I Luonto

a) Vuoden ja vuorokauden ajat ja ilmiöt

Oma maa

[Kallio. 1832.]

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois.
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syämeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän, ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi.
Siell' oli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhot,
Pojat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa!

Kesäksi maalle

[Alpo Noponen. Urpuja.]

Oi terve, terve kevät kultainen,
Tuhansin kerroin tervetullut mulle!
Viet hartehilta kuorman talvisen,
Vapauden sanan lausut vangitulle.

Kaupungin melske, pauhu rattaiden,
Ja pulskeileva joukko esplanaadin –
En niitä enää sietää tahdo, en;
Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.

On seutu, missä raittiit tuuloset
Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa;
Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet,
Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.

Sen seudun etsin jälleen rakkahan
Ja tutun kansan, mihin sielullani
Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan',
Ja jonka verta virtaa suonissani.

Risteilen siellä halki metsien
Ja poikki vetten purrellani soudan
Ja karjan kellon ääntä kuuntelen
Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.

Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan
Ja maasta ottais voimanestehensä,
Ja omakseen sen tuntee isänmaan
Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.

Ja siellä taasen rinnall' äitinsä
Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma,
Ja aatokselle alkaa selvetä:
On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.

Kevätaamu

[J.L. Runeberg. Suom. O. Manninen.]

Kas, kun koi jo armas tultaan
Yli idän aaltoin hohtaa,
Pukee purppuraan ja kultaan
Maan, mi hymyin koita kohtaa.
Usmat uupuu, kirret raukee,
Luonnon unteluus jo laukee.

Kiuru kevytsiipi tuolla,
Tullut äsken etelästä,
Laulaa pilvein yläpuolla
Toivosta ja kevähästä;
Joutsenparvi joikuin ohjaa
Lentonsa jo kohti Pohjaa.

Rannan raitain alla laine
Virmaan käy jo karkeloonsa;
Kapsahtavi oravainen
Sammalkatto-kammioonsa;
Salon loiton liepehellä
Kujertavi kyyhky hellä.

Huomentuuli tuutii vieno
Vihannoivaa pellon sarkaa;
Päällä talviturkki hieno
Jänis poikki laihon karkaa;
Kyttä piilopensaikostaan
Pyssyn poskelleen jo nostaa.

Lehdon pimennossa säilyy
Haamottava hangen tähde;
Valkokoivuin alla päilyy
Kevätvuokkoin kesken lähde;
Purolta jo kuulet Ahdin
Hopeaisen soiton tahdin.

Kevät kaunis, kauan kierii
Vaunus suven valkamia,
Kunnes vihdoin taas ne vierii
Pohjan polon kunnahia;
Vaan niin kiitollist' et mieltä,
Kuin on meidän, kohtaa sieltä.

Kuules, mitä helisevät,
Soivat laulut, soitot sulle:
Kaikille saat meille, kevät
Niinkuin vapaus vangitulle;
Pohjan jäittenkin on päällä
Sydämiä syttää täällä!

Joudu, uudet juhlaverhot
Kudo yli vetten, vuorten;
Pitkäst' yöstään nosta perhot
Kisaan kukkakultain nuorten;
Sydäntenkin sopukoista
Talven kolkot muistot poista!

Tuli tuttu, vanha tuttu

[Kyösti Larson. Tän pojan kevätrallatuksia.]

Tuli tuttu kevätkulta,
Lumen alta pistää multa,
Puro pulppuva rinteillä tanssia saa,
Kevätriemua laulavi ilma ja maa,
Jo ääretön taivaskin seestyy
Ja lämpimän aika se eestyy
Ja tuulikin tuoksuja tuo.

Taasen soivat vaskikellot,
Lämpöön elpyy oraspellot,
Sirot kukkaset nostavat pienoisen pään,
Sinisirkkuset soittavat niemissään
Ja nurkkihin lehväisen orren
Vie peipponen mättäältä korren
Ja mökkinsä pystyttää.

Nyt on soilla, mailla juhlaa,
Päivä säteitänsä tuhlaa,
Ukko nuortuvi niin kuni harmaja puu,
Poian posket ne kauniiksi ruskettuu,
Soi loilotus, luikku jo raikuu
Ja kunnaat ne kummasta kaikuu,
Kun käkönen kummulla soi.

Aidan luona kiiltää kuokat,
Karhit, kanget, hevosluokat,
Jyvän toivoen heittävi multaan mies:
"Sadon runsahan pellosta saan, kukaties!"
Noin miettii ja auraansa tarttuu
Jo toivosta voimia karttuu,
Hän katseensa taivohon luo.

Nyt on elo niinkuin häissä,
Riemu, onni käsi käissä,
Sironsievä on impi ja miesi kuin uus,
Jo sairaskin riemunsa päivälle huus,
Voi, rattoa kaikille riittää,
Yöt selkeät sieluja liittää,
Kun yhtyvi katse ja käs'.

"Tuli tuttu, vanha tuttu,
Yllä uusi nurmen nuttu!"
Pien' Erkkikin laulavi innoissaan
Talon karjoja aamulla kaitessaan;
Taa leppätorvea koittaa
Ja metsälle mieliksi soittaa,
Kuin talvea ollut ei ois!

Sonetti

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

Oi terve kevät! Talven valta joutaa
Nyt raueta! Jo valoon vaihtuu yö,
Vienosti välkkyy järven sinivyö,
Iloisna purttaan kalastaja soutaa.

Ja maamies jyvät hinkalostaan noutaa,
Ne peltomaahan siroitellen lyö,
Hymähtäin: siunaa, Herra, kätten työ;
Lahjoita tarpeeks sadetta ja poutaa!

Niityltä poistuu harmaat kuloarvet,
Mets' ylleen pukee viittaa muhkeaa,
Kedolla ammoo lehmät hatasarvet,
Ja koski veisaa virttäns' uhkeaa,
Ja liritellen liitää lintuparvet, –
Myös ihmissydän lauluun puhkeaa!

Päivän nousu

[Uuno von Schrowe. Kaikuja Hämeestä II.]

Kas kuinka idän taivahalla
Aamukoi jo heloittaa!
Punapurppurassa vallan
Ilman ranta leimuaa,
Kultaa kunnahilla puita,
Lintusia sulosuita
Laulamaan jo kehoittaa.

Koittaresta syntynevi
Kohta kirkas aurinko.
Mutta kas! taas pimenevi
Taivaan itäranta jo:
Pilvi nousee kolkko, musta,
Painuu, uhkaa turmelusta;
Koin jo peitti pimento.

Öinen huntu leviävi
Yli koko luonnon taas,
Lintusien herkeävi
Aamulaulu riemukas:
Pimeyttä, kolkkoutta
Pilvi musta tuottaa, mutta
Näinkö päivä katoais?

Ei! koht' yli pilven loistaa
Aurinkoinen hohtava,
Tummat öiset varjot poistaa
Laaksoista ja kunnailta:
Kaikkialla luonto tointuu,
Lintusien laulu sointuu
Lehdoissa taas riemuisa.

Jospa joskus vielä voisi,
Suomi, armas synnyinmaa,
Pilvi musta aamukoisi
Pimeyteen kietoa,
Muista: aurinkosi kohta
Kohoaa ja kerran hohtaa
Yli pilven kirkkaana.

Aamun suussa

[Kyösti Larson. Tän pojan kevätrallatuksia.]

Yöstä armas aamu nousi harjun taa,
Poutapilvet väikkyi taivahalla
Utu-uutimina päivyellen,
Sirkut, tinkit kilvan laulamalla,
Pensahilla keijuellen
Tervehtivät aamuaan.
Soissa usvat uinailee,
Valo vaaroilt' tulvaa laaksohon,
Kaikki luotu valkenee
Suutelussa auringon.

