VI Tarut

Suomen synty

[Elias Lönnrot. Mehiläinen, 1836. Lyhennetty.]

Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsijoa,
Asuinmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilke'iltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lasna laaksoloissa
Kuunteli kevätkäkeä.

Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauhe'ita.
Ei löynnyt elinsijoa,
Asuinmaata armahinta,
Viikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahannäköiset:
"Ei siinä sijoa mulle,
Ei oloa onnellista."

Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle.
Siirtyi siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät ihanat,
Saavutti sataiset järvet,
Salot, saarimaat tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti,
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komeat,
Lehot, laaksot lempe'immät.

Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevätkäkösen
Laulelevan laaksomailla
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.

Sanan virkkoi, noin nimesi,
Itse lausui ja pakisi:
"Tuotapa minä'i toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopean helähtämätä.”

Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa suloinen,
Maa ihana, arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni,
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen"

Siitä sai nimensä Suomi,
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.

Vieläki kevätkäköset
Laulelevat laaksomailla,
Yhet laaksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa –
Jo on kauanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.

Väinämöisen sanoja

[Kanteletar. Lyhennetty.]

Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Atroa poron perästä,
Lapin maasta taikinoa;
Kielti uimasta uhalla,
Veikan vettä soutamasta.

Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kukkaroa paikattua
Vyöltä miehen naimattoman;
Kielti työtöntä taloa,
Toukoa tekemätöntä.

Kielti vanha Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kielti maata miehetöntä,
Kirvehetöntä kyleä,
Eloa emännätöntä,
Koiratonta kartanoa.

Vielä kielti Väinämöinen,
Epäsi suvannon sulho,
Kullalle kumartamasta,
Hopialle horjumasta,
Vanhan nuorta tahtomasta,
Kaunista käkeämästä.

Sanoi vanha Väinämöinen,
Nuoremmalle veiollensa:
Kaunis on kattila tulella,
Vaikka vettä kiehukohon;
Hyvä mieli miehen päässä,
Vaikka ilman istukohon –
Väki ei väännä hartioita,
Säre ei mieli miehen päätä.

Sanoi vanha Väinämöinen,
Nuoremmalle veiollensa:
Hoia hongaista venettä,
Hoia hongan vestäjätä;
Pah' on orja palkatonna,
Paha paljon palkan kanssa –
Osallahan mies elävi,
Koira toisen kohtalolla.

Sanoi vanha Väinämöinen,
Nuoremmalle veiollensa:
Suo vilja vihattavalle,
Rahat raukoteltavalle! –
Hullu saapoa vihaavi,
Siitä saapi saamatonki,
Viha viepi viljan maasta,
Kateus kalan veestä.

Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Aina auttavi Jumala,
Ajan kunki katkasevi;
Viipyen erät paremmat,
Kauan ollen kaunihimmat –
Harvoin syötti harva verkko,
Silloin suurilla kaloilla.

Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Jumalass' on juoksun määrä,
Ei miehen ripeyessä;
Juokseva johonki saapi,
Käypä kauas kerkiävi –
Usein käypi käypä härkä,
Kun jo hengästyi hevonen.

Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Väli on väätyllä vitsalla,
Väli vääntämättömällä;
Mies tulevi neuotusta,
Koira neuomattomasta –
Tieto ei miestä tieltä työnnä,
Neuo syrjähän syseä.

Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Sitä kuusta kuuleminen,
Jonka juuressa asunto;
Kiitä muille muita maita,
Itselle omia maita –
Omat maat makuisimmat,
Omat metsät mieluisimmat.

Sanoi vanha Väinämöinen
Nuoremmalle veiollensa:
Soisin Suomeni hyväksi,
Karjalan kaunihiksi;
Hyvin ain' elettäväksi,
Kunnialla kuoltavaksi –
Laiskat Lappihin menevän,
Muut veltot Viron vesille.

Aino neiti

[Eino Leino. Sata ja yksi laulua.]

