Liite.

198. Sakari Topelius.

Toppelius-suvun kantaisä muutti kolmikymmenvuotisen sodan aikana Toppilasta muutaman kilometrin päässä olevaan Ouluun, missä suvun jäsenet, jotka olivat ahkeria kelpo ihmisiä, sitten elivät huomiota herättämättä. Eräs heistä, tullikirjuri Mikko Mikonpoika Toppelius, nai kastetun juutalaistytön Maria Zebulonin, ja siitä alkaen ilmenee tässä suvussa taiteilijataipumuksia. Näiden pojanpoika, Mikael Toppelius, joka syntyi v. 1734 ja kuoli v. 1821, oli Suomen ensimmäinen taidemaalari. Mikael Toppelius maalasi raamatullisia kuvia neljäänkymmeneen Suomen kirkkoon, enimmäkseen maamme pohjoisosissa oleviin. Hänen teoksensa joutuivat unhotuksiin, mutta Muinaismuistoyhdistys on kuitenkin viime aikoina tutkituttanut ja kopioittanut niitä. Tämä huomaamatta jäänyt maalari on kuitenkin kuin valonjuova taivaanrannalla, sillä hän on suuren runoilijamme isoisä.

Zacharias Topelius.

Maalari Mikael Toppeliuksella oli yksitoista lasta; yksi niistä, Sakari-niminen, tuli lääkäriksi. Lääketieteen kandidaattina hän teki isänsä kanssa, joka oli myöskin rokottaja, matkoja aina Vuokkiniemeen asti Suomen rajain ulkopuolelle Vienan meren rantamaille. Tällä vähäpätöisellä seikalla oli tärkeät seuraukset. Nuori lääkäri näet tutustui täällä suomalaisiin runoihin. Hän kokosi niitä suuren joukon ja julkaisi ne painosta nimellä "Suomen kansan vanhoja runoja" tullen siten Elias Lönnrotin edeltäjäksi.

Tämä tohtori Topelius - hän kirjoitti sukunimensä näin - oli runoilija Sakari Topeliuksen isä. Runoilija syntyi v. 1818 tammikuun 14 päivänä Kuddnäsin talossa Uudenkaarlepyyn lähellä. Äidin nimi oli Katarina Sofia Calamnius, vanhaa pohjalaista kauppiassukua.

"Koivuniemi", Topeliuksen koti.

Hyvässä maalaiskodissa Lapuanjoen rannalla kasvoi Sakari Topelius yhdessä nuoremman sisarensa kanssa. Äiti oli älykäs kasvattaja, ja isä valvoi lasten leikkejä ja toimi niin, että hento poika karaistui ruumiiltaan ja hengeltään. Hän sai kuppuroida lumikinoksissa kintaitta ja lakitta päin ja kesäisin käydä avojaloin. Pitipä vielä joskus vapaaehtoisella itsensäkieltämiselläkin karaista luontoansa. "Voita itsesi!" oli isän alituinen neuvo. "Saat mielelläsi sitä tehdä, mutta koeta, voitko olla tekemättä!" Kun kaikkea hyvää ja hauskaa suotiin hänelle lämpimästä sydämestä, ei tämä kieltäymys ollut liian raskas; sen tarkoituksena oli vain saada hänet voittamaan halujansa, mutta ei riistää häneltä vapautta ja iloa.

Isä, joka oli suuresti mieltynyt luonnontieteisiin, työskenteli poikansa ja tämän toverien kanssa, teki kokeita sähkökoneella, magneetilla ja aurinkolasilla sekä opetti heidät tuntemaan tahtitaivasta. Tahtoipa hän vielä lisäksi, että poika joskus olisi läsnä niissä ruumiinavauksissa, joita hän piirilääkärinä toimitti.

