III Koulu

Koulu jo alkaa

[Lauri Soini. Kansallisia lauluja.]

Heippararalla,
Pekka ja Malla,
Joukkomme kaikki jo tulkaa pois!
Koulu jo alkaa,
Polkien jalkaa
Astumme, torvi kuin tahtia sois.

Kello jo kilkkaa,
Kiirettä vilkkaa
Jalkamme joutuisat joustelevat.
Ahkerat lapset,
Vaaleahapset,
Ain' ovat nopsat ja joutuisat.

Leikit ja veikat,
Kupperikeikat,
Sukset ja kelkat, ne jääkööt vaan!
Kirjat ja taulut,
Työt sekä laulut
Vaativat voimia koittelemaan.

Paljon on työtä
Pantuna myötä
Ennenkuin voitosta virtemme soi.
Vaan joka koittaa,
Kaikki hän voittaa,
Suureksi varttua vielä hän voi.

Kusti kinkerillä

[Alpo Noponen. Urpuja.]

Käy' Kusti ensiksi kinkerillä,
Kun kuudes vuos teki kulkuaan;
Kirkkaasti loistavi silmä sillä
Taas kotitöllihin saapuissaan.

Näet ensi laakerit tiedon tiellä
Hänellä nyt oli saalisnaan,
Kun "Isämeitä" se luisti siellä
Ja "Uskontunnustus" rentonaan.

Se Kustin rintahan innon nosti
Koht' uutta taitoa hankkimaan;
Siin' onnistuikin hän mainiosti,
Kuin leikin lasku se kulki vaan.

"Sinusta pappikin voisi tulla,
Jos kouluhun sinä pääsisit",
Niin pastor' lausuvi hymysuulla,
Kun taas ol' tienohon kinkerit.

Ja talvikausia kinkerillä
Se Kusti kulkevi riemuiten
Katkismus kaikki on päässä
Ja virsikirjakin puolehen.

Ja suuren raamatun kaksi kertaa
Luk' ensi lehdestä viimeiseen.
Ei työtä seudulla sille vertaa;
Sen kaikki kuulivat kummakseen.

Mut tiedonnälkäpä Kustin vielä
Se "auran kurjesta" kouluun vei;
Nous vuori esteitä sillä tiellä,
Mut Kustin tarmo se lannu ei.

Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa
Kaikk' herkut runsahat rikkahan
Niin tiedon aarteilla sieluansa
Ravitsi Kustikin uutteraan.

Nyt Kusti pappina kinkereitä
Taas noita kiertävi tuttuja,
Mut mielestänsä ei koskaan heitä
Menneitä lapsuuden aikoja.

Ja kinkerillä se silloin vasta
On Kusti-pastori innoissaan,
Kun monta löytävi töllin lasta,
Joili' luku loistavi rentonaan.

Kaksi nälkää

[J.H. Erkko. Ajan varrelta.]

Kammarissa istui koulupoika,
Käsi poskell', itku silmässä.
Poloiselta silt' ei luku luista,
Vaikk' on kirja auki pöydällä.
Vasen käsi kantaa pettupalaa,
Sille silmä kyyneliä valaa.

Poski kalpea, hän istuu siinä,
Neuvotonna kaipaa neuvoa:
Rahaa, ruokaa kodista hän vartoi,
Mutta näytteheks sai pettua,
Mustaa, katkeraa kuin murhe itse,
Joka polttaa, viiltää sydämitse.

Hyyryt koulumaksut häntä painaa,
Eväsleipä kaikki lopuss' on.
Kotipuolta köyhyys ahdistaapi,
Täällä hän on outo, turvaton.
Kouluhun miks äiti lastaan laittoi,
Viimeisen ruisleivän hälle taittoi?

Miksi hälle tiedoninto luotiin,
Vaikka koulunkäynti kallis on?
Miks'ei oppi ostamatta vuoda,
Niinkuin virtaa säde auringon?
Raha poistaa rikkahitten surun
Köyhäkin tok' kaipaa tietomurun.

"Viime viljaleivän, poikaseni,
Mukanas sait", äiti kirjoittaa.
"Viime leivän, viime markat annoin,
Nyt en penniäkään irti saa.
Kotona on meillä pettu silkka,
Sille särpimenä maidon tilkka.

