Kuudes luku. Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.

166. Uudenkaupungin rauha ja vapaudenaika.

Sittenkuin Ruotsin ja Venäjän edustajat kauan olivat neuvotelleet ja Venäjän laivasto hävittänyt Ruotsin rannikkoa, tehtiin vihdoin näiden molempain valtain kesken toivottu  rauha Uudessakaupungissa  30 päivänä elokuuta v. 1721. Ehdot olivat Ruotsin valtakunnalle kovat. Sen täytyi luovuttaa Venäjälle kauniita hedelmällisiä maita: Viro, Liivinmaa, Inkerinmaa, Viipurin kaupunki ja suurin osa Viipurin lääniä sekä eteläosa Käkisalmen lääniä ynnä Laatokan rannikko. Venäläiset luopuivat vielä samana syksynä muusta Suomesta, joka edelleen jäi Ruotsin vallan alaiseksi, ja maksoivat Ruotsille määrätyn rahasumman. Eräs suomalainen mies, kreivi Lillienstedt, papinpoika Porista, sai surullisen tehtävän Ruotsin edustajana allekirjoituksellaan vahvistaa isänmaansa silpomisen.

Uudenkaupungin rauhansopimuksen johdosta siirtyi ylivalta pohjoismailla Ruotsilta Venäjälle, joka tästä ajasta alkaen oli mahtavimpia valtakuntia ja arvonimeltään keisarikunta. Suomi, joka oli kadottanut esimuurinsa, Inkerinmaan, ja osan alueestaan, jäi nyt itse vain Ruotsin kilveksi Venäjän kasvavaa voimaa vastaan. Täällä ei ollut enää turvallisuudesta takeita, kun Viipuri oli venäläisten vallassa ja heidän uusi pääkaupunkinsa Pietari oli aivan likellä maamme rajaa. Eivätkä suomalaisetkaan enää luottaneet Ruotsin apuun, kun he Ison vihan aikana olivat jääneet niin kokonaan oman onnensa nojaan ja Ruotsin valta oli nyt Venäjän rinnalla niin vähäpätöinen. Senvuoksi jo moni aavisti, että koko Suomi ennemmin tai myöhemmin oli tuleva Venäjään yhdistetyksi. Kummallinen epävarmuus vallitsi. Kaikki tahtoivat uskollisesti pysyä vanhassa liitossaan Ruotsin kanssa, mutta kukaan ei tietänyt, kuinka kauan se vielä saattaisi kestää. Ja niin joutui Suomen kansa enemmän kuin ennen ajattelemaan itseänsä ja kuinka se voisi itsekseen menestyä. Tähän asti oli kansamme ollut ruotsalaisten opissa, ja paljon oli sillä vielä oppimista; mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksen jälkeen alkoi ikäänkuin uusi oppijakso, jossa oppilas kasvoi suuremmaksi ja oppi ajattelemaan. omin päin. Sitä ei heti huomattu, mutta myöhemmin se selveni enemmän. Uuden ajan aatteet alkoivat hiljalleen kypsyä. Suomi oli onnettomuudestaan paljon oppinut, ja kansan mieli oli vuoden 1721 jälkeen toinen kuin sitä ennen.

Ruotsi oli onnettomuudesta uuvuksissa, aivan kyllästynyt sotiin ja kuninkaan yksinvaltaan. Tuskin oli tuo pelätty sankari kuollut, kun jo kaikki tahtoivat vapaampaa hallitusmuotoa. Kaarle XII oli kuollut naimatonna. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensa Ulrika Eleonora Ruotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Viimeksimainittu jätti kruunun puolisollensa Hessenin Fredrikille, ja tämä tuli kuninkaaksi ottaen nimen Fredrik I.   Molempain täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa ja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto. Kaikki valta oli tästä lähtien oleva kansaa edustavien valtiosäätyjen eli valtakunnan neljän säädyn edusmiesten käsissä. Säätyjen oli määrä joka kolmas vuosi kokoontua valtiopäiville, säätää lakeja, määrätä sodasta ja rauhasta sekä valtakunnan hallituksesta. Valtakunnanneuvosto oli säätyjen asettama ja pani niiden päätökset täytäntöön. Kaikki asetukset oli annettava kuninkaan nimessä, ja. hänen oli ne allekirjoitettava, mutta ei oman tahtonsa, vaan neuvoston ja valtiosäätyjen tahdon mukaan. Hänellä oli kuninkaan arvo, mutta ei valtaa; hän oli nimenä ja kilpenä, jonka takana vapaa kansa hallitsi valtakuntaa. Sellaista hallitusmuotoa on muissa maissa nimitetty tasavallaksi eli kansanhallitukseksi. Mutta Ruotsia ja Suomea sanottiin edelleen kuningaskunnaksi, koska kansa oli siihen tottunut ja pelkäsi herrainvaltaa. Kaikki, paitsi kuningas, iloitsivat alussa saavutetusta vapaudesta, ja senvuoksi nimitettiin tätä aikaa vapaudenajaksi.

167. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.

Suurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein, että Jumala valitsee voimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja alakuloisia mieliä. Sellainen voimallinen Jumalan välikappale oli Arvid Horn, suurin ja etevin valtiomies, minkä Suomi siihen asti oli synnyttänyt.

Arvid Horn.

Hän oli syntynyt Vuorentaan kartanossa Halikon pitäjässä vuonna 1663 ja oli samaa mainiota Kankaisten Hornien aatelissukua kuin kuuluisat sotapäälliköt Eevert ja Kustaa Horn. Hän aloitti uransa köyhänä ylioppilaana Turussa, meni sitten sotapalvelukseen ja taisteli vieraassa maasta turkkilaisia vastaan. Vuonna 1696 Horn oli Upsalassa, ja silloin tapahtui, että leskikuningattaren hevoset pillastuivat laukkaamaan linnan mäkeä alas. Kuningas Kaarle XI huusi: "Eikö kukaan voi pelastaa kuningatarta?" Silloin ratsasti Horn semmoisella vauhdilla hevosia vastaan, että ne kaatuivat ja hänen oma hevosensa samoin, mutta kuningatar oli pelastettu. Siitä päivästä alkoi hänen onnensa. Hän sai päällikkyyden, vuodatti vertansa Kaarle XII:n ensimmäisissä voitollisissa taisteluissa, ollen hänen urhoollisimpia henkivartijoitaan. Kun Puolan kuningas erotettiin hallituksesta ja uusi kuningas kruunattiin, oli Horn, kuten ennen hänen maanmiehensä Arvid Wittenberg, Puolan pääkaupungin päällikkönä. Mutta hän ei hyväksynyt Puolan sotaa, sai luvan palata Ruotsiin ja tuli siellä valtakunnanneuvoston etevimmäksi mieheksi. Hänellä oli raskas ja epäkiitollinen tehtävä näinä kovina aikoina, jolloin kuningas Kaarle oli kaukana poissa ja kaikki oli sekasorrossa.

Hän auttoi monta onnetonta suomalaista pakolaista Ruotsissa; hän keksi neuvon, kun useimmat luulivat Ruotsin valtakunnan olevan auttamattomasti hukassa. Hän ei pelännyt kuninkaan epäsuosiota eikä vihamiestensä parjauksia, kun vain saattoi tämän valtakunnan pelastaa perikadosta. Horn etupäässä sai kuninkaan kuoleman jälkeen toimeen vapaan hallitusmuodon; sitten hän oli myöskin Ruotsin valtakunnan hallituksen johtavana miehenä lähes 19 vuotta. Silloin tehtiin rauha kaikkien vihollisten kanssa. Valtakunta voimistui jälleen, kaikki sekasorto korjattiin, velat maksettiin, varallisuus palautui, ja Ruotsin valtakunnan parannettu laki hyväksyttiin Hornin hallitessa vuonna 1734. Tämä 1734 vuoden laki julkaistiin v. 1759 myöskin suomennoksena ja on näistä ajoista asti suojellut kaikkien kansalaistemme vapautta ja oikeutta.

Tähän aikaan kohosi Suomi ikäänkuin tuhasta. Jo syksyllä v. 1721 alkoivat pakolaiset palata Ruotsista, huolimatta meren myrskyistä, joihin moni hukkui. Talvella, keväällä ja kesällä v. 1722 olivat tiet täynnä tällaisia palaavia pakolaisia ja Venäjältä vapautettuja vankeja, jotka suurissa joukoissa, hädän- ja huolenalaisina, etsivät entisiä kotejaan hävitetyssä, mutta aina rakkaassa ja ikävöidyssä isänmaassaan. Tiet olivat rappiolla, sillat poissa, ei ollut hevosia, ei ruokavaroja, autiota oli kaikkialla. Kun nämä pakolaiset löysivät entisen talonsa tai kylänsä paikan, olivat huoneet poltettuina, paljaiksi ryöstettyinä tai ikkunattomina ja katottomina, kaivt muualla täytettynä, pellot metsittyneinä, linnut olivat tehneet pesänsä hoidottomaksi, autioksi jääneeseen kirkkoon. Lapset kyselivät turhaan vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Kukaan ei tietänyt heidän kohtaloansa; ani harvoin löydettiin joku, jonka luultiin iäksi päiviksi kadonneen. Ja kuitenkin itkivät nämä köyhät pakolaiset ilokyyneleitä, kun taas astuivat rakkaan kotiseutunsa maalle. He alkoivat uusin voimin jälleen rakentaa tupaa, raivata niittyä, kuokkia peltoa ja kulkea pitkiä matkoja hankkiakseen itselleen hevosen tai lehmän. Ruotsin hallitus heitä auttoi, myönsi verovapautta määrävuosiksi ja lähetti tänne taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa ja esittämään keinoja sen parantamiseksi.

Niin suuri hävitys ei ollut hetkessä korjattu. Se kävi hitaasti ja kysyi paljon vaivaa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä. Ensimmäiset viljat vei kato; usein pedot repivät vasta hankituri karjan. Moni näki palatessaan talonsa uusien asukkaiden hallussa, ja kauan kesti, ennenkuin järjestys ja laki, Jumalan sanan saarnaaminen ja koulujen opetus jälleen saatiin kuntoon. Mutta eteenpäin kuitenkin mentiin, toivo ja luottamus huojensi kaikkia kärsimyksiä. Turun akatemia aloitti taas toimintansa, ja viisi tai kuusi vuotta rauhanteon jälkeen alkoi hävitetty maamme jälleen kukoistaa.

Kun sota oli riistänyt kaikki nuoremmat miehet, oli alussa maamme väestönä enimmiten ukkoja, naisia ja lapsia. Vähitellen lapset kasvoivat, naivat varhain ja alkoivat autiotiloja viljellä. Jumala on luontoon pannut voiman, joka ikäänkuin kiirehtii korvaamaan suuria hävityksiä. Joka perhekunnassa oli siihen aikaan ihmeellisen suuri joukko lapsia. Ja näin väkiluku lisääntyi nopeasti, niin että miespolven kuluttua maassamme taas oli yhtä monta asukasta kuin ennen Isoa vihaa.

