Kotikirjaston uumenista
Maamme kirja, Zacharias Topelius, 512 sivua, 199 tekstiä, WSOY, 1934, 38. painos.

 

Kolmas luku. Pakanalliset jumalat ja sankarisadut.

93. Pakanallisten suomalaisten jumalat.

Jo kauan ennenkuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen oppinsa ihmisille, oli hän itse laskenut hämärän aavistuksen heidän sydämiinsä. He näkivät päänsä päällä taivaan ukkosineen ja salamoineen, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman yhtenään vaihtelevan. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi, heidän elämänsä lakastui kuin kukkanen kedolla, ja he etsivät Jumalaa turvautuakseen johonkin iankaikkiseen, joka ei oIlut maallisten muutosten alainen.

Mutta he etsivät Jumalaa näkyväisessä maailmassa eivätkä tietämättömyydessään tietäneet, että Jumala on näkymätön henki, joka kaikkialla läsnäolevana ilmaisee voimansa luonnossa. Siinä sokenivat heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. Suomalaiset uskoivat hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja nimittivät häntä Jumalaksi ("hyväksi"). Koska vanhuutta pidettiin suuressa kunniassa, sanottiin taivaan Jumalaa myöskin Ukoksi. Hänen luultiin hallitsevan pilvien kulkua, ukkosta, lunta, rae- ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan vastustaa; pilvi oli hänen paitansa, salama hänen nuolensa, ja hän näkyi joskus taivaan rannalla, siniset sukat ja kirjavat kengät jalassa.

Ukon puolison nimi oli Rauni ja hänelle oli pihlaja, "pyhä puu", pyhitetty. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli nuoria, kauniita poikia ja tyttäriä: Päivätär, auringon tytär, Kuutar, kuun tytär, Tähdetär, tähden tytär. Yksi auringon pojista oli Panu, tulen henki. Luonnottaret olivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan. Ilman tytär, Ilmatar, oli avullisena maailman luomisessa, mutta Tuulen tytär oli huonosti kasvatettu tyttö, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär, Etelätär, antoi kovan poudan aikana sadetta, ja kesän tytär, Suvetar, suojeli metsässä karjaa.

Veden jumalan nimi oli Ahti, arvokas ukko, jolla oli pitkä, merenruohoinen parta. Hän asui kallioluolassa, Ahtolassa, ja hänellä oli äärettömät aarteet, joita hän oli merenkulkijoilta ryöstänyt ja harvoin antoi takaisin. Hänen vaimonsa oli antelias Vellamo, jolla oli yllä sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen vaippa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevaista lasta, ja aallon tytär, Aallotar, suki välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa harjalla hopeapäällä.

Maan valtava äiti oli Maan-emo, ja häneltä rukoiltiin runsasta vuodentuloa. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainen Tapio, jolla oli päässä korkea havuhattu ja yllä naavaturkki. Hänen asuntonsa oli kaunis Metsola, jossa Tapiolla oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsa Mielikki kantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän näki hänet vihaisena, rumissa, huonoissa. vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän näki hänet lykkyvaatteissa, kädet kullan kääreissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan. Sillä kaikki metsäneläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta palvelijaa ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia. Nyyrikki veisti pilkkoja puihin, jottei metsästäjil eksyisi; TeIIervo johdatti karjan kotiin; Tuulikki levitti punaisen silkkihuivinsa sillaksi ojan poikki. Metsänpiika, Tapion pieni palvelustyttö, eli sulalla medellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.

Hiitolassa, kaukana autiossa vuoristossa, asui julma Hiisi. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhujen haltija, hän hioi miekat terävimmät. Maan alla, Tuonelassa, oli kuolleiden valtakunta, johon vainajia kuljetettiin yhdeksän meren ylitse. Sen verenhimoinen kuningas oli Tuoni, jonka häijy vaimo oli miehensä apuna kuolleita vartioimassa. Pojilla oli vaskisormet, tyttäret olivat rumia ja ilkeitä, mutta häijyin oli sokea Loviatar, kipujen äiti.

Paitsi näitä oli monta muuta sekä hyvää että pahaa olentoa, jotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Joka puussa, joka vuoressa, joka lähteesä asui haltia: kaikessa oli eloa, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin oli Jumala kaikkivaltias pakanain käsityksessä ikäänkuin särkynyt moneksi tuhanneksi pirstaleeksi, jokainen pirstale Jumalasta oli johonkin luonnonesineeseen kiintynyt.

Ihmisen henki yksistään oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita luontoa ja lumota jumalat sanan voimalla. Hän voi luvuillaan luoda luonnonesineitä tai muuttaa ne muuksi. Hän voi loihtia esiin ukontulen, raesateen, hallan, vedentulvan, hän voi nostaa tauteja ja karkoittaa niitä. Tätä kaikkea varten hänen tuli tietää kappalten synnyt, ja silloin hän oli kaiken hallitsija, paitsi kuoleman, jota hän ei voinut lumota, kun ei tietänyt sen syntyä.

Kaikessa tässä oli hiven jumalallista totuutta. Sillä Suomen kansa on kaikkina aikoina miettinyt korkeita asioita ja rakastanut viisautta, jota se on kunnioittanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi Jumalan ilmoittamaa sanaa löytääkseen sen Jumalan, jota se niin kauan oli turhaan etsinyt.

Suomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli hyvin yksinkertaista. Heillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, pyhiä jokia ja lähteitä, pyhiä eläimiäkin, esim. karhu. Luullaan heillä myöskin olleen epäjumalia ja epäjumalankuvia. He palvoivat jumaliaan rukouksilla ja uhreilla, joita toimitti perheenisä, perheenäiti tahi kansan viisaat miehet. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun. Kalastaja antoi lihavimman osan saaliistaan, kaskenviljelijä uhrasi kasken jyviä, perheenemäntä tiputti maahan muutamia maitopisaroita maahisille. Metsästäjä leikkasi haavan peukaloonsa ja vuodatti muutamia veripisaroita muurahaispesään Tapiolle uhriksi.

 

94. Kalevala ja Elias Lönnrot.

Piispa Agricola alkoi, enemmän kuin 370 vuotta takaperin, ensimmäisenä kirjoittaa muistiin kohtia suomalaisesta mytologiasta eli jumalaistarustosta, ja sittemmin ovat toiset paremmalla menestyksellä keräilleet tämän pakanallisen uskonnon jäännöksiä. Kauan aikaa tiedettiin, että vanhoja suomalaisia runoja vielä kansan keskuudessa laulettiin. Papistolle eivät nämä pakanuuden jätteet olleet mieluisia, ja moni harras kristitty katseli niitä pelolla ja kauhistuksella. Niin tapahtui, että paljon näitä muinaisajan runoja, jotka eivät olleet kirjaanpantuja, vaan kulkivat muistissa polvesta polveen, joutui unohduksiin ja säilyi ainoastaan Karjalassa ja muutamissa muissa etäisissä paikoissa. Mutta sielläkin moni valitti, että heidän lapsuutensa aikana isät lauloivat paljon lauluja, jotka sitten olivat jääneet unohduksiin, ja nuoremmat laulajat eivät enää voineet muistissa ja voimassa vetää vanhemmille vertoja.

Lönnrot
Elias Lönnrot.

Enemmän kuin sata vuotta on nyt kulunut siitä, kun professori Porthan Turussa alkoi muistiin kirjoittaa muutamia näitä vanhoja runoja ja huomasi ne suuriarvoisiksi kansan muinaisajan tuntemiselle. Hänen aikanaan ja hänen jälkeensä rupesivat oppineet miehet, semmoiset kuin Ganander, Lencqvist ja muut, etsimään runoista, mitä tahtoivat tietää pakanuuden uskonnosta. Näiden jälkeen alkoi tohtori Topelius koota ja painattaa runoja, joita karjalaiset laulajat hänelle laulolvat. Yhä useampia sellaisia runoja löydettiin, niiden arvoa ruvettiin käsittämään, mutta ei kukaan ollut vielä aavistanut, että ne voisi yhdistää kokonaiseksi, suureksi kansanrunoelmaksi.

Silloin tohtori Elias Lönnrot otti kierrelläkseen ne seudut Suomen ja Venäjän Karjalaa, joissa vielä harmaapäät viisaat lauloivat runoja. Hän löysi vielä paljon enemmän tällaisia muinaisajan runoja, kuin muut ennen häntä olivat löytäneet, ja kirjoitti ne muistiin. Kummakseen hän havaitsi silloin, että runot olivat yhteydessä keskenään ja kertoivat samoista tapahtumista tai samoista henkilöistä. Sitten hän yhdisti kaikki kertomarunot isoksi kokoelmaksi, jonka hän nimitti Kalevalaksi vanhan jättiläisen Kalevan muistoksi, jonka sanottiin olevan suomalaisten sankarien esi-isän. Toiset runot taas, joissa kansa lauloi ilojaan, hän keräsi Kantelettareen, joka sai nimensä kanteleesta, suomalaisten vanhasta kielisoittimesta. Paitsi tätä hän kokosi suomalaisia sananlaskuja, arvoituksia ja loitsurunoja, kirjoitti monta opettavaista virttä ja painatti monta hyödyllistä kirjaa, muiden muassa suuren Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Näin hän oli kuuluisimpia ja enimmin rakastettuja miehiä, niitä koskaan on Suomessa elänyt.

Mutta tohtori Lönnrot piti oman kunniansa halpana. Hän kiitti Jumalaa, joka oli valinnut hänetkin työaseekseen maan päällä, ja piti ainoana ansionaan sen, että oli yksi niistä monista, jotka tekevät työtä isänmaan hyväksi. Oltuaan kauan lääkärinä Kajaanissa hän tuli Suomen kielen professoriksi Helsingin yliopistoon ja muutti lopuksi syntymäpitäjäänsä Sammattiin, tehden aina suuressa nöyryydessä työtä lähimmäisten avuksi ja kansansa valistukseksi. Siellä hän kuolikin maaliskuussa v. 1884, 82 vuoden iässä, koko kansansa kunnioittamana. Hänen kauttansa Suomen kansa on oppinut tuntemaan hämärän muinaisaikansa ja saanut rohkeutta pysymään onaintakeisena, itsenäisenä kansana muiden kansojen rinnalla.