Isäsi läks etsimähän työtä,
Rautatielle luulen mennehen;
Mutta kultaa sieltäkään ei kuulu;
Vanhin siskos läksi mierollen.
Nuorin nukkui rinnoilleni vasta,
Taudin tuska kiusannut on lasta.

Lapselta on työläs työhön päästä –
Jospa edes mistä työtä sais! –
Eiköhän ne herrat kaupungissa
Sua, poikaseni, armahtais.
Sitten, kunhan kasvat suuremmaksi,
Voisit nousta maalles maksajaksi."

Poika nousi tuoliltaan. – "Oi, äiti!
Kärsimyksiäs en sietää voi.
Suruttako poikas ruista söisi,
Kun sun mieltäs kurjuus katkeroi?
Avuksesi tahdon työhön rientää
Kodin kärsimyksiä niin lientää.

Koettaa tahdon enkö toimeen pysty,
Kättäkin kuin kirjaa käyttämään.
Mies se täytyy minustakin tulla,
Eihän kurjuus kestä yhtenään.
Kerran päivä Suomellekin loistaa
Ruumihin ja hengen nälän poistaa."

Koululinna

[J.H. Erkko. Ajan varrelta.]

Nyt sotakäskyn kuulla saatte,
Siis laukku selkän ottakaatte
Ja linnaan astukaa!
Se linna kylässä on tuolla,
Mäen rintehellä, päivän puolla,
Hei, sinne astukaa!

Se Suomen kivist' on ja puista,
Isien töistä siunatuista
Se linna noussut on.
Ei pyssyin pauke, tykkein kauhu
Sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu,
Tok' on se pelvoton.

On linnan muoto kirkas, jalo,
Sen ikkunoista paistaa valo,
Ja mieli lämpöinen.
On linnan uljas komentaja
Ei kenraali, vaan opettaja, –
On koulu linnanen.

Niin, sotakäskyn kuulla saatte:
Nyt laukku selkään ottakaatte
Ja kaikki tarpehet:
Ne kynät, vihkot, muste, taulut
Ja kirjat sekä Suomen laulut,
Ja olkaa urhoiset!

Ken kestää linnan harjoitukset,
Hän suuret voimanilmaukset
Voi kerran osoittaa:
Hän näyttää, ett' on suomalainen
Jokainen vankka muuri vainen
Jot' ei voi kukistaa.

Jokainen oppii aikanansa,
Ett' on myös luotu Suomen kansa
Aseeksi Korkeimman.
Ja kukin yksityinen meistä
Ei syntynyt lie turhan eistä,
Vaan syntyi valtahan:

Me itseämme vallitsemme
Edistykseen; mut orjaks emme
Suo Suomen henkeä.
On maassa paljon murtuvaista,
Mut mikä meiss' on suomalaista,
On aina säilyvä.

Siis, kaunis koululinna, loista
Ja hengen velttoutta poista,
Vapaiksi meitä tee!
Kun kukin meistä kohdastansa
On vapaa, silloin koko kansa
Vapaana työskelee.

Vanha aapinen

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Satuit kerran pöydälleni,
Vanha armas aapiseni.
Näin taas tutut kuvasarjat:
Kirkot, linnut, vuohikarjat.

Sydämeni kaihoon suli,
Kyynel silmähäni tuli.
Hellyin sinut nähtyäni,
Muistin lapsuuskevättäni.

Joululahjaks saavuit silloin.
Yhä katsoin aamun illoin
Kuviasi koreoita,
Kirjaintesi koukeroita.

Sitten unhotukseen haivuit,
Toisten kirjain tieltä vaivuit.
Ullakolle jouduit loukkoon
Vasuun muiden rojuin joukkoon.

Unohda nyt unhon haavat!
Kirjat muut nyt suoda saavat
Sulle paikan. Unhos kostan:
Kirjain joukkoon sinut nostan.

Runo

[Paavo Cajander. Suomalaisen alkeis-opiston vihkiäisissä syyskuun 11 päivänä 1878.]

I

Nyt on juhla Suomenmaassa, kaikki kansa riemuitsee,
Läheltä ja kaukaa rientäin juhlajoukot aaltoilee:
Voitettu on taaskin voitto, suuri voitto kansallen,
Siit' on juhla Suomenmaassa, siitä riemu julkinen.

Niinkuin pieni sotajoukko, kalliin voiton saatuaan,
Soitellen ja laulain yhtyy lippuns' alle voitokkaan,
Maahan aseet, miekat riisuu, katseen luopi taaksepäin,
Katsoo vaivojaan ja töitään, Luojaa hiljaa ylistäin.

