V Kansan elämä

a) Työ

Laulu Suomessa

[Jaakko Juteini.]

Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
Ehk' ei riennä riemuksemme
Leipä miesten maatessa;
Leipä kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika puolestansa
Tunnetaan jo jaloksi,
Korvet kylmät voimallansa
Perkaileepi pelloksi;
Hän on rakas, rauhallinen,
Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty,
Järki hyvä herätetty.

Suomen Tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset:
Hall' ei pysty harmaa näihin,
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.

Metsämiehen laulu

[Aleksis Kivi. Valitut teokset.]

Terve, metsä, terve, vuori,
Terve, metsän ruhtinas!
Täss' on poikas uljas, nuori;
Esiin käy hän, voimaa täys,
Kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla,
Sankar' jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painin lyön,
Ja maailma unholaan jääköön.

Viherjällä laattialla,
Mis ei seinät hämmennä,
Tähtiteltan korkeen alla
Käyskelen ja laulelen,
Ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä? –
Metsän immen lempeän;
Liehtarina miehen tiellä
Hienohelma hyppelee,
Ja kultakiharat liehuu.

Ihana on täällä rauha,
Urhea on taistelo:
Myrsky käy ja metsä pauhaa,
Tulta iskee pitkäinen
Ja kuusi ryskyen kaatuu.

Metsän poika tahdon olla,
Sankar' jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painin lyön,
Ja maailma unholaan jääköön.

Penu, pieni koiraseni

[Kanteletar.]

Penu pieni koiraseni,
Aina harras haukkujani,
Tule minun turvikseni,
Metsolahan mennessäni,
Ettei naiset naurahtaisi,
Piiat pilkkana pitäisi,
Ukotki urahtelisi,
Partasuut pahoin puhuisi!

Koirani keränä vieri,
Kylän kukka kuulusana;
Itse mie kulen kuvana,
Sukset mustina matoina.

Sinä koirani komehin,
Juoksuttele, jou'uttele,
Ahomaita aukehia;
Juokse tuonne toisa'alle,
Mielusahan Metsolahan,
Tarkkahan Tapiolahan!

Minun on koirani komiat,
Otukseni oivalliset;
Niin on silmät koirallani,
Kuin on suuri suitsirengas;
Niin on korvat koirallani,
Kuin on lumme lammin päällä;
Niin on hammas koirallani,
Kuin on viikate Virossa;
Niin on häntä koirallani,
Kuin komehin korpikuusi.

Mielikki metsän emäntä,
Tapiolan tarkka vaimo,
Kukuta nyt koiroani,
Haukuta hakijatani,
Sisällä salon sinisen,
Korven kultaisen kuvussa!
Elä haukuta havuja,
Kuusenoksia kukuta;
Haukuta havunalaista,
Kuusenoksan istujaista!
Luo löyly etempätäki,
Kanna vainu kaukempata,
Vilullaki, vihmoillaki,
Tuiskullaki, tuulillaki,
Jotta koiran kohti juosta,
Penun julki julkotella,
Mielusassa Metsolassa,
Tarkassa Tapiolassa!

Oravan pyytäjä

[Kanteletar.]

Mielikki metsän emäntä,
Komauta kumpuroita,
Oravat orolle nosta,
Rahat rannoille ajele,
Jotta saisin sauvan lyöä,
Käsin koprin kuopotella!

Missäpä olet orava,
Kussa käyt kävynpurija? –
Saa nyt tälle saarekselle,
Kule tälle kunnarelle,
Miehen etsivän etehen,
Uottelevan ympärille!

Oravainen kummun kukka,
Kummun kultainen omena,
Oksalla ojentelete,
Lehvällä levättelete,
Kunnes jou'un jousissani,
Vasamoissani varuhun!

Oravainen väärtäjäni,
Kaunis kasvinkumppalini,
Ellös kaartani kamotko,
Varatko vasamiani! –
Pärejouset, puikkonuolet,
Ei ne kauas kannattane.

Jäniksen vivulla

[Kanteletar.]

Hakkoan metisen haavan
Metisellä kirvehellä,
Metiseltä mättähältä,
Kultaiselta kunnahalta;
Tyven työnnän taivosehen,
Latvan taivutan lumehen.

Ukko kultainen kuningas,
Hopiainen hallitsija,
Sa'a nyt mettä taivosesta,
Sa'a mettä latvaselle,
Siitä kuorelle simoa,
Mesi syämehen sula'a!

Elina metsän emäntä,
Vaimo puhasvarrellinen,
Tuo nyt vilja tuonnempata,
Metsän linnan liepehiltä,
Sivulta simasalojen,
Vaskivaarojen takoa!
Anna juosta vääräsäären,
Kierosilmän keikistellä,
Käyä suuren, käyä pienen,
Käyä kerran keskisenki,
Kohti minun pyytöäni,
Vasten näitä varpujani,
Muien siimoista sivute,
Muien ansoista alate!

Jänis jäppä, juppaniska,
Juokse nyt kohti lankojani;
Ellös tuonne menkökänä
Toisten varpujen tyköhön,
Siellä surma suin pitäisi,
Kova kuolo kohtajaisi –
Muut kaikki vihaiset varvut,
Täm' yksi metinen varpu,
Tyvin on työtty taivosehen,
Latvoin laskettu vitihin.

Juokse nyt vinttura vipuhun,
Kanttura tähän kaha'an,
Jou'u riiviö ritahan,
Pyöräsilmä pyy'yksehen,
Ennen päivän paistamista,
Ennen kuun kehittämistä,
Auringon ylenemistä,
Koi Jumalan koittamista!

Linnustaja

[Kanteletar.]

Lennä, lennä lintu parka,
Lennä tänne näille maille,
Pienoisille puuhuisille,
Mataloille maahuisille;
Ojennate oksaselle,
Levitäte lehväselle,
Kusta nuoli noppajaisi,
Tinapalli paiskoaisi!

Vuota, vuota lintuseni,
Vuota oksan juuruella,
Kunnes jousen jou'uttaisin,
Käsikaaren käännyttäisin!
Jos sa lentohon leviät,
Ennen kun perille pääsen,
Siivet siimoilla sitelen,
Varpahat vahalla käärin.

Utu tyttö, neito terhen,
Luonnotar, tytär Tapion,
Seulo seulalla utua,
Terhenistä tepsuttele;
Utu silmille sivalla,
Terhen korville karista,
Ettei kuule kulkevaksi,
Ei näe vaeltavaksi!

Karhunpyynti

[Aleksis Kivi. Valitut teokset.]

Miesjoukko urhea metsähän hiihtää
Pyssyillä keihäillänsä;
Kahleissa seuraavat reijuvat koirat
Silmillä leimuavilla,
Kosk' aamun koi
Taivaan otsalta
Pois heittävi synkeän yön,
Ja aurinko kiireensä nostaa.

Pohjoseen kulkevi ampujan retki
Hangella humistellen,
Härmäiset hiukset hartioilla liehuu
Vauhdissa vinkuvassa,
Ja harjuilta käy
Tuuli tuimakas
Ja laaksoja siivillä lyö,
Ja Metsola luminen pauhaa.

Kontion kaupungiss' seisovat viimein
Tunturin kukkulalla,
Sieltä jos katsahdat puolehen päivän,
Maailma allas väikkyy,
Ja säteetön
Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja sinertää kaukaiset metsät.

Kahleista pääsevi reijuvat koirat
Halunsa valtakuntaan,
Mykkinä ampujat hiihtäen kulkee
Mielikin jylhy-linnass',
Ja kontion
Korvat pystyyn käy,
Ja hyyrteinen kuusisto soi
Jo haukkuissa Killin ja Leijun.

Salojen kuningas, sammaleotsa,
Karkaavi konnostansa,
Tulta ja luotia lankeevi vastaan,
Ei toki juoksuns' seiso;
Mut hankehen
Tahrot purppuran
Nyt ryskyen tielle hän luo,
Pois kiitäen kuusien suojaan.

Koirat ne vainovi, kauas hän kiitää
Ankaran kaaren tehden;
Vastahan rientävät hiihtävät miehet
Aavalla tanterella;
Ja, huohottain
Lennoss' kiivaassa
– Pää hällä se korkeall' on –
Hän lähenee verinen sankar'.

Mutta nyt ampujan tulinen luoti
Sankarin maahan kaataa;
Nousee hän vieläkin, karaten päisin
Kiljuen kauheasti;
Nyt isketään:
Lumi luiskahtaa,
Kun kontio, koirat ja mies
Lyö painia tunturin päällä.

Viimeinpä hämmentää taistelon tuiman
Kumppanein kirkas keihäs,
Kontio rinnassa liehtoilevassa
Tuntevi raudan kylmän
Ja kallistuu
Kinosvuoteelleen,
Ja tummaksi katsanto käy,
Mi tulta ja liekkiä iski.

Kaatuneen ympäri seisovat miehet
Riemuten tunturilla;
Sieltä kun katsahdat puolehen päivän,
Maailma allas väikkyy,
Ja säteetön
Pyörä auringon
Käy reunalla taivaan ja maan;
Ja haamottaa kaukaiset metsät.