Topeliuksen tovereita tähän aikaan olivat m.m. Aleksanteri Lithén ja Svante Svahn. He kiipesivät puihin, leikkivät myllyn ja pajan luona, piirustivat karttoja Kuddnäsin tiluksista ja saaristosta, onkivat joen rannalla ja tekivät pitkiä merimatkoja Topeliuksen enon kanssa. Tämä raitis, iloinen kesäelämä kehitti sitä syvää luonnonelämän tuntemusta, joka on satujen kirjoittamiselle välttämätön ehto. Kotosalla Topelius luki kotiopettajan*) johdolla, pyydysti hiiriä saaden kaksi äyriä kappaleelta, josta elinkeinosta hän piti kirjaa, sekä mukaili ja kirjoitti itse pikku kirjasia, joissa joskus oli kuvia sekä järjestysnumero, painovuosi ja painos ilmoitettuina. Näistä mainittakoon "Riimisanakirja", "Robinson", "Tappelu", "Siirappi" (toinen painos!). Niiden tavallinen hinta oli kolme neulaa. "Louhikäärme", hänen oma sepittämänsä satu, jonka tähän painatamme, maksoi 6 neulaa.

Ensimmäisen runonsa Topelius kirjoitti seitsenvuotiaana keltavarpusen haudalla:

Pikku tipu iloinen,
lennä Luojan taivaaseen!
Kiitos, että muistit mua,
mun on ikäväni sua.

Isän sananparsi: "Ei päivää rivitöntä, kunnon mies elää kynällään" osui pojassa hyvään maahan. Hänen kymmenennestä ikävuodestaan alkaen on melkein joka päivältä muistiinpano, jos ei muualla niin almanakassa. Esim. v. 1828: "23 p. toukokuuta ongin; 24 p. luin koko iltapäivän katkismusta; 27 p. tanssin Calamniusten luona; 28 p. oli minulla lupaa koko päivä; 29 p. aloin toden teolla lukea kreikkaa; 7 p. heinäkuuta sain 5 ahventa; 8 p. paistoin ja söin ne; 9 p. hajoitettiin sikolätti." Sanotaan myöskin: ostin pallon, leivoin, oltiin Toivo-laivassa, sain 50 kiiskeä, vein heiniä korjuuseen, minulla oli vieraita, aloin pyytää hiiriä, olin valepuvussa, kastoin kynttilöitä, laitoin kartan, mylly kävi, isoäiti sairastui, y.m.

Yksitoistavuotiaana hän lähti ensimmäiselle koulumatkalleen Ouluun, jossa asui setänsä luona. Silloin oli koulupojilla toiset olot kuin nykyään. Heidän täytyi mennä kouluun pimeinä talviaamuina kello 6-7:n välillä. Pienimmästäkin virheestä annettiin kämmenpatukkaa yhteenpalmikoiduilla koivuvitsoilla. Mutta ainoastaan kaksi kertaa, koko kouluaikanaan Topelius sai maistaa patukkaa: toisen kerran siitä, että oli laiminlyönyt mennä kirkkoon, ja toisen siitä, ettei ollut lukenut läksyjänsä venäjänkielessä.

Paitsi sedän kotia oli toinenkin, tätien koti, hänelle avoinna. Näillä oli pieni lainakirjasto, jossa oli runsaasti rosvoromaaneja ja ritarikertomuksia. Kotona hän ei ollut saanut lukea muuta tämänlaatuista kuin WaIter Scottia ja isä oli tädeille ilmoittanut toivomuksen, etteivät antaisi hänen lukea muuta kuin historiallisia teoksia. He kuitenkin panivat katkoon vain hurjimmat rosvokertomukset, niin että monta "hauskaa kirjaa" jäi kirjastoon, ja täällä opinhaluinen poika ensin tutustui Rinaldo Rinaldiniin ja muihin jaloihin rosvoihin, jotka sitten tapaamme hänen lastennäytelmissään.

Lukukausien läksynlukemisen ja karkaisevien leikkien jälkeen tuli loma-ajat ja matkat rakkaaseen kotiin.

Kolmentoista vuotiaana Topelius kadotti isänsä, ja seuraavana vuonna (1832) hän matkusti Helsinkiin erään vanhemman toverin seurassa. Tämmöinen pitkä matka antoi virikettä hänen rosvoromaaneilla ravitulle mielikuvitukselleen. Kun lisäksi kerrottiin, että joukko elinkautisia vankeja oli karannut ja että matka oli vaarallinen, otti hän mukaansa Kuddnäsista kaksi vanhaa Kaarle XII:n aikuista ratsuväen pistoolia. Toiseen hän pani hauleja ja toiseen suoloja. Jälkimmäistä hän piti viritettynä kädessään. Majataloissa hän telkesi ovet yöksi ja haeskeli laskuovia permannoista. Mutta, ikävä kyllä, ei koko matkalla sattunut yhtään jännittävää seikkailua.

