Tämä sivu ja 13 muuta sivuani oli ladattu ILMAN LUPAA archive.isiin, poistettu niistä tekijä- ja tekijänoikeustiedot, koodi sekoitettu eivätkä linkit toimineet. Archive.isille oli 29.7.2017 ilmoitettu tästä häiriköinnistä, mutta ilman muuta reaktiota, kuin että 15.4.2018 mennessä myös kuvat oli lisätty ja linkit toimivat, vaikkakin virheellisesti samaan välilehteen, eikä koodia ole enää sekoitettu, mutta muodollisesti se ei myöskään ole lähelläkään alkuperäistä.

This page and 13 other pages of mine had been uploaded WITHOUT PERMISSION into archive.is, deleted their author and copyright information, scrambled the code and the links didn't work. Archive.is had been informed 29.7.2017 of this abuse but with no other reaction but by 15.4.2018 also the pictures have been added and the links work, though incorrectly on the same tab, and the code is not scrambled any more but formally not even close to the original either.
 

Viides luku. Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.

[Suorat linkit paljon haettuihin tekstiin ja lauluun.
Kaarina Maununtytär,
Kaarina Maununtyttären laulu Eerik XIV:lle.
Ks. myös Sisältö tai hae sivulta painamalla Ctrl + F.]

136. Lutherin uskonpuhdistus.

Missä ei Jumalan sana ihmisiä valaise, siellä vallitsee pimeys ja inhimillinen hairaus. Katolinen kirkko ei sallinut kansan lukea raamattua. Paavi palvelijoineen tavoitteli maallista valtaa, pukeutui purppuraan ja eli herkullisesti. Luostarit olivat monin paikoin tulleet laiskuuden ja rikosten pesiksi; kansat olivat vajonneet törkeään taikauskoon ja rukoilivat pyhimyksiä enemmän kuin Jumalaa. Katumusta ja parannusta tekemättä voitiin rahalla ostaa synnit anteeksi, ja petetyt ihmisraukat luulivat tulevansa autuaiksi, kun kilahuttivat hopearahan annekauppiaan arkkuun.

Martti Lutherin kuvapatsas.

Tässä suuressa pimeydessä Jumala oli jo kauan valistanut muutamia hartaita kristityitä, jotka rohkeamielisesti astuivat esiin julistamaan totuutta. He olivat kärsineet paljon vaivaa Jumalan sanan tähden. Muutamia oli roviolla poltettu tai piinapenkkiin sidottu; toisia oli julistettu pannaan, ajettu maanpakoon tai viety heiltä kaikki omaisuus. Kuitenkaan ei saatu totuutta tukahdutetuksi; paavin valta oli kyllä suuri, mutta Jumalan voima oli suurempi. Piispa Arvid Kurjen aikana esiintyi Saksassa harras, voimakas ja oppinut munkki, tohtori Martti Luther. Hänet Jumala kutsui suureen työhönsä, totuuden tietoa levittämään. Tohtori Luther luki yksinäisessä luostarikammiossaan raamattua alinomaa rukoillen ja alkoi käsittää, että ihmiset olivat Jumalan sanan väärentäneet. Hän matkusti paavin luokse Roomaan rukoilemaan tätä, jota sanottiin kristikunnan isäksi, saattamaan totisen kristinuskon alkuperäiseen puhtauteensa. Paavi halveksi tätä kehoitusta ja kielsi Lutheria kansalle puhumasta. Mutta jota enemmän Lutheria kiellettiin, sitä rohkeammin hän julisti puhdasta Jumalan sanaa semmoisena, kuin sen oli raamatusta käsittänyt. Viimein hän julisti luopuvansa paavista, poltti hänen kirjeensä ja käänsi raamatun heprean-, kreikan- ja latinankielestä saksankielelle. Vähää ennen oli, Jumalan sallimuksesta, kirjapainotaito keksitty, ja sen avulla saattoi raamattu pikaisesti levitä kaiken kansan luettavaksi. Suuri hengellinen herätys syntyi maailmassa. Jumalan sana nousi jälleen paistavana aurinkona maailman pimeään yöhön, ja valaisi kaikki kansat. Monet tuhannet ihniset kuuntelivat iloiten ja ihmetellen uutta oppia Jumalan armosta Kristuksessa, joka antaa meille autuuden ilmaiseksi, kun me vain uskomme. Sitä enemmän riehuivat Jumalan sanan viholliset, jotka tahtoivat pitää maailmaa pimeydessä. Tohtori Luther ja hänen kannattajansa joutuivat katkeran vainon alaisiksi, häväistyiksi ja pannaan julistetuiksi. Hänet kutsuttiin keisarin, kuningasten ja piispain eteen, mutta hän ei peruuttanut sanaakaan, vaan vastasi heille: "Tässä minä seison enkä muuta voi; Jumala minua auttakoon; amen!" Täytyihän niin rohkean taistelun totuuden puolesta viimein viedä voittoon. Jumala johdatti useita ruhtinaitakin totuuden tuntemiseen, ja uusi evankelinen oppi levisi yhä laajemmalle. Tätä suurta kirkollista parannusta nimitetään uskonpuhdistukseksi.

Kustaa Vaasa oli ensimmäisiä ruhtinaita, joka pani uskonpuhdistuksen toimeen valtakunnassaan. Pian saapui Jumalan puhdas sana Lutherin oppilasten tuomana Suomeenkin. Nuori suomalainen maisteri, Pietari Särkilahti, oli opiskellut Lutherin kaupungissa Wittenbergissä ja alkoi saarnata hänen oppiansa Turun tuomiokirkossa. Aika oli sovelias: piispa oli kuollut, hänen pappinsa olivat neuvottomina, maassa oli sota, eikä kenelläkään ollut aikaa estää uuden opin levittämistä.

Muissa maissa sai uskonpuhdistus vasta kovien sotien ja monien kapinain perästä voiton. Meidän maahamme tämä uusi totuuden oppi tuli hiljalleen ja virvoittavana kuin keväinen sade. Ei kukaan sitä vastustanut. Eikä kuitenkaan yksikään muu kansa niin itsepintaisesti pysy vanhoissa tavoissaan ja vanhassa uskossaan kuin Suomen kansa. Mutta miten sai tämä uusi oppi niin hiljaisen ja rauhallisen voiton? Ensiksikin Jumalan sanan ja jumalan Hengen voiman vaikutuksesta, joka taivuttaa ihmisten sydämet niinkuin vesiojat. Mutta toiseksi meidän tulee muistaa, että melkein kaikki jumalanpalvelus tähän asti oli toimitettu latinankielellä. Nyt alkoivat Lutherin oppilaat messuta, saarnata ja opettaa kansan kielellä. Se sai monen sydämen heltymään. Nyt he kuulivat Jumalan puhuvan heille heidän omalla kielellään: nyt he tiesivät, että hän ymmärsi heidän rukouksensa. He olivat tulleet likemmäksi taivaallista Isäänsä, joka siihen asti oli heistä näyttänyt olevan niin kaukana, ja tuntui, kuin hän olisi astunut taivaasta alas heidän tykönsä ja itse puhunut heille. Sanomaton ilo täytti heidän mielensä, heissä heräsi väkevä, elävä usko ja he ylistivät Jumalaa.

137. Kustaa kuninkaan hallitus.

Paljon vallattomuutta oli syntynyt entisinä rauhattomina aikoina. Mutta kuningas Kustaa oli ankara herra, joka ei suvainnut valtakunnassaan mitään epäjärjestystä. Hämeen talonpojat olivat tottuneet kalastamaan ja metsästämää Pohjanmaalla. Kun toisia uudisasukkaita asettui sinne, kävivät hämäläiset kateellisiksi, karkasivat uudisasukasten kimppuun ja polttivat heidän talonsa. Kuningas rankaisi heitä tästä väkivallanteosta kovasti. Ja toisella kertaa, kun savolaiset eivät tahtoneet totella hänen käskyjänsä, hän kirjoitti heille: "Teidän pitää tietää, että sitä varten me olemme teidän oikea herranne ja esivaltanne, että me hallitsemmo teitä ettekä te meitä."

Kustaa Vaasa.

Vielä ankarammin kuningas nuhteli suomalaisia aatelismiehiä, jotka rasittivat talonpoikia. Suomen rikkaimpia ja mahtavimpia herroja olivat siihen aikaan Fleming-veljekset. Talonpojat esittivät valituksia heitä vastaan, ja kuningas kirjoitti suosikillensa,. Eerik Flemingille, joka silloin oli valtakunnanneuvos ja sotalaivaston amiraali: "Me olemme kuulleet, herra Eerik, näiden köyhäin miesten monenlaiset valitukset siitä, että te teette heille vääryyttä, ja kun he valittavat hätäänsä meille, kuten kohtuullista on, sidotte te heidät köysiin ja kiusaatte heitä niin kovasti, että muutamat heistä ovat oleskelleet suojattomina metsissä koko talven. Kun nyt emme saata kärsiä sitä, että te niin kovasti köyhiä ahdistatte, varoitamme me teitä menettelemään näissä asioissa niin, että saatatte Jumalan ja meidän edessämme töistänne vastata." Kun tämä varoitus ei auttanut, kirjoitti kuningas toisen kerran: "Jos ette lakkaa vaatimasta laitonta kyydinajoa ja kestitystä, niin menetätte osan läänityskartanoistanne, niin että paukkuu."

Eivätkä varoitukset jääneet tyhjiksi sanoiksi. Sekä Eerik Fleming että muut herrat menettivät kerran toisensa perässä kartanoita ja läänityksiä, jotka kuningas oli heille antanut. Silloin ei ollut majataloja, ja talonpoikain täytyi usein maksutta antaa herroille kyytihevosia, ruokaa ja majoitusta. Tämän estämiseksi Kustaa kuningas sääti ensimmäisen kyytiasetuksen. Ja jotta voudit eivät saattaisi kiskoa laittomia veroja, kirjoitettiin kaikki maaomaisuus ensimmäiseen maakirjaan ja jaettiin manttaaleihin, tai muihin verolukuihin, niin että jokaisen veroluvun tuli maksaa määrätty vero. Kuninkaalla oli Suomessakin monta kartanoa ja hän määräsi itse, kuinka niitä piti hoitaa. Hän katsoi itsensä valtakunnan isännäksi ja tahtoi pitää huolta kaikesta.

Kustaa kuningas kävi Suomessa kahdesti. Ensimmäisen kerran hän istui oikeutta Turussa, toisen kerran hän oli täällä jouduttuaan sotaan Venäjää vastaan. Pienen rajametelin tähden ryntäsi maahamme suuri venäläinen sotajoukko, ryhtyen piirittämään Viipuria tammikuussa vuonna 1556. Siellä oli paljon hevosia, ja jotteivät ne joutuisi kärsimään ruoan puutetta, lähetti Viipurin päällikkö yöllä kuormarattaita tuomaan heiniä linnaan. Silloin oli lumeton talvi, ja kun heinäkuormia ajettiin malkasiltaa myöten linnasaareen, synnyttivät rattaiden pyörät ankaran kolinan. Kuullessaan tämän kummallisen jyryn yön hiljaisuudessa venäläiset luulivat, että suuri suomalainen armeija oli tulossa Viipurin avuksi. Kohta he jättivät leirinsä; toiset lähtivät heti tiehensä, toiset ajoi Viipurin varusväki pakoon.

Tähän aikaan oli Kustaa kuningas puolisonsa ja muutamain lastensa keralla Turussa. Koska hän oli vanha, valtasi hänet pelko, ja hän oli jo aikeissa palata pitkää tietä Tornion kautta Ruotsiin, kun tuli tieto vihollisen pakenemisesta. Seuraavana vuonna tehtiin Venäjän kanssa rauha.

Lapsistaan oli Kustaa kuninkaalla paljon vastusta, mutta kansa häntä siunasi. Lilkuttavasti hyvästeltyään valtakunnan kokoontuneita säätyjä tämä suuri kuningas kuoli v. 1560 jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän oli ryhtynyt valtakunnan hallitukseen sen ollessa köyhänä, hävitettynä ja vieraan vallan alaisena, mutta jättänyt sen jälkeläisilleen vapaana ja kukoistavana.

138. Piispa Mikael Agricola.

Vuonna 1527 oli Ruotsissa valtiopäivät Vesteråsin kaupungissa. Siellä päätettiin, että Jumalan sanaa piti puhtaana saarnattaman koko valtakunnassa; ettei kenenkään enää tullut totella paavia; että piispain ja pappien tuli olla kuninkaalle alamaiset ja että kirkkojen omaisuus oli kuuluva kruunulle. Siten oli katolinen oppi Ruotsin valtakunnasta hävitetty. Aikanaan se oli saanut toimeen paljon hyvää, kuten ennen on kerrottu, mutta nyt oli tullut aika, jolloin sen erhetysten täytyi väistyä puhtaamman opin tieltä.

Agricolan aapiskirjan nimilehti.

Ensimmäinen evankelista oppia suosiva Turun piispa oli Martti Skytte. Hän oli harras ja hyvää tekeväinen mies, joka omalla kustannuksellaan lähetti nuoria miehiä Wittenbergiin oppiansa kartuttamaan. Yksi näistä oli Mikael Agricola, kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi ja viimein Martti Skytten jälkeen Turun piispaksi v. 1554. Mutta Viipuriin kuningas asetti toisen piispan, PaavaIi Juustenin, niin että Suomi silloin oli jaettuna kahteen hiippakuntaan.

Mikael Agricola antaa Kustaa Vaasalle ensimmäisen suomalaisen Uuden Testamentin.

Mikael Agricola oli hyvin ponteva, oppinut ja väsymätön mies. Jo se oli suurta, että hän köyhästä ja alhaisesta säädystä oli työllään kohonnut niin korkealle kunniasijalle kuin Turun piispanistuin oli; mutta tämä ei ollut hänen suurin ansionsa. Hänen nimensä tuli Suomessa rakkaaksi ja kuuluisaksi siitä, että hän ensiksi alkoi kirjoittaa ja painattaa kirjoja suomenkielellä. Ennen hänen aikaansa ei ollut olemassa ainoatakaan suomenkielistä kirjaa. Oli ainoastaan käsinkirjoitettuja latinalaisia kirjoja, ruotsinkielisiä pyhimystaruja ja kolme kirjaa katolista jumalanpalvelusta varten, nekin Saksassa painetut. Mitäpä muita kirjoja tarvittiinkaan, kun ainoastaan papit osasivat lukea! Suomessa ei ollut yhtäkään kirjapainoa, ja Ruotsissa yksi ainoa. Kirjain painattaminen oli kallista, eikä ainoatakaan kirjaa saatu painaa kuninkaan luvatta. Mutta tämä ei Agricolaa pelottanut. Hän sovitti kirjoitukseen suomenkielen sanat ja taivutukset, joita ei vielä koskaan ennen ollut kirjoissa käytetty. Hän sai kuninkaan oivaltamaan suomalaisten kirjain hyödyllisyyden, ja hänelle suotiin vähän apua niiden painattamiseen Tukholmassa. Ja hän alkoi siitä, mistä kaikki kirjanluku alkaa: hän painatti suomalaisen aapiskirjan noin vuonna 1540. Sitten hän julkaisi Lutherin vähän katkismuksen suomeksi ja sitten rukouskirjan, joka "kului kaikkien suomalaisten käsissä". Suurimmaksi kunniakseen ja onnekseen hän katsoi koko raamatun kääntämistä suomeksi, mutta ei ennättänyt suomentaa muuta kuin muutamia osia siitä. Kuitenkin hän sai suureksi ilokseen painosta julkaistuksi koko Uuden Testamentin suomeksi vuonna 1548, ja se, joka tämän on tehnyt, ei ole elänyt turhaan. Sillä nyt sai suomalainen kansa ensimmäisen kerran omalla äidinkielellään lukea maailman suurinta, pyhintä ja kalleinta kirjaa, Jumalan omaa ilmoitettua sanaa. Ja niin oli, kuin profeetta Jesaja sanoo "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden: niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, paistaa kirkas valo."

Niin, totisesti tämä oli suurin hyvä, mitä Jumala suomalaisen miehen kautta saattoi kansalleen tehdä. Agricolan työ kantoikin runsaita hedelmiä kaikiksi ajoiksi. Vuonna 1541 oli raamattu jo ilmestynyt ruotsiksi. Silloin Jumalan sana astui kansan keskuuteen ja kylvi jaloa siementä suvusta sukuun. Moni vielä luuli Jumalan sanan tulevan häväistyksi siitä, että se käännettiin kansan kielelle. Mutta Agricola kirjoitti rukouskirjansa alkulauseeseen:

"Kyllä se kuulee suomen kielen,
Joka ymmärtää kaiken mielen."

Kovasta työstä oli tämän suuren isänmaanystävän terveys heikontunut. Hän kuoli ainoastaan 47 vuoden ikäisenä v. 1557 paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas oli hänet lähettänyt muiden edustajain kera rauhansopimusta tekemään. Mikael Agricola haudattiin Viipuriin, ja kiitollinen Suomen kansa on pystyttänyt hänelle sinne muistopatsaan.

139. Suomen herttua Juhana.

Ruotsin kuninkaat olivat ennen vanhaan olleet kansan valitsemia, mutta nyt oli kruunu tullut Vaasan suvulle perinnäiseksi. Kuningas Kustaa l:llä oli neljä poikaa ja neljä tytärtä. Vanhin poika, Eerik, peri valtakunnan; nuoremmat pojat saivat kukin maakuntia herttuakunnikseen. Kuningas rakasti enimmin toista poikaansa Juhanaa ja antoi hänelle suuren osan Suomea. Juhana herttua sai hallita ja hoitaa lainkäyttöä Suomessa, mutta koska tämä maa oli osa Ruotsin valtakuntaa, täytyi hänen pitää Ruotsin kuningasta päämiehenään.

Juhana herttua. Juhana III.

Tämä viimeinen kohta ei miellyttänyt Juhanaa. Tämä oppinut, komea, nuori 20-vuotias prinssi tahtoi olla oma käskijänsä ja saada oman valtakunnan. Senvuoksi hän etsi rikasta morsianta ja saikin omakseen prinsessa Katariinan, jonka veli oli Puolan kuninkaana, ja jolla sukunsa mukaan oli lisänimenä Jagellonica. Myöhään syksyllä vuonna 1562 Juhana toi tämän ihanan Suomen herttuattaren Turkuun ja piti Turun linnassa loistavaa hovia.

Kustaa kuningas oli jo kuollut, ja Eerik XIV oli kuninkaana Ruotsissa. Eerik oli epäluuloinen, Juhana oli kunnianhimoinen; molemmat veljekset vihasivat, pelkäsivät ja epäilivät toisiansa. Ruotsi oli joutunut sotaan Puolaa vastaan. Liivinmaasta, jonka kumpikin tahtoi valloittaa; mutta Juhana herttua oli salaa lankonsa, Puolan kuninkaan, puolella. Eerik kuningas vihastui, haastoi Juhana veljensä tilinteolle valtakunnan säätyjen eteen Tukholmaan ja, kun hän ei tätä käskyä noudattanut, tuomitutti hänet valtakunnan kavaltajana kuolemaan.

Silloin Juhana herttua varustautui vastarintaan ja toivoi saavansa apua Puolasta. Kesäkuussa v. 1563 kokoontui paljon väkeä Turkuun Heikin-markkinoille. Juhana herttua piti suomenkielellä puheen kokoontuneelle kansalle, soimasi ankarin sanoin Eerik kuningasta ja kehoitti suomalaisia vapauttamaan maansa Ruotsin ylivallasta. Tähän hän lupasi Puolan apua, ja moni huusi ensi innossaan siihen suostuvansa, mutta katui sitten, ja viisaat kansalaiset pitivät Ruotsin valtaa parempana kuin puolalaista.