Saaliineen kotia rientävät viimein
Talvinen yö kun loistaa,
Kun revontulien seppele säihkyy
Pohjassa otsalla taivaan,
Ja kelmee kuu
Yhä hymyten
Tuoll' aholla korkeella käy
Ja paimentaa tähtien laumaa.

Merellä

[Samppa Luoma. Laulurunoja.]

Hei! Laineet purttani keinuttakaa,
Hei! Lokit te ilmassa leijailkaa!
Minä soutelen selvää merta,
Vaan rannalle tahdon ma kerta;
Minä etsiä tahdon sen siimespuun,
Jonka suojassa ennen paisteessa kuun
Ma lauloin lapsena kerta!

Se puu, se on laidassa kotoisen korven,
Kas, siellä mä laitan tuohisen torven,
Kas, siellä mä laulan ja soitan!

Merimiehen runo

[Pietari Mansikka.]

Vettä kynnän velloittelen,
Minä aaltoja ajelen,
Kynnän aika aurasella,
Syömättömällä hevolla ,
Että vaahto vatsan alta,
Käypi selkeä selästä.
Valan pitkiä vakoja,
Kynnän syltäkin syviä –
Pellolla perättömällä.

Vaikka tuuli tuudittaapi,
Ilma kiivas kiidättääpi
Laivaa lainetten välissä,
Jotta pauhaapi pahasti
Aalto laivan laitasella,
Vielä viskaapi sisälle
Myrskyn kourissa kovissa, –
Tok' on turva myrskylläkin,
Vesi veljenäin omana,
Sisarena aina aalto,
Isot lainehet isänä,
Äijät aallot äitinäni.

Ei ne painuta pahemmin,
Myrsky uhkaava upota,
Joll' ei päivät päätettynä
Ole loppuhun osattu,
Että Tuoni etsiskellä,
Surma tahtoisi tavata
Myrskyn kautta kaatamalla
Syvyytehen syöksemällä!

Kalastajatyttö

[Hilja Haahti. Tuomen terttuja.]

Ma venhosessa keinun
Ja hoidan verkkojain,
On tuttavani tuuli
Ja aalto armahain.
Ken onnekkaampi oisi
Kuin kalatyttönen?
Siks laulelenkin aina
Ja aina riemuitsen.

Ma lahdelmalle soudan,
Kun päivä sarastaa,
Ja tuoreutta tuoksuu
Vihanta metsä, maa,
Kun koite kultahohteen
Jok' aaltoselle luo –.
Kas silloin Ahti aarteet
Mun' pyydyksiini tuo.

Vaan joskus aalto riehuu
Ja tuuli raivostuu,
Ja kaarnapinnan lailla
Veneeni viskauu.
Kun mahtavin on myrsky,
Ja kuohu voimakkain
Oi, silloin vasta nautin
Ja laulan, laulan vain.

Jo tulen kotihin

[Kanteletar.]

Jo tulenki, jo tulenki,
Jo tulenki kotihini;
Joko on kylpy joutununna,
Joko saatu saunavettä,
Sekä vastat valmihina?
Onko huttu keitettynä,
Puohtimella peitettynä,
Voita päälle heitettynä;
Onko lusikat ääressä,
Maitokupit vieressä?
Ptru Kirjo, ptru Karjo,
Ptruko haikia Haluna!
Jo on Kirjo kiini pantu,
Karjo kaarehen rakettu,
Haluna hakahan saatu;
Jo nyt jou'unki tupahan
Jo tulenki, jo tulenki,
Jo tulenki, jo, jo.

Muut kuuli kirkonkellon

[Kanteletar.]

Muut ne kuuli kirkon kellon,
Minä kurja karjankellon;
Papin parran muut näkivät,
Minä kurja kuusen latvan.
Kivi on mulla kirkkonani,
Pajupehko pappinani,
Lahokanto laulajana,
Käki muina lukkarina.

Kuku kultainen käkönen,
Kuku kulta kielellinen,
Hoila'a hopiarinta,
Tinarinta riuskuttele
Käynkö viikonki vilussa,
Kauan karjan paimenessa,
Astunko ahoja kauan,
Viikon soien vierukoita –
Kesosenko, kaksosenko,
Viitosenko, kuutosenko,
Vaiko kymmenen keseä,
Tahi ei täytehen tätänä.

Paimenen pyhä

[Jooseppi Mustakallio. Pulmusparvi.]

Kaukaa kuuluu kumahellen
Ääni kirkon kellojen.
Tuota tarkkaa säikähdellen
Mäellä paimentyttönen.

Tuota tarkkaa. – Kyyneleitä
Vierii vienoposkilleen, –
Silloin sana tuulen teitä
Syöksee immen sydämeen:

"Älä itke paimen pieno!
Herra kuulee tässäkin!"
Silloin vaipuu tyttö vieno
Maahan, Herran jalkoihin. –

Pyhävirttä huminoipi
Sitte maa ja taivaskin, –
Mäeltä mäelle sana soipi:
Herra kuulee tässäkin!

Tuli luulialei

[Antti Rytkönen. Lauluja.]

Tuliluulialei, tuliluulialei!
Ja torvi se soi: tuliluulialei!
– Saako paimenpoikanen vierahaks tulla?
Sano, tyttönen kohta! – Ei, ei, ei!
Omat karjas on paimennettavat sulla,
Raja-aita on tuossa, tuulialei!
Tuliluulialei, tuliluulialei!
– Vai ei, vai ei!
Mitäs siitä, on tyttöjä vaikka viis,
No paimentyttönen, hyvästi siis!
Tuliluulialei,
Ei murhetta, ei!
Pajupillini soi,
Elä vaikeroi
Koko metsä neitoja karkeloi!

No vuotappa, vuotappa, piiloon juoksen,
Menen metsänneitojen nuorien luokse,
Kyllä kohta takaisin huutanet –
Vai et, vai et.
– No koitetaan!
– No koitetaan vaan!
Tuliluulialei,
Ei huolia ei!
Pajupillini soi,
Elä vaikeroi,
Koko metsä neitoja karkeloi!

Erkki paimen

[Kyösti Larson. Tän pojan kevätrallatuksia.]

Jo pieni paimen Erkki
Käy metsiin karjoineen
Ja avojaloin hyppii vaan
Noin raliattain jn laulaen.
Kil-kal – noin vaskikellot soi,
Pien' Erkki paimentaa,
Hoi – huutaa poika, vaarat: hoi,
Sen kaiun kuljettaa,
Ja kanervalla hyppien
Käy rallattain ja laulaen
Pien' Erkki karjoineen.

Ja tanotorveen Erkki
Tu-tuu-taa – toitottaa
Ja yli kumpuin, kuilujen
Noin karja kulta kutsun saa.
On tuohireppu olallaan
Ja vitsa kädessään,
On mättään marjat herkkujaan,
Jos väsyy, pikku pään
Hän sammalpatjaan uinuttaa
Ja puron viinit juoda saa,
Pien' Erkki karjoineen.

Mut hämyn harmaa harso
Kun hiipii metsihin
Ja nummi tummuu kukkineen,
Käy murheiseksi Erkkikin;
Hän istuu mielikannollaan
Ja huoliin tuudittuu,
Yön keijut kuiskaa pensaistaan
Ja mieli arastuu;
Ei lietorinnoin rallattain
Häu juokse maita, vait on vain,
Vait paimentorvikin.

Ja pieni Erkki miettii
"Oon huutopoika vaan –
Kun äiti hautaan mullattiin,
Pois Erkki vietiin maailmaan,
Voi siskot kauas leipätyö,
Uus koti mulla on,
Ne siellä mua herjaa, lyö,
oon niin turvaton!" –
Hän soittaa karjan yhtehen
Ja karjateitä vaieten
Pien' Erkki vaeltaa.

Laulu hevospaimenista

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Annas kuulla kertomusta
Poikaparven keskeltä,
Kuinka ennen hevospaimen
Eli syys-yön metsässä:
Kuinka alla kuusien
Luona niittylähtehen,
Havumajan edustalla
Roihui liekki korkealla,
Yötä mustaa valaisten.

Kuinka koivukannon päähän
Tulinuijaa jyskittiin,
Taikka paimentorven raiull'
Ilmanranta halkaistiin:
Metsät, vuoret vastasi,
Sudet, karhut pakeni.
Kellot vaan soi hevoskarjan,
Hirnu kuului liinaharjan –
Paimentaan se muisteli.

Satuja jos kerrottihin,
Peljätty ei peikkoja;
Painittiin jos toisinansa,
Aina oltiin veikkoja.
Nukkua jos tohti ken,
Jalat ilmaan nousi sen,
Vettä kylmää satoi päähän. –
Ken nyt, jos ei käynyt jäähän,
Taas ei tuost' ois virkkuinen?

Valvoa ja hoitaa tulta
Tääll' on virka paimenten;
Huuto, pauke, torven raiku,
Niissä pelko petojen.
Niin he lauman säilyttää,
Vaikk' on yö ja myrskysää,
Kunnes kultaotsa aamu
Koittaa – poistuu yö kuin haamu,
Rauha maille leviää.

Maanmiehen toukolaulu

[Kyösti Larson. Ajan käänteessä.]