Tuuli nukkuu, lahti tyynnä kajastaa,
Mäntyin hoikka punapylvässarja
Järven rantavettä tuijottaapi,
Laidunmaille kulkee kaunis karja,
Erkki torveen toitottaapi,
Hauskan kaiun metsä saa;
On kuin aamu sunnuntain,
Mut ei huomenkellot soitakaan,
Ruokakello kutsuu vain:
"Kuokkimaan, ei nuokkumaan!”

Pellon pientareilla kulkee vilkas työ,
Kirkas kuokka heiluu rivakasti,
Turve sinkoo, luistaa kokkajuttu,
Laulu raikuu kyläkujaan asti,
Huiskaa hame, sarkanuttu,
Miehet nuorta heinää lyö,
Lahden veessä naurain vaan
Pirteet tytöt huuhtoo poukkujaan,
Kala-Aapo ruuhestaan
Heittää kaislaan koukkujaan.

Kaskisauhut tupruu lehviin leijaillen
Sinivöinä kaartain karjatiellä,
Mailla tanssii auer, tuomen tuoksu,
Miehet kannonpäitä vääntää siellä;
Mikä pauke, ryske, juoksu
Heltehessä liekkien!
Lapset luona rintehen
Valkotuokkoinensa rientää vaan
Paljain päin ja luikaten
Mesimarjan poimintaan.

Lepiköstä kuuluu kellot lampaiden,
Haassa hirnuu varsa virma, nuori,
Talon ruokakello kutsuu töiltä,
Yli lahden kertaa kaiun vuori,
Kansaa mailta, mäkilöiltä
Kylään kulkee eineellen,
Neidot käydä tepsuttaa,
Miehet nokipäin ja tuumien
Rinnetietä astahtaa,
Musti eellä hyppien.

Kulovalkea

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Tuuli mun tuhasta nosti,
Herätteli hiiloksesta,
Tien on vierestä viritti;
Salolle samota käski,
Tuhotöille tuiretuisen.

Siitä koito ma kohosin,
Kapusin kanervamaalle.
Käärmeen polkuja kävelin,
Teeren teillä telmielin.
Kanervat poroksi poltin,
Kulon mustaksi kulutin.
Tartuin takkihin katajan,
Riemuissani riehahtelin.
Patsaina savu pakeni,
Tuprueli tuulen teille.

Joutui jo väki kylästä,
Saapui kansa kaikellainen:
Siinä miestä, siinä naista,
Siinä lapsia sivulla.
Kellä kirves, kellä kuokka,
Kellä laatuisa lapio,
Kellä korvo ja korento.

Vettä kantoivat katalat
Lähimmästä lähtehestä.
Löivät löylyä minulle,
Kastelivat kasvojani.
Eteeni ojia loivat,
Kaivelivat kaikin voimin.

Hyppäsin yli ojista,
Karahutin kankahalle
Kärvensin kävyt petäjän,
Turkin kuuselta tuhosin.
Metsässä menin humisten,
Ylös lietsoin liekkiäni.

Ken tuli liiaki likelle,
Senpä paahtelin pahasti.
Poltin puut ja poltin pehkot,
Poltin nurmenkin poroksi.

Riehuin viikkoja vihassa,
Rajatonna raivoelin.
Peitin päivän paistamasta
Polttamilleni poroille.
Salot on savuhun käärin,
Nokipilvihin pimensin.

Joutuipa joki etehen,
Tielleni vihainen virta.
Yritin ylimenoa,
Tuikeasti tuprahtelin.
Siniaaltoja sivelin,
Savullani saunoittelin.

Kuivunut ei virta kurja,
Joki joutava vähennyt.
Mua ei laine laskenunna,
Päästänyt vesi vetelä.

* * *

Maltahan, matala laine!
Varo vielä, vastaranta!
Vannon tuovani tuhoa
Senkin puolen seutuloille,
Kuiville kuloahoille,
Kanervikkokankahille.
Vannon kerran keksiväni
Urat uuet ja paremmat
Ylitse vihaisen virran
Kosken ahtahan kohalta
Tahi muita mutkateitä:
Kenties jo tänä kesänä,
Tahi vuotan toista vuotta.

Kauan kaivattu sade

[Ilmari Calamnius. Soutajan lauluja.]

Ja joutui ilta ihana,
Jo päivä himmentyi,
Ja pitkän poudan jälkehen
Nyt taivas liementyi –
Niin hiljaiseksi heltyi maa
Kuin aikois uinahtaa ...

Ja kohta alkoi sataa vettä,
Maa-raukalle se oli – mettä!

Kas! – Ilman henki vilvastui,
Ja nurmen nukka raitistui!
Ja lehto urvut auki loi,
Ja kukkasissa helmet soi!
Niin terveheltä tuoksui sää:
Ihana hengittää!

Ma istuin avo-ikkunassa
Ja katsoin lietoon hämärään –
Ma kuulin veden solinata ...
Ja ihastuin sen hyminään!

Ja koivun tuoksu täytti maan,
Ja yhä satoi, satoi vaan ...

Mä nurmella uinun

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Mä uinun nuorella nurmella,
Ja taivas siintävä ylläni päilyy.
Ja lintuset ilmassa leikkiä lyö,
Ja puiden lehdet ne hiljaa häilyy,
Ja tuoksua,. nuoruutta täys on maa, –
Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Mä uinun nuorella nurmella,
Ja eessäni Kianta kirkasna hohtaa,
Ja laulu rastasten, peippojen
Mun korvaini kalvoa hurmaten kohtaa.
Ja laulua, tuoksua täys on maa, –
Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Mä uinun nuorella nurmella
Ja hengitän tuoksua, hengitän syvään,
Ja katselen luontohon lumoovaan,
Kuin äitihin hellään, lempeään, hyvään.
Ja mieleeni tuo tuhat aatosta saa, –
Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!
Oi, ihanaa maata, mi meille on suotu!
Sua täytyvi lempiä, rakastaa
Joka ainoan, jolle vain lie sydän luotu!
Sua täytyy, oi, kaunehin, kallein maa,
Joka rinnan leimuten rakastaa!

Pakkasen pakinoita

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

Valtia-herraks taas olen noussut Pohjolan maille,
En kehu, sen sanon vaan, ett' olen mahtava mies.
Halla, mun veljeni, on salamielinen ryöväri, julma,
Kammona kulkevi hän öisin ja viljoja vie;
Rehtinä liikun ma virkani puolesta yöt sekä päivät,
Rehtipä, tiedän mä tuon, Pohjolan kansakin on.
Syksyn tultua kansitan äkkiä lammit ja järvet,
Kiiltävän iljantehen luistajaparvelle suon;
Sievästi silloittaa sipasen joet, suot, rämehetkin,
Sittepä nuo kesätien koukerot oikoa voi.
Turhaan raukeavat lumetartenki laatimat hanget,
Jos vaan kättäni en laske ma varjelemaan,
Kirkastan komeaks kuperan, jalon taivahan kannen,
Hattarat pois hajotan tähtien tieltä ja kuun.
Silloin talviset yöt, revontulten leimussa myötään,
Ilman impien kanss' tanssin ja leikkiä lyön;
Kolhasen myös vasarallani nukkuvien tuvan seinään,
Muistutan: kuinkapa lie kaikk' ovet suljettu vaan!
Tähtiä hangelle kylvän, pensaat, puut hopeoitsen:
Kas, nepä kimmeltelee loistossa armahan koin!
Lapsille ikkunan ruutuun kukkia teen komeoita,
Vaikkapa pienosien ystävä muuten en lie.
Joskus ma tuulten siivillä lentäen viimana viuhkan.
Silmäni luon pukimiin, jos kenen ulkona nään;
En repaleisia sääli ja josp' uhallaan kuka vastaan
Nokkansa töllistää, siihen mä merkkini lyön:
Vaan suloneitosen tai jalon poikuen poskille ruusut
Koht' ani armahat luon; heille mä kunnian suon.
Ihmiset uhreillaan mua myös lepyttäin jumaloivat,
Heidänpä huoneistaan kas savut tupruelee.
Lämpöä, tuot' Etelättären heimoa, en kovin suosi,
Hänpä se, luulen ma, taas kohtakin valtani vie.

