Tämä sivu ja 13 muuta sivuani oli ladattu ILMAN LUPAA archive.isiin, poistettu niistä tekijä- ja tekijänoikeustiedot, koodi sekoitettu eivätkä linkit toimineet. Archive.isille oli 29.7.2017 ilmoitettu tästä häiriköinnistä, mutta ilman muuta reaktiota, kuin että 15.4.2018 mennessä myös kuvat oli lisätty ja linkit toimivat, vaikkakin virheellisesti samaan välilehteen, eikä koodia ole enää sekoitettu, mutta muodollisesti se ei myöskään ole lähelläkään alkuperäistä.

This page and 13 other pages of mine had been uploaded WITHOUT PERMISSION into archive.is, deleted their author and copyright information, scrambled the code and the links didn't work. Archive.is had been informed 29.7.2017 of this abuse but with no other reaction but by 15.4.2018 also the pictures have been added and the links work, though incorrectly on the same tab, and the code is not scrambled any more but formally not even close to the original either.
 

Neljäs luku. Kertomuksia Suomen katoliselta ajalta.

111. Kivikauden kansa.

Monin paikoin maassamme on tavattu kummallisia kiviä, jotka näyttävät ihmiskäsien muodostamilta ja ovat kaikenlaisten työkalujen näköisiä. Niitä löydetään väliin peltomaasta, väliin turvesuosta, väliin kivi- ja multakasoista, väliin kuivattujen järvien pohjasta. Muutamia on nähtävästi käytetty kirveinä, toisia veitsinä, toisia talttoina, kairoina, keihään- ja nuolenkärkinä, nuotankiveksinä ja moneen muuhun tarkoitukseen, josta useinkin on vaikea saada selvää. Muutamia tällaisia kiviaseita kansa on sitten tallettanut ja katsellut niitä taikauskoisella kunnioituksella, luullen niiden olevan taivaasta pudonneita ukkosen vaajoja ja pitäen niitä tehokkaina parantamaan tauteja sekä suojelemaan kaikenlaisesta pahasta.

Nykyisin on koottu monia tuhansia tällaisia esineitä sillä tiedetään, että niitä ovat käyttäneet ihmiset, jot eivät vielä tunteneet metallien käyttöä. Jo luultavasti muutamia vuosituhansia ennen meidän ajaa laskumme alkua, siihen aikaan, jota nimitetään kivikaudeksi, on sellaisia ihmisiä asunut meidän maassamme ja monissa muissa maissa. Heidän oli tarvis veistää puusta veneitä ja metsästysvehkeitä, mutta kun eivät tunteneet rautaa, etsivät he jonkun kovan kiven, joka ei helposti murentunut, ja hakkasivat tai hioivat sitä muilla kivillä, kunnes se tuli kirveen muotoiseksi. Siihen he tekivät puusta varren, joka pistettiin kivessä olevaan reikään tahi sidottiin kiinni sen yläpäähän, ja näin oli kivikirves valmis. Samoin tehtiin muitakin kivikaluja hakkaamalla ja hiomalla. Parempain puutteessa tultiin näillä vajavaisilla työkaluilla ja aseilla toimeen, ja niitä valmistettiin usein suurella huolella ja taidolla, niin että muutamat niistä ovat hyvinkin siroja. Mutta kun nuo muinaisajan ihmiset oppivat tekemään parempia työkaluja, ensin vaskesta ja sitten raudasta, hylättiin tai unhotettiin kiviaseet, jotka silloin joutuivat tarpeettomiksi, ja myöhemmät sukupolvet luulivat niitä taikakaluiksi. Muutamia kivikaluja käytetään vielä tänäkin päivänä, esim. tahkoja, nuotankiveksiä ja kaavinkiviä, joilla karvat kaavitaan parkittavista nahoista.

Tuiki vajanaiset ovat tiedot siitä muinaiskansasta, joka meidän maassamme on näitä kiviaseita käyttänyt. Mutta vertailemalla toisiinsa Suomesta ja Ruotsista löydettyjä kiviaseita on kuitenkin tultu siihen johtopäätökseen, että jokin ruotsalais- tai saksalaissukuinen kansa on jo siihen aikaan asunut Lounais-Suomessa eli länsipuoleila Kymijokea, Hämeen järviä ja Ahtävänjokea. Itä-Suomesta löydetyt kiviaseet osoittavat, että niillä seuduin on asunut ihmisiä, jotka ovat olleet yhteydessä nykyisessä Venäjänmaassa asustaneiden kansojen kanssa.

Kivikauden ihmiset olivat varmaan raakalaisia, jotka elivät metsästämisellä ja kalastamisella ja asuskelivat vuorenrotkoissa tahi maakuopissa. Heistä kerrotaan jylhissä vuorimaissa vielä monta satua. Heitä sanotaan vuorenpeikoiksi, hiidenväeksi, ja mahdollista on, että juuri nämä ovat satujen jättiläisiä. Nämä metsäläiset ja myöhemmin tulleet kansat lienevät keskenään taistelleet henkeen ja vereen saakka maan omistamisesta. Heikommat metsäläiset silloin puolustautuivat viekkaudella ja väijymällä, ja senvuoksi heitä pidettiin pahoina peikkoina. Mutta kaikkialla täytyy raakain, tietämättömien ihmisten viimein väistyä taidokkaampien ja väkevämpien tieltä. Niin on näiden maamme ensimmäisten villiasukastenkin käynyt. Heidän on täytynyt paeta synkkiin erämaihin, ja he ovat sieltä vähitellen hävinneet tahi sekaantuneet voittajiin.

112. Suomalaiset pakanuuden ajalla.

Suomalaiset tulivat tänne Venäjältä, mutta ei yksin ajoin, vaan vähitellen monien vuosisatojen kuluessa. Sentähden on mahdoton tarkalleen sanoa, milloin he ovat tänne muuttaneet. Tiedetään lappalaisten tulleen ennen hämäläisiä ja hämäläisten ennen karjalaisia, mutta kainulaisista tiedetään vain, että niitä jo tuhat vuotta takaperin asui Ruotsissa ja Pohjois-Suomessa.

Kalevalasta, muista vanhoista taruista ja vierasten kansain vajanaisista kertomuksista voipi saada jonkinmoisen käsityksen Suomen kansan pakanuudenaikaisista elintavoista. Aivan varmaa tietoa ei niistä kuitenkaan saa, sillä pakanalliset suomalaiset eivät ole piirtäneet muistomerkkejä vuoriin eivätkä jättäneet itsestään kirjallisia kertomuksia, kun eivät tunteneet kirjoitustaitoa. Saatamme kuvitella heidän eläneen seuraavaan tapaan:

Muinaissuomalainen mies ja nainen.

Oli kolme veljestä: Kimmo, Kammo ja Kumma. Kimmo asui havumetsässä ja muutti usein asuinpaikkaa. Se ei ollutkaan vaikeata, sillä hänen majanaan oli muutamia riukuja, jotka työnnettiin maahan pystyyn toinen toisensa nojaan kartion muotoon. Riukujen päälle hän sitoi peuran-, hirven- ja karhuntaljoja, pani tuohia väliin ja loi talvella lunta päälle, jotta kota tulisi lämpimänpitäväksi. Keskellä kotaa oli harmaista kivistä tehty tulisija; savu meni kodan huipusta ilmaan. Lattiana ja vuoteena oli paljas maa, jolle oli taljoja levitetty. Kanto oli pöytänä, hirsi penkkinä, saviastia patana. Kimmo metsästi koirineen metsissä, kalasti järvissä ja vaihtoi itselleen eloa veljeltään Kammolta. Hänen nuoret poikansa purjehtivat sotaisille retkille ja toivat kotiin voittosaaliita.

Kammo asui laaksossa lehtimetsän keskellä eikä muutellut majaa. Hänen tupansa oli tehty pyöreistä hirsistä. Siinä oli katto, seinät, lattia ja laudalla suljettavat ikkuna-aukot; tulisija keskellä, reppänä katossa, penkit, pöytä, kenties vielä sänkykin. Kammo metsästi ja kalasti kuten hänen veljensäkin, mutta hän oli myöskin maanviljelijä, hänellä oli kaskimaa, hevonen, muutamia härkiä, lehmiä, lampaita, vuohia ja sikoja. Hän oli rikkaampi ja taitavampi kuin Kimmo. Hänen tuvassaan soitettiin kanteletta ja laulettiin vanhoja runoja. Hän matkusti joka kesä merenrannikolle vaihtamaan itselleen suoloja saksalaisilta kauppalaivureilta. Maksuksi hän antoi ketun- ja majavannahkoja. Rahaa hänellä ei ollut, mutta kun saksalaiset kaupittelivat lasihelmiä ja messinkisolkia hänen tyttärillensä maksoi Kammo niistä tukuittain näädän- ja oravannahkoja. Kammon vaimolla oli vaskikattila, kultainen rannerengas, hopeinen solki ja lisäksi villahame ja sukat, kun muilla oli vain nahkavaatteet. Kummallakin veljellä oli tapana uhriksi jumalille ripustaa pyhään tammeen hirvensarvia ja karhunpäitä; mutta Kammon vaimolla oli sitäpaitsi tapana tiputtaa muutamia maitopisaroita maahan suostuttaakseen maahisia.

Kimmo ja Kammo olivat kuninkaina perhekunnissaan. He rakastivat vapautta eivätkä tietäneet muusta laista eikä kuninkaasta. Eräänä päivänä he tapasivat toisensa elojuhlalla pyhässä laaksossa. Kimmo kertoi, että muukalaisia kävi hirvenajossa hänen metsämaillaan ja lohenpyynnillä hänen koskissaan. Kimmo ja Kainmo menivät kolmannen veljensä Kumman luokse, joka oli mainio seppä, sankari ja noita. Hän takoi miekkoja, keihäitä ja nuolenkärkiä. Miehet asestautuivat, ottivat orjat mukaansa, lukivat loitsujaan ja lähtivät sotaan. Muukalaisetkin olivat koonneet aseellista väkeä; kentällä lähellä järven rantaa syntyi ankara taistelu. Nuo kolme veljestä voitettiin. Kimmo kaatui, Kammo joutui vangiksi, Kumma pääsi muutamien miehiensä kanssa pakoon ja rakensi jyrkälle vuorelle muureja harmaasta kivestä. Siinä hän piti puoliaan; kaukana asuvia sukulaisia tuli hänelle avuksi, ja he valitsivat Kumman, sukunsa urhooliisimman, päälliköksensä. Viimein hän uskalsi rynnätä vihollisten kimppuun, jotka olivat hajallaan metsissä otuksenpyynnissä. Nyt voitti Kumma vuorostaan, pelasti veljensä Kammon ja teki kaikki vangit orjikseen. Senjälkeen voittajat viettivät iloista juhlaa pyhän järven rannalla, uhraten jumalille, ja heidän nuoret tyttärensä tanssivat laulaen pyhän tammen ympärillä.

113. Ruotsalaiset.

Ruotsi ja Norja ovat valtakuntia, jotka viime vuosisadalla olivat yhdistyneinä ja saman kuninkaan hallittavina, mutta nykyään on kummallakin oma kuninkaansa, kuten niillä on ennenkin ollut. Norjalaiset ovat vähäinen, mutta voimakas ja sivistynyt kansa, joka muinoin purjehti uskaliailla sotaretkillä pitkin kaikkia Euroopan rannikoita. He tulivat harvoin Itämerelle, ja senvuoksi suomalaiset eivät olleet paljon tekemisissä heidän kanssansa, mutta sitä enemmän likempänä asuvain ruotsalaisten kanssa, ensin vihollisina, sitten ystävinä.

Ruotsalaisia oli alkuaan kaksi eri heimoa, göötalaiset ja svealaiset, jotka sitten yhtyivät. Ennenkuin he kääntyivät kristinoppiin, palvoivat he luonnonvoiinia, joita he mielessään kuvailivat ihmismuotoisiksi jumaliksi. Heidän mahtavin jumalansa oli Tor, hyvänsävyinen ja suunnattoman väkevä mies, jolla oli kädessä rautakintaat ja aseena raskas vasara. Kun hän ajoi ukkosen vaunuilla yli taivaan, iskivät pyörät tulta, ja jyrinä kuului ympäri koko maailman. Pelottava oli hän murskatessaan salamallaan puita ja kallioita, mutta hyväntekeväinen antaessaan janoavalle maalle sadetta. Hän oli talonpojan jumala, ja hänestä tuli aikaa voittaen kodin suojelija. Hänen vasaraansa vedoten vihittiin morsian, annettiin lapselle nimi, vannottiin vala, ja sen merkki kuvattiin vielä hautakiveenkin. Frej (herra) oli nuori, kultakypäräinen mies. Hän ajoi vaunuillaan maita mantereita tuoden ihmisille vuodentulon, rauhan ja mielihyvän. Silloin vallitsi kaikkialla ilonaika ja juhla. Hänen nimensä oli myös Yngve Frej, ja hänestä tuli erään kuningassuvun (Ynglinga-suvun) kanta-isä. Hänen vaimonsa oli nimeltään Freja. Ilmaa hallitsi 0din. Hänet kuvailtiin vanhaksi, ahavoituneeksi mieheksi, jolla oli kädessä keihäs. Tuulen kohistessa hän ratsasti vainajien henkien etunenässä halki ilman, ja pohjoismaalainen luulee vielä nytkin kuulevansa tuon hurjan ajon kiitävän. Odinista tuli aikaa voittaen sodanjumala, joka vei kaatuneet sankarit (valr) Valhallaan, manalassa eli vuoren sisustassa olevaan "vainajien linnaan". Hän oli päällikköjen ja viikinkien jumala. Keskiviikko, torstai ja perjantai ovat saaneet ruotsinkieliset nimensä (onsdag, torsdag ja fredag), Odinista, Torista ja Frejstä.

Muinais-pohjoismaisessa jumalaistarustossa kerrotaan monista muista jumalista, mutta ei tiedetä, ovatko ruotsalaiset niitä palvoneet. Niitä ovat valkyriat, jotka kulkivat sankarien edellä taistlussa ja valitsivat ne, joiden oli kaaduttava, ja nornat, jotka kehräsivät elämänlangat.