Niin myös tänään Suomen kansa. Kallihist' on ostetut
Senkin voiton hedelmät ja töin ja vaivoin maksetut,
Senkin puolustaa on täynnyt mikä sille rakkahin,
Vaikk'ei vieraan valtaa vastaan eikä miekoin verisin.

Usein kansan vainiolla vilja nousi orastain,
Levitteli lehviänsä, tuulen kanssa leikki vain,
Mut ei tähkällen se päässyt, eipä edes korrellen,
Kun jo toukka juurta jäyti, elon nuoren turmellen.

Taikka harmain joukkoinensa, hyinehen ja jäinehen,
Tuli tuonen mailta halla, tähkän kylmi kultaisen,
Tähkän kylmi, jyvän jääti, ja kun nousi aurinko,
Autio ja musta oli vaivannäön vainio.

Usein näin käy Pohjolassa. Mutta rakkaus ja työ,
Ne, ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö,
Ne, ne voiton tuo ja korjaa viljan kypsän latohon,
Mutta silloin aina juhla, juhla Suomenmaassa on.

II

Ja kesä oli parhaillaan,
Koin säteet mailla väikkyi,
Ja linnut lauloi laulujaan,
Ja lammin laineet läikkyi;
Mut kolkolta, kuin viety pois
Tulonen kodin liedest' ois,
Niin tuntui kolkolt' aamu.

Elämän ehdot riistänyt
Taas oli hyinen halla.
Ja huuto kansaan lensi nyt
Ja kaikui kaikkialla;
Ja mieliin syttyi innostus,
Ja harvoin nähty rakkaus
Nyt hehkumaan sai tunteet.

Ja pelastukseks isänmaan
Varansa kansa kantoi,
Ja rikas uhras aarteitaan
Ja köyhä ropons' antoi,
Ja niinkuin vaimot Karthagin
Helynsä riisti naisetkin
Ja kullat kulmiltansa.

Ja itse kylmään kivehen
Se lempi sijoittuupi,
Ja paasi liittyy paatehen
Ja holvit muodostuupi,
Ja ylös, ylös pilvihin
Kohoopi lailla temppelin
Nyt Suomen kansan huone.

Ja kotipaikan valo saa.
Jot' äsken uhkas halla,
Ja lämmin liesi kohoaa
Nyt helläin kätten alla
Ja valaisee ja lämmittää,
Kun synkkää on ja pimeää
Ja elo kolkoks käypi.

Mut näin kun yö taas peittää maan,
Niin saman lieden luota
Uus joukko lähtee sotimaan
Ja polttamahan tuota.
Ja aseet: rakkaus ja työ,
Ne taaskin vihamiehen lyö
Ja uusi saadaan voitto.

III

Sinua, kultainen ja kallis maamme,
Sinua kaikki työmme tarkoittaa.
Elomme, onnemme me sulta saamme,
Sa, ihanteemme, kaunis Suomenmaa;
Jo pienoisista saakka meille kannoit,
Kuin äiti lapsillensa, kaikki annoit,
Ja tyhjiks usein rintas imetit,
Ja usein kärsit nälkää, saadaksesi
Paremman toimeentulon lapsillesi,
Ja usein vilussa sa värjähdit.

Mut huolet' ollos! Viel' on lemmentulta,
Mi jäät ja lumet poluiltasi luo;
Ja työmme harras poistaa nälkäs sulta
Ja elon sulle huolettoman tuo;
Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,
Sill' erämaasi viljaviksi teemme,
Näin vaivannäkös palkiten ja työs.
Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,
Kun hyvä vaan on olla meidän äiden,
Niin silloin hyv' on olla meidän myös.

Ja mitä, vaikkei työmme suuremp' oisi
Kuin kipunan, mi syntyy sammumaan,
Ja verrata vaikk' eloamme voisi
Meressä yksityiseen pisaraan;
Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen
Kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,
Ja katoamme tuimaan taisteloon.
Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks
Ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.
Jumala synnyinmaata siunatkoon!

Tyttökoululaitoksen 50:ntenä muistopäivänä 18 6/11 43 - 18 6/11 93

[Irene Mendelin. Koivikossa I.]