Kuutamolla

[Irene Mendelin. Koivikossa II.]

On kuutamo-ilta.
Satumaisen viehkeä valaistus
Yli seudun on.
Maa on kuni Jumalan ajatus,
Niin valtava, verraton.

Ma käyskelen tietä,
Neitseellisten koivujen saartamaa,
Ja ne kimmeltää.
Suurta rauhaa Jumalan julistaa
Nyt metsä, vuoret ja jää.

Mun syämeni värjyy,
Hurmauneina sieluni kielet soi.
Rauhaa Jumalan
Pyhäkössä luonnon se unelmoi
Kera taivahan tuikkivan.

Miks tuonelan tietä
Yhä kolkon synkäksi ajatella?
Se on huurteisten,
Neitseellisten koivujen saartama
Ja lempeän valoinen. –

On kuutamo-ilta.
Satumaisen viehkeä valaistus
Yli seudun on.
Maa on kuni Jumalan ajatus,
Niin valtava, verraton.

Revontulten leikki

[Ilmari Calamnius. Lauluja ja runoelmia.]

Ne leimuaa, ne loimuaa,
Ne roihuaa ja lyö,
Ne paistavat kuin patsahat
Ja välkkyvät kuin vyö!

Ne liitävät, ne lentävät,
Ne laukkaa, läähättää,
Ne korskuvat kuin konkarit,
Joit' urhot kiidättää!

Ne liehuvat, ne riehuvat,
Ne soutelee ja soi,
Ne heijailee kuin enkelit
Tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät,
Ne kisaellen käy,
Ne sukeltavat pilvihin,
Niin ettei niitä näy.

Ne tummuvat, ne sammuvat,
Ne repeevät kuin jää –
Ne kirkastuvat kilvan taas
Ja yöhön rynnistää!

Revontulet

[Severi Nyman. Kotoisilla rannoilla.]

On päivä poissa, ei hohda hanki,
Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa,
Ja vait on järvi, ja virta vanki,
Ja yllä pakkanen paukkuaa.
Mut kohta öisessä sankeassa
Jo taasen taivolla salamoi,
Ja päivä uusi on alkamassa,
Ja koittamassa on uusi koi.

Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,
Ja taivas kaarena kirkastuu!
Ja tuolla, katsohan, valokielet
Jo halki taivahan viskouu!
On niinkuin taistoa tulten julmaa
Tai valomerten tää myrsky ois,
Kun liekin leiskuvin pohja hulmaa,
Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss'. –

Kuin Noan aikoina taivahalle
Sai Luoja kaarensa korkean,
Ett'ei hän vast'edes vetten alle
Hukuta kansoja kuolemaan,
Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,
Kun valot yölliset välkkyää,
Tääll' ett'ei aiota yöhön kuolla,
Ett' tahto Luojan ei ole tää.

Lumisateella

[J. Krohn. Runoelmia ja kertoelmia.]

Lumia lentää
Ristin ja rastin,
Leikkiä lyöden ja
Taistellen;
Vaan väsyneinä
Vaipuvat viimein
Etsien rauhaa,
Povehen maan,
Mutta kun päivä
Keväinen kutsuu,
Pilviks ilmahan
Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin,
Maailman lapset,
Raatavat, lempivät,
Taistelevat;
Vaan väsyneinä
Horjuvat hautaan,
Töistähän, teistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.

Lumikorpien yö

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Lumikorpien tyyni ja mahtava yö!
Puut korkeat taivasta halaa.
Yli maisten varjojen palaa
Ikitähtien ääretön loistava vyö.

Ylös kääntyvi hengen etsivän tie.
Väre puhtahin sydämen täyttää.
Maan taistelot pieniltä näyttää.
Yön hartaus haaveet kauvaksi vie.

Lumikorpien tyyni ja mahtava yö!
Koko luonnossa tuntuvi taivas. –
Sydän, unhota arkiset vaivas,
Yön suuressa rauhassa tyyntyen lyö!

Helmikuun-ilta

[Ilmari Calamnius. Hiljaisina hetkinä.]

Ja niin on lauha ja lämpöinen
Tämä Suomeni talvinen ilta,
Ja niin on hellä ja hiljainen
Tuo tuiskukin taivahilta.

Ne on keijuset keveät, pellavapäät,
Jotka ilmassa ilakoivat,
Ne tanssivat talven riemua näät
Ja sen kauneutta karkeloivat.

Ja tanssiessaan ne laulavat vaan:
Me lapsia olemme Lapinmaan,
Ja meitä on sangen monta!

Nuo tuulettaret ja ilmattaret
Ja satujen suopeat unettaret
Ne meidän on siskojamme.
Jos väsyi ken, me otamme sen
Ja laskemme untuvapatjoillen –
Ja peitämme pehmoisesti!

Niin niin on lauha ja lämpöinen
Tämä Suomeni talvinen ilta,
Niin niin on hellä ja hiljainen
Tuo tuiskukin taivahilta.

Ne on keijuset keveät, pellavapäät,
Jotka ilmassa ailakoivat,
Ne tanssivat talven riemua näät
Ja sen kauneutta karkeloivat.

Kerran talvipäivänä

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

Tuhansia timanttia
Ilmass' säihkyy, kimmeltää,
Hopeisia untuvia
Täynn' on kirkas talvi-sää:
Tänään taivas halaa
Runsahasti maahan valaa
Loistoaan.

Oi, kuin välkkyy pinta hangen,
Kiiltää oksat koivujen!
Kaikk' on kaunistettu sangen
Hohtoisaksi; huoneitten
Räystäät, katot, harjat
Täyttää sadat tähti-sarjat
Loistollaan.

Kehä kirkas päivän terää
Piirittää ylt'-yltänsä, –
Varmaan talvi tällä erää
Viettää nimipäiväänsä,
Senpä juhlan tähden
Koristaikse kaikkein nähden
Loistamaan.

Katso vuoret, kummut, mäet,
Metsät, laaksot, maat ja suot: –
Kiillon kaikkialla näet,
Mihin vaan nyt silmäs luot!
Totta maailmassa
Kaunein talv' on Pohjolassa
Loistossaan!

Laulu hämärissä

[Eino Pakarinen. Mutkaisilla poluilla.]

Tunnetko Hämärätärtä,
Hienoa hämyjen neittä?

Tunnen tyttären hämyjen,
Varjojen vakavan nei'en!

Kun on kylmä talviaamu,
Kirisevi kirkas hanki,
Kuurassa on koivun oksat,
Härmässä petäjän latvat –
Silloin tuolta vaaran päältä,
Nenästä utuisen niemen
Hiihtävi hämärän tytti,
Varjojen vakava neiti.

Istut yksin ikkunassa,
Tuli tuikkivi takassa,
Nukkui tuvassa kaikki,
Kissa vanha kehreävi –
Tulevi tupahan tytti,
Hiipivi hämärän neiti:
Härmästä ön huivi tehty,
Kuurasta ku'ottu sukka,
Viitta villoista ve'etty,
Vuonan harmajan selästä.
Harmajat on neien silmät,
Harmaja hivuskin hieno,
Vienosti verevä poski,
Piirre poskella totinen.

Jos on syämesi suruinen,
Mieli musta muisteloista,
Silmä itkusta punainen,
Poski valju valvonnasta;
Hämärätär, hieno neiti,
Varjojen vakava tytti,
Viepi viileän kätösen
Otsallesi polttavalle –
Syämestä suru katosi,
Mielestäsi mustat muistot;
Rauha rinnassa asuvi,
Suruisen ihana, lauha.

Kun jo päivä pilkistävi,
Valoviiru ilmenevi
Tuonne taivon rantamalle,
Korpikuusien kohalle;
Paistavi punalta hanki,
Punalta petäjän kylki,
Saapuvi iloinen impi
Päivätär, korea kuopus –
Poistuvi hämärän neiti,
Hiihtelevi hiljaksensa
Tuonne korpien povehen,
Salon synkän siimeksehen.

