XII Raamattu ja uskonto

Huokaus työtä aljettaessa

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Herra, Luoja taivasten,
Isä armas ihmisen,
Tukemme ja turvamme,
Edessäs nyt nöyrrymme.

Taivahan Sa tähtineen,
Maan ja ilman täytehen
Ihmehiä kaikki loit,
Kaikki lahjat meille soit.

Sult' on päivän kirkkaus,
Kukkasenkin kauneus,
Sulta ihmisjärki myös,
Kaikki, Herra, on Sun työs.

Suo siis, että voisimme
Hyvin käyttää oppimme,
Työllemme suo siunaus,
Toivollemme tointumus!

Lapsen rukous

[Simo Korpela. 75 virttä.]

Taas, rakas Jeesus, Sinullen
On mulla monta asiaa.
Oi kuule ääntä pienoisen,
Kun pyyntönsä hän ilmoittaa!

Sä suuremmaks mun kasvaa suo
Ja paremmaks tee mieleltän'!
Myös ymmärrystä minuun luo
Ain' päivä päivält' enemmän!

Mua saata sanaas oppimaan,
Ett' tuntisin Sun totuutes,
Ett' aina voisin kokonaan
Ma kuulua Sun omakses!

Sä vanhempani siunaa myös,
He rauhass' että elää vois!
Ja täytä heissä armotyös,
Ett' aina omanas he ois!

Myös veljet, siskot rakkahat
Sa suojaa syliis sulkien,
Niin että hekin kasvavat
Hyviksi lapsiks sinullen!

Vie viimein taivaan kaupunkiin
Meit' iäks yhdess' elämään!
Mut ohjaa, hyvä Jeesus, niin,
Meit' ettei pois jää yhtäkään!

Tunnon rauha

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Ah, kellä puhdas tunto on
Ja kalvamaton mieli,
Jonk' ain' on retki polveton
Ja laittamaton kieli,
Jot' oikeast' ei luovuttaa,
Ja väärän puoleen horjuttaa
Voi vilpin viehätykset;

Sen silmä aina kirkas on
Ja otsa puhdas hohtaa,
Povess' on sydän pelvoton,
Jos kunka kumman kohtaa.
Hän on kuin nuori neitonen,
Jokaisen mielitehtoinen,
Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen
Ja Luojanansa luottaa,
Hän kummitusten, peikkojen
Näköj' ei säiky suotta,
Vaan lepää unittoman yön
Ja riemullisna hyvän työn
Hän toimintahan herää.

Jos korven syäntä yksinään
Hän kolkkoakin kulkee,
Tai meren aallot myrskyillään
Hätään jos häntä sulkee,
Hän hämmästy ei silloinkaan,
Hänell' on rauha rinnassaan
Ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen,
Raitis kuin kevätaamu,
Vaan omantunnon-vaivainen
Se hoippuu niinkuin haamu,
Ja päivät sekä pitkät yöt
Sen entiset pahuuden työt
Hänt' aina ahdistavat.

Myrskyssä

[Hilja Haahti. Tuomen terttuja.]

Suuri, suuri on Herrani,
Meri kertovi Herran kunniaa.
Aallot mahtavat pauhaapi,
Kuin lastua, laivaa ne keinuttaa.
Ylt'ympäri jyskää,
Riehuvi, ryskää,
Luonnonvoimat ne raivoaa.
Suuri on Herra
Voimassansa,
Suurta on olla
Suojassansa,
Matkata outoja rantoja kohden
Enkelivartion kanssa.

Laupias, laupias Herrani,
Hän lastaan myrskyssä suojelee,
Merta hän käskee: ääneti!
Ja aallon pauhina hiljenee;
Ja keinuissa laivan
Tyyntä on aivan
Rinnassa, jossa hän hallitsee.
Laupias Herra
Ohjaa meitä,
Rantahan johtaa
Myrskyn teitä.
Kiitos, kiitos Herrani aina!
Lastansa ei hän heitä.

Korven kautta

[R. Calamnius.]

Korven kautt kulki Herran kansa,
Pilven, tulen patsas johtonansa,
Orjuudesta onnen Kaanaaseen.
Ihmismieli toisen tienkin tiesi,
Mutta toisen Mooses, Herran miesi,
Tunsi korven kautta kansalleen.