168. Lappeenrannan taistelu.

Arvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut ylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta rukouksia talonväkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen hallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia voimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.

Mutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineen unhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi, joka muisteli vain kaarlelaisten voittoja, mutta oli unhottanut niiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen hallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsä hatuiksi, sillä hattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä. Sitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi hatuista myssyiksi, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi puoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä vallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin ymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi enimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.

Tukholman valtiopäivillä v. 1788 sai hattujen puolue voiton ja asetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti syyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten kiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja muutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen kunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän, kuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja varattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen vapaana ja kukoistavana.

Sangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin viisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän valtaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään vierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä tahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa valtaistuimelle Pietarin tyttären Elisabetin siinä toivossa, että hän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat, jotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt. Suomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia Pietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle ilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan mitään maakuntia takaisin. Vähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v. 1741 tuima sota.

Saimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan kaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin Ruotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000 miehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan, jossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel oli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista ja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät ruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta heidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään rinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa sivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti pakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät voitettin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan. Täällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain. Lappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta venäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500 kuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli kenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan, mutta liian myöhään.

Näin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin, jopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi. Useat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot, sotapäällikkö Lewenhaupt epäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan ja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon, ja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään tullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden, ja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin Lewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja peräytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman toisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa, kumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli joukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen piirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turun-tielle länsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja suomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat palata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin. Venäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko Suomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.

Tämän sodan aikana, jota sanottiin "Pikku vihaksi", kärsi Suomi tosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset säästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat tänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun Ruotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen perintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä pientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v. 1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.

Näin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen lisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen sotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta kansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien sotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock pantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman edustalla.

169. Hyödyn aikakausi.

Nyt käsitti jokainen, että Ruotsin samoin kuin Suomenkin sotaisen suuruuden aika oli lopussa. Sotaisen mielen ja sotaiset muistot veivät viimeiset jäljellä olevat kaarlelaiset mukanansa hautaan. Nyt käytiin vain sana- ja kynäsotaa, varsinkin puolueiden taistellessa valtiopäivillä. Horn ja hänen myssynsä olivat jo alkaneet, kuten itse sanoivat, "valloittaa takaisin valtakunnan menetetyt maakunnat sen omassa piirissä", s.o., he tahtoivat tästä lähin perustaa valtakunnan voiman lisääntyvään viljelykseen ja karttuvaan varallisuuteen. Hattujen täyty ryhtyä samanlaisiin rauhallisiin valloituksiin. Ja näin ajan vallitseva henki suuntautui etupäässä kaikenlaisiin hyödyllisiin parannuksiin, jonka vuoksi tätä aikakautta on nimitetty "hyödyn aikakaudeksi".

Ruotsin hallitus oli ollut varsin hyväntahtoinen Suomea kohtaan, joka olikin valtakunnan kilpenä itää vastaan ja asetti niin urhoollisia sotamiehiä. Mutta Ruotsi oli ruotsalaisille rakkain, ja siitä johtui, että rauhan aikana parannuksia toimeenpantaessa Suomesta ei pidetty huolta. Suomen valtiopäivämiehet olivat nyt kaikki yksimieliset ja vaativat tällaisia parannuksia omallekin maallensa. Heidän oikeutettuja toivomuksiansa täytettiinkin. Tänne lähetettiin taas taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa. Sodasta kärsineet saivat verojen huojennusta. Lainajyvästöjä perustettiin, 20 maanmittaria lähetettiin tänne isoajakoa toimittaman. Koskia ruvettiin perkaamaan, soita ojittamaan, vuorimalmeja etsimään ja rautatehtaita rakentamaan. Koetettiin tuoda maahan hyödyllisiä ulkomaankasveja ja perustettiin senvuoksi taimitarha Turun lähelle. Akatemiaan asetettiin erityinen opettaja kaikkia maatalouteen kuuluvia asioita varten. Apteekkeja ja sairaaloita perustettiin; ensimmäistä kertaa asetettiin nyt oppinut lääkäri jokaiseen lääniin. Kauppaa ja meriliikettä oli mieli parantaa; mutta vaikea oli päästä siitä vanhasta harhaluulosta, että hallituksen muka tuli ryhtyä kaikkeen ja ohjata vapaata kauppaa pakkokeinoilla. Vasta monien ja pitkien riitojen jälkeen saivat entistä useammat Suomen merikaupungit vihdoinkin v. 1765 tapulioikeuden eli vapauden lähettää laivansa sinne, missä kauppa parhaiten kannatti; mutta toiset saivat purjehtia ainoastaan Itämerellä ja toiset muihin valtakunnan satamiin. Tästä ajasta alkaen lisääntyi maamme laivaliikenne.

V. 1749 pantiin pappien muistiinpanojen perusteella alkuun ensimmäinen väenlasku, ja silloin oli Ruotsin Suomessa 420,000 asukasta eli neljäs osa valtakunnan väestöstä. Siihen asti olivat kaikki käyttäneet vanhaa ajanlukua, joka vähitellen oli jäänyt 11 päivää jälkeen vuoden todellisesta ajasta. Mutta v. 1753 jätettiin helmikuusta 11 päivää pois, niin että hypättiin 17 päivästä helmikuuta 1 päivään maaliskuuta. Ja täten pantiin käytäntöön uusi, oikeampi ajanluku eli uusi luku. Venäjällä edelleen käytettiin vanhaa lukua eli ajanlaskua, joka vihdoin oli 13 päivää jäljempänä todellista aikaa. Nyt on sielläkin siirrytty uuteen ajanlaskuun.

Hyödyn aikakaudella syntyi Ruotsissa mainioita tiedemiehiä, runoilijoita ja taideniekkoja. Suomi kulki hitaasti perässä. Niinkuin se ennen oli Ruotsin valtakunnan puolesta uhrannut vertaan ja sotilaitaan, niin se alkoi nyt yhä enemmän valtiomiehillä, lainsäätäjillä ja taitavilla virkamiehillä hyödyttää tätä valtakuntaa. tieteet alkoivat kukoistaa Turun akatemiassa. Siellä painettiin nyt monta kirjaa ja oppineitten tutkimusta historian, luonnontieteen ja maatalouden alalta. V. 1766 valtiosäädyt säätivät perustuslain painovapauden turvaksi, joten sananvalta - joka lähinnä omantunnon vapautta on ihmisen kalleimpia oikeuksia - turvattiin jokaiselle, kun hän vain otti oikeustossa vastatakseen, jos oli rikkonut.

Myssyt ne saivat toimeen tapulioikeuden laajennuksen ja painovapauden, joita hatut olivat kovin pelänneet. Hatut olivat taas aloittaneet mielettömän sodan, tällä kertaa Preusseja vastaan, ja kun sota kävi huonosti, pääsivät myssyt voitolle. Tästä n.s. "Pommerinsodasta", joka päättyi v. 1762, oli kuitenkin se hyöty, että suomalaiset sotamiehet kotiin palatessaan toivat perunoita laukuissaan mukanaan; ja siitä ajasta alkaen ruvettiin vähitellen perunoita viljelemään nauriiden sijasta, jotka siihen saakka olivat olleet yleisiä. Samaan aikaan alkoi kahvi ja tee tulla käytäntöön meidän maassamme.

Maamme asema Venäjään nähden oli epävarma ja vaaranalainen. Paitsi sitä aluetta, jonka Suomi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt, se oli nyt menettänyt myöskin osan Savoa, jonka jakoi kahden valtakunnan kesken kartalle mielivaltaisesti merkitty raja, kulkien kyläin ja tilusten poikki, niin että toinen puoli taloa oli Ruotsin ja toinen puoli Venäjän aluetta. Ruotsinpuoleisella Savolla ei ollut yhtään likeistä merisatamaa. Senvuoksi perustettiin Loviisan kaupunki, jota alussa nimitettiin Degerbyksi, ja kaupungin edustalle rakennettiin Svartholman linnoitus. Mutta maamme tarvitsi vahvempaa varustusta, se kun oli itäiset linnansa menettänyt. Silloin alkoi Augustin Ehrensvärd  v. 1749 rakentaa seitsemälle saarelle Helsingin sataman suulle erinomaisen vahvaa Viaporin linnoitusta eli nykyistä SuomenIinnaa. Tämä mainio ja nerokas mies kuului sukuperältänsä (äidinpuoleiselta) Ruotsiin, mutta hänen parhaat työnsä ja hänen hautansa ovat Suomen omia. Hän oli syntynyt Vestmanlannissa, mutta on Suomenlinnassa haudattuna "töittensä keskellä".

Suomen kansa oli kahtia jaettu, kuten maakin. Monet liittyivät nyt enemmän Ruotsiin, toiset enemmän Venäjään; muutamat haaveksivat sitä itsenäisyyttä, jonka keisarinna Elisabet oli maallemme tarjonnut. Muissa maissa synnyttää sellainen kummallinen tila kapinaa ja eripuraisuutta. Täällä pysyi kansa uskollisena ja rauhallisena. Mutta meidän kansamme kävi nyt valtiollisen vapauden koulua; Suomen valtiopäivämiehet hallitsivat Ruotsin valtakuntaa yhdessä ruotsalaisten knssa. Siitä oppi moni ajattelemaan maamme asemaa ja maamme suomalaista kansaa.

Siihen aikaan alkoi myöskin uusi valistus ja hienommat tavat voittaa alaa maamme sivistyneissä kansanluokissa. Enimmät uutuudet tulivat Ranskasta - hyvää ja huonoa sekaisin. Raakuus ja ennakkoluulot alkoivat kadota, mutta myöskin Jumalan sanan voima ja esi-isäin yksinkertaiset hyveet haihtuivat nyt monen sydämestä. Hyödyn aikakausi mietti paljon ja sai paljon aikaan. Jumala hajoitti tuuleen tyhmät ajatukset, mutta antoi hyvien itää hedelmällistä tulevaisuutta varten.

170. Kuningas Kustaa III.

Vapaudenajan kuninkailla oli hallitsijan arvo ilman valtaa, mutta kansaan juurtunut kunnioitus tuotti heille enemmän vaikutusvaltaa, kuin mitä laki oli heille varannut. Fredrik I oli nuoruudessaan sotasankari ja vanhoilla päivillään taitava metsästäjä. Turhaan koetettuaan saada suurempaa valtaa hän välitti sangen vähän valtakunnan hallituksesta, piti huolta huvituksistaan ja laiminlöi puolisoaan, kuningatar Ulrika Eleonoraa, joka oli hänelle kuninkuuden toimittanut. Fredrikin kuoltua v. 1751, tuli v. 1743 valittu perintöruhtinas, Holstein-Gottorpin sukuhaaraa oleva Aadolf Fredrik, Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli rehellinen, valtakuntansa parasta tarkoittava mies, mutta yhtä hyväluontoinen ja heikko, kuin hänen puolisonsa Lovisa Ulrika, Preussin prinsessa, oli nerokas, kiivas ja vallanhimoinen. Tämä pyrki laajentamaan kuninkaanvaltaa, oli alinomaa riidassa valtakunnanneuvoston kanssa, kärsi usein katkeraa nöyryytystä ja pakotettiin ottamaan lapsilleen valtiosäätyjen määrämät opettajat. Kun kuningas kieltäytyi kirjoittamasta nimeänsä neuvoston päätöksien alle, painettiin se niihin leimasimella.

