II Koti

Laulan lasta nukkumahan

[Kanteletar.]

Tunti lasta, tuuti pientä,
Tuuti lasta nukkumahan!
Laulan lasta nukkumahan,
Uuvutan unen rekehen;
Käy unonen kätkemähän,
Poik' unosen ottamahan,
Kultaisehen korjahasi,
Hopiaisehen rekehen!

Sitte saatua rekehen,
Kopattua korjahasi,
Ajele tinaista tietä,
Vaskitannerta tasaista;
Vieös tuonne vienoistani,
Kuletellos kullaistani,
Harjulle hopiavuoren,
Kultavuoren kukkulalle,
Hopiaisehen salohon,
Kultaisehen koivikkohon,
Kussa käet kullan kukkui,
Lauleli hopialinnut.

Tuutiessa

[J.H. Erkko. Uusia runoelmia.]

Tuuditan tulisoroista,
Kipenäistä kiikuttelen,
Vaalin pientä valkeaista.
Luojan lasta liikuttelen.

Taivahast' on lahja tullut,
Taivahan tulen kisoista,
Luojan lemmen liekinnöistä,
Ei vahingon valkeoista.

Tuudin lasta maan valoksi,
En vahingon valkeaksi,
Tuudin toivojen tuleksi,
Työn jaloisen jatkajaksi.

Senpä tuudin tuikkeheksi,
Tähdeksi tähän talohon,
Maan hyväksi maineheksi,
Suurionnisten ilohon.

Lapsellinen lapsen laulu

[Pietari Ticklén. Oulun Wiikko-Sanomissa 1829.]

Nuku, nuku, lapsukainen,
Levähdä levon ajalla!
Viel' on tyven tuuditella
Satamassa suojaisessa;
Eivät huolet herättele
Äitin helmassa hyvässä,
Eivät viettele valehet
Isän polvella iloisen.
Mutt' on myrsky kuuluvissa
Meren mentävän selällä,
Jo on aalto näkyvissä
Suulla sataman suloisen:
Minä laulan lapselleni,
Ettei kuuluisi kohina,
Eikä hyöky herättäisi
Huolten pahalta perältä.

Nuku vielä, pienoiseni!
Viel' on lepoa vähäisen,
Viel' on äiti laulamassa
Lapsen kätkyen sivulla,
Vielä isä katsomassa
Kotikartanon kaluja,
Mutt' on selkä soudettava,
Kerran mentävä merelle,
Joll' ei tunnu toisen jälki,
Eikä entiset johata.
Oman onnesi nojassa
Kiikut siellä sinne tänne,
Monet myrskyn vietävänä,
Tuulen tuuditeltavana,
Huolten henki purjehissa,
Valehen väki perässä.

Vaan on tähti taivahalla,
Viitta kirkas kiiltämässä,
Sitä silmällä pitele!
Jos sen pilvet peittäisivät,
Pahan ilman pauhatessa,
Eli valhe viettelisi
Hahtes harhalle polulle,
Taasen ilman ylettyä,
Hattaroitten hajottua,
Käännä kulkus oikeahan,
Keulasi matkan mukahan,
Että sinne ennättäisit,
Pääsisit pahasta säästä,
Mihin on isäsi mennyt.
Äitis ennen ennättänyt.

Siellä nukut nurmen alla,
Levähdät väsyttyäsi,
Meren mentävän takana,
Tuolla puolen pahan salmen.
Siellä Tuoni tuudittaapi,
Lepo laulaapi sinulle:
"Nuku, nuku nurmen alla,
Levähdä väsyttyäsi!
Kyllä Herra herättääpi
Luodun lapsensa lovesta
Isinensä, äitinensä
Paremman elon ilohon,
Kussa virret viisahammat,
Laulut laitetut paremmat."

Nuku, nuku, lapsukainen,
Levähdä levon ajalla!

Sarkatakki

[Alpo Noponen. Kalenterista "Kevättervehdys".]

Sua lauluin tahdon kiittää,
Sä, takki sarkainen,
Suu lämpimyytes riittää,
Pois sulkee pakkasen;
Ma silloin viihdyn kyllä;
Kun mulla olet yllä,
En kaipaa kalliimpaa,
Rinnassa kodintunne
Ma kuljen vaikka kunne,
Kun sarka vaan mun verhoaa.