Korven kautta kulki Herran kansa,
Vaarat, myrkkykäärmeet vastassansa
Mutta "Herran sormi" oppaanaan.
Iloiten kun voittojansa saivat,
Napisten, kun uudistuivat vaivat,
Langeten ja nousten uudestaan.

Korven kautta myös on matka meillä,
Onnen maa ei löydy oikoteillä:
Korven tie – se onnen maahan vie.
Siell' on taisteltava taudin kanssa,
Myrkkykäärmeet siellä hampaillansa
Raatelevat. – Raskas korven tie.

Korven kautt' on matka Kaanaan maalle
Kerjäläisölle kuin kuninkaalle,
Golgatalle korven polku käy.
Kenpä siellä Ristin-Herran näki,
Parantui, – ja kirkas Öljymäki
Sieltä siintää, – muualta ei näy.

Korven kautta auta Herra aina
Meitä vaeltamahan voitokkaina
Kerran päästäksemme kunniaan!
Tuskan tullen, kun jo kurja näännyn,
Auta, Ristin-Herraan silloin käännyn,
Etten jäisi korpeen kuolemaan!

Joululaulu

[Kustaa Urkio. Hämyhetkien hyrinöitä.]

Hän saapuu valkeuden valtias
Luo lapsiensa, yössä kulkeville,
Hän tänne rientää Rauhan Ruhtinas,
Tuo armon suuren surun sortamille
Ja toivon tuottaa ihmisrintoihin.
Jo syttyy taivahalla valon tähti,
Jo itämailta ennusmerkit lähti
Ja Betlehemin aamu kirkastuu.

Hän saapuu elon isä ylhäinen,
Jo Siionissa harpun äänet soi,
Soi taivahassa kuoro enkelten
Ja synnin maassa koittaa huomenkoi,
Yön varjot haihtuu, usvat kohoaa.
Nyt kiitosmielin, iloin ollos, lapsi,
Nyt riemuitse myös vanhus valkohapsi,
Sun kuninkaas taas saapuu mailmaan.

Hän saapuu. Portit hälle avatkaa
Ja tiet te kattakaatte kukkasilla!
Nyt merten aallot hiljaa huojukaa
Ja hiljaa käykööt tuulet tunturilla,
Ett' tulis tyyntä ihmisrintoihin.
Suo sydämesi Herran valitulle,
Hän rauhan suo ja ikionnen sulle,
Kun kerran vie sun suureen Saalemiin.

Lähetysvirsi

[Elias Lönnrot. Album utg. af Nyländingar VI. Vrt. Uusi Suom. Virsikirja n:o 40, 1886.]

Tähti taivahinen kerran
Tietäjiä itämaan
Johdatteli luoksi Herran
Kirkkahalla valollaan
Häntä kunnioittamaan,
Kiittämään, rukoilemaan.

Tähti taivahinen vielä
Onpi nytkin loistava,
Täällä elämämme tiellä
Välkkyvä, valaiseva:
Kirkas tähti taivahan
Se on sana Jumalan.

Sanas valossa Sa meitä,
Jesus armas, johdata,
Tykös myöskin eksyneitä
Harhateiltään taluta!
Suo sen tähtes kirkkahan
Kaikin paikoin loistavan!

Auta, että puhtahasti
Sanas selvä saarnataan
Idäst' aina länteen asti,
Etelästä pohjolaan;
Niinkuin itse sääsit sen
Autuudeksi kaikkien!

Levittää Sä sanaas pyhää
Käskit kaikkeen maailmaan,
Auta, Jesus, siis meit' yhä
Tämä käskys muistamaan!
Saarnaajille Henkes suo,
Siunausta työhön tuo!

Sanas valon anna paistaa
Yli kaikkein kansojen,
Että pakanatkin maistaa
Saisi armon uutisen,
Ja kuin viisaat itämaan
Etsisivät Sua vaan!

Auta, pimeyden valta
Viimeinkin jo vaipusi,
Että kansat kaikkialta,
Kaikki kielet taipuisi
Sua, Herra, kiittämään,
Nimeäs ylistämään!

Helluntaivirsi

[J. L. Runeberg. Suom. Alpo Noponen.]

