Tämä sivu ja 13 muuta sivuani oli ladattu ILMAN LUPAA archive.isiin, poistettu niistä tekijä- ja tekijänoikeustiedot, koodi sekoitettu eivätkä linkit toimineet. Archive.isille oli 29.7.2017 ilmoitettu tästä häiriköinnistä, mutta ilman muuta reaktiota, kuin että 15.4.2018 mennessä myös kuvat oli lisätty ja linkit toimivat, vaikkakin virheellisesti samaan välilehteen, eikä koodia ole enää sekoitettu, mutta muodollisesti se ei myöskään ole lähelläkään alkuperäistä.

This page and 13 other pages of mine had been uploaded WITHOUT PERMISSION into archive.is, deleted their author and copyright information, scrambled the code and the links didn't work. Archive.is had been informed 29.7.2017 of this abuse but with no other reaction but by 15.4.2018 also the pictures have been added and the links work, though incorrectly on the same tab, and the code is not scrambled any more but formally not even close to the original either.
 

XI Nuorison ihanteet

Sydämmestäni ...

[Paavo Cajander. Kaikuja Hämeestä III.]

Sydämmestäni halveksin
Jokaista aineen orjaa,
Jok' itaruudest' aittoihin
Maan toukkasetkin korjaa,
Ja katsomatta hätää maan,
Käy kultataakat harteillaan
Ja vaivaisuuttaan huokaa.

Ja kehnoks sen ma sanon, ken,
Isänmaa huulillansa
Ja rakkautta teeskellen,
Vaan etsii mainettansa,
Ja, niinkuin tyhjä tähkäpää,
Vaan taivahille yrittää,
Mut hedelmää ei tuota.

Mut kirouksein saakoon hän,
Ken povest' isänmaansa
Imeepi mehun, elämän
Ja voiman kansastansa,
Ja kurjaks näin sen saatuaan,
Hekuman helmoiss' istuu vaan
Ja kantajaansa herjaa.

Laulu kynttilästä

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Valo kynttilän vienon
Pian sammuvi tuo,
Jos henkäyksen hienon
Sitä kohden vain luo.
Ja hetkisen kestää
Vain kynttilän työ.
Ei voimaa sill' estää,
Kun liekki sen syö.

Mutta vaikka se loistaa
Vain hetkisen vaan,
Se pimeyttä poistaa
Ja varjoja maan.
Maan synkkyys kun peittää,
Se valoa luo
Ja säteitä heittää
Ja hyötyä tuo.

Myös kynttilä pieni
Mä pääll' olen maan.
Tääll' kestävi tieni
Ajan rahtusen vaan.
Mit valoa näyttää
Mun virkan' on myös, –
Oi, Herra, ett' täyttää
Sen voisin ma työs!

Oi, hyödyks ett' tulta
Mun kyntttiläss' ois,
Ett' turhiin ei multa
Elo rientäisi pois!
Kun voisin ees loistaa
Kuni kynttilä tuo,
Mi pimeyttä poistaa
Ja valoa luo!

Kun sitten mun kerran
Tulis sammua pois,
Ero täält' eteen Herran
Niin raskast' ei ois!
Kuni kynttilä pieni,
Mä sammuisin vaan,
Mut kirkkuteen tieni
Veis ylhäisen maan.

Miranda

[Z. Topelius. Suom. O. Manninen.]

Miranda nuor' ylväs, kaunis on:
Kuningas, suurin sulhon' olkohon.
Knningas valtakunnan suurimman,
Maan päällä mit' on kuultu kuunahan.

Ja kulinassa kullan, helmien
Hän kulki: nytpä myrttisoppelen
Ma teen ja teille, maille loitos luon,
Niin nähdä saan, ken vihdoin löytää tuon.

Ja keisar' Itämaan sai, löysi sen.
Käteensä maasta poimi kaunoisen
Ja laski eteen immen ihanan:
Mun valtakuntan' ota vastahan!

Mull' idän ihmemaa on ääretön,
Kuin meren santa kansa määrätön,
Ja kultalinnat maasta kattohon
Ne täynnä kultaa, helmiä siell' on.

Miranda lausui: pieneks arvoan
Sun valtakuntas; tahdon suuremman.
Ja kovin on sun mahtis matala
Ja kultas kiilto köyhä, katala.