Sinnepä katosi neiti –
Rauha kanssansa katosi,
Helmassa hämärän neien,
Varjojen vakavan immen.

Päivän laskiessa

[Eino Leino. Yökehrääjä.]

Muistatteko, kuinka muinoin lassa
Talvihämyn tullen ikkunassa
Istuttihin kanssa siskojen
Syvään tuumien ja tutkien?

Muistatteko, kuinka metsän rantaan
Päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
Jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
Kultakuplat aallon kultaisen'?

Muistatteko, kuinka kamalasti
Silloin rusko päivän haudan rasti,
Pilvet paloi, hehkui hattarat,
Tulta hyrskyi taivaan rantamat?

Näytti kuin ois ollut meri siellä,
Tulitulva, joka maata niellä
Tahtoi – kas se tänne vyöryvi! –
Kas, jo tuolla kuusi leimahti! –

Muistatteko, kuinka toisihimme
Silloin siskoset me painausimme,
Kuinka hiljaa kuiskittihin vain
Äänin värjyvin ja huohottain'?

Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
Aavistukset alta lammen pinnan,
Unten harmaat pohja-usmat nuo,
Joita nostaa Manan suuri suo.

Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
Idän päältä tuolta pitkäisen
Leimausta hamaan läntehen –

Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
Meri maata, tuli merta söisi,
Ukkosena Herran uhka sois –
Missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme
Silloin siskoset me painausimme,
Kunnes äiti armas valon toi
Hämärään ja mieliin levon loi?

b) Vesillä

Merikö aava vaiko metsälampi?

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Merikö aava vaiko metsälampi
On sinust', armas, sulomp', ihanampi?
Ma meren lainehia, myrskysäitä,
Vapaita seljän suuren tuulispäitä
Rakastan.

Tahdotko kuulla kosken hyrskinätä
Vai lähtehenkö vienon läikkynätä?
Minusta sulompi on kosken soitto:
Sen soitossa soi vapa'us ja voitto
Sorretun.

Armaampi onko kukkain kuiske hellä
Vai metsän humu säällä myrskyisellä?
Ma ihailen, kun soivat tuulten torvet,
Kun virteen suureen yhtyy kaikki korvet
Kuorossa.

Miks ihailenkaan myrskyä, – en tiedä.
Se ehtinythän on niin paljon viedä.
Siks ehkä, että tutuimmalta soiden
Eloni tarinaa se pauhinoiden
Kertovi.

Ei kauvan viihdy maissa merimiesi:
Mer' aava, suur' on hälle kotiliesi.
Hän sitä kaihoo, vaikka meren rinta
Monesti hälle mieltä raivoisinta
Uhkusi.

Noin minäi kaihoan ja lemmin merta
Ja tuulta, joka raitistuttaa verta.
Noin lemmin työtä, ponnistusta, vaivaa
Ja tyrskyä, mi syvään merta kaivaa
Elämän!

Hei, aallot elon, korviin kohiskaatte!
Hei, tuulet tutut, nouskaa, tohiskaatte!
Sep' eloa, kun miesi tuulten kanssa
Avulla Herran koettaa kuntoansa –
Toivossa!

Sinisaari

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Yhä lainehet nousee ja vaipuu,
Yhä vaahtokin vyöryy ja haipuu.
Ja syksyiset pilvet ne taivaalla kiitää,
Ja lokki se päivänpaisteessa liitää.
Tuon järvenpä keskellä rauhallinen
Sinisaari on Ahtolan neitosien.

Ja he tanssivat riemuisin mielin
Sekä laulavat sointuvin kielin.
Ja vilkas tahti se tanssia johtaa,
Ja neitojen vaattehet valkeat hohtaa.
Soi Ahtolan kantelo haavehiaan.
Puut rannalla haastavat hurmaustaan.

Syys-aurinko läntehen vajoo.
Ilopiirikin neitojen hajoo.
Ja järvi se ruskon kullassa kiiltää,
Ja illan viima sen kalvoa viiltää.
Ei tanssin riemua rannalla näy.
Niin hiljaa huoaten maininki käy.

Kivirannalla uinuvi parvi.
Jopa loistavi otavan sarvi
Jo tähtien maailma suunnaton aukee,
Jo Ahtolan kenttä sen peiliksi raukee.
Viri viimeinen järvellä nukkunut on.
Yön rauha on rannoilla kertomaton.

Sydänmaan lammella

[Ilmari Calamnius. Soutajan lauluja.]

Yöhyt ol' lempeä:
Pilvessä taivas,
Luonnossa tyyneys,
Rauhassa maa –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Silloin mun silmään'
Kyynele nousi,
Yön hämärissä
Itkin kuin laps –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Miksikä itkin?
En minä tiennyt.
Itkuni äänt' ei
Kuullunna ken –
Ja hiljaisna uinui notkossa korven
Äänetön lampeni tuo. –

Lähteelle kadussa

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan?
Olos on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.

Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sun nämät surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
rupaa ja ruuhkia,
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.

Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan,
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivät paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukkaparvet,
Hohaja honkapuut.

Jos kirkkaan silmäs oisit
Hämeessä auaissut,
Niin hietakankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sun vuostas voimaa jois,
Ja reunallas levähtäin
Matkaansa aprikois.

Jos oisit syntynynnä
Savohon, Karjalaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Norossas huojumaan,
Niin oisi kuuset nousseet
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimrhessä
Käköset kukkumaan.

Siell' oisi poppamiehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Veteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kes'-öillä kulkeneet,
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.

Ja itse viimein oisit
Liikkeelle lähtenyt,
Välitse kukkakumpuin
Ja vaarain vierellyt,
Siit' äitisi sylihin
Lopulla pauhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran  koskena.

Vaan kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan.
Olos on aivan outo
Ja ratki riemuton,
Kuin läikkys, lähdeparka,
Luvatoin täällä on.

Salopurolle

[Vilppu Kaukonen. Vesoja.]

Synnyit lähtehestä vaaran alta,
Kumineinasi jyihät korven kuuset.
Solahtelet yli juurikoiden
Lahonneiden, sammelpeittoisien.
Hyppäät vallatonna louhten lomaan
Niinkuin piilosilla lapsi pieni;
Syöksyt sieltä esiin riemumielin,
Heität suukkosia mättähille,
Laulahtelet metsän lintusille.
Korven kulkijalle säveliä
Soitat suloisia, viehkehiä,
Riennät leikkien ja telmiellen,
Virkeäna sekä onnellisna
Määrähesi, poveen metsäjärven.

Kosken kuvia

[Yrjö Koskinen. Mansikoita ja mustikoita I, 1859.]

Ma seisoin kosken kuohun partahalla
Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta,
Kuin nälin heitä nieli pyörre musta,
Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.

Kuinoris karhun kourien alaisna,
Vapisi kalliokin tuskillansa;
Ja hätähiki hänen kupeiltansa
Yleni vihmana viluttavaisna.

Vaan sumun suitsevaisen harmahille
Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta,
Kuvaillen tuohon päälle sulosaarta,
Asuttavaksi päivän tyttärille.

Niin ihmissydänkin on tuima koski;
Syvyydessäan on pyörre pauhaamassa,
Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki,
Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
Kuu taistelus on viimein alallansa.

c) Suomen salossa

Suomen salossa

[Yrjö Koskinen. Suometar 1856.]

Honkaen keskellä mökkini seisoo
Suomeni soreassa salossa.
Honkaen väliltä sintävä selkä
Vilkkuvi koittehen valossa.
Hoi laari laa!
Kaiku mun saloni, Suomeni maa!

Kaukana käkönen korvessa kukkuu.
Sulhonsa suloutta ylistää.
Paimenten soitanto laitumen tiellä
Ääntänsä korviini vilistää.
Hoi laari laa!
Kaiku mun saloni, Suomeni maa!

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu,
Honkaen humina ja luonto muu.
Itse en sydäntä hillitä taida;
Riemusta soikohon raikas suu:
Hoi laari laa!
Kaiku mun saloni, Suomeni maa!