Tuo lämmin sarkanuttu
On vaatteeks verraton,
Jo lapsuusaikain tuttu
Se mulle ollut on,
Ja muistot monenlaiset
Suloiset, armahaiset
Se tietää haastella;
Kotoisen kansan huolet,
Sen tointen kaikki puolet
Käy ilmi sarkaa saadessa.

Karitsaa, joka antoi
Tään villan puhtoisen,
Sylissä sisko kantoi
Ja ruokki hellien,
Ja kevään tullen mäille,
Sulille pälvipäille
Sen ohjas veikkoni;
Kuin se, niin toivoi hänkin:
Jos luonnon elämänkin
Keväästä kesä joutuisi!

Kun hellävaraa sitten
Pois villat nuotreat
Selästä lampahitten
Keritset katkoivat,
Niin ahkeralla työllä
Useinkin valvoin yöllä
Niist' äiti langat loi;
Vaan aatos maailmasta
Mua kaukaa etsi, lasta,
Mi äidin luokse tulla voi.

Kun vihdoin takkikankaan
Hän kutehelle sai,
Niin moneen loimilankaan
Putoili kyynel kai,
Näät tehdossänsä työtä
Ol' äidin rakkaus myötä,
Niin hellä, lämpöinen;
Siis ylistänkö syyttä
Mä takkin' lämpimyyttä'? –
On äidin lempi luonut sen.

Siks lauluin tahdon kiittää
Sua, takki sarkainen:
Sun lankas salvaks riittää
Pahankin pakkasen;
Ja hyvin viihdyn kyllä
Mä äidin sarka yllä,
En kaipaa kalliimpaa,
Rinnassa sulo tunne
Ma kuljen, vaikka kunne
Matkaisin kylmää maailmaa.

Mut parhaan aidillemme
Me palkan annamme,
Kun alla takkiemme
Vakaina kannamme
Sydämen suomalaisen,
Sen mielen suoramaisen
Ja tahdon tarmokkaan,
Kun säilyy puhdas tunto
Ja kunnia ja kunto
Povissa Suomen miesten vaan.

Leppärukki

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Miks sinusta ei, leppä lauhkea,
Miks sinusta ei huoli laulaja?
Jos tietäis sorvarin hän laittaneen
Sun varrestasi rukin rullineen,
Sill' iltakaudet tytön kehränneen,
Jos tietäis sen!

Ja kello kiersi paitarihmoja
Ja mihin lointa, mihin kudetta,
Ja kuka täytti tytön sydämen,
Kun tullon täytti rihma hienoinen,
Ja ken sai omakseen sen tyttösen,
jos tietäis sen!

Jos tietäis laulaja, kuin lapsiaan
Se tyttö, emännäksi tultuaan,
Tuon leppärukin ääress' opetti
Ja kuinka heitä neuvoi, nuhteli
Ja usein yötkin istui, kehräsi,
Jos tietäis sen!

Ja kuinka vaimo, miehen kuoltua,
Jäi lasten hoivaks, itse turvatta,
Vaan luotti Luojahan ja rukkiseen
Ja mökkihuonoss' asui lapsineen,
Joi leivän särpimeksi kyyneleen,
Jos tietäis sen!

Kun lapset lintusina lehtohon
Jo pääsi, väsyksissä äiti on.
Vaan lapsilleen viel' antoi aartehet
Hän sydämensä neuvot, ohjehet:
Työn arvon, Luojan armoantimet,
ne neuvoi hän.

Ja sitten nukkui. Mutta laulaja
Sai kuulla leppärukin vaiheista,
Ett' äidiltänsä tytär peri sen,
Sen peri hän ja puhtaan sydämen:
Ne aartehet ken voitti poikanen,
On onni sen.

Jo tunnet, laulu, lepän vaiheita,
Se halpa on, sai paljon kokea:
Jos muistojen ja toivon kyynelet,
Kaikk' ilon, sulon, surun tuntehet
Tuon leppärukin luota poiminet:
Saat helmivyön.

Kehrääjä-äiti

[Paavo Cajander. Ylioppilasalbumi J.V. Snellmanin 75-vuotisen syntymäpäivän muistoksi 18 12/5 81.]

Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.

"Pois aurinkoiseni läksi, pois,
Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!

Ihanainen hän oli, kaunoinen,
Oli puhtoinen kuni pulmonen.

Samanlaisena jos hänet nähdä sais,
Oi, aurinkoiseni jos palajais!"