Pohjoismaiset sadut kertovat jumalien luoneen maailman Ymer jättiläisen ruumiista, meren hänen verestään, taivaan hänen pääkallostaan. Keskellä maata oli jumalien linna Midgård, ja jättiläiset asuivat merenrannalla. Kerran jumalat löysivät rannalta kaksi kuivettunutta puuta ja loivat niistä ensimmäiset ihmiset, Askin ja Emblan, jotka saivat asua Midgårdissa. Satu kertoo myös, että maailma häviää viimeisenä päivänä Ragnarökissä, ja silloin kaikki jumalat kaatuvat taistelussa pahoja valtoja vastaan, mutta nousevat taas yiös parempaan elämään: ainaiseen kunniaan ja voitonriemuun.

Pakanuudenajan ruotsalaisilla oli temppeleitä, joissa erityiset papit kansan puolesta uhrasivat jumalile ruokaa ja juomaa, mutta suurissa juhlissa elukoita ja ihmisiäkin. Laajalti tunnettu oli svealaisten Upsalaan rakentama loistava temppeli, jossa oli Torin, Odinin ja Frejn kuvat.

Ruotsalaiset olivat jonkin aikaa useiden pikkukuningasten alaisina, mutta näitä hallitsi yhteinen ylikuningas. Tämä oli kansan ylimmäisenä pappina, mutta ei voinut tehdä mitään sen tahtoa vastaan. Sillä tämä kansa rakasti vapautta niin suuresti, että talonpojat valitsivat kuninkaan, ja jokainen talonpoika oli mielestään yhtä hyvä kuin kuningaskin.

Ruotsalaiset pitivät jo vanhastaan suurimpana kunniana sotaista urhoollisuutta. Heidän mielensä ikävöi yhtenään suuria urotöitä ja kuuluisaa nimeä. He eivät viihtyneet kauan omassa maassaan, joka silloin oli suurten metsäin ja erämaiden vallassa. Vanhin poika peri isänsä talon, ja nuorempain poikain täytyi itse hankkia elantonsa. Kevään tullessa nämä työnsivät vesille aluksensa, joita nimittivät louhikäärmeiksi (drakar), pukeutuivat sota-asuun ja lähtivät viikinkiretkille, saavuttaakseen vieraissa maissa kunniata ja saalista. He retkeilivät laajalti ja nousivat maihin Itämeren rannikoille, milloin missäkin, ahdistivat siellä asuvia kansoja, pakottivat niitä maksamaan veroa ja ryöstivät kaikki, mitä voivat viedä mukanaan laivoihinsa. Väliin he rakensivat rännikoille vahvasti varustettuja linnoja ja asettivat niihin sotaväkeä kiskomaan veroa. Niin he nousivat maihin Suomenkin rannikoille ja olivat kaikkialla pelättyjä vihollisia, kun ei kukaan voinut heitä vastustaa.

Syksyn tullen merirosvot palasivat sotaretkiltään kotiinsa ja viettivät pitkän talven sotaleikeillä tahi simasarvien vaiheilla vieraspidoissa, joissa runoilijat lauloivat sankarien kunniata ja sankarit tekivät lupauksia lähteäksensä uusille urotöille kesän koittaessa. Nämä pelättävät sotijat olivat kuitenkin uskollisia ystäviä, sanassaan pysyviä, vieraanvaraisia, rakastivat laulua ja pitivät elämäänsä hukkaanmenneenä, elleivät jättäneet jälkeensä kunniakasta nimeä.

114. Pyhä Eerik kuningas.

Jo tuhat vuotta sitten oli Jumalan ilmoitettua sanaa ja Kristuksen pyhää oppia saarnattu suurimmassa osassa Eurooppaa. Eteläpuolella Itämerta asuvat kansat kärsivät paljon pohjoismaiden viikinkien väkivallantöistä ja toivoivat, että nämä käännytettäisiin kristinuskoon, joka opettaa ihmisiä rakastamaan toisiansa. Saksasta ja Englannista lähti silloin hurskaita, rohkeita miehiä saarnaamaan kristinoppia pohjoismaiden pakanoille. Näillä miehillä oli kova ja hengenvaarallinen työ; moni heistä kärsi kuoleman uskonsa tähden, mutta heidän sijaansa tuli yhtenään uusia opettajia, jotka eivät pitäneet suurta lukua hengestään, kun vain saivat sieluja Jumalan valtakunnalle. Viimein eräs Ruotsin kuningas kastatti itsensä. Hänen nimensä oli Olavi, lisänimeltä Sylikuningas. Hän eli 1000 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Etelä- Ruotsi tuli silloin kristityksi, mutta Pohjois-Ruotsi oli vielä pakanuuden vallassa, ja siellä kesti vielä pitkiä, verisiä sotia kristittyjen ja pakanain välillä 150 vuotta, ennenkuin pohjoisten seutujen kansa saatiin tunnustamaan "valkeata Kristusta", joksi he Vapahtajaa nimittivät.

Upsalassa hallitsi Eerik niminen kristitty kuningas pakanallisia svealaisia. Hän oli oikeutta harrastava kuningas ja urhoollinen sotasankari sekä lisäksi sydämeltään hurskas mies. Hän pakotti vihdoin uppiniskaisimmatkin pakanat pyhään vesikasteeseen, ja hänen aikanansa, vuoden 1150:n vaiheilla Kristuksen syntymän jälkeen, tuli siis koko Ruotsi kristinuskoon käännytetyksi. Viikinkiretket taukosivat, kirkkoja rakennettiin kaikkiin valtakunnan osiin, ja ikäänkuin uuden valon kaunis aamurusko koitti tuolle villiytyneelle maalle ja sen jäykäile, sotaiselle kansalle.

Itämeren rannikoilla asuvat pakanalliset suomalaisheimot olivat nyt vuorostaan alkaneet ahdistaa Ruotsin rannikoita merirosvouksillaan. Eerik kuningas päätti kukistaa heidät ja sai tukea. Rooman paavilta.

Tähän aikaan oli suuria sotajoukkoja kristitystä Euroopasta lähtenyt valloittamaan Jerusalemia ja Vapahtajan hautaa takaisin uskottomilta, jotka tunnustivat väärän profeetan, Muhammedin, oppia. Sellaisia retkiä nimitettiin ristiretkiksi, koska näet kaikilla niihin osallisilla oli ristinmerkki. Mutta kun pyhä hauta oli voitettu takaisin, tehtiin ristiretkiä muihinkin pakanamaihin. Ylt'ympäri koko Ruotsia saarnattiin nyt sellaista ristiretkeä Suomen pakanoita vastaan. Sitä sanottiin pyhäksi sodaksi, jossa jokainen sotija oli saava syntinsä anteeksi ja se, joka kaatui, iankaikkisen autuuden. Ruotsalaiset olivat sodanhimoisia, ja heillä oli nyt rauha omassa maassaan; he olivat aina valmiit sotimaan saavuttaakseen kunniaa ja voittoa. Nyt luvattiin heille lisäksi autuus siitä, mihin heidän hartain halunsa paloi; eivätkö he siis mielellään olisi kuulleet sellaista kehoitusta!

Monet tuhannet urhoolliset miehet tarttuivat aseihin, kuvasivat ristin kilpeensä. tai ompeluttivat sen vaatteihinsa, ja valtakunnassa syntyi riemu ja palava kiihko kristinopin levittämiseen. Se, joka itse on saanut jotakin hyvää, mikä täyttää koko hänen sielunsa ilolla, tahtoo mielellään jakaa samaa hyvää muillekin.

115. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.

On arveltu, että ensimmäinen ristiretki Suomeen tehtiin vuonna 1154 Vapahtajamme syntymän jälkeen.

Siihen aikaan nimitettiin ainoastaan maamme lounaista kolkkaa Suomeksi, ja koko maata sanottiin Itämaaksi. Tähän Lounais-Suomeen purj ehti kuningas, ja hänen luullaan nousseen väkinensä maihin Aurajoen suussa nykyisen Turun lähistössä.

Ensimmäinen ristiretki Suomeen. Vanhan piirroksen mukaan.

Tässä osassa maata asuivat ne sotaiset hämäläiset, joita nimitettiin suomalaisiksi. Kerrotaan kuninkaan edeltäpäin lähettäneen heille sanan ja kehoituksen, että luopuisivat pakanallisista jumalistaan ja antaisivat kaataa itsnsä totisen Jumalan oppiin: muutoin kuningas oli päättänyt rangaista heitä sodalla. Suomalaiset eivät huolineet tästä kehoituksesta. Jos ruotsalaiset olivat jäykät, olivat suomalaiset vielä jäykemmät eivätkä tahtoneet ollenkaan luopua vanhoista jumalistaan uuden Jumalan takia, jota eivät tunteneet. He myöskin katsoivat urhoolliselle miehelle arvottomaksi totella vieraan valloittajan käskyä ja kokoontuivat vastarintaa tekemään, suojellaksensa vapauttaan ja isäinsä uskoa.

Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa ja ryhtyivät taisteluun. Se oli varmaankin ankara ja verinen ottelu, kuten odottaa sopii, kun kaksi mahtavaa sotajoukkoa taisteli parhaan ja pyhimmän asiansa puolesta. Kristityt pitivät henkensä halpana iankaikkisen autuuden rinnalla, ja pakanat tahtoivat ennen kuolla kuin antaa itsensä ja maansa vieraan vallan alaiseksi. Senvuoksi sanotaankin paljon miehiä kaatuneen molemmin puolin. Vihdoin sai kuitenkin ruotsalaisten paremmin järjestetty sotajoukko voiton; pakanalliset suomalaiset voitettiin kokonaan ja hajoitettiin. Ne, jotka pelastuivat kuolemasta, pakenivat metsiin tahi joutuivat vangeiksi. Sanotaan kuninkaan, katsellessaan veristä sotatannerta, vuodattaneen kyyneleitä, ei omain kuolleittensa tähden, sillä niidenhän katsottiin autuaina kuolleen kristinopin puolesta, vaan kaatuneitten pakanain tähden, jotka eivät olleet tulleet osallisiksi autuaaksi tekevästä uskosta.

Tämä taistelu oli murtanut suomalaisten ensimmäisen vastarinnan, ja monta heistä kastoi Henrik piispa Kupittaan lähteellä likellä Turkua. Tähän ei silloin kysytty katkismuksen taitoa. Uskonkappaleet luettiin ääneen, ja tulkki käänsi ne pakanain kielelle. Kun nämä sitten olivat myöntäneet ja vastanneet amen, puettiin heidät valkeihin vaatteisiin, pappi siunasi heidät tehden ristinmerkin ja kaatoi lähteestä vettä heidän päällensä. Moni näistä kastetuista ymmärsi aivan vähän, jos ollenkaan, tätä uutta oppia, mutta totisesti oli kuitenkin se päivä merkillinen, jolloin Eerik kuningas kastatti nämä suomalaiset Kupittaan lähteellä. Kristinoppi tuotiin maahamme väkivalloin, ja väkivalta ei koskaan saata rakentaa pysyväistä työtä. Mutta väkivaltaa seurasi rakkaus; sen työ jäi pysyväiseksi, ja senvuoksi ovatkin jälkeentulevaiset syystä siunanneet Kupittaan päivää.

116. Eerik kuningas ja Henrik piispa.

Kun Eerik kuningas oli pystyttänyt ristin Auran rannalle, kulki hän myöhempään kesällä pitkin rannikkoa itäänpäin ja jätti osan seuralaisiaan siihen seutuun, jota nyt sanotaan Uudeksimaaksi ja jossa jo sitä ennen asui ruotsalaisia. Sitten hän purjehti laivoinensa takaisin Ruotsiin ja hallitsi siellä viisaana kuninkaana vielä kolmatta vuotta. Tapahtui silloin, että sanoma tuotiin vihollisten hyökkäyksestä, kun kuningas paraikaa vietti messua vanhan Upsalan kirkossa Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä.. Eerik kuningas tahtoi kuulla messun loppuun asti, paljasti sitten miekkansa ja taisteli kuin mies, mutta joutui vihollisensa, tanskalaisen prinssin, Maunun, vangiksi ja mestattiin.

Ruotsalaiset rankaisivat väkivallantekijää ja surivat suuresti hurskasta kuningastaan. Kuolemansa jälkeen häntä palvottiin pyhimyksenä ja valtakunnan suojelu henkenä, joka alinomaa rukoili Jumalan istuimen edessä Ruotsille menestystä. Hänen kuvansa oli katolisena aikana maalattuna valtakunnan lippuun ja asetettuna kaikkiin kirkkoihin. Hänen kuolinpäivänsä, toukokuun 18 päivä, sai hänestä Eerikinmessun nimen, ja sitä vietettiin kauan aikaa pyhäpäivänä.

Suomesta lähtiessään Eerik kuningas oli jättänyt seurakumppaninsa Henrikin tänne suomalaisten piispaksi. Henrik oli englantilainen ja yksi niitä pakanain apostoleita, jotka pitivät halpana oman henkensä ja onnensa, kun vain saivat sieluja Kristukselle. Meidän puolivillissä maassamme, viholliskansan keskellä, josta enin osa vielä oli pakanallista, Henrik piispa antautui suuriin vaivoihin ja alinomaisiin hengenvaaroihin, opettaaksensa ja kastaaksensa noita oppimattomia pakanoita. Kun nämä eivät tahtoneet tulla hänen tykönsä, meni hän heidän luokseen. Hän kulki rohkeasti ja pelkäämättä kaukaisiin paikkakuntiin, kesällä ratsastaen, talvella reessä ajaen. Silloin ei ollut maassamme vielä yhtäkään kirkkoa; senvuoksi Henrik piispa usein saarnasi ladoissa ja riihissä. Kauan tiesi kansa kertoa sellaisista paikoista, siksi että niitä sittemmin pidettiin pyhinä. Ylistaron kylän maalla Kokemäen pitäjässä, lähellä Porin kaupunkia, on vielä rappeutunut aitta, jossa piispa Henrikin sanotaan pakanoille saarnanneen. Jotteivät sen seinähirret ja lattiapalkit kokonaan hajoaisi kappaleiksi, on aitan ympärille rakennettu tiilirakennus.

