X Yleinen historia

Davidin jousilaulu

[O. Uotila. "Liitto" 1902. 2 Sam. kirja I.]

Jos olisin Josua, Jumalan mies,
Ja tuntisin, Herra, kuin hän,
Sun ties, Niin käskisin kuun olla alallansa
Ja auringon kunnes on kostanut kansa,

Ja kunnes on oppinut ampumaan,
Joka Jaschar jalolla jousellaan
Ja kostanut ne, joihin luottoni panin,
Saul kuninkaan sekä Jonathanin.

Oi tuhoa kymmenkertaista!
Ei Judassa heill' ollut rvertaista.
Ne kaatui: ne kaksi jalopeuraa
Ja kuolemassakin tekivät seuraa!

Käsi heidän on hervonnut miekasta
Ei kirpoa kypäri hiekasta
Nyt urhojen, liukkaampain kuin kotka.
Heit' itkekää, Israelin immet, te, jotka

Valitatte, ken teille nyt antelee
Sotasaaliit, ken koruiksi kantelee
Mitä Saulin miekan kärkehen nousi
Tahi saavutti Jonathanin harhaton jousi!

Sinä Gilboa! laatkoot kasteyös
Sun vuorillas, kuivahan kuolkoot myös
Sun peltosi, piillessä sadepilven,
Kun tahri sun tanteres urhojen kilven.

Kuink' ovat ne sankarit langenneet!
Ja kuink' ovat ajat nyt angenneet!
Rakas Jonathan! Elossa ehoisempi
Olit mulle kuin konsana naisten lempi.

Jos olisin Josua, Jumalan mies,
Ja tuntisin, Herra, kuin hän, Sun ties,
Niin kieltäisin kuun minä kulkemasta
Ja Gilboan auringon alenemasta,

Siks että on oppinut ampumaan
Joka Jaschar jalolla jousellaan
Ja kostanut ne, joihin luottoni panin,
Saul kuninkaan sekä Jonathanin.

Ziion

[Severi Nyman. 7 runoa. Aihe vuodelta 586 e.Kr. Hiukan lyhennetty.]

Tytär Ziionin kaunis suree niin,
Sen on suistunut uljas muuri.
Laki Herran templissä tallattiin,
Sen tallasi Baabel suuri.

Tiet, portit Ziionin ikävöi,
Ken juhlille enää kulkee?
Sen palmuinkantajat Baabel löi,
Sen portteja Baabel sulkee.

Yli yötä hän itkee niin katkeraan
Sen kaupungin ulkopuolla.
He sortivat Ziionin, syntymämaan,
Tekis itsekin mieli jo kuolla.

Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy;
Päämiehet on verrattu peuraan,
Jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy,
Jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.

Te ohitse käyvät, katsokaa!
Tää eikö koske jo teihin,
Kun pakanat templiä saastuttaa
Ja kajoo kanteleihin?

He koskevat kansani pyhimpään,
Kalut kalliit vievät he meiltä,
Ne, jotk' ovat Ziionin yksinään
Ja Herra on kieltänyt heiltä.

He ryöstit mun parhaat poikani pois,
Pojat Ziionin kempit ja korjat;
Kuin kulta ne poikani puhtoiset ois,
Ne nyt ovat Baabelin orjat

* * *

Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois?
Joko silmät liinalla peittäis?
Joko kulkisi kauas ja hyljäis pois
Ja rannat raukat heittäis?

Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon,
Mut ei raukene rakkaus laisin;
Käten' oikia ennen unhottukoon,
Kuin, Ziion, sun unhottaisin!

Yli yötä mä valvon sun nousentaas.
Ja ma huudan sen Herran puoleen,
Jok' on turvanas ollut ja kuninkaas, –
Hän on katsova kansan huoleen.

* * *

Ja silloin on Ziionin loppuva yö,
Kun sana saapuvi kerran,
Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö,
Ja se sana on itse Herran:

On Baabel suuri ja mahtava maa,
Sen viinaa pakanat juovat,
Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa,
Ja suruja sille tuovat

Mut Ziionin tyttären kyyneleet
Minä pyyhin pois ja sen haavat
Ja sen hipiät, huolista mustenneet,
Taas rieskanvalkeiksi saavat!

Belsazarin pidot

[O. Uotila. "Liitto" 1902. Danielin kirja V.]

Belsazar, Baabelin kuningas suuri,
Päämiehilleen piti pitoja juuri
Sekä seurassa suopui
Hovilaistensa kanssa ja viinistä juopui.

Niin vaati, kun kiihtyivät mielihalut,
Hän esille Ziionin temppelin kalut,
Jotk' isänsä tuoda
Oli antanut saaliiks. Niist' aikoi juoda,

Pyhät kulta-astiat salihin tuotiin,
Mut niistä kun ilkkuen rnaljoja juotiin,
Vei huomion heti
Käsi kumma: Se seinään viiruja veti.

