VIII Henkinen viljelys

a) Äidinkieli ja kirjallisuus

Suomen kieli

[Kristfrid Ganander. 1766.]

Suomen kieli kankiaksi,
Kyllä kuuluvi kovaksi;
Vaan on sitä vakaisempi,
Synkiämpi, suloisempi,
Paljon sitä painavampi,
Täynnä tarkkoja sanoja,
Täynnä toimea tosinkin,
Solmusanoihin sujuva.

Tässä kielessä kovassa
Löydät lellylähte’itä,
Jotka juoksevat jo’iksi,
Leviävät lammikoiksi,
Jotka janon jähdyttävät,
Kielen saavat sukkelaksi,
Kaikenlaisiin kelpaavaksi:

Jossas tahdot toimellissa
Paljon parvessa puhua,
Taivahasta tulisesta
Eli maasta matalasta,
Taikkas tähtein taloista,
Niin on kieli kelvollinen,
Tuommoisihin toimellinen,
Varsin luonnosta vakava.
Taikkas tahdot tasaisesti,
Ilman itsevallaisesti,
flman solmuja sanella,
Jokapäiväistä puhua;

Eli jos sa sovitella
Tahdot solmuihin sanasi,
Laulamalla lasketella,
Mitä mieles mielistyypi;
Eli runoihin ruveta;
Tott’ on kieli kelvollinen,
Suomi siihenkin sujuva,
Varsin aivan kuin valettu,
Tuohon tuiki taipununna,
Aivan mielesi mukahan.

Siitä sanovat samaiset,
Todistavat täyttä päätä
Suomen kielen laululaskut,
Runot monet, mainittavat,
Joit’ on juuri joukottaisin,
Ylön paljon ylimaassa,
Sakialta Savonmaassa,
Pitkin koko Pohjolata,
Hunnakolla Hämehessä,
Tuonne tänne tuiskuteltu;
Joita matkii matkamiehet,
Loruttavat laulumiehet,
Pidoissansa, peijahaisiss’,
Häissä huiki hyppiessä.

Noita nuoret naurusuiset,
Noita neidot näppäräiset,
Vanhat vaarit vanuttavat,
Keskentnsä kertonevat,
Lempiästi laulelevat.

Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta

[Pietari Makkonen. 1845.]

Missä syntyi Suomen neiti,
Kussa kasvoi kaino lapsi?
Mistä oppinsa otellut,
Saanunna sanat mokomat,
Kun ei kielensä keralla
Sallittu salissa olla,
Eikä oppihin otettu,
Neuvon alle annettuna?
Siitä ei sinä ikänä
Tullut suurillen tutuksi,
Eikä päässyt päivinänsä
Ylimmäisten ystäväksi;
Kulki köyhissä kylissä,
Matalaisissa majoissa,
Talonpoikien tuvissa,
Kyntömiesten kartanoissa;
Jos kerran kävi hovissa,
Ei siihen sisällen päässyt,
Saipa käyä kartanolla,
Seinävierissä väristä;
Eikä päässyt pännän päähän,
Eikä sulkahan sopinna,
Eikä laskettu lakeihin,
Eikä tullut tuomioihin.

Niin on aivan arvotonna
Seissunna selän takana,
Niinkuin köyhä kerjäläinen,
Ovensuussa orpolapsi;
Ei suvainnut suuret kielet,
Vallankielet verraksensa,
Eikä antaneet apua
Orpolapsellen opiksi.
Muoto murheesta häneltä
Tuli aivan turmiolle,
Nuttu päällä nukkavieru
Varsin vanhasta sarasta,
Tuntui tuhmallen sanoilta,
Yksinkertainen opilta.