117. Henrik piispan kuolema.

Kaikissa maissa ovat ensimmäiset kristityt ilolla uhranneet henkensä Jumalan ilmoitetun sanan puolesta, ja niin tapahtui Suomessakin. Kun Henrik piispa jonkin aikaa oli pelkäämättä saarnannut kristinoppia, menetti hän henkensä levittäessään Jumalan valtakuntaa pakanain keskuuteen.

Kauan tiesi kansa kertoa useita tarinoita hänen kuolemastaan. Täällä sanottiin olleen Lalli nimisen pakanallisen miehen, joka vihasi piispaa. Eräällä matkallaan sanotaan piispan tulleen Saaristen kartanoon, joka oli Lallin oma. Lalli ei ollut kotona, ja piispa pyysi ruokaa hänen vaimoltaan Kertulta. Kun ruokaa ei annettu, käski piispa palvelijainsa ottaa, mitä he tarvitsivat, mutta maksoi kaikki, mitä olivat ottaneet, ja matkusti eteenpäin. Lalli tuli renkineen metsästä kotiin, ja Kerttu valitti piispan ja hänen väkensä käytöksestä. Heti valjastutti Lalli hevosensa, ajoi piispaa takaa, tapasi hänet kahdeksan peninkulman päässä Köyliön järven jäällä ja löi hänet kirveellä kuoliaaksi.

Eräs pyhimystaru kertoo piispan peukalossa olleen kalliin sormuksen. Lalli löi peukalon poikki saadakseen sormuksen, mutta peukalo putosi jäälle lumeen, eikä sitä löydetty. Seuraavana keväänä souti sokea ukko poikineen Köyliön järvellä, ja poika näki korpin nokallaan nokkivan veden pinnalla kelluvaa jääkappaletta. He soutivat sinne ja löysivät Henrik piispan peukalon sormuksineen. Kun tuo sokea vanhus kosketti katkaistulla peukalolla silmiänsä, sai hän näkönsä jälleen. Ja Henrik piispan muistoksi on vielä tänäkin päivänä katkaistu peukalo sormuksineen kuvattuna Turun tuomiokapitulin sinetissä.

Toinen kertomus tietää, että Lallilla kotiin tullessaan oli piispanhiippa päässä, ja kun hänen vaimonsa Kerttu kysyi häneltä, mistä hän oli saanut niin kauniin päähineen, yritti Lalli ottaa hiipan päästään, mutta silloin lähtivät hiipan mukana hiukset päästä. Sitten nähtiin kauan kaikissa Suomen kirkoissa maalattuja puukuvia, jotka kuvasivat Henrik piispaa jaloillaan polkemassa murhaajaansa. Ja Lalli oli niissä hiuksettomaksi kuvattuna.

Kolmas satu kertoo uskollisen palvelijan ottaneen huostaansa piispan ruumiin ja ajaneen eteläänpäin, ensin hevosella, sitten härällä. Siihen paikkaan, mihin härkä väsyneenä pysähtyi, rakennettiin Nousiaisten kirkko, ja siinä säilytettiin kauan Henrik piispan luita. Vuonna 1300 ne vietiin hyvin juhlallisesti Turun tuomiokirkkoon, ja tätä päivää, kesäkuun 18:tta päivää, vietettiin sitten juhlapäivänä. Luut pantiin hopeiseen arkkuun kirkon pääalttarin viereen, ja niitä pidettiin kalliina pyhänjäännöksinä. Sillä samoin kuin Eerik kuningasta palvottiin Henrik piispaakin kuolemansa jälkeen pyhimyksenä. Häntä pidettiin Suomen suojeluspyhimyksenä, jonka alinomaa luultiin rukoilevan menestystä Suomelle. Kansa palvoi kauan pyhää Henrikiä, jotta hän rukoilisi kaikkien maamme sairasten, kaikkien hädänalaisten, kaikkien onnettomien ja murheellisten puolesta. Varsinkin anottiin tätä Henrikinmessuna, jota vietettiin pyhimyksen kuolinpäivänä, 19 p:nä tammikuuta, ja joka hänestä on saanut nimensä. Silloin oli Turussa markkinat, jotka ovat pysyneet aina meidän aikoihimme asti.

118. Tuomas piispa.

Pyhän Henrikin kuoltua olivat Suomen kristityt kovassa ahdingossa. Heidän turvanansa oli Aurajoen suussa sijaitseva Turun linna mataline torneineen ja korkeine, paljaine muureineen. Tämä Suomen vanhin linna,.jota tulipalot ja viholliset ovat monta kertaa hävittäneet, on pystyssä vielä tänäkin päivänä sellaisena, kuin se seuraavalla sivulla olevassa kuvassa näkyy, ja on niin vanha, ettei kukaan tiedä, milloin se on rakennettu. Se luullaan rakennetuksi jonkin aikaa Eerik kuninkaan ristiretken jälkeen. Suomalaisten keskuudessa olivat pakanat luvultaan ylivoimaiset ja vihasivat tulisesti uutta oppia. He eivät sitä käsittäneet, vaan tahtoivat puolustaa vanhaa uskoansa.

Turun linna.

Useat, jotka olivat saaneet kasteen, luopuivat knistinopista. Pakanat hyökkäsivät kristittyjen kimppuun, kävivät ryöstöretkillä Ruotsissa saakka ja polttivat vanhan, mainion Sigtunan kaupungin. Suomessa oli hätää ja rauhattomuutta; Turun kaupungin ensimmäisen pienen alun, joka oli linnan turvissa syntynyt, polttivat venäläiset. Suomen toisen piispan, Rudolfin, raastoivat karjalaiset mukanaan; kolmas piispa, Folkvinus, surmattiin. Silloin ei ollut helppoa saada sielunpaimenta ja opettajaa onnettomille Suomen kristityille.

Noin 50 vuotta pyhän Henrikin kuoltua lähetettiin tänne piispa, nimeltä Tuomas. Hän oli, kuten myös Henrik, syntyään englantilainen ja niitä munkkeja, joita sanottiin dominikaaneiksi eli mustiksi veljeksiksi, heillä kun oli yllään musta kauhtana ja köysi vyönä. Nämä munkit olivat tunnetut pelottomasta rohkeudestaan, mutta samalla säälimättömästä julmuudestaan kaikkia kohtaan, jotka eivät tahtoneet alistua Rooman paavin valtaan. Sellainen oli Tuomaskin.

Häntä vastustamassa olivat lähinnä pakanalliset hämäläiset. Nämä riensivät rakentamaan liittoa entisten vihollistensa karjalaisten kanssa. He saivat apua myöskin venäläisiltä, jotka kyllä olivat kristityitä, mutta eivat Rooman paavin alaisia. Nyt syntyi pitkällinen, julma ja hävittävä sota. Pakanat raivostuivat, kun heidän pyhät puunsa kaadettiin maahan. Kerrotaan, että he löivät kastettuja lapsia kuoliaiksi, puhkaisivat vangeilta silmät, pakottivat kristittyjä pappeja juoksemaan puiden ympäri, kunnes nämä kuolleina kaatuivat maahan. Näin kostettiin väkivalta pahoilla töillä, ja sotaa käytiin kauan vaihtelevalla onnella.

Paavi käski saarnata uutta ristiretkeä pakanoita vastaan, ja uusia ristijoukkoja lähti vuonna 1240 Nevajoelle venäläisiä vastaan, mutta ne voitti ruhtinas Aleksanteri, lisänimeltä Nevski, jota venäläiset ovat siitä asti pyhimyksenä palvoneet.

Silloin tuo jäntevä Tuomas piispa alkoi väsyä. Omantunnon vaivoissa hän pyysi paavilta eron piispanvirastaan, asettui Gotlannin saarella olevaan luostariin asumaan ja kuoli siellä maanpakolaisena vuonna 1248. Hän oli valtioviisas mies ja tarmoltaan sankari; mutta hän kylvi tuulta ja niitti myrskyä. Hän ei käsittänyt Kristuksen rakkautta, ja hänen työnsä raukesi tyhjiin. Suomen pakanat olivat nyt saaneet melkein täydellisen voiton. Ainoastaan Turun seuduilla taisteli vielä vähäinen, oman onnensa nojaan jäänyt kristittyjen joukko uskonsa ja henkensä puolesta.

119. Kristinopin tuonti Hämeenmaahan.

Mutta Jumalan tahto ei ollut jättää Suomen kansaa ainiaaksi pakanuuden pimeyteen. Siihen aikaan hallitsi Ruotsia eräs pyhän Eerikin jälkeläinen, jota sanottiin Eerik Sammalkieleksi, koska hän puhuessaan sammalsi. Hänellä oli jaarlina eli ylimpänä virkamiehenä jäntevä ja mahtava mies, nimeltä Birger, kuninkaan lanko. Ruotsissakin oli kauan aikaa ollut riitoja ja. keskinäistä sotaa, eikä kellään ollut aikaa miettiä Suonien asioita. Mutta Birger jaarli rankaisi kaikkia väkivallantekijöitä ja palautti valtakuntaan järjestyksen. Tämän mainion sankarin puoleen paavi kääntyi pyytämään apua Suomen onnettomille kristityille. Eerik Sammalkieli antoi suostumuksensa.

Hämeen linna.

Niinpä saarnattiin taas uutta ristiretkeä Suomeen. Moni urhoollinen ritari otti ristinmerkin, monta ammoin ruostunutta miekkaa hiottiin taas kirkkaaksi, ja jäähyväisiä heittäessään moni suloinen Ruotsin rouva vuodatti katkeria kyyneleitä. Kesällä v. 1249 purjehti Birger hyvin varustetulla laivastolla "Hämäläisten satamaan" Uudenmaan rannikolle. Muutamat luulevat tämän sataman olleen Pohjan pitäjän lahdessa tai Porvoonjoen suussa. Siihen Birger jätti laivastonsa, nousi sotajoukkoineen maihin ja kulki pohjoiseen päin Hämeen sydänmaille.

Sotaisat hämäläiset näyttävät tulleen yllätetyiksi ennenkuin ennättivät koota sotavoimansa, sillä ei tiedetä heidän ainoassakaan suuressa taistelussa puolustautuneen. Heidän kimppuunsa hyökättiin, heidät voitettiin ja pakotettiin antautumaan Ruotsin vallan alaisiksi. Keskellä heidän aluettaan on Vanajavesi, josta lähtee sisämaahan päin monta sivuhaaraa. Siihen Birger jaarli rakennutti linnan, jota jonkin aikaa sanottiin Kruunuporiksi, mutta jonka tavallisempana nimenä on Hämeenlinna, ja joka muinoin vallitsi ympärilläolevia seutuja. Sillä vaikka linna oli pieni, oli se kuitenkin ikäänkuin salpana hämäläisten ovella ja sulki heiltä tien. Siitä alkaen tämä jäykkä kansa vastahakoisesti alistui Ruotsin valtaan, luopui sotaretkistään ja suostui kristinuskoon.

Silloin tapahtui, että kuningas Eerik Sammalkieli kuoli ja ruotsalaiset valitsivat Birger jaarlin kymmenvuotiaan pojan, Valdemarin, kuninkaaksensa. Jaarli arveli, että Ruotsin kuninkaankruunu olisi paremmin sopinut hänen omaan päähänsä, ja riensi vihoissaan takaisin Ruotsiin.

Kuusitoista vuotta hän hallitsi Ruotsin valtakuntaa viisaasti ja miehuullisesti poikansa, Valdemar kuninkaan, nimessä. Hän sääti viisaita rauhanlakeja. Suomeen hän ei tullut enää koskaan.

120. Kristinopin tuonti Karjalaan.

Birger jaarli oli Folkungein sukua, ja hänestä polveutui sarja kuninkaita. Heidän aikanansa oli Ruotsin valtakunnasa paljon eripuraisuutta ja lopulta paljon onnettomuutta. Jäntevin kuningas oli Maunu, jota sanottiin Ladonlukoksi siitä syystä, että hän suojeli talonpoikain omaisuutta. Hänen kuoltuaan tuli hänen vanhin poikansa Birger kuninkaaksi. Mutta Birger oli ainoastaan 9-vuotias, ja hänen holhoojansa Torgils Knuutinpoika hallitsi valtakuntaa. Tämä oli oikeutta harrastava ja urhoollinen ritari. Ruotsin valtakunta oli hänen aikanansa hyvin vauras, ja hän päätti saattaa Suomen karjalaiset sen vallanalaisuuten.

Viipurin linna.

Nämä vapaat pakanat olivat olleet liitossa venäläisten kanssa ja häirinneet naapureitaan hämäläisiä hävittävillä sotaretkillä. Mutta venäläiset mielivät saada karjalaiset veronalaisiksi ja käännyttäa heidät kreikanuskoon. Tämä oli karjalaisille yhtä vastenmielistä, kuin ruotsalaisten valta oli ollut hämäläisille, ja Torgils Knuutinpoika päätti erottaa nämä riitaiset ystävät toisistaan.

Ristiretkien aika oli jo ohitse muussa maailmassa, mutta entiset Suomeen tehdyt retket olivat vielä tuoreessa muistissa. Vahva sotajoukko varustettiin, monet ritarit ottivat taas ristinmerkin, ja vuonna 1293 purjehti suuri ruotsalainen laivasto itäänpäin karjalaisten rannikolle. Täällä ruotsalainen sotajoukko nousi maihin Viipurin lahden rannalle ja rakensi lahden pohjukan suussa olevaan saareen Viipurin linnan. Tämä luja varustus on pystyssä vielä tänäkin päivänä, samaten kuin Turun- ja Hämeenlinna. Se on kauan ollut Suomen lukkona ja suojamuurina; sitä on urhoollisesti puolustettu monissa verisissä sodissa. Viipurin kaupunki on syntynyt linnan turvissa, ja on sekin ollut muureilla ympäröitynä, niin että linna ja kaupunki yhdessä kauan olivat maamme mahtavimpana varustuksena.