Kuningaskin sen huomas ja kauhusta horjui,
Pahat aavistuksensa vaivoin torjui,
Sekä äänehen huusi,
Ett' arvattaisiin se ongelma uusi.

Tuli Kaidean viisaat. He käänteleivät
Tähystellen kirjoitusta. Sit' eivät
Voi selvitellä –
Moist' ei muka taitoa ihmisellä.

Niin tuotiin Daniel, juutalaisvanki.
Kuninkaalle hän täytti sen mahdottomanki.
Sanat, vakavat varsin,
Luki, selvitti myös: "Mene, tekel, upharsin.

Mene: Jumala on lukenut valtasi ajan,
Tekel: Punniten nähnyt sun painosi vajan,
Upharsin: Se vakaa
On merkki siit' että Hän valtasi jakaa."

Näin Daniel. Ilman viivykettä
Koko Kaldean ihmeeksi nähtiin, että
Ei puhunut turhaa.
Pitoyönä jo huovi Belsazarin murhaa.

Kuoleva Dido

[Onni Tolvanen. Albumi "Kainulainen".]

Korkean tornin hän pystyttää,
Sen huipulle itse astuu,
Kasvot ne loistaa eikä nyt enää
Silmät kyynelin kastu.

Kaunis on poistuvan päivän rusko
Illalla lännen puolla.
Kauniimpi vielä on onneton Dido
Tornin huipulla tuolla.

Laskevan päivän säihkyvät säteet
Viimeksi häntä nyt kohtaa,
Kruunussa kulta ja kallihit helmet
Kuin tuli kirkas hohtaa.

Poskien rusko ja silmien loiste
Turhaan etsivät vertaa.
Katsele, kansa, nyt valtiatartas,
Näet hänet viimeistä kertaa!

Kaukana taivaan rannalla vielä
Aeneaan purjehet loistaa.
Viimeisen katkeran kaihon veen nyt
Dido silmästä poistaa.

Rovion huipulla välkkyvän veitsen
Terä niin tenhoten kiiltää,
Syvään rintahan petetyn raukan
Haavan vuotavan viiltää.

Sankea sauhu se juurelta tornin
Katsojajoukon peittää.
Tornin huipulla onneton Dido
Tuonelle henkensä heittää.

Noustessa aamulla aurinkoisen
Poissa on Didokin. – Hiljaa
Rantaan loiskivi ulapan aalto,
Tuulonen tuutii viljaa.

Efialteen rangaistus

[Uuno von Schrowe. Kaikuja Hämeestä III.]

Kun kurjan Efialteen
Sokaisi kiillollaan
Kult'aarteet muukalaisen,
Hän petti synnyinmaan.
Jo kauhistuivat tuosta
Olympon haltiat –
Ikuisen rangaistuksen
Näin hälle laativat:

Ain' aiast' aikaan olkoon
Hän kaikkein kauhistus,
Ain' olkoon korvissansa
Maailman kirous!
Erinnyin vaivatessa
Henk' kurjan joutukoon
Ikuisten tuskain alle
Syvimpään Tartaroon!

Vaan harhatkohon haamu
Mait' ympär ainiaan
Ja turhaan tyrkytelköön
Kansoille orjuuttaan!
Se kaikkialla kammon
Ja inhon kohdatkoon!
Saatelkoot sadatukset
Sen hautakammioon!

Vaan kansain sadatukset
Ne kalvain kaikukoon
Ain' alle vaivain hälle
Syvälle Tartaroon!
Ja kymmenkertaiseksi
Tuskansa tulkohon
Jok' ainoon kerran, niitä
Kun tänne kuulev' on.

Scipio Africanus

[Paavo Cajander. Kaikuja Hämeestä I.]

On vainon hirmupäivä päästy päähän,
Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.
Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,
Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.
Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,
Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,
Ja kansan muistot liekki tasoittaa;
Syö liekki Karthagon, mut murhamiesi
Iloiten takoo kahletta, ja liesi
Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.

Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa
On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?
Hän on kuin nukkunut, – jo silmäns' avaa
Ja katsoo, tähtää – mitä näkee hän?
Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,
Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy
Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;
Hän äsken iskun taivahalle heitti,
Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,
Nyt lausumahan aukee miehen suu:

"Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,
Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;
Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen,
Kuin kultaansa hän surren lakastuu;
Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa
On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,
Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;
Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:
Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa
Jää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt."

"Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla:
Maaks sorretun Karthagon eessäin nään.
Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla,
Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään.
Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä
Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä
Mies roomalainen olen. – Huoli pois!
Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi,
Ei Mucius, kuin murhan otti työksi.
Tät' enkö työtä minä kestää vois!"

"Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,
Ja se, se Karthagonkin hautaan vei;
Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi
Se vielä kerran aukee Roomallei.
Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,
Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,
Se Iliaan on kohtaloa vaan!
Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen,
Kun kansassa vaan henk' on roomalainen,
Meit' alentamaan voimaa tarvitaan."

Spartacus

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Nyt maineestas ylpeä Roomalaiskansa
Taas tervehdys sulle sun tuomituiltas!
He taasenki taistellen, hurmehellansa
Jo kastella aikovat arenatas.
Siis leikkeihin joudu: sä lemmithän verta;
Tul' orjies taistoa ihailemaan.
Tää nautinto sull' on nyt viimeinen kerta,
Ja viimeinen onpi se ilmoilla maan.

Näät, tullut on maailman uudistushetki:
Sen hurmeisen ruskon nyt koittavan näät.
Pois kahleensa luovat jo nääntynehetki,
Ja orjilla vapauden kanssa on häät.
Sä maailman voittaja, valtojen valta,
Mi urhoja kaadoit ja orjia loit,
Nyt maailma vapaa on sortosi alta,
Sua kutsuu se: jälleen se voita, jos voit.

Te, kumppanit, nyt verileikkihin mennen
Jo tuntehet säälin pois karkoittakaa.
Petoeläinten kanssa me painimme ennen,
Niit taasenki tappaa nyt kalpamme saa:
On vastustajamme tuo sortaja suurin,
Jonk' orjana huokaapi hurmeinen maa;
Sen valta pois maasta nyt perkatkaa juurin
Ja vapaille sijaa niin valmistakaa.

Ken tuskia tuntien, huolissa huokaa,
Hän huutaapi teitä nyt auttajikseen.
Oi, lohtua kurjille, sankarit, suokaa
Kun turmion tuotte te sortajilleen.
Ken onnensa hylkynä kahleissa nääntyy
Ja hurjana kuoloa kutsuupi vaan,
Jo tuskansa tuikea riemuksi kääntyy,
Kun kahleita käytte te irroittamaan.

Siis kahleesi, orja, jo kätköhön peitä,
Käy orjuutta vastaan nyt taistelemaan.
Sä, maailman sortama, huolesi heitä,
Käy maailman huolia huojentamaan.
Jo raukeepi rajoitus orjan ja herran,
Jo katkeevat kahlehet ruostunehet,
Jo kuolohon tuomitut viimeisen kerran,
Sua, Roomalaiskansa, nyt tervehtivät.

Temppeliherra

[Eino Leino. Kangastuksia.]

Tuo ylpeä temppeliherra huus:
"Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit' onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"

Saraseenit tunkivat päälle. "Hei,
meit' enää kolme on, enää kaks,
yks enää, enempi tarvis ei!"
Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. "Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Avuks Allah! on suljetut silmät sen.
Tää taistoa kanssa kuolleiden on."

Pois poistuivat. Heidän ol' temppeli.
Mut kerran vuodessa – käy taru – hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi:
"Ken elänyt on edest' aattehen,
hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
maan altakin iskevi miekka sen."

Kohtaus runoelmasta Petrus Valdus

[Kasimir Leino. Ristiaallokossa.]

Provencen laaksossa

Ja aurinkoinen kultiaan
Loi vuorimaisemille,
Loi viinimaille Provencen,
Sevennein rintehille;
Valaisi nöyrät köynnökset,
Kastanjat, sitruunitkin,
Valaisi vehnävainiot,
Oliivit, limuunitkin.

Ja synkän tumma sypressi
Nous korkeutta kohti
Ja päivän kuumat suutelot
Pois oransseilta johti,
Ja kukkasetkin siimeksen
Sai öljypuiden alla
Ja pomeranssi tuoksusi –
Vihersi kaikkialla.

Tie kulki halki vuoriston,
Vei pitkin laakson pohjaa
Ja luokse kylän Provencen
Se kulkijaimet ohjaa,
Ja tällä tiellä trubaduur
Jo lauloi monta kertaa
Ja Provencensa Eedeniin
Hän lauluissansa vertaa.

Ol' mauri, baski, burgundi
Jo polkenut sen hiekkaa,
Ja gooti, roomalainen tääll'
Ol' välkytellyt miekkaa –
Mut vapautta vieläkin
Tään seudun kansa vaati,
Ja sydämmensä uskonnon
Se itse myöskin laati.

Nyt kumma joukko kulkien
Sai vuorilaakson suusta,
Selässä pussit, ryysyissä,
Jaloissa kengät puusta.
Ja joukon eessä astui mies,
Min silmät suihki tulta,
Min katse syvä, tutkiva,
Ja kirkas niinkuin kulta.