Niinpä kulki kuun ikänsä
Oman oppinsa nojassa;
Tuosta herrat Helsingissä
Katsoivat kalun tulevan,
Alkoi tuota armahella.
Siitä syntyi suuri seura,
Kirjaseura kiitettävä,
Joka alkaapi aluksi
Opetella orpolasta:
Silmät siistiipi liasta,
Kaulan karstasta puhisti,
Korvat kanssa kaunihiksi,
Vartalon valeli veellä,
Saippualla valkiaksi,
Hapset harjasi hyväksi,
Kähäräksi kaikki tyynni,
Rinnat kaunisti kukilla,
Panit paian palttinaisen,
Valkoisen valitun liinan.
Kaapu käyty Karjalasta,
Röijy saatuna Savosta,
Kengät on Kemistä tuotu,
Sukat kanssa Kainuhusta.
Panit kouluhun kotona,
Alle oppinsa asetit,
Yksi saatteli sanoja,
Toinen neuvoi nuottiloita.
Tuosta kasvoi kaunis neito,
Suomen ympynen yleni,
Suu on kuin sulalla tehty,
Huulilta hunaja hiiluu,
Kasvot kaunihit, koreat,
Ruskeat kuin ruusunkukka,
Silmät on sininäköiset,
Lemmenlehtiset, leviät,
Luonnossa ilo ihana,
Rakkautta rinta täynnä.
Jo nyt saattaapi salissa,
Kamarissa kaunihissa,
Oike’in omin varoinsa
Seistä suurien seassa,
Kirjat kaunihit käessä;
Lauleleepi lemmenvirttä,
Niinkuin lintunen lehossa,
Toukomettinen metsässä,
Jopa vertoja vetääpi
Ruotsin kuulun ryökkinöille.
Tuota herrat Helsingissä
Kaikki katsovat ilolla,
Herrat nuoret naimattomat
Kilvan kihlata kokevat.

Suomen kielen riemulaulu

[Ilmari Calamnius. Lauluja ja runoelmia.]

Niinkuin tuuli, joka hongistossa huokuu,
Niinkuin heinä, joka heiluu, nuorna nuokuu,
Niinkuin aalto, kun se loiskein rantaa kaulaa,
Niinkuin leivo, kun se kevätvirttään laulaa –
Niin soipi, huminoipi suomenkieli,
Viiskielisen kantelomme kaiku!

Niinkuin havu joka hangen alla rippuu,
Niinkuin koivu, josta kaste kiiltäin tippuu,
Niinkuin kielo, kun se kesäaamuin tuoksuu
Niinkuin ulpu viIinässä virran juoksun –
Niin tuoksuu tuorehelle suomenkieli,
Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!

Niinkuin helmi, joka kuoressansa päilyy,
Niinkuin aarre, joka salassansa säilyy,
Niinkuin kosken pauhanteissa paasikivi,
Niinkuin taivahalla kiintotähtein rivi –
Niin säilyy, kestää suomenkieli,
Tuhatvuotisten tunteidemme kukka!

Niinkuin impi, joka puhtain mielin lempii,
Niinkuin äiti, joka nuorintansa hempii,
Niinkuin kansa joka synnyinmaataan kiittää,
Missä saunan sai ja pellon viljan niittää –
Niin lemmin, rakstan, sua, suomenkieli,
Ja yli muiden kielten jumaloitsen!

Ja niinkuin liekki, joka kanervikon kultaa,
Nousee kuusiin, hulmuu, kuohuttaapi tultaan,
Tai niinkuin rusko, joka punertaen koittaa,
Aamun airuena nousee, hehkuu, voittaa –
Niin nousee, leimuu, lentää suomenkieli,
Syttää sydämet ja kaikki esteet murtaa!

M.A. Castrénille

[Kasimir Leino. Ristiaallokossa.]

Sä Pohjan ilman, luonnon vilppautta
Kun nuorra rintahasi hengitit,
Sen voimaa, tarmoa, sen raittiutta
Ja jylhää mahtavuutta ihailit.

Ja taivahalla revontulten vyöhyt
Kun silmiis talvi-illoin lieskasi,
Tai toisekseen kun turhaan keskus-yöhyt
Se päivän laskemista vartosi;

Kun näit sä kansan, joka vaivoissansa
Ei sortunut, vaan kesti taistellen,
Kun näit tään kaiken, silloin tunteissansa
Kai nuori rintas kuohui aaltoillen!

Ja tunne syttyy pyhän innostuksen,
Maan eestä tään sä tahdot toimimaan,
Pois poistat esteet, murrat vastustuksen,
Työ-alas löydät, riennät Aasiaan.

Ja vaikka viuhuu viima pohjoisesta,
Ja vaikka telmää tundran tuiskusäät,
Sä lämpöä saat maasi rakkaudesta
Ja tietehelle uskolliseks jäät.