Viikon kuluttua saapui Eerik kuninkaan sotajoukko Turun linnaa piirittämään. Juhana herttua puolustautui elokuuhun asti ja seisoi joka päivä linnan tornissa kaukoputkellaan tähystämässä, milloin Puolan laivaston valkeita purjeita alkaisi näkyä Turun edustalla. Laivastoa ei kuulunut, ja linnan varusväki alkoi joutua epätoivoon. Vanha tarina kertoo Eerik kuninkaan väen eräänä iltana sitoneen hevosen selkään oikia ja risukimppuja, sytyttäneen oljet palamaan ja ajaneen palavan hevosen juoksemaan pitkin Hevoskaria, joka on vähän matkan päässä linnasta. Oli pimeä, ja kaikki linnan muureilla olevat vahdit riensivät sille puolelle, ihmetellen tuota kiitävää tulta. SilI'aikaa sanotaan kuninkaan väen toiselta puolelta kiivenneen muureille ja valloittaneen linnan. Mutta aikakirjat kertovat, että kun herttua turhaan oli puolalaisia odottanut ja hänen oma väkensä alkoi hänestä luopua, hänen viimein oli pakko aukaista linnan portit kuninkaan väelle. Tämä tapahtui elokuussa vuonna 1563.

Juhana herttua ja Katariina herttuatar vietiin vankeina Ruotsiin ja suljettiin Gripsholman linnaan. Eerik kuninkaalla oli häijy neuvonantaja, nimeltä Yrjö Pietarinpoika. Kun tämä tarjosi herttuattarelle vapauden ja ruhtinaallisen eläkkeen, jos hän luopuisi puolisostaan, näytti ruhtinatar vihkiimäsormustaan, johon oli piirretty: "Kuolema yksin meidät erottaa." Sitten hän seurasi vapaaehtoisesti herttuata vankeuteen. Herttuan täytyi omin silmin katsella, kuinka kuninkaan julma koto kohtasi hänen puoluelaisiaan, ja siihen loppui Juhana herttuan hallitus Suomessa.

140. Eerik kuningas ja suomalaiset.

Kustaa kuninkaalla oli sananpartena: "Kerta sanoa ja sanassaan pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua". Tätä ei Eerik kuningas pannut sydämelleen. Hän ei ollut suuren isänsä kaltainen; hän oli epäluuloinen, pelkuri, huikentelvainen ja julma. Hän tuhlasi valtakuntansa varoja mielettömiin kosimisiin ja loistavaan kruunaukseen. Hän nimitti kreivejä ja vapaaherroja, mutta pelkäsi sitten, että aatelisto kukistaisi hänet valtaistuimelta. Sitten hän lähetti kaikkialle vakoilijoita ja uskoi, mitä nämä hänelle kertoivat. Täten hän tuli vietellyksi moniin onnettomiin väkivallantekoihin ja oli jonkin aikaa pelosta ja omantunnonvaivoista heikkomielisenä. Näin hän kadotti kansan suosion, ja häntä pelättiin kuin hirmuvaltiasta.

Puolan-sodan lisäksi Eerik kuningas oli joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Tässä sodassa harjoitettiin molemmin puolin suurta julmuutta, ja monta Tanskan rajalla olevaa maakuntaa hävitettiin perinpohjin. Paljon suomalaisia palveli kuninkaan sotajoukoissa ja laivastoissa. He olivat kuuluisat urhoollisuudestaan, joskus myöskin julmuudestaan, sillä sota villitsi heidät. Suomalaiset olivat tämän ajan parhaita jousimiehiä. Silloin jo tosin käytettiin tykkejä ja raskaita pyssyjä, jotka asetettiin tukeen nojalle ja sytytettiin luntulla; mutta suomalaiset luottivat enemmän hyviin jousiinsa. Kysyttiin voimakkaita käsivarsia jännittämään noita jäykkiä, teräksisiä jousenkaaria.

Siihen aikaan alkoivat suomalaisetkin sotapäälliköt tulla kuuluisiksi. Vironmaa oli jo antautunut Ruotsin valtaan. Henrik Klaunpoika Horn, Kankaisten herra, hoiti siinä maassa päällikkyyttä valtioviisaasti ja urhoollisesti. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut Ruotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan aikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme päivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston. Sitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin sotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa Tanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus Horn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin Otto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli kovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan. Silloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: "Tämä mies on taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja anaitsee pikemmin kiitosta kuin moitetta." Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin rohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä Suomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.

Niilo Schenk kuljetti pientä Troilus-nimistä sotalaivaa, jonka miehistönä oli suomalaisia. Buchowin meri taistelussa vuonna 1565 iski suuri tanskalainen amiraalilaiva Jägmästaren takaapäin Troilukseen "niinkuin merikotka sorsaan". Troiluksen kajuutta musertui, yksi masto kaatui mereen, ja tanskalaiset viskasivat valtaushaan laivaan, pidelläkseen sitä kiinni. Silloin 70 suomalaista jännitti teräsjousensa, nuolia sateli, ja tanskalaisia kaatui. Urhoollinen tanskalainen amiraali Herlöf TroIle, joka seisoi Jägmästarenin peräkannella, teräksensininen haarniska yllä ja Tanskan vaakunalla, kolmella kruunulla, koristettu hattu päässä, käski soittaa torvea. Niilo Schenk otti raskaan "putkensa" (kiväärinsä) ja ampui amiraalin. Silloin tanskalaiset katkaisivat hakaköytensä ja pakenivat. - Toisessa vähän myöhemmässä meritaistelussa Troilus oli neljä tuntia suuren, Kristoffer-nimisen tanskalaisen laivan kyljessä ja joka taholta ahdistettuna. Niilo Schenk suomalaisineen puolustautui siten, että Kristoffer ammuttiin upoksiin, ja sen haavoitettu päällikkö vaipui laivoineen meren pohjaan.

Maasodassa ruotsalaisilla oli huono onni. Kansa napisi, ja Eerik kuninkaan täytyi päästää veljensä, Juhana herttua, vankeudesta vapaaksi. Kohta senjälkeen herttua teki liiton nuoremman veljensä, Södermanlannin herttuan Kaarlen kanssa, nosti kapinan ja syöksi Eerikin valtaistuimelta vuonna 1568. Onneton Eerik kuningas oli kauan vankeudessa ja kuoli viimein myrkystä, jota hänen veljensä Juhanan käskystä hänelle annettiin. Turun linnassa on vielä ahdas tornihuone, jossa Eerik kuningas jonkin aikaa oli vankina.

141. Kaarina Maununtytär.

Eerik kuninkaan henkivartijaväessä palveli Maunu niminen korpraali. Hänen tyttärensä Kaarina istui 13-vuotiaana Tukholman torilla pähkinöitä myymässä. Eerik kuningas kulki sivuitse, huomasi nuoren tytön erinomaisen kauneuden ja kasvatti häntä sisarensa, prinsessa Elisabetin, hovinaisten seurassa.

Kaarina Maununtytär varttui, ja hänestä tuli yhtä hyväluontoinen kuin kauniskin. Eerik kuninkaan epävakainen sydän kiintyi vakavalla rakkaudella Kaarinaan, ja tämä osoitti kuninkaalle vastarakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä. Sillä tuo julma kuningas oli kuitenkin komea ritari, jonka kasvot Kaarinan rinnalla muuttuivat lempeiksi kuin päivänpaiste.

Eerik XIV ja Kaarina Maununtytär. E.J. Löfgrenin maalaus.

Kuninkaan taipumus herätti hänen sukulaisissaan ja ylpeässä aatelistossa suurta mielipahaa, koska Kaarina oli niin alhaista säätyä. Mutta kuningas otti hänet puolisokseen, arkkipiispa vihki heidät, ja Kaarina Maununtytär, joka ei ollut koskaan niin korkealle tavoitellut, kruunattiin Ruotsin kuningattareksi heinäkuussa vuonna 1568.

Tämä joudutti herttuan kapinaa ja Eerik kuninkaan kukistumista kohta senjälkeen. Ensimmäisinä vuosina Kaarina sai lapsineen käydä kuningasta vankeudessa lohduttamassa, mutta lopulta hän ei enää saanut häntä nähdä. Kuningatar muutti sitten Suomeen, asui jonkin aikaa Turussa köyhänä ja murheellisena, mutta sai siten Juhana kuninkaalta Kangasalla Roineen rannalla olevan Liuksialan kartanon. Siinä hän eli monta vuotta, kaikkien rakastamana ja kunnioittamana lempeytensä tähden. Vuonna 1612 vaipui hurskas kuningatar kuoleman uneen ja lepää haudattuna Turun tuomiokirkossa, johon Suomi on hänelle teettänyt arkun mustasta marmorista. Kauniit lasimaalaukset koristavat kuningattaren hautakappelin ikkunoita ja esittävät kuvauksia hänen elämästänsä.

Eerik kuninkaalla ja Kaarina kuningattarella oli neljä lasta, joista kaksi varttui täyteen ikään. Prinsessa Sigrid Vaasasta tuli Klaus Tottin, Gerknäsin herran, puoliso ja kuuluisan Aake Tottin äiti. Poikaa, Kustaa prinssiä, Juhana kuningas vainosi; hänet lähetettiin ulkomaille, ja hän eli koko ikänsä maanpaossa. Hänestä tuli oppinut herra, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon, hän kärsi paljon puutetta ja koki ihmeellisiä elämänvaiheita. Kerrotaan, että hän kerjäläiseksi puettuna katseli orpanansa, Sigismund kuninkaan, kruunausta Varsovassa. Silloin hän oli tuntenut sisarensa Sigridin hovineitojen joukosta. Hän oli ilmaissut itsensä tälle, ja sisar oli antanut hänelle kaikki pienet säästörahansa. Suomeen hän ei saanut tulla; ainoastaan kerran hän sai syleillä äitiänsä Tallinnassa ja kuoli ennen häntä v. 1607.

Vielä tänäkin päivänä, kun Liuksialan kartanoa katselee, johtuu mieleen Kaarina Maununtytär. Siellä hän on kauan yksinäisyydessä itkenyt kyyneleitä, ei kadonneen kruununsa, vaan onnettoman puolisonsa ja maanpakolaisen poikansa tähden. Roineen aallot ovat vastaanottaneet hänen viattomat kyyneleensä ja kertovat niistä tuleville sukupolville. Aika on ammoin hävittänyt hänen lyhytaikaisen loistonsa ja hänen pitkällisen surunsa jäljet; mutta hänen hyvyytensä elää vielä tänäkin päivänä siunatussa muistossa.

Kaarina Maununtyttären laulu Eerik XIV:lle.

Sydän myrskyvä unelmoi
tyynessä sylin armaan!
Metsä nyt hiljalleen tarinoi,
Luojan kiitosta puut huminoi.
Syliss' armaan
saat levon varmaan,
Jumal' yksin on päivä, mutt' maailma on yö.

Paina kuin äitisi helmahan pää,
kruunusi pirstoilla nuku!
Kulta ja korkeus jäähdyttää,
yksin rakkaus lämmittää.
Kruunullas nuku:
Armo ei huku,
Jumal' yksin on puhdas, mutt' syntiset me.

Valtakuntas nyt sylini on;
nuku valtasi suojaan!
Viha vie harhaan, mut usko vakaa on.
Herrahan nuku, sa rauhaton,
huolista suojaan
luottaen Luojaan!
Jumal' yksin on ylvä, mutt' tomua me.

142. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.

Eerik XIV:n jälkeen tuli hänen veljensä Juhana Ruotsin kuninkaaksi. Hän ei jättänyt jälkeensä kiitettävää muistoa. Kuningas Juhana III oli turhamainen, horjuva ja heikko, vastoinkäymisessä pelkuri ja myötäkäymisessä kopea. Hänen aikanaan sai aatelisto niin suuria etuuksia, että jokainen aatelismies piti itseänsä kuninkaan vertaisena. Ruotsin valtakuntaa häiritsivät uskonriidat, sillä Juhana kuningas oli salaisesti kääntynyt katoliseen uskoon ja tahtoi, että kansa tekisi samoin. Senvuoksi hän palautti monta katolista kirkonmenoa ja koetti panna valtakunnan luostarit entiseen kuntoon. Turun piispa Paavali Juusten, joka oli kirjoittanut ensimmäisen Suomen piispain ajantiedon, kuoli surusta näiden tapahtumain tähden. Hänen jälkeensä tuli piispaksi Eerik Eerikinpoika Sorolainen. Tämä oli oppinut ja hurskas, mutta myöntyväinen mies, joka noudatti kuninkaan tahtoa enemmän kuin luterilaisen piispan sopi. Senvuoksi kuningas uskoi hänelle koko Suomen kirkon hallinnon, niin että Suomi taas oli yhtenä ainoana hiippakuntana.

Venäjällä halltsi silloin tsaari eli suuriruhtinas, nimeltä Iivana IV, joka hirmuisuudestaan sai lisänmen "julma". Hän oli kosinut Katariina Jagellonicaa ja saanut rukkaset, kun Suomen herttua Juhana sai myöntävän vastauksen. Tätä ei livana Julma voinut unhottaa; ja kun Eerik kuningasta vastaan syttyneessä kapinassa Venäjän lähettiläät Tukholmassa joutuivat ryöstön alaisiksi, virisi uudelleen sota Venäjän ja Ruotsin välillä. Venäläiset hyökkäsivät Suomeen talvella v. 1572, kun suomalaiset sotajoukot olivat Vironmaata puolustamassa, ja hävittivät kauheasti maata aina Helsinkiä myöten. Sodassa oli yhteen aikaan suomalaisilla sangen huono onni.

Käkisalmen linna.

Ruotsin sotajoukossa palveli silloin eräs ranskalainen, nimeltä Pontus De la Gardie. Hän tuli v. 1580 ylipäälliköksi venäläisiä vastaan, ja nyt sotaonni kääntyi. De la Gardie valloitti vanhan Käkisalmen linnan, joka sijaitsee siinä, missä Vuoksi laskee Laatokkaan, kulki jäätyneen meren poikki Viipurista Viroon ja valloitti Narvan. Ajettuaan venäläiset pois Virosta hän valloitti suurimman osan Inkerinmaata ja tuli urotöistään maankuuluksi. Venäläiset häntä pelkäsivät, ruotsalaiset ylistivät. Suomalaiset tiesivät Pontus De la Gardiesta monta tarinaa.

Tässä sodassa suomalaiset osoittivat niin suurta urhoollisuutta ja kuntoa, että Juhana kuningas antoi v. 1581 Suomelle kiitollisuutensa osoitukseksi suuriruhtinaanmaan arvonimen.

Eräänä syysiltana marraskuussa vuonna 1585 Pontus De la Gardie palasi veneellä Viron rajalla olevaa Narvajokea myöten venäläisten kanssa pidetystä rauhankeskustelusta. Vanha vene oli täynnä väkeä ja tykkejä; laitalauta irtaantui, vene upposi ja 18 henkeä hukkui. Näiden joukossa oli Pontus De la Gardie. Hänen kuoltuaan kääntyi taas sotaonni. Venäläiset olivat taipuvaiset rauhaan, mutta turhaan Juhana kuningas tahtoi saada Inkerinmaan herran nimen. Sota syttyi uudestaan tuimaan tuleen. Kaksi kertaa, talvella v. 1590 ja 1592, hyökkäsi suuria venäläisiä sotajoukkoja Suomeen. Niissä oli monta tuhatta ratsumiestä. Ne tulivat kuin tuulispää, löivät kuoliaiksi tahi veivät mukanaan ihmiset, tappoivat karjan, polttivat kylät ja palasivat saaliineen yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Suurin osa Suomea hävitettiin, ja kaikki, jotka ennättivät paeta, piiloutuivat sydäntalvella metsiin. Kaukana pohjan perilläkin riehui sota. Suomenpuoleiset talonpojat ryöstivät Venäjän aluetta aina Vienanmereen asti, ja Venäjän-puoleiset hävittivät pohjoista Pohjanmaata aina Pohjanlahtea myöten.

Vihdoin tehtiin rauha. Ruotsalaiset antoivat takaisin Käkisalmen ja Inkerinmaan. livana Julma oli kuollut omantunnon vaivoihin, koska oli rautavaltikalla lyönyt oman poikansa kuoliaaksi. Kuningas Juhana III oli hänen kuollut pahan omantunnon painamana, koska oli myrkyttänyt veljensä Eerikin. Sellaisten pahain ruhtinasten tähden täytyi kansain silloin vertansa vuodattaa.

143. Klaus Fleming ja Nuijasota.

Juhana III:n poika Sigismund oli enemmän puolalainen kuin ruotsalainen. Äitinsä Katariinan puolelta hän polveutui puolalaisesta kuningassuvusta, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon ja valittiin katolisen Puolan kuriinkaaksi. Isänsä kuoltua hän tuli myöskin luterilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Ei ollut helppoa hallita kahta valtakuntaa, jotka riitelivät ylivallasta, ja kahta kansaa, jotka olivat eri uskoa. Ruotsalaiset eivät voineet ollenkaan sietää, että heidän kuninkaansa asui Puolassa ja kävi heidän luonaan munkkien ja muukalaisten seurassa. Pahat neuvonantajat uskottelivat kuninkaalle, ettei kenenkään ollut pakko pitää vääräuskoisille antamiaan lupauksia, jonka tähden hän rikkoi lupauksensa ja tahtoi palauttaa katolisen uskon Ruotsiin. Tästä syntyi eripuraisuutta, ja siitä syttyi sota. Kustaa Vaasan nuorin poika, Södermanlannin herttua Kaarle, kuninkaan setä, oli yhtä uskalias ja älykäs kuin Sigismund oli itsepäinen ja hidas. Kaarle herttua tuli Ruotsin valtakunnan hoitajaksi ja julisti Upsalan kokouksessa v. 1593 luterinopin tämän valtakunnan ja kansan ainoaksi uskonnoksi.

Siihen aikaan oli Klaus Fleming, Suitian herra, kuningas Sigismundin määräämänä päällikkönä Suomessa. Häntä sanottiin Suitian-Klauksi, ja hänen vihamiehensä nimittivät häntä Nokinenäksi, koska hän oli tavoiltaan töykeä; mutta muuten hän oli tarmokas sankari ja kuninkaalleen uskollinen. Hän ei huolinut herttuan käskyistä, vaan kirjoitti hänelle, että vaikka valtakunnalla nyt oli monta herraa, hän tunsi ainoastaan yhden, nimittäin kuningas Sigismundin. Flemingillä oli varustettu sotajoukko, vaikka maassamme oli rauha, ja hän velvoitti talonpoikia elättämään sotaväkeä.

Siitä syntyi napinaa. Pohjanmaan talonpojat olivat vapaita maanviljelijöitä ja arkoja vapaudestaan. Juhana kuningas oli vapauttanut heidät majoitusvelvollisuudesta, ja he valittivat nyt, että talonpojan puidessa istui laiska ratsumies riihen kynnyksellä odottamassa saadakseen täyttää tyhjän säkkinsä. Kaarle herttua kehoitti silloin talonpoikia itse puolustautumaan. Eräänä juhlapäivänä lokakuussa v. 1596 oli tappelu Isonkyrön kirkolla, ja yksi ratsumies lyötiin kuoliaaksi. Silloin talonpojat kokoontuivat, karkasivat sotaväen kimppuun ja ryöstivät kuninkaan virkamiehiä. Kapina levisi yhtäkkiä kautta Pohjanmaan, Savon ja Pohjois-Hämeen. Talonpojat valitsivat erään Ilmajoen talonpojan, Jaakko Ilkan, johtajakseen ja hyökkäsivät Satakuntaan, jossa asettuivat leiriin Nokian kartanon lähelle. Heidän aikeensa oli kaikkialla ryöstää aateliskartanot, karkoittaa sotaväki ja julistaa Kaarle herttua kuninkaaksi.