Penkoilin peltoa aamusta asti,
Taivas se kylvöni satehella kasti,
Nousisko siitä lapsille muruja,
Nousisko siitä lapsille suruja?

Turpeita käännän, ojitan, äistän,
Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,
Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa
Jyväni itää mustassa mullassa.

Peltoni liepeillä huokaa halla,
Huoli on toukoni, toivojeni alla,
Pelto on pala omasta rinnasta
Pelto on osa onneni hinnasta.

Hallalta peltoni lannalla peitän,
Syksyiset kylvöni vakohon ma heitän,
Jauhatan viljaa lapsille eväiksi,
Odotan lunta, paistetta keväiksi.

Kirkas on onni, kun viljani niitän,
Syvä on kiitos, kun, Luoja, töitäs kiitän,
Suojele maata, Suomeni suloja,
Ruttoja häädä, vainoja, kuloja!

Kynnän ja kylfln ja savuaa kaski,
Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski,
Niittäiskö lapset pehmeitä muruja,
Muistaako lapset taatansa suruja?

Pellervon laulu

[Eino Leino. Hiihtäjän virsiä.]

Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
Tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
Maita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.

Terve, terveppä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,
Ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.
Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:
Pois rajariitaisuus! Hengen on vainio yks.
Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.
Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.

Kyntömiehen laulu

[Vihtori Auer. Matkailijan lauluja.]

Tunnelma salokylässä

En uinaillut untuvakehdossa,
Kun näin elon alkavan aamun,
Ma luulen, jo äitini rinnoilla
Perin kyntäjän hartevan haamun.
Syli äidin oli kehtoni ensimäinen,
Hän, armahin, hellä ja lempiväinen
Mun iltasin lauleli nukkumaan,
Mua hentoa heijaten helmassaan.

Mua äitini heijasi helmassaan
Ja tuuteli polvellansa,
Hän lauleli hiljaa laulujaan,
Ihanimpia toiveitansa.
Hän toivoi mun astuvan es'isäin teitä,
Kotipeltojen teitä ja korpien teitä,
Hän toivoi mun mieheksi varttuvan,
Pian kurkehen auran tarttuvan.

Kun toukoja tehtiin peltoihin,
Minut taattoni työhön siirsi;
Ma kylväjän kannoilla astuilin
Ja sitkainmerkkejä piirsin. –
Noin leikkien liehuvi nuori Suomi,
Noin loiskii laine ja tuoksuu tuomi,
Polo poikanen kyntäjän yksin saa
Kevätaikansa vapauden unhottaa!

En lapsena tietojen tuoksusta
Edes tuntenut tuulahdusta,
Valon vuolahan virran juoksusta
En nähnyt mä vilkausta.
Toki taattoni tarinat talvi-illoin
Toi mieleeni uusia aatteita silloin
Ja äitini polvella istuissain
Hain oppia aapiskirjastain.

Vaan mitä en oppinut kirjoista,
Enkä temponut kouluteiltä,
Sen opin minä aikani varrelta,
Kotipeltojen pientareilta,
Sen opin minä vuorista, hongistoista,
Sen opin minä lehdoista, laaksoloista,
Sitä korpien mahtava kannel soi:
"Älä unhota auraasi konsaan, oi!"

Niin – en ole taidossa taantunut,
Enkä tiedoissa taakse jäänyt,
Mi lasna on mieleeni juurtunut,
Se kantavi hedelmää nyt:
Minä arvaan touon ja kyntöjen ajan,
Minä arvaan ojien suunnan, rajan,
Minä tunnen jo kuusikon mullasta,
Se voipiko raatajan palkita.

Ja tietoni tuo sepä riittääkin,
Se tieto on tietojen muuri,
Satavuosien taa, iki-aikoihin
Se maani on onnen juuri. –
Kotipeltoni! – olkosi maailmani
Ja aurani! – olkosi kalpanani.
Kotipelto on pirsta mun Suomestain,
Koko Suomea suojaan ma aurallain!

Niin aurani kurjessa kulkeissain
Ma oikeaa polkua kuljen.
Salatenhona kaikuvi rinnassain
Isän ääni: "Kun silmäni suljen,
Kun muistoni alla on unhon laineen,
Tää muistaos, poikani, lause vainen:
Ei paina sun olkaasi orjan ies,
Niin kauan kuin olet sinä kyntörnies!"

Uutispuuro

[Kaarlo Suomalainen. Kaikuja Hämeestä II.]

Pellolla tuolla kauniilla, missä
Kypsä jo ruis oli keltainen,
Sirpit kourassa, kyyryksissä
Leikkasi väki hikoillen.

Sänkistä peltoa poikki ja pitkin
Juoksimme lapset laulellen;
Sänki se pisti, lines jo itki,
Toisetpa naureli ilkkuillen.

Viljakullan leikattuansa
Sitoivat sitten lyhteisiin.
Lyhteistä sitten kohdastansa
Kuhilaita jo laitettiin.

Seisoipa kotvan pellolla vilja,
Riiheen sieltä se ahdettiin;
Riihen lämmitti Maija ja Hilja,
Siellä se orsilla kuivui niin.

Niin ylihuomenna aamusta asti
Riihessä puitihin kolkuttain,
Varstoilla lyöden ankarasti,
Niin jyvät tähkistä irroittain.

Myllyyn Matti aamulla Iäksi
Uutisviljaa jauhattamaan
Jauhot toi, ja illalla täksi
Patanen pantihin kiehumaan,

"Lapset! jo valmis on uutispuuro
Käykää sitä jo maistelemaan!"
– Huudolle tuolle ei ollut kuuro
Lapsista pienin, ei suurinkaan.

Lauri tupahan tuulena juoksi
Huutaen: "uutispuuroa hei!"
Lakkia pääatäan kiirehen vuoksi
Nulikka ottaa muistanut ei.

Vaaripa vanha, harmaahapsi,
Luki nyt ensin siunauksen,
Aamenen sitten jok'ainoa lapsi
Lausui hartaan, hiljaisen.

Puuron silmähän nuorta voita,
Puuron niin valkoisen, kauniin ah!
– Riika, Riika, no lusikoita
Miks'et tuonut jo pöydälle, kah!"

Laurilla lusikka täys oli heti,
Silmään kastoi ja – maltiton oi! –.
Puhaltamatta suuhunsa veti,
Niin poltti suunsa, no voi, voi, voi!

Piika pikkarainen

[Valter Juva. Kuvia ja säveliä.]

Kuink' iltahan laulu metsältä soi:
"Tui tuulia, lehmäni, tuu!"
Hän on kiitoksen saanut, kiitoksen saanut
Talon pikkuinen piika: "tuulia tuu!"
On toimissa tarkka, ei ole maannut,
On kiitoksen saanut:
"Tui tuulia, tuulia tuu!"

On emännän leppeän työssä hän:
"Tui tuulia, lehmäni, tuu!"
Kevyt vaivatun mieli, vilpas ja lauha
Kuin aamulla auer: "tuulia tuu!"
Kuu illalla armas, vienoinen rauha
Niin mieli on lauha:
"Tui tuulia, tuulia tuu!"

Hän riemuten karjaa metsästä käy:
"Tui tuulia, lehmäni, tuu!"
Ei maarisu taitu, kun maita hän kiitää,
Kesäheinä ei heilu: "tuulia tuu!"
Kuin päivänpaiste hän rinteitä liitää,
Hän laulaen kiitää:
"Tui tuulia, tuulia tuu!"

Palvelustyttö

[Paavo Cajander.]

Ihanainen joulu jo tullut on,
Tuo miekkoisten ystävä luopumaton,
Ja kaduilla pyörivi hyörivä kansa,
Jokaisella myttynen kainalossansa,
He lahjoja kantavat armailleen,
Ken kullallensa, ken lapsilleen.

Ja koht' ilo korkeimmallehen saa
Ja juhlavalkeat leimahtaa,
Tuhannet valkeat kartanoissa
Ja haarakynttilä köyhän koissa,
Kenellä on suoja ja koti vaan,
Sen rientää helmahan suopeaan.

Mull' ei ole kotoa lämpimää,
Ei omaist' eik' ole ystävää,
Saan muiden lahjoja muille kantaa,
Mut en saa itse ja en voi antaa.
Oi, jos olis ystävä mullakin,
Niin hälle ma itseni antaisin.

Huutolaistyttö kehdon ääressä

[Kasimir Leino. Ristiaallokossa.]

Tuuti lasta keinuhun,
Tuuti toisen lasta,
Orjaks täytyi tulla mun,
Vapa olin vasta.

Tuutilulla, hussa-aa!
Et sä lapsi kulta
Itkullasi viedä saa
Muistojani multa.

Tuuti lasta, tuuti vain!
Äsken vielä leikin
Tuolla kotipihallain
Kanssa veikko Heikin.

Tuuti lasta unelaan,
Nuku kiltti Kalle! –
Vanhempani Tuonelaan
Saivat mullan alle.

Tuutilulla,hussa-aa,
Pientä lasta tuuti!
Itku mun jo valtoaa –
Minut herra huuti.

Elä itse! Muuten on
Rouvan torat mulla,
Silloin oon ma onneton,
Tuuti, tuutilulla!

