Kotikirjaston uumenista
Kokoelma Suomalaista Runoutta, koonnut A.V. Forsman, 322 sivua, 296 runoa, kustantaja Yrjö Weilin, 1905, 1. painos.

 

IX Vierailla mailla

Muukalaiselle

[Jooseppi Mustakallio. Pulmusparvi.]

Käy meille, muukalainen, vaan!
Saat nähdä meillä muistoin maan
Ja luonnon laulavaisen.
Saat tuta tulet Pohjolan
Ja Suomen sulo maailman
Ja kansan Kalevaisen.

On rakkaus ja rauhaisuus
Köyhänkin koissa aina uus
Ja tieto tehtävästään.
Ja kukin eestä kotomaan
Luopuupi vaikka omistaan
Ja vaikka elämästään.

Köyhiksi meitä kutsutaan,
Mut käyhän kerran katsomaan,
Ken köyhempi on meistä.
Tiedäppä täällä taivas, maa
Snloisen sopusoinnun saa
Ja kaikuu kanteleista.

Käy tänne, muukalainen, vaan!
Saat nähdä meillä mnistoin maan
Ja luonnon laulavaisen.
Saat tuta tulet Pohjolan
Ja Suomen sulo maailman
Ja kansan Kalevaisen.

Volhovin rannoilta

[Larin Kyösti. Ajan käänteessä.]

Kotoista kaihoa
[Novgorod, keväällä 1897.]

Krimin tuulen tanssiessa
Yli laajan Venäjänmaan,
Satakielen soittaessa
Lehdon lempilaulujaan
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
Koska taas nään sen Suomeni maan?

Kevään näin jo kruunussansa
Alta pilven väikkyvän,
Vapahana kahleistansa
Ilmenjärven läikkyvän;
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
Koska taas nään sen Suomeni maan?

Jäät jo lähti Volhovista
Laatokalle laulamaaa
Kellot Jurjev luostarista
Kaikui yli vihreen maan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
Koska taas nään sen Suomeni maan?

Aattelin, oi, nuori Suomi
Viel’ on talviverhossaan,
Eikä tuoksu kielo, tuomi,
Eikä laula peippokaan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
Koska taas nään sen Suomeni maan?

Kun ma kotipuoleen joudan
Käen huilunhuminaan,
Saaren suojaan ruuhen soudan,
Hennon vuokon poimin vaan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
Koska taas nään sen Suomeni maan?

Krim

[Ilmari Calamnius. Kiannan rannoilta Kaspian poikki.]

Krimin vuoret ja Krimin laaksot,
Krimin seedrit ja sypressipuut,
Krimin lämmöstä läikkyvät ilmat,
Sen tähdissä loistavat illan-suut –
Ah, ei ne mun mieleeni lohtua luoneet,
Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet:
Ma muistelin kaukaista Pohjolaa,
Joka kaihossain kangastaa ...

Ma etelän kuumilla rannoilla istun
Meren sinisen aaltoja kuunnellen,
Mut en minä tiedä mistä ne laulaa,
Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen,
On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen,
Mun sieluni sille on unteloinen,
Ja vieras on kansa ja vieras on maa,
– Ma muistan vain Pohjolaa.

Oi! Teillä on siellä nyt armahin aika:
Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt,
Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu,
Ja niityllä helskyvät heinäiset työt ...
Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää!
Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään,
Ja sielläpä elää mä tahtoisin vaan,
Sinä armahin syntymämaa!

Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta
Sinne ja tänne ain paiskelevat,
Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat
Koidon sen kotihin kuljettavat;
Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo,
Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo,
Ja saapuuko suojaan hän konsanaan,
– Se on Salliman vallassa vaan ...

Peipolle Elbellä

[J.H. Erkko. Uusia runoelmia.]

Oi, sinäkö täällä, peipponen!
No, kiitetty olkohon Luoja!
Ja pihlajassako laulaen,
Kotoni kevähän tuoja?
Kaks ystäväistäkö yhtehen
Ja kolmas pohjatuulonen!

Mua neljänneksi tok' ottakaa,
Niin yhdessä laulelemme
Ja, kummastuttaen kuulijaa,
Keväästä kuiskelemme:
Keväästä Suomen rantojen, –
Se kuullaan täällä epäillen.

Epäiltäköön, kun kuunnellaan,
Usko on töitä Herran;
Hän Suomen puolehen aikanaan,
On kääntävä kansat kerran.
Ja silloin, peippo, sun laulusi
Ei rauennut ole turhaksi.