Salomaa

[Paavo Cajander.]

Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossa
Taian luomana taas, kaunoinen salomaa.
Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,
Lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.
Näen sinut ennellään, näen taas tutut lempeät kasvot,
Joit' olen kaivannut, kuin kesä lämmintään.
Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistot,
Kuin kukat kirren alt', elpyvät taas elohon.
Tuolla mä lammellas olen soudellut useasti,
Salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;
Katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata
Hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;
Taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan
Kietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.

Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
Noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
Noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani,
Niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;
Nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
Kultia lähteissään heitellen yli maan,
Tai punottain, ujostellen kuin salon impyen, nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
Tuon olen nähnyt, ja siin' useast' olen istunut yöhön,
ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
Tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
Polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' use'in lakan all' olen, hartahin mielin
Kuunnellut tarinaa aian muinoisen,
Nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella
Taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
Nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille,
Toivonut taivasten antimet runsaimmat,
Toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
Teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen ...
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
Tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
Valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
Kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
Muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

Vanhan vaarin puu

[livo Härkönen. Rajamailla.]

Kaatoi ukonilma puun,
Vanhan vaarin puun.
Saipa itkuun vanha vaari:
Oisi kaatanut kaiken muun,
Viiripuuni, vinttipuuni,
Tuhonnut tupani harjaorren,
Katkonut viimeisen viljankorren,
Ei vaan ainutta pihapuutani,
Pihapuutani, pyhäpuutani,
Ilopuutani, elopuutani,
Lapsuuspuutani, laulupuutani!

* * *

Itki viikon vanha vaari.
Sunnuntaina jo surupaari
Kantoi vaaria valkeaa.

Korven kohdussa

[Kyösti Larson. Kylän lauluja.]

Kas, kuinka sanajalka, sammal heloittaa,
Ja tuntuu huminassa kulokorven,
Käy latvain laine sinisalon taa,
Soi metson soidin rahkasuolta,
Ja kuule helyääntä vaskitorven,
Mi satakaiuin kaukaa tuolta
Taas vuoriin ponnahtaa.

Tääll' itse Luonnotar kai asustaa
Ja uinuu satulinnan iltakasku,
Vain ontto oksa joskus rasahtaa
Ja kuusiholviin leijaa siipi.
Kuin läpi seulan hehkuu illan lasku,
Sen rusko korven rintaan hiipii
Ja kultaa kanervaa.

Ja korven iltajuhlan huminaan
Lens ventomieli, nuori kulorastas,
Se soitti suvipäiväin niemujaan
Ja onnestansa puhui puille. –
Ja kaukaa torven heikko kaiku vastas,
Jo painui taivaan silmä maille muille,
Jäi korpi uinumaan.

Takamailla

[Kyösti Larson. Kylän lauluja.]

Illat istun ikävässä,
Kankaita aurinko punertaa,
Aatos toivon siivillä lentää
Viheriäisen metsän taa.

Siellä vuorten tuolla puolen
Maaliman suonet pulppuilee,
Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää,
Laaksoissa jokia virtailee.

Täällä kolkon korven mailla
Kuusisto raskaasti huminoi,
Tumma puro vehoista vilkkuu,
Kurjen kuikutus suolta soi.

Tääll' on outo naurun kaiku,
Naapurin silmäkin vierastaa,
Mykkä ystävä kyntää ja kylvää,
Halla viljassa vaeltaa.

Tuuin lasta polvellani
– Hallako puhtaan pulmuni saa? –
Aatos syntyy ja aatos lentää
Viheriäisen metsän taa.

d) Eläin- ja kasvimaailma

Revon valitus

[Kanteletar.]

Repo juosta reyätteli,
Pitkin vuorta voivotteli;
"Riu, rau, repo rukka!
Miss' olit tämän kesyen?" –
"Jumalalla paimenessa,
Karjalaisna kaikkivallan."
"Saitko paljo palkastasi
Jumalassa oltuasi?" –
"Kuusi poikoa poloinen,
Sikiöitä seitsemisen."
"Miss' on poikasi poloisen,
Kussa tyrmän tyttäresi?" –
"Tuoll' on poikani poloisen,
Tuolla tyrmän tyttäreni:
Kaikk' on kettuna Kemissä,
Tukulmissa turkkiloina,
Pispan pitkinä hioina,
Papin paian kauluksina,
Herrojen hetalehina,
Valtamiesten vaattehina.
Taianpa itseki tulla,
Itse onneton osata,
Saaha saksalle rahoiksi,
Kauppamiehelle kaluksi,
Tuomarin turkin hioiksi,
Nimismiehen niskomiksi.
On sitä minullai mieltä,
Mutt' on surma sukkelampi:
Milloin viskovi vipuhun,
Saattavi satimen alle,
Milloin rauat rapsahtavi,
Pahat sangat paiskahtavi;
Käypi viisaski vipuhun,
Hullu huhtovi sivutse."

Oravan jäljillä

[Larin Kyösti. Kulkurin lauluja.]

Ja orava se hyppeli varvullaan
Ja keinutti syntymäpuuta,
Sen hyppyset käpyä käänteli
Ja se irvisti vasten kuuta.
Lie harvoin niin iloista oravaa,
No, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan
Ja keinutti syntymäpuuta!

Se oli niin kelveä kerkillään,
Se latvalta latvalle loikki,
Tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan
Pois souteli lahden poikki
Ja punainen häntä oli purjeenaan,
No, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan
Ja latvalta Iatvalle loikki!

Yksi kulkija näki sen polullaan:
– "Mikä kirjava kiire on sulla?"
– "Tytär myötäjäisiä tarvitsee,
Oma eukko ja tupa on mulla!
Lie harvoin niin iloista oravaa,
No, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan,
Ja kirjava kiire on mulla!"

Ja se kulkija hyräili kulkeissaan,
Eikä ilolta voinut muuta,
Hän murensi leipänsä linnuille
Ja naureli vasten kuuta.
Lie harvoin niin iloista kulkijaa,
Hän kulki, kulki ja hyräili vaan,
Eikä ilolta voinut muuta!

Lintujen keräjät

[Kanteletar.]

Köyhä mies ketoa kynti,
Sekä kynti, jotta kylvi,
Kylvi kymmenen jyveä,
Kynti kymmenen vakoa.
Siihen lintuja sikesi,
Kasvoi paljo peiposia;
Hakahti harakat siinä,
Sekä närhit näppäsivät,
Kävi sirkut sissimässä,
Varpuset varastamassa.

Pajulintu palkulainen
Äkättihin, keksittihin,
Vievän viimeistä jyveä,
Reunimmäistä reutoavan.

Nuorittihin, käärittihin,
Pieksettihin, pyntättihin,
Lyötihin, lytistettihin,
Jaloin päällä pyörittihin;
Vesi silmästä sirusi,
Veri vaivaisen nokasta

Keräjihin käytettihin,
Laitettiin lain etehen.

Kurki lintujen kuningas
Itse istui tuomariksi,
Laklat lautamiehiksi,
Valamiehiksi varikset.

Kurki huuti kulkustansa,
Kajahutti kaulastansa
"Ootko ottanut jyviä
Köyhän miehen kynnökseltä?"

Pajulintu palkulainen
Siihen vastaten sanovi:
"Söin minä jyveä kaksi,
Kovin äiä, kun on kolme."

Kurki kulkkunsa kurotti
Yli pöyän lausumahan:
"Kosk' oot ottanut jyviä,
Käynyt kurja sissimässä,
Köyhän miehen kynnöksellä,
Kynnöksellä, kylvöksellä;
Niin ei saa sääliä varasta –
Tahi korvat karsitahan,
Tahi kaula katkotahan,
Pää poikki järitetähän."

Pääskyläinen pieni lintu
Se lausui laen rajasta:
"Varastat sinäki kurki,
Otat otria oloksi,
Rukeita mielen määrin,
Kannat kauranki jyviä."