Kalevala ilmestyi ensimmäisen kerran painosta v. 1835, toisen kerran v. 1849 Lönnrotin lisäämänä ja toisin järjestettynä painoksena. Tämä kirja on herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa, vaan monin paikoin Euroopassa, vieläpä Amerikassakin. Se on käännetty ruotsiksi ja kymmenelle muulle vieraalle kielelle. Sitäpaitsi on siitä osia käännetty vielä kolmelle eri kielelle. Kaikkialla on oltu sitä mieltä, että Kalevala on merkillisimpiä kansanrunouden tuotteita, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen kansaa onnelliseksi siitä, että sillä sellainen on. Sillä Kalevalan kaltaista kansanrunokokoelmaa ei ole ainoatakaan muuta koko maailmassa. Se kuvastaa Suomen kansan ominaisuuksia, ja vaikka siinä on paljon semmoista, mikä meidän ajallemme näyttää pakanalliselta ja eriskummaiselta, ilmenee siinä kuitenkin syvä viisaus, yksinkertainen kauneus ja liikuttava isänmaanrakkaus.

Uudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä 22,795 kahdeksantavuista säettä. Se sisältää kertomuksen Suomen kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me luemme siinä vanhasta, viisaasta runolaulajasta Väinämöisestä, urheasta seposta Ilmarisesta, nuoresta, urhoolliseta ja uhkamielisestä Lemminkäisestä, ylen voimallisesta, kovaonnisesta Kullervosta, kerskailevasta Joukahaisesta ja lisäksi maailman luomisesta, laulun synnystä, Pohjolasta, Väinölästä ja monesta muusta. Kerromme tässä lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta niille, jotka eivät ole tätä ihmeellistä kirjaa lukeneet.

 

95. Maailman luomisesta.

[Kalevalan 1:sestä runosta.]

Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
"Yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat,
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja,
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö,
kave Luonnotar korea,
ilman pitkillä pihoilla
tasaisilla tanterilla.

Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä
aina yksin ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.

Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille;
tuli suuri tuulen puuska,
iästä vihainen ilma,
meren kuohuille kohotti,
lainehille laikahutti.

Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien.

Vuotta seitsemän satoa,
yheksän yrön ikeä
vieri impi veen emona,
uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki ilman rannat.

Itkeä hyryttelevi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi, poloinen, päiviäni,
lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki,
iäkseni ilman alle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
Parempi olisi ollut
ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä
vierähellä veen emona;
vilu tääll' on ollakseni,
vaiva värjötelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä vierielläkseni.
Oi, Ukko ylijumala,
ilman kaiken kannattaja,
tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaissa,
käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!"

Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen,
tuli sotka suora lintu,
lenteä lekuttelevi,
etsien pesän sijoa,
asuinmaata arvaellen.

Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät,
ei Iöyä tiloa tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi,
arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani,
aalloille asuinsijani,
tuuli kaatavi tupasen,
aalto vie asuinsijani!"

Niin silloin veen emonen,
veen emonen, ilman impi
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse,
keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä,
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi,
siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa,
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.

Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä;
hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenkin;
jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi.

Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä;
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan;
muuttuivat murut hyviksi,
kappaleiksi kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maa-emäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi,
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.

Ajat eellehen menevät,
vuoet tuota tuonnemmaksi,
uuen päivän paistaessa,
uuen kuun kumottaessa;
aina uipi veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.

Jo vuonna yheksäntenä,
kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä,
kohottavi kokkoansa,
alkoi luoa luomiansa
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.

Kussa kättä käännähytti,
siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe,
siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe,
siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe,
siihen loi lohiapajat;
päin päätyi maata vasten,
siihen laitteli lahelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
seisattelihe selälle:
luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria,
laivan laskemasijaksi,
merimiehen pään menoksi.

Jo on saaret siivottuna,
luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä,
maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat,
veetty viivat kallioihin,
viel' ei synny Väinämöinen,
ilmau ikirunoja.

Vaka vanha Väinämöinen
kulki äitinsä kohussa
kolmekymmentä keseä,
yhen verran talviaki
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla.

Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Kuu keritä, päivyt päästä,
saata maalle matkamiestä,
ilmoillen inehmon lasta,
kuuta taivon katsomahan,
päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän."

Kun ei kuu kerittänynnä,
eikä päivyt päästänynnä,
siitä suistui suin merehen,
käsin kääntyi lainehesen;
jääpi mies meren varahan,
uros aaltojen sekahan.

Virui siellä viisi vuotta,
sekä viisi, jotta kuusi,
vuotta seitsemän, kaheksan;
seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle,
manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe,
käsivarsin käännältihe,
nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
Otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.

Se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan.

 

96. Maanviljelyksen alku.

[Kalevalan 2:sesta runosta.]

Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autiota ja hedelmätöntä; puuta ei kasvanut, linnun ääntä ei kuulunut avaroissa erämaissa.

Silloin Väinämöinen ajatteli: kenpä maita kylvämään? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa, poika pikkarainen, meni maita kylvämään. Hän kylvi mäet männiköiksi, kummut kuusikoiksi, kankahat kanerikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi. Väinämöinen meni katsomaan Sampsan työtä ja näki puut ylennehiksi, mutta yksi on taimi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.

Viikon perästä nousi viisi nuorta vedenneittä utuisen niemen rannalle nurmea niittämähän, kastekortta katkomahan. Minkä niittivät, sen haravoivat ja vetivät karhille. Tulipa silloin merestä jättiläinen Tursas, tunki heinät tuleen, poltti ne poroksi ja istutti tuhkaan lemmen lehden, tammenterhon. Tästä kasvoi kaunis tammi, jonka latva täytti taivahille, lehvät ilmoille levisi ja pidätti pilvet juoksemasta, päivän paistamasta ja kuun kumottamasta.

Nyt tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä tuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas, että olisi taitanut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi rukoilla äitiään Ilmatarta lähettämään vedenväkeä avuksi.

Meren syvyydestä nousi pieni mies. Ei ollut tuo suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen. Hänellä oll vaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä, vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana. Väinämöisestä oli tuo mies näöltään ja uros silmänluonniltaan, mutta oli vain liian pieni.

- "Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi?" kysyi hän.

- "Olen mie mokoma miesi", vastasi kääpiö ja kasvoi samassa sellaiseksi jättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän kohotti kirvestään ja iski puuta. Tuli tuiski kirveestä, panu tammesta pakeni, ja kolmannella lyönnillä tammi kaatui. Ken nyt siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen, ken latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian, ja ken lehvän leikkasi, se leikkasi ikuisen lemmen, lastut muuttuivat laivoiksi ja veneiksi, joita meren läikkä veden selällä läikytteli.

Nyt paistoi taas aurinko, ja kuu, pilvet pääsivät juoksemaan, taivaan kaaret kaartamaan, lehti tuli puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, kukat kultaiset kedolle. Ohra yksin oli nousematta.

Miettien käveli Väinämöinen meren rannalla ja löysi hietikosta seitsemiä siemeniä. Nämä hän kätki näädännahkaan ja Iäksi siementä sirottamaan Kalevan kaivon viereen. Silloin tirskui tiainen puusta: "Kaada metsä, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura."

Väinämöinen kaatoi suuren kasken, mutta jätti yhden ainoan koivun kaatamatta. Tuli kokko, ilman lintu, lentäen. "Miksi on jätetty koivu kaatamatta?" - "Lintujen lepeämiksi, kokon ilman istuimiksi." - "Hyvinpä sinä teit", sanoi kokko. Silloin iski tulta ilman lintu ja sytytti kasken palamaan. Väinämöinen kylvi tuhkaan nuo seitsemät siemenensä, lausuen:

"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan."

Sitten hän rukoili oraillensa maasta voimaa ja taivaasta sadetta. Ukko kuuli hänen rukouksensa, ohra kasvoi mieltä myöten, tähkät kuudelle taholle, korret kolmisolmuisina. Ja kevätkäkönen tuli tuohon yksinäiseen koivuun aamuin liioin kukkumaan Suomenmaalle rikkautta.

 

97. Tulen synty.

[Kalevalan 47:nnessä ja 48:nnessä runossa.]

Siihen aikaan, jolloin Pohjan akka, harvahammas, oli sulkenut auringon ja kuun vuorehen teräksisehen, oli taivaassa ja maassa yhtämittainen yö. Taivaan ukko etsi kadonneita valkeitaan, mutta ei löytänyt niitä. Silloin hän iski miekalla tuliterällä tulta kynnestään ja kätki tulikipunan hopeiseen kehään. Ilman impi pantiin tulta tuudittelemaan ilman partahalla kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeisissa. Mutta kipuna putosi varomattomaita immeltä, repäisi taivaan reikihin ja suikahti maahan puhki pilvien, läpi taivaan yhdeksän.

Väinämöinen sanoi veljelleen Ilmariselle: "Lähtekäämme katsomahan, mikä tuo taivaasta maahan valahti!" Uroot lähtivät, soutivat Nevajoen poikitse ja tapasivat Ilmattaren, joka kertoi tulen raivoisan kulun. Se oli ensin pudonnut Tuurin uuteen tupaan, vahingoittanut väen ja polttanut lapsen kätkyessä. Siitä se kulki polttaen maita ja soita, ja vierähti viimein aaltoihin Aluenjärven, joka säihkyellen kuohui yli äyräittensä. Silloin sinervä siika nieli tulisorosen, ja Aluenjärvi asettui. Mutta tuska tuli sijalle, kipuna poltti ja hän pyysi loheita apua. Lohi nieli siian; joutui samaan tuskaan ja pyysi hauelta apua. Hauki nieli lohen, mutta tuska tuli hauellekin. Väinämöinen ja Ilmarinen kutoivat nyt niinisen nuotan ja kokivat turhaan pyydystää haukea.