Meranin laakso

[J.H. Erkko. Runoelmia ja ajatelmia.]

Oi ruusujen ja laakerien laakso!
Satojen alppivetten virtaukset
Maan allakin tääll' elämätä soipi
Ja täällä huokuu hienot tuulahdukset,
Niin vienot, että leijonaankin lemmen
Ne liehtoisivat, jos se asuis täällä.
Mut tääll' ei tohdi peto syntyä,
Kun luonto niin on hellä, hyvänsuova.
Tääll' löytäneekö käärme myrkkyä,
Kun ilma näin on rakkautta luova.
On kansa ruskoposki, vankkavarsi,
Elämän-iloinen kuin voimankukka.
Ja kasvitkin ne maitten kaunihimmat,
Maailman kaikist' ihanista maista:
Voikukka yhtä ihana kuin ruusu,
Mun lemmittyni koivu, raita, kuusi
Ja petäjäkin, hongan heikko veikko
Ja Rooman laaker', Kreikan öljypuu,
Kivitammi, Foinikian sypressi,
Egyptinmaan ja Kiinan palmupuut
Ja Himalaijan seetri solakka,
Rehevä Balearin puksipuu
Vakavan Saksan tammen luona seisoo.
Ripeä, hieno Ranskan poppeli
Espanjan kastanjata kaulaileepi. –
Myös viljat kaikki täällä jyvän kantaa:
Ruis', ohra, kaura vuorten otsapäillä,
Ja vuorten rintamilla vehnä, maissi.
Iloisten viinirypäleitten luona.
Vaan alpin vihreäillä varpahilla
Hedelmämetsä, kukkakenttä heilii,
Suloisin tuoksuin auringolle vastaa
Ja hedelmöivät oksat maalle kääntää. –
Kaikk' ajat täällä kattelevat toistaan:
Vanh' aika roomalaisin valtatein
Ja keskiaika liika linnoineen,
Uus aika tuhat yrityksineen. –
Kaikk' ajat täällä yhtyy yhteen aikaan:
Kun ylähäll' on talvi valkopää
Ja kevät vuoren rintaa vihertää,
Niin kesä laaksossa soi parhaillaan
Ja hellerinteen hedelmät jo kypsyy. –
Kaikk' ajat, maat ja kansatkin tääll' yhtyy:
Etelän, Pohjan, Idän, Lännen maista
Ja Itävallan satain kansain luota
On täällä etsiviä, kaipaavia:
Elämän, voiman, terveyden toivo
Toi heitä tänne luonnon rintapäille,
Ihanan ilman, sinitaivaan alle.
Tääll', unohtaen kuumat kiehumiset
Ja vihan vimmat, riidat, riehunnat,
He kättelevät toisiaan ja rauhaa,
Jumalan rauhaa suovat toisillensa.
He yhtä kohden: terveyttä kohden
Ja voimaa kohden kaikki pyrkivät,
Kuin kaikki metsä, kaikki vuoretkin
Sinisen taivaan korkeutta kohden.
Ja toiset nousta voivat, nousevatkin,
Mut toiset laakson pohjaan painuvat,
Purojen pauhinaan ja kukkain tuoksuun
Ja ikuisuuden vahvan virran juoksuun.

Tää laakso veljeyttä valmistaako
Ja kaikkein kansakuntain liittoutta,
Sit' aikaa, jolloin joka kansa johtaa
Omia rientojansa omin neuvoin,
Ei toinen tieltä työnnä, ahdista;
Kuin kukin itse askeleensa ohjaa
Ja arvon suo myös toisen askelille?
Tai tämä ystävyys ja riidan lakko
Vain valmistaako haudan hiljaisuutta?
Tää onko kansain sairaskoti vaan
Ja koti nukkivien terveitten,
Joit' armovirsin munkit tuutivat
Siks että viimein kaikki nukkuvat –
Tää kansain yhteinenkö hautuumaa?

Oi terve, Magyar!

[Uuno von Schrowe.]

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies!
Sua veljesi tervehtää.
Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
Minun viel' olon' oudoks jää.

Kun soi sotatorvesi, ratsus kun
Sotakentällä hirnahti,
Jo ympäri mait' urotöitäs sun
Huhu kaukainen kanteli.

Vaan pois sotasoihdun sä sammutit,
Elämää opit rauhaisaa:
Sä auralla pelloksi perkailit
Heti maatasi viljavaa.