Tää kumma joukko kulkien
Sai kylän raitiollen,
Sai luokse viinitarhojen –
Ain' yhä vaiti ollen,
Mut siinä, kansan nähtyään,
Tuo eellimmäinen miesi
Hän kirjahansa viitaten
Näin lausuella tiesi:

"Te ranskalaiset veljeni,
Provence'n sisaretki!
Jo pilkoittaapi päivä taas,
Lyö pelastuksen hetki.
Pois paavin ulkokultaisuus
Sa, kansa, päältäs torju
Ja uskossasi vapauteen
Sa ellös koskaan horju.

Jos joskus pilvet taivahan
Ne synkemmäksi peittää,
Ei siltä ihmishenki tää
Saa toivomasta heittää,
Ja vaikk' on papit riettahat
Ja kirkossa on syöpä,
Niin sentään hetki vapauden
On ihmisille lyöpä.

Tää kirja tässä Jumalan
On oma puhdas tahto,
Tää alkulähde itse on;
Ja väärennyksen vahto
On armon suojan sanasta
Pois pesty kaikki jälleen,
Ja pelastuksen kallio
On saatu, veljet, tälleen.

Nyt paavin papit anteheks
Aneilla synnit myövät,
Ja kuolinhaavan kirkkohon
Opeilla näillä lyövät.
Ei armon suoja pappi lie,
Se Jumalalta vuotaa,
Vain luojan anteeks-antamus
Se synnintaakat huotaa.

Tää kirja sodat, valanteot
Se meiltä kaikki kieltää,
Ja kuolemankin rangaistus
On poikkeus Herran tieltä.
Ja vaikka missä rukoilet,
Se taivahassa kuullaan –
Nyt näät sen yksin kirkkoja
Vain semmoisiksi luullaan.

Tään kirjan papit kielsivät –
Ei nylkyrit he soisi,
Ett' kansa itse totuuteen
Se tunkeutua voisi!
Nyt ottakaatte kirja tää,
Se kaikki selvittääpi,
Mut sen jos henki vieraaks jää,
Se puustaviksi jääpi".

Näin lausui joukon saarnamies
Ja kansa riemumielin
Se luojan sanaa kuunteli
Nyt trubaduurein kielin.
Tää tuttavalta tunnustaa
Ja luottamuksen voittaa,
Ja nyt se alkaa uskomaan,
Ett' päivä kohta koittaa!

Ja päivä kyllä koittaakin,
Vaan peittyy hurmeruskoon,
Näät vainon hirmut alkavat,
Mut kansa turvaa uskoon.
Ja vaikka verta vuotaakin
Ja kuolon kalpa häilyy,
Niin Petrus Valdon peltotyö
Se vastaiseksi säilyy.

Gutenbergin keksintö

[Tuokko. Kaikuja Hämeestä I.]

Sanasta Herran syntyi valkeus,
Jost' aika se sai ensimäisen aamun,
Jok' antoi taivahalle, maalle haamun,
Syvyyden päältä poisti pimeyden,
Maan suonihin loi hengen elävyyden.

Niin, Gutenberg, sun jalo keksintös
Levitti sanan kaikkein maiden äänin,
Totuuden tuotti ihmisoppiin vääriin,
Viritti maailmalle valon uuden,
Toi ihmisille hengen vapauden.

Maurilaissota

[Valter Juva. Runoja, uusi sarja.]

Veegalla Granaadan loistaa
Sotaleirit kahapuolla;
Voimiaan Fernando uljas
Maurein kanssa mittaa tuolla.

Leiriss' itse Isabella
Hovinaisineen on lässä;
Ritareit' on kauniit silmät
Urostöihin kiihtämässä.

Vastapäätä vallill' istuu
Alla silkkibaldakiinin
Nuoret maurittaret tummat,
Hurmaavat kuin säihke viinin.

Kolme päivää iskut käyvät,
Kalskii kalvat, taisto riehuu,
Neljäntenä aseet lepää,
Sekä rauhanlippu liehuu.

Veegalle Granaadan tulvii
Vapauneina myrttilehtoon
Nuoret naiset tummasilmät,
Nuoret herrat säihkeess' ehtoon.

Kilvan kristityt ja maurit
Sievennystään näyttää koittaa,
Kokee itämainen hienous
Lännen ritaruutta voittaa.

Kitarat ja mandoliinit
Kiihkein sävelin ne soivat;
Byssosmattoin liepehillä
Jalat pienet karkeloivat.

Tanssiin uljas Don Diego
Zaidaa, mauritarta johtaa,
Myrttein siimeksiss' Almanzor
Kainon Donna Claran kohtaa.