Joukolan joen suulla sinisorsa sousi,
Nurmen kanssa nukahti ja päivän kera nousi.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori veikaten vieri ulapalla;
Sisko asui enimmäkseen emon siiven alla.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Veli nuori taistelohon vaati vanhempansa,
Lunnahiksi lupas Aino-siskon armahansa.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Päivä laski, lummekukka sydämensä sulki.
Väinö vanha kosimahan neittä nuorta kulki.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Sydän kielsi, äiti käski – kumpaa tuli kuulta?
Raitoja hän rakasti ja lempi länsituulta.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Huojui heinä Joukolan joen rannan alla.
Impi itki angervo paaden pallealla.
Kenpä, kenpä joella Joukolan nyt soutaa?

Aamu koitti, niemen päässä karkeloivan keksi,
Aallotarta kolme – Aino-neiti neljänneksi.
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Raitoja hän rakasti ja pelkäs pohjatuulta.
Taisi lunta vanhan päässä talven lumeks luulta,
Murhe, murhe joella Joukolan nyt soutaa.

Väinämöinen Tuonelan joella

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Tuonetar

Miksi huudat, Väinämöinen, venhettä sä multa?
Ei oo vielä katkennunna elon lanka sulta.
Ei se ihmishenki täällä tunne ilon mieltä,
Joka kuolon kutsumatta tulee tänne sieltä.

Väinämöinen

Tietoja ma etsinyt oon elävitten mailla,
Monta niitä saanut oon, mut monta viel' oon vailla.
Tiedot kaikkein syvimmät ne kuolo meiltä salaa,
Siksi sinne kuolon maille mieleni nyt halaa.

Tuonetar

Kyllä tääll' on tietoja, mut ei ne sua auta:
Yksi tie vaan tänne on, sen nimi onpi hauta.
Henget tänne saapuvat, mut eivät ruumihinne,
Ja ken tänne kerran saa, ei palaa enää sinne.

Väinämöinen

Läpi vaarain suurimpain ja läpi kuolojenki,
Tiedon ikilähtehelle rientää ihmishenki.
Tie kun yksi suljetaan, se toisen kohta raivaa,
Ei se kammo kuolemata, eikä karta vaivaa.

Tuonetar

Venheeni mä sulle tuon. Tok' itseäsi säästä!
Luoja lakins' rikkojaa ei kostamatta päästä.
Kuolon salaisuuden Luoja ihmisiltä sulki:
Uskallatko koettaa sa saattaa sitä julki?

Väinämöinen

Rohkeutta rinnassani sanasi ei kaada:
Kaikki pitää uskaltaa, jos suurta tahtoo saada.
Tieteelle mun sydämeni rinnassani sykkää,
Sille uhraan elämäni. Venhe ulos lykkää!

Lemminkäisen laulu

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Ei lampea välkkynyt rauhaisaa
Mun kotini ikkunan alla,
Vaan koskipa vaahtosi vallaton,
Siit' aina on mieleni rauhaton,
Kuin aallolla taistelevalla.

Ei vakainen huounta hongikon,
Vaan lietopa lehtojen helke
Mun heijaili lapsuen kehtohon –
Siit' aina mun mieleni lieto on
Kuin tuulessa lehtien välke.

Ja en lepovuonna ma syntynyt,
Vaan sota oli ankara silloin;
Sen pauhussa viettelin vuosia –
Siit' ain' ilotyöni on taistella,
Kun on sota myrskyisä milloin.

Näin kuohun ma aikani koskena
Ja lemminpä lietona hetken,
Ma taistelen – toivonpa voittoa,
Kun armahan äitini helmassa
Olen päättänyt melskeisen retken.

Lemminkäisen äiti

[Eino Leino. Yökehrääjä.]

Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
Suuri on ulapalla aaltojen raivo.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?

Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
Poikani pieni ja hentoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Heitä jo haukkojen sotakisat kerran!
Kustapa löytänet itsesi verran,
Poikani suuri ja kaunoinen?
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
Tuostapa emollesi surusanat entää,
Poikani synkeä, syyllinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle –
Paha lienet muille, mut hyvä olet mulle,
Poikani lempeä, puhtoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.

Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
Täällä on lämmintä, täällä on lauhaa.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Laske jo lahtesi valkamaan!

Ensimmäinen rautio

[Kanteletar.]

Itse seppo Ilmarinen
Kauan kalkutti pajassa,
Saanut ei kuokkoa kokohon,
Kirvestänsä kiehumahan;
Paaet kasvoi kantapäihin,
Syli syttä hartioille.

Ajatteli aamusilla,
Päivät päässänsä piteli:
"Miks' ei minulla rauta kiehu,
Alla ahjoni valahu;
Taon talven rautoani,
Keitän kirvestä kesosen."

Päätyvi paha pajahan,
Kysyi kehno kynnykseltä:
"Monesko, mokoma seppä,
Kirves sulla kiehumassa?"
"Vast' on viisi valmihina,
Kovin äiä, kun lie kuusi,
Yhen aamusen ajalla,
Yhellä rupeamalla."

Tuon paha sanoiksi virkki:
"Ei sepällä silläkänä
Saane viittä valmihiksi,
Yhellä rupeamalla,
Joka rauan keittelevi,
Hietakopran heittelevi."

Siitä seppo Ilmarinen
Itse ottavi opiksi –
Heitti hietoa tulehen,
Kirvehensä keittehille;
Jopa kohta kirves kiehui,
Rauta ahjossa rakentui.
Se hänen sepäksi saattoi,
Takojaksi tehä taisi;
Ei oppi ojahan kaaha,
Neuvo syrjähän syseä.

Sjöstrandin Kullervo

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Kiitos sulle, jalo taideniekka,
Kuvaamastas meille Kullervon!
Tässä seisoo,kädessänsä miekka,
Nyt se äärettömäst' onneton,
Jok' ois ollut sankariksi luotu,
Kuuluks, kunniaksi kaiken maan,
Jos ois onnea hänelle suotu
Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
Vaan sen syyttään isäin veljesviha
Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
Omat syynsä sitten, oma liha
Veivät rikoksesta rikokseen;
Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
Povea alati polki vaan,
Raivottaret hänet valtaans' saivat,
Kyisill' ajelivat ruoskillaan.

Suru synkkä, ei se taivahainen,
Joka mielen nostaa, kirkastaa;
Vaan se raskas mainen, maanalainen,
Jonk' syöjättäret ilmoin saa,
Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
Pohjaan juonut maljan katkeran
On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
Miekkaa oikea kätensä vahva
Paljastettua nyt kouristaa;
Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
Ylös kärki tuima tuijottaa;
Murehella katsoo Musti maasta
Isäntänsä silmään kamalaan,
Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
"Söisitkö sä syitten sovitukseks
Sydäntäni synkän-syyllistä?”
Kirkkahasti välkkää vastaukseks
Kalpa kylmä, syöläs, terävä!

Kuole, kuole, Kullervoinen pois,
Emon onnettoman ilmoin tuoma;
Summattoman surkee kohtalois
Sull' on julmain jumalien luoma!

Marjatan laulu

[Eino Leino. Yökehrääjä.]

Keinutan kehtoa, laulatan lasta
Vaulussa vemmelpuun.
Nukkuos tähtiä katselemasta,
Vaipuos kuusia kuuntelemasta,
Uinuos äitisi lauleluun,
Keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi
Kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
Varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie –
Sulleko loivempi lie?

Harva on soimi ja hieno on loimi,
Kylmä on yö kuni sois.
Hengitä halla, kohtalon halla,
Hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu,
Tuuti, tuuti lulla!
Uinuos pakkasen untuville,
Armahille, harmahille,
Painuos yöhyen parmahille –
Tais jo Tuoni tulla?