Ja kunnahan rinteellä helle saa
Rypäleesi jo hehkumaan;
Sen nestettä maistaen, kaiuttaa
Runoniekkasi kanneltaan.

Ja pustalta pustalle hurmaavat
Säveleet tulistuttain saa –
Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat
Ihastuttaen maailmaa.

Mut tuntematonnapa Suomenmaan
Minä korpia raivailen
Ja kontion kanssa mä painin – vaan
Kuka muualla huomaa sen?

Maat kaukaiset kerranpa peljätti
Sotaratsuni temmellys:
Ui meren poikki – jo valtasi
Koko maailman hämmästys.

Vaan kunnian kentällä synnyinmaan
Unohuttanut hänkö ois?
Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan
Tyveneen pian sieltä pois.

Tään maan tosin vierahat hylkäjää:
Perin halpa se heistä on,
Vaan mulle on herttaisin, armain tää –
Koti kultainen, verraton!

Tääll' lehtojen siime ja kunnasten
Sinisyys mua riemastaa,
Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen
Minun huoleni ilmi saa!

Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on,
Suvi-yö valoinen on näin?
Miss' yhtyvi tähtien loistohon
Palo hulmuva talvissäin?

Soi sorjana kuohussa koskien
Sävel kantelon kaikuvan –
Vaan sen sulosoittoa kuullellen
Minä mainehen unhoitan.

Oi terve, Magyar, jalo pustan mies!
Sua veljesi tervehtää.
Jo mainehen luo sinun kulkee ties,
Minun viel' olon' oudoks jää.

Kevätlinnuille etelässä

[J.H. Erkko. Kuplia.]

Täält' etelästä sinne pohjolaan
Jo kevätlinnut lentää laulamaan.
On sydän heillä Suomen lapsillen
Niin hellä, lämmin – kyllä tunnen sen.

Olette, linnut, täynnä lauluja,
Suloa, rakkautta, sointuja
Ja keväthenkeä – ne kaikki, ne
Myös lahjoittakaa Suomen lapsille.

Ja lasten joukosta hän etsikää,
Jok' uskollinen on ja ymmärtää.
Hänelle tiukuttakaa erikseen
Mun sydämeni laulut sydämeen.

Pihlaja etelässä

[J.H. Erkko. Runoelmia ja ajatelmia.]

Kurja pihlaja, kuinka tänne
Eksyit, lintuja oksillas?
Eksyit orvoilta pohjanmailta,
Etkö kaivanne kotias?

Ethän suorana korkealle
Nouse täällä kuin Suomessa;
Valo väikkyy ja lämmin läikkyy
Täällä – miksi et kohoa?

Seetri, sypressi luonas seisoo,
Korkealle ne nostaa pään;
Sinä mustien lintuin alla
Alas lyyhistyt kyttyrään.

Kuka kukkias täällä hoivaa,
Kuka marjojas maistelee?
Sua täällä ken pyhäpuunaan
Kotikummulla hoitelee?

Ikivehreät kivitammet
Täällä tarjovat varjoaan,
Luumupuistot ja viinitarhat
Suovat lapsille marjojaan.

Pyhä pihlaja, kuinka tänne
Eksyit outohon maailmaan?
Unhotettuna tääll' et höysty –
Kaipaat hoitoa kotimaan.

Montblanc

[J.H. Erkko. Runoelmia ja ajatelmia.]

Jalo Montblanc, korkearinta,
Se päätänsä pilviin nostaa
Kuin jättiläisvanhus suuri.
Sen kylmä ja ylpeä otsa
Ei laaksojen hellettä tunne,
Ei tuskaa, kuumetta kansain,
Jotk' alhaalla kantavat kuormaa
Tai huutavat sääliä suurten.
Se tunnotta nähnyt on, kuinka
Himot riehuvat Ranskan maassa,
Ihmisoikeus sortoa kärsii.
Se nähnyt on karkean painon,
Sotavalta kun, Saksasta nousten
Yli Euroopan rientoja kahlii;
Ja virka- ja aatelisherruus
Ja kirkkojen taikaustaito
Apenniinien, Pyrenein maissa
Luo sokkoa, kurjuutta kansaan –
Mut missä on kyyneles, Montblanc?