Sakari Topeliuksen päiväkirjan sivu ensimmäisiltä ylioppilasvuosilta.

Helsingissä hän asui Johan Ludvig Runebergin luona ja luki hänen johdollaan viiden muun pohjalaisen pojan kanssa kaksi tuntia päivässä. "Runeberg se minua opetti panemaan arvoa historiaa", sanoi Topelius kerran näista ajoista puhuessaan. Kaksi lukukautta hän asui Runebergin kodissa ja sai siellä kuulla monta herättävää keskustelua. Hänellä oli lisäksi se onni, etteivät häntä opintoaikana taloudelliset huolet painaneet. Näin hän tuli 5 p. kesäkuuta 1833 ylioppilaaksi. Hän oli silloin ainoastaan viisitoistavuotias.

Ensin aikoi Topelius ruveta lääkäriksi kuten isäkin, mutta hän oli vielä liian lapsellinen tunteakseen itseään. Kun hänen useita vuosia myöhemmin piti aloittaa työtänsä anatomiasalissa, ei hän voinutkaan sitä jatkaa, sillä hänessä heräsi sama vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ollessaan läsnä isänsä toimittamissa ruumiinavauksissa. Pitkät illat hän vaelsi yksin taistellen sisällistä taistelua, joka päättyi siten, että hän valitsi toisen elämänuran.

Näinä vuosina hän seurusteli edelleen Runebergin kodissa, johon Suomen etevimmät miehet siihen aikaan kokoontuivat, sekä otti osaa pohjalaisen ylioppilasosakunnan toverielämään. Elämän vakavuus ja isänmaantunne olivat jo hänen mielensä vallanneet. Niistä runoista, joita hän hiljaisina iltahetkinä kirjoitteli, ja hänen päiväkirjakyhäyksistään saattaa jo huomata, kuinka hänen sielunsa kasvoi ja lämpeni Jumalalle ja isänmaalle, kaikelle suurelle ja jalolle.

Vuonna 1840 Topelius seppelöitiin filosofian maisteriksi ja tuli seuraavana vuonna "Helsingfors Tidningar"in toimittajaksi. Siihen aikaan ei saanut sanomalehdissä kosketella valtiollisia kysymyksiä. Mutta Topelius antoi lämpimän isänmaanrakkautensa ilmetä runoudessa. Runossa "Jäänlähtö Oulunjoesta" hän kertoilee luonnonkuvauksissa maansa ikävöimistä. Vuonna 1845 ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa "Kanervankukkia" (Ljungblommor).

Mutta hänen sanomalehtensä ei sisältänyt ainoastaan runoja. Siinä ilmestyi myöskin tuo yleisesti tunnettu romaani "Välskärin kertomuksia", joka myöhemmin julkaistiin kirjana. Tämä kirja tutustutti yleisöä Suomen historiaan sytyttäen lukijain sydämet. He oppivat uskomaan, että Jumala oli heidän kansalleen antanut tehtävän, ja ettei mikään hätä, mikään koetus voinut sitä havittää, ellei se vain menettänyt luottamusta itseensä. Helsingfors Tidningarissa julkaistiin myöskin kertomuksia, jotka myöhemmin ovat ilmestyneet nimellä "Talvi-iltain tarinoita". Nämäkin käsittelevät isänmaallisia aiheita.

Vuonna 1854 Topelius tuli Suomen historian professoriksi, jonka toimen hän myöhemmin vaihtoi pohjoismaiden historian ja sittemmin yleisen historian professorin virkaan.

Yliopiston opettajana hän työskenteli täysikasvuisten hyväksi, mutta jo kauan sitä ennen oli hänen tehtävänsä lasten hyväksi hänelle selvinnyt. Jo vuonna 1847 hän julkaisi ensimmäisen satukirjansa. Sitten ilmestyi kirja toisensa jälkeen. Me tunnemme ne kaikki. Tunnemme Laiva Refanutin, Koivun ja tähden, Valterin seikkailut, Pikku Matin ja Höyhensaaret. Kaikille Suomen ja Ruotsin lapsille tuli näiden kautta tutuksi setä Z. T., ja tuskin koskaan on kaksi mutkikasta kirjainta tullut niin tunnetuiksi kuin hänen nimimerkkinsä.