Tuutilulla, sydämein,
Nuku siki-unta,
Mistä saisin surullein
Unhotuksen lunta.

Tuutilulla! – Aina vain
Mielessäni säilyy
Kuinka kotilahdellain
Tyynnä vesi päilyy.

Tuuti, lapsi! – Siellä on
Äitikullan hauta –
Taas sä itket, onneton,
Lauluni ei auta.

Lapsi, miksi nuku et!
Vaiko itket siksi,
Että laulut huomannet
Orvon kyyneliksi?

Taikka ei sun uni lie? –
Nuku kaikitenkin!
Muuten mun jo paha vie,
– Tuossa rouva onkin.

Mökkiläinen ja hänen poikansa

[Eino Leino. Pyhä kevät.]

"Noh, pojat, päivä valkeaa,
On aika työn ja toimen.
Jo aura pelloll' odottaa
Ja hepo eessä soimen."

On sääli heitä herättää,
Ois hyvä maata heidän,
Mut säälittää myös kaunis sää
Ja pien' on mökki meidän.

Ken nuorna tottui nukkumaan,
Ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
Ei kyntö auran terää.

Ja näin ma heitä rohkaisen,
Kun väsyvät he milloin:
Tuo aika uuden huomenen
Ja parempi on silloin.

Ja usein huomen valkeaa
Ja työ on yhtä kovaa.
Ma silloin koetan lohduttaa:
Nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä
He nousee nukkumasta.
Oi, heitä siunaa, Herra sä,
Oi, siunaa mökin lasta!

Mökin poika

[J.L. Runeberg. Suom. O. Manninen.]

Jo olen hetken heilunut
Ma kirves kädessäin,
Mut voimani on vaipunut –
Ei horju honka näin.

Jäi ennen jälki, kun ma löin;
Nyt käs' on tarmotoin
Kun talven pettua ma söin
Ja vettä päälle join.

Jos muille työhön muuttaisin,
Ehk' etu eessä ois,
Isännän ehkä löytäisin,
Ken selvän leivän sois.

Kai kaupungissa palkan tois
Työ, toimi totinen. –
Niin tuumin mutta tuonne pois
En toki toivo, en.

Niin kuvastuisko kukkulat
Siell' lahtiin siintäviin,
Ois päivän koitot korkeat
Ja laskut lauhat niin?

Niin humisisko honkapuu,
Lois tuomi tuoksuaan,
Ja laaksoss' impi laulusuu
Mua konsa kohtaiskaan?

Vain lelu tuulten lennättää
On pilvi turvaton. –
Kodotta, vailla ystävää
Mit' ihmis-elo on?

Ehk' kuulee Herra ääntä maan
Ja avun antaakin;
Parempi vuosi parempaan
Jo leipään auttaakin.

Auringon kanssa kilpaileva tyttö

[Kanteletar.]

Kirsti, neito kiitettävä,
Yli maien mainittava,
Kilpaeli kuun keralla,
Löi on päivälle vetoa,
Antoi kättä auringolle,
Antoi auringon pojalle,
Kumpi ehti ennen nousta,
Neitonenko, päivynenkö.

Neito ehti ennen nousta,
Ennen nousta ja havata,
Ehti ennen päivyttänsä,
Ennen kuutamoistansaki.

Pesi sirkut silmäsensä,
Karsi kaunoiset kätensä,
Avasi arinan lauan,
Liesilauan liekahutti,
Otti kuivehet kiveltä
Vakkasehen vaskisehen,
Vei vakan kivikotahan,
Saattoi huhmarhuonehesen.

Jauhoi kontin kuivehia,
Vakan vehniä veteli,
Kapan suursi suurimoja,
Meni, katsoi päivyttänsä,
Viel' ei päivä päätä nosta,
Kuu ei kulmia ylennä.

Tuli neitonen tupahan,
Toi hän viiet vietrot vettä,
Kuuet uhluet kulutti,
Pesi pirtin puhtahaksi,
Pesi piimohuonehuen
Ja lakaisi lattiaiset.

Vei rikat yli veräjän,
Yli laipion lasetti;
Meni, katsoi päivyttänsä,
Tähysteli kuutamoista.
Päivyt vieläki viruvi,
Kuutamoinen kuhnusteli,
Aurinko lepäsi vielä,
Sääret sängystä näkyivät,
Jalat viljoin vuotehesta,
Varpahaiset vaipan alta.

Tuli neitonen takaisin,
Keritsi sinervän uutin,
Talvilampahan takelsi,
Kehräsi sinervon villat,
Viskoi langat viipsin päälle
Sekä orrelle ojensi,
Meni, katsoi päivyttänsä,
Tähysteli kuutamoista,
Vasta päivä päätä nosti,
Kuu kohotti kulmiansa.

Kivi on suuri, orja pieni

[Kanteletar.]

Mitä sie kivi kitajat,
Mitä vuori väikerrehät,
Minun huonon horjuttaissa,
Vienon vieritellessäni?
"Sitäpä kivi kitajan,
Sitä vuori väikerrehän:
Kivi on suuri, orja pieni,
Jauhaja vähäväkinen."

Elä sie kivi kitaja,
Elä vuori väikerrehä.
Minun vienon vierittäissä,
Huonon horjutellessani;
Kuitenki kivi sinulle
Vara uusi vahvenevi.
Kohta kuolen kurja lapsi,
Katoan tytär katala,
Saat sa jauhajan jalomman,
Verevämmän vierettäjän.

Hyvän eukon tytär

[Kanteletar.]

Ei oo kuussa käskemistä,
Päivässä opettamista,
Ei neiessä neuvomista,
Hyvän eukon tyttäressä.
Keikutellen keträpuita,
Kohotellen kuontaloita,
Keträtkäme rihma kierä,
Rihma kierä ja livahka,
Laskekame lanka lievä,
Lanka lievä ja lahia;
Viskatkame viipsinpuulle,
Napatkame naulan päälle,
Kanikame kangaspuihin,
Pi'elkäme pirranpuuta.

Sitte pirta piukkoavi,
Sukkulainen suikkoavi,
Kuuluvi kylähän kalske,
Pirran pirske naapurihin.
Akat tuosta arvelevat,
Kysyvät kyläiset naiset:
"Kuka kangasta kutovi?"
Emo varsin vastoavi:
"Oma kultani kutovi.
Herttaseni helskyttävi." –
"Laskiko lapoja kangas,
Päästikö pirta piitämiä?" –
"Ei laske lapoja kangas,
Eikä pirta piitämiä;
On kuin Kuuttaren kutoma,
Päivättären ketreämä,
Otavattaren osaama,
Tähettären täyttelemä."

Poika tervatulilla

[Z. Topelius. Suom. Herm. Vuorimaa.]

Kolm' yötä taattoni valvoen
Oli viettänyt korpimailla.
– Nyt, poikani, paina se mielehen:
Kun hetkeks uinahan mättäällen,
Niin valvo sa miehen lailla!
– Käy unen voittoon
Jo, taattoni!
Kyil' valvoo koittoon
Sun poikasi
Ole huoletoin!
Minä vartioin.

Jo nukkui taattoni mättäällään,
Kun hauta sauhusi yössä;
Ja puitten Iatvat, ne kätköstään
Nous jättilinnana viereltään,
Soi kohina kosken vyössä.
Kuu kirkas väikkyi
Kuin kuusessa,
Ja järvellä läikkyi
Sen heijanta.
Ole huoletoin!
Minä vartioin.

Mut silloin harsosi kuusikon
Kuin helmevä hopeakaste.
Nous jotain kätköstä varjoston:
Hymysuinen, valkea tyttö se on,
Kuun juovaa käy sen aste.
Jo luona norja
On kankaalla:
– Nyt, poika sorja,
Ei pelkoa!
Ole huoletoin!
Minä vartioin.

Hän heitteli pehmosin kätösin
Kuin valkohohtoa lumpeen,
Hän kylvi tuoksuja lehtoihin;
Ma tuijotin lemupilvihin
Ja silmäni painui umpeen.
– On, poikanen armas,
Jo yö, jo yö!
Nyt valvoa karmas
On työ, on työ!
Ole huoletoin!
Minä vartioin.

Mut tuskin vaikeni armahin,
Niin kaikui taattoni nuhde:
Ylös laiskuri! Näinkö sä vahditkin?
Johan hiillos sammuvi tuhkihin
Ja koittavi aamun puhde. –
Yön häipyvi sumu
Mut yhtenään
Soi kosken humu
Niin leikkisään:
Ole huoletoin!
Minä vartioin.

Sotavanhus

[J.L. Runeberg. Suom. O. Manninen.]

Sotavanhus talonpojan pirttiin
Tuli, kompuroi puujalallansa.
Talonpoika hälle sarkan täytti,
Tarjosi ja vanhukselle virkkoi:
Taatto, miltä mielessäsi tuntui,
Konsa vihollinen päälle täytti,
Pyssyt paukkuivat ja luodit lensi?
Uros vanha sarkan otti, vastas:
Miltä sinunkin, kun joskus syksyin
Alla salamain ja rakeen rankan
Kotoisilles viljakullan korjaat.

Kadulla

[Irene Mendelin. Koivikossa I.]