Klaus Fleming kokosi sotaväkensä ja yllätti Nokialla talonpojat, kun nämä paraikaa viettivät joulujuhlaa. Ilkka pakeni, talonpojat pakenivat, useita lyötiin kuoliaiksi, toiset otettiin vangeiksi ja mestattiin. Kohta senjälkeen joutui Ilkkakin vangiksi, ja hänet mestattiin Ilmajoella yhdessä muiden talonpoikaispäällikköjen kanssa. Nyt kokoontuivat talonpojat Pietarsaaren kirkolle ja päättivät, että miehen joka talosta piti lähteä maata puolustamaan. Sitten he asettuivat väijymään kuninkaan voutia, joka matkusti Pohjanmaalla, vangitsivat hänet ja ampuivat nuolillaan vartijat kuoliaiksi. Kapina leimahti taas ilmituleen; uusi talonpoikais-sotajoukko keräytyi Ilmajoelle. Kansan raivo oli niin suuri, että vangittuja ratsumiehiä tungettiin avannoista jään alle, ja naiset löivät heitä ämpärillä päähän. Paha oli aika ja julmuutta molemmin puolin.

Helmikuun keskivaiheilla, v. 1597 ratsasti Klaus Fleming ratsuväkineen Pohjanmaalle, tapasi talonpojat leirissä Ilmajoella ja tarjosi heille armoa, jos he alistuisivat kuninkaan tahtoon. Talonpojat, jotka luottivat suureen lukuunsa ja muutamiin pieniin tykkeihin, vastasivat uhitellen torjuvasti. Silloin ratsuväki karkasi heidän kimppuunsa, ja heiltä kaatui paljon väkeä. Useita lyötiin kuoliaiksi tai hukutettiin veteen, mutta senjälkeen kävi tuima kostotuomio kautta koko maan. Ei yksikään mies Suomessa ollut silloin niin pelätty ja vihattu kuin tuo mahtava Klaus Fleming. Mutta Jumala oli pannut määrän hänenkin elämänjuoksulleen. Tuskin viikkoa Ilmajoen taistelun jälkeen Klaus Fleming kuoli yhtäkkiä matkalla Pohjan pitäjässä. Taikauskoinen kansa luuli, että Pohjanmaan noidat olivat hänet surmanneet.

144. Kaarle herttua ja Arvid Stålarm.

Kaarle herttua lähti sotajoukkoineen Suomea valloittamaan ja piiritti Turun linnaa. Siinä piti Klaus Flemingin leski, Ebba rouva, puoliaan yhtä urhoollisesti kuin soturi konsanaan. Tykinluoti lensi tornin ikkunasta sisään ja tappoi miehen Ebba rouvan vieressä. Sitä rohkeammjn hän kehoitti varusväkeä, pontevaan vastarintaan. Herttuan pienet tykit eivät voineet mitään linnan lujille muureille, mutta itse hän menetti paljon väkeä. Silloin oli linnassa eräs ylioppilas, nimeltä Daniel Hjort. Hän oli herttuan puolella ja sai salaa viekoitelluksi linnan sotamiehet. Nämä tähtäsivät tykit ilmaan, täyttivät ne hiekalla ja alkoivat karata herttuan puolelle. Linnan täytyi antautua, ja kaikki siellä-oIijat joutuivat vangeiksi. Huhu oli liikkeellä, että Klaus Fleming vielä eli. Kerrotaan, että herttua, saadakseen varmuuden siitä, oliko Fleming todella kuollut, avautti hänen ruumisarkkunsa, jota säilytettiin eräässä linnanholvissa, ja nykäisi kuollutta parrasta, sanoen: "Jos nyt olisit elänyt, niin ei olisi pääsi ollut kovin lujassa." Siihen Ebba rouvan sanotaan vastanneen: "Jos minun herra-vainajani olisi elänyt, niin ei teidän armonne olisi koskaan tänne päässyt."

Kaarle herttua Klaus Flemingin ruumiin ääressä. Albert Edelfeltin maalaus.

Sigismund kuningas oli pannnut urhoollisen ja ilomielisen suomalaisen ritarin, Arvid Stålarmin, Suomen ylipäälliköksi. Tämän onnistui voittaa takaisin Turun linna, ja hän purjehti vuonna 1598 hiukanaan 3,000 suomalaista Ruotsiin auttamaan kuningasta. Heitä vastaan marssi ruotsalaisia talonpoikia, Upsalan professorien johtamina, ja tätä retkeä nimitettiin makkararetkeksi siitä syystä, että talonpojilla oli mhakkaroita eväänä. Suomalaisten täytyi kääntyä takaisin. Kotimatkalla hyökkäsi herttuan laivasto heidän kimppuunsa Ahvenanmaan edustalla; muutamia otettiin vangiksi ja upotettiin kivi kaulassa mereen Tämä oli pakanuuden ajoista lähtien ensimmäinen sotaretki, minkä suomalaiset tekivät Ruotsiin; mutta se tehtiin Ruotsin ja siis omankin kuninkaan käskystä.

Sigismund kuningas, joka aina oli hidas, tuli Ruotsiin vasta suomalaisten sieltä palattua. Hän tahtoi nyt valloittaa Ruotsin valtakunnan takaisin puolalaisella sotajoukolla, mutta Kaarle herttua voitti hänet, ja siitä saakka oli Sigismundin valta Ruotsissa lopussa. Puolassa hän ja hänen jalkeläisensä hallitsivat kauan aikaa sen jälkeen.

Kaarle herttua piti kuninkaan ystäviä Ruotsin valtakunnan vihollisina ja tuomitsi monta ylhäistä herraa kuolemaan. Stålarm ja Etelä-Suomi olivat vielä kuninkaan puolella. Kesällä v. 1599 herttua purjehti uudelleen Suomeen ja voitti suomalaisen sotapäällikön Aksel Kurjen ja hänen ratsumiehensä lähellä Turkua. Viipurissa piti kuninkaan väki puoliaan. Pormestari ja porvarit, jotka eivät tahtoneet jättää kaupunkiaan väkivallan alaiseksi, avasivat merenpuoleisen portin. Herttua tunkeutui sisään, valtasi kaupungin ja tuomitsi 11 suomalaista herraa kuolemaan.

Etelä-Suomi vapisi ankaran herttuan edessä. Arvid Stålarmin ja kaikkien, jotka olivat hänen kanssaan Turun linnassa, täytyi antautua vangeiksi. Silloin Stålarm pyysi, että häntä yksinään rangaistaisiin, koska muut vain olivat hänen käskyjään totelleet. Tätä ei herttua ja hänen asettamansa oikeusto ollenkaan tahtonut kuulla; monta mestattiin Turussa, mutta Stålarm vietiin vankina Ruotsiin. Siellä hänet kolme kertaa kuljetettiin mestauspaikalle ja joka kerta armahdettiin, mutta hän päätti kuitenkin päivänsä vankeudessa.

145. Juhana Fleming.

Klaus Flemingin poika Juhana, uskollinen ja ylevämielinen nuorukainen, palveli kuningas Sigismundin hovissa, mutta matkusti kesällä v. 1598 Suomeen, käydäkseen kotitalossaan Suitiassa. Eräänä päivänä tuli herra Arvid Stålarm Suitian kartanoon ja esitti nuorelle Flemingille, että hänen kuninkaan kamariherrana tulisi jäädä Suomeen pitämään kuninkaan väkeä rohkealla mielellä. Juhana Fleming vastasi: "En tahdo kuninkaani koiraakaan pettää, saati hänen linnaansa ja maatansa. Jos voin jotakin tehdä, jään mielelläni tänne ja panen suomalaisten kanssa kaikki alttiiksi nykyisen hädän aikana."

Hän siis jäi maahamme ja joutui Stålarmin kanssa vangiksi Turun linnassa. Herttua kutsutti luoksensa nuoren miehen, verivihollisensa pojan, sääli hänen nuoruuttansa ja lupasi hänelle armoa, jos hän luopuisi kuninkaasta ja rupeaisi herttuan palvelukseen. Juhana Fleming notkisti toisen polvensa ja vastasi: "Minulla ei ole pätevää syytä luopua siitä uskollisuudesta, jonka olen kuninkaalleni vannonut; kuitenkin rukoilen, armollinen ruhtinas, nöyrimmästi armahdusta."

– "Miksi et notkista molempia polviasi?" kysyi herttua.

– "Sen kunnian säästän Jumalalle ja kuninkaalleni", vastasi Fleming.

Silloin herttuan katse synkistyi, ja hän sanoi: "Sinä kyllin ilmaiset, että olet perinyt isäsi luonteen ja suuren rohkeuden ja varoitat meitä siitä, mikä vastedes meitä odottaisi, jos saisit jäädä elämään."

Näillä sanoilla oli Juhana Flemingin kuolemantuomio lausuttu. Hänet vietiin mestattavaksi muiden Suomen herrain kanssa 12 päivänä marraskuuta v. 1599. Matkalla Fleming lähetti äidilleen testamenttinsa ja sormuksen, ainoan lahjan, sanoi hän, mikä hänellä oli äidilleen antaa. Aiti olkoon levollinen, sanoi hän, ja tietäköön, että hän ilolla kävi kuolemaan. Senjälkeen hän tervehti ystävällisesti kaikkia ympärillä seisovia ja astui rauhallisena vartijapiirin sisään. Siinä hän puhui kansalle, väkuutti viattomuuttansa ja sanoi mestaajalle antaessaan hänelle rahaa: "Tee tehtäväsi!" Sitten hän lankesi polvillensa, laski päänsä mestauspölkylle ja kuoli urhoollisen isänsä arvoisena 21 vuoden iässä.

Tuskin oli hänen kaulansa katkennut, kun Olavi, hänen velipuolensa, jota hän oli suuresti rakastanut, riensi paikalle ja polvistui mestauspölkyn ääreen, jotta hänen verensä sekaantuisi Juhanan vereen. Näihin veljeksiin loppui Viikin Flemingien vapaaherrallinen suku; toinen eloon jäänyt haara nimitti itseään Louhisaaren Flemingeiksi.

Niin uskolliset olivat suomalaiset miehet sille kuninkaalle, joka oli rikkonut sanansa ja lupauksensa.

146. Kuningas Kaarle IX.

Kaarle herttua, joka oli niin paljon verta vuodattanut, tuli nyt kuninkaaksi, ottaen nimen Kaarle IX. Hän oli pitkä ja tuima herra, jolla oli harmaa tukka, harmaat viikset ja harmaa leukaparta; päätöksissään nopea, toimissaan rohkea, neuvoissaan viisas. Hänen julmuuttaan emme tahdo kiittää. Meidän tulee vain muistaa, että hän eli ankarana aikana, jolloin valtakunta oli melkein hajoamaisillaan ja monet viattomat saivat vuodattaa vertansa syyllisten ohessa. Kaarle kuningas piti rautaisella kädellä valtakunnan koossa, jatkoi Kustaa Vaasan työtä ja laski perustuksen suurelle vallalle.

Kaarle IX.

Suomessa vallitsi siihen aikaan nälkä, rutto, sota, väkivalta, vääryys ja suuri hämmennys. Kaarle kuningas koetti kaikin voimin hankkia maahan oikeutta. Hän oleskeli Suomessa kauan ja piti kansan kanssa maapäiviä. Hän rankaisi vilpillisiä vouteja ja toimitti paremman veronlaskun, jottei kukaan saisi kiskoa laittomia veroja. Lakejakin hän paransi; hänen toimestaan käännettiin laki suomenkielelle. Korvataksensa, mitä Pohjanmaa oli hänen tähtensä kärsinyt, hän perusti Oulun ja Vaasan kaupungit, joista viimeksimainittu sai kuuluisan Vaasa-suvun vaakunan ja nimen.

Tämä tarmokas kuningas ei saanut valtakuntaansa kauan eikä rauhassa hallita. Hän joutui kolmeen kovaan sotaan: Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan. Viimeksimainitussa maassa oli Rurikin suku kuollut sukupuuttoon, monta kilpailijaa taisteli valtaistuimesta, ja puolalaiset tahtoivat panna Venäjän valtansa alaiseksi. Hädässänsä venäläiset tekivät liiton Ruotsin kuninkaan kanssa, ja kaksi nuorta sotapäällikköä,  Jaakko De la Gardie  ja suomalainen  Eevert Horn,  hyökkäsivät sotajoukkoineen Venäjän pääkaupunkiin Moskovaan v. 1610. Kansa meni heitä vastaan, tarjoten suolaa ja leipää; silloin tervehdittiin Suomen sotilaita Venäjän pelastajina. Mutta Ruotsin sotajoukossa olevat ulkomaalaiset nostivat kapinan, ja puolalaiset saivat tästä sotajoukosta voiton. De la Gardie ja Horn pelastivat joukkonsa jäännökset ja valloittivat seuraavana vuonna rikkaan Novgorodin. Nyt kun kaikki oli sekasorrossa, suostuivat venäläiset valitsemaan suuriruhtinaakseen Kaarle IX:n nuoremman pojan, herttua Kaarle Filipin. Kuninkaan tarkoituksena oli jakaa Venäjä kahdeksi valtakunnaksi ja yhdistää osa siitä Ruotsiin. Mutta Jumala oli toisin päättänyt, ja kaikki kuninkaan viisaat tuumat raukesivat tyhjiin. Ennenkuin nuori herttua Kaarle Filip ehti uuteen valtakuntaansa, valitsivat venäläiset suuriruhtinaakseen oman maan miehen,  Mikael Romanovin,  josta tuli Venäjän viimeksi vallassa olleen hallitsijasuvun kantaisä. Tästä alkaen tämä valtakunta tuli sopunsa vuoksi vahvaksi, niinkuin se ennen oli ollut eripuraisuutensa tähden heikko.

Suomalaiset taistelivat Kaarle kuninkaan sotajoukoissa ruotsalaisten, liiviläisten ja virolaisten rinnalla. Vuonna 1605 tuottivat puolalaiset tälle kuninkaalle verisen tappion. Silloin hän hyökkäsi tulisimpaan taisteluun, hänen hevosena ammuttiin, ja hän itse oli vähällä joutua vangiksi. Eräs liiviläinen aatelismies,  Henrik Wrede,  antoi hevosensa kuninkaalle, joka pelastui, mutta Wrede sai surmansa hänen silmäinsä edessä. Kiitollisuudesta kuningas sitten lahjoitti Henrik Wreden leskelle Suomessa olevan Elimäen pitäjän, josa ritarillinen Wrede-suku kauan hallitsi sukutilaansa Anjalan kartanoa.

Kuningas Kaarle IX kuoli vaivoista ja sodista murtuneena vuonna 1611. Suomalaiset antoivat hänelle nimen "hyvä kuningas". Ruotsin talonpojilla oli kauan jäljestäpäin tapana sanoa: "Niin kauan kuin suuren Kaarle kuninkaan sielukelloja soitettiin, itkivät nuoret ja vanhat, ja tuntui siltä kuin kaikki olisi ollut maassa autiota ja kuollutta".

147. Sigfrid Forsius.

Uskonpuhdistuksen jälkeen alkoivat tieteet Euroopassa kukoistaa, ja Suomikin synnytti nyt mainion tiedomiehen. Hänen nimensä oli Sigfrid Aronus, ja hän nimitti itseään Forsiukseksi syntymäseutunsa Helsingin mukaan, joka ruotsiksi on Helsingfors. Koottuaan tietoja ulkomaanmatkoillaan hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja koetti tutkia luonnon salaisuuksia. Kuningas Kaarle lähetti hänet toisen oppineen miehen kanssa Lapinmaata mittaamaan ja tekemään ensimmäisen kartan kaukaisesta pohjolasta. Mestari Sigfrid tuli tähtitieteen professoriksi Upsalan akatemiaan ja säavutti suuren maineen.

Sigfrid Forsius vanhan piirroksen mukaan.

Sigfrid Forsius toimitti Ruotsin ja Suomen ensimmäiset almanakat. Siihen asti oli vuoden päivät ja ajat merkitty piiruilla riimusauvaan; nyt ne saatiin lukea kirjasta. Mutta nämä ensimmäiset ahnanakat sisälsivät samalla ennustuksia seuraavan vuoden merkittävistä tapahtumista. Silloin luultiin, että taivaan tähdet voivat vaikuttaa ihmiskohtaloihin ja että viisaat saattoivat kiertotähtien asennosta ennustaa tulevia vaiheita. Mestari Sigfrid oli tästä niin varma, että hän pelkäämättä pani henkensä alttiiksi sen puolesta, minkä piti totena. Kuninkaalle ja monelle ylhäiselle herralle eivät hänen ennustuksensa olleet mieleen, varsinkin kun hän sanoi sodan Puolaa vastaan käyvän huonosti, kuten kävikin. Kun mestari Sigfrid ei varoituksista välittänyt, erotettiin hänet virastaan, suljettiin Örebron linnaan ja sidottiin piinapenkkiin. Sittemmin hänet laskettiin vapaaksi, mutta häntä kiellettiin vast'edes tähdistä ennustamasta.

Kuningas Kustaa Aadolf tahtoi sovittaa isänsä osoittaman kovuuden ja kehoitti mestari Sigfridiä pyytämään jotakin armonosoitusta. Vanhan tähtientutkijan sanotaan silloin pyytäneen itselleen Ruotsin valtakunnan pienintä kirkkoherrakuntaa, ja hän saikin pienen viran Tukholmassa. Sitten hän tuli kirkkoherraksi Tammisaareen ja eli siellä monta vuotta kaikkien knnnioittamana oppinsa ja hurskautensa tähden. Hän on kirjoittanut monta luonnontieteellistä kirjaa ja suomentanut virsikirjaamme otetun virren N:o 121: "Erotkaat synnin saastaisen vallasta kauhiasta." Rakkaista tähdistään hän ei voinut luopua. Vielä vanhalla iälläänkin hän yhä tutki kiertotähtien kulkua ja ennusti tulevia tapahtumia. Sanotaan hänen kerran saatuaan kutsun häihin Sällvikiin, puolen peninkulman päähän Tammisaaresta, varoittaneen häävieraita lähtemästä sinne veneellä, sillä hän odotti myrskyä. Kukaan ei uskonut häntä kauniina aamuhetkenä, haävieraat lähtivät purjehtimaan, mutta hukkuivat kaikki myrskyssä. Mestari Sigfrid meni maitse ja pääsi vahingotta perille.

Sigfrid Forsius tarkkasi luonnon merkkejä ja saattoi niistä ennustaa myrskyä. Mutta hänen uskonsa, että tähdet vaikuttavat ihmisten elämään, oli koko hänen aikakautensa uskoa. Meidän, jotka vähän enemmän tunnemme Jumalan luomistoa, ei sovi siitä moittia hurskasta Forsiusta; sillä jokaisella ajalla on erehdyksensä, ja jälkipolvet ihmettelevät meidän hairahduksiamme. Jaloa on aina kuitenkin rohkeasti tunnustaa, mitä pitää totena ja oikeana.

148. Kuningas Kustaa Aadolf.

Kun Kaarle IX oli kesken työtään kuollut, tuli hänen nuori poikansa Kustaa Aadolf 17 vuoden ikäisenä Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli yhtä lempeä, kuin hänen isänsä oli ankara, ja puolusti totuutta aina kuolemaan saakka. Senvuoksi hänestä tuli Ruotsin ja Suomen suurin kuningas.

Kustaa Il Aadolf.

Hänen hallituksensa aikana kasvoi tässä maassa sotainen kansa. Olikin sellaiset ajat, jotka kysyivät voimaa ja miehuutta. Alituisten sotien tähden otettiin joka vuosi monta tuhatta nuorta miestä aurankurjesta ja lähetettiin vieraaseen maahan taistelemaan. Joka mies oli ikäänkuin sotilaaksi syntynyt. Kansan täytyi maksaa suuria veroja ja monissa paikoin kärsiä herrain ja voutien sortoa. Silloin kaikki luottivat, lähinnä Jumalaa, nuoreen kuninkaaseensa. Hän oleskeli usein ja kauan aikaa Suomessa. Hän kuunteli kansan valituksia, jakoi oikeutta ja rankaisi väkivallantekijöitä. Hän perusti Turun hovioikeuden, asetti uudestaan piispan Viipuriin, paransi oppilaitoksia, järjesti valtiopäivät. Hän perusti  Kokkolan, Uudenkaarlepyyn, Uudenkaupungin  ja  Tornion kaupungit. Hän rakasti suomalaisia, kuten hekin rakastivat häntä. Hän oli jo lapsena tutustunut heihin, kun hän kävi täällä isänsä kanssa, ja isä oli nimittänyt hänet Suomen suuriruhtinaaksi. Ei kukaan muu kuningas ole ymmärtänyt suomalaisten mielenlaatua niin hyvin kuin suuri Kustaa Aadolf, ja hän piti heidän urhoollisuuttaan, uskollisuuttaan ja luotettavuuttaan suuressa arvossa.