Kurki laski suuren kulkun,
Parkasi pahan sävelen,
Pääskyselle pienimmälle:
"Oonko mie varastanunna
Köyhän miehen kylvöksestä? –
Taian mie ilmanki eleä
Köyhän miehen kylvöksettä;
Lennän synkkähän salohon,
Siellä riivin rikkahia,
Katkon kaurahalmehia,
Tahi syön marjoja metsästä,
Kaivan suolta karpaloita."

Lausui pääsky pieni lintu:
"Vaan minäpäs en varasta;
Olen ihmisten ilona,
Riemu kaiken ristikansan,
Saattelen suven sanoman,
Laitan päivän lämpimämmän."

Hävinnyt hanhi

[Kanteletar.]

Läksin vettä rantaselta,
Kultavarrella kupilla;
Löysin hanhen rantaselta,
Istui hanhonen havulla,
Sormiluitansa lukevi,
Varpahiansa valitti.
Minä hanheni olalle,
Kannoin saunan karsinahan,
Kannoin kauroja etehen
Tammisella talrikilla.
Kävin sitte katsomahan
Kohta kolmen yön perästä,
Viikon päästä viimeistäki;
Näin hanhen menneheksi,
Saunasta kaonneheksi,
Läksin tuota etsimähän,
Astuin soita, astuin maita,
Astuin syötyjä ahoja,
Kalutuita kankahia.
Näin mä kyntäjän aholla,
Kysyttelin kyntäjältä:
"Kyntömiesi veikkoseni!
Ootko nähnyt hanhoistani?"
"Mistä tunnen hanhosesi
Mikä merkki hanhessasi?"
"Sinisiipi, vaskivarvas,
Kultoa kuvun rajassa,
Päässä Saksan palttinoa,
Otsassa omenamarja."
"Oonpa nähnyt hanhosesi:
Tuonne lenti löyhytteli
Yheksän meren ylitse,
Meripuolen kymmenettä;
Yksi siipi vettä viili,
Toinen taivasta tapaili,
Nokka luotoja lotasi,
Pää piteli pilvilöitä,
Eessähän vetelä lieto,
Takanansa taivas kirkas."

Lintuselle

[J. L. Runeberg. Suom. O. Manninen.]

Oi lausu, lintu pieno,
Sa peippo pihlajan,
Kuink' aina voit sa laulaa,
Iloita ainian?
Sun laulus aamust' iltaan
Ma kuulen kultaisen,
Ja ain' on kirkas äänes
Ja rikas riemu sen.

Niin elantos on niukka,
Niin ahdas asuntos,
Mut majas maireutta
Vain soi sun laulelos.
Et kylvä etkä niitä,
Et korjaa latohon,
Vaan huoli huomisesta
Se sulle outo on.

Kuin moni maailmassa
Sai kultaa, kunniaa
Ja loistolinnoiss' asuu,
Maat, vallat omistaa,
Mut huoleen hänet huomen
Ja kyyneliin se koi
Vain nostaa, jolle juuri
Sun ylistykses soi!

Kuin mitätön sun osas
Inehmost' oisikaan,
Omaansa, kiittämätön,
Ei toki tyydy vaan.
Voi hennon henkes murtaa
Hän milloin haluaa;
Mut onneas sa kiität,
Ja hänpä kiroaa.

Miks ylös nurkusilmän
Niin kylmän vain hän luo?
Hän mitä vaatii, kaikki
Kun Luoja lahjaks suo?
Edessä jalkojensa
Kun kaikk' on riemut maan,
Miks alempaansa tallaa
Ja lisää huokaa vaan?

Ei, laula, lintu pieno,
Vaan auvost' ainiaan,
En valitusta virtees
Sekoita konsanaan.
Tee aina kesän tullen
Pihaani pesäses,
Opeta aamuin, illoin
Ilohos, onnehen.

Kyyhkyn pojat

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Kuusi suojas oksillansa
Kyyhkylinnun pesää,
Jossa emo poikiansa
Hoiti kaiken kesää,
Hoiti niinkuin äiti aivan,
Näki yöt ja päivät vaivan.

Kasvoi pojat, viel' ei lennä –
Kuherrusta kuultiin:
"Pakohon täst' ei nyt mennä",
Pesässä niin luultiin,
Vaikka usein pesän luoksi
Kalle Villen kanssa juoksi.

"Häkkilinnut siivot noista
Kyyhkysistä saisi;
Oispa hauskaa kaikenmoista,
Kun nuo kasvattaisi."
Vaan ei poikain päähän lennä,
Mit' ois häkkiin itse mennä.

Poiss' on emo. Pienet puusta
Häkkiin työnnetähän;
Nähdäkään ne ei saa kuusta –
Kylään riennetähän.
Siellä kauhistuvat uutta
Rautahäkin vankeutta.

Ville, Kalle ylpeästi
Voittoriemuissansa
äidilleen nyt kiireisesti
Näytti saalistansa:
"Onhan saalis kumma saatu,
äiti, huomaapas sen laatu!"

Murehtui nyt äidin mieli,
Kasvot synkistyivät,
Nuhteihin sai hellä kieli,
Silmät kyyneltyivät:
"Ah, ett'ei vaan voima Herran
Sois teit' orjuutehen kerran!

Joutuin linnut paikkahansa
Viekää! Rukoilkaatte,
Että vapauden kansa
Aina olla saatte,
Eikä häkkilinnun lailla,
Orja, vapautta vailla."

Varpunen

[Abraham Poppius. Ensi kerran Mehiläisessä v. 1859. Lyhennetty.]

"Varpunen, sa räivä,
Joka talvipäivä
Kärkyt seutuvilla kartanon.
Jos ois sulla mieltä,
Pahan ilman tieltä
Menisit, kuin pääsky mennyt on.

Päällä kurkkihirren
Pidät ääntä virren,
Kadehdittun' yli kaiken maan.
Eikä kukaan pidä
Sirkutusta sitä
Laulun arvoisena ollenkaan."

Varpunen se vastaan,
Tuuditellen lastaan,
Mulle pilpatti ne syyt,
Miks ei täältä lennä,
Miks ei pois voi mennä,
Niinkuin kiurut ja kuin peltopyyt.

"Syy on isä vainaan,
Miks hän meni naimaan
Harmajana, päistäröityin päin!
Elänyt ei kauan,
Jätti lapsilauman.
Minä pahnan pohjimmaiseks jäin.

Tuskin vielä lensin,
Kun jo kurjet ensin
Läksi matkotielle ajallaan;
Vaikk' ol' vilja vielä
Koskematta siellä
Haasioilla tai myös hajallaan.

Minä kiljuin heille:
Eipä kiiru meille,
Ennenkuin nää kaikki syödyks saan!
Mutta syönnin alla
Pakkanen ja halla
Jääksi jähmetytti järven, maan.

Kun ois silloin tiennyt,
Kuinka nyt on vienyt
Talvi kaiken, rninkä kasvoi maa,
Oisin lentänynnä,
Muiden kanssa ynnä,
Vaivallakin valtameren taa.

Vaan kun päivä palaa,
Kultiansa valaa
Yli hangen, yli meren, maan,
Talvi herkiääpi,
Kevät kerkiääpi –
Silloin uuden mielen saan.

Kosiin menen, palan,
Luvan saan, teen valan
Minun kultakaunoiselleni.
Pian työtä lisää
Taivaallinen Isä
Mulle ja mun ainoiselleni.

Ensin tehdän pesää,
Sitten pitkin kesää
Pesä pienoisilla täytetään,
Niist' on kyllin työtä
Niitä juottaa, syöttää,
Niitä pellollakin käytetään.

Nyt mä pidän majaa
Pitkin katon rajaa,
Enkä niinkään ole turvatta;
Vasten Luojan mieltä
Räystähältä sieltä
Eipä varpustakaan murhata."