Käy katua vaivoin poika
Niin kalvas ja kuihtunut.
Iloton on silmien katse –
Mist' oisi hän iloinnut?

Hän raukka on raajarikko,
Jalat rampana molemmat,
Ja vartalo, posket valjut
Ne näljästä kertovat,

Niin arkana auvoisilta
Hän almua anovi –
Ja vaatia vaikka voisi,
Hän pyytävi nöyrästi.

Oi, että se pyyntö kuuluis
Ja tunkisi sydämiin
Ja lempeä herättäisi
Se veljihin kärsiviin!

Mut penseä, kylm' on mailma,
Niin kylmä ja itsekäs;
Oi lapsonen – ei se huoli,
Vaikk' kuolisit nälkähäs.

Laps raukkani, ken sä lienet,
Kova kohtalos liian on:
Elo pitkä on kenties sulla
Ja – synkeä, iloton.

Sanomalehtipoika

[Kössi Lindström. Kynnyksellä.]

Uh, huh tätä tuulta ja pakkasta
Ja voi tätä kylmää säätä.
Kinoksissa kulku on raskasta.
– Joko korvat ottivat jäätä?

Nenä pieni kylmästä kohmettuu
Ja huurretta silmät saavat.
Jalat vallan jo uupuu, kangistuu,
Ne tuskinpa kannattavat.

– Emo sairastaa, isä uinahtaa
Maan alla, hän, kodin suoja,
Ja lapsi, mi tuiskussa taivaltaa,
Nyt ainoo leivän on tuoja.

Ja siksipä eespäin täytyvi vaan,
Jos kuinkakin kylmä oisi.
Oi, kunpahan päivä nyt paistettaan
Ja Luojakin lämpöä loisi!

Mustiakin joutsenia

[J.H. Erkko. Ajan varrelta.]

Lapsuudessa mulle laulettiin,
Ett' on joutsenlintu valkea,
Siksi luettiin se puhtoisiin,
Mainittihin taivaan lintuna.

Minä kuulin, uskoin vahvasti, –
Mit' ei voisi lapsi uskoa? –
Kuinka valkojoutsent' ylisti
Kaikki, kiitellen sen laulua.

Pyhä laulu, laulu taivainen,
Valkojoutsen vaan sen laulaa voi;
Mustat ovat suku korppien,
Niiden suust' ei moinen sävel soi.

Tuota kummastellen kuuntelin,
Kaunis kasku lapsen korvillen;
Valkojoutsenista haaveksin, –
Mutta viisastui myös lapsonen.

Kävin kerran eläintarhassa.
Mustan, kaarikaulan linnun näin!
Onko silmäni nyt harhassa?
Ymmäll' aivan kysyin itseltäin.

Näenkö mustan korppijoutsenen,
Ylevän kuin koskaan valkea?
Kuulenko myös ihmelaulun sen –
Voinko korviani uskoa?

Musta joutsen taivaslauluineen –
Kahta kauniimpi on maailma!
Kaksin kerroin käypi sydämeen,
Kun saa kuulla mustaa, valkoista.

* * *

Ennen yksin valkoihmistä
Ihmisarvoiseksi uskottiin,
Musta neeker, juhtaeläjä,
Arvattihin orjiin alhaisiin.

Myöskin valkosista arvoa
Voittivat vain luokat muutamat,
Jotka tunsi ihmetietoja
Taikka joitten napit loistivat.

Suuri joukko, "musta kansa" vaan
Peloin kuuli käskyn: "tottele!"
Kuivan leivän jyrsi loukossaan,
Kuivemman sai ruuan hengelle.

Nytpä toisin. Mustat joutsenet
Joutseniksi nyt jo tunnetaan,
Neekeritkin mustapintaiset
Voittavat jo ihmisarvoaan.

Hikiotsa työmies nostaa pään,
Vaatii vapautta, arvoa;
Itse tahtoo johtaa itseään,
Etsii oikeuden voittoa.

Riennä, työmies, nouse ylöspäin,
Mallinasi musta joutsen on;
Toki toimes maahan kiinnittäin,
Ettet eksyis pilvilentohon.

Niinkuin ilma joutsenlennolle,
Sulle kallis olkoon vapaus!
Niinkuin johtotähti laivalle,
Rientos ohja olkoon oikeus!

Sitten Suomi kaksoisjoutsenna
Joukoin laulaa virttä vahvempaa,
Musta olkoon ken tai valkea,
Yhteis-onni meitä innostaa.

Entisestä ja nykyisestä ajasta

[Paavo Korhonen.]

Savon ukko, sarkahousu,
Pikimusta, pitkäparta,
Päästi äänen uunin päältä,
Laski pankolta pakinan.
Puhe oli aivan pulska,
Sanat kaikki sarvipäitä,
Jotka rikkoi miesten mielet,
Akat aimot närkästytti.

Lausui ukko uunin päältä,
Pani pankolta sanansa:
"Elettihin ennen meillä,
Paistettihin paksut leivät,
Verot markoin maksettihin,
Taalerin talon asiat,
Kun ei kuljettu kuvissa,
Maalatuissa matkusteltu:
Ajokalut kaikki tyynni
Voieltihin voitehella,
Siveltihin juuri sillä,
Jolla voiellaan venekin.
Akat vaipoissa vaelsi,
Villaröijyissä röhötti;
Ukot sarkakauhtanoissa,
Kelsiturkissa köhötti.
Oli kellona otava,
Kukon virret viisarina,
Arveltihin ajan juoksu,
Tulo päivän tunnettihin
Ilman uuritta tuvissa,
Seinäkellon kertomatta.

Minä miessä ollessani,
Kun ma kuljin kaupungissa,
En kauan katuja käynyt.
Puhutellut puotimiestä;
Suolat survasin rekehen,
Rautakangit kannoin siihen;
Luoti pari painehia,
Vaimolleni lakkivaate,
Lapsille lakeripalli,
Inkivääriä vähäisen.
Olin ilmankin iloinen
Kapineitta kauppamiehen.
Heti valjastin hevosen,
Heti kukkaron kuristin,
Kissannahan kiinni käärin,
Koivet solmisin kovasti;
Enkä ennen lievittänyt,
Vasta vouin vaatimalla,
Verorahan huutamalla.
Herrat veti vissit viivat
Kaksi kuuta *) kuittihini.
Kesti silloin kissan nahka,
Vaikk' ei nyt vasikan nahka.

Nyt on aika aivan toinen,
Vouin luku loppumaton,
Rahanpuute puuttumaton
Rästikirjat kiirehtivät,
Nahka naukuupi punainen,
Monen karja kirjan päällä,
Alla ausionin hevonen,
Pannut panttina kylässä,
Hyvät ryysyt ryöstön alla.
Herra teillä, toinen meillä,
Ruunun käskyllä kovalla;
Mikä piti pitkin maita,
Toinen pyrki poikki maita,
Lautamiehet laukun tuovat
Josta arkit aukiavat,
Niis' on rästit räknättynä,
Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut,
Ei paljon valetta pannut;
Vaan se oli sangen vanha,
Muisti muinoiset asiat
Tiesi tämänaikaisetkin,
Vaikka nuoret naurahteli,
Pojat pisti pilkkojansa.

Hätäapulista

[Severi Nyman. Kotoisilla rannoilla.]

Talvella 1892

Kai herrakin antaa apuaan,
Siell' uhkavi nälkähätä. –
Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan,
Se kovin on ikävätä.

Kakskymmentä antoi herra von – –:
Tuo summa nyt kenties riitti! –
Kakssataa tuhatta itsell' on.
Ja keräysmies se kiitti.

Ja rahoja karttuu paperiin,
Ja monta on armollista.
Ja Peltosen, muonarenginkin,
Jo tupahan tuodaan lista.

Ja Peltonen hieman aprikoi:
Yks vain oli pantavaksi, –
Mut naapuri toisen lainaks soi,
Ja listahan pantiin kaksi.

Kakskymmentä antoi herra von – –
Ja kaks pani muonarenki.
Mut puolet Suomea puutteess' on,
Ja lienevät Peltosenki ...

b) Lepo ja huvitukset

Joulupuu

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Kuusen poika, korven luota saatu,
Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,
Ei enämpi oksillas orava
Yötä istu, ei jänölän jussi
Juuressasi piile poikinensa,
Viereltäsi puolavarvikost' ei
Pyrähtele pyiden parvet lentoon.

Kotoaspa kauas kaupunkihin
Olet joutunut jo joulupuuksi.
Liehuihin nyt puen punaisiin sun,
Keltaisiin ja kullankarvaisihin;
Kävyiksi sinulle solmielen
Punaruusut vasta puhjennehet,
Omenoita oksiisi sitelen
Sekä hedelmiä Hesperian,
Etnan kylkilöillä kypsyneitä;
Viimein oksas, lehväsi ja latvas
Valaisen ma vahatuohuksilla,
Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin
Mehiläisten saamista varoista.

Näin pukien joulupuuni teen sun
Niiden autuasten armolahjain
Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,
Jotka kerran jouluna valuivat
Meille Luojan laupeaan kädestä!
Ja mun piskuiseni puuhajavat,
Iloiten ja sua ihmetellen,
Ympärilläs, puoleks ymmärtäen,
KeIt' on oikein lahjat lähtenehet.