Vuonna 1616 hän kutsui Suomen säädyt  maapäiville Helsinkiin.  Sinne kokoontui aatelismiehiä, piispa, pappeja, porvareita, talonpoikia ja joitakuita sotilaita. Kuningas pyysi heiltä neuvoa ja apua näinä vaikeina sota-aikoina, ja kaikki olivat valmiit uskollisesti uhraamaan kaikkensa isänmaalle. He myönsivät uusia veroja, ottivat asettaakseen uusia sotajoukkoja ja kehoittivat Ruotsin kansaa noudattamaan heidän esimerkkiänsä. Voimakas yksimielisyys ja miehuuden henki eli silloin Suomen kansassa. Se oli aina osannut taistella ja kärsiä; nyt se oppi voittamaankin.

Tanskan kanssa tehtiin kovaehtoinen rauha, ja Puolan kanssa kesti vielä sotaa. Kuningas itse oli joka vuosi sotatantereella ja oppi sotataitoa. Suomalainen sankari Eevert Horn sai surmansa Pihkovan piirityksessä. Kuningas suri häntä enemmän, kuin jos olisi suuren kaupungin menettänyt, ja hautautti hänet, ollen itse läsnä, suurin kunnianosoituksin Turun tuomiokrkkoon.

Venäjän sota päättyi voitollisesti Stolbovan rauhansopimukseen vuonna 1617. Ruotsi sai Nevajoen, jonka suulla nyt on Pietarin kaupunki, ja Inkerinmaan, joten Suomi oli tältä puolen turvattuna. Lisäksi venäläiset luopuivat Käkisalmen läänistä, joten Suomi laajeni aina Laatokkaan asti.

Puolan sota kesti vielä kaksitoista vuotta ja päättyi välirauhaan. Kuningas Kustaa Aadolfista oli tullut suuri sotapäällikkö, ja hänen sotilaansa olivat kaikissa vaaroissa karaistuneet. Siihen aikaan raivosi tuhoava uskonsota Saksanmaalla. Saksan keisari ja hänen katoliset liittolaisensa tahtoivat sortaa niitä kansoja, jotka tunnustivat evankeelista luterinoppia, ja pakottaa ne luopumaan uskostansa. Mutta tämä oli mitä suurinta väkivaltaisuutta, sillä Jumala yksin on ihmisten omaintuntojen valtias. Saksan evankeeliset valtiot kärsivät verisiä tappioita ja turvautuivat hädässään uskolaiseensa, Tanskan kuninkaaseen, pyytäen apua. Hän lähtikin apuun, mutta Saksan katolisten ruhtinaiden sotapäällikkö Tilly voitti hänet. Silloin nuo onnettomat, sorretut valtiot tekivät saman pyynnön Ruotsin kuninkaalle. Sangen vaarallista oli ryhtyä sotaan niin voimakkaita vastustajia vastaan, mutta kuningas Kustaa Aadolfin mielestä oli Jumalan puhdas sana ja omantunnon vapaus korkeinta maan päällä. Hänen kansansa ajatteli niinkuin hän, ja näin päättivät kuningas ja valtakunnan säädyt auttaa Saksassa kovaa sortoa kärsiviä uskolaisiaan, jotta he ja kaikki kansat saisivat Jumalaa palvella uskonsa ja omantuntonsa mukaan.

Sitten kuningas rohkein mielin lähti ruotsalaisten ja suomalaisten sotilastensa kanssa suureen  kolmikymmenvuotiseen sotaan  ja purjehti vuonna 1630 Saksaan.

149. Breitenfeldtin taistelu.

Syyskuussa vuonna 1631 kuului kova hätähuuto Saksanmaalta, Saksin luterilaisesta ruhtinaskunnasta. Kaupunkeja ja kyliä paloi ilmitulessa, sillä katolilaisten sotapäällikkö, vanha, hirmuinen Tilly, hävitti maata. Kuningas Kustaa Aadolf lähti silloin auttamaan Saksia, ja syyskuun 7 p:nä vanhaa lukua, molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa suurella tasangolla pohjoispuolella Leipzigin kaupunkia, lähellä Breitenfeldin kylää.

Kummassakin sotajoukossa oli arviolta 33,000 miestä. Katolilaisten joukossa oli väkeä 20 eri kansasta, karaistuja, urhoollisia, saaliinhmoisia sotilaita, ylpeitä voitoistaan ja varmoja siitä, että ajaisivat nuo uskaliaat pohjolan miehet takaisin heidän lumimaahansa. Ruotsin kuninkaan sotajoukossa oli ruotsalaisia, suomalaisia, skotlantilaisia, 11,000 saksilaista ja muita saksalaisia joukkoja.

Torsten Stålhandske.

Silloin oli tapana asettaa sotajoukko kahdeksi siiveksi eli sivustaksi molemmin puolin keskirintamaa, ja oikeanpuolinen sivusta ratkaisi tavallisesti taistelun. Senvuoksi asetettiin aina urhoollisimmat siihen, ja nyt seisoi äärimmäisinä oikealla sivustalla 700 suomalaista ratsumiestä  Torsten Stålhandsken  johdossa. Näiden väliin oli kuningas asettanut tarkk'ampujia jalkaväestä. Suomalaiset ratsastivat pienillä, mitättömän näköisillä hevosilla, joita saksalaiset halveksien nimittivät kuormahevosiksi; mutta nämä hevoset olivat hyvin kestäviä eivätkä väsyneet niin pian kuin saksalaisten ratsut. Ruotsin jalkaväessä taisteli 380 karjalaistakin.

Kun sotajoukko oli järjestetty, ratsasti kuningas rintaman eteen, otti hatun päästänsä, laski miekkansa kärjen maahan ja rukoili korkealla äänellä: "Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä on voitto ja tappio, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi, puoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista asunnoista olemme tulleet tänne sotimaan vapauden, totuuden, sinun evankeliumisi puolesta. Suo meille voitto pyhän nimesi tähden! Amen."

Vanhan tavan mukaan lähetettiin torvensoittaja vaatimaan vihollista otteluun. Tilly vastasi: "Minä en ole koskaan taistelua välttänyt, ja kuningas tietää, missä hän minut tapaa". - Puolenpäivän aikaan tykit alkoivat paukkua. Laaja kenttä peittyi savuun. Katolilaisten joukossa oli silloin verrattoman urhoollinen sankari, nimeltä  Pappenheim.  Hän asettui 3,000 ratsastajan johtajaksi, jotka kaikki olivat kiireestä kantapäähän rautaan puetut ja ratsastivat suurilla, väkevillä hevosilla. Tällä ylivoimalia hän hyökkäsi kuin rajumyrsky suomalaisten kimppuun. Nämä ottivat hänet vastaan piikeillä ja tarkk'ampujain murhaavalla tulella; rautapukuiset miehet säpsähtivät ja kääntyivät takaisin. Pappenheim kokosi ne jälleen ja teki uuden hyökkäyksen sivulta päin. Kohta kuningas käski rivien kääntyä oikealle, niin että ne taas seisoivat rinta vihollista vastaan. Siinä syntyi mitä ankarin ottelu, mies miestä vastaan, mutta kukaan ei väistynyt paikaltaan, ja ruotsalainen ratsuväki tuli suomalaisten avuksi. Seitsemän kertaa Pappenheim hyökkäsi, seitsemän kertaa hänet torjuttiin takaisin. Joka kerta peittyi sotatanner hänen kaatuneilla miehillään; viimein hänen väkensä hajaantui hillittömään pakoon.

Kustaa Horn.

Tällä välin Tilly oli ensin rynnännyt Ruotsin armeijan keskustaa ja sitten saksilaisia vastaan. Saksilaiset olivat asetetut erilleen, he eivät voineet kestää rajua hyökkäystä, heidän rivinsä murtuivat, he pakenivat ruhtinaansa kanssa ja Tilly lähetti voitonsanoman keisarille. Nyt hän komensi voittoihin tottuneen jalkaväkensä hyökkäämään ruotsalaisten vasemman siiven kimppuun, ja tämän olisi hukka perinyt, ellei se olisi ollut niin urhoollinen, niin hyvästi harjoitettu ja niin taitavan sotapäällikön kuin suomalaisen  Kustaa Hornin  johdossa. Hän ja hänen väkensä puolustautuivat sankarillisesti, kunnes kuningas lähetti hänelle apua. Ja näin taisteli Euroopan kaksi parhainta ja harjaantuneinta sotajoukkoa kauan ja mitä raivokkaimmin toisiansa vastaan kummankaan väistymättä. Silloin kuningas huomasi, että Tillyn tykit olivat kukkulalle jätetyt riittävää suojelusta vaille. Heti hän käski osaston oikeata siipeä rynnätä kukkulalle, ja taas olivat suomalaiset ratsumiehet etunenässä. Tillyn tykit vallattiin ja käännettiin hänen omaa väkeänsä vastaan. Äkkiarvaamatta ja hirmuisesti kuulat tuhosivat katolilaisten tiheitä rivejä. Nämä eivät voineet kauan kestää, ne kaatuivat tai hajaantuivat hurjaan pakoon ja veivät mukanaan vanhan Tillyn, joka itki epätoivosta. Ainoastaan neljä hänen urhoollisinta rykmenttiään jäi uhitellen paikalleen metsänrinteeseen ja piti siinä puoliaan pimeään asti.

Voitollinen, mutta uupunut Ruotsin armeija järjestettiin illan pimeässä taas taisteluasentoon; vielä ei oltu voitosta varmat. Vasta kun aamuaurinko valaisi veristä sotakenttää, nähtiin, että tähän asti voittamaton Tillyn armeija, joka niin monta vuotta oli ollut Saksan kauhuna, oli voitettu ja melkein hävitetty. Yhdeksäntuhatta haavoitettua ja kuollutta peitti sotakenttää. Niiden joukossa oli 2,000 saksilaista sekä 700 suomalaista, ruotsalaista ja skotlantilaista, loput katolilaisia. Kuningas ratsasti ruudinsavusta mustuneiden rivien eteen ja kiitti kaikkia, mutta hänen sydämensä nöyrtyi sotajoukkojen Jumalan edessä ja ylisti häntä voitosta.

Breitenfeldin nimeä eivät tulevat sukupolvet koskaan unohda. Siinä voitettiin ihana voitto Jumalan evankeliumiin, ihmisten omientuntojen ja kansojen vapauden hyväksi. Suomen kansa pitää kaikkina aikoina kunnianansa, että se siellä on taistellut vanhurskaan taistelun.

150. Suomalaiset Würzburgin luona.

Kuningas Kustaa Aadolf lähti voitollisine sotajoukkoineen keisarin liittolaisia vastaan lounaiseen Saksaan ja valloitti Main-virran rannalla sijaitsevan Würzburgin kaupungin. Korkealla vuorella virran toisella rannalla kohosi vahva linnoitus, joka vallitsi koko kaupunkia, ja toinen puoli sinne johtavaa siltaa oli hajoitettu. Silloin kuningas lähetti eversti Aksel Liljen ja 550 pohjalaista murhaavassa luotisateessa veneillä joen poikki. He pääsivät toiselle rannalle ja saivat suojaksensa luoduksi vallin. Sitten työnnettiin särjettyjen sillankaarien päälle palkkeja. Skotlantilaiset juoksivat ylitse ja auttoivat suomalaisia. Nyt oli vuoren jyrkänteellä oleva linna valloitettava. Siinä oli urhoollinen varusväki ja lujat puolikuun muotoon rakennetut ulkovarustukset vuoreen hakatun portin ulkopuolella. Kuninkaan käskystä tehtiin väkirynnäkkö ulkovarustuksia vastaan; mutta turhaan: 300 miestä kaatui, rynnäkkö torjuttiin. Kuitenkin täytyi panna liikkeelle viimeisetkin voimat, sillä Tilly lähestyi, mukanaan uusi sotajoukko, linnan avuksi.

Würzburgin valloitus. Vanhan piirroksen mukaan.

Varhain lokakuun 17 p:nä 1631 pimeässä kuningas lähetti pohjalaiset ja skotlantilaiset vielä kerran rynnäköllä valtaamaan ulkovarustuksia. Harvoin on nähty uljaampaa urotyötä. Nämä rohkeat sotilaat kiipesivät pimeässä jyrkkää kallionrinnettä, kahlasivat vallihaudan poikki ja kapusivat korkeata muuria ylös, koko aikana saamatta minkäänlaista suojaa vihollisen tuimaa tulta vastaan. Pimeys auttoi ryntääjiä, monta kaatui, mutta muut pääsivät muureille ja valloittivat ulkovarustuksen.

Seuraavana päivänä oli määrä rynnätä linnaan, ja taaskin valittiin suomalaiset käymään etupäässä. Mutta piiritetyt aikoivat tehdä hyökkäyksen, ja silloin tunki Ruotsin sotajoukko portista sisään. Linna valloitettiin tuiman taistelun riehuttua itse linnanpihalla, ja voittajat saivat saaliikseen suuria aarteita. - Jos olikin taistelua ja vaivaa, niin kylläpä sotamiehet väliaikoina olivat herroiksi tuossa rikkaassa maassa. Tästä kirjoitti siihen aikaän eräs ruotsalainen virkamies: "Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat viinimaan oloihin, eivät vähiin aikoihin aikone Savoon palata. Liivin sodassa heillä usein ei ollut ravintona muuta kuin vettä ja homehtunutta, karkeata leipää ja kaljakeitosta; nyt Suomen mies tekee kypärissään kylmää kastiketta viinistä ja sämpylästä."

151. Meno Lech-virran poikki.

Talven tultua liehuivat Ruotsin voitolliset sotaliput suurimmassa osassa Saksanmaata. Näytti siltä; kuin Jumalan kostava enkeli olisi kulkenut näiden edellä ja huutanut kansoille kuningas Daavidin sanat 12:nnesta psalmista: "Kurjien kärsimän väkivallan tähden, köyhien huokausten tähden minä nyt nousen", sanoo Herra, "tuon pelastuksen sille, joka sitä kiihkeästi kaipaa". Kaupungit ja linnat avasivat porttinsa, sortajat vapisivat, ja sorretut tervehtivät ilokyynelin pelastajiansa.

Sotamiesten lepo talvimajoissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Kuninkaan retki kävi nyt katoliseen Baieriin, jossa evankeelista oppia oli kovasti vainottu. Tänne päästäkseen täytyi Ruotsin sotajoukon mennä Lech-virran poikki, joka laskee suureen Tonava-virtaan. Lech oli juuri paisunut kevättulvasta ja oli sekä virtava että syvä. Sotapäälliköt epäsivät yrittämästäkään ylimenoa, varsinkin kun valpas Tilly seisoi mahtavine sotajoukkoineen vastaisella rannalla Baieria puolustamassa. Kuningas arveli, että niiden, jotka olivat kulkeneet Itämeren poikki, ei tarvinnut pelätä noin pientä puroa, ja varustautui eksyttämään Tillyn valppautta.

Ensiksi oli saatava tieto virran syvyydestä. Eräs sotamies pukeutui talonpojaksi, otti pitkän seipään ja oli yrittävinään kahlata virran poikki. Kun vesi nousi vyötäisiin saakka, huusi hän apua. Baierilaiset toisella rannalla kuulivat tämän, nauroivat hänelle ja huusivat kehoittaen häntä kääntymään takaisin, sillä joki oli 22 jalkaa (6 1/2 metriä) syvä. Sotamies kääntyi takaisin ja sai 50 riksiä kuninkaalta palkinnoksi. Sitten veistettiin hirsistä tarpeeksi korkeita pukkeja sillan rakentamista varten, ja sillä aikaa sytytettiin tervaa, tuoreita puita ja märkiä olkia palamaan, niin ettei vihollinen saattanut savulta nähdä, mitä ruotsalaisten leirissä tehtiin. Kolme patteria varustettiin monilla tykeillä ampumaan vastakkaista rantaa.

Huhtikuun 5 päivänä v. 1632 alkoivat tykit paukkua joen kummallakin rannalla. Kuningas valitsi 300 suomalaista ja käski näiden veneillä mennä joessa olevaan saareen. Tämä onnistui, suomalaisilla oli lapioita muassaan, ja he alkoivat heti luoda vallia. Kohta suuntasivat kaikki katolilaisten tykit hirvittävän tulensa näihin 300 huimapäähän. Uskomattomalta näytti, että yksikään heistä jäisi henkiin; mutta ruudinsavu suojeli heitä, ja ruotsalaiset patterit ampuivat niin tuimasti, että jyrinä kuului kauas vapisevaan Baieriin. Kuninkaan sanotaan omalla kädellään ampuneen 60 laukausta. Tilly hyökkäsi tekemään lopun näistä 300:sta, mutta nyt oli silta valmiina, ja 300 muuta suomalaista juoksi sitä myöten auttamaan kumppaneitansa. Heidän jälkeensä seurasivat skotlantilaiset, ruotsalaiset ja kuningas itse. Pian oli koko Ruotsin sotajoukko toisella rannalla. Kerta toisensa perään ryntäsivät katolilaiset, mutta heidät työnnettiin takaisin. Suomalaiset ratsumiehet olivat Weimarin herttuan Bernhardin johdolla ratsastaneet virran poikki matalimmasta paikasta ja karkasivat sivultapäin katolisen sotajoukon kimppuun. Turhaan lähetti Tilly parhaimmat miehensä tuleen. Viimein hän sieppasi sotalipun ja riensi urhoollisten vallooniensa etupäässä rantaan, mutta tykinluoti sattui hänen jalkaansa ja hän kaatui maahan tainnoksiin. Pimeän tullen vetäytyi voitettu katolinen joukko takaisin. Vanha Tilly kuoli kahden viikon kuluttua haavoistaan.

Tämän voiton jälkeen Ruotsin armeija levisi yli koko Baierin, valloitti sen pääkaupungin Münchenin ja ylisti Jumalaa juhlallisilla kirkonmenoilla Augsburgin kaupungissa, jossa 100 vuotta aikaisemmin luterilaisen kirkon ensimmäinen yleinen uskontunnustus oli laadittu.

152. Lützenin taistelu.

Tähän asti oli voitto seurannut ruotsalaisten ja suomalaisten sota-aseita heidän jalossa taistelussaan totuuden ja oikeuden puolesta. Suuri Kustaa Aadolf oli nyt valtansa kukkuloilla ja ajatteli tehdä lopun keisarin vallasta sekä perustaa suuren valtakunnan evankeelisen opin suojaksi. Mutta Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä. Hänen valittujen välikappaltensa täytyy usein kärsiä ja kuolla totuuden puolesta.

Böömin maassa eli siihen aikaan maankuulu sotapäällikkö  Wallenstein,  jonka keisari oli pannut viralta hänen julmuutensa, ylpeytensä ja määrättömän kunnianhimonsa tähden. Häneen keisari turvautui hädässään, ja Wallenstein pestasi pian pelottavan, 60,000 mieheen nousevan sotajoukon, jonka hän vei Ruotsin kuningasta vastaan. Kustaa Aadolf peräytyi ja asetti leirinsä Nürnbergin kaupungin lähelle. Wallenstein kulki jäljessä ja asetti leirinsä 1/2 peninkulman päähän kuninkaasta. Yhdeksän pitkää viikkoa molemmat sotajoukot seisoivat vastakkain kesällä v. 1632, ja maata hävitettin laajalti. Wallensteinilla ei ollut säälin tunnetta, mutta kuningas tahtoi tehdä lopun kurjuudesta ja rynnatä vihollisen lujaa leiriä vastaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset kiipesivät jyrkkiä vuorenseinämiä ylös pitkiä tykkirivejä vastaan: he suistuivat kuin kotkat lennosta, he sortuivat alas verissä päin. Alempana laaksossa taisteli Stålhandske suomalaisine ratsumiehineen mainiota Kronenbergiä ja hänen ratsumiehiään vastaan, jotka ylpeästi nimittivät itseänsä "voittamattomiksi". Kronenberg kaatui; hänen voittamattomansa työnnettiin pakosalle.