* * *

Miksi et nuku oma kukkani, rukkani?
Itket – kylmäkö koski?
Kylmäkö on? –
Ihme! Lämmin on lapseni poski,
Sulanut seimin on seinä,
Allasi, allasi angervon
Kuumana huokuvi heinä.

Kas, mikä kajastus päälläni päilyy? –
kas, mikä sajastus seinällä häilyy? –
Seimen päällä on tähti,
Tummempi päivää, kirkkaampi kuuta,
Selvempi, suurempi tähteä muuta –
Luojako lähetti tähden sen
Suojaks lapseni valkoisen?

* * *

Keinuos kehtoni vemmelpuinen,
Tuuti, tuuti lulla!
Tuutios lapseni tuiretuinen,
Armahuinen, naurusuinen,
Tuutios rinnoille rakkauden –
Tais jo Unetar tulla?

Kalevan tytär *)

[Kaarlo Aksel Gottlund. Loilu. Otava II, 1832.]

"Kuules mun emoni, kultasein.
– kuuleppas,
Laske minut kedolle käymään!” –
"Vieläpä niin!
Piä suus kun'!
Olithan sa kedolla eilen” –

"Kuules, mun emoni, kultasein,
– kuuleppas.
Laske minut kukissa käymään!” –
"Vieläpä niin!
Piä suus kiin'!
Olithan sa kukissa eilen.” –

"Kuules, mun emoni, kultasein.
– kuuleppas.
Laske minut marjassa käymään!” –
"Vieläpä niin!
Piä suus kiin'!
Olithan sa marjassa eilen.” –

"Kuules, mun emoni, kultasein,
– kuuleppas,
Laske minut karjassa käymään!” –
Vieläpä niin!
Piä suus kiin'!
Olithan sa karjassa eilen.” –

"Kuules, mun emoni, kultasein
– kuuleppas,
Laske minut kylässä käymään!" –
"Meeppäs jos! –
Luuletkos
Että sä kotihis löydät?" –

Plikapa läksi ja kedollen hän kävi
Ja pitkin Pohjanmaita hän juoksi.
Mitäs hän voi
Ja mitä hän toi
Emonsa kultansa luoksi?

Piikapa läksi ja kedollen hän kävi
Ja Karjalata kauas hän juoksi.
Mitäs hän voi
Ja mitä hän toi
Emonsa kultansa luoksi?

Piikapa läksi ja kedollen hän kävi
Ja Savon maita samosi ja juoksi.
Mitäs hän voi
Ja mitä hän toi
Emonsa kultansa luoksi?

Piikapa läksi ja kedollen hän.
Ja Hämeen maita hätin hän juoksi.
Mitäs hän voi
Ja mitä hän toi
Emonsa kultansa luoksi?

Piikapa läksi ja kedollen hän kävi
Ja Uusimaasta Turkuhun juoksi.
Mitäs hän voi
Ja mitä hän toi
Emonsa kultansa luoksi'?

Löysi hän kyntäjän, ja hevosen ja auran
Ja kaikki hän helmaansa peitti
Kaikki hän voi
Ja kotiinsa toi:
"Kuules, mun kultainen äiti:

Minkäpä herhiläisen lehossa ma löysin?
Maassa se möyräs ja möykkäs.
Tarttui niin
Karttuihin kiin'
Ja turpeessa toukkas ja töykkäs!" –

"Kuules, mun piikasein, kultasein,
– kuuleppas,
Laske hänet metsähän jälleen!
Tänneppä he
Tulevat. Me
Vaivumme pois tästä välleen.”

Niinpä ne lauloivat Kalevaisen lapset,
Ja minä heidän voimaansa kiitän
Vaan kadoksiin
He vaipuivat niin, –
Ei heit' oo kuulunna siitten.

Legenda

[Eino Leino. Yökehrääjä.]