Leivonen

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Ilon eteläss' sain mä, vaan kuitenki pois
Mä riennän nyt pohjolahan.
Mitä suloista muualla tuntenut oon,
Käyn maalleni laulamahan.

Ikikirkkaus etelän taivaalla on,
Ja taivaiset siellä on maat:
Mitä suloista mielesi tuntea voi,
Sen tuntea siellä sä saat.

Kukat kaunihit siellä on, kauniimmat kuin
Sun aatokses arvata voi.
Sulo sävelet, unissas kuullut joit' oot,
Siell' luonnossa kaikessa soi.

Ilon eteläss' sain mä, vaan kuitenki pois
Mä riennän nyt Pohjolahan.
Mitä suloista muualla tuntenut oon,
Käyn maalleni laulamahan.

Maani kylmä on: lauluni lämpöinen on,
Se lämmön ehk' armaalle tuo;
Luonto jylhä on: lauluni mahti kenties
Ihanammaksi luonnonki luo.

Hyvästi jättävälle pääskyselle

[Juho Laine. Köynnöksiä.]

Sun kelpaa, pääsky, kun leikiten
voit pilvihin asti kiitää!
Voit ilmain halki sa laulellen
Maan äärihin vaikka liitää.
Niin silmätä saat sä meret, maat,
Ja seutua verrata seutuun saat.

Sun kelpaa, pääsky, oi, kelpaahan
Maa jättää ja toisehen lentää;
Voit jättää nää pakkaset Pohjolan
Ja etelän riemuihin entää.
Kuink' oisikin armas vaihtaa niin
Syyskenttiä laaksoihin tuoksuviin!

Vaan murheellisnapa laulus soi
Kun rnieles on matkahan mennä.
Miks iloinen et sä olla voi,
Et riemuun riemuiten lennä?
On virtesi huolta, huolta vaan
Ja kaihoa rintasi tulvillaan.

Sun lauluis tuosta on haikeaa
Ja tuostapa kaihoa kannat:
Sun jättää täytyvi synnyinmaa,
Veet, ilmat ja rakkahat rannat.
Ah, täälläpä vaan sun hauska ois
Siks itkein riennät sä täältä pois.

Kun taas käy Päivynen Iempimään
Tuhansien järvien maata,
Niin lähdet, pääskykin, lentämään,
Et kauemmin viipyä saata.
Ja silloin, oi, tervetullut taas!
Ja lämmin on ihana synnyinmaas!

Myrskylintu

[Kasimir Leino. Ristiaallokossa.]

Kun myrsky mylvii ja laine laulaa
Ja vasten louhia loiskuaa,
Kun honka huojuu ja näre notkuu
Ja vaahto pärskyen roiskuaa.

Mä silloin nautin ja riemurinnoin
Mä halki ilmojen kiitelen
Ja laulan luontoa, maailmoita
Ja elon taistoa ihmisten.

Kun viima vinkuu ja mastot laulaa
Ja laivan touvissa tuuli soi,
Kas silloin kuoroon mä myöskin yhdyn,
Ja myrsky säistäen mellakoi.

Tuo myrsky poistavi mustat pilvet,
Ja taivon siintävän seijastaa,
Ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy
Ja meri rantoja heijastaa.

On muiden mielehen luonto tyyni,
Ja leivon laulu ja illansuu,
Mä nautin parhain kun myrsky pauhaa,
Kas silloin nuortuu ja norjistuu.

Siis vello vaahtoa, aallon Ahti,
Ja sävel soios sä myrskysään!
– Mä lennän laulaen ilman halki
Ja kiidän kilvalla tuulispään!

Joutsenet

[O. Manninen. Joulukontti v. 1903.]

Yli soiluvan veen ne sousi,
Ne aallon ulpuina ui,
kun aurinko nuorna nousi,
yöt pohjan, kun punastui.

Lumikaulat kaartehin ylpein
Veen kuultoon kuvia loi;
Povet aamun kullassa kylpein
Ne outoja unelmoi.

Vain joskus onnensa julki
Ylen suuren ne joikuivat,
Ja soinnut aalloilla kulki
Niin aavistuttelevat

Kuin hyminä huomenkelloin
Salokappelin kaukaisen,
Ja aallot vienosti velloin
Ne kantoi kaikua sen.

Ne rauhassa souti ja solui
Suven kerkeän kestämän,
Jonot valkeat joikuen jolui
Syvän päällitse päilyvän.

Kohos siiville kerran ne sitten,
Suvi kun oli muistoja vain,
Kukat laulavat lainehitten
Unet valkeat ulappain.

Ne matkasi päivänmaihin;
Viel' loistava siipi loi
Kuvan viimeisen alle kaihin,
Mi aallon jo kammitsoi.

Kotka

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Et mua, lehto, seurahasi voita,
Sulollas sydäntäni koskaan ryöstä.
Ahoilles eroisinko korven yöstä
Ja lempisinkö niittynurmikoita!

Rakastan salon sankan kukkuloita.
Vapaana sieltä ohi pilvivyöstä
Saan sini-ilmaan korkealle syöstä
Ja liihoitella taivaan ulapoita.

Siell', ollessani pilven seuralaisna,
Lyö riemuin, rohkeasti sydämeni;
Tähystän hehkusilmin maata sieltä.

Taas alas lennän pilven sinitieltä,
Palajan ikihonkaan kummulleni,
Vapaana elän, voimaa uhkuvaisna.

Huuhkaja

[Ilmari Calamnius. Soutajan lauluja.]

Huuda, huuda huuhkalintu,
Hornan haikea havukka,
Syksyn öisessä sylissä,
Hiiden hinkalon hämyssä!

Hurja on sun huuhuntasi
Korven kylmässä komossa,
Kajahuntasi kamala
Synkän onkalon orossa:

"Kaiotkatte te kajavat,
Haukat hentoiset, haleat,
Pienet pääskyt ja tiaset,
Peipot, sirkut ja sisavat! –
Minun huiman huuhuntaani,
Minun kynteni kähyjä!"

"Mun on mieleni matala,
Musta, raskas ja katala,
Mun on silmäni sytevä
Syövereitäkin syvempi."

"Vaan mun huutoni himeä,
Se on kaikista kamalin!"

Huuda, huuda huuhkalintu,
Hornan haikea havukka,
Syksyn öisessä sylissä,
Hiiden hinkalon hämyssä!

Muurahaisten hyörinää

[Vilppu Kaukonen. Uusia Vesoja.]

Joutuen, joutuen
Kiiruhtakaa!
Korsia täynnä on
Metsäinen maa.

Yksinkö viet sinä?
Pitkä on tie.
Pesälle kuormaasi
Yksin et vie.

Miehissä kortesi
Joudutetaan.
Tulkaa, ystävät,
Auttelernaan!

Miehissä, yhdessä,
Innolla näin
Korsia kannamme
Kotiimme päin.

Pesä jos särkyvi
Turvallinen,
Yhdessä korjaamme
Särkymät sen.

Yhdessä silloinkin
Innolla vaan
Kotiimme korsia
Joudutetaan.

Perhosen synty

[Abraham Poppius. Mnemosyne 1820. Katolilaisen tarinan mukaan.]

Neitsyt Maria emonen
Kerran käyskeli kesällä
Niitun nurmella ihanan;
Kävi tuulta tuntemassa,
Ilmoja ihailemassa,
Pienen poikansa keralla.
Viimein lehdossa levähti,
Pimennossa pihlajaisen,
Tuomen kukkivan kuvassa.

Poika pienoinen sylihin
Kultakukkia kuletti,
Sitoi niistä seppeleisen,
Kruunun ruusuista rakensi,
Sillä solmesi somasti
Äitin päätä päärlytöintä,
Kulmia kullattomia.

Mutta muistipa Maria,
Emo kaunis ennustuksen.
Koska siunaten Simeon,
Sylin pienoista pidellen,
Oli julki julistanut:
"Sinun sielusi lävitse
Pitää kerran miekan käymän
Tämän tähden lapsukaisen".