Viimein nälkä ja taudit pakottivat kummankin sotajoukon lähtemään leiristään. Kuningas oli taas kääntynyt Baieria vastaan kun syksyllä tuli tieto, että Wallenstein hävittäen oli hyökännyt Saksiin. Kohta riensi kuningas jälleen sinne ja huomasi, etta Wallenstein oli hajoittanut sotajoukkonsa talvimajoihin sekä lähettänyt, Pappenheimin mukana pois parhaan ratsuväen. "Nyt", sanoi kuningas, "luulen todentotta, että Jumala on antanut vihollisen käsiimme." Ja hän päätti yllättää Wallensteinin  Lützenin  kaupungin luona Saksissa.

Kaikki riippui siitä, voisiko äkkiarvaamatta yllättää vihollisen, ennenkuin Pappenheim ehti takaisin. Ruotsin armeijan täytyi marssia vastakynnettyjä, syyssateen liottamia peltoja pitkin. Ryntäys viivästyi, ja Wallenstein sai aikaa koota hajanaiset joukkonsa. Valkeni 6 päivä marraskuuta 1632. Se oli pilvinen ja sumuinen syyspäivä. Kuningas ei tahtonut ottaa haarniskaansa, koska vanhat haavat tuottivat tuskaa. Hän sanoi: "Jumala on minun haarniskani." Sumun keskellä odotettaessa hän puhui sotilailleen. Hän viritti Lutherin virren: "Jumala ompi linnamme" ja sen jälkeen: "Älä pelkää, lauma piskuinen!" jonka virren hän itse oli vähää ennen sepittänyt. Mustat, sumun peittämät rivit yhtyivät virteen, ja syvää hartautta oli tässä juhlallisessa veisuussa, joka oli niin monelle valvistuksena kuolemaan.

Kello 11 alkoi vieno tuuli hiukan hajoittaa sumua. Kuningas pani kätensä ristiin miekan kahvan ympärille ja rukoili: "Jeesus, Jeesus, suo meidän taistella tänäkin päivänä pyhän nimesi kunniaksi!" Samassa alkoivat tykit jyskyä, ja Lützenin kaupungin nähtiin palavan.

Kustaa II Adolfin kuolema.

Stålhanlske 500 suomalaisen ratsumiehen kanssa seisoi taas äärimmäisenä oikealla sivustalla kuninkaan omassa johdossa. He syöksyivät koko Ruotsin sotajoukon kanssa syvän ojan ylitse, musersivat vihollisen ensimmäisen rivin ja valtasivat sen tykit. Toisessa rivissä oli heitä vastassa mustat, rautaan puetut ratsumiehet. Kuningas huusi: "Stålhandske, käy noihin mustiin miehiin käsiksi; niistä tulee meille vastusta." Stålhandske karkasi päin, ja ankara ottelu syntyi. Kuningas ratsasti toista suuntaa, hän ajoi kiiruusti, ja harvat voivat häntä seurata. Sumussa ja ruudinsavussa hän joutui vihollisten keskelle. Kiväärinluoti murskasi hänen käsivartensa. Hän vaipui verissään satulasta maahan ja jäi luotien ja miekkain lävistämänä ja tuntemattomana makaamaan hevosten jalkoihin. Yksi ainoa ystävä, eräs saksalainen nuorukainen, makasi verissään hänen vieressään. Kohta ilmaisi kuninkaan haltijaton hevonen, verinen satula selässä, herransa kaatuneen.

Tähän aikaan, kello 1 päivällä, oli ruotsalaisten ensimmäinen rynnäkkö torjuttu, mutta saatuaan tiedon kuninkaan kuolemasta sotilaat unhottivat haavansa ja väsymyksensä. Tuntuipa, kuin olisi elämä kadottanut arvonsa, kun suurin, paras sankari oli kaatunut. Taas ryntäsivät kaikki eteenpäin, ja herttua Bernhard rupesi pääkomentajaksi. Stålhandske löi maahan kaikki, mitä hänen eteensä tuli. Hän valloitti takaisin sen paikan, missä kuningas oli kaatunut. Koko Wallensteinin sotajoukko horjui ja hajosi, kun samassa kuului huuto: "Pappenheim tulee!" Ja Pappenheim tuli kuin kiljuva jalopeura mukanaan 1,500 ratsumiestä. Keisarilliset saivat uutta intoa; syntyi hirveä taistelu. Ruotsin jalkaväki, jossa oli 200 savolaista, ei väistynyt: se kaatui paikalleen pitkänä rivinä, ja tappio näytti olevan käsissä. Mutta Jumala pani sinä päivänä määrän monelle sankarlle. Pappenheim ei tietänyt kuninkaan kuolemasta ja etsi häntä tulisen kiihkeästi. "Missä on Ruotsin kuningas ?" - "Tuolla", sanottin "tuolla hän ratsastaa suomalaisten etupäässä!" Sinne ratsasti Pappenheim, ja siellä hän kaatui. Moni luuli Stålhandsken luodin hänen kaataneen. Keisarillisten joukossa ei ollut toista niin rakastettua kuin Pappenheim; hänen kerallaan raukesi heidän miehuutensa, ja hämmästyen he näkivät uuden ruotsalaisen sotajoukon ikäänkuin maasta kasvavan. Kuningas oli asettanut sotarintaman taakse 5,300 saksalaista, jotka eivät vielä olleet ottaneet taisteluun osaa. Näiden tukemana kävi tuo porin uupunut Ruotsin sotajoukko kolmannen kerran rynnäkköön ja nyt oli kalliisti ostettu voitto vihdoin saavutettu. Aurinko laski, pimeys tuli: Wallensteinin täytyi lähteä sotatantereelta. Siinä makasi 10,500 kuollutta ja haavoitettua: niiden joukossa 4,500 ruotsalaista, suomalaista, skotlantilaista ja saksalaista, jotka olivat vuodattaneet vertansa kuninkaan rinnalla.

Kuningas Kustaa Aadolfin ruumis löydettiin vasta myöhään yollä soihtujen valossa ruumiskasojen keskeltä ryöstettynä, alastomana, ystävien ja vihollisten polkemana, jotka olivat hänen ylitsensä ratsastaneet. Harvoin on maallinen suuruus ollut niin kuolemassa rikkitallattuna ja kuitenkin kaikiksi ajoiksi jälkeensä jättänyt kuolemattoman, rakastetun muiston. Hänen ruotsalainen, hänen suomalainen kansansa suri häntä suurimpana sankarinaan, ystävät ja viholliset, itse Saksan keisarikin, itkivät hänen kuolemaansa. Ritariholman kirkossa Tukholmassa säilytetään hänen tomuansa.

Toisenlaisen lopun sai pelätty Wallenstein. Määrättömässä ylpeydessään hän vehkeili herraansa, keisania, vastaan ja tahtoi ruotsalaisten avulla päästä itsenäiseksi ruhtinaaksi. Mutta keisari otti häneltä päällikkyyden, hänen sotajoukkonsa hylkäsi hänet. Kuningas Kustaa Aadolf kaatui julkisessa taistelussa, sydänpäivän valossa, rehellisesti kamppaillen Jumalan evankeliumin puolesta. Wallenstein kaatui petturina yön pimeydessä murhaajan miekan lävistämänä, 1 vuoden ja 4 kuukauden kuluttua Lützenin taistelusta.

153. Kristiina kuningatar ja kolmikymmenvuotisen sodan loppu.

Kuningas Kustaa Aadolf jätti jälkeensä kuusivuotiaan tyttären,  Kristiina-nimisen. Valtiosäädyt tunnustivat hänet hallitsijaksi, ja valtakunnan etevimmät miehet hoitivat hallitusta hänen lapsuutensa ajan.

Ruotsalaiset ovat aina rakastaneet suuria mainetöitä, mutta tyynemmässä Suomenkin kansassa olivat sotavoitot herättäneet ylevän sankaruuden hengen. Senvuoksi kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei Saksan sotaa lopetettaisi, ennenkuin evankeelinen oppi olisi turvattuna ja Ruotsin valtakunta saanut kunniakkaan rauhan. Tämä vaati vielä 16 vuotta kestäviä kovia taisteluita ja raskaita uhrauksia. Saksan pelkurimaiset ruhtinaat pettivät uskolaisensa, ja kun Ruotsin armeija, jossa urhoollinen suomalainen mies, Kustaa Horn, alipäällikkönä oli mukana, vuonna 1634 oli kärsinyt suuren tappion, näytti kaikki olevan lopussa. Silloin ilmestyi toisia sotapäälliköitä, jotka olivat oppineet sotataitonsa Kustaa Aadolfilta ja johtivat hänen sotajoukkojaan uusiin voittoihin.  Banér, Torstenson  ja  Wrangel  voittivat katolilaiset ja masensivat Tanskan. Kaikkialla taistelivat Suomen soturit -  Hornin,  jota kuningas nimitti "oikeaksi kädekseen",  Aake Tottin,  jota hän sanoi "lumiaurakseen",  Stålhandsken, Wittenbergin  ja muiden suomalaisten sankarien johdossa - pelottomasti saksalaisia, espanjalaisia, italialaisia, unkarilaisia, kroaatteja, vallooneja ja monia muita kansoja vastaan. Suomen ratsumiehet pysyivät yhä suuressa maineessa urhoollisimpina urhoollisten joukossa, ja kun heillä rynnäkössä oli tapana huutaa: "Hakkaa päälle!" nimitettiin heitä Saksassa "hakkapeliitoiksi". Heidän pienet, mitättömän näköiset hevosensa joivat Elben, Reinin ja Tonavan virroista, kuten ennen olivat juoneet Nevasta ja Weikselistä. He herättivät Berlinissä, Wienissä ja monissa muissa kaupungeissa ja maissa sellaista kauhua, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita ei kukaan voi vastustaa.

Tuo suuri sota oli riehunut kolmekymmentä vuotta; se oli tullut hurjemmaksi ja tuhoavammaksi, kun lempeä Kustaa Aadolf ei ollut enää hillitsemässä sotilasten saaliinhimoa. Suurin osa Saksaa oli erämaana. Vihdoin, kun katolisilla ruhtinailla ei enää ollut sotamiehiä eikä rahaa, täytyi itsepintaisimpienkin taipua. Silloin  Westfalenin rauhansopimus  v. 1648 teki lopun tästä pitkällisestä sodasta. Ruotsi sai maita ja rahaa, keisarin täytyi luvata ettei hän enää ketään uskon tähden ahdistaisi, ja omantunnonvapaus, jonka puolesta ruotsalaiset ja suomalaiset olivat niin miehuullisesti taistelleet, oli tästä alkain maailmassa turvattuna.

Sodan aikana kasvoi nuori Kristiina, ja hänestä tuli hyvin oppinut ja kuuluisa kuningatar. Hänestä on sanottu, että harvoissa ihmisissä on ollut niin monta oivallista ominaisuutta ja niin monia vikoja. Hän oli ylevämielinen ja nerokas, oikullinen ja omavaltainen. Hänellä oli miehen pää ja rohkeus, mutta ei naisen sydäntä. Hän ymmärsi kaikkea muuta, mutta ei pelätä Jumalaa eikä voittaa itseään. Hänen loistavan hallituksensa aikana Suomi ei paljoa tiennyt mahdista ja komeudesta; sillä suurin osa maatamme oli annettu läänityksiksi korkeille herroille, jotka täältä kantoivat kruunun tulot.

Tähän aikaan tuli tupakka maahamme sotaväen mukana.

154. Kreivin aika ja Turun akatemia.

Ruotsin suurin valtiomies tähän aikaan oli  Aksel Oxenstjerna,  joka Kristiina kuningattareu holhoojahallituksessa oli sen johtavana voimana. Hänen rinnallaan oli  Pietari Brahe  valtakunnanneuvoston viisaimpia miehiä. Ja Pietari Brahe oli 9 vuotta Suomen kenraalikuvernöörinä, jota maata pidettiin valtakunnan toisena pääosana, niin että Suomea oli tapana mainita lähinnä Ruotsin jälkeen.

Kreivi Brahe oli varteva, komea herra, jolla oli ruskea tukka, siniset silmät ja leihpeät kasvonpiirteet. Hän tutustui pitkillä ja vaivalloisilla matkoillaan maahamme paremmin kuin kukaan ruotsalainen mies ennen häntä. Vuonna 1638 hän kirjoitti valtakunnanhallitukselle, että jos Suomi kerran vaurastuisi, voisi sitä metsien, järvien ja menen laajuuteen sekä kalojen, lintujen ja muiden tavarain runsauteen nähden "hyvin verrata johonkin, eikä pienimpään, Euroopan kuningaskuntaan". Ja Pietari Brahe toimitti paljon Suomen hyväksi. Hänen aikanansa alkoivat maanmittarit jakaa maata ja vuorimiehet etsiä malmeja. Paljon maanteitä rakennettiin, majataloja perustettiin; nyt saatettiin lähettää kirjeitä postissa, ja suomalaiset laivat rohkenivat purjehtia valtamerille. Perustettiin uusia kaupunkeja:  Kristiina, Pietarsaari, Raahe, Kajaani, Kuopion  kauppala,  Savonlinna, Lappeenranta.  Sellaisen muiston Pietari Brahe jätti jälkeensä; senvuoksi olikin sitten tapana sanoa, kun jotakin tapahtui suotuisalla hetkellä, että se tuli "kreivin aikaan".

Turun akatemian vihkiäisissä. Albert Edelfeltin maalaus Helsingin yliopistossa.

Ja kreivin aikana saatiin täällä toimeen kaksi suurtyötä: Turun akatemia ja suomalainen raamattu. Akatemiasta tulee Suomen kiittää kahta ruotsalaista valtakunnan hallitusmiestä: kreivi Brahea ja valtiokansleria, kreivi Aksel Oxenstjernaa. Kolmantena miehenä oli tarmokas Turun piispa  Iisak Rothovius,  jonka aikana maamme jälleen oli jaettuna kahteen hiippakuntaan. Kristiina kuningatar oli silloin vasta 14-vuotias, mutta hän harrasti oppia, ja hänen nimessään perustettiin tämä uusi oppilaitos. Ei ollut köyhän maamme helppoa suuren Saksan-sodan aikana, joka kiinnitti kaikkien mielet ja nieli kaikkien rahat, saada varoja sellaiseen rauhan ja valistuksen laitokseen.

Pietari Brahe Turun akatemian vihkiäiskulkueessa.

Mutta viisaudesta on sanottu: "Siitä minä pidän enemmän kuin kuningaskunnasta ja ruhtinashuoneesta, ja rikkauden minä pidän sen rinnalla tyhjänä. En minä pitänyt jalokiveä sen vertaisena; sillä kaikki kulta on siihen verraten kuin huono hieta, ja hopea on sen rinnalla pidettävä loan arvoisena." Viis. kirja 7: 8, 9.

Niin ylevä oli kansan mieli, ettei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun oli kysymyksessä suurtyö joko sodan tai rauhan toimissa. Kaikki tahtoivat olla siinä osallisina: urhoollisen Torsten Stålhandsken leski lahjoitti akatemialle ensimmäisen kirjakokoelman, joka oli tuotu sotasaaliina Tanskasta.  Heinäkuun 15 päivänä  v. 1640 Turun akatemia vihittiin juhlallisesti. Se oli kaunis kesäpäivä. Koko Turku oli kukilla.kaunistettuna, ja Aurajoki oli liputettuja laivoja täynnä. Suuressa, loistavassa juhlakulkueessa lähdettiin kello 7 aamulla Turun linnasta akatemiataloon, jossa kreivi Brahe ja piispa pitivät puheita. Sitten oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa ja senjälkeen muita juhlallisuuksia. Vanha Turku tunsi uudestaan nuortuneensa; soitantoa esitettiin, tykit paukkuivat, torvet raikuivat ja kansa kajahutteli iloisia eläköön-huutoja.

Tämä ensimmäinen akatemia, jota nykyjään nimitetään  yliopistoksi,  oli alussa köyhä, kuten itse maammekin. Siinä oli ensimmäisenä vuonna 44 ylioppilasta, joista ainoastaan 8 syntyperäistä suomalaista. Toisena vuonna oli siinä jo 300 ylioppilasta, niistä monta suomalaista. Heidän ei tarvinnut enää, kuten tähän asti, matkustaa kauas etäisiin maihin korkeampaa oppia hankkimaan. Turun akatemiasta lähti vähitellen mainioita valtiomiehiä ja tiedemiehiä, pappeja ja koulunopettajia, jotka levittivät valistusta oppimattoman kansan keskuuteen. Sellaiset suurlaitokset eivät kuitenkaan heti ole valmiita. Ne vaativat aikaa kypsyäkseen, ja vielä kauan oli siellä opettajissa ja oppilaissa olemassa paljon raakuutta.

Mitä Turun akatemia merkitsi Suomelle, se pian kyllä näkyi, sillä sen mukana tuli kirjapainotaito maahamme. Ensimmäinen kirjapaino perustettiin v. 1642 Turkuun. Samana vuonna ilmestyi painosta ensimmäisen kerran koko raamattu suomeksi, ja näin Mikael Agricolan rakkain toive sadan vuoden kuluttua toteutui. Silloinen aika synnytti suurtöitä kaikilla aloilla. Suomen kansa taisteli Jumalan sanan puolesta, ja Jumalan sana tuli siunaavaisena sen majoihin, tuoden mukanaan hyödyllisiä tietoja.  Eskil Petraeus  kirjoitti ensimmäisen suomen kieliopin, ja oppinut  Johannes Messenius  kirjoitti pohjoismaiden kansain historian, ollessaan vankina Kajaanin linnassa.

155. Kaarle X Kustaa ja Arvid Wittenberg.

Kristiina kuningatar oli mieleltään niin epävakainen, että pian kyllästyi valtakuntaansa ja jätti kruunun vuonna 1654 serkulleen Kaarle Kustaalle, joka oli Kaarle IX:n tyttärenpoika. Itse hän matkusti ulkomaille, kulki maita mantereita ja himoitsi maailman ihailua. Mutta kun hän ei pelännyt Jumalaa eikä rakastanut isänmaatansa, ei hänellä ollut missään pysyväistä sijaa. Hänen isän oli uhranuut henkensä Jumalan puhtaan opin puolesta, mutta tytär mieltyi katolisen kirkon erheisiin ja päätti rauhattoman elämänsä vieraassa maassa.

 Kaarle X Kustaa  oli uskaliaimpia ja urhoollisimpia kuninkaita. Häneltä puuttui vain tarpeeksi voimaa kukistaakseen puolet maailmaa. Hän aloitti hallituksensa rauhallisesti tekemällä köyhien kansojensa hyväksi hyödyllisiä parannuksia ja säästöjä. Silloin hän joutui toisena hallitusvuotenaan sotaan Puolan kuningasta vastaan, joka vaati itselleen Ruotsin kruunua. Siitä alkaen oli Kaarle Kustaan lyhyt hallituskausi yhtämittainen jakso hämmästyttäviä urotöitä. Hän valloitti ja kukisti koko mahtavan Puolan valtakunnan. Kun Tanska ryhtyi sotaan, meni Kaarle Kustaa sydäntalvella jäätyneiden Beltin salmien ylitse, valloitti Tanskan saaret ja pakoitti tämän vallan luopumaan niistä hedelmällisistä maakunnista, jotka Tanskalla silloin oli Etelä-Ruotsissa. Silloin saatiin onnekas rauhansopimus, mutta Kaarle Kustaa rikkoi rauhan, musertaakseen kokonaan Tanskan. Hän ei käsittänyt, mitä kansa voi, joka taistelee henkensä ja vapautensa puolesta. Onni kääntyi; Tanskan kukistettu kansa nousi ja voitti tuon suuren sotapäällikön sekä hänen voitollisen sotajoukkonsa. Uudet rohkeat tuumat mielessä kuningas Kaarle Kustaa kuoli nuorena v. 1660.