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
Ne merta, maata muinoin matkasi,
Niin kerrotaan, he kesä-illan tullen
Myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun,
Mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
Ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
He joutuivat. Sen Pietar' alkoi tälleen:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
Ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mut Herra hiljakseen vain hymyili:
"Voi olla, maa on karu, kylmäki,
Ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
Mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
Suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes,
Ja vainiolta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
Sa istut koivun alla, on kuin täällä
Viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Suomettaren kosijat

[Kanteletar.]

Oli ennen neiti nuori,
Läksi lehmien ajohon,
Ajoi lehmät suota myöten,
Löysi suolta sorsalinnun,
Tavin rannalta tapasi.

Kantoi sorsansa kotihin,
Syötti, juotti sorsaistansa,
Sorsa suorivi pesäsen,
Muni kultaisen munasen.

Hierelevi, hautelevi,
Muna muuttui neitoseksi,
Mikä neielle nimeksi –
Sorsatarko, Suometarko'?
Ei ole sorsatar soria,
Suometar nimi soria.

Oli aikoa vähäsen,
Kului kuuta viisi, kuusi,
Neiti kasvoi kaunihiksi,
Yleni ylen hyväksi,
Kolmet sulhaset käkesi,
Yheksiset ylkämiehet:
Kulki Kuu, ajeli Päivä,
Kulki kolmas Pohjantähti.

Tuli ensin Kuu kosija,
Tuli kullassa kulisten,
Hopiassa helkkäellen:
"Tuleppas minulle, neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Hopiaisihin tupihin,
Kultaisihin kammioihin!”

Eipä neiti mennytkänä,
Tuon neiti sanoiksi virkki:
"Tok' en Kuulle mennekkänä,
Kuull' on kumma katsantonsa,
Muotonsa monennäköinen:
Milloin kaita kasvoiltansa,
Milloin liiaksi leviä;
Öill' on kurja kulkemassa,
Päivällä lepeämässä,
Ei taia taloa tulla”.

Tuli toinen Päivä poika,
Tuli kullassa kulisten,
Hopiassa helkkäellen:
"Tuleppas, minulle neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Hopiaisihin tupihin,
Kultaisihin kammioihin!”

Eipä neiti mennytkänä,
Tuon neiti sanoiksi virkki:
"En mä Päivälle menisi,
Päivä se pahantapainen
Kesän vaivasi vanha,
Talven paahtoi pakkasella;
Heliällä hein'ajalla
Antoi ainoiset satehet,
Kallihilla kaur'-ajalla
Teki pouat ponnettomat.”

Tuli poika Pohjantähti
Kullassa kulisematta,
Hopiassa helkkimättä:
"Tuleppas minulle, neiti,
Lähe pois talosta tästä,
Kultaisihin kammioihin,
Hopiaisihin tupihin!”

Neiti vasten vastaeli:
"Taianpa tähelle mennä,
Tähti se hyväntapainen,
Talossansa aina tarkka,
Koissahan ylen koria,
Otavaisten olkapäillä,
Seitsentähtisen selällä.”

Vieähän Tähen hevonen,
Tallihin talutetahan,
Hienot heinät heitetähän,
Kauravakka kannetahan;
Tähti tuoahan tupahan,
Päähän pöyän laitetahan;
Tuoppi tuoahan olutta,
Mettä kannu kannetahan:
"Syöppä, juoppa, Tähti kulta!”

"En taho syöä, enkä juoa,
Kun en nähne neitoani;
Missäp' on minun omani,
Kussa Suometar soria?”

Suometar soria neiti
Itse aitasta sanovi:
"Sulhoseni suotuseni,
Ylkäni ylimäiseni!
Anna aikoa vähäsen,
Aikoa isottomalle,
Emottomalle enempi;
Ei mua emoni auta,
Oma vanhin valmistele,
Auttavat kyläiset eukot,
Kylän vaimot vaatehtivat,
Kylmä on kyläinen toimi,
Valju vieraan vaatehtima.”