V. 1752 kuningas Aadolf Fredrik matkusti Suomessa, jossa ei kukaan Ruotsin kuningas suuren Kustaa Aadofin jälkeen ollut käynyt. Moni ruotsalainen piti tätä ihmeellisenä sankarityönä, ikäänkuin kuningas olisi uskaltanut henkensä villi-ihmisten ja pakanain käsiin. Tätä hyvää, ystävällistä kuningasta juhlittiin ja katseltiin, missä hän vain kulki: pystytettiinpä muistomerkkikin ruohokentälle, jossa hän söi aamiaista. Hän antoi Loviisan kaupungille kuningattarensa nimen, kuunteli kärsivällisesti pitkiä puheita, joita ei ymmärtänyt, ja matkusti sitten vammatta ja vauriotta takaisin Ruotsiin.

Kuningas Kustaa III.

Kun Aadolf Fredrik kuoli v. 1771, tuli hänen vanhin poikansa Kustaa, joka silloin oli ulkomaanmatkalla, kuninkaaksi ja oli Kaarle XII:n jälkeen ensimmäinen Ruotsissa syntynyt kuningas. Tällä nuorella prinssillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lumoavat ihmisten sydämiä: äly, sukkeluus, hilpeys, kaunopuheisuus, arvokas, ystävällinen ja viehättävä seurustelutapa. Hän oli kasvatettu sen ajan hienoimman ranskalaisen sivistyksen mukaan ja oli Euroopan hovien ihastuksena, ennenkuin hän tuli Ruotsin ja Suomen ihastukseksi. Tämän hohtavan kuoren alla ei kuitenkaan ollut lujaa sydäntä, sillä siinä ei ollut lujaa uskoa. Hän oli kaikkia kohtaan lempeä ja jalomielinen; hänellä oli ylevät ajatukset kuninkaan velvollisuuksista, ja hän tahtoi ennen kuolla kuin panna alttiiksi valtakuntansa kunniaa ja itsenäisyyttä. Tämän kuninkaan hallitus oli kuin auringonpaiste sadekuuron jälkeen. Hän salli alhaisimman ja köyhimmänkin esittää valituksensa, ja kansa rakasti häntä yhtä paljon, kuin vallitsevat herrat häntä pelkäsivät ja epäilivät.

Vapaudenaika ei ollut enää samanlainen kuin Hornin hallitessa. Ei mikään laki voi tehdä vapaaksi sitä, jonka omasta povesta puuttuu vapauden perijuuri, ja vapauden ensimmäinen ehto on voida osoittaa itsensäkieltämistä, jotta kaikki tulisivat vapaiksi. Tätä eivät voineet ne hatut eivätkä ne myssyt, jotka valtakuntaa nyt hallitsivat. He vainosivat vastustajiansa ja harrastivat enemmän puolueensa menestystä tai oman valtansa säilyttämistä kuin valtakuntansa etua. Ottivatpa he lisäksi ulkovalloilta häpeällisiä lahjoja, ostaakseen niillä itselleen kannattajia valtiopäivilä, ja se, joka enimmän voi maksaa, pääsi valtaan. Eivätkä ulkomaiden lähettiläät suotta kultiansa jaelleet. He sekaantuivat Ruotsin valtakunnan hallitukseen; he tahtoivat, että valtiopäiville kokoontunut eduskunta ajaisi heidän asioitaan. Ja näin ei ollut enää vapautta eikä itsenäisyyttä; olipa Ruotsin valtakunta jo niin halveksittu, että kolme sen naapuria, Preussi, Tanska ja Venäjä, neuvottelivat keskenään, tulisiko niiden heti kohta tehdä loppu niin viheliäisestä valtakunnasta vai aluksi ottaa siltä ne maakunnat, jotka kukin naapuri katsoi parhaiten itselleen sopiviksi.

Tämä kaikki vaikutti, että moni jo oli kyllästynyt vapaudenajan kansanhallitukseen. Tätä tyytymättömyyttä kuningas käytti hyväkseen vuonna 1772, kun kaikki olivat tuskastuneet pitkiin ja riitaisiin valtiopäiviin, joilla ei saatu mitään aikaan. Siinä hänen täytyi käyttää suurta teeskentelemistä. Hänen alkusuunnitelmansa oli kutsua tyytymättömät suomalaiset avukseen. Suomalaiset sotajoukot luottivat kuninkaaseen, vannoivat hänelle erityisen uskollisuudenvalan, ja ne vietiin Ruotsiin. Mutta kun ne sinne tulivat, oli kaikki jo tehty. Osa ruotsalaista sotaväkeä Skånessa oli noussut kapinaan säätyjen hallitusta vastaan; kuninkaan oli ollut pakko jouduttaa vallankumoustaan. Elokuun 19 päivänä hän oli lähtenyt ratsastamaan Tukholmassa, saanut puolellensa monta, selittänyt heille aikovansa pelastaa Ruotsin valtakunnan ja ottanut heiltä uuden uskollisuudenvalan. Sitten hän oli suljettanut Tukholman portit ja pidättänyt valtakunnanneuvoston kokoushuoneeseensa ja esittänyt kokoontuneille säädyille uuden hallitusmuodon eli valtakunnan hallitusta koskevan perustuslain. Ja tämän perustuslain olivat valtiosäädyt hyväksyneet 21 p:nä. elokuuta v. 1772, tykkien ollessa ladattuina viereisellä torilla.

Tällä tavoin kumottiin vapaudenajan hallitusmuoto. Niin suurta onnettomuutta, kuin voimassaolevan lain väkivaltainen kukistaminen on, saattaa ainoastaan äärimmäisenä pakkokeinona puolustaa. Kustaa kuningas oli varma siitä, että Ruotsin valtakunta ainoastaan täten saattoi pelastua sisällisestä rappiosta ja ulkonaisesta sorrosta, vieläpä yleisestä perikadostakin. Varmaa ainakin on, että tämä valtakunta jälleen tuli itsenäiseksi, puolueet hajaantuivat, suurin osa kansaa kiitti kuningasta, ja että kuningas Kustaan hallituksen alkupuolella oli enemmän todellista vapautta kuin vapaudenaikana. Mutta vaikka tässä vallankumouksessa ei veripisaraakaan vuodatettu, vaikka kuningas senjälkeen oli kaikkia kohtaan lempeä ja sovinnollinen, kyti kuitenkin häntä vastaan veriviha niiden sydämissä, jotka tähän asti olivat valtakuntaa vapauden nimessä hallinneet.

Nyt tuli useita rauhallisia, onnellisia vuosia. Kuningas kävi monta kertaa Suomessa ja osoitti pitävänsä sen menestyksestä hellää huolta. Vuonna 1775 hän perusti hovioikeuden Vaasaan. Kuopion, Heinolan, Tampereen ja Kaskisten kaupungit perustettiin, Hämeenlinna muutettiin nykyiselle paikalleen, isojako toimitettiin, raha-asiat järjestettiin, piinapenkin käyttäminen rikosasiain tutkimisessa lakkautettiin, ja vieraan uskon tunnustajat valtakunnassa saivat harjoittaa jumalanpalvelustaan. Kuninkaan suojelemina kohosi Ruotsissa mainioita runoilijoita, joiden lauluja Suomessakin laulettiin ja jotka pian täällä saivat seuraajia. Jälkipolvet muistelivat kauan kaipauksella näitä Kustaa III:n hallituksen kirkkaita ja onnellisia päiviä, ja ne vaikuttivat elähyttävästi, ilahuttavasti ja jalostuttavasti meidänkin maan kaukaisiin soppiin. Vakava suomalainenkin tunsi sydämensä sulavan, kun tuo lempeä kuningas maassamme matkustaessaan soi kaikille ystävällisen tervehdyksen, piti hellää huolta kaikista ja jakeli kumminlahjoja lapsille. Lähinnä suurta Kustaa Aadoifia ei ole yksikään kuningas ollut Suomessa niin rakastettu kuin Kustaa III.

171. Anjalan liitto.

Mutta pysyväistä onnea ei kuitenkaan ole ilman totista jumalanpelkoa. Kustaa III:n aikana eivät ketkään Euroopassa, jotka pitivät itseänsä sivistyneinä ja valistuneina, uskoneet Jumalaan, vaan järkeen; mikä ei estänyt heitä luottamasta tietäjiin ja henkienmanaajiin. Tämän suuren ja yleisen uskottomuuden aikana taistelivat ihmisten intohimot hillittömästi keskenään, ja samalla kuin aika oli täynnä vakavia aatteita, rohkeita tekoja, oli se kukkuroillaan myrkyllistä vihaa.

Kustaa kuningas sai runsain määrin sitä kokea. Hänkin uskoi järkeen ja henkienmanaajiin. Hän uskoi olevansa viisas kuningas, joka hallitsi kiitollista kansaa. Mutta hänessä oli vikoja, hän erehtyi. Hän rakasti komeutta ja huvituksia, hän toi maahan ulkomaan tapoja ja vaateparsia. Hän tahtoi sivistää kansaansa teatterilla, hänellä oli suosikkeja, jotka eivät aina olleet parasta lajia. Koska hän tarvitsi paljon rahaa ja alinomaa oli sen puutteessa, määräsi hän, että kruunu yksinään sai polttaa ja myydä paloviinaa. Hänen suosikkinsa myivät kirkkoherranvirkoja ja upseerin-valtakirjoja. Tämä herätti tyytymättömyyttä. Kuninkaallisessa perheessä oli yhtenään eripuraisuutta, juonia ja keskinäisiä soimauksia, jopa kunniata loukkaavia puheitakin, ja niistä syntyi juoruja, parjauksia ja häväistyksiä. Lopulta oli tuskin sitä häpeällistä ja ilkeätä rikosta, josta eivät kuninkaan viholliset häntä syyttäneet. Kaikkialla valtakunnassa liikkui tällaisia solvaavia puheita, mutta kuningas ei niistä mitään tiennyt. Hän itse oli hävittänyt parhaimman keinon, millä hallitsijat saavat tietää totuuden ja kansan ajatukset hallituksesta. Hän oli ensin supistanut ja vihdoin lakkauttanut painovapauden. Näin tulivat ainoastaan imartelijain mielistelyt hänen korviinsa, ja nämä vakuuttivat, että kaikki ihailivat niin viisasta kuningasta. Sellaista uskovat kuninkaat mielellään, ja kuningas Kustaa luuli syystä voivansa odottaa kansalta kiitollisuutta.

Äkkiarvaamatta hän tuli erehdyksensä tuntemaan. Hän oli kutsunut kokoon valtiopäivät v. 1786, ja niillä hän kuuli niin kovia sanoja, niillä häntä kohtasi kokoontuneiden säätyjen puolelta niin suuri vastustus, että hän kiireesti lopetti valtiopäivät. Hän päätti nyt toimittaa levottomalle kansalleen muuta ajattelemista.