Sä etsit, löydät Suomalaisten kehdon
Ja muinaisuuttamme sä valaiset,
Luot täten kansallemme elin-ehdon
Ja täten seestät päivät vastaiset.

Et suurin äänin suurisuisten lailla
Sä ilmi tunteitasi huutanut –
Sen tehkööt toiset, pontta hengen vailla,
Sun elos vakaa työ on kruunannut.

Ja työhön maan ja kansan eestä koitit
Sä nuorukaisiakin innostaa,
Ja työllä itse laakerit sä voitit,
Ja työ se voimas vihdoin lannistaa.

Eroitti varhain sun jo tuoni meistä,
Vei kesken viljan korjuun aljetun –
Ei sentään silmä tummu kyyneleistä,
Kun jalon toimintasi muistaa sun.

Ei itkemist' oo sankarmuistojamme,
Ne meitä työhön aina kehoittaa –
Ja työllä parhain kunnioitustamme
Myös voimme Castrénille osoittaa.

Runebergin kuvapatsasta paljastettaessa

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat. Lyhennetty. 1885.]

"Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virressäin;
Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin."
Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
"Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia!
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla."

Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois!
Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois;
Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
Kukin menköön suunnallensa, kunnes rientons' häntä vie;
Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet;
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa.

Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons' luo,
Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnassamme leimuaa; –
Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan;
Jakakaa se – joka pala aivan mitätön on vaan.
Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
Hajotkaa – niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi!
Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi kasvavillen polvillen:
Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla.

Elias Lönnrot

[J.H. Erkko. Uusia runoelmia. 17 p. huhtikuuta 1882.]

"Mitä vaadit, suomalainen? Vapautta, valtikkaa!
Köyhä, halpa mökkiläinen vaatiako uskaltaa!
Vapauden valtakirja nosta ensin ilmoillen:
Miehen voima, hengenponsi, millä osoittaa voit sen?"

Voima? Eikö miehuuttamme Runeberg soi lauluissaan?
Sankareimme urhotöitä maine kantaa maailmaan.
Missä uljas miehen kunto, jalo voima loistaa niin,
Kuin ne kukkii puhjenneina Vänrik Stoolin laulelmiin?

Väitettiin: "Ne vaan on laina, vieras kouluanti vaan,
Jost' on Suomi kiitostansa luotu aina laulamaan.
Palveluun tää kansa kelpaa, sill'ei voimaa hallintoon,
Oman hengen ponsi puuttuu, – ilmoillen sen nostakoon!"

Työ ja kunto silloin nosti mökin pojan piilostaan,
Ajan henki hänet kutsui kalleukset kaivamaan:
Vaatimaton niinkuin hyve, ahkera kuin kuntoisuus,
Kaino metsälammen lailla, tyyni niinkuin rauhaisuus.

Sellainen tuo ajan urho, kalleusten kaivaja,
Aluss' unhoitettu, halpa, nyt jo tuntee maailma;
Kätketty kuin Suomen kansa salon synkän unheeseen,
Mutta työllään sieltä nousi, niinkuin kansa aarteineen.

Vaatimaton sanoissansa, kaino käytöksessä hän,
Mutta työnsä hedelmillä vaati ehkä enemmän:
Vaati kansallensa arvon rikkahitten rinnalla,
Laittoi, että Suomen laulun kuulee kaukomaailma.

Suomen vaaroille hän nousi, näki järvet metsien,
Loistavat kuin kiiltohelmet tummuudessa kutrien.
Maansa järvillä hän kuuli laulun hellän helkkävän,
Luonto kiehtoi kuulijata, vaan tuo laulu enemmän.

Laulun helmet poimi urho kielilt' iki-kanteleen,
Niistä punoi Suomettaren päähän jalon seppeleen:
Laulut liittyi toisihinsa niinkuin järvet Suomenmaan,
Sinijärvet luotu maata, laulut kansaa kultaamaan.

Niin nyt välkkyi maailmalle  Kalevalan  tähtivyö,
Kertoi vanha sankar'-aikaa kansan hengen ihmetyö:
Entisyyden muistolaulut, ase ajan nykyisen,
Aatemeri ammennella aukes Suomen kansallen.