Jalo Montblanc, korkeaotsa!
Sydän sulla on vuorta ja jäätä:
Sinä orjuudesta et suutu,
Et innostu vapaudesta,
Joka Sveitsissä viljoja kantaa,
Luo tointa ja tarmoa kansaan;
Ei onnettomuus, ei onni
Sun ruhtinaspäätäsi käännä.
Olet itsekäs kuin väkivalta,
Joka Korsikan saarelta nousi,
Joka loiston ja kunnian paisteen
Joi yksin ja kansoja polki.
Miks syty ei rintas ja hehku
Hyvän, oikean puolesta maassa?
Kai ohimokulmasi jäiset
Ovat kiihkojen hautakumpu,
Sotaraunio taistelun jälkeen. –
Oi, tuomitsenko sun väärin?
Sinun otsasi pilvet kenties
Ovat murhetta onnettomista.
Valonhohtava pääsi – kun kylpee
Se auringon purppuramertä –
Ylös kutsunee valkeuksiinsa.
Jalo Montblanc, otsasi loistaa
Ja silmäsi kyynelet vuotaa,
Purot juoksevat rintojas pitkin. –
Sydän sullakin sykkiä mahtaa.

Alppimuistoja

[J.H. Erkko. Genfissä elokuussa 1898. Nuori Suomi v. 1898.]

Sain alpin rintaa käyskennellä
Ja raikast' ilmaa hengitellä;
Näin voimaa, terveyttä siellä,
Sain rohkeutta alppitiellä –
Oi, Suomen tyttö, varroppa,
Tuon sulle alppiruusuja!

Suokanervia mulle tuo,
Mun syntyseutuni on suo.

Sain alppilaaksot armastella
Ja karjankellot kuulostella;
Näin vuohet, kauriit kaarisarvet
Ja onnelliset paimenparvet.
Siis mailta alppipaimenten
Tuon sulle orvonkukkasen!

Tuo orvon Suomen orvokki,
Se mulle muita kalliimpi.

Näin aamun aurinkoa nuorta,
Sen kultaavan jää-otsaa vuorta
Ja kuulin vuorten soitot, soinnut,
En hurmaumatta olla voinut. –
Jään luonta, alpin harjalta
Tuon sulle jalovalkoja!

Tuo vilukukka Suomen jään
Mun sydämeni lämpimään.

Sain nähdä vuorinuorisoa,
Sen vapaat' onnentaisteloa,
Sen ahkeruutta, kestävyyttä,
Sen tointa, riennon lentävyyttä;
Sen vapaan käden taidosta
Tuon sulle, armas, muistoja!

Tuo kätes, sydämesi, ne
Luo meidän yhteis-onnemme.

Kun liikun kansain kultamaita,
En tahtois sulle olla saita, –
Oi, tieteen, taiteen kultavuoret
Ja ihmisriennot, jalot, nuoret!
Jos vallassani oisitte,
Niin veisin teidät Suomelle.

Tuo työsi, toivo, rakasta
Ja luota – siin' on rikkautta.

Mut kultia ja kunniata
Ja maineen loistopurppurata
Kun voisin sulle saavuttaa
Ja kruunun päähäs istuttaa,
Niin mun ois rintas lämpimyys!

Voit sydämeni valloittaa –
Tuo mulle puhdas ihmisyys.

Jouluyö Rivieralla

[J.H. Erkko. Runoelmia ja ajatelmia.]

Jää, niinkuin neitsyt puhtoinen,
Se hohtaa alpin harjalta,
Vaan kaukana se valkoinen
On lauhkeasta laaksosta.

Mut alpin rintapuistossa
Oransi hohtaa kultiaan,
Sen toinen oksa tuoksuva
Suo morsiuskruunuun kukkiaan.

Ja meren luona, rannalla
On jouluaatto. Joulupuu
Siell' loistaa, käydään kirkossa,
Soi tiukukellot, paistaa kuu.

Ja tuikkii taivaan kynttilät.
Mut yö ei lunt', ei unta nää,
Vaan tuulet tuntuu lämpimät –
Ei sentään kodin lämpimää.

* * *

Oi, Suomen joulupahnat ja kuusi
Ja lasten riemu, se aina uusi
Ja kodin lämpöinen juhlamieli
Ja oma kansa ja äidinkieli! –
Ne joulun tuovat,
Ne lämmön suovat.
Mut etelässä ei kotia, –
Se on kadulla.
Kodittomalla kulkijalla
On kotilietensä taivas-alla:
Maailman suuri yhteisliesi,
Kuin joulun sankari yhteismiesi.