Sitten he kylvivät pellavaa ja kutoivat uuden liinaisen nuotan, joka oli perältä sata syltä, siulat seitsentä sataa. Nuotta vietiin vesille, vedettiin ja vennättiin, mutta turhaan. Silloin jatkettiin siuloja viidellä sylisadalla ja pyydettiin Ahtia ja Vellamoa avuksi. Viimein saatiin hanki, mutta kukaan ei uskaltanut sitä halkaista. Päivän poika sai isänsä kultapäisen ja hopeateräisen veitsen ja halkaisi sillä hauen, löysi sen vatsasta lohen, lohen vatsasta siian, siian sisästä sinikeräsen, siitä punaisen kerän ja punaisesta kerästä kipunan. Mutta kipuna pääsi Päivän pojan käsistä, poltti Väinämöisen parran, Ilmariselta vielä pahemmin poskipäitä ja käsiä kärventeli ja meni taas hävittämään maailmaa. Viimein Väinämöinen tapasi sen lahokannon alta, tempasi sen koivun kääpihin ja kantoi vaskikattilassa tupaansa. Siitä ajasta alkaen on tulta takassa, valoa tuvassa ja hiilos Ilmarisen ahjossa.

Mutta tulen vihoja parantamaan pyydettiin Turjan tyttöä ja Pohjan poikaa Lapista tulemaan, hyyssä sukka, jäässä kenkä, hyinen vyöhyt vyölle vyötty, hyinen kattila kädessä, viskomaan hyydettä ja vilua vettä haavoille. Ja jos ei tästä tulisi apua, rukoiltiin Ukkoa ylijumalaa lähettämään jäätä ja hyvää voidetta paranteeksi tuimille tulen vihoille.

 

98. Raudan synty.

[Kalevalan 8:nnessa ja 9:nnessä runossa.]

Siitä vanha Väinämöinen
läksi veistohon venosen,
satalauan laittelohon,
vuorelle teräksiselle,
rautaiselle kalliolle.

Veikaten venettä veisti,
purtta puista uhkaellen;
veisti päivän, veisti toisen,
veisti kohta kolmannenki.

Niin päivällä kolmannella
Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä,
kävipä kivehen kirves,
kasa kalkkoi kalliohon,
kirves kilpistyi kivestä,
terä liuskahti Iiha'an,
polvehen pojan pätöisen,
varpahasen Väinämöisen;
sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti,
veri pääsi vuotamahan,
hurme huppelehtamahan.

Vaka vanha Väinämöinen
loihe siitä loitsimahan
luki synnyt syitä myöten,
mutt' ei muista muutamia
rauan suuria sanoja,
joista salpa saataisihin,
luja lukko tuotaisihin
noille rauan ratkomille,
suu sinervän silpomille.

Jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi,
vaka vanha Väinämöinen
itse itkuhun hyräytyi,
pani varsan valjahisin,
ruskean reen etehen,
siitä reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa,
laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä,
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
jo kohta kylä tulevi,
kolme tietä kohtoavi.

Laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi,
ajoi matkoa palasen
ylimmäistä tietä myöten,
ylimmäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,.
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
veren summan sulkijata?"
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"On sulettu suuremmatki,
jalommatki jaksettuna,
Luojan kolmella sanalla,
syvän synnyn säätämällä,
joet suista, järvet päistä,
virrat niskalta vihaiset,
lahet niemien nenistä,
kaunakset kapeimmilta."

Siitä vanha Väinämöinen
itse korjasta kohosi,.
tuosta pirttihin tulevi,
alle kattojen ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi,
kultakannu kannetahan,
ei veä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä
verta vanhan Väinämöisen,
hurmetta jalo urohon.

Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"Mi sinä lienet miehiäsi,
verta on seitsemän venettä
sun poloinen polvestasi
lattialle laskettuna;
muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."

Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,
arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä,
tuli kerran keskimmäinen.

"Tuo Ukko, ylinen luoja,
itse ilmojen Jumala,
ilmasta veen erotti,
veestä maati manterehen,
rauta on raukka syntymättä,
syntymättä, kasvamatta.

"Ukko, ilmoinen Jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,
vasemmassa polven päässä:
siitä syntyi kolme neittä,
koko kolme Luonnotarta,
rauan ruostehen emoiksi.

"Astui immet pilven äärtä,
lypsit maalle maitojansa,
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit vienoille vesille.

"Ku on lypsi mustan maion,
siitä syntyi meltorauta;
ku on vaikean valutti,
siit' on tehtynä teräkset;
ku on puikutti punaisen,
siit' on saatu rääkyrauta.

"Olipa aikoa vähäisen,
rauta tahteli tavata
vanhempata veikkoansa,
käyä tulta tuntemahan.

"Tuli tuhmaksi rupesi,
kasvoi aivan kauheaksi,
oli polttoa poloisen,
rauta raukan veikkosensa.

"Rauta pääsi piilemähän
tuon tuiman tulen käsistä.

"Siitä sitten rauta piili
heiluvassa hettehessä,
läikkyvässä lähtehessä,
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
jossa joutsenet munivat,
hanhi pojat hautelevi.
Piili vuoen, piili toisen,
piili kohta kolmannenki
kahen kantosen välissä,
koivun kolmen juuren alla;
ei toki pakohon pääsnyt
tulen tuimista käsistä.

"Susi juoksi suota myöten,
karhu kangasta samosi,
suo liikkui suen jälissä,
kangas karhun kämmenissä,
siihen nousi rautaruoste,
ja kasvoi teräskaranko
suen sorkkien sijoille,
karhun kannan kaivamille.

"Syntyi seppo Ilmarinen,
sekä syntyi, jotta kasvoi,
se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla,
vaskinen vasara käessä,
pihit pikkuiset piossa.

"Yöllä syntyi Ilmarinen,
päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle,
levitystä lietsimille,
näki suota salmekkehen,
näki rautaiset orahat,
teräksiset tierottimet
suen suurilla jälillä,
karhun kämmenen tiloilla.

"Sanovi sanalla tuolla:
'Voi sinua rauta raukka,
kun olet kurjassa tilassa,
suolla sorkissa sutosen,
aina karhunaskelissa!
Mitä tuostaki tulisi,
josp' on tunkisin tulehen,
ahjohon asettelisin?'

"Rauta raukka säpsähtihe,
kun kuuli tulen sanomat,
tulen tuimat maininnaiset.

"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Ellös olko milläskänä,
tuli ei polta tuttuansa,
herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
siellä kasvat kaunihiksi,
ylenet ylen ehoksi,
miesten miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.'

"Semp' on päivyen perästä
rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin,
tuotihin sepon pajahan.

"Tuon seppo tulehen tunki,
alle ahjonsa ajeli,
lietsoi kerran, lietsoi toisen,
lietsoi kerran kolmannenki,
rauta vellinä viruvi,
kuonana kohaelevi
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.

"Siinä huuti rauta raukka:
'Ota pois minua täältä
tuskista tulen punaisen!'

"Sanoi seppo ilmarinen:
'Jos otan sinut tulesta,
vielä veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'

"Siinä vannoi rauta raukka,
vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkaimilla:
'Onpa puuta purrakseni,
kiven syöntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta;
parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi,
kulkijalla kumppalina,
käyvällä käsi-asenna,
kuin syöä omaa sukua,
heimoani herjaella.

"Silloin seppo Ilmarinen
rauan tempaisi tulesta,
asetti alasimelle,
rakentavi raukeaksi,
tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,
kaikenlaisiksi kaluiksi.

"Viel' on pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi,
ilman veessä kastumatta.

"Siitä seppo Ilmarinen,
laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli,
teräksen tekomujuiksi,
rauan karkaisuvesiksi.

"Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä,
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle
teräksen tekovesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'

"Mehiläinen maasta nousi,
sinisiipi mättähästä,
lentelevi, liitelevi,
ympäri sepon pajoa.

"Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä,
tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,
seitsemän on heinän päästä
teräksille tehtäville,
rauoille rakettaviile!'

"Herhiläinen, Hiien lintu,
katselevi, kuuntelevi,
katseli katon rajasta,
alta tuohen tuijotteli.

"Lenteä hyrähtelevi,
viskoi hiien hirmuloita,
kantoi käärmehen kähyjä,
maon mustia mujuja,
sammakon salavihoja
teräksen tekomujuihin,
rauan karkaisuvetehen.

"Itse seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
luulevi, ajattelevi,
mehiläisen tulleheksi,
tuon on mettä tuoneheksi,
kantaneheksi simoa;
siihen tempasi teräksen,
siihen kasti rauta raukan,
pois tulesta tuotaessa,
ahjosta otettaessa.

"Sai siitä teräs pahaksi,
rauta raivoksi rupesi,
petti vaivaisen valansa,
söi kuin koira kunniansa,
veisti raukka veljeänsä,
sukuansa suin piteli,
veren päästi vuotamahan.
hurmehen hurahtamahan."

Ukko uunilta urahti,
parta lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
tajuan tavat teräksen.

"Ohoh, sinua, rauta raukka,
rauta raukka, koito kuona,
siitäkö sinä sikesit,
siitä kasvoit kauheaksi,
ylen suureksi sukesit!

"Et sä silloin suuri ollut,
etkä suuri, etkä pieni,
et kovin korkeakana,
etkä äijältä äkäinen,
kun sa maitona makasit
rieskasena riuottelit
pitkän pilven rannan päällä,
alla taivahan tasaisen.

"Etkä silloin suuri ollut,
kun sa liejuna lepäsit
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella.

"Etkä silloin suuri ollut,
kun sua hirvet suolla hieroi,
susi sotki sorkillansa,
karhu kämmenyksillänsä.

"Etkä silloin suuri ollut,
kun sua suosta sotkettihin,
vietihin sepon pajahan,
alle ahjon Ilmarisen.

"Etkä silloin suuri ollut,
kun sa kuonana kohisit
tuimissa tulisijoissa,
vannoit vaikean valasi
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkaimilla.

"Joko nyt suureksi sukesit,
äreäksi ärtelihit,
rikoit, vaivainen; valasi,
söit kuin koira kunniasi,
kun sä syrjit syntyäsi,
sukuasi suin pitelit!

"Tule nyt työsi tuntemahan,
pahasi parantamahan,
ennenkuin sanon emolle,
vanhemmallesi valitan,
enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi tuhmin turmelevi.

"Pitäy veri vuotamasta,
hurme huppelehtamasta,
veri seiso kuni seinä,
asu hurme kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa!