Käy, taivaan puhdas Henki,
Mun sydämeheni,
Sen vaikka havaitsenki
Niin saastutetuksi.
Loasta syntisestä
Sa yksin voit sen pestä;
Siis ollos apuni!

Mun sielussani majaa
Pitämään riennä jo;
Se valoa on vajaa
Ja kylmä, autio.
Vaan pimeytensä poistaa;
Se voi, jos sinne loistaa
Sun armos aurinko.

Nyt nurmet purppuroinut
On armas suvisää,
Säteitä päivän voinut
Ei talvi säikyttää;
Ne riensi maata kohti,
Ja kukat kohta hohti,
Miss' äsken välkkyi jää.

Vaan senkin, johon yllä
Ei päivä säteillään,
Sa, taivaan Henki, kyllä
Voit saada elpymään;
Siis pyytää uskallanki:
Minusta sulaa hanki,
Tee talven' kevääksi!

En synnin turmelusta
Ma taida puhdistaa,
Valoa, lohdutusta
En itsestäni saa;
Hävittää meret maasta,
Yö taivaalta pois laasta
Ois mulle helpompaa.

Ma turvaan armos huomaan;
Siis riennä, Henki, vaan
Sun pyhä liekkis luomaan
Poveeni sumeaan,
Yö päiväks että vaihtuu,
Pirneys synkkä haihtuu,
Ma omas olla saan!

Kirkastuksen vuorella

[Simo Korpela. 75 virttä.]

Ah tässä mun on hyvä olla
Sun luonas, Jeesus armoinen!
Päss' saatan uskon katsannolla
Jo nähdä iäisyytehen.
Tääll' loppuu muutteet
Ja onnen vaiheet
Ja taukoo puutteet
Ja itkun aiheet
Ja sydän nauttia rauhaa vaan
Saa rakkaassa Herrassaan.

Täss' sanimuu Eliaan kiivas henki
Ja lauhtuu uhkat Mooseksen.
Ja kasvot loistaa kumpaisenki
Paisteesta Herran kirkkauden.
Tääll' lakkaa, laki,
Sun nuhdevirkas.
Niin kurjallaki
On katse kirkas,
Kun sydän särjetty autuutta
Saa nauttia Herrassa.

Täss' elon taakan raskas paino
Ei tunnu raskaalt ollenkaan.
Ja haavoja, joit' iskee vaino,
En luonas, Jeesus, huomaakaan.
Täss' surun juuret
Ja okaat katkee,
Täss' aatteet suuret
Ja pienet ratkee,
Täss' elon tarkoitus selviää,
Jok' ajassa himmeeks jää:

Täss' olkoon mulla onnen maja,
Joss' asua saan päivin, öinl
Ja kirkkauttas, Vapahtaja,
Täss' ihailen ja ikävöin.
Näin uskoss' voittaa
Voin maailmanki.
Uus aika koittaa,
Ja aineen vanki
Vapahtuu kahleista elon tään
Ain' luoksesi elämään.

Jumalan palvelus

[J. L. Runeberg. Suom. Alpo Noponen.]

Mun Herran templin tiellä
On olla suloista;
Niin viihtyy sielut siellä
Kuin liljat tarhassa.

Ne kääntää kukkaterää
Päin päivään ikuiseen
Ja taivaankasteen kerää
Ne virkistyksekseen.

Siell' yksi Henki liittää
Pyhäksi perheeks ne,
Ne puhtain mielin kiittää
Ja uhraa Herralle.

Ja rauhan kartanolla
Kun Herran kiitos soi,
Ken tahtois ulkon' olla,
Taa portin jäädä voi?

Sisällä suloisuutta
Saa Herran tuntea,
Rukoilla voimaa uutta
Valittuin joukossa.

Vaan turhan korska humu
On vallall' ulkona;
Maan riemu on kuin sumu
Tään onnen rinnalla.

Yön teillä kauas harhaan
En tahdo eksyä;
Mä tunnen päivän parhaan,
Sen etsin aina mä.

Mä Herran kasvoin valon
Nään hänen huoneessaan,
Ja sieltä rauhan jalon
Mä sydärneeni saan.

Sokea kirkossa

[Kaarlo Hammar. Kannel ja risti.]