Huomenna kun taas on taisto,
Käy se kahta kiivaammaksi –
Uskon eestä yksi isku,
Suositunpa kostoks kaksi!

Kohtauksia runoelmasta Tuomas Cranmer

[Reinhold Roine. Albumi "Liitto", 1902.]

Kirkossa

On Westminster Abbey kouhalla kuulijoita;
Nyt riemupäiv' on paavin ja julman Marian.
Tääll' ylpeät on loordit ja parvi herttuoita,
On valiojoukko pappien ja porvarmailman.

Kuin huikaiseva metsä on huiput päähinetten,
Vaan uljaampana loisti Marian kruunupää.
Ja silosilkit kiilsi kuin kalvovälke vetten,
Vaan tähtinäpä helmet, timantit kimmeltää.

On ylänteellä kirkon Marian valtatuoli,
Häll' luonansa on seurue ja paavin nuntsio,
Vaan kansan halvan haltuhun jäi ahdas ovenpuoli,
Sen käytävä, myös kynnys ja portaan ulkio.

On munkit yksin herrana; tuon uuden uskon nuoren
Pois kohta tultuansa he täältä häätivät.
On kirkko saanut kauttaaltaan roomalaisen kuoren,
Sen pyhimysten hahmot ja pyhät kynttilät.

Soi juhlallisna messu ja suitsu lakeen nousi
Mut mykkä seurakunta kuin kuolon pelvoss' on.
On mieli heillä herkkä kuin jännitetty jousi,
Ja Mariankin katse on synkkä, levoton.

Tää tyynt' on kuolonhorroksen tai tyyntä myrskyn eellä!
Ja salavirrat käy ali pinnan pettävän.
Mut kahle kalskuu: vanki käy sillan ylänteellä,
Ja itkun sadat nähdään silmät vettävän.

Niin valjuna on vanki ja hiukset kuni vyhti,
Min härmälangat syysyönä puitten oksiin luo.
Kuin naava lumipart' on; mut vankka viel' on ryhti,
Se pystyyn päätä nostaa ja valtiutta suo.

Mut ratkaisu nyt joutuvi. Nuntsio jo lukee
Tuon kirjan laatimansa, sen jatkoks lisäten:
"Nyt suullisesti vanki tän luopumisen lukee",
Vaan Cranmer on vait' tätä tyynnä kuuunellen.

Yhä mykkänä on piispa ja nuntsio nyt toisti
Taas käskyn, kuni vanki ei kuullut sitä ois.
Ja Cranmer silloin haasti ja kasvot hällä loisti,
Kuin ollut ois jo liitävä maailmasta pois.

Peruutus

Ma Tuomas Cranmer, Canterburyn piispa,
Nyt tahdon kuultavaksi julistaa:
Ma opissani entisessä pysyn.
Tuo kirja valhett' on ja juonten kudos;
Ma siihen heikkouttain nimen piirsin;
Sen peruutan nyt, kaikki tyhjäks teen.
Mun muinen palvel'jakseen Herra kutsui,
Vaan heikko olin, horjuva kuin korsi;
Mun tuuli tuiversi; vaan työni jää.
Se Herran on ja teidän, Brittein kansan:
Ei minun vallassain sen peruutus,
Ei paavin kädessä sen kohtalo,
Ei Mariankaan – yksin Jumalan.
Mit' olen? Tomu maata ryömivä.
Viel' äsken kaapua ja hiippaa kannoin,
Nyt ylläni on pivo pellavaa,
Ja huomenna nää luuni tuhkaks raukee.
Ma arvaan kyllä: tieni tietty on,
Se Towerista viepi roviolle,
Vaan riemulla tän heikkouden majan
Ma annan lunastimeks totuuden.
Tää käsi ahnehena maiseen voittoon
Nimeni piirs – se ensin palakoon.
Nuo sormet kirotut mun saastuttais.
Kun niillä huulillein ma leivän vien.
En pelkää kuolemata, liekkein tuskaa;
Nyt säikkymätön sydämeni on.
Mä ensi uhri olen uuden vallan,
Mut, aavistan, en ole viimeinen.
Teist' useat viel' uskoo niinkuin minä;
Mun kohtaloni onpi teidän myös;
Mut syyt' ei huoleen eikä kyyneleisiin.
Totuuden tunnustajat sorto kaataa,
Ei totuus tuhoudu milloinkaan,
Vapahat miehet vainon raivo raataa,
Vaan vapaus jää iäks maailmaan.
Ma kurja ristiäni horjuin kannoin,
Nyt kunnialla lähden kuolohon.
Jos eläissäni työllein vähän annoin,
Nyt ainakin mun uhri täysi on.