Kosija suuri suuttuin, kummastuin
Pois läksi. Mirandapa hymysuin
Taas heitti maille ruususeppelen:
Nyt nähdä tahdon kuka löytää sen.

Maa vankka järkkyi: jättihaamussaan
Kuningas vuorten sai sen poimimaan;
Sen laski eteen immen ihanan:
Mun valtakuntan' ota vastahan!

Ei vertaa valtakunnall' ole mun
Auringon noususta sen laskuhun;
Maat, metsät, vuoret, mun on hallussain,
Timanttiluoliss' aarteet haltijain.

Miranda lausui: herra kuningas,
On pieni valtakuntas, kunnias,
Mokoma aarreromu, muutama
Vain tuhat virstaa vuorta, laaksoa!

Kuningas vuorten poistui vihoissaan.
Miranda hymyi, solmi uudestaan
Taas lummekukkasista seppelen:
Nyt tahdon nähdä, kuka löytää sen.

Kohosi syvist' iki-alhoistaan
Kuningas merten näkinkuoressaan.
Sen löysi, laski eteen ihanan:
Mun valtakuntan' ota vastahan

Kuin kauas päivä katsoo, tuuli käy,
Ei valtameren siinnoll' äärtä näy;
Koralli-istuin, linna helminen
Sua vartoo, valtiatar ollos sen!

Miranda lausui: moiseen altaasen
Kuin valtamerehes ma mielly en;
Ja paremmat on lahjat palanneet
Kuin vaivaiset korallikoristeet.

Kotiinsa vimmoin vieri kosteaan
Veen valtias. Miranda hymyi vaan,
Kanervaseppelen loi vartomaan,
Ken suurin, rikkain kuninkaista maan.

Niin poikanen sai köyhä, kullaton,
Mut rinnass' aarre voiman, lemmen on.
Hän neidon eteen laski seppelen
Mun ota vastaan sydän lämpöinen!

Miranda lausui: aarteet Itämaan
Ja merten mahdin, vuoret voirnassaan
Ma hylkäsin ja kruunut korkeat,
Ja sa – vain sydämes sa tarjoat.

Yht' ylpeäänpä lausui poikanen:
Kuningas myös ma kultakruunuinen.
Mun maani toivon maa on rajaton,
Mull' istuin on, mi tapaa taivohon.

Min kallist', ihanaista kantaa maa,
Ja meri kummaa, taivas korkeaa,
Ja enemmän kuin kullat, kruunut vaan
On, kell' on toivon valta omanaan.

Miranda silmänsä jo maahan loi,
Ei korskan' enää ilku, mahtavoi.
Kaikk' aarteet maan ken hylkäs ylpeään,
Vain sydämeen hän tyytyi ylevään.

Keväimet

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Ihana, armas onpi kevätaika.
Ihanat kevään aamut, illat on.
Maa kukkii, tuoksuu, kaikuu sävelistä,
Ja armahat on säteet auringon.

Maa uhkuu silloin luomisintoansa,
Ja voimat silloin työss' on valtavat,
Ja halki ilmain elämän soi laulu,
Ja yötkin on niin hellät, valoisat!

Ihana, armas myös on nuoruusaika:
Kaikk' ihaninna silmiin heijastaa.
Ja toiveet suuret on, ja suur on usko,
Ja nuorta voimaa rinnat uhkuaa.

Ja aatokset ne kiitävät kuin kotkat,
Halk' ilmojen käy niiden kirkas tie;
Ja korkealle tähtää nuori silmä,
Ja suuriin töihin nuoren halu vie.

Nuor' uhkuu näet luomisintoansa
Ja voimat tuoreet tuntee rinnassaan,
Ja elämän soi laulu houkutellen,
Ja vastuksetkin – leikkiä on vaan.

Ja maailma se suurna avauupi,
Ja ruusuja ja seppeleitä sen
Nuor' uskoo, tarjoavan tarmokkaalle, –
Ja uskon moisen riistää tahtois ken?

Ihana aika! Mutta väleen taakse
Kuin kadotettu Eeden se jää.
Jää taakse? Ei! Jos hapset harmeneekin,
Voi sielu viettää nuoruuselämää!

Jos henkeäsi hellästi sä vaalit
Kuin kukkaa, – ravintoa sille suot
Ja valoa ja iki-ihanteita,
Niin koko elos kevääksi sä luot!