"Vaan jos mieli laatinevi
liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa luistaellos;
sisässä sinun parempi,
alla kalvon kaunihimpi
suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa.

"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
punainen putoamasta!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,
joki Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatoinna.

"Jos et tuostana totelle,
huuan Hiiestä patoa,
jolla verta keitetähän,
hurmetta varistetahan.

"Kun ei lie minussa miestä
tämän tulvan tukkijaksi,
onp' on taatto taivahinen,
pilvenpäällinen Jumala,
joka miehistä pätevi
veren suuta sulkemahan.

"Oi, Ukko, ylinen luoja,
taivahallinen Jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaissa,
tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän,
veä päälle lemmen lehti,
kultalumme luikahuta
veren tielle telkimeksi,
jottei parsku parralleni,
valu vaaterievuilleni!"

Sillä sulki suun vereltä,
tien on telki hurmehelta.
Pani poikansa pajahan
tekemähän voitehia,
noista heinän helpehistä,
tuhatlatvan tutkaimista,
me'en maahan vuotajista,
simatilkan tippujista.

Tuli poikanen pajasta
tekemästä voitehia,
rasvoja rakentamasta,
ne työnti ukon kätehen.
Koki ukko kielellänsä
maistoi suullansa sulalla,
tunsi katsehet hyviksi,
voitehet vakaisiksi.

Siitä voiti Väinämöistä,
pahoin tullutta paranti,
voiti alta, voiti päältä,
kerran keskeä sivalti,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
liikun Luojani lihoilla,
en väiky omin väkini,
väikyn väellä kaikkivallan,
en puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla,
josp' on mulla suu suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi Luojan kaunihimpi."

Tukun silkkiä sivalti,
sitehiksi suoritteli,
sitoi niillä silkillänsä
polvea pojan pätöisen.

Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun totisen,
siirsi silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti
päälle pään on taivosehen,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta,
luota Luojan kaikkivallan.

"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja yksin,
kun annoit avun minulle,
tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa,
terän rauan raatamissa."

Siitä vanha Väinämöinen
vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa,
kansa vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö,
uhkaellen kaartakana;
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
ei urohon osoannassa,
vallassa väkevänkänä."

 

99. Väinämöinen ja Joukahainen.

[Kalevalan 3:nnessa runossa.]

Pohjolassa asui nuori mies, nimeltä Joukahainen. Hän kuuli sanoman Väinämöisen viisaudesta, tunsi kateutta mielessään ja päätti lähteä kilpailemaan tuon mainion laulajan kanssa. Turhaan häntä kielsi isä ja äiti. Joukahainen vastasi: "Hyvä on isäni tieto, emoni sitä parempi, oma tietoni ylinnä; laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi."

Hän valjasti tulisen ruunansa korjan kultaisen etehen ja lähti kopeana matkalle. Kolmantena päivänä hän ajaa suhutteli Väinölän ahoille. Siinä hän kohtasi Väinämöisen, joka ajeli hiljaa tietään, ja aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkeeseen takistui. Heidän välillään syntyi nyt seuraava haastelu:

Väinämöinen: "Kuka sinä olet, joka ajat niin tuhmasti eteen ja särjet sekä valjaat että reen?"

Joukahainen: "Minä olen Joukahainen. Mutta kuta kurjaa sukua ja joukkiota sinä olet?"

Väinämöinen: "Minä olen Väinämöinen. Jos olet Joukahainen, niin anna minulle tietä, sillä sinä olet minua nuorempi."

Joukahainen: "Vähä on miehen nuoruudesta ja vanhuudesta, vaan kumpi on tiedoilta parempi, muistannalta mahtavampi. Ruvetkaamme laulamaan, ja se, joka vähemmän tietää, siirtyköön syrjään sen tieltä, joka tietää einemmän."

Väinämöinen: "Mitäpä minä tietänen, joka aina olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla ja kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä? Sinä, joka tiedät enemmän, kerro minulle, mitä tiedät!"

Joukahainen: "Tiedänpä niin jotakin. Tiedän, että reppänä on liki lakea ja että lieska on liki kiuasta. Hylje syöpi luotansa lohia ja siikoja, hauki kutee hallalla, ahven ui syksyt syvillä ja kutee kesät matalalla Kun ei tuosta kyliin liene, niin tiedän senkin, että pohjola kyntää porolla, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa ja kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran. Tiedä se!"

Väinämöinen: "Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano syntyjä syviä!"

Joukahainen: "Tiedänpä tiaisen synnyn, tiedänpä linnuksi tiaisen, kyyn vihreän käärmeheksi, kiiskisen veden kalaksi. Vuoresta on veden synty, tulen synty taivahasta ja raudan alku ruostehesta. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania. Tiedä se!"

Väinämöinen: "Muistatko mitä enemmän, vai joko loppuivat lorusi?"

Joukahainen: "Muistanpa vielä jotakin, muistan kuluneen ajan, kun olin merta kyntämässä, kalahaudat kaivamassa, louhet luomassa kokohon. Seitsemäntenä urosna olin maata muodostamassa, ilman pieliä pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, aurinkoa auttamassa, Otavaa ojentamassa, taivasta tähdittämässä. Tiedä se!"

Väinämöinen: "Sen varsin valehteletkin. Ei sua silloin nähty, kun merta kynnettihin, maata muodostettiin, ilman pielet pistettiin, aurinko, kuu ja tähdet pantiin tarhojaan kiertämään."

Joukahainen: "Kun ei liene minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Lähdepä, laulaja laveasuinen, kanssani miekan mittelöhön."

Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne, miekkojasi, mieliäsi."

Joukahainen: "Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle, läävän nurkkahan nutistan."

Ja samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse laulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten loruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti kävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä, rahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa, vyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet itsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.

Siitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja lupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen pursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja, hietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan liettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino sisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti pyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.

Mutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt päivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä liian pitkä jutelma.

 

100. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.

[Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.]

Tähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä. Väinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimon Pohjolan tyttäristä.

Mutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen tulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon nuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi ne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin varustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.

Kauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun merellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella oriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.

Joukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: "Älä tapa Kalevan poikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan päältä!"

Joukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli kävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen hevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen. Silloin Joukahainen kerskaeli ja sanoi: "Et sinä vanha Väinämöinen sinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja."

Mutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon. Yhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen jäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki Lapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli jättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään rannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika pikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja noustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt kuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja kantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti sen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.

Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa maassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille maille. Siihen vastasi Louhi, Pohjolan emäntä: "Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä joutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden uuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan sinut kotiisi."

- "En taida Sampoa takoa", vastasi Väinämöinen, "mutta lähetän veljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää tahtosi." - "Hyvä on", arveli Louhi. "Lähetän sinut nyt kotiisi; mutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta ennättää, muuten kohtaa sinua tuho."

Väinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei ennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti silmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin Pohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella kehräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen pyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi. Mutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä kärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa kivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen pirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä käski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää veneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä polveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.

 

101. Ilmarinen takoo Sammon.

[Kalevalan 10:nnessä runossa.]

Väinämöinen palasi kotiin huolissaan siitä, että oli luvannut lähettää veljensä, Ilmarisen, Pohjolaan. Hän keksi sentähden juonen ja lauloi tien viereen taivaantasallisen kuusen, jonka oksilla kuu ja otava riippuivat.

Väinämöinen tapasi Ilmarisen pajassa ja houkutteli häntä katsomaan tuota kukkalatva-kuusta. Rehellinen seppä antoi vietellä itsensä ja kiipesi kuuseen taivaan valoja ottamaan. Kuusi pilkkasi häntä ja sanoi: "Voi, urosta mieletöntä, lapsen lailla nousit latvaani kuvakuuta ja valetähteä noutamaan!"

Heti lauloi Väinämöinen raivohon ilman, tuppurihin tuulen, joka viedä viiletteli hänen veljensä Pohjolaan ohi kuun, alatse päivän. Louhi, Pohjolan emäntä, otti Ilmarisen ilolla vastaan, syötti häntä, juotti häntä ja esitti hänelle tyttärensä, valittuihin vaatteihin puettuna. Saadakseen tämän vaimokseen Ilmarinen lupasi takoa Sammon.

Mutta takomiseen oli tarpeen paja, palkeet, vasarat ja alasin, ja näitä kaluja ei ollut Pohjolassa. Ilmarinen tiesi neuvon: hän katsoi sopivan paikan kallioiden välissä ja laittoi siihen, mitä tarvitsi. Työ alkoi, orjat painoivat palkeita. Kolmantena päivänä seppä veti ahjosta kultaisen jousen, mutta jousella oli pahoja tapoja: joka päivä pään kysyvi. Ilmarinen murti sen kappaleiksi, viskasi tuleen ja veti toisena päivänä ahjosta veneen, jonka kokat olivat kullasta ja hangat vaskesta. Silläkin oli pahoja tapoja, se lähti suotta sotahan, ja siksi se työnnettiin takaisin tuleen, kuten jousikin. Seuraavana päivänä tungeikse tulesta kultasarvinen lehmä, jolla oli auringon ja otavan merkit otsassa, mutta sillä oli tapana makaella metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Se työnnettiin tuleen, ja nyt vedettiin ahjosta kultainen aura. Tällä taas oli tapana kyntää kylän peltoja, ja se työnnettiin tuleen kuten muutkin. Ilmarinen pani nyt tuulen lietsomaan. Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi ja pohjoinen kovin porotti. Tuli tuiski pajan ikkunoista, säkenet säihkyivät, tomu nousi taivaalle ja savu pilvihin sakeni.

Näin kului kolme päivää, ja viimein tungeikse Sampo ahjosta. Ilmarinen lyödä lynnähytteli ja takoa taputteli taitavasti Sammon valmiiksi. Tämä oli salaperäinen, kallis taikakalu. Sen yhdessä laidassa oli jauhomylly, toisessa suolamylly, kolmannessa rahamylly; se jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Louhi ihastui niin, että hän salpasi Sammon yhdeksän lukon taakse, yhdeksän sylen syvään, vaaran vaskisen sisähän.