Ja rukki se hyrräten, pyörien käy,
Mut armasta poikaa vaan ei näy.

Ja äiti istuvi, kehräjää,
Ja kyynel silmähän vierähtää.

– "Iloitse, äiti, sun poikasi
Jo mainehen siivillä kiitävi."

– "Ylistetty luoja!" ja viuhuen
Nyt rukki se hyrrävi pyörien.

– "Hän luokses saa, kotimatkall' on,
Mut niinkuin syksyn puu alaston."

"Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!"
Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.

"Oi äiti parka ja vaivainen,
Sun kuollut on poikasi kaunoinen."

"Ylistetty luoja, kun puhdasna saa
Hän äidin helmahan taas nukahtaa."

Eik' enää rukki se hyrräten käy
Eik' enää kyynel vierivän näy.

Muna-Reeta

[Hilja Haahti. Tuomen terttuja.]

Torin kulmassa tyynnä hän istui,
Oli pyylevä muodoltaan,
Hymyhuulinen, veitikkasilmä,
Munat parhaat vakkasessaan.

Hänen luoksensa rouvat ja piiat
Ne tunkivat kilpaillen;
Rahat helkkivät, eukko laski
Ja kiitteli niiaten.

Lumituisku kun kasvoja pieksi,
Vilun ärtyä kärsivät muut,
Hän reipasna leikkiä haastoi,
Sai nauruhun yrmeät suut.

"Hän on tottunut kylmään ja tuuleen,"
Niin tuumivat ostajat,
Ja turkkia käärien kiinni
Kodin lämpöhön kiiruhtivat.

Vaan Reeta, hän istuu, istuu
Kädet kontassa, hytkyttäen,
Hymy huulilla kauppaa varten,
Sydän rinnassa poltteinen.

"Miten voinee Maijuni pieni,
Paha yskäkö ahdistaa?
Joko lienee markkoja kyllin,
Jotta Ilmari saappaat saa?

Ja Villelle uusi taulu
Ja Toivollo rukkaset ...
Ja kohtahan varmaan loppuu
Taas Maijunkin lääkkehet ...

Oven kunhan ne lapset sulkis
Ja hoitelis valkeaa ...
Huh, kuinka nyt pakkanen pistää!
Ihan kauppakin seisahtaa."

Hän viittoo rouvia luokseen,
Kehuskellen myytäviäan,
Käsivarsia huitoen haastaa,
Tai laskevi pennejään.

Vaan pakkanen kiihtyy, kiihtyy
Käsi Reetan on niinkuin jää;
Hän myypi, hän ei sitä huomaa
Sydän äidin se lämmittää ...

Lapsuuteni tölli

[Alpo Noponen. Urpuja.]

Miss' aaltoo Savon viljamaat
Siell' aamuni aukeni ennen,
Ja lapsuuspäiväni riemukkaat.
Pois siivin näyttivät menneen;
Niin hiukan tiesin mä maailmasta,
Nuo yksin innosti töllin lasta:
Vaan pirtti pieni joukkoineen
Ja lehto lintuineen.

Mut mulle kieltähän sointuista.
Haastoivat lempehin huulin
Äit', siskot, taattoni tuntoisa,
Ja töllin takoa kuulin,
Kun kukkui käkönen kevähallä,
Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä,
Kun aalto rannikolla soi,
Ja metsä huminoi.

Mun kouluni vanhan-aikuinen
Lie ollut polvesta tästä,
Mut läksyn parahan, kultaisen
Sain oppia siin' elämästä;
Se painui mielehen aamuin illoin,
Kun vierell' äitini istuin silloin,
Se tuskin koskaan unhottuu,
Min haastoi äidin suu.

Tuo äitini kallis ja armainen
On paljon tuntea saanut
Tään elämän taistoa melskeisen –
On kohta hälle se laannut –,
Vaan kuinka vaihteli elo mainen,
Ei vaihtunut uskonsa luottavainen,
Ett' onnekas hän onpi vaan,
Ken turvaa Jumalaan.

Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat
Ne mulle mielehen jäivät.
Jäi taakseni tölljt ja lehdot, haat,
Ja jäivät lapsuuden päivät;
Mull' elämä opetti paljon uutta,
Mut voinut ei ole tuota muuttaa,
Min opin äidiltä töllissä
Lapsuuden päivinä.