Oi, ällös siis sä konsaan, nuorukainen,
Valoa väsy vastaanottamaan,
Valoa Herran sekä aikakauden,
Valosta kevät sulonsa saa vaan!

Veljeyslaulu

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Jo soios, soios, veljeysvirsi,
Kajahda, laulu siskouden!
Pois sulata sa syänten kirsi
Väliltä Suomen lapsien!
Ja veljeyden liittohon
Kokoa voimat nuorison!
Jo soios, soios, veljeysvirsi,
Kajahda laulu siskouden.

Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!
Ken halveksuen muita, kurja,
Jäis toimetonna sivullen,
Kun kutsuu kansaa yhteistyö
Ja maata sortaa hengen yö? –
Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!

Ken, kurja, eläis itsellensä,
Kun vaatii työtä synnyinmaa!
Ken, kurja, sulkis sydämensä
Ja kättään kieltäis auttavaa,
Kun onni kansan, isänmaan
Riveihin vaatii astumaan? –
Ken, kurja, eläis itsellensä,
Kun vaatii työtä synnyinmaa?

Meill' yhteiset on kallehimmat:
Yks usko, yksi isänmaa.
Syyt pienet, halpa-arvoisimmat
Siis voisko meidät vieroittaa?
Synnyntäarvot, rihkamat
Ne vieroittaako voisivat,
Vaikk' yhteiset on kallehimmat:
Yks usko, yksi isänmaa?

Ei! Veljeytt', yhdenvertaisuutta
Ei rikkoa syyt moiset saa!
Kaikk' yhdessä vain jotain uutta
Ja suurta voimme suorittaa.
Kaikk' yhdessä me nostaa maan
Vaan voimme valoon, kunniaan.
Ei veljeytt', yhdenvertaisuutta
Siis rikkoa syyt pienet saa!

Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!
Ken halveksien muita, kurja,
Jäis toimetonna sivullen,
Kun kutsuu kansaa yhteistyö
Ja maata sortaa hengen yö?
Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!

Nuorille

[J.H. Erkko. Ajan varrelta.]

Kun muodot jähmettyvät
Ja riento uinahtaa,
Kun harrastuskin sammuu
Ja voima raukeaa,
Käy esiin, nuorten parvi,
Ja ihanteesi tuo,
Ja niille uudet muodot
Sydämmes lämmöin luo.

Puhalla riennon henki
Sun kansas sydämeen,
Ja harrastuksen hehku
Verehen hyyteiseen.
Ja Vuoksen kevätvoimin
Vapaaksi aate tee,
Niin toimenkukka puhkee,
Uus vilja korkenee.

Vaan jos on rintas auhto,
Käy luontoon, kansahan.
On suuri oppikirja
Elämä maailman.
Sielt' opi rakkautta
Ja voimaa kestävää:
Himoilta minkä säästät,
Se innollesi jää.

Elä luontoasi sorra,
Sit' ohjaa, hallitse,
Kuin villivarsaa nuorta
Totuta kuormille.
Iloitse, leiki nuorna,
Kun hetki tarjotaan,
Mut kuntoaskin käytä,
Kun työhön kutsutaan.

Me tahdomme

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Me tahdomme takoa Sampoa
Ja valvoa vastaisuutta:
Me tahdomme Suomelle suuuruutta
Me tahdomme valoa, vapautta
Ja armasta aikaa uutta.

Me tahdomme henkemme helmyet
Yön kätköistä ilmi luoda,
Ja salojen armahat aartehet
Ja kansamme kaikkikin kalleudet
Jo kansojen tiedoksi tuoda.

Me tahdomme polville uusille
Tien onnehen viitata, näyttää.
Me tahdomme henkemme, voimamme
Ja lempemme, intomme, kaikkemme
Kotilietemme kunniaks käyttää

Me tahdomme valhetta vastustaa
Ja tuomita vilpin viekkaan.
Me tahdomme, ett' yhä Suomenmaa
Ylös oikeuden lippua liehuttaa
Ja turvaapi hengen miekkaan.

Me tahdomme veljien veljeyttä
Ja yhdenvertaisuutta.
Me tahdomme kansamme ehjyyttä,
Me tahdomme torjua yhdessä
Joka murhetta, pilveä uutta.

Me tahdomme kaikkea kaunista
Ja suurta ja suuremmoista.
Me tahdomme, ett'ei poIkea
Sais pientä suuri ja mahtava,
Ei ruhjoa toinen toista.