Perheen jouluhartaus

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Tervakset takassa loimotteli,
Juhlapöydäll' loisti kynttiläinen,
Takan ympär' istui perheväki,
Äsken noussut atrialta. Lapset
Kultaoljill' iloisesti leikki,
Iloisesti muistoks' ilon tuojan.

Katkaisipa sävel lapsileikin:
Perhe veisull' alkoi ylevällä
Ylistellä juhlan sankaria;
Autuaasti sointui sävelvirrat
Leimuavan liekin ympärillä.

Juhlavirren kuminakin taukos,
Niinkuin koski lampehen laseikse
Kuulemahan hongikon humua:
Perhevanhin äänell' arvoisalla
Pöydän äärell' luki Raamatusta
Jaloimmasta Isän armotyöstä.
Kiitokset ja rukouspa päätti
Vanhuksen vakavan palveluksen.

Äiti nyt kuusvuotiasta lasta
Lauluhun kehoitti kunniaksi
Jumal-lapsen, valon ruhtinahan.
Niinkuin kukkareunuksinen virta,
Kulta-aalloin heleästi helkkyy,
Puhdistellen juuret rantapuiden, –
Niinpä lapsen viattoman veisu
Virvoitusta valoi kuulijoihin:

Vavahteli huulet vanhojenkin,
Silmät kiilsi kyynelkarpaleina,
Rauhanvilja solui sydämihin,
Rauhanvilja, joulun jalo lahja.

Lapsi lakkas. Äänetönnä perhe
Tunsi, mit' ei kertoella tainnut: –
Povessansa tunsi jumaluuden.

Vappu

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

18 1/5 72

Jo kevään kultapäivynen
Säteilee korkealla;
Jo lirittääpi leivonen
Nyt taivaan kannen alla;
Jo peipot puissa tirkuttaa,
Ja teeret, kyhkyt kukertaa.

Oi, kuulepas, kuin kajahtaa
Nyt laulu ihmistenki!
Sen riemulaulun vaikuttaa
Myös toivon raitis henki:
Kenttä tervehtimään jo
Nyt riemuin rientää nuoriso.

Kas tuossa joukko seisahtuu,
Ja riuku viirinensä
Ja kiehkuroineen kohouu
Jo heidän keskellensä,
Ja "hurraa, hurraa" raikuupi,
Niin että kummut kaikuupi.

Nyt pallot, kiekot kieppuvat
Ylt'ympärinsä viirin,
Ja pojat, neidot iloisat
Tekevät leikkipiirin:
Nyt hypätään ja hyöritään,
Nyt lauletaan ja pyöritään.

"Luojalle kiitos! Toukokuun
Ens' päiv' on tullut – Vappu!"
Niin virkkaa lehvät viiripuun,
Niin joka lippu, lappu.
Nää riemun, toivon sanaset
Myös lausuu ihmissydämet.

Nyt on helluntai

[Kyösti Larson. Kylän lauluja.]

Ja nythän on taasen helluntai,
Kevät tautisen talven voitti,
Pihatuomi jo eilen kukkaset sai,
Sitä saunan sirkkakin soitti:
Nyt on helluntai,
Suvisunnuntai,
Nyt on kukkien armain aika;

Sinitaivoja linnut kaiuttaa,
Rusopilvet soutavat vettä,
Vesiperhot, hyttiset piiriin saa
Ja mettiset etsivät mettä,
Nyt on helluntai,
Suvisunnuntai,
Nyt on laulun ja soiton aika!

Iloliekit lautoilla leiskahtaa,
Pyhävenheet veikaten luistaa,
Kukin kuutamokultaa etsiä saa,
Joil' ei oo, sekin entistä muistaa:
Nyt on helluntai,
Suvisunnuntai,
Nyt on leikin ja lemmen aika!

Pojat tuomen oksia kantaa vaan,
Kuka painuisi pimeään loukkoon
Nyt laulelemaan, nyt naurelemaan
Iloparvessa neitojen joukkoon:
Nyt on helluntai,
Suvisunnuntai,
Nyt on teiskuvan tanhun aika!

Nyt naapuri naapurin kättä lyö,
Ei vanhoja riitoja kaiva,
Maa vihreä on sekä valkea yö,
Sai palkkion touvon vaiva:
Nyt on helluntai,
Suvisunnuntai.
Sopujuhlan ja rauhan aika!

Suru murtunut mullasta nousta
Kevät toiveen taimia kantaa,
Elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi
Ja se lupaa onnea antaa:
Nyt on helluntai,
Suvisunnuntai,
Nyt on nuoruuden suurin aika!

Juhannus-yön taika

[Aino Suonio. Lauluja ja balladeja.]

Hiljaa, tytöt, kuulkaa,
Kerron jotakin!
Taian aion tehdä
Yönä Juhanin.
Tulkaa, etsiinähän
Lähtään kukkia,
Helmat täytyy nostaa;
Maass' on kastetta!

Taitan tuomen tertun,
Ruusun, apilan,
Uljaan kurjenmiekan,
Kielon valkean,
Kainon metsätähden,
Hellän vanamon,
Lemmikin ja liljan. –
No, nyt tarpeeks on!

Yhdeksätä lajia
Mull' on kukkia.
Niistä sepel kaunis
Täytyy solmita.
Siin' on rakkautta,
Lemmen riemua,
Hiukan kateutta,
Enin onnea.

Se kun valmis onpi
Niin, nyt kerron sen,
Sepel pitää panna
Alle pieluksen.
Vielä yksi seikka
Tarkoin muistakaa,
Sitä solmitessa
Puhua ei saa!

Unissa jos sitten
Näen sulhoni,
Seuraavana – –. Vaiti,
Joku naurahti?
Tytöt, tytöt, juostaan
Joutuin pakohon!
Kuunnellut on meitä
Vilho vallaton!

Juhannus Karjalassa

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

Siivottu on tupanen,
Hausk' on se ja hupanen,
Tuoreet lehdet laattialle,
Penkille ja niiden alle
Levitetty on,
Niilläpä nyt pyllyileepi,
Myllyileepi,
Lapsi huoleton.
Vaikk' ei olekaan nyt lauantai,
Huomenna on sentään pyhä kai,
Koska perhe saunast' tultuansa
Loisteleepi valkopaidoillansa;
Myöskin äsken kaukaa tuuli tiedon toi
Juhlasta, kun iltakello soi.
Mikä juhla? – Senpä ihan
Varmaan virkkavat nuo pihan
Kaunistukset, metsän tytöt nuoret,
Koivut tuoreet.

Päiväkulta radan pitkän juostuaan,
Luotehesen väistyy vitkaan hidastellen,
Ikään kuin ei mailleen mennä raahtiskaan,
Katselis vaan Pohjolata ihastellen;
Sulo kasvonsa nyt punastuu,
Kun hän vuorten taaksi laskeuu. –
Emäntäpä käypi pöytään
Kantamaan
Parahinta mitä löytää
Aitastaan:
Munavoita,
Piirakoita,
Myöskään eivät
Pyhäleivät
Eikä maitokulta puutu,
Sitten kelpo keittokalat,
Nehän vast' on herkkupalat,
Suu ei suinkaan niihin suutu!

Perhe iltaisen on syönyt,
Levoll' ei tok' kenkään käy;
Kello kymmenen on lyönyt,
Yöt' ei kuulu eikä näy.
Sydäntä jos onpi kellä
Suloisuutta nauttimaan,
Varmaan viel' on liikkehellä,
Väsyrnyst' ei muistakaan.
Kiire, kas, on tullut kyllä
Koko kylän väellen:
Nuoret, puhdas puku yllä,
Rientää kokkomäellen;
Yks ja toinen ikämies
Peräst' astuu tupakoiden,
Muistutellen kukaties,
Miten hekin lailla noiden
"Hupakoiden"
Muinoin kukkulalle riens,
Vaan nyt alkaa
Vuodet jäykistellä jalkaa.

Mäellä nyt katsellaan
Ensin, tokko
Missä muiden kokko
Lyö jo leimuaan.
Kas, nyt pojat tulen virttavät,
Hirmu elementti ryhtyy
Raivokkaasti syömähän!
Tyttöset ne laulaa lirittävät,
Käsitysten nuoret yhtyy
Leikkiä nyt lyömähän!
Kun jo tervakset ja havut
Räiskyy parhaillaan,
Pilvilöinä mustat savut
Pääsee leijumaan,
Punaisna kuin keittoravut
Kaikk' on toimesaaan –
Pyssy paukahtaa!

Järkähtääpi maa!
Naiset aikahtaa
Vuoret raikahtaa
Pensaan taakse peittynyttä
Huomattu ei ollenkaan;
Sieltä nousee Matti-kyttä,
Leikkihin se temmataan.
Hilpeatä elämää
Vilskuu yössä rauhaisessa,
Vallatonta rähinää
Tok' ei kuulu seuruessa.
Likellä ja etähällä
Kokkotulet leimuilee, –
Milloin sydän riemuitsee,
Joll' ei ajalla juur' tällä?