Vanha  Kanteletar  kaikui syvät Suomen tuntehet,
Virvoitti kuin laakson virta uuden laulun kukkaset.
Vihdoin tietäjämme käsi isäin  Loitsut  ilmi toi,
Neuvomaan, ett' aate, sana, henki muodot muuttaa voi.

Elias Lönnrot, Suomen kansa, – sanat kauas kuuluvat,
Suomen hengen sullojilta ase, voimat vaipuvat.
Snellmanin jo ääntä kuullaan, Runeberg jo uskotaan,
Suomen kansan hengenvoimiin enemmän jo luotetaan.

Rauhan-aikaa kansa kaipaa, vaan tok' ensin voittoa:
Kansan henki kotonansa tahtoo johtaa, hallita.
Vasta sitte rauha koittaa, aika suurten hedelmäin,
Lönnrotimme toivon-aika, päivät rauhanystäväin.

Silloin suurten töitten touko kauneutta kukoistaa,
Isäin sankar-ajan henki pojilt' uudet muodot saa;
Suomi loistaa, Suomen yllä nimi laulun löytäjän,
Soiton suorijan ja uuden päiväkullan päästäjän.

Seppeltä nyt Suomi sitoo, viettää päivän nousuaan,
Harmaapäisen kunniata kaikkialla lauletaan.
Seppelehet viheriöivät polvi polvelt' uudelleen,
Niiksi Suomi kukat kylvää lapsiensa sydämeen.

Seppelehet viheriöivät kunniaksi suuren työn,
Kukkasia kylvetty on poistajalle unhoyön.
Joudu sampo suvantohon, sammon sankar eläköön!
Suomen onnen kultapäivä paistakohon, yletköön!

Runolaulaja

[Paavo Cajander.]

Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskelyä vaan.

Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin ...
Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
Ja nuorukainen vanhust' esille taluttaa:
"Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan,
Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan,
Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
Hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen
Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

Salissa vallitseepi kuin haudan hiljaus,
"Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

Mut oven suussa vanhus virittää laulujaan;
Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin,
Säveltään visertääpi sydämmin tykkivin.

Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
Ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois,
Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen;
Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,
Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

Lönnrotin haudalla

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Rauhaan läksit sä pois, tuhkasi Kalma sai,
Kanssa laakerin kun maahan se laskettiin:
Vaan Sun henkesi heeImät
Meille ainainen aarree on.

Vierkööt vuossadat vaan toinen toisensa taa,
Vanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot:
Ei Sun muotosi muutu
Eikä unhotu ansiotyös.

Peittyipä Hellaankin kirkkaus peittoon yön,
Kauneus karkkosi poi, raakuus vallan sai,
Mut ei laulut Homeroon
Unhotuksihin jääneet, ei.

Niinpä Väinämön myös virret ja viisaus suur,
Ilmarin ihmetyöt, Kullervon kauhea tie,
Lemmin sankarin uljaus
Unhoon, Suomessa eivät jää.

Aina, ain' yhä vaan nuoriso niistä juur
Urhoon voimaa juo, intoa laulun saa,
Äidin rakkauden töitä,
Tiedon tenhoa ihmehtii.

Aikain aikojen taa, tietäjät, kalliit työs
Kansoas kirkastaa; itse Sä loistat myös,
Niinkuin Alppien huippu
Loistaa laajojen maiden taa.

Runoruhtinas

[Kasimir Leino. Runoja. Z. Topeliukselle 14 p. tammik. 1898.]

Viikatteine vihlovine kulki Tuonen tyly mies,
Korjas tyynnä taltehensa, mitä parhainta se ties,
Suomen toivon, Suomen voiman tallas alleen vankkurit,
Jotka roiskuin ihmisverta raskahinna vyörysit.

Lasten parku, naisten itku, miesten kostonhuudot nuo
Eivät auta, eivät turvaa Tuonen viikatteelta suo –
Itse maa nyt itkee verta, vetten kalvot punertaa,
Itse Luojan sinitaivas hurmetta nyt heijastaa.

Sotatouvon majesteetti synkin rautakasvoineen
Ratsastaa nyt rautaorhin, vaatii viljan korjuuseen –
Majesteetin kantapäillä hiipii syys ja talvisää,
Jäätää huolten huokaukset, maille roudan hengähtää.