Samoinkuin Hämeenlinna oli nöyryyttänyt hämäläiset, nöyryytti Viipuri karjalaiset. Heidän vastarintansa loppui, ja he suostuivat kristinuskoon. Kansa kastettiin, sen opettamiseen ei pantu paljon aikaa, ja karjalaiset pitivät kauan Väinämöistä yhtä suuressa kunniassa kuin neitsyt Maariaa.

Täten oli suurin osa Suomea saatettu Ruotsin vallan alaiseksi. Torgils Knuutinpoika purjehti syksyllä takaisin Ruotsiin, mutta palasi seitsemän vuoden kuluttua laajentamaan Ruotsin valtakuntaa Nevajoelle ja Laatokan rantamaille asti. Siellä hän kohtasi venäläiset. Alkoi ankara taistelu, ruotsalaiset valtasivat maata ja rakensivat Nevan rannalle varustuksen. Tämän venäläiset valloittivat, mutta Torgils Knuutinpoika ei saanut enää aikaa tehdä uutta sotaretkeä. Tämän urhoollisen ritarin kuningas palkitsi kiittämättömyydellä ja hänet tuomittiin vihdoin kuolemaan. Venäläiset pitivät omanaan Inkerinmaan, ja siitä ajasta alkaen ruotsalaiset ja venäläiset kuudettasataa vuotta taistelivat Suomen omistamisesta. Ruotsi oli valloittanut Suomen kolmessa erässä. Kauan aikaa myöhemmin pääsivät venäläiset voitolle ja valloittivat maamme samoin kolmessa erässä, osan toisensa jälkeen.

121. Venäjän valtakunnan alku.

Venäläiset ovat suurta slaavilaista kansaryhmää ja muuttivat tuhat vuotta takaperin nykyiseen maahansa. Silloin asui suomensukuisia heimoja suuressa osassa nykyistä Venäjää. Siitä syystä kertoo vanha tarina, että Kaleva-jättiläisen kaksitoista poikaa haIlitsi Venäjää.

Eteläpuolella Laatokkaa on järvi, jonka nimi on Ilmajärvi, ja sen vesi laskee Laatokkaan Velhojokea myöten. llmajärven ympärillä oleva maa on hedelmällistä, ja siinä asui suomalaisia ja slaavilaisia kansoja toistensa vieressä. Ruotsin viikinkejä purjehti pitkin Nevajokea Laatokkaan ja siitä Velhojokea myöten Ilmajärveen, hävittäen ja kiskoen veroa. Ilmajärven seuduilla asuvat kansat olivat hädässä, mutta eivät voineet keskenään sopia. Silloin he päättivät kutsua viikinkien päällikköjä hallitsijoiksensa. Näitä oli kolme veljestä, joiden kotimaata suomalaiset kansat sanoivat Ruotsiksi. Yksi veljeksistä oli nimeltään Rurik, ja hän tuli Ilmajärven ympäristöilä asuvien suomalaisten ja siaavilaisten kansain ruhtinaaksi. Mutta slaavilaiset kansat olivat moninkertaisen lukumääränsä tähden suomalaisia voimakkaammat. Sentähden suuren suomalaisen valtakunnan sijasta syntyi siellä suuri slaavilainen valtakunta. Ja slaavilaiset perivät ruhtinaansa maasta ja kansasta nimen Rhos, (Ruotsi), mistä ryssäin nimi johtuu, joten siis tämä nimitys alkuaan on tarkoittanut ruotsalaisia.

Venäjän valtakunnan perusti ruotsalainen Rurik vuonna 862 Kristuksen syntymän jälkeen. V. 988 otti suuriruhtinas Vladimir kasteen, ja silloin Venäjän kansa sai kristinopin ja joutui Konstantinopolin kreikkalaisen kirkon yhteyteen. Valtakunnan pääkaupunkina oli jonkin aikaa Kiova; sitten tuli kaikkien venäläisten suuriruhtinaan asuinpaikaksi Moskova. Ilmajärven rannalla syntyi jo aikaisin rikas ja vapaa kauppakaupunki, nimeltä Novgorod. Se tuli niin mahtavaksi, että Venäjällä oli puheenpartena: kuka voi olla Jumalata ja suurta Novgorodia vastaan! Sama Novgorod kukisti monta suomalaista kansaa alamaisikseen ja hävitti permalaisten valtakunnan. Tapahtuipa sitten, että mahtava tatarilainen kansa, jota sanottiin mongoleiksi, hyökkäsi Venäjälle ja piti 250 vuotta venäläisiä kovassa orjuudessa. Novgorodinkin täytyi maksaa veroa mongoleille; mutta se oli etäällä, säilytti paremmin vapautensa ja tuli uuden venäläisvaltakurman pääosaksi. Se oli Suomenkin likimmäisin naapuri ja joutui usein sotaan Ruotsia vastaan siitä syystä, että kumpikin tahtoi saada Suomen valtaansa.

Vuonna 1323 tehtiin Pähkinäsaaressa, siinä, missä Nevajoki lähtee Laatokasta, ensimmäinen rauhansopimus Ruotsin ja Novgorodin vapaakaupungin välillä. Silloin jaettiin karjalaisten maa molempien kesken niin, että Novgorod sai itäisen puolen, joka täten tuli Venäjän omaksi, ja Ruotsi sai läntisen puolen, joka näin tuli Suomen omaksi. Raja kulki Suomenlahdesta pitkin Rajajokea ja siitä pohjoiseen päin Vuoksen poikki, joten koko Laatokan rantamaa jäi Venäjän haltuun. Tämä oli ensimmäinen Suomen ja Venäjän välinen raja. Suomalaiset tiesivät nyt paremmin, mikä oli heidän isänmaansa mutta toinen puoli karjalaisia joutui Venäjän alamaisiksi, ja näin Suomen kansa heidät kadotti korvaamattomaksi vahingokseen.

122. Matti Kurki ja pirkkalaiset.

Vielä Birger jaarlin aikana kuljeskelivat lappalaiset porokarjoineen Pohjois- ja Keski-Suomessa aina Pirkkalan pitäjään asti Satakunnassa. Tämä pitäjä on saanut nimensä pirkkalaisista, aseellisista kauppamiehistä, joilla oli varastopaikka näillä tienoin. He kävivät kauppaa lappalaisten kanssa ja saivat sitten kuninkaalta luvan kantaa näiltä veroa, jotta lappalaiset siten tulisivat Ruotsin vallan alamaisiksi. Ja pirkkalaiset osoittivat, lappalaisia kukistaessaan, suurta julmuutta ja omanvoitonpyyntöä.

Erään pirkkalaisen päällikön sanotaan olleen nimeltään Matti, ja hän oli rohkeana sankarina laajalti kuuluisa. Hänestä kerrotaan seuraava tarina. Venäläisten suuriruhtinaalla oli tavattoman väkevä sankari, nimeltä Pohto. Tämän lähetti suuriruhtinas vaatimaan parhaimman Ruotsin kuninkaan uroista kaksintaisteluun. Pohto tuli, eikä kukaan uskaltanut astua häntä vastaan. Silloin lähetettiin sana Matille, joka asui Vesilahdella. Matti oli heti valmis ja vaati ainoastaan, että taistelu jätettäisiin seuraavaan aamuun. Matti tiesi, että Pohto oli loitsuilla tehty haavoittumattomaksi, ja käytti yöaikaa, Pohdon nukkuessa, heikontaaksensa hänen loitsuvoimaansa vielä tehokkaammilla loitsusanoilla.

Seuraavana aamuna valittiin eräs Vesilahden järven saari taistelutantereksi. Uroot soutivat sinne kumpikin veneessään. Matti tarttui Pohdon veneeseen ja työntää rysähytti sen järven poikki toiselle rannalle. - "Mitä sinä teet?", kysyi Pohto. - "Ken tällä saarella leposijan saa, se ei tarvitse venettä", vastasi Matti. Silloin Pohto tempasi julmistuneena miekkansa ja löi ensimmäisellä sivalluksella Matin oikean käden poikki. Matti vaipui polvilleen, ja Pohto huusi ilkkuen: "Sinähän hyppäät kuin kurki." Mutta Matti, joka pli vasenkätinen karkasi pystyyn ja huusi: "Vielä minä osaan lentääkin!" ja sivalsi samassa Pohdon pään poikki. Palkinnoksi tästä urotyöstä Matti sai kuninkaalta Laukon kartanon Vesilahdella, ja siitä ajasta asti hänen nimensä oli Kurki. Hänestä tuli mainion Kurki-suvun kantaisä.

Pirkkalaiset samosivat pakenevien lappalaisten jäljessä, surmasivat monta heistä ja tunkeutuivat Pohjanmaalle. He ottivat sen maakunnan valtaansa, perustivat Kyrön pitäjän ja tulivat kalan ja turkistavarain kaupalla niin rikkaiksi, että elivät kuin ruhtinaat. Mutta lappalaiset köyhtyivät köyhtymistään ja pakenivat yhä kauemmas pohjoiseen päin, kunnes viimein saivat turvapaikan pohjolan lumisissa erämaissa.

123. Miten erämaat tulivat asutuiksi.

Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen alkoivat nuo neljä keskenään vihollista heimoa, jotka siihen asti olivat asuneet tässä maassa - karjalaiset, hämäläiset, lappalaiset. ja ruotsalaiset - vähitellen liittyä yhdeksi kansaksi. Heille tuli nyt yhteinen isänmaa, yhteiset viholliset, yhteiset ystävät, yhteinen esivalta, yhteinen kristinusko, yhteiset lait ja rauhallinen kanssakäyminen keskenään kaikkien eduksi. Tästä kasvoi vähitellen nykyinen Suomen kansa, joka ennen oli ollut olemassa ainoastaan pirstaleina. Ja monta sataa vuotta kului, ennenkuin tämä kansa liittyi yhteen rakkaudessa ja sovinnossa, kestääpä tätä liittymistä vielä tänäkin päivänä. Ainoastaan lappalaiset jäivät kaukaisen asuinpaikkansa tähden enemmän erilleen.

Etelä-Suomi oli kauan ollut asuttuna, kun suurimmassa osassa Keski- ja Pohjois-Suomea ei ollut muita asukkaita kuin kuljeskelevia lappalaisia. Näissä erämaissa oli etelämpänä asuvain suomalaisten tapana kesäisin metsästää ja kalastaa, mutta syksyllä he muuttivat takaisin kotiseuduillensa, He pitivät erinäisiä järviä ja metsästysmaita ominaan eivätkä sallineet kenenkään muun niissä kalastaa eikä metsästää. Jokainen talonpoika hallitsi kuin kuningas suuria takamaita, jotka olivat useiden peninkulmain päässä talosta.

Kun ruotsalaiset toivat maahamme kristinuskon, muutti monta pakanaa takamaille saadakseen rauhassa elää vanhassa uskossaan. Muutamat kulkivat pirkkalaisten mukana pohjoiseen päin; toiset muuttivat sisämaahan, jossa luulivat saavansa enemmän tilaa. Vihollisen hyökkäykset Venäjän rajan takaa pakottivat monen muuttamaan kauemmas länteen ja pohjoiseen. Useimmat eivät olleet tottuneet tasaamaan maata naapuriensa kanssa. Naapuria pidettiin melkein vihollisena. Lestijärven kappelissa asui mies Hiidenniemellä. Tämä tapasi kerran naapurinsa, joka asui 8 peninkulman päässä Himangalla, ja joutui hänen kanssansa riitaan metsämajsta. Viimein he tekivät semmoisen sopimuksen, että suuri kangas määrättiin heidän väliseksi rajakseen. Kokemäen pitäjässä sanotaan muinoin olleen ainoastaan yhden talon. Talon isäntä näki lastun kulkevan virran mukana ja arvasi siitä, että hän oli saanut naapurin. Hän lähti, kohta etsimään naapuriansa ja tapasi hänet siinä, missä nyt on Kaukolan kylä Tyrvään pitäjässä, 6 peninkulman päässä Kokemäeltä.

Kun oli vaikea raivata teitä synkkiin metsiin, muutti kansa enimmiten jokivarsia myöten tahi järvenrantoja pitkin. Väestö levisi merenrannikoilta sisämaihin. Senvuoksi useat pitäjät Länsi-Suomessa jatkuvat kauas itään päin jokivarsia pitkin; mutta poikkipäin pohjoisesta etelään ne ovat kaitaisia. Laiksi säädettiin, että se, joka ensinnä tahtoi asua ja viljellä autiota seutua, oli saava omakseen maan, metsän ja kalaveden sillä ehdolla, että hän määrävuosien kuluttua alkoi maksaa kruunulle veroa.

Maakunnat ovat tulleet viljellyiksi ja asutuiksi seuraavassa järjestyksessä. Ensiksi Etelä-Karjala, Uusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Etelä-Häme ja ne osat Pohjois-Pohjanmaata, joissa kainulaiset asuivat, Sitten Etelä-Satakunta, Etelä-Savo ja Pohjanmaan rannikko. Viimeksi tulivat asutuiksi Pohjois-Satakunta, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, Pohjois-Häme sekä Pohjanmaan asumattomat sydänmaat. Mutta Suomi on niin suuri ja kansa niin vähälukuinen, että täällä vielä nykyaikanakin on paljon autioita tai harvaan asuttuja seutuja. Ja aikojen kuluessa on paljon siirtymisiä tapahtunut paikasta paikkaan, siirtymisiä, joista ei enää voi muuten kuin arvailemalla saada selkoa.

124. Hemming piispa.

Turun kahdestoista piispa oli nimeltään Hemming. Hänen aikanaan juurtui kristinoppi kaikkialla maassanme. Missä oli kirkko ja pappi, siihen syntyi pitäjä. Ja pitäjät olivat hyvin erikokoisia. Turun lähistössä oli monta pientä, tiheästi asuttua pitäjää, mutta Pohjanmaalla oli ainoastaan kolme, nimittäin Kyrö (Isokyrö), Pietarsaari ja Kemi. Koko Savossa ja Karjalassa oli, paitsi Viipuria, ainoastaan yksi kirkko ja yksi pitäjä, Savilahti, jonka nimenä nyt on Mikkeli. Ja kun piispa masssamme matkusti, täytyi hänen väliin viettää yönsä metsässä taivasalla, kun oli niin pitkät talottomat taipaleet.