Yli kaiken tahdomme, että ois
Tää kansamme Herran kansa,
Ett' ennemmin uskonsa tähden
Se kaatuakin kuin luopua pois
Jumalastaan ja uskostansa!

Talven varalta

[Paavo Cajander. Albumi "Liitto", 1902.]

Talveksi muurahainenkin
Se kantaa kortta pesään,
Ja talven varaa mettinen
Kokoilee pitkin kesää.

Ja peltomieskin pelloltaan
Se viljakullan kerää,
Näin talviajaks joukolleen
Varaten eineen erää.

Ett' elämist' ei puuttuisi,
Kun kylmä maita kulkee
Ja luonnon rinnan rikkahan
Syliinsä jäiseen sulkee.

Myös kansan kesää ihanaa
Se vaanii talven halla:
Idästä irjuu pakkanen
Ja uhkaa kuolemalla.

Pelastaa täytyy talveksi,
Mit' armas kesä antaa,
Ja vilja hengen pellolta
Nyt yhteis-aumaan kantaa.

Siis kaikki työhön käsiksi,
Ja kaikki auman tekoon!
Ja rikas niinkuin köyhäkin
Se tuokoon kortta kekoon!

Jokainen työnsä hedelmää:
Yks tuokoon hengen kultaa
Ja toinen tiedon aarteitaan
Ja kolmas innon tultaan!

Ett' auma nousis täyteläs,
Mi talven tuiskut kestäis
Ja kylmän kouriin kansankin
Pois kuolemasta estäis.

Ja tallell' että siemen ois,
Kun päivä taaskin voittaa
Ja lämpii maat ja mantereet
Ja suuri suvi koittaa.

Syksytoiveita

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
– Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talvikin tullee,
Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
Henkesi kuolematon kuoloa tunne tok' ei,
Vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita,
Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

Miesten laulu

[J.H. Erkko. Pimeän tullen.]

Pois voihke ja itkun hyrske,
Käy työhön ja toimintaan!
Pois veltto ja toivoton tyrske,
Ei viel' ole kuolema maan.
Ole kylmä kuin kallio jäinen
Ja valtavan itsepäinen
Elinvoimasi ponnistaan!

Mies, synnytä tuntees työksi –
Suupalturit, vaietkaa! –
Ota rautainen rohkeus vyöksi,
Mieskunto se voiton saa.
Ole oikeutt' uskovainen,
Luo maailma suomalainen,
Joka henkeäs heijastaa!

Jos meissä on karhua vielä,
Jos kynttä ja hammasta,
Ne hiokaa työllä ja hiellä,
Petoparvi on vastassa.
Mies miehelle kättänsä antaa,
Kun kalleinta maallensa kantaa –
Nuor', itseäs valmista!

Pois harkinta! anna mit' annat!
Mikä liiaksi kallista ois?
Jos saiturin säkkiä kannat,
Jää kunniakaartista pois!
Pien' itsesi anna ja siitä
Sinä kansasi kunnia niitä, –
Se kaunista, suurta lois!

Kansalaislaulu

[J.H. Erkko. Uusia runoelmia. 18 18/7 83.]

Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmemaa.
Joka niemeen, notkohon saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistais,
Jalon kansan kuntoa laulelmat
Yli aaltojen kuljettais.

Saisi kuulla maailma kummakseen
Miten täälläkin taistellaan,
Pyhän, kauniin, oikean voitollen
Ilojuhlina riemuitaan.

Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin,
Edistykselle uhria toi,
Ihanteen, jalon aatteen alttariin
Rovon viimeisen kantaa voi.

Kuinka uskaltaa sekä toivoa
Tämä kansa on tohtinut,
Vaikka vallitsi nälkä, kuolema,
Valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin,
Valon temmata soihdukseen;
Omat laulunsa nostaa kuultaviin,
Ihanimmaksi oppaakseen.

Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan
Kuni kihlattu morsian.
Vapautta se häiksensä valmistaa,
Tulevaisuuden juhlahan.

Sitä varten kansa nyt kilvan käy
Isänmaallensa uhraamaan,
Valon liedellä nuoriso valmistuu
Toivon-aikoja ohjaamaan.

Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan,
Satavuosia sortunut!
Kansa yksi on Suomessa, yhdellen
Voiton-arpa on langennut.