Venäjän hallitsijana oli silloin hyvin mahtava ja valtioviisas keisarinna Katariina II. Hän sekaantui Euroopan asioihin ja tahtoi ryhtyä Ruotsinkin asioihin. Kuningas Kustaa aavisti, että Venäjä ennemmin tai myöhemmin oli anastava Suomen ja uhkaava Ruotsia, jollei hänen onnistuisi saada silvotulle Suomelle parempaa rajaa. Nyt näytti tilaisuus sopivalta, kun Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, mutta perustuslaki ei myöntänyt kuninkaalle oikeutta ryhtyä hyökkäyssotaan valtiosäätyjen suostumatta. Kuningas Kustaa uskotteli silloin, että venäläiset olivat aloittaneet sodan tekemällä partioretken Ruotsin valtakunnan alueelle, rupesi itse ylipäälliköksi, vei ruotsalaisia sotajoukkoja Suomeen kesällä v. 1788 ja meni rajan ylitse.

Oli määrä valloittaa Savonlinnan ja Haminan linnat, mutta sotajoukossa syntyi levottomuutta, joka pakotti kuninkaan peräytymään.

Ranskasta ja Amerikasta levisi siihen aikaan uusia, kuningasvallalle vihamielisiä vapausoppeja, jotka pääsivät monessa valtaan. Herjaukset ja tyytymättömyys kuninkaaseen enensivät nurjamielisyyttä. Armeijan upseerit olivat kauan pitäneet salaisia kokouksia, ja nyt, kun useat heistä katsoivat sodan Iaittomaksi, kieltäytyivät he kuningasta tottelemasta ja alkoivat villitä sotamiehiä. Elokuun 12 päivänä vuonna 1788 nämä velvollisuutensa rikkoneet sotilaat tekivät liiton Anjalan kartanossa Kymijoen varrella ja vaativat kirjelmässä, että kuningas tekisi rauhan Venäjän kanssa ja kutsuisi kokoon valtiosäädyt. Vieläpä yksi heistä matkusti salaa keisarinna Katariinan luokse pyytämään häneltä turvaa Suomelle. Sillä muutamat suomalaiset upseerit ja aatelismiehet tahtoivat irroittaa Suomen Ruotsista ja tehdä sen itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Tämän salaisen hankkeen salaisena johtajana oli sotapäällikkö Yrjö Maunu Sprengtporten, suomalainen mies, joka ennen oli kiitettävästi palvellut valtakuntaa ja perustanut Suomen ensimmäisen kadettikoulun, mutta joutunut kuninkaan epäsuosioon ja palveli nyt keisarinnaa.

Kuningas matkusti nyt Ruotsiin, jota tanskalaiset ahdistivat, torjui onnellisesti heidän hyökkäyksensä ja voitti jälleen kansan suosion. Suomessa sota oli hetkeksi tauonnut. Mutta kun Anjalan-miesten salainen hanke tuli ilmi, katuivat monet, jotka olivat tähän liittoon yhtyneet ainoastaan nurjamielisyydestä kuningasta ja sotaa vastaan. Suomen kansa havaitsi hämmästyen ja närkästyen sen kuulumattomari tapahtuman, että omat maanmiehet ja sotilaat ilmisodan aikana olivat kieltäytyneet tottelemasta kuningasta ja neuvotelleet vihollisen kanssa. Kaikki tyytymättömyys kuninkaaseen oli unohdettu. Kansan suuri enemmistö oli vanhalla uskollisuudellaan kuninkaan puolella, ja nyt huomasivat Anjalan-miehet olevansa vihattuja ja ylenkatsottuja. Muutamat heistä pakenivat Venäjälle, toiset otettiin kiinni, pantiin syytteeseeri ja tuomittiin kuolemaan. Kuningas lievensi rangaistuksen, niin että useimmat olivat jonkin aikaa vankeudessa ja saivat sitten armon. Ainoastaan yksi rohkeimmista päämiehistä, Turun läänin rykmentin eversti Hästesko, kärsi kuolemanrangaistuksen.

Seuraavana talvena kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan ja hyväksyivät 21 p:nä helmikuuta v. 1789 n.s. Yhdistys- ja vakuuskirjan, jonka säädökset vielä enemmän laajensivat kuninkaan ja supistivat valtiosäätyjen valtaa. Aatelissäädyn vastustusta ei voitu masentaa muulla kuin väkivallalla, mutta niin kova oli aatelittomain säätyjen viha Anjalan-miehiä vastaan, että ne suostuivat kaikkeen, mntta se ei ollut onneksi valtakunnalle eikä kuninkaalle itselleen.

172. Porrassalmen taistelu.

Keväällä vuonna 1789 sota alkoi uudestaan kuninkaan omalla johdolla. 8,000 miehen suuruinen venäläinen armeija samosi Mikkeliin päin ja karkoitti pienen suomalaisen vartiojoukon, joka viisi tuntia teki urhokasta vastarintaa Kyyrön kylän luona. Puolen peninkulman päässä Mikkelistä kulkee maantie kaitaista selännettä pitkin Porrassalmen sillalle. Sinne tulivat venäläiset kesäkuun 12 päivän illalla, karkoittivat taas etuvartion kolmituntisen kahakan jälkeen, asettivat tykkejä rantatörmälle ja alkoivat valoisana kesäyönä ankarasti ampua. Porrassalmella seisoi 700 suomalaista, kaksi pientä tykkiä mukanaan, Stedingkin ja Aminoffin johtamina. Ne olivat Porin ja Savon rykmenttien jalkaväkeä sekä muutamia Karjalan ja Uudenmaan rakuunoita.

Porrassalmi.

Kesäkuun 13 päivänä kello 6 aamulla hyökkäsivät venäläiset puoleksirevitylle sillalle. Heidät työnnettiiin pistimillä takaisin järveen; he hyökkäsivät uudestaan ja heidät työnnettiin uudestaan takaisin. Koko päivä taisteltiin: aina uudet, verekset joukot vihollisen puolella ja aina samat veriset, ruudista mustuneet ja väsyneet soturit suomalaisten puolella. Venäläiset lennättivät Suomen väen puoleiselle rannalle semmoisen luotituiskun, että tuskin yhtään puuta tai kiveä jäi eheäksi; mutta nuo elävät muurit pitivät paikkansa. Siinä taistelivat nuoret, sittemmin niin kuuluisat sotasankarit Adlercreutz ja von Döbeln; siinä iski kranaatinsirpale Döbelnin vasempaan ohimoon haavan, jonka tähden hänellä sittemmin oli tuo hyvin tunnettu musta side otsalla. Siinä myöskin Sprengtporten johti venäläisiä isänmaatansa vastaan ja oli pahasti haavoitettuna kannettava pois taistelutanterelta.

Suomalaiset olivat ampuneet loppuun kaikki luotinsa ja alkoivat ladata kiväärejänsä univormunnapeillaan, kun vihdoin Pohjanmaan rykmentti tuli tykkeineen heille avuksi kello 4 i.p. Vasta kello 7 illalla peräytyivät venäläiset, ammuttuaan kaiken ruutinsa ja menetettyään 900 miestä. Taistelu oli kestänyt 17 tuntia ja suomalaisista oli kaatunut alun kolmatta sataa miestä. Se ei ollut mikään ratkaiseva taistelu, sillä kuusi päivää sen jälkeen venäläiset kiersivät tämän salmen; mutta syystä on Porrassalmen taistelua verrattu muinaisajan kuuluisiin urotöihin.

Sotaa käytiin enimmiten Savossa vaihtelevalla onnella, ja sitä jatkettiin vuonna 1790. Emme saata kertoa kaikkia niitä uljaita taisteluita, joita siellä taisteltiin ja joissa Suomen soturi kuninkaansa johtamana, ensimmäisen kerran Kaarle XII:n ajoista asti, uudestaan oppi unhoittamansa voittamistaidon. Merellä sotivat suomalaiset merimiehet ja suomalaiset laivat ruotsalaisten rinnalla yhtä uljaasti. Vuonna 1788 taistelivat Ruotsin ja Venäjän laivasto kuusi tuntia Suursaaren edustalla, kummankaan voittamatta. Elokuun 24 päivänä vuonna 1789 Ruotsin laivasto kärsi tappion Ruotsinsalmessa. Vuonna 1790 sulki Venäjän laivasto kuninkaan laivastoineen Viipurin lahteen, mutta hän murtautui läpi verisesti taistellen 3 päivänä heinäkuuta. Pian sen jälkeen, heinäkuun 9 päivänä, oli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa Ruotsin laivasto saavutti voiton.

Tämä joudutti rauhantekoa, joka tapahtui Värälän kylässä Kymijoen rannalla 19 päivänä elokuuta vuonna 1 790. Aikaisempia Venäjän ja Ruotsin välisiä rauhansopimuksia oli sanottu "iankaikkisiksi", Värälässä tehtyä rauhaa sanottiin "pysyväiseksi". Mitään ei muutettu: rajat jäivät entiselleen, ja Suomen asema jäi yhtä epävakaiseksi kuin ennenkin. Mutta 80 vuoden tuottamien tappioiden, 80-vuotisen paon ja ylenkatseen perästä oli Ruotsin ja Suomen aseille hyvityksenä sekä niiden kansoille kunnianasiana, että ne taas olivat kunnialla kestäneet taistelun mahtavaa Venäjää vastaan.

173. Kuningas Kustaan kuolema.

Kuningas Kustaa tarvitsi rakkautta, kuten ilmaa tarvitaan hengittämiseen; viha oli hänestä myrkkyä. Jota enemmän hänen ympärillään hiipivä viha masensi hänen virkeätä mieltään, sitä enemmän hän koetti uusilla rohkeilla suunnitelmilla tukahduttaa sisäistä rauhattomuuttansa. Milloin hän mietti Norjan valloittamista, milloin Puolan kruunua; vihdoin hän teki liiton Venäjän kanssa ja varustautui sotaan Euroopan tulikekälettä Ranskaa vastaan, auttaakseen sen kuningasta hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan. Hänen selkeä katseensa sumentui; hänen hallituksensa kävi yhä yksinvaltaisemmaksi, hänen vihamiehensä yhä katkerammiksi. Vihdoin tekivät muutamat aatelismiehet salaliiton hänet murhatakseen.

Maaliskuun 16 päivänä vuonna 1792 kuningas lähti myöhään illalla naamiohuveihin suureen teatteriin, jonka hän itse oli Tukholmaan rakennuttanut. Keskiyön aikana piirittivät hänet oudot, mustiin puetut henkilöt, vaIkeat naamarit kasvoilla; käsi löi häntä olkapäälle, ja ääni sanoi: "Hyvää iltaa!" Samassa paukahti pistoli, kuului huuto: "Tuli on valloillaan", ja kuninkaan vasempaan kylkeen meni kaksi kuulaa. ja useita rautanaulasia. Nojaten tallimestarinsa, parooni Essenin, käsivarteen hän vielä jaksoi omin voimin lähteä salista. Ovet suljettiin, kaikkien läsnäolevien piti merkitä nimensä. Lattialla oli laukaistu ja laukaisematon pistoli sekä iso, teräväksi hiottu veitsi.