Hemming piispalla oli varustettu linna, Kuusisto, likellä Turkua, ja matkustaessaan hänellä oli benkivartiona 40 aseellista miestä. Hän oli ankara järjestyksen mies ja uuttera ylipaimen. Hän sääti asetuksia papeile, jotta kaikki kävisi oikein, ja vaati kansalta kymmenennen osan kaikesta korjatusta viljasta, kaikesta kalansaalista ja muista tuloista, jota veroa nimitettiin kymmenyk- . siksi. Tämä ei ollut kansan mieleen, ja useissa paikoin ei tahdottu kymmenyksiä maksaa. Silloin piispa julisti: vastahakoiset pannaan. Se oli kova rangaistu. Pannanalainen oli erotettu kristittyjen ihmisten yhteydestä; hän ei koskaan saanut mennä kirkkoon, ei kukaan saanut antaa hänelle ruokaa, kun hänen oli nälkä, eikä juomaa kun hänen oli jano, ja kuka tahansa sai rangaistuksetta tappaa hänet. Tapahtuipa niinkin, että koko pitäjä julistettiin pannaan. Silloin suljettiin kirkon ovet, kelloja ei saatu soittaa, pyhäin kuvat peitettiin, ei yhtään lasta saatu kastaa, ei morsiusparia vihkiä, ei kuolleita haudata. Tämä herätti niin suurta pelkoa, että uppiniskaisimpienkin vihdoin täytyi suorittaa kymmenykset.

Tähän aikaan raivosi koko Euroopassa kauhea rutto, jota sanottiin mustaksi surmaksi eli hirmukuolemaksi. Monin paikoin kuoli melkein kaikki väki, niin että vain yksi tahi kaksi lasta jäi henkiin. Suuria aloja metsittyi; korkeata metsää kasvoi autioksi jääneiden kirkkojen ympärille. Tämä hävittävä rutto raivosi kaiketi Suomessakin. Sen lisäksi tuli sota, katovuodet ja nälkä, niin että maassamme oli suuri hätä. Hyvä oli että Suomessa silloin oli niin mahtava piispa kuin Hemming. Sillä hän oli valtakunnanneuvoston jäsen ja tuotti sellaisena maallemme suurta hyötyä.

Ruotsissa hallitsi siihen aikaan heikko kuningas, nimeltä Maunu Eerikinpoika, joka vihamiehiltään sai pilkkanimen Liehakko. Silloin oli tapa ja laki semmoinen, että Ruotsin kansa valitsi kuninkaan Moran kentällä Uplannissa. "ltämailla" eli nykyisellä Suomella ei ollut siihen saakka ollut oikeutta olla kuningasta valitsemassa, mutta vuonna 1362, kun Haakon kuningas tuli isänsä, Maunu kuninkaan, hallitsijakumppaniksi, saivat "Itämaiden" laamanni, piispa pappeineen sekä 12 rahvaan miestä oikeuden olla osallisena Ruotsin kuninkaan vaalissa. Siitä johtui maamme oikeus olla edustettuna Ruotsin valtiopäivilläkin. Ja siitä lähtien ei Suomea enää pidetty valloitettuna maana, vaan sillä oli sama oikeus kuin Ruotsin vanhoilla maakunnilla, neuvotella ja määrätä valtakunnan tärkeistä asioista.

Sillä ruotsalaisille on kunniaksi ja kiitokseksi, etteivät tahtoneet kansaa sortaa. Vuodesta 1335 lähtien ei saanut yksikään kristitty mies eikä nainen Ruotsin valtakunnassa enää olla orjana. Siitä ajasta on myöskin jokainen suomalainen vapaa mies, jonka tulee noudattaa ainoastaan oman valtakunnan lakia. Ruotsin lait pantiin Suomessa voimaan vähitellen ja kansan omalla suostumuksella eikä väkivallalla; sillä suomalaisilla ei ollut omia säädettyjä lakeja. Vuonna 1347 säädettiin koko valtakunnalle yhteinen laki, ja Suomella oli oma laamanninsa ja omat oikeusistuimensa.

Hemming piispa kuoli vuonna 1365. Pitkän ajan kuluttua, vuonna 1514, kaivettiin hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen lippaaseen. Häntä kunnioitettiin sitten Suomen toisena pyhimyksenä; mutta pyhää Henrikiä pidettiin suuremmassa arvossa.

125. Kalmarin unioni.

Meidän maamme on kauan ollut yhdistettynä Ruotsiin, saman kuninkaan alaisena; mutta jonkin aikaa se on myös ollut Tanskan ja Norjan yhteydessä saman kuninkaan haffitta,vana. Näin oli laita Kalmarin unionin aikana.

Maunu kuningas oli tehnyt onnettoman sotaretken venäläisiä vastaan, ja Ruotsin valtakunnassa oli paljon sekasortoa. Kaksi vuotta ennen Hemming piispan kuolemaa karkoitettiin Maunu ja hänen poikansa Haakon, joka samalla oli myöskin Norjan kuninkaana, Ruotsin valtaistuimelta. Tässä valtakunnassa oli nyt monta suurta herraa, jotka olivat tottuneet menettelemään oman tahtonsa mukaan, ja nämä kutsuivat Saksasta Ruotsiin Maunu kuninkaan sisarenpojan, Albrektin. Hän tuli kuninkaaksi, antoi herrain hallita ja saksalaisten voutien sortaa kansaa. Suomen hän otti sotavoimalla haltuunsa, mutta koetti saavuttaa kansan suosiota. Pohjalaiset saivat kauppavapauden. Kokemäenjoen varrelle rakennettu uusi linnoitus hajoitettiin, kun talonpojat valittivat rasittavista päivätöistä. Silloin eli hyvin rikas ja kopea herra, nimeltä Boo Juhonpoika Grip. Tällä herralla oli useita Ruotsin ja Suomen linnoja panttina lainoista, joita hän oli antanut Maunu kuninkaalle. Kun Boo Juhonpoika kuoli, mieli kuningas Albrekt ottaa takaisin ne linnat ja lisäksi muitakin tiloja, joita aateiset ja papit olivat itselleen anastaneet. Tästä nämä vihastuivat niin, että kutsuivat kuningatar Margareetan Tanskasta Ruotsin hallitsijaksi. Tämän sotapäällikkö voitti ja otti vangiksi kuningas Albrektin v. 1389.

Margareeta oli Haakon kuninkaan leski. Hän oli isältänsä perinyt Tanskan kruunun ja puolisonsa kuoltua tullut Norjan hallitsevaksi kuningattareksi. Nyt hänestä tuli Ruotsinkin hallitsija. Hän kutsui kokoon piispat ja korkeat herrat kaikista kolmesta valtakunnasta Kalmarin kaupunkiin, ja siellä kruunattiin vuonna 1397 hänen sukulaisensa, Eenik Pommerilainen, jota Ruotsissa sanottiin Eenik XIII :ksi, Tanskan, Norjan ja Ruotsin kuninkaaksi. Siitä lähtien Tanskan kuninkaat katsoivat itsellään olevan oikeuden Norjan ja Ruotsin kruunuihin, ja sitä liittoa, joka näin syntyi näiden kolmen valtakunnan kesken, sanottiin Kalmarin unioniksi eli valtakuntainliitoksi. Oiva oli ajatus tehdä kolme heikkoa valtakuntaa ja kolme heimokansaa mahtavaksi ja onnelliseksi yhdistämällä ne uskolliseen liittoon. Kuitenkin Kalmarin unioni koitui onnettomuudeksi näille kaikille siitä syystä, että kaikki etsivät ainoastaan omaa hyötyänsä ja että Tanska tahtoi alistaa Ruotsin ja Norjan valtaansa.

Tähän aikaan harjoitettiin paljon väkivaltaa. Aatelisherrat linnoittivat kaikkialla kartanonsa. Rauhaa ei ollut maassa, kukaan ei pitänyt väliä laista eikä oikeudesta, veli vastusti veljeänsä, poika isäänsä, ja talonpoika-raukkaa sortivat kaikki. Merirosvolaivastot liikkuivat hävittäen Itämerellä ja Suomen rannikoilla. Näinä väkivallan aikoina, Maunu ja Albrekt kuningasten hallitessa, rakennettiin Suomeen kolme varustettua linnaa: Raasepori Uudellemaalle, Kastelholma Ahvenanmaalle ja Korsholma Pohjanmaalle. Kahdesta ensinmainitusta on vielä jäännöksiä, mutta Korsholman linnasta on vain vallit jäljellä.

126. Piispa Maunu Tavast.

Margareeta kuningatar kuoli v. 1412, ja samana vuonna tuli Maunu Tavast Turun piispaksi. Hän oli syntyisin suomalaisesta aatelissuvusta ja oli suuri sekä nimeltään*) että maineeltaan. Ei yksikään muu Suomen piispa ole ollut niin mahtava ja arvossapidetty kuin piispa Tavast. Hän oli hurskas, hyväätekeväinen ja valtioviisas, pelätty ja rakastettu. Hän oli kuten myöskin Hemming kuninkaan neuvoskunnan jäsen, ja kun kansa kärsi vääryyttä, mutta kuningas oli kaukana, turvautuivat suomalaiset mahtavaan piispaansa. Hän kuunteli heidän valituksiaan, ratkaisi heidän riitojansa ja koki hankkia kaikille oikeutta.

Margareetan kuoltua hallitsi Eerik Pommerilainen yksinään näitä kolmea valtakuntaa. Hän oli epävakainen ja kevytmielinen herra, joka lupasi paljon ja unhotti pian, mitä oli Iuvannut. Mutta Maunu piispa ymmärsi hankkia häneltä hyödyllisiä laitoksia Suomelle. Hänen aikanaan jaettiin maamme kahteen laamannikuntaan, ja tänne perustettiin ylioikeusto, jota sanottiin maanoikeudeksi. Täällä oli siihen aikaan Turussa rahapajakin, jossa lyötiin hopearahoja (Turun markkoja).

Ruotsalaisia rasittivat kuninkaan saksalaiset voudit. Silloin taalalaiset nousivat kapinaan vuoritilallisen Engelbrektin johdolla, saivat maanmiehiltään apua ja karkoittivat kuninkaan voudit. Tämän kuulivat pohjalaiset ja tarttuivat aseihin. He taistelivat kuninkaan väkeä vastaan Länsi-Suomessa. Kevytmielinen kuningas karkoitettiin valtakunnasta (v. 1439) ja eli sitten merirosvona Gotlannissa.

Mutta herrat olivat keskenään kateellisia ja kutsuivat taas Ruotsiin saksalaisen kuninkaan, jonka nimi oli Kristoffer. Häntä nimitettiin pettukuninkaaksi, koska silloin oli maassa katovuosi. Hän kuoli pian, ja sitten asetettiin hallitsijaksi Suomessa syntynyt ruotsalainen ritari, jonka nimi oli Kaarle Knuutinpoika, Bonde-sukua. Muutaman vuoden kuluttua herrat tahtoivat mieluummin olla Tanskan kuninkaan hallittavina,. jonka nimi oli Kristian I. Kaarle Knuutinpoika lähti silloin Suomeen ja piti seitsemän vuotta hovia Viipurissa, joka oli annettu hänelle hyvitykseksi kruunusta. Muutaman vuoden kuluttua karkoitettiin Kristian I vuorostaan, Kaarle Knuutinpoika kutsuttiin taas kuninkaaksi, karkoitettiin uudelleen ja kutsuttiin taas takaisin. Jonkin aikaa hän asui köyhänä ja hylättynä Raaseporin linnassa. Se oli rauhatonta aikaa, kun kuninkaita yhtenään vaihdeltiin ja herrat ja piispat hallitsivat valtakuntaa.

Maunu piispa koetti kaiken elinaikansa toimia rauhan ja sovinnon pysyttämiseksi. Elämänsä lopulla hän perusti Naantalin luostarin ja rakensi itselleen talon sen lähistöön. Siellä hän vietti rauhassa viimeiset päivänsä ja kuoli v. 1452 yhdeksänkymmenenviiden vuoden vanhana, Suomen kansan hartaasti kaipaamana.

127. Katolinen oppi.

Ensimmäiset kristityt uskoivat Jumalan sanan, jota apostolit ja evankelistat olivat heille saarnanneet. Tämä sana säilyi niissä pyhissä kirjoissa, joita sanotaan raamatuksi. Mutta kirjoja ei vielä osattu painaa. Kun kaikki kirjat oli käsin kirjoitettava, olivat ne kaffiita ja harvinaisia. Mynämäen kirkkoon ostettiin kerran kirja, josta annettiin maksuksi Kintikkalan maatila. Loimaan kirkkoon ostettiin myöskin kirja, josta maksettiin suuri raha- summa. Harvat osasivat lukea Jumalan sanaa raamatusta, ja erehdyksiä syntyi.

Toiset maailman kristityistä seurakunnista olivat suuremmat ja rikkaanimat kuin toiset. Senvuoksi pidettiin niiden esimiehiä (piispoja) suuremmassa arvossa. Jonkin ajan kuluttua olivat Rooman ja Konstantinopolin piispat suurimmassa arvossa Nämä tahtoivat olla kaikkia muita paremmat ja jouiivat keskenään riitaan. Kristityt jakaantuivat silloin kahdeksi suureksi osastoksi eli uskokunnaksi. Rooman piispa tuli läntisen, latinalaisen eli niin sanotun katolisen (yleisen) uskokunnan päämieheksi. Konstantinopolin, silloisen kreikkalaisen keisarikunnan pääkaupungin, piispa tuli itäisen eli kreikkalaisen uskokunnan päämieheksi.