Työhön, työhön yhtenä kansana siis
Rehellisehen, arvoisaan!
Saman maan, saman kansan onnellen
joka korsikin kannetaan.

Kuka kurja hylkien silmäilee
Suuriarvoinen alhempaan?
Saman arvon, kunnian ansaitsee,
Joka mies on paikallaan!

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhat vuosihin vaikuttaa,
Isänmaahan ja maailmaan.

Ylioppilaslaulu

[Lauri Stenbäck. Suom. Yrjö Veijola.]

Niin kauan kuin syämemme sykkivi vaan,
Veri kiehuu ja poskemme palaa,
Näin kauan kuin nuoruus kukkuranaan
Yhä voimaa ja riemua valaa;
On totuus loistava retkemme pää,
Ei kenkään viivy, ei kenkään jää,
Nyt velttona varjoon ja uneen.

Hupi inhoksi käy, tupa ahdas jo on,
Elo mahtava kutsuvi meitä;
Sitä tahdomme seurata kuolohon
Ylös kunnian kirkkaita teitä.
Toden templihin sielumme kaihoelee;
Liput liehuvi, kantelet kaikuelee,
Kun jonkkomme rientävi sinne.

Siis riemuiten yhtehen yhdymme nyt.
Viel' liittomme vanha on pyhä.
Se henki, mi meitä on lämmittänyt,
On vahva ja kestävi yhä;
Ain' uutehen hehkuun se rintamme saa,
Ja kerran sa, kallehin syntymämaa,
Ilon meist' olet runsahan saapa.

Hyljätty äiti

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat.]

Köyh' asuu akkanen töllissään,
Leipäänsä kyynelin kastaa;
Hän istuu siin' ypö-yksinään;
Häll' eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss' aikahan menneeseen
Pois kauas miettehet lentää,
Pois kauas aikahan kultaiseen –
Ja vedet poskille entää.

Ain' ollut näin ei hän yksinään;
Häll' oli poikansa silloin;
Nyt missä lie, mihin viipyikään?
Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll' oli kallehin kalleus,
Pimeässä silmien valo,
Se kurjuudessakin lohdutus,
Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit' orjan työt
Vaivoistaan nurkahtamatta;
Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt
Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies
Jalompi vanhempiansa,
Ja maineens' rinnalla jää kenties
Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan,
Ei vertaa häll' ole toista;
Ja missä parhaita mainitaan,
Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut' onness' uudessa halvaksi
Hänestä käynyt on äiti;
Hän saadun lemmen jo unhoitti,
Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on,
Oi Suomen laps', isänmaasi.
Kuink' olla hälle, sä armoton,
Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo,
Hänt' ota hellähän hoimaas!
Taas hälle lempesi täysi suo!
Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat;
Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk' kansat on.
Näin lausuvat keskenänsä:
"Mik' ihme outo ja verraton! –
Sen lapsi loi lemmellänsä."

Isänmaalle

[Paavo Cajander. Kaikuja Hämeestä I. Hämäläisten vuosijuhlassa 18 1/10 72.]

Yks voima sydämehen kätketty on,
Se voima on puhdas ja pyhä,
Se tuttuko on vai tuntematon,
Niin valtaa se mieliä yhä,
Salamoina se tuntehet saa palamaan,
Se taivaast' on kotoisin kerrotaan,
Ja isänmaa on sen nimi.

Se tunnussana se Suomenmaan
Vei urohot kuolon teille,
Vei nälkää, vaaroja voittamaan,
Vei valoa voittamaan meille;
Ja rauhan töissä se ollut on
Se toivon tähti sammumaton,
Joka tien vapautehen viittaa.

Niin aina olkohon Suomenmaass'!
Ain' uljuutt', uskollisuutta!
Kun vaara uhkaa, ne luokohot taas
Vapautta ja valoa uutta!
Tää maa se ei koskaan sortua saa.
Eläköön tämä muistojen, toivojen maa,
Eläköön, kauan eläköön Suomi!

"Koiton" marssi

[Säde. Albumi "Koitto 1883-1903".]

Ken lienet elämän matkamies,
Kätes anna ja meihin yhdy,
Hyvän taistoon tahdomme ohjata ties,
Siis veljenä työhön ryhdy!
Ja terveeksi luomme me luonteen juuret.
Joka yksilön rintaan istuttain
Lujan tahdon, mi turva on voimakkain,
Hyvät tunteet ja aatteet suuret.