Hänen aikanaan hyökkäsivät venäläiset Suomeen vuonna 1656. Melkein kaikki maamme sotaväki oli poissa kuninkaan mukana; mutta niin sotainen oli silloin Suomen kansa, että talonpojat, porvarit, vieläpä koulupojatkin tarttuivat aseihin ja karkoittivat vihollisen. Maansa ulkopuolella suomalaiset sotivat puolalaisia, tatarilaisia, tanskalaisia, preussilaisia, hollantilaisia ja itävaltalaisia vastaan. Usein he taistelivat yksi kymmentä vastaan, raivaten itselleen tietä kautta tuntemattomain maiden, poikki vuolaiden virtojen, metsien, jäiden ja erämaiden; ottelivatpa toisinaan aseveljinä unkarilaisten, kasakkain ja puolivillien kansain rinnalla, joiden nimiä eivät ennen koskaan olleet kuulleet.

Kaarle Kustaan kuuluisimpia sotapäälliköitä oli suomalainen  Arvid Wittenberg,  joka oli kotoisin Porvoosta. Hän oli Kustaa Aadolfin aikuisia sotureita ja kaikissa vaaroissa pelkäämätön. Wittenberg johti ensimmäistä sotajoukkoa, joka hyökkäsi Puolaan; häntä verrattiin silloin kiilaan, joka työnnettiin halkeavaan valtakuntaan. Sotajoukot heittivät aseensa, ja vahvat linnat avasivat porttinsa tälle väkevälle sankarille. Kuningas pani hänet Warsovan, Puolan pääkaupungin päälliköksi. Pian nousi koko Puolan kansa pelastamaan isänmaatansa, ja Wittenberg pienine joukkoineen joutui saarroksiin tuossa suuressa viholliskaupungissa. Siinä hän piti puoliaan kokonaisen vuoden. Toukokuussa v. 1656 tuli Puolan kuningas itse 100,000 miehen voimalla valloittamaan takaisin pääkaupunkiansa. Wittenbergillä oli 3,000 ruotsalaista ja suomalaista asetettavana näitä 100,000 miestä ja Warsovan 40,000 vihollismielistä asukasta vastaan. Mutta hän olikin jo kahdennenkymmenennen kerran päällikkönä piiritetyssä linnassa.

Puolan kuningas lähetti käskyn, että portit oli avattava: muutoin ei ollut armoa odotettavissa. Wittenberg vastasi, ettei kuninkaan pitäisi vaatia rehellistä soturia häpeälliseen tekoon ja ettei puolalaistenkaan nyt tarvinnut osoittaa armeliaisuuttaan, vaan urhoollisuuttaan. Tämä vastaus sai puolalaiset raivoon, ja he ryntäsivät Warsovaa vastaan kesäkuun 20 p:nä. Kello 5:stä aamulla kello 3:een iltapäivällä piti Wittenberg ja hänen väkensä puoliaan verrattoman sankarillisesti. Heidät työnnettiin pois muureilta, kaupunkilaiset ahdistivat heitä, ja he taistelivat yhä katu kadulta, talo talolta. Vihdoin Wittenbergillä oli vain 900 miestä jäljellä; nämä sulkeutuivat luostariin, valmiina taistelemaan viimeiseen mieheen. Mutta puolalaiset itse olivat urhoollista kansaa ja ihmettelivät sellaista miehuutta. Nämä 900 saivat vapaasti lähteä; ainoastaan Wittenberg vietiin vankina puolalaiseen linnaan ja kuoli vankeudessa. Hänen kunniakseen lyötiin vuonna 1826 muistoraha, jossa on kuvattuna kotka, salama kynsissä.

156. Kuningas Kaarle XI:n aikakausi.

Kaarle X Kustaa jätti jälkeensä pojan,  Kaarle XI:n,  joka kuninkaaksi tullessaan oli ainoastaan 4 vuoden ikäinen. Hänen lapsuutensa aikana hallitsivat suuret herrat valtakuntaa huonosti. Aatelisherrat olivat silloin ainoat rikkaat ja ainoat, joilla oli varoja hankkia korkeampaa tietopuolista sivistystä. Heidän hallussaan oli suurin osa maaomaisuutta, ja he tahtoivat tehdä talonpojat epävapaiksi lampuodeiksi. Kaikissa muissa maissa talonpojat ovat olleet tällaisia aatelistilain maaorjia, joita on voitu myydä yhdessä tilan mukana. Ruotsi, Norja ja Suomi ovat ainoat maat, jotka eivät koskaan ole suvainneet sellaista häpeätä, ja paras Ruotsilta saamamme perintö on se, että jokainen Suomen mies ja nainen on ikivanhoista ajoista ollut lain turvissa vapaa.

Kaarle XI.

Kaarle XI varttui, ja hänestä tuli hiukan itsevaltainen, mutta tarmokas ja viisas kuningas. Hän ei pitänyt herrojen hallituksesta ja osasi toimia niin viisaasti, että valtiosäädyt antoivat hänelle suuremman vallan, kuin yhdelläkään Ruotsin kuninkaalla ennen häntä oli ollut. Silloin hän peruutti aatelisherroilta useita suuria maatiloja ja verosaatavia, joita entiset kuninkaat olivat heille lahjoittaneet valtakunnan vahingoksi. Siten tuli kansan vapaus turvatuksi; omaisuus ja valistus jakaantuivat tasaisemniin kaikkien säätyjen kesken. Suomalainen aatelismies Klaus Hermaninpoika Fleming oli peruuttamistoimessa kuninkaan uskollisin apulainen. Aatelisto nurkui ja vihasi Flemingiä, mutta kansa ylisti kuninkaan viisautta.

Hänen hallituskautensa alkupuolella oli ankaria sotia. Nuori kuningas taisteli urheasti kuin hänen isänsäkin ja sai toimeen kunniallisen rauhan. Satavuotista yhtämittaista sotaa seurasi nyt onnellinen rauhanaika, jota kesti Kaarle XI:n hallitusajan loppuun.

Suomi oli antanut puolet vuodentuloistaan ja puolet sotakelpoisista miehistään pitkällisiin sotiin, joita vieraissa maissa käytiin. Nyt se sai levähtää ja hengähtää. Uupunut kansa tunsi virkistyvänsä ja voimansa uudistuvan. Monta autiotilaa otettiin uudestaan viljelykseen, väestö lisääntyi, varallisuus eneni, verot vähenivät.  Gezelius-  piispat, isä ja poika, perustivat uusia kouluja ja saattoivat kerskata siitä, että koko kansa nyt taisi kirjaa lukea. Monta hengellistä kirjaa ilmestyi suomeksi;  Elias Brenner  kuvasi Suomen vanhoja muistomerkkejä.

Kuningas kutsui palvelukseensa kelvollisia miehiä kaikista säädyistä, sääti viisaita lakeja, jotka ovat olleet voimassa meidän aikoihimme asti, ja korjasi monta sota-aikoina syntynyttä hämmennystä ja epäkohtaa. Niinkuin hän itse ankarasti noudatti hyviä tapoja ja jumalanpelkoa, samoin tehtiin koko hänen valtakunnassaankin. Se, joka piti pahaa ja jumalatonta elämää, ajettiin maanpakoon. Se, joka tuli kirkkoon synnintunnustuksen jälkeen tahi lähti sieltä pois ennen siunausta, sai maksaa sakkoa. Ketkään muut kuin papit ja lääkärit eivät saaneet liikkua kaduilla jumalanpalvluksen aikana; tapahtuipa niinkin, että kadut siksi aikaa suljettiin ketjuilla. Meidän aikamme ei sellaista ankaruutta saata käsittää, mutta sen kova kuri kasvatti tarmokkaan kansan. Jälkipolvet ovat ylistäneet vanhaa, hyvää Kaarle XI:n aikaa.

Näillä onnenpäiviilä oli kuitenkin musta varjopuolensa. Taikausko oli vielä yleinen, oppineetkin miehet Turun akatemiassa uskoivat noitia ja taikomisia. Näin syntyi Suomessa kuten Ruotsissakin se taikauskoinen luulo, että noita-akat ratsastivat pääsiäisyönä luudilla hornaan ja opettivat pieniä lapsia paholaista palvelemaan. Monta vanhaa eukkoa syytettiin sellaisista perättömistä rikoksista, tuomittiin kuolemaan ja poltettiin roviolla. Se oli sokeata ja surkeata intoa, mutta silloinen aika oli ankara, ja valistuksen tie kulkee erhetyksien kautta.

157. Suuret nälkävuodet.

Jumalan tahto oli, että Suomen kansa Kaarle XI:n onnellisina aikoina kokosi voimia kestääkseen uusia koettelemuksia Sillä tämän kuninkaan viimeisinä hallitusvuosina alkoi pitkä jakso suuria onnettomuuksia, joita ei yksikään kansa olisi voinut kestää ilman sitkeätä elinvoimaa, kärsivällisyyttä ja luottamusta Jumalaan.

Luonnonvoimat ja vuodenajat olivat kuin hairahtuneet säännölliseltä uraltaan. Viitenä vuotena, vuodesta 1689 alkaen, Jumala lähetti edeltäpäin kaikenlaisia luonnossa näkyviä varoituksia. Kesät olivat tavattoman kuumia, keväät ja syksyt tavattoman kuivia, talvet ylenmäärin kylmiä. Vuonna 1690 kävi sydänkesällä niin kova halla, että pääskysten pojat putoilivat kuolleina pesistään. V. 1691 poimittiin mansikoita huhtikuussa, mutta samaan aikaan v. 1692 oli niin kova pakkanen, että monta ihmistä paleltui kuoliaaksi

Etelä-Euroopassa oli kovia maanjäristyksiä, vuoret syöksivät tulta, ja heinäsirkkalaumat hävittivät viljavainioita. Näinä viitenä vuotena Suomessa kuitenkin saatiin monta runsasta satoa. Viljaa oli niin paljon, että jyväkuormat usein seisoivat monta päivää myymättä kaupunkien toreilla. Mutta kaikki elivät vain päivästä päivään niinkuin taivaan linnut; kukaan ei huolinut säästää mitään vastaisen varaksi, ei kukaan ottanut varteen Jumalan varoittavia ennemerkkejä.

Vuonna 1694 oli Keski-Euroopassa niin kauhea nälänhätä, että rikkaassa Pariisissa kuoli nälkään 92,000 ihmistä. Suomessa tuli katovuosi, kansa söi pettua, siellä täällä nähtiin jo nälkään kuolleita ihmisiä teiden varsilla. Vuonna 1695 tuli "suuri nälkävuosi". Silloin oli niin kova talvi, että moni paleltui kuoliaaksi, ja sudet ahdistivat ihmisiä huoneissa. Kevät tuli kylmä, kesä kylmä ja sateinen. Elo ei ennättänyt kypsyä, pelloilla nähtiin vain joitakuita korsia ja niiden vieressä pelkkä musta multa. Syyskuussa halla vei kaikki, mitä jäljellä oli. Hätä yltyi, herrat ja talonpojat alkoivat palveluksestaan erottaa puolet palveliä joistaan. Seitsemän jyvälaivaa joutui Merenkurkussa haaksirikkoon.

Vuosi 1696 oli kovempi kaikkea, mitä maamme siihen asti oli kokenut. Se oli kummallinen vuosi. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat jo helmikuun lopulla, pääskyset tulivat Etelä-Ruotsiin; ja useat tekivät toukoa. Mutta maaliskuun 7 päivänä palasi pakkanen, ja järvet jäätyivät jälleen niin lujiksi, että niitä ajettiin. Kevättouot turmeltuivat, syyskylvö mätäni maassa. Kesä tuli kylmä, ja elokuun 8 päivänä peitti paksu jää kaikki järvet. Elokuun 22 päivänä tuli taaskin halla, käyden neljänä yönä perätysten. Koko Suomessa saatiin tuskin muutamia tynnyrejä hallan panemia, puoleksi tuleentuneita jyviä. Niityt eivät kasvaneet heinää, elukat kuolivat, jänikset ja osaksi linnut katosivat metsistä, kukko herkesi laulamasta, arka ilves otti pakonsa kyliin, rottalaumat söivät kaikki, mitä eteen sattui.

Silloin Jumalan käsi saattoi koko Suomeen suuren hädän ja puutteen, semmoisen kuin profeetta Jooel sanoo: "Pelto on hävitetty, maa on murheissansa ja peltomiehet seisovat hämmästyneinä." Mikkelinpäivän aikaan alkoi irtolaisväkeä, pian myös torppareita ja pikkutilain omistajia virrata kaupunkeihin. Nämä tulivat täpötäyteen väkeä, ja vähän oli antamista. Kalpeita, haamuiksi laihtuneita ihmisiä hoippui maanteillä, kunnes kaatuivat, ja monet jäivät kirkkomaille kuolemaan. Kun nämä nälkiintyneet joukot tapasivat lehmän tahi hevosen laitumella, löivät ne sen paikalla kuoliaaksi, söivät lihan raa'altaan ja joivat veren. Jos ei sellaista ruokaa ollut, käytiin käsiksi koiriin, kissoihin, rottiin, variksiin ja kaikenlaisiin perkeisiin. Toiset söivät olkia, ruumenia, rapaa, ruohoja, juuria. Talonpojat, porvarit, papit, herrasmiehet, kaikki söivät pettuleipää, ja sitä pidettiin rikkaana, jolla oli hiukan tyhjistä tähkistä hienonnettuja survejauhoja petun sekaan panna. Epäterveellinen ravinto synnytti hävittäviä kulkutauteja. Monessa pitäjässä väki väheni aivan sukupuuttoon. Yhtenä vuotena kuoli Suomessa 100,000 ihmistä ja näinä kolmena nälkävuotena yhteensä enemmän kuin 150,000 eli lähes kolmas osa maamme silloisesta väestöstä. Kaikki kansa nöyrtyi nyt Jumalan väkevän käden alle, ja hänen sallimastaan loput säilyivät hengissä, parhaasta päästä kalastamalla järvien ja meren rannikoilla. Hiukan viljaa tuli myöskin valtakunnan hallitukselta Ruotsista.

Vuonna 1697 oli kasvu parempi, mutta mihin ei mitään ollut kylvetty, siinä ei ollut korjattavaakaan. Vasta seuraavina vuosina nähtiin maassamme taas leipää. Nälänhädän seuraukset tuntuivat kuitenkin kauan. Monta oli maastamme lähtenyt, kuollen Venäjälle tahi Ruotsiin. Autioiksi jääneihin kyliin ja pitäjiin muutti sitten toisia asukkaita. Elinvoimat masentuivat, valistus pimeni, tavat villiytyivät. Mutta Suomen kansalle on kunniaksi, että vaikka henki onkin rakas, kansa kuitenkin tämän suurimmankin hädän aikana piti lait pyhinä. Muissa maissa synnyttää suuri hätä aina suuria väkivallantöitä: ryöstöjä, murhia, polttoja. Täällä harvinaisena poikkeuksena tapahtui, että puolikuolleet raukat ryöstivät muutamia herrastaloja Savossa. Usein nähtiin satojen kurjain kurottavan käsiään parempiosaisten ihmisten suljettuja portteja kohti, mutta porttiin he eivät koskeneet, he kaatuivat sen eteen. Semmoista kieltäymyksen miehuutta tavataan vain harvoissa kaitsoissa.

158. Kaarle XII ja Narvan taistelu.

Nälänhädän kovimmillaan ollessa kuoli kuningas Kaarle XI vuonna 1697, kansojensa siunaamana. Tukholman kuninkaallinen linna paloi, uusi aika alkoi. Valtaistuimelle nousi nyt tämän viisaan kuninkaan viisitoistavuotias poika, jonka kuuluisa nimi oli  Kaarle XII.  Hän rakasti vanhoja sankarisatuja, ja jo aikaisin hänellä oli suuret urotyöt mielessä. Nelivuotiaana hän istui hevosen selässä, 12 vuoden ikäisenä hän ratsasti täyttä laukkaa pensaiden ja aitojen ylitse. Sotaleikit ja metsästys olivat hänen mielitöitään lapsuudesta saakka, ja kun hän oli kiertänyt karhun metsässä, ei hän sallinut kenenkään käyttää muita aseita kuin ryhmysauvoja ja puuhankoja, saadakseen pedon elävältä kiinni.

Kaarle XII.

Ennenkuin hän oli 16 vuotta täyttänyt, otti hän valtiosäädyiltä vastaan isänsä yksinvallan. Hän käytti sitä poikamaisella tavalla, antoi vanhain valtaneuvosten hallita valtakuntaa ja näpähytteli kirsikankiviä heidän nenällensä. Itse hän oli sotasilla, ryntäsi lumilinnoituksia vastaan, laski kelkalla äkkijyrkkiä mäenrinteitä, ratsasti hoviherrojaan kumoon, valjasti 30 hevosta riviin 30 perättäin asetetun reen eteen ajaakseen niillä sitten hurjaa vauhtia ja piti meritappeluja, joissa taistelijat ruiskuttivat toistensa veneet vettä täyteen. Kun hän oli näin riehunut kolme vuotta, tuli hänestä mies ja sankari, jota koko maailma ihmetteli.

Tähän aikaan hallitsi Venäjällä tarmokas tsaari,  Pietari I,  jolle jälkimaailma antoi lisänimen Suuri. Hän tahtoi tehdä valtakuntansa mahtavaksi ja opettaa tietämättömälle kansalleen Länsi-Euroopan sivistystä. Mutta Venäjä oli silloin Itämerestä eristettynä, ja sillä oli pääsy merelle avoinna ainoastaan Jäämeren kautta. Pietari oli valloittanut maita turkkilaisilta; nyt hän ryhtyi, Puolan ja Tanskan kuningasten liittolaisena, ahdistamaan myöskin Ruotsia. Kaikki olivat kuulleet puhuttavan Ruotsin valtaistuimella "mellastavasta pojasta" ja tahtoivat käyttää tilaisuutta saadakseen takaisin ruotsalaisten vailoittamat maat.

Keväällä v. 1700 syntyi tämä suuri sota. Kuningas Kaarle oli metsästämässä ja oli saanut 14 karhua elävältä, kun hänelle tuotiin tieto kolmen vihollisen hyökkäyksestä. Silloin tuli leikistä täysi tosi. Ennen kesän loppua oli "poika" sotajoukkoineen noussut maihin Tanskassa ja pakottanut sen kuninkaan rauhantekoon. Sieltä hän lähti Venäjää vastaan. Tsaari Pietari oli linnoitetussa leirissä Narvajoen rannalla Virossa ja aikoi 45,000 miehen vahvuisella sotajoukolla valloittaa Ruotsille kuuluvan Narvan linnan. Häntä vastaan marssi kuningas Kaarle ja karkasi 20 p:nä marraskuuta v. 1700 venäläisten kimppuun 8,400 miehellä väsyneitä, viluisia ja läpikastuneita joukkoja, jotka olivat yönsä viettäneet lumessa taivasalla.