Mutta kun Ilmarinen vaati palkintoa, keksi Pohjolan neito monta estettä. Hän ei joutanut kesäisiltä kiirehiltä: marjat oli maalla poimimatta, lahden rannat laulamatta, lehdot leikin lyömättä, ja jos hän nyt muuttaisi pois, kukapa sitten kunnahilla käkiä kukuttaisi ja lintuja laulattaisi! Ilmarinen tuskautui näihin verukkeihin, ja kun Louhi, päästyään toiveittensa perille, ei tahtonut estää Ilmarista kotiin palaamasta, matkasi tämä veneellä takaisin omille mailleen, Väinölän ahoille.

 

102. Lemminkäisen seikkailuja.

[Kalevalan 11:s ja 12:s runo.]

Kaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä luona satujen Iemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen, jota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi ja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli komea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja vahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen, huikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin, jotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.

Saarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi, Kyllikki, jonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu että kerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa kosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin äitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan niemelle nimettömälle.

Alku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi veräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että sellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä huoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi Kyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot poikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei sanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi jauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.

Kului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana mannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin ajoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin korjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä. Lemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää menevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon kotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät jonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.

Kerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi Kyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison seuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä ilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi. "Äiti", sanoi hän, "laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut valansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota minun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kun harja hurmehin valuvi."

Turhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen vyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän miekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään vihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan. Ylpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi Pohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta. Rohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että turkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat vaikeata. Hän lauloi Rutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot aseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean paimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän lähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.

 

103. Lemminkäisen surma.

[Kalevalan 13:s, 14:s ja 15:s runo.]

Ylpeänä urotöistään Lemminkäinen kysyi Pohjolan kaunista tytärtä vaimokseen. "En anna", vastasi äiti, "häntä ei saa kukaan muu kysyä kuin se, joka on hiihtänyt Hiiden nopeajalkaisen hirven." Lemminkäinen otti suksensa, liukkaat kuin käärmeet, ja hiihti niin, että tuli suihki ympäri laajan Lapinmaan. Hirvi pääsi pakoon, sukset taittuivat. Ei ollut enää muuta keinoa kuin pyytää uusia suksia Ukolta ja rukoilla Tapion pienoista neitiä simapillillä herättämään nukkuvaa metsänemäntää. Mielikki heräsi, Tapio vaatetti metsän hopeaan, ja metsästäjä palasi tuoden hiihtämänsä hirven Pohjolaan.

- "Vielä puuttuu jotakin", sanoi Pohjolan emäntä. "Ennenkuin saat tyttäreni, pitää sinun suistaa Hiiden ruskea, tulta pärskyvä hevonen." - Lemminkäinen otti kultaohjakset ja hopeisen marhaminnan ja näki kuusikossa hevosen, jonka tukka tulta tuiski, harja savua suihki. Eipä ollut muuta neuvoa kuin rukoilla Ukkoa satamaan rautaisia rakeita liekkien jäähdyttämiseksi, ja rakeista säikähtyneenä hevonen pisti hyvällä päänsä kultaisiin päitsiin.

- "Vielä et saa tytärtäni", sanoi Pohjolan emäntä, "ennenkuin ammut yhden nuolen nostamalla kauniin joutsenen Tuonelan joesta." - Lemminkäinen lähti Tuonelaan, mutta tiellä väijyi häntä Pohjolan sokea paimen, joka otti vesikyyn vedestä ja ampui sen nuoren uroon maksan läpi. Liian myöhään katui nyt Lemminkäinen, ettei ollut muistanut kysyä käärmeen sanoja, ja ajatteli kuollessaan rakastettua äitiänsä. Paimen syöksi hänet Tuonen mustaan jokeen, ja siinä hänet Tuonen verenhimoinen poika löi kappaleiksi hirmuisella miekallansa.

Sillä välin olivat Lemminkäisen äiti ja hänen hylätty puolisonsa joka päivä levottomasti silmäilleet tuota ennustavaista harjaa. Eräänä aamuna he näkivät sen verta vuotavan. Äiti kokosi kourin helmansa ja juoksi kadonnutta poikaansa etsimään. Rakkaus häntä joudutti, hänen juostessaan mäet mätkyivät, norot nousivat, vaarat vaipuivat. Viimein hän tuli Pohjolaan. - "Missä on minun poikani" - "En tiedä" sanoi emäntä, "kenties ovat karhut ja sudet hänet jäällä repineet. Tahi lienee katala raukka hukkunut kuohuviin koskiin."

- "Jo vainen valehteletki", sanoi äiti, "lausu tarkkoja tosia, taikka surmasi tulevi!"

Nyt täytyi Pohjan emännän kertoa Lemminkäisen vaaralliset koetukset. Aiti lähti etsimään kadonneen jälkiä. Hän raivasi tieltään kannot ja kivet, juoksi suuret suot; samosi vetten halki, kysyi hongilta, tieltä ja kuulta. Kaikki sanoivat itsellään olevan kyllin huolta omista tehtävistään. Mutta armas aurinko kertoi hänelle Lemminkäisen onnettoman lopun.

Äiti sai silloin Ilmariselta vaskisen haravan, jonka piit olivat sata syltä pitkät. Aurinko lähetti hiostavan helteen pimeään Tuonelaan ja nukutti Tuonelan kansan. Aiti meni poikaansa haravoimaan Tuonen mustasta virrasta, joka juoksee Manalan halki. Kauan hän teki työtä väsymättä ja löysi viimein lemmittynsä paloitetun ruumiin. "Heitä mies vetehen", huusi korppi, "siika on syönyt häneltä silmät, hauki on hartiat halaissut". Mutta äiti ei epäile. Hän rukoili suonten hoitajatarta, soreata Suonetarta, solmeilemaan kuolleen suonet, rukoili Jumalaa liittämään luut lihoa myöten; rukoili mehiläistä tuomaan mettä Tapiolasta. Kaikki kuulivat hänen rukouksensa. Mehiläinen lensi yhdeksän meren ylitse ja palasi takaisin, sylissä seitsemän kuppia täynnä voiteita. Kuolleen ruumis parani, mutta henkeä siinä ei ollut.

Taas lähetti äiti mehiläisen ylös tähtien välitse Luojan kellareihin, joissa hyvät henget valmistelivat hopeisissa kattiloissa voiteita, ja sieltä palasi mehiläinen tuoden tullessaan kalliit voiteet. Lemminkäinen heräsi ikäänkuin unesta. - "Kauan olen nukkunut", sanoi hän. - "Olet", sanoi hänen armas hoitajansa, "vielä kauemmin olisit nukkunut, jos ei äiti raukkasi olisi valvonut sinun tähtesi."

- "Oi", huokasi Lemminkäinen, "sydämeni on tuolla Pohjolan neitosissa. Vielä en ole ampunut Tuonelan joutsenta."

- "Heitä herjät joutsenesi", torui äiti, "ja kiitä onneasi ja julkista Jumalaasi, sillä itsestäni en minä ole voinut mitään. Jumala ainoastaan voipi kuolleet Tuonen tuvilta henkiin herättää." Ja he palasivat kotiin.

 

104. Väinämöinen Tuonelassa.

[Kalevalan 16:nnessa runossa.]

Väinämöinen olisi veistänyt venheen, vaan puuttui tarvepuita. Pellon poika, Sampsa Pellervoinen, lähti etsimään metsästä puita ja tuli haavan luokse. "Älä minuun koske", sanoi haapa; "kolmasti tänä kesänä söi toukka sydämeni, vuotava vene minusta tulee ja pursi uppoavainen". Sampsa tuli hongan luokse. "Älä minuun koske", sanoi honka; "minä olen honka huolainniekka., kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvassani". Sampsa meni tammen luokse, ja tammi sanoi olevansa aivan vikautumaton; käki vain sen oksilla oli kukkunut ja linnut lehvillä levänneet. Sampsa kaatoi tammen, ja Väinämöinen alkoi laulamalla veistää venettä.

Hän oli jo puuttanut pohjan ja liittänyt laidat, kun havaitsi parraspuita päättäessään uupuvansa kolmea sanaa. Mistäpä hän saisi nämä sanat? Saisiko pääskysen päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? Hän tappoi pääskysiä, joutsenia ja hanhia laumoittain, mutta ei saanut puoltakaan sanaa. Hän etsi sanoja kesäpeuran kielen alta, suusta vaikean oravan, sai monta sanaa, mutta kaikki avuttomia. Sitten hän päätti etsiä sanoja Tuonen pimeästä kodista, Manalan ikimajoista.

Väinämöinen lähti matkaan, kulki kolme viikkoa vitsikkoa, tuomikkoa ja katajikkoa; silloin hän näki kaukana Manalan saaren Tuonen mustassa virrassa ja huusi Tuonen tytärtä tuomaan hänelle lauttaa. Tuonen pieni tytär pesi poukkuja rannalla ja kysyi, miksi hän taudin tappamatta, surman museramatta oli tullut Manalan majoille? Väinämöinen vastasi kielastellen: "Tuoni minut tänne tuotti, Mana mailtani veteli, rauta mun Manalle saattoi, vesi ja valkea toivat minut Manalaan." Mutta Tuonen neitoa ei ollut niin helppo pettää. "Jos Tuoni olisi tuonut "sinut tänne, olisi sinulla Manan kintahat kädessä; jos rauta olisi sinut tappanut, min verin vaatteesi valuisi; jos vesi olisi sinut hukuttanut, niin vesin helmasi herahteleisi; jos tuli olisi sinut polttanut, niin olisihan partasi palanut." Väinämöisen täytyi tunnustaa, että reki oli rikkoutunut runoilta ja jalas taittunut lausehilta. "Voi hullua miestä", sanoi Tuonen neito, "kun tulet syyttä ja tauditta Manalan majoille! Palaa hetimiten maillesi; paljon on tänne tullehia, ei paljon palannehia."

Väinämöinen vastasi: "Akka tieltä kääntyköhön, ei mies pahempikaan." Väinämöinen siis saatettiin mustan virran poikki. Tuonelassa tarjottiin vieraalle olutta, mutta matoja ja sammakoita mateli juomatuopissa. Sanoja ei hänelle aiottu antaa, ja sanottiin, ettei hän täältä pääsisi sinä ilmoisna ikänä kotihinsa kulkemaan.