Hän kirkoss' istuvi penkillään
Niin tarkasti kuunnellen,
Mut yö on synkeä silmissään,
On muotonsa murheinen
Ei nauttia valkeudesta hän saata,
Ei katsella kaunista luontoa, maata.

Toki korvansa herkkä se tarkalleen
Sanan kuulevi pienimmän.
Yhä liikkuvat huulensa hiljakseen,
Kuni lausehet toistelis hän.
Mut saarna se kertovi kurjuudesta,
Elon tään sekä riemusta, taivaisesta.

"Myös sokeat siellä saa valkeuden!"
Näin korvihin hälle nyt soi.
Sana riemuinen, sana ihmehinen!
Sitä uskoa tuskin voi:
Näönlahjan saisiko hänkin kerran!
Oi onnea suurta! Oi armoa Herran!

Kädet ristivi hän sekä nostaa pään
Elon huolissa harmentuneen,
Ja kiitos hartahin syämestään
Nyt nousevi korkeuteen.
Hänen otsasa synkeä varjot poistaa
Ja kuin lapsen kirkkaina kasvonsa loistaa.

Pian kotia kohden riemuiten
Hän sauvansa turvissa käy.
Näkö hällä on tyyni ja rauhainen,
Ei murhetta muodossa näy.
Hymysuin hän astuvi joutuisasti
Sama kirkkaus kasvoilla – kuoloon asti.

Rukous maan hedelmästä

[Kaarlo Hammar. Kannel ja risti.]

Oi, Herra, maan ja taivaan Luoja,
Mi kaikki holhot; kaitselet,
Sa suurten, pienten ollos suoja
Ja täytä kaikki tarpehet!

Sa Suomen kansallekin anna;
Min ravinnoksi suonut oot;
Ja leipä joka päivä kanna;
Sun kätes työmme siunatkoot!

Myös köyhää armossasi muista
Ja katsees kurjan puoleen luo,
Ja lahjoistasi siunatuista
Osansa heillekin Sa suo!

Kodeista kurjuus, puute poista
Ja nälkä, vieras armoton,
Suo viljan kasvaa vainioista
Ja auta miehet toivohon!

Myös anna, että lahjojasi
Tääll' oikein käyttää voisimme
Ja Sulle suurest' armostasi
Kiitoksen nöyrän toisimme!

Sydämeni asukkaat

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Yks perkele,
Yks enkeli
Asuvat sydämessäni;
Ne taistelee
Ja kamppailee,
Yks toistaan voittaa koettelee.

Kuin voitolle
Pääs perkele,
Niin sydän synnin ahjona
Se suitsuaa
Ja kuumoittaa,
Kuin Etna tulta tupruaa.

Kuin voittaapi
Taas enkeli,
Se muuttuu lemmen laaksoksi;
Ja rakkautta
Ja rauhaa vaan
Nyt Etnan kohta kukoistaa.

O, milloinkaan
Tään sodan saan
Sydämessäni sammumaan'?
Oi enkeli,
Jos joutuisi
Sun avukses viel' enkeli!

"Vuosi vielä –!"

[Kaarlo Hammar. Kannel ja risti.]

Sun tarhassasi, Herra, on
Niin paljon, paljon puita,
Ma yksin lienen toivoton
Ja kuihtuneempi muita,
Ja usein olen kysellyt;
Sa miksi oot mua kärsinyt.

Ah, kauhistun, kun muistan vaan
Kuin monta, monta vuotta
Jo tulit taintas katsomaan
Ja heelmää etsit – suotta.
Pois käännyit mielin raskahin
Ja – itkevän Sun huomasin.

Ja minä kuitenkin, jos ken,
Oon saanut lempeäsi,
Sa minuun pannut tuhlaten
Oot huoltas, hellyyttäsi.
Miks sitte tällaiseksi sain,
Näin kuivaks, kehnoks laadultain!

Jo hakattuna olisin
Ma kaatunutkin varmaan,
Mut armoa sain kuitenkin
Sun äänes tähden armaan:
"Tää  vuos sen vielä olla suo!
Kenties se vihdoin heelmän tuo."

Niin, "vuosi vielä", Herrani!
Ma tunnen mieles laadun.
Miks oiskaan Sulle hyödyksi,
Jos kelvotonna kaadun!
Sun lempes hukkaan mennyt ois,
Jos heelmätönnä kuihdun pois.