Talven henki, hengen talvi vallan merkit maahan löi,
Korven helmaan kaikos kansa, piillen pettuleipää söi,
Palui siellä polvillansa auttajata itkien,
Kunnes Luoja vaikerrukset kuuli kansan viluisen.

Nosti päivän taivahalle, päivän terään tulta kaas,
Päivä ratkoi roudan sillat, luonnon keiju heräs taas,
Purki talven valkokankaat, hankki morsioksi maan,
Nosti nurmen silkkiverhon, nosti onnen apilaan.

Mitkä lehdet apilaassa?
Voima, laulu, työ ja lempi;
Voiman työssä voitokkaassa
Kevätkansa suurta luo.
Mutta mikä voiman suo?
Laulu, joka tenhoisempi
On kuin voima – Väinön maassa.

Laulun lämmin hengähdys
yli vetten, maitten käy,
loihtee liljat kukkimaan,
miss' ei ennen kortta näy,
kulokankaat vihertää,
peittää verta juoneen maan,
järvet jälleen sinertää,
kevätlinnut livertää –
laulun taikahelkähdys
voittaa kuolon ruhtinaan.

Niinkuin joustava, nuori mies,
Nuori vyöltä ja varreltaan,
Astuu Suomi nyt tietään uutta
Kohden aamua, vastaisuutta.
Kussa kulki, jo mettä joi,
Kussa kuunteli, lehdot soi,
Kunne katseli, autiomaat
Kanervankukkia teille loi.

Laulun mahti se siivet antoi,
Laulun keiju se kuiskeet kantoi
Rannoilta toivojen siintävän maan.
Mistäpä lienee se tullutkaan
Tuo tuntehen nuoruus ja silmän koi,
Nyt joka ihmeitä tehdä voi?
Olihan kuin olis rinnassa hällä
Soinut kuin koskien kuohuvat laulut
Riemuja soittavat keväämmällä,
Virrat kun viskovat kahlivan jään,
Ahti kun nostavi vaahtovan pään
Puistaen helmiä kutreiltansa,
Niin että taivahan kaari ja kansa
Helmillä kuohujen leikkiä voi.

Laulun mahti se ihmeet loi.

Näät laulun kun kulkevi ruhtinas,
Hän käy kuin kruunattu kuningas,
Ei hoida hän aarteitaan kuin saita,
Tää lemmen ja toivojen valtias:
Hän loihtee ruusuja, verhoo maita,
Hän syttää rintoja toivekkaita
Ja urhojen haudalle, itkien hiljaa,
Hän kylvää muiston ja maineen liljaa.

Oi terve sä laulun ruhtinas taas,
Nyt ottaos haltuusi kruunus ja maas,
Se kansa mi nukkui horros-unta,
Kun synnyit sä, kantelo vierelläsi,
Sun laulus nostama valtakunta
Nyt seisoo nuorra sun edessäsi:
Se vastalahjaksi lauluistas,
Sä Herran voideltu ruhtinas,
Nyt tarjoo laakeriseppeleen
Ja tien sun kansasi sydämeen.

Se tahtoo nähdä sun harmaan pääsi,
Sen miehen, jonka jo Luoja sääsi
Tuhanten lohduksi laulamaan,
Se etsii katsetta taikurin sen,
Ken sytti suurehen lempehen,
Ken tenhoi, että hän mettä joi,
Ken loihti, että ne lehdot soi
Ja kuka se kummalla laulullaan
Myös taikoi poltetun autiomaan,
Se kanervat teille kun äkkiä loi.

Siis kiitos, laulujen ruhtinas,
Sä lemmen ja toivojen valtias,
Sun laulus nostama valtakunta
Ei enää uinu se horros-unta,
Vaan tarjoo sulle nyt seppeleen
Ja tien sun kansasi sydämeen!

A. Oksaselle

[Paavo Cajander. 60-vuotisjuhlassa 1886.]

Yleiseen iloon yhtyy etäinen vieraskin,
Ei niinkään vieras sentään, vaan tuttu läheisin,
Runotar kaino Suomen, Sun ensilempesi,
Nyt riemupäivänäsi Sinua tervehtii.