Väinämöinen uuvutettiin unehen, mutta mies makasi, vaate valvoi. Tuonelassa oli vanha käykkäleuka akka ja kolmisormi ukko. Akka kehräsi vaskilankoja, ukko kutoi niistä pitkän satasylisen nuotan. Tuonen rautanäppi poika veti nuotan vinoon Tuonelan joen poikki, jottei Väinämöinen pääsisi pakenemaan. Mutta Väinämöinen havaittuaan tuhon tulevan, muuttelihe käärmeeksi ja luikerteli vaarallisen paikan lävitse. Aamulla meni Tuonen poika kokemaan nuottaansa. Sai siitä satoja taimenia ja tuhansia pieniä kaloja, mutta Kalevan uros oli päässyt pakoon ja palannut onnellisesti kotiinsa.

Hyvin iloinen oli Väinämöinen, kun näin oli päässyt kuoleman pauloista. "Älköhön", sanoi hän, "älköhön hyvä Jumala sitä suvaitko, itsemennyttä manalle; paljo on sinne saanehia, vähän sieltä tullehia. Ja älköön kukaan tehkö syytä syyttömälle, sillä pahoin palkka maksetaan Tuonelan kodissa: vuode on siellä kuumista kivistä, peitto kyistä ja käärmehistä kudottu."

Sitten kertoo toinen satu, kuinka Väinämöinen voimallisella laulullaan herätti kuolleista jättiläisen, Vipusen, ja vaati häneltä nuo kolme sanaa. Jättiläinen nielaisi liian rohkean laulajan suureen kitaansa, mutta Väinämöinen laati hänen vatsaansa pajan ja vaivasi jättiläistä siksi, että tämän täytyi ilmoittaa hänelle sanat ja päästää hänet ilmoille jälleen.

Nyt Väinämöinen sai veneensä valmiiksi eikä tarvinnut siihen nauloja eikä kirvestä. Vene syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.

 

105. Ilmarinen saapi Pohjolan neidon.

[Kalevalan 18 - 25 runoissa.]

Väinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja purjehti kosiomatkalte Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset ja ilmoitti ne veljelleen Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen jälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen, että Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.

Pohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti pihlajaisia puita takkaan ja sanoi: "Jos puista vuotaa verta, tulee sota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa." Ei verta, eikä vettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat tervetulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja rikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: "En mene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on meille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut." Niin sai Ilmarinen neidon sydämen.

Mutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina; hänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen tulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.

Ilmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja. Ilmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet, rautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten määrättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu ja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin tehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset, ja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin hänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.

Ilmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen. Syntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi hauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta se olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen pohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen vei hauen pään Pohjolaan.

Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui väkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti Väinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan kilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.

Pohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman suuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja pääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut kukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi, joka alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli kivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän teurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli saatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin pienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa sokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen yksinään jätettiin häihin kutsumatta.

Vieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta kaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta, joka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot laajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät otettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä onnellisina.

Kaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka Lemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän kopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen täytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi sitten pitkällinen sota.

 

106. Satu Kullervosta.

[Kalevalan 31 - 36 runoissa.]

Karjalassa asui kaksi veljestä, Untamo ja Kalervo. Nämä joutuivat sotaan kalavesistä ja kaskimaista. Sota päättyi niin, että Untamo tappoi veljensä Kalervon suvun ja poltti hänen talonsa. Kalervon onneton vaimo vietiin orjaksi ja synnytti vähän ajan kuluttua pojan, jolle pantiin Kullervo nimeksi. Tällä pojalla oli jo pienenä erinomainen voima. Kolmen päivän vanhana hän repi kapalovyönsä ja särki kätkyensä. Untamo ihastui hänen voimastansa ja luuli saavansa hänestä väkevän orjan, tuhansien vertaisen.

Kun poika oli polven korkuinen, alkoi hän jo miettiä, miten kostaisi isänsä kuoleman ja äitinsä kyyneleet. Tämän havaitsi Untamo, joka pelkäsi verikostoa, pani pojan tynnyriin ja heitti hänet veteen. Kolmen päivän perästä, kun käytiin katsomaan, näki hän pojan istuvan aaltojen selässä, vapa vaskinen kädessä. Untamo teki suuren rovion tervaksista ja tuohista; rovio sytytettiin ja poika viskattiin tuleen, mutta kolmen päivän perästä nähtiin hänen hiilikoukulla kekäleitä kohentelevan, karvankaan katoamatta, kutrisen kähertymättä. Nyt Untamo hirtätti pojan puuhun, mutta kolmen päivän päästä hän tapasi hänet iloisena piirtämässä kuvia puun runkoon. Untamo vihdoin väsyi suorimasta surmiansa ja sanoi: "Jos elät kauniisti ja siivolla, niin saat olla talossa ja toimitella orjan töitä."

Kullervo kasvoi väkeväksi ja toimitti huonosti orjantehtävänsä. Hänet pantiin lapsen katsontaan; mutta hän katkoi lapsen käden, kaivoi päästä silmän, tapatti sen taudilla ja poltti kätkyen tulella. Silloin hänet pantiin kaskenkaadantaan; mutta hän kaatoi maahan koko metsän. Sitten hänet määrättiin aidantekoon; hän asetteli kokkahongat aidaksiksi ja korpikuuset seipäiksi ja teki aidan aukomattoman. Siitä hänet pantiin puimaan rukiita, mutta hän pui kaikki ruumeniksi. Viimein Untamo suuttui ja myi tämän huimapäisen orjan halvasta hinnasta Ilmariselle.

Kullervo pantiin nyt paimentamaan talon karjaa ja sai emännältä evääkseen leivän, johon oli keskelle leivottu kivi. Kullervo paimensi karjaa, rupesi illalla syömään ja karahutti isänsä veitsen kiveen. Surusta ja vihasta tuimistuneena hän sorti karjan suohon kuolemaan, lauloi sudet lehmiksi, karhut karjaksi ja ajoi ne taloon. Ilmarisen vaimo meni lypsämään lehmiään, ja pedot repivät hänet kuoliaaksi. Se oli meno nuoren naisen, tuon ihaillun ja ikävöidyn Pohjolan neidon. Häntä ei voinut Ilmarinen koskaan unhottaa, ja hänen mielensä oli musta kuin pajan sysi.

Tämän raivotyön tehtyään Kullervo pakeni henkipattona metsiin ja tuli viimein piilopirttiin, jossa löysi vanhempansa, jotka jo luuli kuolleiksi. Hän tahtoi nyt rehellisesti tehdä työtä, mutta pahasti kasvatettuna hän teki kaikki nurinpäin. Veneen hän souti rikki, nuotan hän tarpoi tappuroiksi; viimein hänestä tuli suuri pahantekijä. Sitten kirosi hänet oma isä, ja hän itse kirosi omaa onnetonta kohtaloansa. Äiti yksin häntä rakasti, kun muut hänet hylkäsivät.

Kullervo kulki Untamon kartanoon, kosti verisesti sukunsa häpeän ja hävitti koko Untamon suvun. Tämän kovan tappelun perästä hän palasi kotiin isänsä tupaan. Ei ollut siellä ketään kättä antamassa, tupa oli autio, hiilos kylmä, kaikki kuolleet, paitsi Musti, talon uskollinen koira. Kullervo itki äitinsä haudalla ja kuljeskeli rauhatonna pitkin erämaita. Viimein hän tuli sille paikalle metsässä, jossa oli tehnyt suuren rikoksen, ja siinä olivat kanervan kukat Iakastuneet. Silloin Kullervo tempasi miekkansa ja kysyi, haluaisiko se juoda viallista verta. "Mielelläni", vastasi miekka, "miksi en sitä tekisi, kun olen niin usein juonut viatonta verta!"

Ja voimakas Kullervo, Kalervon poika, suistui siinä omaan miekkaansa.

Mutta Väinämöinen, kuultuaan Kullervon kadonneeksi, varoitti tulevia sukupolvia, etteivät kaltoin kasvattaisi lapsiaan, sillä sellaisista lapsista tulee harvoin hyviä ja viisaita ihmisiä. Kullervo kasvatettiin halveksittuna orjana; senvuoksi hänestä tuli mieletön pahantekijä ja onneton mies.

 

107. Sota Sammosta.

[Kalevalan runoissa 39 - 43.]

Kalevala on satu kahdesta kansasta eli suvusta: Kalevalan suvusta, joka asui Väinölässä, ja Pohjan kansasta, joka asui Pohjolassa. Muutamat luulevat Väinölän olleen Laatokan eteläisellä ja Pohjolan sen pohjoisella rannalla. Näiden molempien kansain välillä oli kilpailu, ensin rauhallinen, lopulta sotainen. Senvuoksi Kalevala jakaantuu kahteen osaan, ja satu Kullervosta, joka saattoi hengiltä Ilmarisen vaimon, Pohjolan lemmikin, on ikäänkuin raja-aitana molempain välillä.

Ilmarinen murehti kuollutta vaimoansa. Turhaan hän takoi itselleen vaimon hopeasta ja kullasta: tällä ei ollut sydäntä, millä osoittaa vastarakkautta. Turhaan hän ryösti entisen vaimonsa nuoremman sisaren Pohjolasta: tämä häntä vihasi ja kohteli uhalla; Ilmarinen muutti hänet kalalokiksi. Entinen ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä oli muuttunut vihaksi, näiden kesken syttyi verinen sota.

Väinämöinen ja Ilmarinen päättivät ryöstää Sammon, joka oli tehnyt Pohjolan rikkaaksi. Matkalla ratsastaessaan he kuulivat veneen rannalla itkevän ja valittavan, että muut veneet saavat käydä sotia ja tuoda täytensä rahoja.

Urhot päättivät silloin matkustaa meritse. Heidän seuraansa yhtyi nuori Lemminkäinen, joka aina halusi urotöitä ja seikkailuja. Tiellä vene tarttui suunnattoman suuren hauen hartioille. Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat turhaan tätä hirviötä vastaan. Silloin Väinämöinen miekallaan löi hauen kahdeksi kappaleeksi ja teki sen päästä ensimmäisen kanteleensa.