Katariina II

[J.L. Runeberg. Nadeshda. – Suom. Eino Leino.]

(Venäjän äiti, keisarinna Katariina,
Kuulijoinaan Kriminvoittaja Potemkin
Ja Bestushev, amiraali harmaahapsi,
Hymyellen lausui täten:)

"Usein kiittänyt mä olen osaa niiden,
Joill' on ohjat pienen vallan,
Piirin ahtahamman, jota valpas silmä
Helpommasti valvoo, hellii.
Mikä onni, ennättää luo kaiken kansan,
Voida kaikki puutteet poistaa,
Sekä onnen, rauhan pienen kukkatarhan
Sydämen vain tahdoll' luoda!
Te Potemkin, joll' on kaikkeen neuvo valmis,
Sanokaa, kuink' Katariina
Koko maansa sellaiseksi saada voisi
Kuin nää Volgan viljarannat!"

Keisarinna päätti. Ruhtinas Potemkin
Syvään jalon päänsä painoi,
Valtiattareen taas katsehensa nostain
Lausui puoli leikillänsä:
"Yhden keinon, yhden ainoan ma tiedän,
Tulkohon se täytetyksi:
Että kauan elää kallis keisarinna." –

Näin Potemkin. Vastaus se keisarinnan
Hymyilemään hetkeks saattoi,
Mutta hymy vieno vakavuuteen vaihtui
Ja hän huoahti ja lausui:
"Nainen olen, voimani on naisen voima;
Oi, ois miehen käsi tarpeen,
Joka järjestäis tään äärettömän vallan,
Loistoon Venäjämme veisi.
Elämälläni jos haudastasi voisin,
Sunri Pietari, sun nostaa!
Te, Bestushev, hänen asekumppaninsa,
Urho-aikain urhomuisto,
Varmaan tahtoisitte. kuoloon käydä kanssain
Voiton tähden tämän moisen!"

Näin hän lausui. Silmiin vanhan sotaurhon
Nousi kyyneleet, hän vastas:
"Keisarinna, tämä lumipää ei kelpaa
Edes hetken lunnahiksi
Elämästä Pietarin; se kelpaisiko,
Tässä seisois hän ja lausuis:
"Sun on valtikka, oi jalo tyttäreni,
Työni tein, ma tahdon rauhaa:
Suuremmin kuin sa ei Pietar' rakastanut
Maataan; voimansa ol' lempi."

Ferencz Rényi

[Väinö.]

Vaiti seisoo Ferencz Rényi
Sotamiesten keskellä
Itävallan verihurtan,
Kenraal Haynaun edessä.

"Virka, mies, miss' on pääpesä
Koirain kapinoitsevain,
Joiden kiimaan kiiruhdit a
Koulukeppis unohtain?

Jos et virka viipymättä,
Mitä tietää haluan,
Tähän paikalle ma sinut
Kuolijaaksi ruoskitan."

Vaiti seisoo Ferencz Rényi
Huulin liikknmattomin.
Kenraal Haynau, verihurtta
Yltyi vihan vimmoihin;

"Vai et virka, vai et pelkää
Kidutusta, kuolemaa?
Viel' on mulla muukin keino
Tahtoasi taivuttaa

Jos et virka viipymättä,
Mitä tietää haluan,
Tähän sinun silmäis eteen
Vanhan äitis ammutan."

Kyläst' akan sotamiehet
Toivat käyrävartisen,
Suoraksi hän ojentihe
Oman poikans' etehen,

"Henkein uhalla ma sinut
Isäinmaalle synnytin,
Sitäkö nyt säästääkseni
Pettäjäks sun tekisin?'

Vaiti seisoo Ferencz Rényi
Huulin liikkumattomin;
Vaiti oli suu, ja vaiti,
Vaiti oli sydänkin,

Kenraal Haynau, verihurtta
Antoi käskyn ampua,
Sitten kääntyi vangin puoleen,
Jatkoi julmaa puhetta:

"Vai ei ikälopust' ollut
Jätettävää elämään?
Vielä tässä toisen ikä
Lyhyempi päätetään.

Jos et virka viipymättä,
Mitä tietää haluan,
Tähän sinun sisaresi
Äidin viereen ammutan."

Toivat tytön sotamiehet
Vielä keskenkasvuisen,
Kepeästi asteli hän
Oman veljens' etehen:

"Silloin itkin, kun en päässyt
Kanssas sodan leikkihin,
Nyt en itke, maani eestä
Kuolla osaan minäkin."

Vaiti seisoo Ferencz Rényi,
Huuliaan ei liikuta.
Kenraal Haynau, verihurtta
Antoi käskyn ampua.