Me tahdomme jalosti taistellen
Ihanteita ja valoa luoda,
Kodin kirkkaan, raittiin ja rauhaisen
Joka Suomen lapselle suoda.
Me tahdomme taistella kurjuutta vastaan,
Ilo vaan että lasten rinnasta sois.
Ja äiti onnesta itkeä vois,
Isä katsoa silmiin lastaan.

* * *

Me yksilöt, perheet ja kansatkin
Hyvän aatteelle valloitamme,
Sen luuotamme suurihin voittoihin;
Maa kerran on vallassamme.
Kuin nousevan päivän aamurusko
Yötaivaan mustankin kultailee,
Niin silloin kansoja rohkaisee
Elon raitis toivo ja usko.

Juggernautin vaunut

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Tapa Indiass' ollut on – kerrotaan –
Tapa itsensä uhraamalla
Epäjumalan vaunujen kulkeissa
Sen kuolla rattaiden alla.

Joka vuos noin uhreja Juggernaut –
Nimi moinen on jumalalla –
Sai uusia, – kansoa laumottain
Sen musertui vaunujen alla.

Ja laumat uudet ne onneaan
Yhä etsi ja etsi surmaa.
Verihinsä jos toiset jo vaipuivat,
Tapa hurja se uusia huimaa!

Tapa moinen eikö, oi, hirvitä'?
Ja eikö se kerro yöstä,
Joss' uinuu se kansa, min keskellä
Noin voitu on kuoloon syöstä?

Ja kuitenkin, kansani, – eiköhän
Maass' armahassa myös tässä
Joka vuos epäjumalan vaunut lie
Yli maan noin vierimässä'?

Ja eiköhän, eiköhän murskauneet
Jo tuhannet vaunujen alla;
Ja tuhannet vieläkin kuoloon käy
Kuin hurjina, kilpailemalla?

Epijumala – kuningas Alkohol –
Hän vaeltaa vaunuissansa.
Yli maan nuo vaunut vierivät –
Veri tippuvi rattaisansa.

Veri tippuvi nuorten ja vanhojen,
Ja lesket ne itkee ja lapset,
Ja turvaa tutisevan vanhuuden
Ne itkevät harmajahapset!

Ja sentään, oi, alla vaunujen
Viel' etsitään onnea – surmaa!
Ja sentään, oi, kansoa Kalevan
Tapa luonnoton vieläkö hurmaa?

Ei, ei! Tuhat kertaa: jyrkkä ei!
Tavan sortua täytyy nurjan!
Me kukistaa tahdomme – kukistaa
Epajumalan korskean, kurjan!

Me tahdomme saarnata taistoa
Ja käyttää ääntä ja kättä
Sen Suomen sortajan sorrannaks, – –
Ja taistella herkeämättä!

Ja n tahdomme kansaa valveuttaa
Ja järkihinsä saada
Ja  nähdä  sen päivän jolloin ei
Epäjumala kansaa kaada!

Maisterikekkerit

[Kasimir Leino. Väljemmillä vesillä.]

Oli sauhua huone täynnä kuin taistelukentällä vaan
Ja pöydällä pulloja seisoi kuin kannokko kaskesmaan,
Yli-ympäri sikarin päitä sekä tahroja liköörin –
Kas semmoiselta se näytti ilokestissä maisterin.

Hän itse on hienoin herra ja silkistä rinnukset,
Nenäkakkulat kallihit yllä ja korkeat kaulukset:
Hän onkin syntyä suurta ja pappa on arvokas mies
Ja rikkaita on heill' on myöskin, – niin ainakin ihmiset ties.

Ja nyt hän on maisteri vihdoin, siis viisas ja oppinut on,
Muka nyt ovat aseet valmiit elon tuimaan taistelohon –
Siis juoskoon hurmaava juoma ja pyöriös taivas ja maa,
Toki sentään maisterismiessä vapauttaan nautti saa!

"Hoi, kyyppari, pullosi poista! Tähän samppanjaas sinä tuo,
Kovin käynyt on äitelääksi ijankaikkinen 'munkkisi' vuo!
Hei, kumppalit, pohjaan maljat, niin saadahan samppanjaa,
Se se silmiä kirkastuttaa ja mieliä kannustaa".