Puut jo hiiltyy, väheneepi
Liekki verraton;
Puoliyökin läheneepi,
Rastas vaiti on;
Vanhat, keski-ikäisetki
Muistaa, ett' on lähdönhetki
Mennä unta ottamaan, –
Nuoret tuot' ei muistakaan.
Vähittäin myös tyttöin mielet
Vaipuu lemmen unelmiin,
Laulele ei enää kielet,
Aikoihinpa tuleviin
Silmättävä ois,
Jos vaan suinkin vois!
Vahingoita ei se ketään,
Keinoilla kun lävistetään
Salaisuuden seiniä:
Siis nyt saraheiniä
Rintehellä katkaistaan
Solmiskellaan niiden päitä –
Selvällehen ratkaistaan,
Ken saa kohta viettää häitä!
Vielä monet muutkin temput,
Itsekseen,
Laativat nuo tyttöhemput
Lystikseen.
Pojat silmäellen heitä,
Kohentavat kekäleitä,
Päästelevät kilvan noita
Kokkasanan vekamoita,
Jotka kirpoo Karjalaisen suusta,
Niinkuin kypset hedelmäiset puusta.
Riemust' ah kuin pojan silmä välkähtää,
Tyttö hänen puheelleen kun hymyää!

Rastas on jo kotvan aikaa
Laskenunna lauluaan,
Käen kukunnoita kaikaa
Kaikkialla vaan;
Alkaapa myös rintehellä
Leppäkerttu liritellä;
Jopa kuhankeittjäki
Havahtuu:
Nytpä vasta nuori väki
Kukkulalta palauu!
Kas! jo koillisesta tuolta,
Lehtovaaran takapuolta,
Loistaa silmä auringon;
Hänpä sätehillään noille
Ruohon kastepisaroille
Suopi aamusuutelon. –

Pitäis hiukan uinahtaa,
Ett'ei kirkoss' uni saa
Silmiäni kiinni painaa;
Siispä riennän tupaseen, –
Tuohon hauskaan, hupaiseen.
Unetar, ei lepo lainaa!

Pyhäks soitetaan

[Eliel Aspelin. Joukahainen VII.]

Tullut lauantai- on ilta,
Päivö saapuu taivahilta
Lännen kultaisehen satamaan;
Helähdys käy pyhän kellon
Yli kylän, niitun, pellon –
Kuule, kuule: pyhäks soitetaan!

Syntyy kaiku kaikkialla,
Soipi soitto huminalla,
Yhdistäen taivahan ja maan;
Vienon tuulen kantamana
Yhä kauemmaksi sana
Käypi soiden: pyhäks soitetaan!

Soinnon missä vaan saloilla
Taikka täällä aukioilla
Kuulee rniesi, päänsä paljastaa. –
Otsaansa hän pyyhkäiseepi,
"Viikko mennyt", huokaileepi,
"Kiitos Luojan, pyhäks soitetaan!"

Rauha suloinen nyt kulkee
Mailla, sylihinsä sulkee
Vanhat, nuoret heidän huolissaan.
On kuin luontokin ois pyhä,
Kellon vaiettua; yhä
Kuiskaa tuuli: pyhäks soitetaan.

Kirkkovenheessä

[P.J. Hannikainen.]

Hei, soutakaamme, pojat,
Ja norjat neitoset!
Me kilvan soutakaamme,
Ett' aallot vaahtoiset
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee,
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.

Ah, kaunis onpi ilma,
Tää Herran päivä on!
Vienosti vedet välkkyy,
On taivas sumuton,
Ja metsät vihreässä
On juhlaverhossaan,
Ja vakavina vaarat
Nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta
Vaan nousee mielehen,
Kun venhe viilettääpi
Välitse niemien,
Ja joka salmen suulla
Meit' yhä tervehtää
Taas uudet rannat, saaret –
Oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot
Olkaamme soutajat:
Pois joukostamme veltot
Ja – turhankiskojat!
Ken voimat taiten käyttää
Ja, harras toimessaan,
Mies onpi kestämähän –
Se meistä miesi vaan!

Mut kunnon perämiesi
Täss' ensi arvon saa.
Hän kaikki karit tuntee
Ja suunnan suuntoaa,
Hän, hänpä meidät saattaa
Vakaasti valkamaan,
Siis kiitoksemme hälle
Nyt ensin kaikukaan.

Ja nyt me laulakaamme,
Oi siskot, veikkoset,
Tään Suomen suloutta,
Mi hurmaa sydämet!
Ja niinkuin mieli puhdas
Nyt kirkkomatkall' on,
Niin työssä tälle maalle
Se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki,
Tää Herran päivä on!
Ja kirkon torni nousee
Tuolt' yli kuusikon,
Ja aamupaistehessa
Se noin kun hohtelee,
Totuuden pyhän tietä
Se meille viittailee.

Niin maamme tulevaisuus
Myös meille hohtakoon,
Kuin pyhä templi tuolla
Ja meitä kutsukoon!
Se hohto sydämemme
Innolla täyttäköön,
Ja vauhti rintojemme
Sen ilmi näyttäköön!

Hei! Soutakaamme, veikot,
Ja siskot armahat!
Me kilvan soutakaamme,
Ett' aallot vaahtoisat
Vierellä venehemme
Hilpeinä hyppelee,
Ja kokka mahtavasti
Edessä kohisee.

Ja laulakaamme kaikki
Nyt täysin sydämmin,
Kuink' on tää maamme kallis
Ja meille rakkahin,
Mut Herrallemme harras
Myös kiitos kohotkaan,
Ett' armostaan loi meille
Näin armaan isänmaan.

Niityllä

[Ilmari Calamnius. Lauluja ja runoelmia.]

Lähtään nuoret niitylle,
Jo päivä kulta paistaa,
Pääskyt jo laulaa, kellot jo kalkkaa,
Nurmen helmet ne loistaa!

Niin on nuorten sydämet
Kuin kesäaamun mieli:
Poika se on kuin airon loiske
Ja tyttö kuin linnun kieli!

Ei oo poika leppäpehko
Eikä varvan lastu –
Eikä ne joka joutavasta
Tytön silmät kastu!

Suomenniemi, Suomenniemi
Eikös kelpaa kiittää,
Haravat heiluu, sierat soittaa,
Viikate luhtaa niittää!

Uimalaulu

[Antero Warelius. Suometar 1854.]

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee,
Hauska on nyt juosta järven rannalle;
Siell' on kirkas laine läikkyväisenä,
Siellä ulpukkainen uljas hengittää,
Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten,
Uiden, melskaten ja vettä viskoen,
Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

Nuorukaiset! joukossanne joutukaat
Ulapalle, siihen huolet uppoovat.
Uimamies on raitis niinkuin tuore puu,
Muilta muoto, neste kesken kuivettuu.
Viina velttomaista hiukan hauskuttaa,
Meitä raikas vetten voima vahvistaa,
Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, –
Ett'ei kurkistella liiat silmät saa, –
Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan
Tottukaa, jos ette uida taidakkaan.
Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee,
Mutta kauneus ja ruusu poskille
Uusi uimisesta virkeneepi.

Tapiolaan

[Vilppu Kaukonen. Vesoja.]

Kulki lapset lauleskellen,
Hyppivät hyvillä mielin
Kohti keijujen kotoa,
Metsätärten rnielimaita.
Kilvan aiat kiipesivät,
Veikaten kotiveräjät;
Yli hyppivät ojista,
Kevyesti kepsahtivat.

Lämpimästi päivä paistoi,
Loisti aamuaurinkoinen.
Perhot ilmassa iloitsi,
Kuleksivat kukkasissa.
Mehiläiset mettä etsi,
Sulotuoksuissa surisi.
Puro nurmella pulisi,
Pisaroita pirskutteli.

Lapset korpea läheni,
Hiljaa sinne hiiviskeli.
Tuuli hongissa humisi,
Kuusikossa kuiskaeli.

Aukeni aho etehen,
Kohosi kivinen kumpu.
Lapset nousivat norosta,
Kapusivat kalliolle.
Siihen istuivat iloiten,
Riemumielin rinnatusten;
Kertoivat salon satuja,
Haavemielin haastelivat
Tapion talon väestä,
Kepeöistä keijusista. –
Tuuli tukkoa siveli,
Pihkantuoksu tuuvitteli.
Kuret suolla kuikahutti,
Kajahutti kaikuvasti.
Kukkui kummulla käkönen,
Soitti kaihosointuansa.
Takoi tikka tahtiansa,
Palon seivästä sepitti.

Kauan istuivat iloiten,
Katselivat, kuuntelivat.
Muistivatpa muun ohssa
Äitin ja isän ikävän –
Kohta astuivat alemma,
Lähtivät kotia kohti
Mielet Metsolan sulossa,
Satumailla mairehilla.

Metsäkiikulla

[Vilppu Kaukonen. Vesoja.]

Lapset ne juoksevat pientaren laitaa
Rientäen metsähän polkua kaitaa
Leikkiä lyömään,
Marjoja syömään.
Viileät lehdot ne leikkihin vuottaa,
Mättähät Metsolan herkkuja tuottaa.

Koivutpa vieressä mustikkamättään
Oksia oikovat niin kuni kättään.
Pienoset näyttää
Tahtovan täyttää
Koivujen toivon, kun oksat he sitoo,
Vitsoilla yhtehen kiikuksi nitoo!