Tsaari Pietari oli parhaiksi matkustanut pois, ja eräs ranskalainen johti hänen harjaantumattomia joukkojaan. Kello 2 iltapäivällä alkoi ankara pyryilma. Lumi tuiskusi venäläisten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä vihollisiaan, ennenkuin nämä jo olivat heidän kimpussaan. Siinä alkoi tuima taistelu kaikilla aseilla, enimmin kuitenkin miekalia. Venäläisten leiriin rynnättiin, vallit murrettiin, venäläinen ratsuväki kääntyi pakoon ja yritti päästä virran poikki, mutta 1,000 miestä hukkui. Venäjän jalkaväki piti urhoollisesti puoliaan, mutta joutui epäjärjestykseen ja yritti paeta erään sillan ylitse. Silta murtui, ja taaskin tuhansia hukkui virtaan. Ne, jotka eivät voineet päästä pakoon, pitivät hurjistuneina puoliaan. Kuningas oli joka paikassa ensimmäisiä; hän ratsasti suoraan vallihautaan, menetti hevosensa, miekkansa ja toisen saappaansa, mutta oli pian taas ottelussa. Pimeä tuli, ystävät ja viholliset hämmentyivät toisiinsa. Venäläiset eivät voineet väkeänsä laskea, heidän sotajoukkonsa oli hajoitettu kahteen osaan, he eivät luottaneet ulkomaalaiseen päällikköönsä ja pitivät taistelun menetettynä. Se päättyi; soturit seisoivat sota-aseissa kylmässä talviyössä väsyneinä ja viluissaan. Seuraavana aamuna voitollinen Ruotsin sotajoukko asettui pitkiin riveihin, peittääkseen vähälukuisuuttaan. Siinä oli silloin ainoastaan 6,000 sotamiestä; monella näistä ei ollut luoteja eikä ruutia. Osa Venäjän sotajoukosta oli lähtenyt yöllä tiehensä; 12,000 heitti aamulla aseensa ja sai vapaasti mennä menojaan. Kolmantena päivänä kuningas kiitti Jumalaa voitostansa pelastetussa Narvassa.

Kaksi viidettäosaa siitä sotajoukosta, joka voitti Narvan taistelussa, oli suomalaisia. Siinä taisteli 500 Turun läänin ratsumiestä, 600 Uudenmaan ratsumiestä, 500 Viipurin läänin ratsumiestä, 850 miestä Viipurin jalkaväkeä ja muita joukkoja eri osista maatamme: yhteensä 3,200 suomalaista.

159. Retki Pultavaan.

Kahdeksantoista vuoden ikäinen oli Kaarle XII voittaessaan tanskalaiset ja venäläiset. Tästä hetkestä alkaen hänestä tuli Euroopan sankari. Maailma ylisti hänen verratonta urhoollisuuttaan, hänen vaatimattomuuttaan voiton jälkeen, hänen lempeyttään voitettuja kohtaan, hänen puhtaita tapojaan ja vilpitöntä jumalanpelkoaan. Hänen kansansa uneksi vain voittoja, hänen sotilaansa - hänen kaarlelaisensa - pitivät suurimpana kunnianansa saada sotia ja kuolla kuninkaan puolesta.

Kaarlelainen.

Ja eteenpäin kulki kuningas Kaarle voitosta voittoon. Hän piti vaarat leikinasiana; luodit näyttivät häntä väistävän. Hän kääntyi kolmatta vihollistansa, Puolan kuningasta August Väkevää vastaan. Siitä ei ollut apua, että August voi paljain käsin puristaa kokoon hevosenkengän: kaiken täytyi väistyä pohjolan sankarin tieltä. Hän kulki leveäin virtain poikki vihollisten nähden; hän kaatoi suuria, urhoollisia, hyvin varustettuja sotajoukkoja. Hän kulki isoisänsä tietä, valloitti koko Puolan valtakunnan, erotti kuningas Augustin hallituksesta ja pakotti puolalaiset valitsemaan uuden kuninkaan, jonka kanssa hän teki liiton. Viimein hän ryntäsi August Väkevän perintömaahan Saksiin ja pakotti vastustajansa rukoilemaan rauhaa.

Seitsemän vuoden kuluttua Narvan taistelusta kuningas Kaarle oli valtansa kukkuloilla. Ei ollut toista nimeä niin uljasta kuin hänen, ei ollut toista sotajoukkoa niin tottunutta voittamaan. Keisarit ja kuninkaat vapisivat, kun nämä pelättävät pohjolan sankarit vielä kerran ilmestyivät Saksaan.

Mutta Jumala havaitsi, että kunnia ja sankarimaine olivat tulleet kuningas Kaarlen mieliteoiksi ja että paljon viatonta verta oli Puolassa vuotanut. Senvuoksi Jumala, joka on väkevintäkin sankaria väkevämpi, asetti määrän kuninkaan voitoille ja sokaisi hänet menestyksellä. Hänen kulkunsa Puolassa oli kuin purjehtijan kulku merellä: kaikki väistyi hänen tieltään, mutta hänen takanansa yhdistyivät aallot, kansa nousi ja karkoitti hänen liittolaisensa. Nyt Kaarle kuningas lopuksi tahtoi valloittaa Venäjän valtakunnan ja retkeili Etelä-Venäjälle, jossa odotti apua kasakoilta. Mutta niinä seitsemänä vuonna, joina hän oli jättänyt venäläiset rauhaan, oli tsaari Pietari ruotsalaisilta oppinut sotataidon ja harjoittanut joukkonsa taistelukuntoisiksi. Kuningas Kaarle tunkeutui yhä etäämmälle eikä saanut apua, näki ainoastaan hävitettyjä maita ja vimmastuneita vihollisia. Hänen sotilaansa seurasivat häntä; uljas sotajoukko sai uusia voittoja, mutta harveni harvenemistaan, ja Pietari voitti ne lisäjoukot, joita Suomesta lähetettiin.

Kesäkuussa v. 1709 kuningas ryhtyi piirittämän Poltavan linnaa Etelä-Venäjällä, 200 penikulman päässä omasta valtakunnastaan. Siinä tsaari Pietari hänet saarsi 55,000 miestä ja 132 tykkiä käsittävällä sotavoimalla. Ruotsin sotajoukossa oli 18,400 miestä; siltä puuttui ruokavaroja ja ruutia, mutta kuningas Kaarlen tapana ei ollut kääntyä takaisin. Oli 28 päivä kesäkuuta. Pelkäämättä, kuten ainakin, ryntäsivät hänen uhkamieliset sotilaansa venäläisten linnoituksia vastaan ja valloittivat ne. Mutta tähän asti haavoittumatonta sankaria oli pyssynluoti nyt pahasti haavoittanut jalkaan, niin ettei hän voinut ratsastaa kentällä järjestämässä taistelua. Syntyi hämmennystä johdossa: osa armeijasta ryntäsi yha eteenpäin ja joutui vangiksi; toinen osa jäi paikoilleen ja sen kimppuun karkasi suuri ylivoima tsaarin itsensä johtamana. Hirmuisen taistelun jälkeen Ruotsin sotajoukon täytyi väistyä; 2,500 miestä oli kaatunut, 2,000 oli vankina; loput kokoontuivat kuninkaan ympärille ja ja marssivat eteläänpäin. Siellä on iso  Dnieper- virta, johon yhtyy pienempi  Worskla- niminen joki. Näiden jokien kulmauksessa joutui ruotsalaisen sotajoukon jäännös taaskin venäläisten ahdistamana saarroksiin. 12,500 miehen täytyi antautua vangiksi; 500 miestä pääsi kuninkaan kera Turkinmaahan.

Pultavan taistelussa kamppaili noin 3,000 suomalaista, jäännöksiä niistä urhokkaista pataljoonista, jotka olivat sotatantereilla harvenneet. Näiden joukossa oli Viipurin, Uudenmaan ja Turun läänin ratsumiehiä, Karjalan rakuunia sekä jalkaväkeä Porin, Uudenmaan ja Turun läänin rykmenteistä. Ne, jotka eivät kaatuneet, vietiin vankeina kauas Venäjälle. Muutamat pakenivat kotimaahansa; toiset päästettiin vapaiksi rauhanteon jälkeen, ja kaikilla oli kummallisia elämänvaiheita kerrottavana.

160. Viipurin valloitus.

Sillä aikaa, kun kuningas Kaarle voitti hyödyttömiä voittoja Puolassa ja halveksi venäläisiä, lähenivät nämä askel askeleelta Suomea ja Itämerta. He hävittivät Viron- ja Liivinmaata, kärsivät usein tappioita, mutta oppivat viimein itse voittamaan. Sitten he valloittivat Inkerinmaan, Suomen esimuurin. Pähkinälinna piti puoliaan niin urhoollisesti, että sen varusväestä oli jäljellä ainoastaan 83 miestä maahan ammuttujen muurien takana, kun se vihdoin antautui. Tsaari itse palveli sotajoukossaan kapteenina. Toukokuun 4 päivänä v. 1703 hän valloitti ruotsalaisen Nevanlinnan Nevajoen varrella, ja toukokuun 16 päivänä hän alkoi sen lähistöön perustaa uutta pääkaupunkia  Pietaria.  Nyt hän samosi 40,000 miehen voimalla Suomeen. Siestarjoella oli 4,000 suomalaista  Cronhjortin  johdossa. Nämä puolustivat miehuullisesti maansa rajaa. Tsaari tyytyi tällä kertaa vain hävittämään rajaseutuja ja palasi takaisin.

Seuraavana vuonna hän valloitti rynnäköllä Narvan. Suomalaiset,  MaydelIin  johtamina, koettivat turhaan tekemällä uskaliaita partioretkiä hävittää uutta Pietarin kaupunkia. Vuonna 1706 lokakuussa hyökkäsi tsaari Pietari 20,000 miehen voimalla Suomeen ja alkoi kiivaasti ampua Viipuria. Kaupunki vapisi, monet talot paloivat, kaikki odottivat rynnäkköä, mutta 17 päivän kuluttua venäläinen sotajoukko lähti odottamatta pois. Viipurin asukkaat luulivat ihmeen tapahtuneen, samanlaisen kuin se, jonka kautta Herra pelasti Samarian syyrialaisten kuninkaan Benhadadin piirityksestä.

Sitten tuli neljä rauhallista vuotta, jolloin Venäjän joukot taistelivat kuningas Kaarlea vastaan. Mutta Pultavan voiton jälkeen tsaari Pietari päätti vihdoinkin valloittaa Viipurin. Maaliskuun 22 päivänä vuonna 1710 ilmestyi venäläinen sotajoukko jäälle ja alkoi piirittää linnaa. Kohta senjälkeen tuli tsaari itse tuoden parhaan väkensä. Venäjän sotajoukko seisoi nyt, 23,000 miehen vahvuisena kaaressa kaupungin ympärillä, ja toista sataa järeätä tykkiä aloitti hirveän ampumisen. Viipurissa oli päällikkönä eversti  Maunu Stjernstråle,  täysiverinen kaarlelainen. Hänellä oli linnaväkenä 4,000 urhoollista miestä; näihin yhtyivät kaupungin porvarit, ja kaikki olivat päättäneet viimeiseen asti suojella tätä Suomen portin lukkoa. Torneja ja muureja, huoneita ja ihmisiä sortui luotien vaikutuksesta, linnan ruutikellari räjähti ilmaan, ainoastaan syvimmissä kellareissa saivat naiset ja lapset suojaa, mutta Viipuri piti puoliaan. Venäläiset tekivät väkirynnäköitä, mutta ne torjuttiin. Tsaari päätti silloin antaa tykkien ratkaista taistelun ja käski ampua kahta kauheammasti. Kesäkuun alussa oli satamanpuoleinen muuri 400 metrin pituudelta soraläjänä, puolet puolustusväkeä oli saanut surmansa, holveissa nääntyi monta haavoitettua, eikä vähääkään apua ollut odotettavissa. Vasta silloin, kesäkuun 10 päivänä, Viipuri antautui, soraan ja veriin peittyneenä, kunniallisilla ehdoilla. Piiritystä oli kestänyt 13 viikkoa, ja vihollinen oli siinä menettänyt yhdeksättätuhatta miestä.

Ehtoja ei täytetty. Linnanväki ja monta kaupungin eloon jääneistä asukkaista vietiin vankeuteen. Kohta senjälkeen antautui Käkisalmi 14-päiväisen piirityksen jälkeen.

161. Napuen taistelu.

Minkätähden Suomi suurimmassa hädässä jätti vahvimman porttinsa avuttomaksi? Sellainen ei ollut kansan mieli: se tarttui aseihin kaukaisimmissakin seuduissa; kautta koko maamme kaikui huuto: "Viipuriin! Viipuriin!" Mutta kuningas oli määrännyt tänne kelvottoman sotapäällikön, jonka nimi oli  Lybecker.  Hän halveksi talonpoikia, uuvutti sotaväkensä eikä ymmärtänyt johtaa kansaa, joka ei mitään mieluummin halunnut kuin puolustaa isänmaatansa. Kaikki kävi huonosti. Ja kuitenkin Suomen kansa oli jo satoja vuosia oppinut voittamaan. Jokainen mies oli sotilas, jokainen vaimo kertoi lapsilleen sankarisatuja. Mutta suurin osa maamme sotakelpoista nuorisoa vuodatti silloin vertansa Inkerinmaalla, Virossa, Liivinmaalla, Puolassa, Saksassa ja Venäjällä - kaikkialla paitsi ei omassa maassa, missä sen voimia enimmin olisi tarvittu. Kuningas käski, kansa totteli, onnettomuus tuli, ja nyt tämä urhoollinen kansa sai uudestaan oppia vanhaa kärsimisen taitoansa.

Viipurin valloitus vaikutti kaikkien sydämiin niinkuin tuulenvihuri, joka tempaa tuvan suulta oven. Kun mielet näin olivat murheen masentamat, tuli rutto maahamme. Syksyllä vuonna 1710 se kulkeutui Virosta laivassa Helsinkiin ja levisi aina Ouluun asti. Ilma oli tyyni, sumuinen ja terveydelle vahingollinen, aurinko kätki kasvonsa, ja viheriä lima peitti vedet. Ihmiset sairastuivat yht'äkkiä ja kuolivat kolmantena päivänä. Moneen taloon ei jäänyt yhtäkään ihmistä eloon. Turussa kuoli 6,000 asukkaasta 2,000, Helsingissä 1,185, Porvoossa 652. Oulun läänissä kuoli kokonaisia kyläkuntia sukupuuttoon. Useat pakenivat saaristoihin ja olivat siellä myöhään talveen. Kun aurinko taas jouluaamuna pilkahti paistamaan, heräsi murheellisten sydämessä uusi toivo. Siitä alkaen helpotti rutto ja taukosi kokonaan seuraavana keväänä.

Silloin oli taas sota käsissä. Kovaa kokenut kansa tarttui jälleen aseihin, hajoitetut rykmentit varustettiin uudestaan. Lybecker erotettiin päällikkyydestä; hänen sijaansa tuli vanha rehellinen  Nieroht,  joka turhaan koetti valloittaa Viipuria takaisin. Hän kuoli pian, ja kuningas uskoi päällikkyyden jälleen Lybeckerille. Kaksi vuotta kului turhiin marssimisiin, häpeälliseen pakoon, ja nuoret sotamiehet itkivät harmista, kun eivät saaneet taistella. Kaukana pohjoisessa kävivät talonpojat molemmin puolin rajaa "sarkasotaa"; silloin ryöstettiin Kajaanin kaupunki. Venäläiset saapuivat jälleen v. 1713. He valloittivat Helsingin, Porvoon, pianpa Turunkin, vaan Lybecker ei tahtonut taistella. Mutta nyt rohkeni Ruotsin valtakunnanneuvosto tehdä kuninkaan tahtoa vastaan ja pani Lybeckerin viralta. Urhea kaarlelainen  Kaarle Armfelt  sai päällikkyyden Suomessa.

Kaarle Armfelt.

Se oli silloin jo liian myöhäistä. Koko Suomi oli vihollisen käsissä, pakolaisia purjehti joukoittain Ruotsiin. Turun akatemia oli aivan autiona. Kuudentuhannen miehen kera Armfelt seisoi PälkäneelIä. Siellä venäläiset kulkivat hirsilautoilla Mallasveden poikki ja pakottivat kovan taistelun perästä suomalaisen sotajoukon vetäytymään pohjoiseen päin. Napuen kylän pelloille Isossakyrössä Armfelt pysähtyi odottamaan venäläisiä. Hänellä oli silloin 4,300 soturia ja 1,500 aseistettua talonpoikaa. Häntä vastaan samosi Venäjän paras sotapäällikkö, ruhtinas  Galitzin,  mukanaan 12,000 miestä, ja 19 päivänä helmikuuta v. 1714 oli Napuen eli Isonkyrön taistelu.

Suomen sotajoukko oli kolme päivää seisonut lumessa ja pakkasessa, molemmin puolin jäätynyttä Kyrönjokea. Kello 11 aamupäivällä venäläiset tulivat jäätä pitkin ja karkasivat suomalaisten kimppuun joen oikeanpuolisella rannalla, tuulen tupruttaessa tuiskulunta ja palavasta kylästä savua näille vasten silmiä. Kahdesti torjuttiin rynnäkkö, vihollisen rivit hajoitettiin, suomalaiset valtasivat kuusi tykkiä. Voitto näytti varmalta, kun kenraali De la Barre suomalaisten ratsumiesten kanssa yht'äkkiä lähti pakoon, joten ainoastaan Turun Iäänin ratsuväki jäi paikalle. Venäläisten rivit järjestyivät taas, suomalainen jalkaväki joutui umpisaarroksiin, ja sen kimppuun käytiin joka taholta; voitto muuttui veriseksi tappioksi. Talonpojat joutuivat epäjärjestykseen ja kaatuivat; sotamiehet asettuivat neliöön ja pitivät puoliaan kuolemaan asti. Useimmat upseerit ja 2,500 miestä kaatui, eräs aliupseeri komensi kolmen rykmentin jäännöksiä. Armfelt taisteli viimeisten joukossa ja murtautui läpi vihollisten Laihian metsään. Ruhtinas Galitzin oli menettänyt 3,000 miestä, ja kuitenkin hän puhui suomalaisten urhoollisuudesta kunnioittavasti. Kunnia oli pelastettu, mutta maa oli menetetty.

Seuraavana keväänä oli Kyrönjoki niin täynnä kuolleita, ettei sen vettä pitkään aikaan saattanut juoda. Meidän ajan viljavat peltovainiot joen rannoilla kätkevät kaatuneiden lahonneet luut.

162. Kajaanin linna ja kivekkäät.

Suomen viimeisen sotajoukon jäännökset vietiin Ruotsin rannikoita puolustamaat. Koko muu Suomi oli jäänyt viholliselle alttiiksi, paitsi pieni  Kajaanin Iinna,  joka vielä kaksi vuotta piti puoliaan metsäin ja erämaiden takana. Sinne samosi venäläinen kenraali Tshekin 4,000 miestä mukanaan joulukuussa v. 1715 ja vaati linnan avaimia. Majuri  Juhana Henrik Fieandt  oli Kajaanin linnan päällikkönä. Hänellä oli 50 vanhaa, aikansa palvellutta, iän ja haavain murtamaa sotamiestä, mutta ne olivat kaarlelaisia, ja Fieandt antoi venäläisille epäävän vastauksen. Näiden täytyi ryhtyä piirittämään niskoittelevaa linnaa. Se ei ottanut oikein menestyäkseen ilman tykkejä. Sotatauti alkoi raivota huonosti varustetussa venäläisleirissä; 1,000 miestä kuoli kuukauden kuluessa. Heidän sijaansa tuli lisäväkeä 3,000 miestä, jotka toivat mukanaan tykkejä. Nyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yöt päivät heidän täytyi muureilla valvoa. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita; pakkanen yltyi niin kovaksi, että heidän sormensa kohmettuivat pyssyä pidellessä. Naiset ja lapset, jotka olivat paenneet linnan turviin, nääntyivät nälkään ja viluun. Sittenkin Fieandt tahtoi puolustautua; hän tahtoi ennen räjäyttää linnan ilmaan kuin antaa sen viholliselle. Mutta hän ei voinut olla kuulematta onnettomain rukouksia: hän antautui 24 päivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että saisi vapaan lähdön.

Kajaanin linna ennen vuotta 1716.