Vuonna 1856 hän julkaisi "Luonnon kirjan" ja 1875 "Maamme kirjan". Näillä hän köyhimpiinkin koteihin kylvi ajatuksensa Jumalasta ja isänmaasta. Ei ole enää mökkiäkään Suomessa, ei ole enää niin tietämätöntä ihmismieltä, missä ei piilisi edes muutamia näistä kirjoista sirahtaneita siemeniä, itääkseen ajan täyttyessä.

Suomi oli herännyt Aleksanteri II:n hallitessa. Valtiopäivät oli palautettu entiseen voimaansa, kansakouluja oli perustettu, Runeberg julkaisi Vänrikki Stoolin tarinat. Kaikkialla orasti ja kasvoi. Suomen huomattavien miesten joukossa oli yksi, jolla enemmän kuin toisilla oli oikea lapsenmieli ja joka sentähden voi tunkea pienimpäänkin soppeen, mihin toiset suurilla teoksillaan eivät voineet päästä. "Lukemisia lapsille" nimisten kirjojensa kautta Topelius tuli opettajaksi näille tuhansille pienokaisille, jotka näin sadun muodossa oppivat tajuamaan suuria ja jaloja käsitteitä, ja Topeliuksen ohjaamina sukeutui heistäkin Suomen tulevaisuuden sotureita.

Topelius julkaisi monta teosta: runokokoelmat "Uusia lehtiä" ja "Kanervia", näytelmiä, historiallisia kertomuksia ja uskonnollisia kirjoja, niiden joukossa "Evankeliumi lapsille". Hän kirjoitteli lapsia varten viimeisiin ikävuosiinsa saakka. - Hän vaati jo aikaisin naiselle suurempaa vapautta opintoihin ja omakohtaiseen kehitykseen ja on suuresti vaikuttanut siihen, että. Suomen naiset nykyään kirkastunein katsein voivat ottaa osaa isänmaalliseen työhön kodissa ja sen ulkopuolella. Mutta toiseenkin tärkeään kysymykseen tämä lämminsydäminen runoilija ja isänmaanystävä vaikutti. Suomen kansa oli kehittyessään jakaantunut kahdeksi puolueeksi, suomenkieliseksi ja ruotsinkieliseksi, joiden kesken vallitsi suuri katkeruus. Koko elinaikansa kehoitti Topelius yksimieliseen työhön yhteisen, jakamattoman isänmaan puolesta; Viisaan isän sanoja olivat hänen sanansa:

"0le koivu taikka kuusi rannalla,
Mut maasi poika ennen kaikkea."

Vuonna 1879 Sakari Topelius erosi yliopistosta ja muutti huvilaansa Koivuniemeen Helsingin edustalle. Täällä hän sitten eli lähes 20 vuotta miehenä, joka saattoi ympärilleen yhdistää kaikki maansa puolueet.

Sakari Topelius vanhuksena ongella. Runoilijan vävyn, ruotsalaisen taiteilijan Acken, piirros.

Suomen muut suurmiehet menivät manalan maille toinen toisensa jälkeen. Topelius yksin oli jäljellä ahkerana työmiehenä, uskovana tietäjänä viimeiseen asti. Suomen ja Ruotsin lapset kirjoittelivat hänelle, äidit kertoivat hänestä lapsilleen. Hänen hedelmäpuunsa kukoistivat, linnut nokkivat lautasella hänen ikkunansa edustalla, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset kasvoivat hänen ympärillään. Kaikesta hän kiitti Jumalaa. Usein nähtiin hänen tuijottavan pesän hiillokseen niin kummallisen syvin katsein, kuin olisi hän katsonut tuleviin aikoihin ja ennustanut syntymättömien sukupolvien kohtaloita. Oli niinkuin olisi hänessä hänen juutalaisen syntyperintönsä mukana säilynyt säkene Israelin profeettain henkeä.