Se muistaa armast' aikaa, jon' ensin yhdyitten,
Se halpa maan ol' impi, ja silmä itkuinen,
Sit' ilkuttihin, mutta sen näkö hurmas Sun:
Sydämmeen sinä katsoit, muut katsoi pukuhun.

Lemmestä silloin poves se "säkeniä" loi,
Ja vanha runokannel koht' uusin kielin soi,
Ja helmilöitä meren sikisi pohjahan,
Ne kaunisteeksi kannoit Sun impes kaulahan.

Ja näin Sa hänet sitten ylhäisten seuraan veit,
Ja vait ol' ilkkujatkin ja kunniata teit,
Ja oppisaliin suureen Sa hänet talutit,
Ja joukot tietä annoit ja Teille kumarsit.

Ja sydän Suomalaisten se tulta leimusi,
Ja nuorten povi paisui ja innost' uhkuili,
Kun uusin kielin helkkyin nyt Suomen kannel soi,
Käkösen kukkui kulta, hius immen ilakoi.

Tät' armast' aikaa muistain, Sua impes tervehtää,
Sin' olit silloin nuori, nyt olet harmaapää,
Mut kallein hälle vielä Sun ensi lempes on,
Ja runohelmes hälle koristus verraton.

Ja nyt, kun illan suussa näet työsi vainion
Ja tähkät täydet nuokkuin laskeissa auringon,
Ja kansasi kun kilvan Sinua kunnioi,
Runotar Suomen silloin ei äänet' olla voi.

Suonion muistoksi

[Kasimir Leino. Ristiaallokossa.]

Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien,
Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sa sen;
Luonteeseensa suoramaiseen, kömpelöön sa tutustuit,
Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.

Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen,
Näit tään luonnon mahtavaisen, siintväisen seljänteen,
Näit kun vaaran rintehellä au'er, tanssi ilmassa,
Kuujit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.

Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan,
Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan,
Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi,
Suomen kansan, kestävyyttä hongat huojui, kertasi.

Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat,
Täältä kuulit paimenpojan torvenhuudot, laulelmat,
Täällä kait sa mointa maata lempiväsi vannoit myös,
Vannoit kaiken kansallemrne uhraavasi päivätyös.

Sillä kansa korven.synkän sivistystä vailla on,
Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohon.
Sitä ohjaamaan sa riensit tiedon ikilähteen luo,
Kansa Suomen janoovainen riemumielin tuosta juo.

"Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää",
Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä,
Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.

Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,
On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie –
– "Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,
Ilkein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan".

Aleksis Kivi

[Eino Leino. Pyhä kevät.]

Syntyi lapsi syksyllä –
Tuulet niin vinhasti vinkui –
Tuult' oli koko elämä,
Nähnyt ei kesää, ei kevättä,
Eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on –
Päre pihdissä sammuu –
Aatos lentävi, aivot takoo,
Veri paksuna päähän sakoo,
Ovella Sylvester uottaa.

"Vuota vielä, oi vanha vuos!" –
Tuulet niin vinhasti vinkuu –
"Jouda en viel' sua seuraamaan!"
Vanhus ovella nyökkää vaan:
"Saat elää syksystä jouluun".

"Viivy, viivy, oi vanha vuos!" –
Päre pihdissä sammuu –
"Niin täysi, niin täysi on sydämein,
Sen tahtoisin antaa ma kansallein,
Rn vielä jouda ma kuoloon!"

Hetket rientävi, kello lyö –
Tuulet niin vinhasti vinkuu –
"Onko, onko jo keski-yö?"
"Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
Jo aamun tähtöset tuikkii."

"Vielä hetki, oi vanha vuos!" –
Päre pihdissä sammuu,
Kannel heikosti helähtää,
Kääntyvi ovella harmaapää –
Loppui laulajan vuosi.

"Minne viet mua, vanha vuos?" –
Tuulet niin lauhasti tuoksuu –
"Minä niin pelkään ja vapisen."
"Rauhoitu, rakas lapsonen,
Ovella taivaan jo ollaan."

Astuvi sisähän vanha vuos –
Taivaan kynttilät loistaa –
Saattavi laulajan Luojan luo:
"Tässä poian ma pienen tuon,
Jok' eli vain syksystä jouluun."