Kun Tshekin näki nuo harvalukuiset, nälän näännyttämät, paleltuneet sotilasvanhukset, jotka kaksi kuukautta olivat uhmanneet hänen koko voimaansa, oli hän vihoissaan surmauttaa heidät kaikki. Silloin yksi hänen eversteistään, Mannstein, riisui miekan vyöltään ja uhkasi luopua Venäjän palveluksesta. Kajaanin linnan puoslustajat saivat jäädä henkiin, mutta heidät vietiin vankeina ja tyhjiksi ryöstettyinä naisten ja lasten kanssa Venäjän sisämaihin. Linnan kellareihin oli jäänyt 7 tynnyriä ruutia. Muutaman päivän kuluttua räjähti linna ilmaan, ei tiedetä miten, ja muurien jäännökset ovat paikallaan vielä tänäkin päivänä, semmoisina kuin ne kuvassa näkyvät, kuohuvan Ämmäkosken saaressa. Tämä linna rakennettiin vuonna 1607, Kaarle IX:n aikana, Koillis-Suomen suojaksi.

Sodan alussa olivat Inkerinmaan talonpojat tarttuneet aseihin ja tehneet partioretkiä Venäjän puolelle. Heidän päällikkönsä  Kivekäs  tuli niin kuuluisaksi, että kansa nimitti sellaisia uskaliaita partiolaisia  kivekkäiksi,  joskus myöskin  sisseiksi.  Suomen talonpojat tarttuivat hekin aseihin ja kävivät sotaa omin päin. Kenraali Nieroht hankki heille aseita, sanoi heitä jalkarakuunoikseen ja nimitti  Taneli Luukkoisen  heidän majurikseen. Heillä oli myös kapteeneja ja luutnantteja, niiden joukossa  Pietari Longström  ynnä muita. Joskus oli heitä 200 tahi 300 miestä yhdessä; usein oli 10, 20 tai 30 tällaista hurjapäistä, kaikissa vaivoissa ja vaaroissa karaistunutta talonpoikaissotilasta väijymässä teiden varsilla; he surmasivat kuljeksivia vihollisia, anastivat heidän kuormastovaununsa, polttivat heidän jyväaittansa tai yllättivät heidät öisin talonpoikaistaloissa. Näin kivekkäät tulivat vihollisen kauhuksi; mutta kun kansa kaikkialla oli heidän puolellaan, antoivat he myöskin aihetta julmiin hävityksiin. Venäläiset olivat siihen aikaan raakoja ja sodan villitsemiä. Kostaakseen kivekkäille he tekivät kaikenlaista väkivaltaa. He pitivät suomalaisia tavattoman jäykkäluontoisena kansana, joka piti hävittää, kun sitä ei saanut kukistetuksi.

163. Tapani Lövingin seikkailut.

Uskaliaimpia kivekkäitä oli Tapani Löving. Hän oli ollut kirjanpitäjänä ja kirjurina, kun hän vuonna 1710 joutui venäläisen partiojoukon vangiksi Karjalassa, mutta karkasi ja löi kasakan kuoliaaksi. Senjälkeen hän meni sotapalvelukseen, sai pienen joukon komennettavakseen ja oli osallisena lukemattomissa seikkailuissa. Ollen aina sukkela, neuvokas ja rohkea, hän alkoi pian käydä sotaa omin päinsä, joskus muutamia kumppaneita mukanaan. Löving kuljeskeli milloin minkinlaisessa valepuvussa maalla ja merellä, tiedustellakseen vihollisen asemaa ja antaakseen siitä tietoja kuninkaalle ja ruotsalaisille päälliköille. Hän oli venäläisten, kanssa usein päivällä kovissa otteluissa; ilvehti tuntemattomana heidän kanssansa illalla; nukkui yön heidän kanssansa samalla lavisalla; otti seuraavana aamuna heidän hevosensa ja aseensa, aluksensa ja saaliinsa; oli kaikkialla pelättynä, kaikkialla vainottu ja kävi sotaansa 11 vuotta uskomattomien vaivain ja alituisen hengenvaaran alaisena. Hänen monista seikkailuistaan kerromme ainoastaan muutamia, semmoisina, kuin hän itse niitä on päiväkirjassaan kuvaillut.

 "Vuonna 1713  komensi minut herra kenraalimajuri Armfelt polttamaan viholliselta Porvoon sillan, ja kun olin sillan korvassa, ampui vihollinen yht'äkkiä muutamulla sadoilla musketeilla niin, että maa allani savusi, mutta ei kuitenkaan saanut sattumaan. Sitten tuli juosten minua kohti sillalle ja tähtäsi minuun muuan mies, jota minä, ennättäen vähää ennen, ampua paukautin rintaan, ja hän osasi minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen osa siltaa poroksi. Takaisin tultuani kohtasi minut herra majuri Gyllenström. ja surkutteli. Sanoi myöskin lisäksi: "Minkä nimen nyt annamme Lövingille, kun hän on menettänyt korvansa?" Minä vastasin: "Menettänyt olen korvani, kuitenkin vain vasemman; mutta moni menettää tässä vielä henkensäkin." Kiskaisin sitten pois korvalehden, joka riippui sivulla. ..."

 "Vuonna 1715.  Kun heräsin eräässä tuvassa Ahvenanmaalla, tuli 3 miestä ovelle, ladatut pyssyt kädessä. Minä tempasin pistoolini, hyökkäsin sukkajalassa suoraan heidän päälleen ja ajoin heidät pois, sittenkuin he olivat laukaisseet pyssynsä, joita minä altapäin töykkäsin niin että kuulat menivät kattoon. Sain silmilleni vain muutamia ruudinjyviä, joiden jälki pysyy hautaan asti. Toverini ja minä juoksimme jäälle, ja heti, kun olimme rannasta lähteneet, laskeutui meidän ja maan välille sanomattoman sakea sumu, mutta edessämme paistoi aurinko niinkuin kirkkaana kesäpäivänä. Jäljissämme tuli 40 venäläistä rakuunaa ja kasakkaa. Olimme eräällä saarella pimeään yöhön asti, käänsimme sitten kenkämme takaperin ja marssimme koko yön. Aamulla tuli tuulenvihuri ja peitti löyhällä lumella jälkemme. Tultuamme Skagön pohjoiselle niemekkeelle kohtasi meitä koko parvikunta venäläisiä; siinä pistettiin kumppani vierestäni kuoliaaksi. Minä hyppäsin korkealta vuorelta alas veteen, jota meri oli sinne heittänyt. Venäläiset eivät voineet minua saavuttaa eivätkä ampua; istuin vuoren rotkossa Kaikkivaltiaan turvissa, riisuin kengät jaloistani, sillä ne jäätyivät kokoon, ja puristelin jalkojani, jotteivät paleltuisi. Vuorella taitoin kuusenoksia alleni ja päälleni, makasin näin puolen yötä ja minua paleli niin, että henkeni ja ruumiini vapisi. Nousin ja kuljin Getan vuorelle kaksi runsasta peninkulmaa sukkasillani, kantaen jäätyneitä kenkiäni. Kun kohmejää koski jalkoihin kipeästi, täytyi kaatuessa käsin ja jaloin ottaa vastaan; joka askel tällä kahden peninkulman matkalla oli verellä merkitty. Maihin tultuani näin risumajan, johon talonpojat olivat vieneet tavaransa, mutta vihollinen oli ottanut kaikki. Sovittelin heiniä jalkaini peitteeksi ja löysin sieltä tyhjän, karkean säkin, jonka käärin ympärilleni, sekä heinäin alta leivän ja pienen rasian, puolillaan voita. Mieleeni tulivat kohta Danielinsanat jalopeurain luolassa: "Herra, muistatko vielä minua?" Tulta tehdessäni tuli vihollinen ulkopuolelle. Minä astelin takaperin meren rantaan, kävelin viluissani edestakaisin vuoren juurella ja katselin jalkojani: ne olivat paleltuneen nauriin näköiset, valkeat aina polviin asti. Minun täytyi niitä hieroa lumella. Viimein tulin Finströmin pitäjään erään lesken luokse; oli 3 päivä maaliskuuta. Konttasin polvillani, hakkasin puita, muurasin takkaa, korjasin ovea, ikkunoita ja lattiata. Eukko huomasi minusta olevan apua, lupasi ruoan ja paransi jalkani. Hän oli kätkenyt lumikinokseen jauhoja voita ja juustoa. Tulipa hänen karjansakin, jonka vihollinen oli vienyt, takaisin nuorat sarvissa. Niin suurta Jumalan ihmetyötä ei voi ikinä syntinen ihminen ymmärtää, joka ei ole ollut hädässä."

 "Vuonna 1717  kesäkuun 8 päivänä purjehdin Falsterbohun ja luin Tanskan, Englannin ja Venäjän laivastot, jotka olivat Kjögen lahdessa. Tänne pysähdyin, tein meriretkiä kesäkuun loppuun asti, otin 52 vankia, 3 alusta, täynnä viinejä ja ruokatavaroita, olin Tanskan laivaston keskellä ja Kööpenhaminan edustalla. Sain sitten kutsun tulla Kuninkaallisen Majesteetin (Kaarle XII:n) luokse, joka oli Lundissa. Hän tutki minulta kahdenkesken venäläisten mieslukua Suomessa ynnä muuta. Annettuani kaikkiin kysymyksiin alamaiset vastaukset tuli kreivi Liewen Hänen Majesteettinsa luokse. Tämä myös puhui muutamia sanoja minun hyväkseni, ja hänen Majesteettinsa lausui kahteen kertaan minulle tämän kiitoksen: "Me näemme, ettei Löving ole pelkuri", - johon minä vastasin: "Minä en koskaan pelkää, en Jumalan enkä kuninkaan, vielä vähemmän viholliseni edessä. Sillä minulla on armollinen Jumala ja oikeutta harrastava kuningas, joka palkitsee, jos teen pahoin tai hyvin. Vihollistani en pelkää, sillä pelko ei auta vähääkään." - Sitten sain 100 tukaattia ja matkaa varten 50 plootua. Nousin katsomaan, kuinka Hänen Majesteettinsa kirjoitti; jolloin Hänen Majesteettinsa työnsi kaikki luotaan, taputti minua olalle ja sanoi: "Rakas Lövingini, lähtekää huomenna ja toimittakaa kaikki hyvin, niin kuormat pian lähetetään Suomeen; pidämme teidät muistissa. ..."

"Jumalan suurta, ihmeel]istä armoa ja hyviä töitä, niin myös sitä onnea, jonka Hän on minulle suonut, en viimeiseen hengenvetooni unhota, vaan iloisella sydämellä sanon: Jumala olkoon suuresti kiitetty ja kunnioitettu! Sillä rukous on minun väkevyyteni, minun miekkani ja aseeni, joka minua suojelee hädän aikana. Jumala vahvistakoon minun uskoani viimeiseen loppuun asti! Amen."

Tapani Löving kuoli Porvoon pitäjässä 88 vuoden vanhana.

164. Isonvihan aika.

Ruhtinas Galitzin määrättiin valloitetun Suomen ylimmäksi päälliköksi. Hän oli ihmisrakas mies, joka rankaisi sotamiestensä väkivallantöitä ja koetti saada järjestystä maahan. Tämä ei ollut helppoa, kun niin monta pappia, tuomaria ja muuta virkamiestä oli paennut Ruotsiin. Mutta Etelä- ja Keski-Suomessa saatiin jonkinlainen hallinto toimeen; kansan täytyi vannoa uskollisuudenvala Venäjän tsaarille ja maksaa veroa Venäjän kruunulle. Etäiseen Pohjanmaahan ei ulottunut lempeän ruhtinaan valta; siellä jatkui sota kaikessa julmuudessaan.

Syksyllä v. 1714 laski Venäjän laivasto sotajoukkojä maihin pohjoispuolella Uuttakaarlepyytä. Silloin syntyi pako ja kansanvaellus, jolla ei ole vertaista. Kirkonkellot oli jo ennen kaivettu maahan tai upotettu jokin ja järviin. Se, jolla oli hevonen ja rattaat, pani rattaille lapsensa ja kaikki, mitä kiireessä ennätti saada mukaansa, paetakseen pohjoista kohti. Tiet olivat täynnä loppumattomia pakolaisjoukkoja. Jos pyörä särkyi, ei ollut aikaa korjata vikaa; kaikki täytyi jättää siihen paikkaan. Jäljessä kulkevain huuto saattoi peloittaa satoja edellä-ajajia niin, että he viskasivat pois ruoat ja vaatteet, jättivät kaikki ja juoksivat metsään. Merellä nähtiin niin paljon pakenevia veneitä, että rannalla olevat pakolaiset luulivat niitä Venäjän laivastoksi ja taas viskasivat kaikki pois. Muutamia veneitä Venäjän laivasto veikin merelle; toisia veneitä meni Ruotsin kaupunkiin Uumajaan, mutta vihollinen seurasi jäljessä ja poltti veneet sekä kaupungin. Toiset taas etsivät turvapaikkaa Hailuodossa Oulun edustalla, mutta sinne tuli yöllä kasakoita ja ne surmasivat pakolaiset. Monin paikoin tekivät talonpojat vastarintaa, sijoittuivat maanteiden varsille ja ampuivat kuljeksivia vihollisia. Tästä lisääntyivät hirmuisuudet ja viheliäisyys. Murhat ja poltot raivosivat hillitsemättä. Useita kidutettiin kuoliaiksi tahi pakotettiin avojaloin juoksemaan lumessa kasakkain hevosten jäljessä. Kaupungit ryöstettiin, Pietarsaari poltettiin; Oulussa tehtiin kaikenlaisia ilkitöitä.

Rangaistaksensa vastustusta ja estääkseen hyökkäystä Pohjois-Ruotsista tsaari Pietari käski hävittää koko Pohjanmaan Kemiä myöten. Lumi ja umpitiet pelastivat pohjoispuolella Oulua olevan maan; mutta Liminka, Saloinen ja pohjoispuoli Pyhäjoen pitäjää olivat perinpohjin hävitetyt, kun Vaasassa asuvan venäläisen maaherran  Tiesenhausenin  toimesta käsky peruutettiin. Vuonna 1714 hävitettiin Ahvenanmaa niin perinpohjin, että sen suuressa saaristossa seitsemään vuoteen ei tavattu ihmisasuntoa. Mutta Suomesta kävi se maine, että se saattoi asettaa parhaat sotamiehet. Sellaisia tsaari Pietari mielellään tahtoi saada palvelukseensa ja käski senvuoksi ottaa nuoria Suomen miehiä, missä näitä vain tavattiin, ja muodosti niistä sotajoukkoonsa kaksi rykmenttiä. Avarassa Venäjänmaassa oli myöskin autioita ja hävitettyjä seutuja. Sinne vietiin tuhansittain miehiä, naisia ja lapsia Suomesta, paiskattiin hevosen selkään tai ajettiin joukoissa palvelemaan Venäjän herrain maatiloilla. Limingasta yksin oli 124 henkeä surmattu ja 454 viety vankeuteen. Venäläisvallan viimeisinä vuosina saatiin jonkinlainen hallitus Pohjanmaallakin toimeen, ja arvokkaampain talonpoikain täytyi kerätä veroja Venäjän kruunulle.

Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä  "Ison vihan aika"  on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: "Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää". Toiset sanoivat: "Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa."

Niin, totisesti oli Suomi sillöin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niinkuin kuningas David 141:sessä psalmissa: "Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin, sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!" Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: "Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät; sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut."

Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja senvuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksia kestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja taas kukoistaa, - sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtoansa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennenkuin se on tehtävänsä suorittanut.

165. Kuningas Kaarle XII muisto.

Pultavan taistelun jälkeen kuningas Kaarle olekeli viisi vuotta pakolaisena uskottomien turkkilaisten luona, taivuttaakseen heitä sotaan Venäjää vastaan. Siellä hän taas tuli kuuluisaksi urhoollisuudestaan, kun turkkilaiset tahtoivat hänet karkoittaa hänen asunnostaan Benderistä; mutta huonosti kuningas saattoi hallita valtakuntaansa lähettämällä kirjeitä ja kuriireja 200 peninkulman päästä. Huonosti onnistui turkkilaisten sota Venäjää vastaan. Silloin kuningas ratsasti taas valtakuntaansa, ja kaikki odottivat parempia aikoja. Mutta sotajoukkojen Jumala oli hylännyt kuninkaan, kuten tämä oli hylännyt kansansa. Voitto ei enää seurannutkaan hänen sotalippujaan; vuosi vuodelta hänen valtakuntansa vaipui yhä suurempaan köyhyyteen ja ahdinkoon. Urhoollisena niin kovan kuin hyvänkin onnen päivinä hän soti vieläkin väistymättä, vaikka joka suunnalta vihollisten ympäröimänä. Aikana, jolloin Suomi kamppaili kuoleman kanssa, kuningas Kaarle tahtoi valloittaa Norjan, ja siellä hänet kaatoi eräänä pimeänä talviyönä lopulla vuotta 1718 Fredrikstenin linnasta ammuttu luoti. Samana talvena tuhoutui suurin osa Suomen viimeistä armeijaa, jonka kuningas oli lähettänyt Kaarle Armfeltin johdolla valloittamaan Keski-Norjaa. Suomalaisten täytyi palata takaisin, ja uudenvuoden yönä heidät yllätti yhtäkkiä tuntureilla lumimyrsky, jossa 600 miestä paleltui kuoliaiksi ja monet joutuivat raajarikoiksi, kun olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa.

Kuningas Kaarle oli verraton sotasankari: ruotsalainen urhoollisuudessa, suomalainen kestävyydessä, niin että hänestä on sanottu: "ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi". Ei yksikään kuningas ole ensin koroittanut valtakuntaansa suurempaan kunniaan ja sitten syössyt sitä syvempään häviöön. Mutta jälkipolvet unhottivat hänen virheensä ja muistivat vain hänen hyvät puolensa. Ruotsalaiset unhottivat kärsimyksensä ja kadotetun valtansa ja ylistivät ihailtua sankariansa. Eivätkä suomalaisetkaan tahtoneet uskoa, että kuningas Kaarle oli heidät suurimmassa hädässä hylännyt. Hänen urotyönsä kulkivat satuina vanhojen ja nuorien kesken. Niin kauan kuin yksikin Kaarle XII:n sotilaista Suomessa eli, otti hän kunnioittaen hatun päästään joka kerta, kun hän kuuli kuninkaan nimen mainittavan. Harmaapäisestä Suomen kaarlelaisesta onkin piispa Franzén sepittänyt kauniin laulun, josta tähän liitämme suomennettuina muutamia säkeistöjä.

Vanha soturi.

Saimaassa saar' on, maille sen
muut ani harvoin kulkee
kuin lokit aavan myrskyisen,
mi syliinsä sen sulkee.
Sen niemell' yhä törröttää
petäjä käyrä, sammalpää.

Siin' istui alla petäjän
mies muinaisaikalainen,
soturin hattu päässähän
ja parta hopeainen,
sininen takki, taljavyö: *)
ei nykyaikaista se työ.

Tien kyynel oli kyntänyt
kasvoihin kuihuneisiin,
ja illan viima koski nyt
hiuksiin harvenneisiin;
hymyillen milloin taivaaseen
hän katsoi, milloin syvyyteen.

Jok' ehtoo monet vuodet hän
siin' istui pimennossa
samainen puku yllähän
ja samass' asennossa;
kuin haamu muinaismaailman
hän silmiss' oli katsojan.

"Mies Kaarlen olen viimeinen -"
näin katseell' uljahalla
hän nousi, korkeeks' kohoten -
"viimeinen ilman alla,
mi Kaarlen näin." Tuon nimen vaan
kun lausui, nosti hattuaan.

"Mun kaltaiseni hälläkin
vyö, nuttu oli yllä.
Mutt' tulessa kun oltihin,
hän sankar' oli kyllä,
suur' voitettuna, voittaissaan,
mutt' suurin kenties kuollessaan ..."

"Koht' olen satavuotinen,
mutt' tyynnä istun tässä;
ma isänmaani jälkehen
en viihtyis' elämässä." -
Näin lausui; siitä päivinpä
ei häntä enää nähtynä.