Runotar sirosiipi, vilpoisasti
Leijaile tänne, kuni tapas on,
Niin että soitto soisi ihanasti,
Sopeissa helkkyis kielet kantelon!
Nyt sull' on syytä soittaa riemuisasti,
Kun tuhannet ne yhtyy ilohon:
Puol' vuosisataa sitten Suomi jalon
Soi tyttärilleen lahjan: tiedon valon.

Puol' vuosisataa sitten täällä aukes
Tie naisellekin tiedon maailmaan,
Ennakkoluuloin rautakahleet raukes,
Iäksi murtuivat ne ruostettaan.
Elämä uusi sekä laaja laukes,
Se kutsui naista työhön intoisaan.
Ol' vuosisatain kaiho taustanansa,
Vuos'satain toivo eessään loistossansa.

Vuos'satain kaiho taustana ol' hällä,
Miljoonain ikävöimys totuuteen,
Kun pilkka osana ol' henkevällä
Ja naisen tie vei kuoloon henkiseen.
Valoa sydämellä lämpimällä
Hän rakasti, – mut yön sai osakseen,
Vaikk' Kantelettaremme helmivyötä
Jo punoi hänkin, kulkein korven yötä.

Mut nyt on toisin. – Suomi tyttärilleen
On lahjan suonut kuninkaallisen;
Siks' ilo ouruaa nyt ylimmilleen,
Sydämet riemu täyttää tuhanten.
Siks' ilon noustessa nyt sävelilleen
Myös nousee kiitos valon Isällen,
Hän ensimmäinen on ja viimeinenki,
Häneltä totuuden saa ihmishenki.

Rakensi Kreikkalaiset totuudelle
Ihanan templin kirkasloisteisen –
Avoinna oli valonsätehelle
Sen joka sivu, joka kulma sen.
Me pyhitämme koulut totuudelle,
On oppilaitos templi totuuden,
Jok' oppiaine säteitä sen tuopi
Ja valoa ja kirkkautta luopi.

Jo näitä temppeliä maass' on monta,
Mi naisiakin tiedon tielle vie;
Vain harvat muistaa aikaa auvotonta,
Kun valohon ol' suljettuna tie.
Mut että raskast' ol' se, toivotonta,
Siit' epäilystä tuskin kellään lie.
Ne sortui monet hämäryyteen, yöhön; –
Me käydään riemuin valon suureen työhön.

Siit', isänmaamme, sulle armahalle
Nyt kaikkialta lämmin kiitos soi;
Asettaa tyttäres sun korkealle,
Ne sua rakastaa ja ihanoi.
Ja työllä hiljaisella, ahkeralla,
Ne hartain mielin sua kunnioi;
Sa Herran lahja korkea ja pyhä,
Oo Herran siunaama sa aina, yhä!

Yhteiskoulu

[J.H. Erkko. Pimeän tullen.]

Suuri sekametsä kasvattaa
Kuusen, hongan niinkuin lehtipuun,
Pilvet heill' on yhteiset ja maa,
Armo saman auringon ja kuun.
Yhteistaivaan tuntevat ja maan,
Eri säilyttävät luonnettaan.

Yhteis-äiti, luonto, kouluttaa
Pääskylintua kuin leivoa;
Sama taivasholvi kiihottaa
Niiden liitelyä, lentoa –
Pesätöihin pääsky sentä jää,
Toukotoivot leivo livertää.

Veljen niinkuin siskon, molemmat
Yhteis-äiti ruokki rinnoistaan,
Saman taaton yhteiskannikat
Heitä voimistutti viljallaan.
Sittekin on miehen luontoa
Heistä toinen, toinen naisena.

Suur on yhteiskoulu elämä –
Ken sen neuvot oikein oivaltaa! –
Sekaisin ja rinnan, yhdessä
Mies ja nainen siinä opit saa.
Sentään vaistot, luonnontuntehet
Eri töihin vie er' ihmiset.

Kaikkein yhteiskouluin yhteinen
Pohjakallio on synnyinmaa.
Aatevaltain taivas tähtinen
Rientojemme latvaa tutjuttaa.
Nuori, liikkuva ja kasvava
Mieli olkoon meidän latvana!

Kirkas taivas viirinpohjamme,
Totuus siinä liekkikirjaimin!
Niissä oppimme ja ohjamme,
Niille uhrimmekin kallihin!
Elämämme valpas vaellus
Nouskohon kuin ehjä rakennus!