Virkkavi Herra Jumala –
Tuulet niin lauhasti tuoksuu –
"Etkö kesää sä nähnytkään?"
"Näin vaan syksyn ja talven sään",
Laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan –
Taivaan kynttilät loistaa –
"Siis suvi sull' olkohon ikuinen!
Mut virka, poikanen poloinen,
Ken olet ja mistä sa tulet?"

"Laulaja olen ma laadultain" –
Tuulet niin lauhasti tuoksuu –
"Tulen tähtösestä ma pienestä,
Min nimi on Maa". – "Mihin kuolit sä?"
"Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

Vihastuu Herra Jumala –
Taivaan kynttilät sammuu –
"Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!"
"Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
Et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas,
Ne liian vinhasti vinkuu
Mun maani armahan aukeoilla.
Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!" –
Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala –
Taivaan kynttilät loistaa –
"Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
Sun kansaas liiaksi tuulilla.
Taas kukat kummuille nouskoon!"

Lapin kesä

[Eino Leino. Kangastuksia.]

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
Kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
Ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
Kuin heinää, – miestä toiveen tosiaan,
Miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
Tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
Vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
Ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
Vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
Ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
Tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
Kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
Ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
Te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
Jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Nouse, lennä Suomen kieli!

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Nouse, lennä Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan;
Yksi mieli, yksi kieli,
Väinön kansan soinnuttaa.
Nouse, lennä, Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura,
Kyntäneet on Suomenmaan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis, sä Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihollisen maastansa;
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
Siin' on, suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä ääntäs halveksu!
Nouse, lennä, Suomen kieli,
Korkeallen kaikumaan!

b) Laulu ja soitto

Eriskummainen kantele

[Kanteletar.]

Ne varsin valehtelevat,
Tuiki tyhjeä panevat,
Jotka soittoa sanovat,
Arvelevat kanteletta
Väinämöisen veistämäksi,
Jumalan kuvoamaksi,
Hauin suuren hartioista,
Veen koiran koukkuluista;
Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu:
Koppa päivistä kovista,
Emäpuu ikipoloista,
Kielet kiusoista kerätty,
Naulat muista vastuksista.
Sentä ei soita kanteleni,
Ei iloitse ensinkänä,
Soitto ei soita suosioksi,
Laske ei laatuista iloa,
Kun on huolista kuvattu,
Murehista muovaeltu.

Miksi en laulaisi?

[Kanteletar.]

Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Hirven harvoilta lihoilta,
Petran pienen pallehilta;
Niin miks' en minäi laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Ruoalta rukihiselta,
Suulta suurukselliselta?

Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Vesimaljan juotuansa,
Petäjäisen purtuansa;
Niin miks' en minäi laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Juomalta jyvälliseltä,
Oluelta ohraiselta?

Laulavat Lapinki lapset,
Heinäkengät heittelevät,
Nokisilta nuotioilta,
Hiilisiltä hiertimiltä;
Niin miks' en minäi laula,
Miks' ei laula meiän lapset,
Lavitsoilta lautaisilta,
Huonehilta honkaisilta?

Kuluu ikä laulamattakin

[Kanteletar.]

Noin sanoi minun emoni,
Varotteli vanhempani:
"Elä lapsi paljo laula,
Tytär tyhjiä sanele;
Ikä kultainen kuluvi,
Aika armas rientelevi,
Sinun lapsen lauluissasi,
Kurjan kukkumaisissasi."
Vaan ellös emoni surko,
Valitelko vanhempani,
Iän kultaisen kulusta,
Armahan ali menosta,
Minun lapsen lauluissani,
Pienen pilpatuksissani! –
Ikä kuitenki kuluvi,
Aika armas rientelevi,
Jos en laula polvenani,
Hyrehi sinä ikänä;
Aika kultainen kuluvi,
Päivä kaunis karkelevi,
Ilman lintujen ilosta,
Varvuisten visertämistä.

Noita laulan, joita taian

[Kanteletar.]

Minä mies vähäväkinen,
Uros heikkohengellinen,
En ole iso iältä,
Vahva varren kasvannolta;
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Jos ei muut lihavat laula,
Verevämmät vierettele,
Niin mä laulan laiha poika,
Kuiva poika kuikuttelen,
Laulan laihoilta lihoilta,
Kupehilta kuuttomilta,
Tämän iltasen iloksi,
Tämän päivän päätteheksi.