"Vai ei sulle äiti, sisar
Yhtä verta olleetkaan'?
Vielä tässä likemmäksi
Sydäntäsi osataan.

Virka jo! Jos et sa virka,
Mitä tietää haluan,
Tähän sinun jalkais juureen
Oman vaimos arnmutan."

Toivat vaimon sotamiehet,
Vaimon vastavihityn,
Jolta sota tempas sulhon
Kesken ensi syleilyn.

"Puhu,Ferencz!" polvillaan hän
Ryömi lemmittynsä luo,
"Nuori olen, elo mulle,
Elon ilo mulle suo!

Puhu, Ferencz! henkes oma
Mulle kallis pelasta,
Vapahina eläkäämme
Täältä poissa, kaukana!

Puhu, Ferencz, puhu, puhu!
Muista rakkauttani,
Muista, että minä olen
Sinun oma vaimosi!"

Ja hän tarttui kiinni käsiin,
Painoi niihin huulensa,
Sanain asemesta seuras
Suudelmata suudelma.

Vaiti seisoo Ferencz Rényi
Huulin liikkumattomin;
Vaikka tuska miehen rintaa
Kohotteli aaltoihin.

Vihdoin puhkes tumma puna
Häpeävän katseesen,
Naisen nuoren työnti luotaan,
Kääntyi seljin hänehen.

Kenraal Haynau, verihurtta
Antoi käskyn ampua.
"Sinut kiroon!" viime sanat
Pääsi naisen huulilta,

"Sinut kiroon, joka minut,
Oman vaimos" – enempää
Ei hän saanut sanotuksi.
Ferencz Rényi säpsähtää.

Vaiti seisoo mielipuoli
Huulin liikkumattomin,
Vaiti ovat sotamiehet
Vaiti kenraal Haynaukin.

Gladstonelle

[Kasimir Leino. Ristiaallokossa, 1890.]

Kun suurivaltain sorto taas enemmän alaa voittaa,
Ja saksalaistaa Elsassin kun Bismarck ukko koittaa,
Kun pienten kansain vastaisuus niin synkeältä näyttää
Sun äänes sulo toivehin sydämmet silloin täyttää.

"Ei kansa luotu sortamaan, jos voimakkaammaks varttui,
Se suojaks toisten luotihin ja rauhan tuojaks karttui,
On aika meidän karkoittaa jo nyrkkivalta raaka,
Ja tehtäväänsä asettaa oikeuden herkkä vaaka!"

Näin julki lausut kansalles ja muistuttelet aina,
Ett' häpeäksi Englannin ies Iiriläistä painaa;
On aina muille Albion se pelastuksen tuonut,
Mut sentään toista veljeään kuin orjaa sortaa suonut.

"Nyt veljeskansa kohotkoon ja rinnallamme käyköön,
Ja lakiensa turvassa vapaasti kehittyköön,
Näin Iiriläiset Englantiin sidomme lempeydellä,
Näin lujempaan se liittyykin kuin sorron sitehellä."

Oi, jospa vanha Albion sun ääntäs kuunteleisi,
Jos edes polvi nouseva sun aattees eespäin veisi!
Sä kunnon vanhus valkopää, sä näytät nuoremmille:
Tuo tie se viepi onnehen, käy, nuori polvi, sille!

Vapaushan kansan kasvattaa, sen kyvyt kypsyttääpi,
Mut sorto mielen sorretun vihalla myrkyttääpi,
Jos valtahas se antaukin, sen tekee uhkamielin,
Jos nöyrtyneenä sanookin, sen sanoo valhekielin.

Mut säännöksillä oikeuden jos kansan toiseen liittää,
Niin voimakkaamman suojasta se vilpitönnä kiittää –
Sen sinä, Gladstone, oivalsit ja käytäntöön sen vaadit,
Näin "magna charta'n" peruksen sä Irlannille laadit.

Ken jätti moiset aattehet jälkeensä maailmalle,
Sen muisto konsaan murene ei ajan virran alle –
Vaan valon aika vastainen tuon kiitoksella kostaa
Ja kiitoksensa merkiksi se muistopatsaan nostaa.

Sen patsaan kerran nostakoot kaikk' pienet kansat sulle,
Ei raskas lie se haudallas, se onhan siunatulle!
Se patsas sitten kertokoon: jo poistui sorron taika
Ja valon tieltä väistymään sai nyrkkivallan aika.

Feeniläiset

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat.]

Oi kansa raukka, onneton,
Jok' kuoll' et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton
Viel' astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat
Armotta Saksilainen löi,
Ja nurmikkosi vihannat
Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana,
Ol' esi-isäis vanhat maat;
Sä vierahana astua
Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan,
Mi ryöstäjältä jäänyt ois,
Sun kieles armaan, ihanan,
Sä, houkka, itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen –
Omahan maahan rakkaus –
Nyt sulle, Eerin kurjainen,
On kova, julma kirous.