Nuo kolme urosta tulivat Pohjolaan ja vaativat osansa Sammosta. Louhi vastasi: "Ei pyyssä kahden jakoa", jonka jälkeen hän kutsui Pohjolan kokoon varjelemaan aarrettansa. Silloin Väinämöinen otti kanteleensa ja lauloi Pohjalan väen uneen. Urhot murtihe yhdeksän portin kautta vaskiseen vuoreen, veivät Sammon veneeseensä ja soutivat kaikin voimin kotiansa kohti. Matkalla alkoi Lemminkäinen, joka aina oli kevytmielinen, iloissaan laulaa karjahdella käreällä äänellänsä. Siitäpä kurki kannon päässä säikähti, lenti poikki Pohjolaan ja herätti parkunallaan Pohjolan väen. Louhi säikähti nähdossään Sammon olevan poissa ja rukoili Udutarta seulomaan utua merelle. Väinämöinen sivalsi miekallaan udun halki, ja missä miekka veteen sattui, siinä sima siukui kalvan tiestä. Mutta nyt pauhahti aalto, puna putosi Ilmarisen poskilta, ja veneen vieressa nosti Iki-Turso merestä hirveännäköistä päätään. Väinämöinen tarttui tätä korviin ja pakotti hänet iäksi päiväksi painumaan meren syvyyteen. Ukko lähetti ärjyvän rajutuulen; laineet vaahtopäät hakkasivat alusta, veivät hauenluisen kanteleen ja olivat niellä koko veneen; Väinämöinen oli yhä neuvokkaana ja tyynenä. Hän asetteli tuulta, Lemminkäinen laittoi lujat varppeet, ja vakavasti vene kulki eteenpäin mäkipäitä kuohuja myöten.

Pahin vaara oli vielä jäljellä. Pohjolan sotaurhot ajoivat Louhen johdolla pakenevia takaa ja olivat jo saamaisillaan heidät kiinni. Siinä alkoi nyt molemmin puolin kummallinen ja hirmuinen taistelu voimakkailla taikakeinoilla. Väinämöinen tunkihe tuluksihinsa, otti piitä ja taulaa, nakkasi ne mereen ja niistä kasvoi salakallio, johon Pohjolan vene puuttui ja lensi poikki. Louhi muutaltihe suunnattoman suureksi kokoksi, jolla oli viikatteet kynsinä, veneen laidat siipinä ja sata miestä siiven alla. Tämä lensi urosten purjepuun nenään. Lemminkäinen sivalsi miekallaan kokkoa, Väinämöinen iski melalla sen kynnet muruiksi. Pohjolan miehet melskahtivat mereen, mutta kokko tarttui kiinni Sampoon, joka särkyi kappaleiksi ja ajelehti muruina meren pinnalla. Siitä tulivat meri ja Suomen rannat ikipäiviksi rikkaiksi. Valtansa menettäneenä Louhi palasi Pohjolaan eikä saanut Sammosta muuta kuin kannen, ja nuo kolme urosta tulivat hekin kotiansa, tuoden Sammon muruja muassaan.

 

108. Väinämöisen laulu.

[Kalevalan 41:sessä ja 44:nnessä runoissa.]

Turhaan Väinämöinen etsi merestä kadonnutta kanneltansa. Silloin hän kuuli koivun valittavan rannalla. - "Miksi itket, ihana koivu?" - "Miksi en itkisi", vastasi koivu, "kun tässä vaivainen varatonna seison. Miehet kuorivat valkean vyöni, lapset juovat mahlani, tytöt lehväni leikkelevät, halla vie kaunihin hameeni ja jättää minut alastomaksi pakkasessa värisemään." - "Älä itke, puu vihanta", sanoi Väinämöinen; "saat sinä olevan onnen, kohta itkenet ilosta."

Väinämöinen otti koivun ja teki siitä kanteleen. Kun kevätkäki tammessa tanhualla kukahti, kumpusi kultaa sen suusta kultaiselle kunnaalle, ja siitä saatiin naulat kanteleeseen. Aholla istui neitonen nuori, sulhoansa odotellen. Ei se impi itkenynnä eikä varsin iloinnutkaan; ilman lauloi itseksensä kauniin kesäillan kuluksi. "Anna, impi, hiuksiasi!" sanoi Väinämöinen. Ja impi antoi hienoja hiuksiansa viisi kuusi hasta: siit' on kielet kanteleessa.

Väinämöinen istui hopeaiselle mäelle ja lauloi; kantele oli poikkipuolin polvella ja hänen sormensa hyppelivät kielillä. Siinä soitti Väinämöinen, ja koko luonto riemahti ilosta. Vuoret loukkui, paaet paukkui, petäjät piti iloa ja kannot hyppi kankahalla. Soitto kuului kauas, eikä ollut sitä otusta, joka ei kuulemaan tullut. Kaikki metsän eläimet, kaikki ilman linnut, veden kalaset kaikenlaiset ja matosetkin maanalaiset tulivat kuuntelemaan tuota soittoa suloista. Itse karhukin samosi petäjäisestä pesästään ja kavahti kuuseen paremmin kuullakseen. Kokko heitti pentunsa pesään, kun kuuli sorean Suomen soiton. Allit tulivat syviltä aalloilta ja joutsenet sulilta soilta, ja tuhansittain pieniä peipposia, sirkkuja ja leivoja istui haastellen laulajan hartioilla. Tapiolan ukko ja kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Mielikki siroikse sinisukkaan, punapaulaan. Ilman impyet ihanat istuivat kuuntelemassa, mikä taivaan kaarella, mikä pienen pilven rusoreunalla. Kuutar korea impi ja Päivätär neiti kutoivat paraikaa kultakangasta, ja kun soiton äänen kuulivat, suistui heiltä sukkula kädestä, kultarihmat katkesivat ja hopeaniidet helkähtivät. Vedet ukko ruohoparta luikahaikse lumpehelle, ja Vellamo nousi vesikarille ruoistoon. Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat pitkiä hiuksiansa ja pudottivat ihastuksissaan harjansa veteen.

Yhtä ihmeellisesti vaikutti kanteleensoitto ihmistenkin sydämiin. Kun se soi tuvassa, niin katto kajahteli, lattiat ja akkunat iloitsivat, kiuas liikkui ja patsas pajahti. Eikä ollut niin uljasta urosta, ei miestä eikä vaimoa, ei vanhaa eikä nuorta, joka ei ilosta itkenyt, kanteleen kaunista soittoa kuunnellessaan. Miehet olivat kaikki lakit kädessä, eukot käsi poskella, pojat maassa polvillansa, tyttäret vesissä silmin, ja pienet tytöt jättivät leikkinsä kesken. Ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, ole tuota ennen kuultu, noin suloista soitantoa. Väinämöisen omista silmistä vierivät vesipisarat kuuden kultavyön kautta mereen. Korppi yritti niitä poimimaan, mutta ei saanut. Tuli sotka ja poimi ne ja toi kalliit kyyneleet Väinämöiselle; ja katso, ne olivat toisiksi muuttuneet, helmiksi heristyneet, simpukoiksi siintyneet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.

 

109. Sota valosta.

[Kalevalan 47:nnessä ja 49:nnessä runossa.]

Vaka vanha Väinämöinen
kauan soitti kanteletta,
sekä soitti jotta lauloi,
jotta ilmankin iloitsi.

Soitto kuului kuun tupihin,
ilo päivän ikkunoille,
kuu tuvastabän tulevi,
päätyi päivä linnastansa,
loihe latvahan petäjän
kanteletta kuulemahan,
iloa imehtimähän

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, harvahammas,
siitä päivän kiinni saapi,
kuuhuen käsin tavotti;
ne kohta kotihin saattoi
pimeähän Pohjolahan,
kätki kuun kumottaasta
kirjarintahan kivehen,
lauloi päivän paistamasta
vuorehen teräksisehen,
itse tuossa noin saneli:
"Allös täältä ilman pääskö,
nousko, kuu, kumottamahan,
pääskö, päivä, paistamahan,
kun en käyne päästämähän,
itse tulle noutamahan!"

Kun oli kuun kulettanunna
sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen,
jopa vaikean varasti,
tulen Väinölän tuvilta;
sai tuvat tulettomaksi,
pirtit valkeattomaksi.

Jo oli yö alinomainen,
pitkä pilkkosen pimeä,
oli yö Kalevalassa,
noilla Väinölän tuvilla,
sekä tuolla taivahassa,
Ukon ilman istuimilla.

Vilu viljalle tulevi,
karjoille olo kamala,
outo ilman lintusille,
ikävä inehmoisille,
kun ei konsa päivyt paista,
eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat,
kokko lintujen kulennan,
tuuli haahen päiväyksen;
ei tieä inehmon lapset,
milloin aamu aikanevi,
milloin yö yrittänevi
nenässä utuisen niemen,
jäässä saaren terhenisen.

Nuoret neuvoa pitävät,
ikäpuolet arvelevat,
päätyvät sepon pajahan,
sanovat sanalla tuolla:
"Nouse, Seppo, seinän alta,
takoja, kiven takoa,
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon keheä."

Nousi seppo seinän alta
takomahan uutta kuuta,
uutta auringon kehäistä;
kuun on kullasta kuvasi,
hopeasta päivän laati.
Seppo kuuhuen kuvasi,
takoi päivän valmihiksi,
noita nosteli halulla,
kaunihisti kannatteli,
kuun on kuusen latvasehen,
päivän pitkän männyn päähän;
hiki vieri viejän päästä,
kaste kantajan otsasta
työssä tuiki työlähässä,
nostannassa vaikeassa.
Saipa kuun kohotetuksi,
auringon asetetuksi;
eipä kuu kumotakana,
eikä päivyt paistakana.

Itse vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
leikkasi lepästä lastut,
laittoi lastut laaullensa,
kävi arvat kääntämähän,
sormin arvat suortamahan.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehelia:
"Kysyn Luojalta lupoa:
sano totta, Luojan merkki,
juttele, Jumalan arpa,
minne meiltä päivä päätyi,
kunne meiltä kuu katosi"

Toi arpa toet sanomat,
sanoi päivän saaneheksi
Pohjolan kivimäkehen.