Noita laulan, joita taian,
Ennen kuultuja kujerran,
Ennen saatuja sanoja,
Opituita ongelmoita,
Taaton saamia sanoja,
Vanhemman varustamia.
Niit' ennen isoni neuvoi,
Oma vanhempi opetti,
Kahen tietä käyessämme,
Kolmin kolkutellessamme.
Ei sanat salahan joua,
Eikä luottehet lovehen,
Mahti ei mene maan rakohon,
Vaikka mahtajat menevät.

Tuo oli laulaja ikuinen,
Virren porras polvuhinen,
Tuop' on vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Kolmas lieto Lemminkäinen,
Seki kaunis Kaukomieli,
Pohjan neiti neljäntenä,
Pohjan neiti, Pohjan akka,
Viies Antero Vipunen,
Se kuues Kaleva vanha.
Viel' oli nuori Joukahainen,
Vielä muitaki monia,
Joit' ennen isoni lauloi,
Oma vanhempi opetti.

Onko niin elikkä toisin,
Eli muite jomminkummin? –
Sampo ei puuttunut sanoja,
Eikä Louhi luottehia;
Sampo vanhani sanoilla,
Lahoi Louhi luottehilla,
Virsillä Vipunen kuoli,
Leikin lyöen Lemminkäinen.

Soitto ennen ja nyt

[Kasimir Leino. Väljemmillä vesillä. Juhlarunosta Kuopion laulujuhlassa 1891.]

Veisti muinen Väinämöinen,
Lauvisti Suvannon sulho
Hauinluusta soittoneuvon,
Kalanluusta kanteloisen
Itselle ajankuluksi,
Kansallensa koetteheksi.

Kun oli soitto suorittuna,
Valmihina vaskikieli,
Käski nuoret, käski vanhat,
Käski keskinkertaisetkin
Soittamahan soitintansa,
Tuota rautaista romua.
Soitti siinä nuoret, vanhat,
Soitti piiat, soitti poiat,
Vaan ei soitto sointununna,
Laulu laululle tehonnut;
Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Ääni kaikui karkeasti,
Soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui,
Ukko vanha uunin päällä;
Urahti unisijalta,
Nurahutti nurkastansa:
"Heretkätte, heittäkätte,
Luokatte, lopettakatte!
Jos ei soitto Suomen kansan
Vasta vaikuta paremmin
Eikä hellemmin helise,
Eli uuvuta unehen,
Maku'usen maanittele,
Niin vetehen viskaotte,
Aaltoihin upottaotte."

Siitä vanha Väinämöinen,
Laulaja iänikuinen,
Itse otti ontelonsa,
Hauinruotaisen romunsa:
Alkoi soitella somasti,
Kajahella kaunihisti,
Luonnon laululla lumosi,
Itkulle inehmot työnsi.
Ei ollut sitä urosta,
Eikä miestä naisellista,
Ollut ei miestä eikä naista,
Eikä kassankantajata,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen ei syäntä sulanut
Soitanto sulan urohon,
Vienot virret Väinämöisen.

* * *

Näin on ennen soitettihin,
Soitettihin, laulettihin,
Kun oli ihanat aiat,
Lapsen aiat armahaiset –
Kuuhut kultasi kujamme,
Pirttipalkit päivän paiste,
Vesillä venoset souti,
Mailla kärrit kieritteli.
Eipäs kuulunut konetta,
Halonsyöjän sylkytystä,
Eikä vihlonut sydäntä
Veturin vihaiset äänet
Näillä Pohjolan perillä,
Suomen mailla mairehilla.

Nytp' on tullut toinen aika,
Aika toiminnan totisen,
Nyt on päivä pilvilöissä,
Liennyksissä Luojan taivas,
Kaakossa kamala lonka,
Halju hattara idässä.
Nyt on vuoro Väinämöisen,
Lauluniekan laihemmankin
Vuoro torvin toitotella,
Soitella sotaisin äänin,
Jotta untelot eläjät,
Suosijat suloisen soiton,
Saisi sitkaimen vetohon,
Vaon pitkän pientarelle;
Ehtis maahan siementouko,
Touko henkinen itäisi,
Josta nousis nuori vilja,
Oras hento heilimöisi,
Ennen kaakon kalmatuulta,
Hallan harmajan tuloa.