Sen liekk' ei voi sua lämmittää,
Ei valoa se sulle suo;
Se polttaa vaan ja hävittää,
Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton,
Jok' kuoll' et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton
Viel' astut paikkaas kotoisaa.

Nordenskiöldille Suomesta

[A. Oksanen. Säkeniä. Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. huhtik. v. 1880.]

Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.

Ja yhä eess' on viittomaton tie,
Joil' itä laivan lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie –
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!

Näin Nordenskiölkin aavisti ja ties;
Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
Ja laskee pitkin hyistä selkää.
Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
Tuoss' ottaa vangiks Vegan miehineen.

Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
Taivasta talv' ei salli lauhaa;
Jääkarhut ympärillä kämpivät,
Puhuri täysin palkein pauhaa,
Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
Ja revontulet läikkyy, roihuaa!

No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
Ja päivyt paistaa korkealta,
Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
Pohjemmaks poikkee talven valta;
Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
Behringin salmeen tulla tupruaa.

Kas niin tie tuntematon tuttu on,
Ja Pohjan ukset ummest' aukes,
Uus väylä aukes aavistamaton;
Jo Louhen valta maahan raukes,
Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
Se juurrettu on Altain kultalaan!

Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas,
Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
Poikansa kaukomielen kunniaa.

Oi, ett'et rakkaan Suomen rantaan päin,
Palaten, keulaas kääntää voinut!
Ett' tervehdys vaan meren yli näin,
Kuin kaiku korvaas täält' on soinut!
Oi, äit' ei omakseen saa poikoaan,
Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!

Virolaisen valitus

[A. Oksanen. Säkeniä. Mukaelma.]

Enpä tuohon tuskastuisi,
Pahastuisi pakkotyöhön,
Enkä kaskea kajoisi,
Palon polttoa pakene.
Vaan ma tuskastun talohon,
Pahastun hovin pahoihin,
Kajoan kovan kuria,
Kovan ilkeän isännän,
Suuta suuren Saksalaisen,
Kättä korkean komannon. –
Voi sinua, Virolainen,
Virolainen vaivalainen!
Punaiset on herran portit,
Herran ukset hurmehiset
Verestä Viron urosten,
Viron poikien punasta.
Miehet rauoissa rujuvat,
Virot vertensä vilussa,
Pojat pauloissa pahoissa,
Toiset tyrmien tuhossa.
Immet itkien matavat,
Valittaen vanhat vaimot
Armoa anelemahan,
Huojennusta huutamahan
Herralta kovan kovalta,
Isännältä ilkeältä.
Isäntä ulos ajavi,
Herra heitti huonehesta,
Rengillänsä ruoskittavi,
Passarillansa panetti
Armojen anelijoita,
Hakijoita huojennuksen. –

Min kana munaa munivi,
Se on syöä Saksalaisen;
Minkä lammas lapsen saapi,
Se on paistiksi pahalle;
Lehmä vasikan valutti,
Herttaisen härän Heluna,
Ottipa, osasi senkin,
Riisti raukalta Virolta;
Tamma varsansa tekasi,
Orihin olille saatti,
On Saksan reen etehen,
Saksan suitsitettavaksi;
Äiti poian tuuitteli,
Turvaksensa toivotteli,
Sinnepä sekin sekautui,
Orja- olkosi pojiksi;
Päivät viettävi pelossa
Rukoellen ruoskijoita,
Yöt unettomat vesissä
Rukoellen Luojoansa,
Luojalta lohutustansa,
Kullan kuoleman tuloa.

Paha on päähän pääseminen,
Tuima aikahan tulenta;
Tulta tuoahan hovissa
Hovin leipänä etehen.
Itkua oluet siellä,
Viinansa haluvesiä,
Kipunoit' on kakkaransa,
Vitsoja veropalansa.

Jos ma pääsisin pahasta,
Pahan pauloista pahoista,
Pääsen tuimasta tulesta,
Hukan hirveän kiasta,
Pääsen karhun kainalosta,
Hauin suuren hampahista.
Jos ma pääsisin hovista,
Herran linnan liepeheltä,
Et sinä enämpi minua,
Koira kirjava, purisi,
Etkä päälleni enämpi
Kavahtaisi, koira musta.
Tehkös liitto, koiraseni,
Luja liitto laatikamme,
Ett' etten enämpi hauku,
Purisi kovan kovasti,
Niin minä lihoa toisin,
Kakut kantaisin eteenne,
Kainalossani Kokille,
Huivillani Hurttaselle,
Simolle hihan sisässä,
Pennulle poveni päällä.