Ja sinne töllihin lapsuuden
Ma riennän aattehin silloin,
Kun myrskyt elämäni purrellen
Ne uhkaa tuhoa milloin;
Saan sieltä rauhoa, luottamusta,
Saan työhön, lauluhun innostusta.
Tään kuinka sulle palkinnen,
Sa – tölli kultainen.

Lapsuudenkotiin tullessa

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

Jo kodin katot näkyvi,
Uunin piiput pilkuttavi,
Jo olen omilla mailla,
Lapsuuteni laitumilla;
Tuuli tuntuvi tutulta,
Ahavainen armahalta,
Ilman henki herttaiselta,
Keveältä keuhkoissani;
Kaikki kukkaset kedolla,
Lepät, koivut lehdikossa,
Kaikki vuoret, kaikki vaarat,
Kaikki notkot, kaikki rotkot,
Purot kaikki pulppavaiset,
Lähtehetkin läikkyväiset,
Tutuikseni tunnustelen,
Ystävikseni ylistän.

Tuossakin kiven kolossa,
Kahden kallion lomassa,
Milloin lauloin lukkarina,
Milloin pappina pajatin,
Viklat kuuli virsiäni,
Satakielet saarnojani,
Kaiku kankahan takana
Virkkoi viimiset sanani.
Tuoss' on lampi lahtinensa,
Rakas sun' on uimaranta;
Täss' on tanhua tasainen,
Paras pallonlyönti-paikka;
Tuossapa näre näkyvi,
Kuusinen kujasen suussa,
Sen mä piennä siihen pistin,
Ilman suotta istuttelin,
Nyt se suurena, somana,
Lehviänsä leyhyttävi, —
—  —  —  —  —  —  —

En ehdi sanoiksi saada,
Enkä kielin kertoella,
Mitä mielessä makaapi,
Sykkävi sydänalassa,
Tullessa tuvan lähelle,
Asunnolle armahalle:
Ken tuvasta vastahani?
Emo vanha vastahani!
Terve, terve, äiti armas!
Terve, vanhempi vakainen!

Keväinen kotiintuminen

[Lauri Soini. Kansallisia lauluja.]

Suli hei, hepo, astele arvelematta,
Elä niskojas nakkele ensinkään!
Sulonurmi jo kaunoset kunnaat kattaa,
Käki täyttää tienoot helkyllään.
Ratas laulavi, raikuu raklattain,
Tulisirkoset pyörästä säihkyy vain.
Suli hei, hepo, rattaita vinhaan vie!
Kovin pitkä on tie.

Ilo sammui maailman pauhinassa,
Sydän synkkeni kuohussa kaupungin.
Suru pitkien iltojen valvonnassa
Tuli vieraaksi kalliomuureihin.
Jopa lämpeni päivä ja hanget vei,
Elo elkeni, uhkeni, hei suli hei,
Kotitietä on riemukas taivaltaa,
Kun on vihreä maa!

Tiehaara on kaukana kuonnuksissa
Ja se kotihin kulkijan johdattaa.
Koko tien näen täältä jo aatoksissa,
Pää vaikkapa vaivoin silmiin saa.
Lepät lehtevät vierellä versoo sen,
Ratas kuopissa keinuu horjuellen.
Hepo tietävi tiensä kääntyessään
Ihan itsestään.

Niin tuttuja tääli' ovat pensaat, puutkin,
ihot marjavat, niityt aitoineen,
Kotitanhuat, metsiköt, tienoot muutkin
Sulomuistoja kiehtovat aatokseen.
Lehdon lentävät lintuset laulelevat
Tulolaulelut raikkaat, riemuisat.
Kotiseutuni, kuin olet armainen,
Miten armainen!

Mäki eessäni vielä on männikköinen,
Koti ei ihan kuonnu kuumottamaan.
Kevätaurinko laskee, hengetär öinen
Käy männikön lehvillä soutelemaan.
Mäen rinteessä aattelen, onkohan vaan
Koti kaunoinen viel' ihan ennallaan.
Hevon kaula se rinteessä kyömään käy,
Koti vaan ei näy.

Se on tuolla, se tuolla on kummullansa,
On tuolla se rannalla lahdelman!
Kas, kuinka se nostaa kattoansa
Sädeloistoon päivyen laskeivan!
Kas, rannalla tuuhea pihlajapuu
Kera kartanon lahdessa heijastuu!
Katon harjalla viiri se viittaa päin
Mua tervehtäin.