Silmistä sinertävistä
Siitä kyynelet sirahti.
Mutta poikanen poloista
Maammon maallista sydäntä,
Käsin kaulahan karaten,
Lohdutteli lempeästi.

Äsken tuosta äiti tunsi
Itse taivasten isännän
Asuskelevan alaalla,
Köyhän syntisen sevässä.
Maitten, merten kauhistukset
Katosivat kaikkinensa,
Taivas täytti yksinänsä
Äitin synkeän sydämen.

Suru suli silmäsistä
Kiehuviksi kyyneliksi,
Kyynelkarpaleet tipahti
Nurmikolle nukkaiselle.

Henki heinihin heräsi,
Sydän syttyi kukkasihin;
Perhosina pienoisina,
Sinervinä, siintävinä,
Kirjavina, kiiltävinä
Lehahtivat lentämähän,
Kiertäin päätä päärlytöintä.

Tuoksuheinä

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Tuoksuheinä tuskin vaan
Kukkaseksi huomataan;
Niin sen muoto kaino on,
Vaatimaton, loistoton.
Usein lähin ruohonen
Nuokkuu vaan sen tuoksullen,
Muut ei tunne, tiedäkään.
Kukkaseuraan loistavaan
Tuoksua sen kaivataan,
Mutta harvoin löydetään.
Useammin löytää sen
Halpa paimentyttönen.

Rantakoivulleni

[Ilmari Calamnius. Hiljaisina hetkinä.]

Rantakoivu, ritvakoivu,
Tuuletarten tuutima,
Vienon illan vilvehessä
Voi, kuin sua lemmin ma!

Sinä mulle riemujani
Kesä-illoin soittelit –
Sinä mulle murheitani
Syksy-öinä säistelit!

Rantakoivu, lemmenkoivu,
Suomen surumielen puu,
Riemun ritva, kaihon katve,
Kauniimpi kuin kaikki muu! ...

Muu se täällä maailmassa
Murtuu, jäätyy, unhoittuu –
Eipä murru muistoissani
Kotirannan koivupuu!

Koivun laulu kevätaamuna

[Hilja Haahti. Tuomen terttuja.]

Kasvan laidassa kaunihin lehdon,
Rannalla raikkaan, läikkyvän lammen
Nurmella kukkaisella.
Ihmisten maille on matkoja täältä:
Kirvehen pelvotta norjana nousen
Auringon armastella.

Seijasna kaatuvi taivahan kansi
Päivä jo liehuvat lehväni kultaa,
Suukkoja suihkavi varhain;
Lintujen lauluja latvani raikuu,
Ilmojen kannelta oksani soittaa,
Tuuli on tuttuni parhain.

Miksikä kaste nurmikon peittää?
Miksi on pilvikin synkkä ja itkee?
Miksikä yö on musta?
Kenpä ne ymmärsi joutavat murheet!
Huoli on turha ja maailma kirkas,
Täynnänsä riemastusta.

Hilpeä tuulonen, kutrini kampaa!
Valkaise varteni, aurinko armas!
Leivo, jo lauluhun suori!
Leikkihin, tanssihin latva ja lehvät,
Kevään maailma on niin kaunis,
Riemukas mieleni nuori!

Haavan lehdet

[Juho Laine. Köynnöksiä.]

Hiljaiseksi ehti
Päivä myrskyinen,
Joka kukka, lehti
Vaipui unehen.
Tuul' ei järven pintaan
Värettäkään luo,
Myöskin ihmisrintaan
Tyynen ilta tuo.

Haavanlehdet ei saa
Rauhaa milloinkaan,
Vapisten ne veisaa
Suruvirttä vaan.
Miksi värisette,
Mikä kauhistaa?
Rauhaa miksi ette
Hetkeksikään saa?

Ristiin Golgatalla
Vaipuu kuolohon
Kirouksen alla
Pyhä, Nuhteeton.
Sitä lehdet yhä
Itikee vapisten,
Että risti pyhä
Oli haapainen.

Haavanlehti vainen
Ihmissydän on,
Haavanlehden lainen
Aina rauhaton.
Vaan kun myrsky pauhaa,
Rinta raukkahan
Luoda voipi rauhaa
Risti Golgatan.

Poimulehti

[Niilo E. Wainio. Poimulehtiä.]

Kun Natsareenus nääntyi ristin alle
Pääkallon kukkulalle kulkeissaan,
Silmistään kyyneleet sai vuotamaan,
Ne lankes maalle keväänuhkuisalle.

Kas, poimulehtiselle matalalle
Ne jäivät kirkkahasti loistamaan.
Kun Kristus nousi jälleen haudastaan,
Päivälle hymyili se nousevalle.

Kun sydämeni poimulehtilöitä
Kostutti sama kaste suloinen,
Jo tunsin uuden elon armautta.

Jäi silloin muutamia helmilöitä
Kupuihin näiden sydänlehtien,
Ne tietää taivaan toivon tuoreutta.

Sinikaunokki

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Kysytte, miks' elokaunokki
Kasvoi pellon leipäviljahan,
Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? –
Taivassinellään se muistuttaa,
Että on maan päällä muutakin –
Taivahista, pyhää, ihanaa –
Paljon muutakin kuin leipä vaan.

Eukalyptus

[J.H. Erkko. Runoelmia ja ajatelmia.]

Eukalyptus, puitten sankaria,
Kasvaa tummain sypressien luona,
Mimosan ja myrtin vierehisnä,
Uljahasti korkealle nousten
Yli palmujen ja petäjitten,
Muita suosien ja suojustellen,
Muita heikompia hoivaellen,
Ukon uhkaellen, myrskyn tullen:
Varjossa sen viihtyy kukkakunta,
Lilja lempeä ja rakas ruusu,
Sille sydäntään ne tuoksuavat,
Laakeri sen luona viljoin viihtyy,
Sitä kaino vuokkokaan ei kammo,
Turvan siltä tulppaanikin saapi.
Itse sydämestänsä se vuotaa
Terveyden, voiman voitehia.
Eukalyptus, uljas eukalyptus,
Suuret kasvakoot sun vertaisikses!

Kuumepuu

[Irene Mendelin. Kansalaisalbumi III.]

Etelässä kaukaisessa
Kaunis kasvavi kuumepuu.
Kuunietautieu tuhotessa
Siihen kansa se turvaantuu.

Missä liikkuvi synkkä surma,
Sinne taimen se istuttaa,
Ja, kuin voimasta taian, turma
Silloin seudulta katoaa.

Oksat ilmoille taimi luopi,
Latva kaunis se kohouu.
Itse myrkkyä ilman juopi
Elonantaja kuumepuu.

Ja se äkkiä suureks saapi
Yläilmoja puhdistain,
Siunausta se humuaapi
Kuolonkauhuja karkoittain.

* * *

Oi, tuokaa taimi tän ihmepuun,
Se taimi on into pyhä,
Ja pankaa maahan se siunattuun,
Niin hyveen puolesta taisteluun
Se voimia antaa yhä.

Pyhittyy suuret ja pienoiset,
Ja syttyvi pyhä tuli,
Ja kotiliedet on lämpöiset,
On myöskin lämpimät sydämet,
Kun talvinen jää se suli.

Joka kolkka pieni ja syrjäinen
On silloin kunniaks maamme.
Se kantaa lippua aatteiden,
Ja takaa aikojen kaukaisten
Taas onnen me uuden saamme.

Kukka kalliossa

[J.H. Erkko. Pimeän tullen.]

Kysyin:
Miksi, pieni, hento kukkanen,
Juurruit kylmään kallioon?
Salli, etsin poven lämpöisen,
Vien sun mustan mullan uumentoon.
Siellä kaunihimmin kukkisit.
Mietihän, jos siihen suostuisit!

Vastasi:
Lämmin rakkaus mun kiinnitti
Tähän kylmään pohjahan.
Sydänvereni sen pehmitti,
Että nytkin näät sen kukkivan.
Vieras multa voi mun kuolettaa,
Suo mun kallioita kaunistaa!