Helmikuussa vuonna 1898 hän sairastui, sittenkuin hän täyttäessään 80 vuotta vielä kerran oli vastaanottanut koko kansansa ja koko pohjolan rakkauden ilmaisut. Hänen huulensa kuiskailivat vielä kuumeen houreissa "Jumalan kunniaa". 12 p. maaliskuuta hän vielä saattoi ilolla tervehtiä auringonsäteitä, jotka leikkivät sairasvuoteella, mutta kello 1/2 12 yöllä hänen henkensä vapautui, tähtien tuikkiessa hänen kotinsa päällä.

Hänen viimeinen tervehdyksensä eräälle hänen tyttärensä pojalle oli: "Vie terveiseni kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorisolle!" Ja se on kulkeva tälle nuorisolle senkin jälkeen, kun meidän aikamme lapset ovat tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja itse saaneet lastenlastenlapsia, sillä enemmän kuin useimmat muut Topelius edusti kaikkea, mikä Suomen kansassa on parasta. Semmoisen miehen sanat pysyvät aina - kuten psalmissa sanotaan - lähteenä, josta monet tulevat juomaan.

199. Kotiintulo koulusta.

Aurinko laskee koivujon taakse tyyneen järveen. Kultaa on vedessä, viileyttä ilmassa; taivaan rauha yli kaiken maani.

Kesäkuu on parhaillaan, tuomet kukkivat, kaikki linnut laulavat metsässä. Palaan koulusta kotiin. Tie tuntuu niin pitkältä, sydän niin täyteläiseltä. Tahdon ajatella jotakin muuta, koska on vielä palanen matkaa kirkkomäelle.

Mitä kaikkea olenkaan oppinut ja nähnyt siitä aamusta alkain, jolloin kiipesin tikapuille tuolla kotona ja mietin tuota käsittämätöntä sanaa: meidän maamme! Nyt sen tunnen - taikka oikeammin, tunnen vähäisen nurkan siitä - ensimmäisen kirjaimen pitkästä läksystä. Mutta nyt tiedän, että se ansaitsee rakkautta ja minkävuoksi sitä rakastamme. Taivaallinen isäni, suo mbiun oppia paljon, paljon enemmän isänmaastani, jotta tulisin sille kelvolliseksi ja voisin palvella sitä koko elinaikani!

Kuinka ihmeellisesti Jumala kuitenkin on luonut tämän maan ja siunannut sen köyhyyttä! Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, etäinen, piilossa oleva ja unhotettu, ja kuitenkin ihanin, parhain, rakkain ja iloisin maa meille! Mitä sellaisesta maasta on, jossa ihminen alituisen kesän helmassa istuu kylläisenä luonnon valmiiksi katettuun pöytään? Kaikkea tarjoaa se hänelle, mutta ei tuota iloista kunniata luoda jotakin uutta ja parempaa, ei tuota kieltäytymistaidon voimaa, ei tuota vapaata tuntoa, ettei ole kenenkään orja. Minä tahdon olla luonnon herra enkä sen kuokkavieras. Minä tahdon olla Päiviö, joka sai erämaan ja teki sen huvitarhaksi. Oi, äitini, oikein sanoit: senpä eteen vasta kannattaa elää!

Ja tätä kansaa, jonka Herra Jumala on asettanut tänne maailman ääriin kiviä vääntämään, kuinka rakastankaan sitä ja sen levollista voimaa! Se on sellainen, miksi luonto ja onnenvaiheet ovat sen tehneet: rosoinen, vanha puu kivikkomaassa. Mutta kun karsimme pois kuivat oksat, kun hankimme sille ilmaa ja valoa ja luomme tuoretta, uutta multaa sen juurille, katso, silloin se on byöntävä viheriöitä latvaterttuja, silloin se on kukoistava raittiina ja nuorena. Kun ajattelen, mitä tämä kansa on kokenut kuolematta, mitä se on kestänyt murtumatta, mitä se on kärsinyt epätoivoon joutumatta; silloin näyttää minusta, ettei se koskaan saata murtua, niin kauan kuin sen juuri on terveenä. On ainoastaan yksi vihollinen, joka sen saattaa kuolettaa turmelemalla sen sydämen, ja sen nimi on Velttous. Mutta, katso, silloin taas tuo kova, kylmä ja köyhä maa ylt’ympärillä kehoittaa ja sanoo: "Tee työtä!" Ja veltostunut kansa herää niinkuin unesta, havaitsee olevansa alastonna kinoksilla, tuntee itsensä ja elää!