Rooman piispaa sanottiin paaviksi. Hän katsoi perineensä piispanarvon apostoli Pietarilta, jolle Vapahtaja oli antanut taivaan valtakunnan avaimet. Senvuoksi hän piti itseänsä Jumalan käskynhaltijana, jolle keisarien, kuningasten ja kaikkien kansain tuli olla alamaiset. Hän tahtoi myöskin yksin selittää kristinoppia, niin että kaikkien oli uskominen hänen sanaansa, niinkuin se olisi Jumalan sanaa. Se, joka ei uskonut, niin kuin paavi tahtoi, oli kerettiläinen eli vääräuskoinen ja joutui vainon tai pannan alaiseksi taikka polttoroviolle.

Se kristinoppi, joka ensin tuotiin Suomeen, oli katolinen eli paavin oppi. Siinä oli paljon inhimillistä erehdystä, mutta parempaa ei silloin ollut. Se oli kuitenkin kristillinen usko, joka tunnusti Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja iankaikkisen elämän. Se tuotti siis aikoinaan kansallemme paljon hyvää, ja monta hurskasta kristittyä on tullut autuaaksi tälläkin vaillinaisella uskolla. Paavi pappeineen opetti kuitenkin kansalle paljon semmoista, mikä ei perustunut Jumalan sanaan. He opettivat paavilla olevan vallan hallita ihmisten uskoa ja omiatuntoja. He opettivat, että ihminen voi ansaita autuuden omalla kärsimisellänsä tai hyvillä töillään, vaikka Jumalan sana opettaa meille, että meidän ainoa vanhurskauttajamme ja autuuttajamme on Jeesus Kristus yksin. Mutta katoliset papit antoivat synninpäästön (anteen) niille, jotka lukivat määrätyn luvun rukouksia tai paastosivat määrättyinä aikoina tai ruoskivat ruumistaan tai kuuntelivat messua tai antoivat kirkolle almuja ja lahjoja. Tapahtuipa viimein sellainenkin kauhistus, että synninpäästöä myytiin rahasta.

Lisäksi paavi opetti, että kuolleitten sielut kiirastulessa poltetaan puhtaiksi synnistä ja että niitä voi siitä pelastaa sielumessuilla. Katolilaiset palvoivat neitsyt Maariaa ja pyhimyksiä; senvuoksi meidänkin maassamme jokaisella oli oma suojeluspyhimyksnsä, jota hän rukoili, vaikka kaikki pyhimykset ovat olleet samanlaisia vaivaisia syntisiä kuin mekin. Mutta katoliset papit uskottelivat ihmisille, ettei kukaan heidän, pappien, välityksettä saattanut tulla autuaaksi. Kaikkien piti tunnustaa syntinsä heille, ja heidän tuli voidella kaikkia kuolevia siunatulla öljyllä. Sillä heidän oli tapana siunata öljy, vesi, viini, sota-aseet, huoneet, kartanot ja alukset. Vihmoivatpa he vettä kirkonkellojenkin päälle, ja heillä oli monta kummallista ja taikauskoista tapaa, jotka nyt ovat maastamme hävinneet.

128. Turun tuomiokirkko.

Suomen piispt asuivat ensin Nousiaisissa ja sitten Räntämäellä, jota nyt nimitetään Maarian pitäjäksi. Silloin oli ainoastaan pieniä ja vähäpätöisiä puukirkkoja, mutta vähitellen alettiin rakentaa kirkkoja kivestä. Piispa Maunu Tavastin aikana rakennettiin monet noista vanhoista kivikirkoista, jotka vielä ovat pystyssä jyrkkine kattoineen ja pienine kaari-ikkunoineen. Se, joka antoi apua kirkon rakentamiseen, sai määräajaksi syrininpäästön. Se, joka vei kirkon seinään suuremman kiven, sai suuremman synninpäästön kuin se, joka toi pienemmän kiven. Senvuoksi nähdään vanhojen kirkkojen seinissä niin suuria kiviä, että oikein kummastuttaa, kuinka ihmiskädet ovat jaksaneet niitä nostaa. Ja tämä on monin paikoin synnyttänyt tarinoita, että muka vanhat kirkot ovat jättiläisten rakentamia.

Turun tuomiokirkko.

Kaikista Suomen kirkoista oli Turun tuomiokirkko suurin ja mahtavin. Se vihittiin vuonna 1300, paloi useita kertoja, joutui useita kertoja vihollisten ryöstettäväksi, mutta laitettiin kuntoon ja kaunistettiin uudestaan. Vielä tänäkin päivänä se kohoaa kunnianarvoisena muistona menneistä ajoista, ja sen lattian alla on monta piispaa ja ylhäistä sukua haudattuna.

Idän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari. Siinä säilytettiin pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat kirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, neitsyt Maarian, Pyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi paksuja vahakynttilöitä hopeaisissa kynttiläjaloissa, ja piispa itse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin sivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia, kussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä toimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja kaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa kirkossa, jossa oli vain pieret, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät paloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat, urut soivat, papit lukivat latinaisia messujaan ja pirskoittivat vihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien täytyi seisoa tai kumartua polvilleen. Hartaat ihmiset tekivät ristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia ja siirsivät joka rukoukselta puisen tai luisen helmen, joita kantoivat nauhassa kupeellaan. Tämä oli rukousnauha, jonka helmiä käytettiin rukousten laskemiseen. Luultiin Jumalan tahi pyhimysten paremmin kuulevan monia rukouksia, vaikka rukoilija itse ei niitä ymmärtänytkään. Ja papit määräivät, kuinka monta paternosteria (isämeitää) oli joka päivä luettava.

Suurina juhlapäivinä varsinkin pääsiäisenä ja Henrikinmessuna, asetettiin pyhäinjäännökset katseltaviksi ja niitä kannettiin juhlakulkueessa pitkin katuja. Silloin ripustettiin kullalla kirjailtuja lippuja, kauniita pukuja ja paljon muita koreuksia kansan ihmeteltäviksi. Missä juhlakulkue meni sivuitse, lankesivat katsojat polvilleen ja tekivät ristinmerkin. Sitten jaettiin anteita ja lopuksi pidettiin markkinat, jolloin monet pitkämatkaiset, jotka harvoin tulivat kirkkoon, saattoivat ostaa ja myydä tavaroita.

Tietämätön kansa ei kristinopista paljoa ymmärtänyt. Silloin ei pidetty rippikoulua eikä lukukinkereitä, kuten meidän aikanamme; ainoastaan papit osasivat lukea ja kirjoittaa. Hyvältä kristityltä ei silloin muuta vaadittu, kuin että hän osasi isämeidän ja uskonkappaleet ulkoa, tunnusti syntinsä, paastosi määräaikoina ja oli perjantaisin lihaa syömättä. Väliin kirkoissa saarnattiin, mutta useimmiten luettiin kertomuksia pyhimyksien elämästä ja kuolemasta. Tuomiokirkon ohessa oli koulu; siinä opetettiin niitä, jotka halusivat ruveta papeiksi tahi lukkareiksi; mutta ne, jotka mielivät saada suurempaa oppia, matkustivat ulkomaille. Näin jäi kansa tietämättömäksi; ainoastaan harvat saivat parempaa oppia. Katolinen kirkko on kuitenkin tuonut Suomeen koulut, tieteet, maalaustaiteen, kuvanveistotaiteen, rakennustaiteen ja kirkkosoitannon. Sen toimesta perustettiin sairashuoneita, jaettiin almuja ja ruokittiin monta köyhää. Pappien huolenpidosta rakennettiin ensinmäiset tiet, ensimmäiset sillat, ja useita hyödyllisiä parannuksia pantiin toimeen. Niin on katolinen kirkko, puutteellisenakin, kuitenkin aikoinaan vaikuttanut paljon hyvää.

129. Naantalin luostari.

Muinoin oli monen hurskaan erakon tapana paeta erämaahan rukoilemaan yksinäisyydessä. Toiset perustivat erityisiä rakennuksia, joita nimitettiin luostareiksi ja joissa monta henkeä asui yhdessä maailmasta erotettuina. Munkeilla oli eri luostarit ja nunnilla samoin. He elivät ankarien sääntöjen mukaan ja alinomaisissa hartauden harjoituksissa. Moni hylätty, moni onneton ja vainottu sai toivomansa turvapaikan hiljaisten luostarimuurien suojassa.

Naantalin luostarikirkko.

Katolisena aikana oli Suomessa kuusi luostaria. Dominikaanimunkeilla, joita mustien kaapujensa tähden sanottiin mustiksi veIjiksi, oli pylhän Olavin luostari Turussa, maamme vanhin, perustettu v. 1249, ja toinen luostari Viipurissa. Fransiskaaneilla eli harmailla veljillä oli luostarit Viipurissa, Raumalla ja Köökarin kappelissa Ahvenanmaan saaristossa. Sitäpaitsi oli Birgitan nunnakunnalla, jonka Ruotsin pyhä Birgitta oli perustanut, luostari Naantalissa, ja tämä tuli kaikista luostareistamme kuuluisimmaksi.

Naantalin luostarin perusti piispa Maunu Tavast vuonna 1443, ja siitä tuli pian Suomen rikkain luostari. Moni lahjoitti sille maatiloja "sielunsa autuudeksi" tahi saadaksensa siinä asunnon kuolinpäiväänsä asti ja sitten leposijan luostarin pyhässä kirkkomaassa. Toiset antoivat koristuksia ja rahaa, jotta siellä luettaisiin messuja ja ainaisia esirukouksia heidän ja heidän lastensa puolesta. Lisäksi luostari osti maatioja ja oli niin rikas, että sillä oli taloja, myllyjä ja kalavesiä kaikissa osissa maatamme, kivitaloja Turussa ja Tukholmassa, vieläpä maatiloja Ruotsissakin.

Tämän luostarin tilat olivat koko maan parhaiten viljeltyjä. Niissä pantiin toimeen järjestetty maanviljelys, niissä istutettiin hedelmäpuita, viljeltiin pellavaa, hamppua ja humalaa, jotka nyt tulivat Suomessa yleisemmin tunnetuiksi. Luostarin vieressä oli suuri puutarha, jossa oli paljon hyödyllisiä kasveja. Ja ahkerat nunnat kutoivat sukkia ja pitsejä sekä neuloivat korko-ompeluksia ja muita kauniita käsitöitä. Heidän aikansa kului rukouksissa, työskentelyssä ja hyväntekeväisyydessä. Kaikki köyhät saivat luostarissa ruokaa, ja nunnat veivät sairaille alinomaa lääkkeitä, sillä siihen aikaan ei maassamme ollut lääkäreitä.

Ensimmäiset nunnat tulivat tänne Ruotsista, Vadstenan luostarista, mutta sittemmin vihittiin nunniksi suomalaisia neitoja; he leikkauttivat pitkät tukkansa, pukivat yllensä harmaan nunnanpuvun, valkean päähineen ja mustan hunnun. Eri rakennuksessa asui munkkeja, jotka ripittivät ja jakoivat anteita. Koko luostari oli rauhoitettu, niin että pahantekijätkin saivat siellä turvapaikan. Siellä luettiin messuja yöt päivät, siellä nunnat ja munkit juhlapäivinä kulkivat juhlasaattueissa. Monta toivioretkeläistä tuli kaikilta seuduilta sinne rukoilemaan pyhää Birgittaa ja saamaan syntinsä anteeksi. Niin syntyi vähäinen kukoistava kaupunki, sekin Naantali nimeltään, hyötyen noista monista pyhissäkävijöistä.

Sellainen oli Naantali katolisella ajalla. Sitten tuli uskonpuhdistus, joka teki luostareista lopun. Munkit tulivat papeiksi maalle, nuoremmat nunnat menivät naimisiin, luostari rappeutui, menetti maatilansa ja tuli niin köyhäksi, että sen täytyi pyytää kuninkaalta armolahjaa. Muutamia nunnia jäi sinne rukoilemaan salaisesti pyhää Birgittaa. Viimeinen abbedissa eli johtajatar oli Briita Kurki, joka kuoli v. 1577. Viimeisen nunnan nimi oli Elina Knuutintytär, joka eli vielä vuonna 1592. Mutta Naantalin luostarikirkkoa käytetään vielä tänäkin päivänä luterilaisena kirkkona. Vuonna 1628 keväällä eräs nuori herra ampui huvikseen naakkaa, joka istui kirkon katolla. Kävi niin huonosti, että kirkko syttyi palavasta etupanoksesta tuleen ja paloi kokonaan. Kansa sanoi, että se oli Pyhän Birgitan sallima rangaistus ampujan väkivallanteosta, koska kaikki elävät olennot siellä olivat rauhoitetut. Kiviseinät jäivät palamatta, kirkko laitettiin uudestaan kuntoon. Muutamia messupukuja ja pyhäinkuvia on näihin asti siellä säilynyt katolisen ajan muistoina. Ja Naantalin kaupungissa on sukankudonta ja villateosten valmistus yhä pysynyt muistona ahkerain nunnain töistä.

130. Suomen neljä säätyä.

Alussa oli kaikilla vapailla miehillä samat lakiin perustuvat oikeudet. Mutta pian alkoivat mahtavat, rikkaat, viisaat, ahkerat hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia muihin verraten. Näin syntyi katolisena aikana Suomen neljä säätyä eli yhteiskuntaluokkaa, joilla oli kullakin omat etuutensa eli erioikeutensa.

Ensimmäinen sääty oli papisto, jolla jo oli sellaiset erioikeudet, kun se tuli maahamme ja toi tänne katolisen kirkonopin. Pappi ei maksanut veroa, ja häntä eivät saaneet muut tuomita kuin papit. Senjälkeen alkoivat rikkaat ja mahtavat miehet muodostua eri säädyksi, jota sanottiin aatelissäädyksi. Aatelismies ei maksanut maastaan veroa, kun vain asetti ratsumiehen ja hevosen kuninkaan palvelukseen sodassa. Sitten alkoivat kaupunkien porvarit hankkia erioikeuksia kaupallensa, ja viimein saivat myöskin talonpojat erioikeutensa, jotteivät herrat saisi heitä sortaa. Tämä kaikki tapahtui vähitellen ja monien keskinäisten riitojen riehuessa. Papistolla ja aatelistolla oli katolisena aikana melkein kaikki valta, ja niitä nimitettiin vapaasäädyiksi koska niille kuuluva maa oli verosta vapaa. Porvareita ja talonpoikia, jotka maksoivat veroa, sanottiin aatelittomiksi. Myöhemmin on ainoastan aatelia nimitetty vapaasäädyksi, ja kaikki muut ovat aatelittomia.