Jo kuulen aasien ammovan,
Näen päivän syntyvän, nousevan:
Se alpin neitsythelmasta
Kohottaa kirkkaan otsansa.
Nyt pienet tähdet ja suuri kuu
Pois väistyy, haipuu – ne kainostuu.
Mut maassa suurten, pienien,
Veshelmien ja kukkasten
Sydämet, silmät kirkastuupi, –
Maa hallelujaa kajahuupi.

Kukat Pinciolla

[J.H. Erkko. Uusia runoelmia.]

Ah, te kukat helmikuun,
Kukat Pinciolla!
Suomehen jos voisin
Teidät tuoda, – toisin,
Että maamme pohjoinen
Aina kantais keväimen,
Toisin tuoksun kiihkeän,
Vuoren aina vehreän, –
Ah, te kukat helmikuun,
Kukat Pinciolla!

Vaan te hennot kukkaset,
Kukat Pinciolla,
Ette kestä noita
Pohjan taisteloita.
Kotianne varten vaan
Synnyitte te kukkimaan.
Eihän viinirypäleet
Pohjanmaille eksyneet,
Eikä kukat helmikuun,
Kukat Pinciolla.

Vaan jos henki kukkimaan
Puhkee Pinciolla,
Sen ei kukkain kuolla
Tarvis pohjan puolla.
Kesken talvipakkasta
Voipi kansa kukkia,
Kesken hankien ja jään
Kantaa henki tähkäpään,
Kantaa kukat helmikuun,
Niinkuin Pinciolla.

Hellaan lapsi

[= Laps' Suomen. Z. Topelius. Suom. P. Cajander.]

Laps' Hellaan, älä vaihda pois
Sä maatas ihanaa!
Sill' leipä vieraan karvast' ois
Ja sana karkeaa.
Sen taivas, päiv' on loistoton,
Sen sydän sulle outo on;
Laps' Hellaan, älä vaihda pois,
Sä maatas ihanaa.

Laps' Hellaan, kaunis sull' on maa
Ja suuri loistokas,
Veet välkkyy, maat sen vihoittaa,
Sen rant' on maineikas.
Yö kirkas, päivä lämpöinen
Ja taivas tuhattähtinen;
laps' Hellaan, kaunis sull' on maa
Ja suuri loistokas.

Laps' Hellaan, armas maasi tää
Siis muista ainiaan!
Sull' onnea ja elämää
Ei muuall' ollenkaan.
Jos minne tiesi olkohon,
Niin juures synnyinmaassas on!
Laps' Hellaan, armas maasi tää
Siis muista ainiaan!

Etelän mustalaisia

[Vilppu Kaukonen. Vesoja.]

Kulki valtatietä joukko outo,
Tummanaama, kirjovaattehinen
Äsken etelästä Suomeen tullut.
Hevot laihtunehet, tiukukaulat
Veti vankkureita ponnistellen
Pölyssä ja kesän heltehessä.
Venyi vankkureissa ryysyillänsä
Lasten pörrötukkain tovereina
Naiset unisina haukotellen.
Joukon takana ja eessä kulki,
Kädessänsä ruoska vaskinuppu,
Miehet astuen ja ratsahilla.
Lapset itki, naiset laverteli,
Miehet tuumi tiukuin kilskehessä.

Joukko mäen alle tultuansa
Keksi leiripaikan oivallisen:
Lähtehen ja kuivan tasanurmen,
Tummain naavakuusten ympäröimän.

Sinne kulkue se kääntyi kohta.
Hevot riisuttihin valjaistansa;
Saivat irrallansa nurmikolla
Syödä tannerheinää tallattua.
Risujapa alkoi naiset koota
Lasten kanssa nuotiota varten.
Tuli tehtiin; pian kattilassa
Kiehui lihamurut kerjäellyt.
Toiset pingoittivat seipähille
Kankaan lianharmaan teltaksensa.
Niinpä taaskin valmis matkueella
Koti siinä huomisehen asti.

Istui tyytyväisnä miehet, naiset
Tarinoiden tulen ympärillä;
Lapset lakittomat nurmikolla
Paljasjalkaisina juoksenteli.
Muuan nuorukainen mustatukka
Esiin otti viulun vankkureista,
Alkoi säveliä soinnutella
Astui piiriin tytto tulisilmä,
Soiton tahtiin alkoi tanssiella.
Sävel kiihtyi, huusi viulun kieli
Eteläisen luonnon elontulta,
Tanssi neito villin kiihkeästi,
Säihkyi silmät, hohti hammasrivi –
Räiski nuotio, ja äänetönnä
Joukko outo istui piirissänsä –
Eikä kukaan surrut huomisesta.