Suli hei, hepo, hilkkase arvelematta
Mäen viettoa vierua laskettain!
Ilokyynele silmää kastelematta
Ei anna mun katsoa armastain.
Ratas vierivi, matka jo loppuun saa,
Hepo portilla riemuten hirnahtaa.
Kotiportti se vinkuu hiljaisen
Tuloterveisen.

Kotihalli se haukkuu kartanolla;
Kunis tuntevi, alkavi riemuamaan.
Ihanaisia hetkiä monta olla
Tällaisia ei voi päällä maan.
Isä, äiti ja sisko ja perhe muu
Ulos pihalle pirtistä sulloutuu.
Ilohaastelu vilpas viihdyttää
Ja viihtymys jää.

Pimeä isoton pirtti

[Kanteletar.]

Oli mulla muoto muinen,
Oli muoto muien rinnan,
Kun ma notkuin nuorempana,
Kasvoin heinän karvallisna.
Hyvä oli lapsen lasna olla
Hyvän vanhemman varassa,
Ikävä isotta olla,
Outo äitittä eleä,
Vaiva suuri vanhemmatta.
Pimeä isoton pirtti,
Vaikka päivä paistakohon,
Sokea emoton soppi,
Vaikka kuu kumottakohon.

Oma äiti alla mullan

[J. L. Runeberg. Suom. O. Manninen.]

Vieras nyt emon sijalla,
Oma äiti alla mullan.
Haudalle halulla riennän
Ha'an poikki haikealla,
Poikki pellonkin välistä,
Suorimmiten surrun luoksi.
Vieraspa toruvi tuosta,
Virkkavi vihan väessä:
"Tuo se työtä työttömällä,
Taasen tallasi apilan."

Noit' elä, isoni, kuule
Vierahan vihasanoja!
Kevyt on jalka keijusesi,
Ei se taita monta tainta,
Polje pohjilla kovilla,
Korkeilla korkosilla.
Kengättä ketoa juoksen
Avojalkana ahoa,
Kuvajaisna nurmen kuljen,
Varjona sarat samoan.

Joku taimi jospa taittuis,
Korsi kaksi katkeaiskin
Painosta suruni suuren,
Kohoavi korret uudet,
Taimet taajemmat sijahan
Silmän kyynelkastehista,
Sinihettehen heruista.

Pieni mierolainen

[Uuno von Schrowe. Kaikuja Hämeestä III.]

Armas päivä paistaa, kohta
Lämpimäks jo muuttuu sää,
Hanki loisteessansa hohtaa,
Sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan
Saloss' yksin kuljeksii.
Hongat, kuuset huminallaan
Häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina
Yhä rientää eteenpäin,
Eipä murhe mieltä paina,
Rallatellen laulaa näin:

"Hopsis, jalat! Väsymystä
Tunnetteko? Talohon
Kohta päästään, siellä kystä
Minulleki kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani
Tahdotteko tietää te?
Kuulkaa, tässä kulkeissani,
Nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä
isän armaan mökkiä,
Viisi meit' ol' lasta siellä,
Vanhin niistä olin mä.

Muistan kuinka kotikaski
Tähkäpäin jo kellerti;
Noro hallan irti laski,
Julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä,
Petäjäistä syötihin –
Aitiin tarttui tauti, veipä
Hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin
Haudallaan ma hetkisen,
Kyynel poskipäätä pitkin
Vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut
Olen mieron tietä ain' ...
Jopa sulle kertoellut
Olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo,
Muuten yövyn korpehen.
Varjot synkät lankeaa jo,
Tuolla päivä laskeiksen." –

Yhä kiitää, vaan ei vielä
Ihmisasuntoa näy
Metsän haamut poikaa tiellä
Uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo
Syttyy taivahalle jo,
Leimuelee pohjanpalo,
Huokaa jynkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa
Öinen jylhyys häviää –
Vaan, ken tuolla kinoksessa
Kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä
Lepoon vaipui viimeiseen,
Jäätyneenä kiiltää vielä
Kyynel silmän murtuneen.

Äitini

[Z. Topelius. Suom. Alpo Noponen.]

Mi lempi kaikissa vaiheissamme
Kuin enkel' armias puolestamme
Alati valvoo ja huolta kantaa,
Ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa?
On joukossa ihmistunteiden
Vain äidinrakkaus sellainen.