Aatelismies kasvatettiin lapsesta alkaen sotilaaksi. Kun hän tuli 7-vuotiaaksi, sai hän hovipoikana tehdä palvelusta ylhäisille herroille ja rouville. Nelitoistavuotiaana hän sai miekan ja saättoi lähteä muiden mukana sotaan. Senjälkeen hän tuli asemieheksi ja viimein ritariksi, kun oli ansiokkailla urotöillä osoittanut kuntoaan.

Kun hänet oli ritariksi lyötävä, täytyi hänen paastota ja yksinään valvoa yö kirkossa aseet mukana. Senjälkeen hän teki ritarivalansa, luvaten aina olla uskollinen, pelätä Jumalaa, kunnioittaa kuningasta, olla naisille kohtelias ja suojella turvattomia. Sitten hän notkisti polvensa, ja kuningas tai joku vanhempi ritari antoi hänelle ritarilyönnin miekanlappeella hartioihin. Hänet puettiin nyt rautaan kiireestä kantapäähän, sai kypärin, haarniskan, kilven, kullatun vyön ja kullatut kannukset. Kun ei sotaa ollut, sai hän näissä tamineissaan astua niihin sotaisiin leikkeihin, joita sanottiin turnajaisiksi. Kiertoradan ympärillä istui siinä katselijoina monta yihäistä herraa, rouvaa ja vapaasukuista neitoa. Ritarit ratsastivat täyttä vauhtia toisiaan vastaan ja koettivat pitkillä keihäillä syöstä toisiansa hevosen selästä maahan. Se, joka sai voiton, ratsasti sitten voittosaatossa pitkin aitauksen vierustaa ja sai paikintonsa kauneimman vapaasukuisen neidon kädestä.

Ainoastaan ritareja nimitetään siihen aikaan herroiksi ja heidän vaimojaan rouviksi. Moni uljas suomalainen ritari, mainioista Kurki-, Tavast-, Djekn-, Frille-, Stjernkors-, Stålarm-, Tott-, Spåre-, Horn-, Fleming- ja muista suvuista, oli kuuluisa loistavista urotöistään. Kotona linnoitetuissa kartanoissaan he elivät hyvin kohtuullisesti, panivat aikansa kuluksi toimeen metsästyksiä ja söivät isossa tammipöydässä palvelijoineen samaa ruokaa. Juhlina ja pidoissa he olivat puettuina komeihin, kullalla kirjailtuihin vaatteihin, ja silloin paistettiin kokonaisia härkiä, silloin tuotiin pöytään oivallisia ruokalajeja, silloin vuoti viiniä ja simaa suurista tynnyreistä monta päivää pääksytysten. Alhaisempi kansa ei tuntenut muuta komeutta kuin loistavat kirkot. Ainoastaan Turussa ja Viipurissa oli rikkaita porvareita. Köyhä talonpoika oli iloinen, kin hänen ei tarvinnut sekoittaa leipäänsä pettua.

131. Viipurin pamaus.

Siihen aikaan eli eräs huimapäinen ja omavaltainen ritari, nimeltä Eerik Akselinpoika Tott. Hän rakennutti vuonna 1475 Savonlinnan, jota nimitettiin myöskin Olavinlinnaksi; ja se on kolmine torneineen vieläkin pystyssä. Eerik Akselinpoika varusti Viipurinkin kaupungin muureilla. Ja kun hänellä oli nämä kaksi linnoitusta, paisui hän niin ylpeäksi, että omin päin julisti sodan Venäjän suuriruhtinasta vastaan ja hyökkäsi hänen maahansa hävittäen sitä 20 peninkulman alalta.

Olavinlinna.

Tästä ja muista rajaseuduille tehdyistä partioretkistä syntyi ensin eripuraisuutta ja viimein suuri sota Venäjän ja Ruotsin kesken. Venäläiset, jotka tähän asti olivat olleet mongolien orjuudessa, mutta vastikään siitä vapautuneet, samosivat maahamme suurin sotajoukoin ja hävittivät isoimman osan Suomea aina Tornion seudulle asti. Jokainen suomalainen mies tarttui aseihin ja lähti vainolaista vastaan, mutta tämä oli jo nopeilla hevosillaan vienyt pois saaliinsa. Savonlinnaa ja Viipuria eivät venäläiset voineet valloittaa.

Viipurissa oli silloin päällikkönä urhoollinen ruotsalainen ritari, nimeltä Knut Posse. Hän oli nuoruudessaan ollut ylioppilaana ja matkoillaan ulkomailla tullut muita oppineemmaksi. Senvuoksi kansa luuli Possen osaavan noitua. Hänestä kerrotaankin monta taikauskoista tarinaa. Sanottiin hänen saaneen paholaiselta hevosen ja rengin, jotka hän kerran sydäntalvella lähetti ilman halki viemään sanaa Tukholmaan. Kerrottiin myöskin, että Posse, kun hän linnantornissa ravisti patjasta höyhenet ilmaan, käänsi vihollisten silmät niin, että jokainen höyhen näytti heistä sotalaivalta. Kun hän piirsi laivankuvan hiekkaan, tuli siitä kohta oikea laiva. Kerrottiinpa lisäksi hänen osanneen keittää kauhistavaa ainetta sammakoista, käärmeistä, elohopeasta, lipeästä ja kalkista. Mutta tämä aine ei ollut muuta kuin ruutia, vaikka harvat vielä silloin oikein tiesivät, mistä sitä valmistettiin.

Syyskuussa vuonna 1495 ryntäsi suuri venäläinen sotajoukko Viipuria vastaan. Venäläisiä sanottiin olleen kuin puita metsässä, ja he toivat muassaan 7 metrin pituisia tykkejä, joilla ampuivat kiviä muureja vastaan. Knut Posse puolustautui urhoollisesti vähäisellä linnaväellään lähes kolme kuukautta. Mutta kovasta ampumisesta kaatui viimein kaksi tornia, ja kolmanteen ilmestyi jo suuria aukkoja. Marraskuun 30 päivänä venäläiset pystyttivät yhdeksät pitkät tikapuut muurien nojaan ja alkoivat kiivetä muureille. Tätä Posse odottikin ja oli pannut ruutia vielä pystyssä olevan tornin alle. Venäläiset hyökkäsivät muurin ylitse ja täyttivät tornin. Silloin sytytettiin ruutimiina, torni luhistui hirmuisesti ryskähtäen ja hautasi raunioihinsa kaikki sisällä olevat viholliset. Venäläisten muu sotalauma säikähti hirmuisesti, kun maasta suitsusi tulta. Toiset kaatuivat pyörtyneinä maahan, toiset pakenivat. Posse, joka väkineen oli kellareihin kätkeytynyt, hyökkäsi ulos ja surmasi paljon vihollisia. Piiritys lakkasi, ja Viipuri oli pelastettu.

Tätä tapahtumaa sanottiin sitten Viipurin pamaukseksi. Varmaan ei tiedetä, kuinka siinä kävi, mutta sen verran tiedetään kuitenkin, että venäläiset vetäytyivät takaisin, voimatta Viipuria valloittaa. Posse tuli maankuuluksi, ja pamauksesta kerrottiin sitten monta tarinaa. Possen sanottiin käskeneen miestensä tukkia korvansa vahalla, mutta muutamat, jotka eivät käskyä totelleet, kuolivat pamauksesta. - Nykyaikanakin käytetään usein sodassa ruutimiinoja; mutta yksikään muu ei ole tullut niin kuuluisaksi kuin Viipurin pamaus.

132. Kristian tyranni.

Kalmarin unionin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana eivät ruotsalaiset eivätkä suomalaiset tahtoneet olla Tanskan kuninkaan alamaisina, vaan valitsivat itselleen omat valtionhoitajansa. Sten Sture vanhempi hallitsi Ruotsia kiitettävällä tavalla lähes 30 vuotta, mutta vähän oli hänellä aikaa pitää Suomesta huolta, jota silloin sota hävitti. Hänen jälkeensä tuli valtionhoitajaksi Svante Sture, urhoollinen ja ankara sotilas. Viimeksi hallitsi valtakuntaa Sten Sture nuorempi, lempeä ja suosittu herra, joka kaatui vuonna 1520 sodassa tanskalaisia vastaan.

Tanskan kuninkaat eivät tahtoneet luopua Ruotsin kruunusta. Yksi heistä oli Hannu niminen. Hän hallitsi jonkin aikaa Ruotsia ja Suomea, mutta hänet karkoitettiin pois, ja silloin syttyi sota Tanskaa vastaan uudelleen. Siihen aikaan eivät tanskalaiset olleet suosittuja vieraita Suomessa. He nousivat laivoistaan rannikoille, ryöstivät ja polttivat taloja sekä riensivät saaliineen takaisin laivoihinsa. Rannikoilla asuvilla talonpojilla oli harvoin apua sotaväestä, ja heidän täytyi itse puolustautua. He laskivat kiviä ja paaluja kulkuväyliin, virittivät jännitettyjä jousia metsäteille ja vierittivät vuorten jyrkiltä rinteiltä suuria kiviä ryntäävän vihollisen päälle. Kaikki tämä ei paljon auttanut. Eräänä yönä elokuussa vuonna 1509 heräsivät Turun kaupungin porvarit hälinään ja aseiden kaiskeeseen. Tanskalaiset olivat byökänneet kaupunkiin, tunkeutuivat huoneihin, tappoivat monta asukasta ja ryöstivät kaikki, mitä käsiinsä saivat. Rikas Turku ei sitten enää päässyt entiseen vanrauteensa, ja maassamme oli siihen aikaan paljon rauhattomuutta.

Hannu kuninkaan jälkeen tuli hänen poikansa Kristian II Tanskan, Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi. Hän oli niin viisas ja rohkea, että hän olisi ollut pohjoismaiden suurimpia kuninkaita, jollei samalla olisi ollut viekas ja julma. Hän lupasi valtakunnan ylhäisimmille herroille rauhan ja kuninkaallisen suosionsa, jos he tulisivat hänen kruunausjuhlaansa Tukholmaan. Suomen herrat eivät luottaneet kuninkaan lupauksiin, vaan jäivät kotiinsa. Ruotsin herrat menivät. Kahtena päivänä oli suuret, iloiset pidot; mutta kolmantena päivänä suljettiin Tukholman portit. Useita vangittiin, syytettiin ja tuomittiin vääräuskoisina kuolemaan, koska paavi oli julistanut pannaan Sten Sturen puoluelaiset. Kaksi piispaa, monta herraa ja porvaria mestattiin kuninkaan silmäin edessä Tukholman Isolla torilla. Tätä julmaa lupauksen rikkomista nimitettiin Tukholman verilöylyksi, ja siitä päivästä alkaen sanottiin kuningasta Kristian tyranniksi.

Sitten pystytettiin hirsipuita monin paikoin Ruotsissa, ja mestaaja sai paljon työtä. Kuningas lähetti Suomeen Hemming Gadin, Ruotsin suurimman valtiomiehen, joka monta vuotta oli maatansa palvellut, mutta elämänsä 90:ntenä vuotena palveli Kristian kuningasta. Hemming Gad kertoi täällä, että Kristian oli hyvä ja rehellinen kuningas. Suomalaiset uskoivat häntä ja antautuivat vapaatahtoisesti Tanskan vallan alaisiksi. Mutta kuningas lähetti päälliköilleen käskyn jatkaa verituomioita Suomessakin. Monta urhoollista suomalaista miestä mestattiin ja Raaseporin luona katkaisi mestaajan kirves Hemming Gadinkin harmaan pään. Nyt Kristian kuningas luuli valtansa turvatuksi kaikissa valtakunnissaan, sillä samalla lailla oli hän Norjassakin perinpohjin masentanut kaiken vastustuksen.

Mutta Jumalan vanhurskas tuomio kohtasi tätä julmaa kuningasta ja syöksi hänet alas vallan kukkuloilta. Ensin nostivat Ruotsin talonpojat, sitten Suomenkin aatelisto ja talonpojat kapinan petollista Kristian kuningasta vastaan, joka oli tahrannut kätensä niin monen viattoman verellä.

Silloin eli täällä suomalainen aatelismies, nimeltä Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän rupesi pienen rohkean miesjoukon päälliköksi ja alkoi omin päin käydä sotaa tanskalaisia vastaan. Niilo Grabbe oli salaisessa liitossa kansan kanssa, purjehti pitkin rantoja ja tunsi kaikki tanskalaisten yritykset. Hän hiipi öisin maihin, karkasi tanskalaisten kimppuun näiden nukkuessa nimismiesten taloissa, sulki ovet ja poltti viholliset huoneihin. Hän oli joka paikassa eikä missään. Kun tanskalaiset etsivät häntä Porvoosta, saivat he siellä tietää hänen olevan Kokemäellä. Kohta senjälkeen hän oli Tallinnassa. Tanskalaiset eivät koskaan olleet turvassa hänen hyökkäyksiltään, ja viimein Grabbe herätti sellaista kauhua, ettei yksikään vihollinen uskaltanut tulla maahamme muutoin kuin suuret sotavoimat mukanaan. Mutta silloinkin, kun tanskalaiset tulivat mieslukuisina, ei yksikään heistä uskaltanut öisin nukkua; niin pelkäsivät kaikki Niilo Grabbea.

133. Kustaa Vaasa.

Silloin eli nuori ruotsalainen aateiismies, nimeltä Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli petollisesti joutunut Kristian tyrannin vangiksi Tanskaan mutta pakeni vankeudesta. Hänen mielessään hehkui rakkaus isänmaahan, joka silloin oli kovassa ahdingossa, ja hän palasi salaa Ruotsiin.