Tukholman tulliportit suljettiin, ei ketään päästetty kaupungista, vartijoita lisättiin toinen verta. Jo seuraavana aamuna tavattiin ja vangittiin murhaaja, erään sepän ilmiantamana, jolta hän oli veitsen ostanut. Hän oli virasta erotettu kapteeni, nimeltä Anckarström, rautainen, synkkämielinen ja väkivaltainen mies, joka luuli kuninkaalta kärsineensä vääryyttä. Hänen rikostoverinsa, jotka kaikki olivat tyytymätöntä aatelia, joutuivat pian kiinni. Yksi otti myrkkyä, toiset tuomittiin maanpakoon tai elinkautiseen vankeuteen. Anckarström yksin mestattiin. Hän kuoli katumatta ja pelotta, raakalaisen mielenlujuudella, tuntematta hirmuisen rikoksensa suuruutta.

Kuolettavasti haavoittunut kuningas eli vielä siksi kauan, että ennätti järjestää valtakunnan hallituksen ja siten tehdä mitättömäksi salaliittolaisten tuuman, jonka tarkoituksena oli alkuhämmingissä kumota voimassaoleva järjestelmä. Jalommalla mielenlujuudella kuin hänen murhaajansa hän kärsi ääneti tuskansa, antoi vihollisillensa anteeksi ja kuoli 46 vuoden ikäisenä, 29 päivänä maaliskuuta vuonna 1792.

Kuningas Kustaa III:ta on niin katkerasti herjattu ja niin innokkaasti ihailtu, että jälkimaailman arvostelu hänestä ei vielä ole vakaantunut. Hänen suurin onnettomuutensa oli se, että hän oli kasvanut ilman jumalanpelkoa ja että häneen oli juurtunut menneitten aikain kuvittelu kuningasten virheettömyydestä. Hän ei ymmärtänyt sitä uusien aatteiden ja suurten kumousten aikaa, jossa hän eli. Kuten lahjakkaissa ihmisissä useimmiten oli hänessä suuria vastakohtia: toisinaan sankari urhoollisuudessa, voimassa, kestävyydessä ja uutteruudessa, toisinaan taas häilyvä perhonen, joka leikkien kukkasten parissa unhotti kaikki huolet ja kaikki vakavat ajatukset. "Neron kuninkaaksi" häntä sanottiin, ja se nimitys oli oikea, mutta kuninkaaksi ei hänestä ollut huojuvalle valtaistuimelle. Nekin, jotka enimmin olivat häntä moittineet hänen eläessään, surivat häntä hänen kuoltuansa, ja suomalaiset arvelivat kuten Vänrikki Stool, että oli "sääli kuningasta urheaa".

174. Kustaa Mauri Armfelt.

Millainen herra, sellainen palvelija, sanoo vanha sananlasku, eivätkä ainoastaan Kustaan III:n hoviherrat, vaan koko hänen aikakautensa otti hänet esikuvakseen. Kauan eli sitten Suomessakin yhä harveneva joukko noita "kustavilaisia", joilla myöhemmän ajan yksinkertaisemman ja kömpelömmän polven rinnalla oli arvokkaampi ryhti, hienommat seurustelutavat ja tuo kursaileva kohteliaisuus, jota ennen käytettiin. Tämä siro käytösparsi, tämä kohteliaisuudensääntöjen tarkka noudattaminen ei ollut ainoastaan aatelisille, sotilaille ja korkeimmille virkamiehille ominaista, sen olivat omaksuneet myöskin papit, porvarit ja sellaiset talonpojat, jotka olivat olleet herrsmiesten seurassa. Tämän kauniin pinnan alla oli toisinaan paljon kevytmielisyyttä, paljon pilkallista ja pisteliästä sukkeluutta; mutta usein nähtiin siihen yhdistyneenä paljon sydämellisyyttä ja jalomielistä rakkautta kaikkeen, mikä elämässä on hyvää, ylevää ja kaunista. Onnellista ei ollut, että kustavilainen aikakausi suurensi juopaa herrasluokan, itseään sivistyneiksi eli "paremmiksi ihmisiksi" sanovain, ja "halvemman" työkansan välillä, johon oppimaton kansa kuului. Onnellista ei myöskään ollut, että tämä herrasluokka, joka puhui ruotsia, halveksi alhaista kansaa, joka enimmiten puhui suomenkieltä. Mutta kustavilainen aikakausi tutustutti meidän siihen asti sivistymätöntä kansaa sivistyneen Euroopan tapoihin ja seurustelutaitoon. Kaikesta tapojemme hienostumisesta - paljosta tieteen ja taiteen alalla, yksinpä nuorison tanssileikeistäkin ja viulunsoittajan sävelistä talonpoikaishäissä, on meidän enimmäkseen kiittäminen Kustaa III:n aikakautta.

Kustaa Mauri Armfelt.

Suomen kansan keskuudesta lähtikin yksi täydellisimpiä kustavilaisia, tuo loistava, ihailtu Kustaa Mauri Armfelt. Hän oli syntynyt Tarvasjoen pitäjässä vuonna 1757 huhtikuun 1 päivänä, jota päivää hänen oli tapana nimittää ensimmäiseksi sukkeluudekseen. Neljän vuoden ikäisenä hän näki unissaan, että enkeli astui taivaasta hänen luoksensa ja lupasi täyttää kolme hänen toivomustaan, jotka hän itse saisi valita. Silloin hän oli unissaan toivonut kolmea hyvää: tullakseen ruhtinaan suosikiksi, ollakseen sotilaana voitokas ja saavuttaakseen kaikkien niiden rakkauden, joita hän tahtoi miellyttää. Kaikki nämä kunnianhimoiset toivomukset täyttyivät ensimmäisenä vuonna 1780, jolloin hän ulkomaanmatkalla voitti Kustaa III:n suosion, toinen silloin, kun hän oli päällikkönä sodassa venäläisiä vastaan, ja kolmas koko hänen elämänsä aikana.

Kuningas Kustaa jätti jälkeensä 13-vuotiaan pojan, joka sitten tuli kuninkaaksi nimellä Kustaa IV Aadolf. Hänen alaikäisenä ollessaan hoiti hallitusta hänen setänsä, herttua Kaarle, mutta kuningas-vainaa oli määrännyt uskollisen ystävänsä Armfeltin poikansa likeisimmäksi neuvonantajaksi. Tämä ei miellyttänyt Kaarlea eikä hänen kaikkivaltiasta suosikkiansa, parooni ReuterhoImia, joka hänkin oli syntyään suomalainen. He lähettivät Armfeltin Ruotsin lähettilääksi Italiaan. Armfelt epäili heitä: hän luuli, ettei nuori kuningas ollut kyllin turvattu heidän kunnianhimoisilta pyyteiltään, ja oli Ruotsissa olevien ystäväinsä kanssa kirjevaihdossa tuumien kukistaa Reuterholmin ja julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi ennen määräaikaa. Nämä kirjeet avattiin tiellä Hampurin postikonttorissa, jonka jälkeen Armfelt ja hänen ystävänsä joutuivat syytteenalaisiksi ja tuomittiin maankavaltajina kuolemaan. Kun Armfeltia ei saatu kiinni, sanotaan Reuterholmin palkanneen rosvoja murhaamaan hänet. Kaikkialla väijyttynä, mutta pelastuneena ihailevien ystäväinsä avulla, joita hän joka paikassa saavutti, Armfeltin onnistui päästä pakoon Venäjälle. Sieltä hänet kutsuttiin takaisin Kustaa IV Aadoifin tultua täysi-ikäiseksi, mutta hän oli liian rohkeamielinen pysyäkseen kauan tuon suuriluuloisen kuninkaan suosiossa. Silloin Armfelt meni uudestaan Venäjän palvelukseen ja sai elämänsä lopulla vielä kerran palvella suomalaista isänmaatansa Turun akatemian kanslerina ja puheenjohtajana siinä komiteassa, joka esitti keisarille Suomen asioita. Viipurin läänin palauttamiseen muun Suomen yhteyteen liittyy muisto hänen tärkeimmästä valtiomiesteostaan, hän kun muita tarmokkaammin oli keisari Aleksanteri I:n luona ajanut tätä maamme tulevaisuudelle mitä tärkeintä asiaa. Kreivi Kustaa Mauri Armfelt kuoli vuonna 1814. Kauniina, nerokkaana ja sukkelapuheisena hän oli tunnettu ja ihailtu miltei kaikissa Euroopan hoveissa. Monivaiheisen elmänsä, maanpakolaisuutensa sekä erinomaisen lumoamistaitonsa tähden häntä on verrattu muinaisen Kreikan kuuluisimpaan ihastuttajaan ja sanottu "Pohjolan Alkibiadeeksi".

Herttua Kaarlen ja Reuterholmin hallitus oli Kustaa III:n hallitukseen verrattuna kuin harmaa iltapäivähämärä. He tahtoivat tehdä kaikki paremmin kuin hän, horjuivat sinne tänne, olivat hyvässä sovussa Ranskan, mutta huonossa Venäjän kanssa. He tahtoivat saada aikaan säästäväisyyttä, kielsivät kahvin, ja silkin käyttämisen, mutta saavuttivat enemmän pilkkaa kuin hyötyä. Kaikki toivoivat parempia aikoja, kun nuori kuningas itse ryhtyi hallitukseen lopulla vuotta 1796. Hän oli silloin ujo ja harvapuheinen 18-vuotias nuorukainen, tunnettu rehellisyydestään ja jäykkyydestään, jota hän jo oli osoittanut purkaessaan kihlauksensa keisarinna Katariinan pojantyttären kanssa Pietarissa senvuoksi, ettei avioliittosopimus ollut kirjoitettu niin, kuin oli sovittu, - joka vastustus niin harmitti mahtavaa keisarinnaa, että hän kohta senjälkeen sairastui ja kuoli.

175. Henrik Gabriel Porthan.

Kaikki nykyajan sivistyneet kansat ovat pystyttäneet muistopatsaita suurille kuninkailleen, sankareilleen ja neroilleen. Suomenkin kansa on pystyttänyt sellaisia muistopatsaita, mutta ei ensiksi kuninkaalle, ei sotapäällikölle eikä valtiomiehelle, vaan rakastetulle ja muistettavaile tiedemiehelle. Henrik Gabriel Porthanin pronssinen muistopatsas pystytettiin vuonna 1864 aukealle paikalle Turun tuomiokirkon edustalle ja kustannettiin koko maastamme kootuilla varoilla. Millä oli juuri hän ansainnut kunnian tulla näin muistettavaksi sankarien ja kuningasten edellä? Hän oli maalaispapin poika, syntynyt kaukana Viitasaarella vuonna 1739. Siitä päivästä asti, jolloin hän tuli ylioppilaaksi Turun akatemiaan, oli koko hänen elämänsä pyhitetty tieteelle ja isänmaalle. Tarkalla älyllään, lujalla tahdollaan ja uuraalla, kärsivällisellä, lakkaamattomalla työllään hän kokosi sellaiset tietoaarteet, että hän oli akatemian kaunistuksena. Hän tuli latinan kielen professoriksi; hän hoiti akatemian kirjastoa, hän oli tämän oppilaitoksen tuki ja kunnia, kaikkien sen oppilaiden isällinen ystävä, vieläpä koko kansansa opettaja. Mutta senvuoksi ei hänelle muistopatsasta pystytetty, eikä senkään vuoksi, että hän on laskenut perustuksen maamme historialle, vaan siksi, että hän on laskenut alkuperustan selvälle tajunnallemme siitä, että Suomen kansa on itsenäinen, omintakeinen kansa.