Näin reuhasi maisteri nuori ja kuorossa huusivat muut:
"Jano juuri ei meillä nyt liene, vaan voipihan huuhtoa suut!" –
Niin olikin sauhua syöty! Kovin karvaita sikaarit!
Oli äänissä karkea kaiku ja paineessa tenoorit.

Mut samppanjaa kun saatiin, pian kaikki jo miehistyi,
Taas silmihin tuikahti tulta ja mielet jo virkistyi:
Jo on joukkio soittoa vailla, joku kieliä koskettaa,
Ja toiset ne huojuen säistää ja laulua hoilottaa.

Yks sentään nurkkahan tuonne on hiipinyt hiljakseen,
Hän tuskin on tilkkoa juonut, enin istunut itsekseen:
Tuli maalta hän tuonnoin vasta, ylioppilas nuori hän on,
Sukulaisena maisterin tänne pääs seurahan hienoston.

Ujo onpi hän, kansanlapsi, ei tottunut teeskelyyn,
Hän seurassa vanhempainkin voi vaipua mietteilyyn;
Ja hälle kun vahtova malja nyt tuodahan samppanjaa,
Niin luotaan maljan hän lykkää ja vitkahan virkahtaa:

"Ei, serkkuni, tuota mä juomaa en sentään koskaan jois!
Ken on kansoa köyhää nähnyt, sitä varmaan juoda ei  vois!
Hyvät herrat, te tiedätte kaikki: kato kansalta viljat vei
Ja kun toisilta leipää puuttuu, niin moisia juoda ei".

Sai tulta jo lempeä silmä ja äänikin kirkastui
Ja hän nääntyvät joukot muisti ja muistohon vilkastui:
Hän näki nuo kalpeat kasvot, lapsjoukkion kerjäävän,
Näki ryysyiset, surkeat äidit vilun kourissa kylmäävän.

Hänen mielensä kauas karkaa, ei herroja näitä hän nää:
On nälkähän nääntyvä joukko hänen silmissä seurue tää,
Tuo sauhu on kalman usmaa ja ruumiita pullot nuo
Ja juoma on tuonelan vettä, on musta ja katkera vuo.

Miten onkin hän tänne tullut, mihin kuulua ei hän voi!
Mikä tylsytti tunteet hältä, kun hänkin jo mässäten joi?
"Ei, ei! Pois täältä mä tahdon, pois kansani kurjan luo,
Sen vaivat ja näljät mä kannan, kunis kuolema lohtua suo.

Hyvät herrat, mun lähteä täytyy, mua kutsuvi velvollisuus!
Tähän seuraan en minä kuulu, sen vieras on kansallisuus:
Minä kaukana korvessa synnyin, katovuodet ja hallat mä näin,
Ilojuoma ei maistu mulle, nämä muistot on mielessäin.

Te kaupungin herroja ootte, on vierasta kansa ja maa,
Ja vastaisuus sekä lapsuus teill' lietona kangastaa;
Mut korpien keskeen käykää! Se samppanjakaihonne vie,
Minä vast' olen tullunna sieltä ja sinne on taas mun tie".

Ja hän toisihin riemuten katsoi kuin lausunut heille hän ois:
Miks ette te kanssani seuraa, sehän kaunista kulkua ois!
Hänen silmässä kyynelet kiilsi, vapis ääni ja sylkytti syön –
Ja hän hattunsa äkkiä tempas ja peittohon poistui yön.

Hänen mentyä kotvasen aikaa oli huoneessa hiljaisuus:
Ei koskenut maljaan kenkään. Nous rintahan käskijä uus:
Sun kansasi nälkään nääntyy, sinä samppanjaa vain juot!
Omatunto sun palkitseisi, jos heille sä summan suot.

Oli raskasta huoneen ilma, oli hilpeys häipynyt pois,
Kuka tiesi jo kuin olis käynyt, jos muudan ei huutanut ois:
"Mitä hittoja istutte siinä kuin kirkossa istuttais,
Hei, maisteri! Maljasi pohjaan! Ja sitte jos laulettais!"

Ja taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa
Ja muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa:
Ylimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt,
Ei  tahdo  se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.

Vaan äskeinen hilpeä mieli se seurasta poistunut on;
Ei tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon –
Mikä kumma se sentään vaivas? Miks samppanja maistunut ei?
Tuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?