Siellä oli luvattu suuri palkinto sille, joka saisi hänet kiinni. Tanskalaiset, etsivät häntä kaikkialta, ja hänen täytyi paeta kuin vainotun pedon. Marraskuussa vuonna 1520 hän tuli talonpojaksi puettuna Taalain maakuntaan. Siellä hän makasi yötä erään rikkaan vuoritilallisen luona. Tämä oli petturi ja lähetti sanan tanskalaisille, mutta hänen vaimonsa päästi Kustaan akkunasta pakoon. Sitten Kustaa tuli erään metsästäjän tupaan ja lämmitteli takan ääressä. Kohti hänen jälkeensä tulivat tanskalaiset tupaan. Metsästäjän vaimo paistoi leipiä uunissa, löi Kustaata leipälapiolla selkään ja sanoi: "Mene siitä heti riihtä puimaan!" Kustaa meni. Metsästäjä kätki hänet olkikuormaan ja lähti sitä ajamaan. Tiellä hän tapasi tanskalaisten lähetit. Nämä epäilivät jonkun olevan kuormaan piilotettuna ja pistivät keihäänsä olkien läpi. Kustaa sai haavan jalkaansa ja verta vuoti tielle, mutta metsästäjä leikkasi haavan hevosen jalkaan siten pettääkseen vainoojia.

Myöhemmin Kustaa tuli erään talonpojan luokse, jonka nimi oli Tomte Matte. Siellä hänet kätkettiin lattian alle kellariin, ja kohta senjälkeen tulivat tanskalaiset tupaan. Tomte Matten vaimo pani joulu-olutta ja asetti heti olutammeensa kellarin luukun päälle, niin ettei kukaan epäillyt piilopaikkaa. Sama kellari on jäljellä vielä tänäkin päivänä, ja sille paikalle on pystytetty muistomerkki. Kustaa pääsi pois, mutta oli alinomaisessa hengenvaarassa. Useita päiviä ja öitä hän värjötteli sydäntalvella piilossa siltain ja kaatuneiden vanhain honkain alla metsissä. Hän piti puheita Taalain miehille, kertoi heille Tukholman verilöylystä, jossa hänen isänsä oli mestattu, ja pyysi heitä puolustamaan Ruotsin vapautta. Alussa he eivät tahtoneet häntä uskoa. Kustaan täytyi paeta erämaiden halki Norjan rajalle asti. Mutta Taalain miehet katuivat, lähettivät suksimiehiä pakolaista noutamaan ja nousivat kapinaan Tanskan valtaa vastaan.

Siitä ajoin Kustaa herra tuli ruotsalaisten talonpoikien johtajaksi. He nousivat kapinaan kaikkialla maassa, voittivat tanskalaiset ja karkoittivat Kristian kuninkaan Ruotsin valtakunnasta. Kohta tämä julma kuningas karkoitettin Tanskastakin, ja hän kuljeskeli sitten rauhatonna toisesta Euroopan maasta toiseen. Muutamien vuosien kuluttua hän taas koetti voittaa valtakuntiansa takaisin, mutta joutui vangiksi. Kaksitoista vuotta istui hän, joka oli ollut kolmen valtakunnan kuningas, muurien takana ahtaassa vankilahuoneessa, johon hänelle annettiin ruoka pienestä muuriaukosta. Vasta kun hän oli harmaapää ukko, lievennettiin hänen vankeuttansa, ja sitten hän eli vielä kauan varoittavana todistuksena Jumalan vanhurskaasta tuomiosta.

Toisin kävi Kustaa Vaasan. Hänet, joka oli ollut niin köyhä ja hyljätty, Jumala koroitti suureen kunniaan, ja hän vertasi itseänsä kuningas Daavidiin, joka kerran oli ollut köyhä paimen. Ruotsalaiset valitsivat Kustaa Vaasan ensin valtionhoitajaksi, sitten kuninkaaksi (v. 1523). Hänestä tuli suuri ja mainio kuningas sekä Ruotsin valtaistuimella hallinneen kuuluisan Vaasa-suvun kantaisä.

134. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.

Pelastettuaan suurimman osan Ruotsia Kustaa Vaasa lähetti Suomeen pienen sotajoukon Niilo Vestgöten johtamana. Suomen aatelisto varusti sotamiehiä, ja syksyllä vuonna 1521 suomalainen ja ruotsalainen sotaväki alkoi yhteisvoimin piirittää Turun linnaa. Tämän päällikkönä oli saksalainen mies, nimeltä junkkeri Tuomas, ja hänellä oli sotaan tottuneita saksalaisia palkkasotureita sekä tykkejä ja kaikkia muita tarvikkeita. Piirittäjät sitävastoin olivat huonosti varustetut; he eivät koko talvikautena saaneet mitään toimeen, mutta junkkeri Tuomas teki väkineen linnasta hyökkäyksiä. Niissä hän otti useita ruotsalaisia herroja vangeiksi ja oli sitä paitsi jo ennen sulkenut suomalaisia vankeja linnan vankikoppeihin. Eräänä aamuna pystytettiin linnan muureille korkeita hirsipuita. Niihin junkkeri Tuomas hirtätti muutamia vankeja uhatakseen ja pilkatakseen heidän maanmiehiään, ja Niilo Vestgöte näki oman veljensä riippuvan hirsipuussa.

Talvella tuli Kristian kuninkaalta käsky surmauttaa kaikki vangit, jotka vielä olivat hengissä, eikä junkkeri Tuomas odottanut toista käskyä. Pyöveli sai siis uutta työtä, linnassa mestattiin kaksi suomalaista ritaria ja useita alempisukuisia miehiä. Yksi vangeista oli Eerik Fleming, nuori, uskalias ja viisas suomalainen aatelismies. Hän oli olevinaan Kristian kuninkaan innokas puoluelainen ja sanoi, ettei hän ketään vihannut niin katkerasti kuin kapinallista Kustaa Vaasaa. Kun Fleming oli aikansa sellaista puhunut, niin hän sai pitää henkensä, vieläpä voitti julman junkkerin luottamuksenkin. Eräänä iltana Fleming pyysi saada yöllä karata piirittäjäin kimppuun, ja junkkeri Tuomas suostui siihen, toivoen saavansa hirtättää useampia vankeja. Fleming otti mukaansa ne suomalaiset ja ruotsalaiset vangit, jotka vielä olivat elossa, ja niiden vartijoiksi joukon saksalaisia sotamiehiä. Yön pimeydessä hän ryntäsi ruotsalaisten leirin vastaan, mutta oli edeltäkäsin lähettänyt salaa sanan Niilo Vestgötelle. Yhtäkkiä piiritti Niilo Vestgöten väki hänen joukkonsa. Heti käänsivät Pleming ja vangit aseensa saksalaisia sotamiebiä vastaan; nämä kaatuivat viimeiseen mieheen, ja pelastuneet vangit otettiin riemulla vastaan ruotsalaisten leirissä.

Näin kului talvi. Vahvaa Turun linnaa ei voitu valloittaa, ja heti meren auettua saapui tanskalainen laivasto Turkuun. Piiritys täytyi jättää sikseen. Tanskalaiset ryöstivät taas Turkua, ja suuri tulipalo syttyi, kun Niilo Vestgöten ruutikellari räjähti ilmaan.

Myöhemmin kesällä vuonna 1522 junkkeri Tuomas sai käskyn koota runsaasti ruokavaroja Suomesta ja viedä ne Tukholmaan, jossa olevia tanskalaisia Kustaa Vaasa piiritti. Tuomas purjehti Suomesta isolla laivastolla. Tultuaan likelle Ruotsin rannikkoa hän lähetti pienen laivan vakoilemaan, olisiko näkyvissä vihollisia. Juuri silloin sattui Eerik Flemingin johtama ruotsalainen laivasto olemaan erään saaren takana väijyksissä. Äkkiarvaamatta hän valloitti tanskalaisen laivan ja vei sen miehistön vankina ruotsalaisiin laivoihin. Sitten hän puki itsensä ja väkensä vangittujen tanskalaisten vaatteihin, nousi tuohon pieneen laivaan ja laski täysin purjein tanskalaista laivastoa kohti. Junkkeri Tuomas näki laivan lähenevän, halusi heti kuulla, minkälaisia sanomia se toi, ja soudatti itsensä veneellä vakoilijalaivalle. "Mitä kuuluu?" kysyi hän. "Kaikki hyvin!" vastasi Fleming tanskalaisessa takissaan. Junkkeri Tuomas kapusi kohta laivaan. Tuskin hän oli ennättänyt kannelle, kun jo havaitsi petoksen ja yritti hypätä veneeseen, mutta samassa hänet otettiin kiinni. Fleming laski taas Ruotsin saaristoa kohti, ja tanskalainen laivasto, jonka miehistö oli nähnyt junkkeri Tuomaan nousevan laivaan, seurasi jäljessä. Heti ryntäsi Fleming tanskalaisten kimppuun, joilla ei ollut päällikköä, ja valtasi koko heidän laivastonsa, yhtä laivaa vaille, jonka nimi oli "Suomen prinssi". Tämä puolustautui urhoollisesti koko Ruotsin laivastoa vastaan, se täytyi ampumalla sytyttää palamaan ja se upposi kaikkine väkineen.

Junkkeri Tuomas vietiin vangittuna Kustaa Vaasan eteen ja hirtettiin tammeen julmien tekojensa palkinnoksi. Se häntä enimmin harmitti, ettei häntä, muka ritarimiestä, hirtetty edes hamppunuoralla, vaan niiniköydellä. Mutta Eerik Flemingistä tuli rikas ja mahtava mies sekä ruotsalaisen laivaston amiraali.

135. Piispa Arvid Kurki.

Maunu Tavastin jälkeen oli Turun piispoina ollut rikkaita, oppineita ja mahtavia miehiä Suomen ylhäisimmästä aatelistosta. He olivat uljaita kirkkoruhtinaita, viisaita hallitusmiehiä ja rakastivat maatansa. Suomi kukoisti heidän hallituksensa aikana. Mutta tästä hyvästä ajasta teki lopun Venäjän sota ja tanskalaisten hävitykset. Kirkot ryöstettiin, maa köyhtyi, kansa ei jaksanut maksaa kymmenyksiä. Svante Sturen aikana oli Turussa peräkkäin kaksi vanhaa piispaa, jotka eivät jaksaneet pitää järjestystä näinä kovina aikoina. Ja suuri sekasorto oli silloin kaikissa oloissa.

Viimein tuli valtioviisas ja ylhäissukuinen Arvid Kurki Turun piispaksi vuonnä 1510. Hän hallitsi hiippakuntaansa jäntevästi, ja vielä kerta nähtiin katolisen kirkon ylipaimenen esiintyvän melkein yhtä loistavana, ylevänä ja mahtavana kuin hänen kuuluisat edeltäjänsä. Mutta ajat kävivät yhä tukalammiksi. Arvid piispan likeisin esimies, Upsalan arkkipiispa Kustaa Trolle, oli maanpetturi ja kannatti Kristian kuningasta. Kun tanskalaiset pääsivät voitolle ja valloittivat Suomen, niin Arvid piispalla ei ollut muuta neuvoa kuin teeskennellyllä alamaisuudella viihdyttää Kristian kuninkaan epäluuloa. Hän pyysi kuninkaalta maatiloja ja etuja, esiintyäkseen omanvoiton pyytäjänä, sillä Kristian kuningas, joka oli petollinen, ei luullut kenenkään voivan menetellä rehellisesti ja omaa hyötyään katsomatta. Senvuoksi kuningas armahti Arvid piispaa, mutta kaikki rehelliset Suomen miehet surivat sitä, luullen heidän piispansa pettäneen isänmaansa.

Arvid piispa antoi maanmiestensä jonkin aikaa luulla hänestä pahaa ja kätki suuren joukon sota-aseita Kuusiston linnan kellariholveihin. Mutta kun Kustaa Vaasa lähetti sotaväkeä Turkuun, heitti piispakin teeskentelyn, jakoi sotaväelle aseita ja yhtyi julkisesti vapauden puolustajiin. Kansalaisemme noudattivat hänen kehoitustaan ja varustautuivat tanskalaisia vastaan. Arvid piispa tiesi kyllä panevansa henkensä ja onnensa alttiiksi, mutta näitä hän piti vähäarvoisina, sillä isänmaa oli hänelle kaikkia maallisia etuja rakkaampi.

On jo kerrottu, että Turun linna jäi valloittamatta ja sai keväällä vuonna 1522 apua tanskalaiselta laivastolta. Tanskalaiset olivat taas vähän aikaa herroina maassamme ja etsivät piispaa kaikkialta rangaistaksensa häntä hänen luopumisestaan. Arvid piispa pakeni rannikkoa myöten pohjoiseen päin, ensin Raumalle, sieltä Poriin, sieltä Närpiöön Pohjanmaalle. Mutta kun vainoojat alinomaa olivat hänen kintereillään, täytyi hänen Närpiössä astua laivaan paetakseen Ruotsiin. Hänen mukanaan lähti useita maamme ylhäisimpiä aatelisia, rouvia ja pappeja. Laiva oli kiireessä tullut huonosti varustetuksi, kenties oli siinä myöskin liiaksi väkeä ja tavaraa. Kun pakolaiset likenivät Ruotsin rannikkoa Oregrundin edustalla, nousi kova myrsky, ja siinä hukkui laivan keralla piispa ja kaikki pakolaiset 23 päivänä toukokuuta v. 1522.

Näin päättyi Suomen viimeisen katolisen piispan kunniakas elämänura. Niinkuin ensimmäinen piispa Henrik oli antanut henkensä Suomen puolesta, niin uhrasi myöskin viimeinen piispa, Arvid Kurki, henkensä isänmaansa puolesta. Emme siis saa unhottaa, että katolinen kirkko Suomessa kaikkine puutteineen ja vikoineen kuitenkin on sekä alkanut että päättänyt vaiheensa kunniakkaasti.