Henrik Gabriel Porthan.

Suomen kansa oli olemassa aina siitä ajasta asti, jolloin sen sirpaleet alkoivat Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen kasvaa yhdeksi; olemme nähneet, kuinka puutteellinen ja epäselvä oli tämän kansan käsitys itsestään. Se ei ollut saanut aikaa tätä ajatella; sehän oli lakkaamatta taistellut henkensä ja elatuksensa puolesta. Kun muinoin herttua Juhana tai keisarinna Elisabet tai Anjalan-miehet olivat puhuneet itsenäisestä Suomesta, ei kukaan heitä ymmärtänyt, eikä sellainen ulkonainen (valtiollinen) itsenäisyys silloin olisi ollutkaan meille hyödyllinen. Sellaista ei Porthan meille opettanutkaan; Ruotsin valtakuntaa ajatellessaan hän sanoi itseänsä ruotsalaiseksi. Hän opetti meille, että Suomen kansa on Jumalalta saanut sellaisen ominaisen luonteen, että sen tulee omasta itsestään etsiä parhaat elinvoimansa ja kehittyä vapaasti omalla tavallaan, jotta kaikki ne jalot siemenet, jotka Jumala on kylvänyt tähän kansaan, kypsyisivät ja hyödyttäisivät ihmiskuntaa.

Sellainen suuri aate, jota ei kukaan ennen ollut selvästi tajunnut, alkoi nyt vähitellen Porthanille selvitä. Niinkuin Luther muinoin tutki raamattua ja löysi siitä Jumalan evankeliumin, niin tutki Porthan maamme historiaa, maantiedettä, kansanrunoutta ja kieltä ja löysi niistä Suomen kansan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että me kyllä olimme toisen valtakunnan aluetta ja että meidän täytyi paljon toisilta oppia, mutta että meidän kuitenkin tuli olla omintakeinen kansa, jos tahdoimme elää emmekä vain olla muiden jälkijatkona, omaa arvoa ja tahtoa vailla. Täysin varma hän ei ollut tavasta, miten tämä kävisi meille mahdolliseksi, sillä hän ei aikanaan uskaltanut ajatellakaan Suomen irroittamista Ruotsista. Vasta tämän tapahduttua, viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, alkoi hänen aatteensa versoa uuden ajan pohjalla ja lähteä lukukamarista itse elämään. Silloin ilmestyi toisia, jotka alkoivat panna Porthanin aateta käytäntöön ja työllään edistää Suomen kansan itsenäistä kehittymistä, sen yhteiskunnallista vapautta, sen kieltä, sen kasvattavaa ja hedelmällistä voimaa joka alalla ja sen aina vaatimatonta, mutta arvossapidettyä asemaa vapaana, omintakeisena kansana muiden kansain rinnalla. Tällaisen suuren työn alkuunpano on Henrik Gabriel Porthanin ansio, ja kun hän kuoli vuonna 1804, suri häntä koko kansamme niinkuin isäänsä.

Hän se myös vuonna 1771 alkoi toimittaa Suomen ensimmäistä, ruotsinkielistä "Abo Tidningar" nimistä sanomalehteä, ja muutamia vuosia jälkeenpäin, v. 1776, ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, "Suomalaiset Tietosanomat". Ne olivat aivan pieniä, harvaan ilmestyviä lehtisiä; mutta tästä pienestä alusta on sannomalehdistömme kasvanut nykyään tuiki tarpeelliseksi päivän uutisten, maailman keksintöjen ja hyödyllisten tietojen levittäjäksi.

Monien mainioiden suomalaisten tiedemiesten joukosta mainitsemme tässä ainoastaan Porthanin aikalaisen ja ystävän, lakitieteen professorin Mathias Caloniuksen, joka eli vuoteen 1817. Hän oli suurimmassa arvossa pidetty lakitieteiden opettaja, tuomari, ja kirjailija koko Ruotsin valtakunnassa ja valtiomies, joka käytti tietojensa, arvonsa ja isänmaanrakkautensa voimaa maansa hyväksi sinä tärkeänä käännekohtana, jolloin Suomi erotettiin Ruotsista. Kahta niin oppinutta, niin jaloa ja niin rehellistä miestä kuin Porthan ja Calonius on Suomessa harvoin nähty rinnakkain.

176. Frans Mikael Franzén.

Maamme on kasvattanut mainioita miehiä ja kansalaisia seuraavassa järjestyksessä: ensin piispoja, sitten sotilaita, sitten valtiomiehiä, sitten tiedemiehiä, sitten runoilijoita ja viimeksi taiteilijoita. Ne ovat kaikki palvelleet isänmaataan; mutta se, joka palvelee isänmaataan, palvelee samassa myöskin ihmiskuntaa.

Frans Mikael Franzén.

Ensimmäinen ja paras runoilija oli Suomen kansa, joka on kertonut ne kauniit sadut ja laulanut ne laulut, joista ennen olemme puhuneet. Kaikki parhaat senjälkeen ilmestyneet laulajat ovat omistaneet jonkin verran kansan henkeä, sen yksinkertaisuutta ja harrasta sävyä. Mutta runoustaide, joka noudattaa järjestettyjä sääntöjä, on nuorempi taide, ja se alkoi ensin ruotsinkielisenä saada arvoa, koska tämä kieli oli enemmän kehittynyt ja sillä oli esikuvia Ruotsissa. Vaikka moni koetti kirjoittaa säännönmukaisia runoelmia myöskin suomen kielellä, ovat suomalaiset taiderunoelmat kuitenkin kohonneet suumpaan arvoon vasta meidän aikoinamme, kun suomenkieltä on enemmän kehitetty. Sillä runous ja kaunotaide ovat sivistyksen kukkia; senvuoksi ne viimeisinä saavuttavat suuremman täydellisyyden. Ennenkuin kukat puhkeavat, täytyy kasvin juurtua, varttua ja lehdittyä.

Ruotsinkielisen runoustaiteen alkuna Suomessa olivat Jaakko Fresen valituslaulut jo Kaarle XII:n aikana. Vapaudenajan lopulla saavutti suomalainen valtiomies, kreivi Kustaa Filip Creutz suurenmaineen hempeillä, hienoilla ja kauniilla, senaikuisten ranskalaisten esikuvain mukaan sepitetyillä runoelmillaan. Hän oli Suomen ensimmäisen suuren runoilijan, Frans Mikael Franzénin edeltäjä.

Franzénin isä oli kauppiaana Oulussa ja olisi suonut poikansakin rupeavan kauppiaaksi. Mutta hento ja ujo poikanen teki kaikki tehtävänsä kauppapuodissa yhtä huonosti kuin hän menestyi koulussa hyvin. Hän sai noudattaa Jumalan kutsumusta ja tuli ylioppilaaksi Turussa 13-vuotiaana. Siellä hän oli Porthanin rakkain oppilas, väsymätön oppimaan, ja tuli historian professoriksi. Jo pienenä hän oli sepittänyt, surullisen runoelman kuolleesta lintusesta. Hän oli hartaasti rakastanut pientä laululintua, joka valoisina kesäöinä viserteli viiritangon päässä hänen isänsä talossa; tämä lintu, jonka laulu kumpusi Suomen luonnon sydämestä, opetti Franzénin laulamaan. Suomi ja Ruotsi ihmettelivät hänen yksinkertaisia, sydämellisiä runojaan, jotka niin vähän olivat senaikuisten koreiden, mutkikkaiden runoelmain kaltaisia ja 21 vuoden ikäisenä oli tuo Suomen pohjanperiltä lähtenyt runoilija jo maankuulu. Koko hänen pitkä elämänsä kului sitten vuoroin laulun; tieteen, kirkon ja isänmaan palveluksessa, mutta ennen kaikkea muistelemme häntä runoilijana, sillä Jumala oli antanut hänelle runon lahjan.

Ihmisen parhaat ajatukset ja työt ovat lahjoja kaiken hyvän antajalta. Sen tiesi Franzén. Kirjoittaessaan suurempia ja pienempiä runoelmiaan - pienet olivat sydämellisempiä ja parempia kuin suuret - hän hyvin tiesi, että kaikki paras tuli ylhäältä. Hänen ei tarvinnut vaivalloisesti miettiä ja muodostaa runoelmaansa; se syntyi itsestään. Ja tämä teki hänet niin nöyräksi, kuin sen tuleekin olla, joka on parhaansa saanut lahjakai. Hän oli mitä lempein ihminen; kirkastettu loiste oli känen kauniissa silmissään ja hänen kumartuneen päänä ympärillä. Kun Suomi erotettiin Ruotsista, muutti Franzén sinne, surren isänmaataan, jota hän ee koskaan lakannuut rakastamasta. Ruotsissa hän tuli kirkkoherraksi ja viimein pohjoisen Hernösandin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän palveli Jumalan valtakuntaa monta vuotta sillä suurella, lempeällä ja hellällä vakavuudeIla, joka teki hänet niin rakastetuksi. Hän on, paitsi runoelmiaan, painattanut kauniita virsiä ja saarnoja sekä useita mainioista miehistä pitämiään muistopuheita.

Vuonna 1840, kun yliopistomme vietti riemujuhlaansa, kävi piispa Franzén suomalaisessa isänmaassansa. Kaikki oli täällä uutta ja outoa: uusi esivalta, uudet ihmiset, uudet virstanpylväät. Ainoastaan nuoriso, joka kunnioituksella ja rakkaudella tervehti häntä tervetulleeksi, oli vielä sama nuoriso kuin entisinä aikoina.

Keinutuolissa, nuorimman tyttärensä tuudittamana täytyi hänen viettää elämänsä iltahetket; hänen elämänsä päättyi vuonna 1847 Hernösandissa. Hän oli silloin 75 vuoden ikäinen. Piispa Franzénin sadannen syntymäpäivän muistoa juhlittiin monin paikoin Suomessa ja Ruotsissa 9 päivänä helmikuuta 1872. Hänelle on muistopatas pystytetty Ouluun koko Suomesta kootuila varoilla.