Vaka vanha Väinämöinen
jopa iäksi jotta joutui
pimeähän Pohjolahan.

Astui päivän, astui toisen,
päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Pohjan portti,
kivikummut kuumottavi.

Ensin huuti huikahutti
tuolla Pohjolan joella:
"Tuokatte venettä tänne!"
Niin sanovi Pohjan poika:
"Ei täältä, venehet joua,
tule sormin soutimina."

Siinä vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
"Sep' ei miesi lienekänä,
ku on tieltä myösteleikse."
Meni haukina merehen,
pian uipi salmen poikki,
astui jalan, astui toisen,
Pohjan ranialle rapasi.

Niin sanovi Pohjan poiat:
"Käypä Pohjolan pihalle,
tules Pohjolan tupahan!"

Meni Pohjolan tupahan.

Siellä miehet mettä juovat,
simoa sirettelevät,
miehet kaikki miekka vyöflä,
urohot sota-aseissa
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi Suvantolaisen.

Nuo kysyvät tullehelta:
"Ku sanoma kurjan miehen?"

"Kuusta on sanomat kummat,
päivästä iki-imehet:
minnes meiltä päivä päätyi,
kunnes meiltä kuu katosi?"

Pohjan poikaset sanovi:
Tuonne teiltä päivä päätyi
kirjarintahan kivehen,
sielt' ei pääse päästämättä,
selviä selittämättä.

Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei kuu kivestä pääsne
pääsne päivä kalliosta,
käykämme käsirysyhyn,
ruvetkamme miekkasille."

Veti miekan, riisti rauan,
tempasi tupesta tuiman,
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä västistä välähyi,
hepo seisovi selällä,
kasi naukui naulan tiessä.

Mentihin ulos pihalle,
tasarinnan tanterelle.
Siitä vanha Väinämöinen
löip' on kerran leimahutti,
listi kuin naurihin napoja,
lippasi kuin liinan päitä,
päitä Pohjan poikasien.

Siitä vanha Väinämöinen
kävi kuuta katsomahan,
päiveä kerittämähän
kirjarinnasta kivestä.

Astui tietä pikkuruisen,
niin näki vihannan saaren,
saarell' on komea koivu,
koivun alla paasi paksu,
alla paaen kallioinen,
yheksin ovia eessä,
saoin salpoja ovilla.

Keksi piirtämän kivessä,
valeviivan kalliossa;
veti miekkansa tupesta,
kirjoitti kivehen kirjan
miekalla tuliterällä:
katkesi kivi kaheksi,
paasi kolmeksi pakahtui.

Vaka vanha Väinämöinen
katsovi kiven rakohon:
siellä kyyt olutta juovat,
maot vierrettä vetävät.
Leikkasip' on pään maolta,
katkoi kaulan käärmeheltä,
kourin koitteli ovia,
salpoja sanan väellä;
ei ovet käsin avau,
salvat ei sanoista huoli.

Silloin vanha Väinämöinen
kohta lähtevi kotia
alla päin, pahoilla mielin.

Sanoi lieto Lemminkäinen
"Miks' et ottanut minua
kanssasi karehtijaksi,
oisi lukot luikahtanna,
takasalvat taittununna."

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei salvat sanoilla taitu,
lukot loihulla murene."

Meni sepponsa pajahan,
sanan virkkoi, noin nimesi;
"Ohoh, seppo Ilmarinen,
taos kuokka kolmihaara,
tao tuuria tusina,
avaimia aika kimppu,
jolla kuun kivestä päästän,
päivän pääslän kalliosta!"

Se on seppo Ilmarinen
takoi miekan tarpehia,
takoi tuuria tusinan,
avaimia aika kimpun.

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, harvahammas,
siitti siivet sulkinensa,
levahutti lentämähän
poikki Pohjolan merestä
sepon Ilmarin pajalle.

Aukoi seppo ikkunansa,
katsoi, kuin tulisi tuuli:
ei ollut tulento tuulen,
oli harmoa havukka.

"Mit' olet otus hakeva,
istut alla ikkunani?"

Lintu kielelle paneikse:
"Mitä seppo siitä laait,
kuta, rautio, rakennat?"

"Taon kaularenkahaista
tuolle Pohjolan akalle,
jolla kiinni kytketähän
vaaran vankan liepehesen."

Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, harvahammas,
jo tunsi tuhon tulevan,
hätäpäivän päälle saavan,
heti loihe lentämähän,
pääsi poies Pohjolahan,
laski kuun kivestä irti,
päästi päivän kalliosta;
itse muuksi muutaltihe,
kyhäisihe kyyhkyseksi,
lenteä lekuttelevi
sepon Ilmarin pajahan,
virkkoi kyyhky kynnykseltä:
"Jopa kuu kivestä nousi,
päivä pääsi kalliosta."

Se on seppo Ilmarinen
astuvi pajan ovelle,
katsoi tarkkaan taivahalle,
katsoi kuun kumottavaksi,
näki päivän paistavaksi.

Meni luokse Väinämöisen:
"Ohoh, vanha Väinämöinen,
käypä kuuta katsomahan,
päiveä tähyämähän!"

Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pihalle,
varsin päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kuu oli nousnut, päivä pääsnyt,
taivon aurinko tavannut.

Silloin vanha Väinämöinen
sai itse sanelemahan:
"Terve, kuu, kumottamasta,
kaunis, kasvot näyttämästä,
päivä kulta, koittamasta,
aurinko, ylenemästä!
Kuu kulta, kivestä pääsit,
päivä kaunis kalliosta,
nousit kullaisna käkenä,
hopeisna kyyhkyläisnä
elollesi entiselle,
matkoillesi muinaisille.

Nouse aina aamusilla
tämän päivänki perästä!
Teepä meille terveyttä,
siirrä saama saatavihin,
pyyntö päähän peukalomme
onni onkemme nenähän!

Käy nyt tiesi tervehenä,
matkasi imantehena,
päätä kaari kaunihisti,
pääse illalla ilohon!"

 

110. Väinämöinen ja Jeesus-lapsi.

[Kalevalan 50:nnessä runossa.]

Kalevala loppuu eriskummaisella ja älykkäällä kertomuksella siltä, kuinka Väinämöisen täytyi heittää valtansa vastasyntyreelle Jeesus-lapselle. Tämä runo on sepitetty kristityn ajan alussa, jolloin pakanuuden muistot vielä elivät tuoreessa muistissa. Liikuttavaa on nähdä, kuinka kansa ikäänkuin uhraa lemmityimmän uroonsa Herralle Jeesukselle Kristukselle, jonka edessä parhain, viisainkin ihminen on ainoastaan syntinen ja hullu.

*) Kuningas Herodeksen.
**) Neitsyt Maria.

Jeesus, kertoo tämä suomalainen satu, syntyi köyhänä ja ylenkatsottuna Ruotuksen*) tallissa, ja hänen äitinsä Marjatta**) piilotteli kultaista omenatansa pahansuovilta ihmisiltä. Eräänä päivänä poika istui äitinsä sylissä, ja tämän hapsiansa harjatessa poika yht'äkkiä katosi hänen polviltansa. Säikähtyneenä ja levotonna äiti meni etsimään lastansa ja etsi mahdottomimmistakin paikoista: jauhavan myllynkiven alta, juoksevan jalaksen alta, seulovan seulan alta, kannettavan korvon alta, mäiltä, männiköiltä, kanervikoilta ja katajan juurten alta. Hän kysyi tähdeltä, kysyi kuulta, ja ne vastasivat: "Jos tietäisimme, missä hän on, emme sitä sinulle sanoisi, sillä hän on meidät luonut." Viimein hän tapasi auringon, kumarteli ja kysyi:

"Oi, päivyt, Jumalan luoma,
etkö tieä poiuttani?"

- "Kyllä tieän poikuesi", sanoi, aurinko. "Hän se on minutkin luonut, ja nyt hän on suossa suonivyöstä."

Marjatta löysi poikansa suosta. Tämä kasvoi kauniiksi lapseksi, mutta kukaan ei tiennyt hänen nimeänsä. Äiti sanoi häntä kukkaseksensa ja kultaomenaksensa; vieraat sanoivat häntä pilkalla vennon joutioksi. Tarvittiinpa nyt kastajata tälle köyhälle lapselle, ja Marjatta pyysi tähän toimeen Virokannas-nimistä ukkoa. Tämä vastasi: "En minä kasta sellaista riivattua ja katalaa, ennenkuin on tutkittu, onko siitä elämään." - Sillä pakanuudenajalla oli sellainen julma tapa, että heikot tai köyhät lapset, jotka nähtiin eloon kelpaamattomiksi, vietiin erämaahan kuolemaan.

Kukapa nyt tutkijaksi ja tuomariksi? Viisaimman tehtävä se oli. Kutsuttiin siis Väinämöistä. Hän tuli tutkimaan lasta ja tuomitsi, että koska poika oli suolta saatu, oli se vietävä suolle takaisin, ja puulla päähän lyötävä.

Silloin kaksiviikkoinen lapsi alkoi puhua ja lausui:

Gallen-Kallelan piirros
Akseli Gallen-Kallelan piirros.

"Ohoh, sinua, ukko utra,
ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna,
väärin laskenna lakia.
Eipä syistä suuremmista,
töistä tuhmemmistakana
itseäsi suolle viety,
eikä puulla päähän lyöty,
kun sa miesnä nuorempana
lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi.
Ei sinua silloinkana,
eip' on vielä suolle viety,
kun sä miesnä nuorempana
menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien,
päälle mustien mutien."

Tästä hämmästyneenä Virokannas heti kastoi lapsen Karjalan kuninkaaksi. - Mutta Väinämöinen suuttui ja häpesi. Hän ei voinut elää siinä maassa, missä pieni lapsi oli tehnyt hänen viisautensa hulluudeksi. Hän meni merenrantaan, lauloi vaskisen aluksen ja laski sillä selvälle meren selälle. Istuen purtensa perässä hän lauloi nämä sanat jäähyväisiksi Suomelle:

"Annappas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan,
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa,
eikä ilmaista iloa."

Ja siitä vanha Väinämöinen laskea karehteli yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin, jättäen jäljelle kanteleensa,

soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen,
laulut suuret lapsillensa.