Kaikk' itsekkyyttä on lemmen luomat:
Niin kuumat suutelot sulhon suomat,
Hyväilyt hellimmät sisartenkin
Kuin maire tirskunta pienosenkin,
Ja parhain ystävä palkkojaan
Uneksii, äiti ei milloinkaan.

Ei sure viettäissä vuosiansa
Hän kyyneleitään ja murheitansa,
Ei nuoruuttansa, min vaivat kalvoi,
Ei öitä, jotka hän huollen valvoi
Vuoks lapsen, jok' on sen rakkaampi,
Mit' enemmän sille hän uhraavi.

Niin harvoin lahjojaan muistelemme.
On hältä aikaisin aatoksemme
Ja ensi rukous hennon kielen
Ja ensi rakkaus nuoren mielen,
Ens neuvo totehen, oikeaan,
Hyveesen, lempehen synnyinrnaan.

Ja mitkä lahjat hän meiltä saapi?
Murheita, jotka hän unhottaapi,
Ja kylmän lemmen, min monet jakaa,
Ja hoivaa hiukkasen aikain takaa;
Hän meit' ei nää edes lohtunaan,
Kun yksin viettävi vanhuuttaan.

Mut teillä maailman liukkahilla
Hän seuraa lastahan aatoksilla,
Ja eksyksissä kun harhailemme,
Hän huutaa taivasta turvaksemme
Ja onnen polkuja ikuisen
Valaisee uskolla Kristuksen.

Oi äiti, siunattu on sun virkas!
Se murheen yössä on tähti kirkas
Ja lohtu aikojen vaihteluissa,
Kun itsekkäiss' elon taisteluissa
Sun sydämmehesi saa liittyä,
Sen rakkaudesta saa lämmintä!

Sä, Herra, palkitse äidin vaivat!
Sun taimes hoitoa hältä saivat;
Sun suuren lempesi kirkkaudesta
Nään säteen äitini katsehesta;
Siks tuntuu päivä kuin maillaan ois,
Tään silmän loiste kun sammuu pois.

Orvon kyyneleet

[Larin Kyösti. Kylän lauluja.]

Tuuli on tuima ja taloton on tieni,
Avomailla itken mä orpo rukka pieni,
Pahat peikot kiiluvat pensaista öisin,
Olis pala leipää, sen nälkääni söisin; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Ohut mun on takki ja repaleinen paita,
Äiti jo kuoli eikä uutta mulle laita
Koirat ja pakkanen kintuilla kierii,
Kyynel se poskia polttaen vierii; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Karsas on katse, kun käsi pieni pyytää,
Tyly vouti kylmään mun ärjyen syytää,
Veräjillä ilkkuvat lapset talon vauraan,
Nuttuni reikiä pistää ja nauraa; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Tulis suvilinnut ja sinikukat mättään,
Orpokin rohkeemmin oikoisi kättään,
Marjani paistais ja päivä lämmön loisi,
Rikkahat leppeemmin leipäpalan soisi; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!

Rientäisin riemuten seutuhun tuttuun,
Joka ilta pistäisin lusikkani huttuun,
Siell' ois hyvä olla ja siellä ilo oisi,
Orpokin leikkihin leppyä voisi; –
Silloin kuivuis orvon kyyneleet!

Minä pyy pesätön lintu

[Kanteletar.]

Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Entistä elantoani.
Niin oli entinen elanto,
Kuin kesäinen päivännousu,
Aamu armas aurinkoinen.
Niin on nyt minun eloni,
Kuin pimiä pilven ranta,
Tahi laaka lammin ranta;
On kuin syksy-yö suruinen,
Pimiä kuin talven päivä.

Olin ennen kun olinki,
Olin kuin omenakukka,
Tahi tuores tuomenkukka;
Olin mansikka mäellä,
Punapuola kankahalla,
Koppelo emon ko'issa,
Tavi taaton kartanolla,
Sirkkunen sisaren luona,
Vesilintu veikon luona; –
Missä nyt minun kotini,
Kussa kurjan kartanoni?

Koti on koppelon pojilla,
Kartano kylän kanoilla,
Pesä pyillä pienoisilla:
Minä koppelo ko'iton,
Minä kana kartanoton,
Minä pyy pesätön lintu.
Korvess' on minun kotini.
Kalliolla kartanoni,
Maantiellä minun majani,
Turpehessa muut tupani,
Ai'an soppi on suojanani
Joka tuuli turvanani,
Meren aallot armonani,
Meren vaah'et varjonani.