Jota enemmän ajattelen, mitä olen lukenut tämän kansan menneisyydestä, sitä paremmin käsitän, kuinka ihmeellisesti Jumala on johdattanut sitä syväin, pimeiden laaksojen kautta valon kukkuloille. Se kuului suureen, lukuisaan, mutta köyhään, oppimattomaan, pitkin puolta maailmaa hajoitettuun kansakuntaan. Jos Jumala olisi jättänyt Suomen kansan rauhaan omien voimiensa nojaan, olisi siitä tullut samanlainen koito, hukkaantenut ihmiskunnan pirstale kuin nuo poloiset, kuihtuvat kansat Siperian erämaissa. Mutta Jumala on arniollisesti valinnut tämän kansan monista sen sukulaisista. Minkätähden? Sitä en tiedä: kenties senvuoksi, että hän alusta alkain oli sille antanut suurempia luonnonlahjoja kuin toisille. Niin hän ohjasi sen kulkua kauemmaksi länteen, jossa se tuli yhteyteen slaavilaisten ja germaanilaisten kansain kanssa. Siellä Jumala sen asetti vieraa ruotsalaisen vallan alaiseksi, joka oli tarpeeksi väkevä sitä suojelemaan, mutta ei kyllin suuri tai mahtava sitä nielemään. Ja sidottuna niinkuin nuori puu tähän tukeen kasvoi ja edistyi Suomen kansa, kovien myrskyjen karkaisemana. Sen perusluonne on itämainen, aasialainen; mutta kun se on saanut parhaan, mitä Eurooppa sille voi antaa, kristinopin, vapaan yhteiskunnan ja länsimaisen sivistyksen, niin siinä on kumpaakin, itämaata ja länsimaata. Sellaisista kansoista voi Jumala jotakin tehdä. Kun aika sitten oli täyttynyt, päästi Jumala sen Ruotsin siteistä ja liitti sen uusilla siteillä Venäjään, ikäänkuin sillä viitatakseen sen alkuperään. Sillä siinä kohden näyttää Jumalan tarkoitus olevan aivan selvä, nimittäin että Suomen kansa on tuleva opettajaksi ja esikuvaksi monelle hukkuvalle heimolaiselleen, samassa kun se itse tekee sukunsa ominaisuuden hyödyttäväksi ihmiskunnalle. Ja kun sen väkiluku kerran kasvaa 10 miljoonaksi.

Näen kotini, näen sen, ikkunat kimaltelevat etäällä ilta-auringon valossa! Tuolla on meidän oma syöttöhakamme, tuolla on peltomme. Jo näen aidan, veräjän, ometan ja kaivon. Tuolla on paikallaan vanha, savuttunut riihi nokisine ovineen, jossa ennen hyppelin tasakäpälää oljilla. Oi, kuinka kaikki on entisen kaltaista, ja kuinka kaikki on kaunista! Punainen lato on saanut uuden katon, puron yli johtava silta on hiljan korjattu. Kas niin … nyt korkeat kuuset estävät taloa näkymästä! Kuinka tie on pitkä! - pitkä! pitkä! Kuule, tuolla haukkuu koira. Se on Musti, niin, varma olen siitä, se vainuaa minun tuloani.

Tie tekee mutkan; tässä ovat nuo vanhat haavat, joihin varikset tapaavat iltaisin kokoontua. Eteenpäin, eteenpäin; - oi, jospa voisin lentää! Ja nyt näen veräjän, kartanon, portaat aivan läheltä. Joku tulee tiellä ... levIttää kätensä ... se on minun äitini, minun rakastettu äitini, joka tulee minua vastaan. Kuinka olen onnellinen, hyvä Jumalani; sinä olet antanut minulle kaikki, - äidin, kodin, isänmaan! Oi, Jumala olkoon kiitetty!