Tervehdysrunosta 1873 vuoden maisterille

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat.]

Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,
Säkeniä säihkyviä juo kuin janoovainen juo
Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,
Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie!

Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,
Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.

Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas,
Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas,
Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
Enkelinkin sulo-ääni, lempi yksin puuttuis vaan –

Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
Mitähän ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen!
Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
Silloin siunattu on retkes, siunaukseksi sun työs.
Mutta huomaa; lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen,
Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan;
Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa –
Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät, aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
Mut se juuret junttaa maahan, äitiänsä syleilee,
Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti, ylös nostakaatte pää,
Mutta sydänjuuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
Köyhä on se, halpa on se – lempikää sit' enemmin!
Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilkein.

Uus aikajakso alkaa

[Niilo Mantere. Elämän poluilla.]

Uus aikajakso alkaa jo korpein helmassa.
Käy suusta suuhun siellä nyt kumma kuiskina:
"Oi, ällös, veikko, sisko, sä hengen yöhön jää,
Vaan valost', ihanteista uutt' etsi elämää!"

Noin salomailla huuto nyt suuri huminoi.
Noin kaikuu Karjalassa, noin Pohjanmaalla soi.
Myös Auran rantamilta se huuto kohouu,
Ja samaa Savo huutaa ja kaikki Suomi muu.

Ja sydänmaiden joukot nyt nuoret yhtyvät,
Ja päivätyöhön suureen, jalohon ryhtyvät.
Vapise, öinen valta! Nyt viime hetkes lyö!
Nyt poistetahan vihdoin vuossatain synkkä yö.

Nyt kolkot korvet kaikki valolle vallataan,
Ja valon tieltä maahan kaikk' esteet tallataan.
Eik' ennen nuoret joukot nuo aio levähtää,
Kun paheen peikko sortuu, tuo julma, tuhatpää.

Eik' ennen taisto taukoo, – ei tauota se saa! –
Kun ohdakkeista puhdas on hengen viljamaa;
Ei ennen, kunnes poissa yö kokonansa on,
Ja valon valta-istuin on kukistumaton.

Ja vaikk' on vaivaloista ja kovaa taisto tuo,
Ja hornan henget tielle tuhannet esteet luo,
Niin ällös, nuori joukko, sa säiky kumminkaan!
Sun puolellas on oikeus ja siunaus synnyinmaan.

Ja ällös surko, vaikka ei koskaan suotu sun
Satoa vielä saada ja palkkaa taistelun!
Kyll' aikanansa antaa työ jalon palkkion,
Ja voiton suuri hetki se kerran lyövä on!

Es'isäin lailla kulje vaan teitä kunnian,
Se vaikka henkes vaatis ja veres purppuran!
Niin taistele, ett' aika sinusta kerran uus
Vois virkkaa: "Suuri oli tuon polven pontevuus!"

Niin taistele, ett' isäin jos haamut haudoistaan
Nyt nousis keskehemme uutt' aikaa katsomaan,
Ne riemurinnoin lausuis: "Nuo lapsiksemme me
Ilolla tunnustamme heiss' elaä henkemme!"

Et, nuori polvi, kehnornp' isiäs olla saa,
Et isäis töillä maasi mainetta kannattaa!
Vaan omin töin ja riennoin sun mainees niitä sä,
Ja isain puhdas muisto töin puhtain pyhitä!

Ja ihannetta kohden kun kuljet korkeaa,
Niin olkoon tunnuslausees: "Jumala; isänmaa!"
Kun Luojaas, synnyinmaatas sun työsi palvelee,
Ei silloin turma uhkaa, vaan esteet raukenee.

Mut intos harras olkoon, kuin ois se aina uus,
Ja töittes palkka olkoon maas suuri vastaisuus!
Ja vallatkohon valo sun koko olennon,
Niin silloin, nuori joukko, sun voittos varma on!

Ja maailma saa nähdä, mit' aikaan into saa,
Ja kuinka pieni maakin voi suurta suorittaa,
Ja kuinka köyhä kansa myös ponnistuksillaan
Voi yöstä luoda päivän ja soista suuren maan.

Niin kauas siis kun välkkyy siniset Suomen veet,
Ja Suomen salot siintää ja Suomen harjanteet,
Niin kauas ihanteiden nyt lippu liehukoon,
Ja kootkoon nuoret kaikki se valon taisteloon!