Noustahan kiikkuun, ja sydämet ne sykkii.
Vuoronsa vuottajat vauhtia lykkii.
Kiikku jo kitkaa
Käyntiä vitkaa.
Kohtapa kaartansa tuulena hyökkää.
Solmitut koivut ne päätänsä nyökkää.

Laulaen, riemuten pienoset kiikkuu;
Vaihteeksi mustikkamättäissä liikkuu.
Leikkiä lyövät,
Marjoja syövät.
Lännetär henkii tuoksua tuulen
Ympäri marjalla maalatun huulen.

Kotiinsa lähtöhön vihdoin he taipuu.
Aidillä onkin jo huoli ja kaipuu,
Koskapa siellä
Vuottavi tiellä.
Kohta hän pyyhkivi lastensa huulta,
Suutelon ottavi pieneltä suulta.

Keinu

[Aleksis Kivi. Valitut teokset II.]

Nyt kanssani keinuhun käy,
Mun impeni, valkealiina;
Kuin morsian kauniina seisovi luonto
Iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu
Ja lempeäll' illalla liina
Impeni liehukoon.

On allamme viherjä maa
Ja päällämme sininen taivas
Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
Laulaissa lintujen.
Heilahda korkeelle, keinu
Ja lempeäll' illalla liina
Impeni liehukoon.

Kun väikyn mä ylhäällä tääll',
Tääll' tuulien viileäss' helmass',
Niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan
Paistehess' iltasen.
Heilahda korkeelle, keinu
Ja lempeäll' illalla liina
Impeni liehukoon.

Kuin Onnelan kaukainen maa
Niin kimmeltää ihana kunnas;
Ja sinneppä lentäisin impeni kanssa
Siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu
Ja lempeäll' illalla liina
Impeni liehukoon.

Siell' lehtinen kauhtana ain'
On hartioill' unisen koivun
Ja ainian lempeillä kunnailla läikkyy
Vainiot helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu
Ja lempeäll' illalla liina
Impeni liehukoon.

Siell' laaksossa vainion all'
On keväinen, viherjä niittu,
Mi herttaisess' hämäräss' ainian siintää
Keltaisin kukkineen.
Heilahda korkeelle, keinu
Ja lempeäll' illalla liina
Impeni liehukoon.

Siell' suutelee ehtoo ja koi
Ja siell' iankaikkinen aika
Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
Himmeään Unholaan.
Seisahda, heiluva keinu,
Ja lempeäll' illalla poski
Impeni kelmene.

Poku

[Arvi Jännes. Muistoja ja toiveita.Karjalan hevos-ystäville omistettu.]

Poku, kaunis Karjalan orhi,
Isän' armaan ylpeys aikoinaan,
Jalo, kirkassilmä ja tyyni,
Oli parhain juoksija Suomenmaan.

Rodun oivimman valikointa,
Hyvä, hellä kasvatus aikainen,
Hyvä ruokko, Karjalan kaura
Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.

Ja se korvas hoitajan huolet,
Hepo säysy, ketteräsääri tuo,
Ja se kaiken korvasi ruokon,
Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.

Kun ol' ukko konttorityössään
Kamarissaan istunut kyllikseen,
Tai huolet mieltä kun painoi,
Pokun tuotti hän sekä kilpareen.

Ja hän valjait' tutkivi ensin
Jopa kouraans' ottavi ohjat hän
Sekä korjaan istuvi viimein;
Poku poika lähtevi lönkkimään.

Ja kun lahden pääsivät jäälle,
Poku tehtävänsä jo tarkoin ties:
Lumitierat lensi, ja poiaks
Oli käynyt harmajapäinen mies.

Punan nostaa poskihin tuuli,
Veret vanhat nuorena kiehuvat,
Lumitierain lailla jo tuuleen
Murehetkin lentävät mustimmat.

Pekunoineen tuolta ja täältä
Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt;
Poku pojallenpa se mieleen:
Likimailleen yhtä ei päästänyt.

Poku kilpaan kiihteli varsat
Sekä miehet Karjalan kaunihin;
Hevosmiesten nosti se innon,
Hepokunnon myös koko Suomenkin.

Nevan jäällä näytti se sitten,
Miten eespäin rientävi Suomenmaa,
Sekä Moskovan pajareille,
Miten oivan meilläki kyydin saa.

* * *

Käsivars kun herposi herran,
Tutun ään' kun kaikunut enää ei,
Poku hiljalleen, alapäisnä
Ikirauhaan herransa ruumiin vei.

Ja se meiltä muutaki silloin
Veti rattaillaan ikipäivikseen:
Elinvoiman äitini hellän
Sekä nuoruus-aikani riemuineen.

Rekipolska

[Z. Topelius. Suom. O. Manninen.]

Soios, sorja tiuku, illan hämyssä!
Vieös varsa virkku, maita, metsiä
Niinkuin tuuli kulkee matka kotio,
Kohta meidät sulkee syli lämmin jo;
Suru keillä, jos on ilo meillä?
Katsos, tuolla liekkii pohjan tuloset;
Mieless' sadat leikkii muistot suloiset;

Soios, sorja tiuku, illan hämyssä!
Vieös, varsa virkku, maita, metsiä!
Niinkuin tuuli kulkee matka kotio,
Kohta meidät sulkee syli lämmin jo;
Suru keillä, jos on ilo meillä?

Räiskis! metsän puissa paukkaa pakkanen.
Ryskis! horjuu honka painissa jo sen.
Kuusen kuvajainen maassa väräjää;
Tuuheana turkki iät vihertää
Salon sulho nuori, suora, sorja.
Tuhannetpa loistaa tähdet kutreissaan;
Ruunua ei moista kuninkaallakaan;

Räiskis! metsän puissa paukkaa pakkanen.
Ryskis! horjuu honka painissa jo sen.
Kuusen kuvajainen maassa väräjää;
Tuuheana turkki iät vihertää
Salon sulho nuori, suora, sorja.

Hei hop, laukkaa hopeaista siltaa jään!
Ei jok' aukko joutava meit' estäkään!
Alla syvät aallot, syhkät, pauhuisat;
Yllä tähtivalot ylhät, rauhaisat
Jäähän juovat loistavaiset luovat.
Taivas on niin kirkas, kirkas syvyyskin;
Kaunis kuolo ois, tok' elo ihanin.

Hei hop, laukkaa hopeaista siltaa jään!
Ei jok' aukko joutava meit' estäkään!
Alla syvät aallot, syhkät, pauhuisat;
Yllä tähtivalot ylhät, rauhaisat
Jäähän juovat loistavaiset luovat.

Soios, sorja tiuku, illall' ihanaan!
Vieös, varsa virkku, kautta metsän maan!
Ensi koite kohtaa meidät kotona:
Puna raikas hohtaa puissa, poskilla;
Nousu sorja kuperkeikan korjaa!
Kas, mit' yöstä tulta tuolta tuikuttaa
Tähti, kodin kultalieskö loimuaa?

Soios, sorja tiuku, illall' ihanaan!
Vieös, varsa virkku, kautta metsän maan!
Ensi koite kohtaa meidät kotona:
Puna raikas hohtaa puissa, poskilla;
Nousu sorja kuperkeikan korjaa!

Suksimiesten laulu

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat.]

Ylös, Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän kiikuttaa!
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuileevi sukkelaan!

Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään. –
Sukkelat on sukset meillä
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!

Koti kontion on tuossa,
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää. –
Kuules ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. –
Lähtään, otso, painisille,
tässä löydät vertojas! –
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; –
Keihäs sattui rintahan; –
Ukko nukkuu uupununna
Sikehintä untahan. –
Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!

Vaan kun verivainolainen
Suomellemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu,
Rakastettu
Kohta ompi kotimaa.

Mäkeä laskemassa

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Pojat, tytöt, kelkkoinemme
Juostaan tuonne kummullemme!
Siell' on rinne oiva,
Puuton, jyrkänloiva.
Huuto siell' on kohta raikuva ja soiva!
Miss' on kintaat, lakki, vyö? –
Nyt se alkaa hauska työ.

Ken ei pohjoistuulta siedä,
Tosiriemust' ei se tiedä.
Pian nyt kuin nuolet!
Syrjään turhat huolet!
Kas, no kelkattako meist' on täällä puolet?
Elkää jääkö seisomaan,
Kaksin kelkkaan istutaan!

Hei kun näin on hauska mennä!
Lennä, oiva kelkka, lennä
Yli penkereestä
Lumeen peittyneestä
Niinkuin hurja koski syöksyy jyrkänteestä!
Viuhu, viuhu, tuulikin!.
Puhaltele poskihin!

Sattuipas jo kuperkeikka!
Sepä vasta kelpo seikka!
Nietos helteen poistaa,
Lumitähdet loistaa,
Naurun remahdukset korven kaiku toistaa.
Vaikka kinnas lurneen jää,
Kylmältä ei tunnu sää.

Kyll' on hauska pakkasessa
Nietoksien hohtaessa!
Kelkat kiitelevi,
Lumi pölisevi,
Eikä kylmänviima nenänpäätä revi.
Lnnä, lennä, kelkkanen,
Alle lumirintehen!