Franzénin aikalainen oli runoilija Mikael Choraeus, papinpoika, vöyriläinen, joka kuoli hovisaarnaajana Tukholmassa jo 1806. Hän oli tunnettu sukkeluuksistaan, kaunopuheisuudestaan sekä monista iloisista, hellämielisistä ja surullisista runoistaan. Franzénin ja Choraeuksen runoja luki ja lauloi yleisesti Suomen senaikuinen sivistynyt nuoriso. Nämä molemmat olivat niin uskollisia ystävyksiä, että Choraeus kuolinvuoteellaan pyysi Franzénia, joka silloin oli leskimies, ottamaan puolisoksensa hänen nuoren leskensä; niin tapahtuikin.

177. 1808 vuoden sota.

Yhdeksästoista vuosisata teki tuloaan maailmaan, suuria mullistuksia tuottaen. Uuden aikakauden koittaessa olivat uudet aatteet vallanneet ihmisten mielet, ja uuden ajan nuoriso nousi taisteluun vanhan ajan kannatttajia vastaan. Suuren suuret sotajoukot taistelivat vastatusten, rajoja muuteltiin, valtakuntia kukistettiin, valtaistuimet vapisivat. Ja tämä suuri aatteiden ja intohimojen myrsky tempasi viimein mukaansa kaukaisen Suomenkin. Sillä uusi aika on sellainen, että kaikkien kansain onni kuten onnettomuuskin liittyy likeisesti yhteen: tuskinpa on niin unhotettua soppea, tuskin niin pientä torppaa kaukana Suomen saloilla, etteivät suuren maailman suuret tapahtumat niihinkin koskisi.

Sellaisena väkivallan aikana, joka pani kansain ja ruhtinasten kaikki voimat koetukselle, oli Jumala asettanut Ruotsin valtaistuimelle nuoren, rehellisen ja hyvää tarkoittavan mutta ymmärrykseltään heikon ja hovi-imartelijain seurassa huonosti kasvatetun kuninkaan. Kuningas Kustaa IV Aadolf oli kasvanut niin suuria ajatellen kuninkaallisesta arvostaan, että hän kolmivuotiaana loukkaantui siitä, etteivät hoviherrat olleet juhlapukuun puetut hänen syntymäpäivänään. Hän luuli, että kuningas tiesi kaikki paremmin kuin muut, oli äärettömän itsenäinen, kysyi harvoin neuvoa muilta ja halveksi varoituksia. Lisäksi hän oli närkäs ja arka pikkuasioissa. Isä, Kustaa III, oli pannut vaatetukseen ja ulkonaiseen käytökseen suurta arvoa. Poika määräsi kuninkaallisella säännöksellä niiden palmikkojen pituuden, joita upseerien tuli pitää niskassa tekotukan jatkona. Jokaisen napin piti olla niin eikä näin. Nuorella kuninkaalla oli surullinen muisto isänsä verisestä kuolemasta. Hän piti Anckarströmin rikosta Ranskan uusien vapausoppien vaikuttamana, vihasi ranskalaisia, eikä luullut voivansa kyllin ankarasti ehkäistä vapautta, varsinkaan painovapautta.

Kustaa IV:n Aadolfin hallitessa oli maassamme toistaiseksi rauha ja hyvä toimeentulo. Vuonna 1797 perustettiin Suomen talousseura maanviijelyksen ja käsiteollisuuden edistämiseksi. Jokaisen torpparin täytyi viljellä perunoita; sotamiehiä käytettiin koskien perkaamiseen, rokotus pantiin toimeen ja se pelasti monta tuhatta ihmishenkeä. Kuningas osoitti Suomelle suurta hyväntahtoisuutta. Kesällä vuonna 1802 hän matkusti nuoren puolisonsa Fredrikan kanssa halki maamme ja laski silloin Turun akatemian uuden talon peruskiven. Kansa tunkeutui perinnäisellä uskollisuudella Kustaa III:n pojan ympärille ja katseli huvikseen, kun kuninkaalliset söivät päivällistä avonaisten ikkunain ääressä kaikkien nähden.

Urhoollisessa, loistavassa, alati rauhattomassa Ranskassa ilmestyi tähän aikaan mahtava sotapäällikkö ja keisari nimeltä Napoleon Bonaparte (jota suomalaiset nimittivät "Punaparraksi"). Hän voitti kaikki vihollisensa ja tahtoi saattaa koko Euroopan valtansa alaiseksi. Kustaa IV Aadolf uhmaili ja ärsytteli tätä mahtavaa miestä, voimatta häntä vastustaa, ja kävi häntä vastaan taitamatonta ja onnetonta sotaa Pommerissa. Englanti ja Venäjä olivat Napoleonin vahvimmat vastustajat. Silloin Napoleon vuonna 1801 yhtyi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n kansaa Tilsitissä, teki rauhan ja tarjosi palkinnoksi Suomen, jos Aleksanteri auttaisi häntä englantilaisia vastaan. Napoleonilla oli tapana näin lahjoittaa pois toisten maita, joita hän itse ei voinut pitää, ja nyt hän tahtoi rangaista Ruotsin kuningasta. Keisari Aleksanteri epäröi: Kustaa IV Aadolf oli hänen lankonsa ja oli tosin ymmärtämättömyydessään ärsyttänyt Venäjätä, mutta ei kuitenkaan antanut syytä sotaan. Mutta venäläiset olivat kaksi kertaa ennen valloittaneet Suomen, pitäneet osan ja antaneet loput takaisin. He tunsivat tämän maan, he katsoivat Pietari suuren työn vasta silloin päättyneeksi, kun Venäjä oli saanut haltuunsa kaikki Suomenlahden rannikot ja vallitsi Suomea, joka oli niin likellä Pietaria. Luulivatpa he myöskin Anjalan ajoilta, että monet suomalaiset mieluummin soisivat maansa yhdistetyksi Venäjään. Senvuoksi keisari Aleksanteri kehoitti Ruotsin kuningasta sulkemaan Itämeren englantilaisilta laivoilta, ja kun kuningas ei siihen suostunut, hyökkäsi helmikuussa vuonna 1808 kolme venäläistä sotajoukkoa Suomeen.

Venäläisten sotapäällikkö, kreivi Buxhöwden aikoi valloittaa maamme noin vain sivumennen. Hän oli kuullut, että suomalaiset olivat Ruotsin valtaan tyytymättömiä, ja kuulutti, että kaikki pysyisivät alallansa, ettei kellekään tapahtuisi väkivaltaa, ja että Suomen sotilaiden tuli luopua Ruotsin sotalipuista ja heittää aseensa Venäjän sotapäälliköille; he saivat silloin maksun kivääreistään ja sapeleistaan. Mutta tämä päällikkö ei tuntenut Suomen kansaa eikä Suomen sotilasta. Kansa pysyi lailliselle esivallalleen uskollisena, sotamiehet eivät karanneet, saatikka myyneet aseitansa; he sotivat lippunsa alla kuolemaan asti. Tämän uskollisuuden ymmärsivät venäläiset hyvin kyllä, he olivat itse uskollisesti ja urhoollisesti isänmaatansa puolustaneet ja olisivat halveksineet meidän kansaamme, jos se olisi vilpistellyt velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Vuonna 1808 oli Suomella noin 19,000 omaa sotamiestä, paitsi nostoväkeä; muta tämä sotavoima oli laajalle hajoitettu, huonosti varustettu ja sotaan valmistumaton. Se oli kuitenkin sotajoukko, "mi nääntyi nälkään, pakkaseen voi voiton iskut lyödä". Ne, jotka talvisydännä ennättivät rajalle, puolustivat joka peninkulman alaa maastaan ja peräytyivät taistellen ylivoiman tieltä. Alkupuolella maaliskuuta oli suurin osa meidän sotajoukkojamme koossa Hämeenlinnan lähellä vanhan kenraali Klerckerin johtamana ja odotti käskyä rynnätä vihollista vastaan. Silloin saapui kuninkaan tänne määräämä kelvoton sotapäällikkö - kreivi Mauri Klingspor. Hän ei ollut viisastunut esi-isäimme vahingosta, hän oli unohtanut, että Lybecker Kaarle XII:n aikana ja Lewenhaupt vuonna 1742 olivat saattaneet Suomen perikatoon. Klingspor seurasi heidän onnetonta esimekkiänsä. Hän ei ymmärtänyt kansaansa, ei sotamiehiänsä, ei velvollisuutensa eikä sotakunniansa vaatimuksia. Hän ajatteli vain, miten olla kuninkaan mieliksi, joka oli käskenyt hänen pelastaa sotajoukkonsa, kun hänen olisi pitänyt pelastaa maa. Ei sekään auttanut, että vanha Klercker lupasi panna seitsemänkymmenvuotiaan päänsä takaukseen voitosta. Surulla ja mielikarvaudella täytyi taisteluun valmiin Suomen sotajoukon heittää maansa viholliselle alttiiksi ja peräytyä kauas pohjoiseen Oulua kohti, jotta sillä olisi tie auki Ruotsiin.

Svartholman linna oli antautunut taistelutta, mutta vielä seisoi suuri, luja Viapori (nykään Suomenlinna) kallioillaan meren keskellä; - Viapori, joka nyt oli, mitä menetetty Viipuri oli ennen ollut, ei ainoastaan Ruotsin turva, vaan Suomen portin lukko. Kun Klingspor pakeni, sanoivat vanhat ja nuoret: "Viapori suojelee meitä, sillä on jäykät muurit, taitava päällikkö, 6,000 urhoollista sotamiestä, 2,000 tykkiä, suurilukuinen, toista sataa sotalaivaa käsittävä laivasto. Se on hyvin varustettu, ja Helsingin läheisiltä vuorilta ammutut vihollisen luodit putoavat voimattomina mereen, niinkuin rakeet kimmahtavat kalliosta."

Mutta niin ei käynytkään: Viapori kukistui, mutta se ei kukistunut niinkuin Viipuri. Lujina niinkuin linnoituksen muurit olivat sotamiesten rivit, mutta päällikkö horjui, ja meren uljas kuningatar, Suomen vahva lukko, jätettiin 3 päivänä toukokuuta v. 1808, kaikkine varastoineen, laivoineen ja aseineen, pienelle venäläiselle sotajoukolle, joka - ollen itse miesluvultaan linnan puolustajia tuskin suurempi - kummakseen näki näiden lähtevän pois vielä jäässä olevan merenlahden poikki. Helsinki sai toisen kerran kokea samaa nöyryytystä kuin vuonna 1742, - joilla kummallakaan ei ole vertaansa, urhoollisen kansamme menneissä vaiheissa.

Silloin valtasi koko kansamme sama kuvaamaton sanattoman kauhun tunne kuin vuonna 1710, mutta tällä kertaa ei säilytetty kunnia ollut sitä lieventämässä. Maamme julistettiin Venäjän valtakuntaan liitetyksi, ja sen asukasten täytyi kirkoissa taikka käräjäpaikoilla ja raastuvissa vannoa keisarille uskollisuudenvala.

