Mutta lapsi löi häntä vielä moneen kertaan, ja silloin Regina suuttui.

– Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.

Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen äitiin.

– Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.

– Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten ... hiljaa, hiljaa! Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!

Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.

Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan, tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus, elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.

Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.

* * *

Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehtftuskm peseytyä ja siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.

Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja järven rannalla viettämästään yöstä.

– Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja kukkia. Se on aivan ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa. Oli kaunis kuutamo ... Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä ...

– Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai sinua? Regina huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.

– Olitko vihoissasi minulle?

– Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.

Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen, sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:

– Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden. "Anteeksi?" hän jatkoi matkien ruhtinatarta. "Ei sen hinnan vuoksi, vaan sentähden, että se on rakas muisto". – Kukapa tietää, eikö itse George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.

– Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen puhettaan.

– Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!

– Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta katsettaan lautasesta hän kysyi:

– Onhan madame venakko?

– Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.

Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti, mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.

Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan. Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan, mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.

Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut sinä hetkenä.

– En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut leski.

– Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

– Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä kuherruskuukausikohtaus!

Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.

– Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.

– En käsitä, mitä aihetta minulla olisi ... ?

– Todellakin!

– Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?

– Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene elämään yksin. Sellaisia miehiä säälin.

– Sinä siis säälit minua!

– Surkuttelen sinua.

– Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?

– Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.

– Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta hermostuneesti Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:

– Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.

Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.

– Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.

Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion sanoista kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se loukkasi häntä kuolettavasti. Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.

Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään kaikkia puolustuskeinoja.

* * *

Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan edellyttäen että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet syvään synkkämielisyyteen.

Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään, kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä niin.

* * *

Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.

Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän sille voi?

Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä. Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden, ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.

Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan epävarmaan leikkaukseen ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.

* * *

Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen, näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.

Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi, näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä syksyä muistuttava värihäive.

Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot valtasivat hänet jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa, joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.

Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut "pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen keskinkertaisuuteensa".

Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle. Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan. Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä, tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina alkoi uudelleen epäillä itseään.

* * *

Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acetosa. Päästäkseen pikemmin "Kuningattaren lehtikujaan" he kulkivat kapeaa tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen ravintolan kohdalle.

Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan. Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.

Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen, nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen – hänellä oli kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista Gabriekin tavallisesti käytti – että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.

– Katsohan, eikö tuo ole Gabrie!

– Luulenpa todella, että se on hän, Antonio myönsi.

He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi Gabrieta.

Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen Gabriesta.

Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti tarkoittamatta hän sanoi:

– Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää niin heikolta.

– Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Anton virkkoi välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?

– Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja ja kuvaa ne aina huonossa valossa.

Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.

Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan etäisessä mutkassa näkymättömiin.

– Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa komeroista.

– Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.

– Juuri hän ... luullakseni tai ...

– Toinen hyvä! ... tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.

– Huihail Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti jonnekin kauas.

Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa laadun.

Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti rajusti, kaksi, kolme ... kymmenen lyöntiä ... Hetki oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä. Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta. Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin ja painajaisen kouristukseen, kuolema.

Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto, joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti hänet puhumaan.

Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.

Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.

– Ei! Sinä et voi kuvitellakaan – niin hän aloitti, ääni kumeana – et voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi kuin Marianna. Hän on äinakin tarkkanäköinen ja ... vaikenee joskus. Gabrie sitävastoin ... jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin, Antonio ...

Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti:

– Ethän vain suutu?

Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.

– Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.

Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.

– Sanoiko hän sinulle sellaista?

Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.

– Hän sanoi sen minulle.

Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:

– Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.

– Ja sinä ... sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit pyytää häntä käymään meillä.

– Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.

– Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen tyyneyttäsi.

Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin, mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.

Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä, vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.

– Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen tarttua Antonion käsivartee.

Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.

– Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.

– Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie ...

– Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta ... Regina, oletko sinäkin samaa mieltä?

– Olen.

– Sanohan, – Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaa häpeä?

– Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!

Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen päässä ja toisti vihoissaan:

– Häpeä! häpeä sentään vähän!

Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!

– Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.

– Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta, ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen minulle vasten kasvoja!

– Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se siunulle?

– Ainakin jo aikaisemmin!

– Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten, esimerkiksi!

– Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.

– Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.

– Muutamia hetkiä sitten! – Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja heristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta, tuolta – hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa – en tiedä miksi sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen, hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja karkealla äänellä.

Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.

– Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi kuvattu romaanissa, niin – voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen ...

– Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko ...

Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli Reginan vuoro työntää hänen käsivartensa pois.

– Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla, enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; "Etkö häpeä? Juoruja, hieno maailmannainen", j.n.e. Olen todella hieno nainen, enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. "hienot" naiset. Minä vain en kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.

– Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.

Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä, mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.

– Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.

– Miksi siis sanoit, että uskot sen?

– Sanoinko niin? Se ei ole totta.

– Vakuutan, että sanoit niin.

– Sanoin uskovani, että ihmiset uskovat sen olevan totta.

– En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin pahansuopia ja juorunhaluisia.

– Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille, että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää mukavasti huolimatta vakinaisten tulojemme pienuudesta, ja heti heidän parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä sen jo aikaisemmin, on omansa ...

– Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan pörssissä ...

– Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon sattuman, johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut, että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras vaihe, kuin novellinkirjoittajan tyylitemppu.

– Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka hetki saa nähdä kummallisia "sattumia". Itse tiedät paremmin kuin minä, miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka ottavat rahaa rakastajattariltaan.

Antonio ei vastannut. Regina jatkoi:

– Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka, ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi – jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa – sekä se sinun verukkeesi, että muka olet sen naisen pelkkä luottamusmies ja asiainhoitaja ... kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea ... Sinun omaisesikin ... luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi ...

Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja. Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta löydetäänkö se vaIheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla. Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.

Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.

Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon vaIheen kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä, halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.

Tietoisena tästä valheellisuudestaan Regina ajatteli:

– Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen. Sanon hänelle: "Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys siihen naiseen, niin ei ihmisillä ole enää mitään sanomista". Antonio palaa silloin luokseni, minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?

Mutta tuskin hän oli päässyt tämän "onnellisen" ajatuksen loppuun, kun se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset romanttiset mietteensä.

Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.

Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset kuvittelut.

Näiden ajatusten temmeltäessä Reginan päässä Antonio virkkoi:

– Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi lähtemästä AIhanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan ...

– Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen. Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.

– Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.

– Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi, minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa, tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos hän saisi kuulla ...

Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:

– Jos hän saa kuulla! ... Onko se minun syyni?

Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.

Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:

– Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan minunkaan.

– Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?

– Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen sanonut: "Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt sen naisen palvelukseen, hän ei olisi ..."

– Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi, miksi? Sen tahtoisin tietää.

– Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.

– Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä ilmaistaksesi sen minulle.

– Olen yleensä odottanut tilaisuutta ...

– Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä olisi kyllä ollut.

– Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta ja se myös jää viimeiseksi.

– Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi siitä, että olet aiheuttanut tämän ... häpeällisen juorun. Mitä sillä tarkoitit?

– Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani, tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä. Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä. Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta – Regina jatkoi, palaten ensi ajatukseensa – muista, Antonio, että minä olin katunut oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi ...

On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa. Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, – nyt minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä – hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta – olen pikemmin keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä minulle. Mutta juuri sentähden ... niin, mitä aioinkaan sanoa?

Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut puhua.

Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan uskaltanut tunkeutua!

Antonio jatkoi:

– Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi. Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin – siihen minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan rahalla. Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin ... kuin minäkin myöhemmin.

Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio valehteli – valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin ...

– Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea sydämemme salaisiin sopukkoihin – vai miten sinun on tapana sanoa? Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!

Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.

Regina ajatteli:

– Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet toistamiseen ... Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on voinut tehdä niin?

– Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele? Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat, kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin, emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia: loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin haavoittaa toisiamme.

– Mennäänkö kotiin Fonte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla? Antonio kysyi äkkiä.

– Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.

– Kotiin? hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja häpeän täyttämää elämää! minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.

Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi taakseen ratkaisevan askelen jo sinä päivänä.

Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.

Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.

Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.

* * *

He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa, tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään, seurasi heitä.

Aurinko painui hitaasti kullanhohteiselle taivaanrannalle. Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin, He kiipesivät pienelle kummulle ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.

Acqua Aeetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi, joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.

Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä ajurin kanssa.

– Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.

Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina, leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vsisuoni. Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.

Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.

Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:

– Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin suuresti?

Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.

Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin huomattuaan hänet.

– Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen ruohikkoon.

– Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä siitä asiasta ja – ratkaisemme sen lopullisesti.

– Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet ... ja kaikki muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.

Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen pehmeät.

– Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana ja alakuloisena, .jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta, ei siitä kannata puhua. Jos se on totta ...

– Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.

Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.

– Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?

Regina kohautti olkapäitään.

– Jos se on totta! Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita! Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani? Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi kuin minun vakuutukseni?

– Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, – Antonio jatkoi ja joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi, ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta. Puhu, puhu siis.

Reginan ilme näytti sanovan: en ikinä!

– Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

– Älä puhu noin kovasti, Antonio! Vartija on tuolla. Älä ole pikkumainen.

– Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis, nyt vaadin sitä vaatimalla.

Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.

Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enäå voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämiin surun aateloimiin silmiin.

Regina sanoi:

– Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot mitä silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut mielikuvituksestani, vaistostani.

– Mutta äsken sanoit, ettet uskonut ... en enää sinua ymmärrä ...

– Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä koskaan tavoita toisiaan!

– Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua! Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun täytyy ymmärtää minua. Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä teen kaiken, mitä tahdot. Enkä ole aina niin tehnytkin? Enkö ole myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä meille jää jäljelle?

Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen päälle.

Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.

Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko mies. Se oli hänen vikansa, mutta samaIla hänen puolustuksensa. Se oli totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli voinut epäillä sitä?

Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.

– Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi ...

* * *

Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.

Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja anteeksiantopäätöksensä.

* * *

Tällävälin aurinko laski.

Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen, idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen helakan punainen päivänlaskun puolella.

Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa, joka hitaasti vetäytyi kohti salaperäistä kaukaisuutta, taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei ylety.

Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen pientä kohtaloaan kohtaan.

– Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden valtaamina yksin hairahduksemme maailmassa, jos se todella on olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan. Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä sivullisten puoleen saadakseni tietää ... tuntenut rajua tarvetta turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan minua ... Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin, yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet, mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme, saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.

– Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran puolustautua; kerran sinä tahdoit ...

Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut, niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?

– On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän välillämme enää saa olla syytöksiä.

– Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.

– Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa sinua?

– Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.

Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina hillitsi itsensä.

– Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.

Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.

* * *

Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.

Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen, joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä, nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto, vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan taustasta.

Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota. Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin. Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut keventää heidän huoliaan.

– Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli. Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.

Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen. Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärett5rpn iaubeuäen merta kohti miaä kaikkein suurjnkin inhimillinen rikkomus ei merkitse enempää kuin sammuneen kipinän muisto.

* * *

Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot jotka näkevät toisensa ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen, Pehmeä, valonsäteiden siellä täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan vaan kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.

Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero. Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän punasinervän ikkunaruudun ohi.

   [Loppu]