178. Kaarle Juhana Adlercreutz.

Pitkällä, surullisella peräytymisretkellään pohjoista kohti oli Suomen sotajoukko ikäänkuin kadoksissa. Ei kukaan tiennyt, miten sen oli käynyt, ei kukaan toivonut enää mitään se aseilta. Silloin, kun mielet vielä olivat hämmästyksissä Viaporin kukistumisesta, alkoi saapua odottamattomia voitonsanomia pohjoisesta, ja kohta oli  Kaarle Juhana Adlercreutzin  nimi kaikkien huulilla.

Kaarle Juhana Adlercreutz.

Hänen aatelinen sukunsa polveutui Lohjalta talonpojista, ja itse hän oli syntynyt Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä vuonna 1757. 12 vuoden ikäisenä hän meni sotapalvelukseen ja oli Karjalan rakuunain kapteenina, kun hän vuonna 1789 haavoittui Döbelnin keralla Porrassalmella. Älykkäänä ja uskaliaana Adlercreutz oli jo kunnialla monet tulet kestänyt, kun hän huhtikuussa v. 1808 kenraaliadjutanttina tuli Klingsporin lähimmäksi mieheksi päällikkyydessä ja sai toisinaan vallan omin päin jotakin uskaltaa. Sotajoukko oli saapunut Raaheen, urhea, iloinen, parrakas Kulnev ja hänen tuulennopeat kasakkansa aina kintereillä. Toisena pääsiäispäivänä, 18 päivanä huhtikuuta, Klingspor istui rekeensä, ajoi edemmäs pohjoiseen päin ja käski sotajoukon tulla jäljessä. Vastahakoisesti seurasi Adlercreutz, joka johti sotajoukkoa, ja oli ennättänyt Siikajoelle, kun takaa-ajava vihollinen kiivaasti kävi hänen kimppuunsa. Hän kääntyi päin ja piti puoliaan viisi tuntia. Silloin kello 6 illalla hän huomasi venäläisten levittäytyneen liian kauas sivuille, jonka tähden hän päätti hyökätä heidän keskirintamaansa. Iloista hurraata huutaen juoksivat uusmaalaiset ja savolaiset takaisin jään poikki, kiipesivät jyrkkää rantaäyrästä ylös ja valloittivat siinä olevan kylän. Toisia seurasi jäljessä; Venäjän sotajoukko hajoitettiin kahtia, ja sen täytyi tappion kärsien peräytyä. Tämä ensimmäinen voitto rohkaisi Suomen sotajoukon lannistunutta mieltä. Yhdeksän päivää senjälkeen voittivat Adlercreutz ja Cronstedt toisen venäläisen sotajoukon Revonlahdella, ja nyt oli surkea pakoaika lopussa. Nyt marssi sotajoukkomme uudetaan ja uusi toivo mielessä etelää kohti. Vastahakoisesti Klingspor vuorostaan seurasi; mieluisinta oli hänelle herkkupöytä niin kaukana sotatantereelta kuin mahdollista.

Kallisarvoisia viikkoja kului hukkaan. Eteenpäin kulki kuitenkin Adlercreutz, eteenpäin kulki porilaisineen tuo urhoollisista urhoollisin, Yrjö Kaarle von Döbeln, musta side otsalla. Tämä ruotsalaissyntyinen mies oli ylväs saadessaan taas vuodattaa vertansa suomalaisten soturien johtajana. Döbeln ja Kulnev pitivät toisiaan niin suuressa arvossa, että Döbeln kielsi sotilaitaan Kulnevia ja Kulnev samoin väkeään Döbelniä ampumasta.

Yrjö Kaarle von Döbeln.

Juhannusaamuna jyrisivät tykit Uudenkaarlepyyn luona, jossa vihollisen sotajoukko pelastui joutumasta vangiksi nopeasti peräytymällä poltetun sillan taakse. Seuraavana päivänä vihollinen ryösti Vaasan jossa ruotsalainen sotajoukko oli noussut maihin ja joutunut tappiolle. Semmoinen oli kuninkaan tapa käydä sotaa. Hän muka tarvitsi ruotsalaiset sotajoukkonsa tanskalaisia vastaan; hänhän aikoi valloittaa Norjan. Kerran hän lähestyi laivastoineen Turkua, mutta kääntyi takaisin, kun Venäjän laivasto näyttäytyi, ja viipyi myöhään syksyyn Ahvenanmaalla.

Lapualla Pohjanmaalla käy monta tietä ristiin. Siinä seisoi venäläinen armeija Rajevskin johtamana kahden kylän välissä kirkon ja joen viereisellä avaralla kentällä. Sen jääkärit väijyivät ruispelloissa ja kaatoivat monta urhoollista miestä. Adlercreutz järjesti rynnäkön. Döbeln otti osalleen suurimman vaaran. Ensimmäisinä ryntäsivät porilaiset ja Karjalan jääkärit; kaikki tahtoivat kilvan uhmata hirmuista luotituiskua. Iso kirkonkylä valloitettiin; Liuhtarin kylän sytytti voitettu, mutta taitavasti peräytyvä vihollinen palamaan. Se oli uljas voitto. Suomen sotajoukko ryntäsi nyt kolmena osastona etelää kohti: Etelä-Pohjanmaalla nousi kansa vastarintaan ja ampui kuoliaaksi kuljeksivia vihollisia, josta sitten koitui talonpojille kova rangaistus. Ahvenanmaalaiset olivat nousseet jo toukokuussa ja karkoittaneet vihollisen. Roth ja Spoof, kaksi uskaliasta partiolaista, kävivät 40 porilaisen kanssa, niinkuin muinoin kivekkäät, omin päin sotaa Näsijärven tienoilla, siepaten vihollisten kuriireja ja tavarakuormia.

Juhana August Sandels.

Silloin kreivi Buxhöwden, joka toimi maamme hallitusmiehenä Turussa, käsitti, ettei Suomea käynyt valloittaminen muuten kuin tosi sodalla. Uusia joukkoja valittua, sotaan tottunutta, urhoollista väkeä tuotiin Suomeen, ja Adlercreutzia vastaan lähetettiin nuori, älykäs kreivi Kamenski. Elokuussa vihollinen taas eteni voimakkaana ja järjestettynä uuden hyökkäyssuunnitelman mukaan, ja nyt saatiin "hypätä morsiushyppyä", kuten Kaarle XII:n oli tapana sanoa. Ei lepoa enää yöllä eikä päivällä, kaikkialla kuului tykkien pauke, kaikkialla vuoti verta. Meno- ja paluumarssit väsyttivät sotamiehiä. Alavus oli eteläisin paikka, johon Suomen sotajoukko raivasi tiensä reippaan voiton kautta, savolaisten hyökätessä etumaisina. Mutta kun kohta senjälkeen uljas Otto von Fieandt joutui tappiolle Karstulassa, ja vihollinen uhkasi pohjoista rantatietä, ei kukaan voinut enää estää vapisevaa Klingsporia kääntymästä paluumatkalle pohjoiseen, mikä peräytyminen kuitenkaan ei enää ollut kunniaton pakoretki. Uhkamielisenä ja harmistuneena pysähtyi Suomen sotajoukko tuon tuostakin rinta vihollista vastaan, voitti toisena päivänä, peräytyi toisena. Näin saapuivat harvenneet, haavoitetut, ruudista mustuneet rivit merenrannikolle. Klingspor oli nyt saanut odottamattoman käskyn "ajaa vihollinen maasta" ja jätti tuskissaan koko päällikkyyden Adlercreutzille. Tämä pysähtyi lujaan asemaan Oravaisiin, kolmen peninkulman päähän Uudestakaarlepyystä etelään päin. Hänellä oli 4,900 miestä, puolet ruotsalaisia ja 17 tykkiä. Syyskuun 14 päivänä ryntäsi Kamenski hänen kimppuunsa mukanaan 7,800 miestä ja 20 tykkiä. Verinen, kuten Suomen viimeinen taistelu vuonna 1714, oli tämäkin päivä Oravaisten kentällä. Taistelu kesti kello 6:sta aamulla myöhään syysillan pimeään. Kulnev oli aloittanut leikin savolaisten kanssa; sitten taisteltiin muutaman puron omistamisesta, jonka kumpikin yhtä suurella urhoollisuudella vuorotellen vaIloitti. Silloin Adlercreutz päätti, kuten Siikajoellakin, murtaa Venäjän hajanaisen sotajoukon keskirintaman. Hän jätti vahvan asemansa ja ryntäsi voitollisena puhki vihollisten rivien. Mutta nyt oli vastassa vereksiä sotajoukkoja, hanen kimppuunsa hyökättiin sivuilta; hänen rivinsä murrettiin, hajoitettiin, työnnettiin oikealle metsään, vasemmalle mereen. Ystävät ja viholliset sekaantuivat pimeässä toisiinsa, ja voitetun joukkonsa pirstojen kanssa Adlercreutz saapui Uuteenkaarlepyyhyn, johon Döbeln sitä ennen oli raivannut hänelle tien, voittaen vihollisjoukon Juuttaalla.

Oravaisten kentällä makasi lähes kolmetuhatta kuollutta, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista, osoittaen kummankin sotajoukon miehuutta ja kuoleman halveksimista.

Melkein unhotettuna oli kenraali Sandels savolaisineen koko kesän vastustanut vihollisen rynnäköitä Toivalassa ja Paloisissa Pohjois-Savossa. Näissä ja muissa taisteluissa Fahlander, Malm  ja  Duncker saavuttivat sankarimaineensa. Kamenski ja Klingspor olivat syksyllä tehneet aselevon Lohtajalla, mutta tämä peruutettiin Savossa 27 päivänä lokakuuta. Sandels oli silloin Iisalmen kirkolla. Koljonvirran luona hyökkäsi 6,000 vihollista hänen 1,400 miehensä kimppuun. Se oli ankara painiskelu vielä viimeisenä hetkenä. Hyökkääjät työnnettiin takaisin virtaan ja jättivät sen rannalle lähes 800 kuollutta ja haavoitettua.

179. Haminan rauha.

Kun suurin osa Suomea jo oli valloitettu, erotettiin Klingspor päällikkyydestä, kuten Lybecker vuonna 1713 ja Lewenhaupt vuonna 1142 Hänen seuraajansa, kenraali Klercker, sai surullisen tehtävän koettaa parantaa edeltäjänsä vikoja, kun kaikki oli liian myöhäistä. Sodankäyntiin tarvitaan, paitsi päälliköitä ja sotamiehiä, myöskin rahaa, ruokavaroja, sotatarpeita, sotalääkäreitä, sairaanhoitoa; ja Suomen armeijalta puuttui kaikki. Sandelsin täytyi peräytyä voiton saatuaan, Adlercreutzin tappiolle jouduttuaan. Väsyneinä, haavoitettuina, sairaina, ryysyihin puettuina, usein vailla leipää nälän sammukkeeksi, mutta aina vielä uhkaava kivääri kyyryisillä hartioilla, kulkivat nämä urhoolliset soturit myöhään syksyllä vielä kerran kohti perimmäistä pohjolaa. Nyt, kun voitto ei enää heidän mieltänsä elähdyttänyt, vei väsymys ja puute heiltä viimeisetkin voimat. Useat näistä kaikissa vaivoissa ja vaaroissa karaistuneista miehistä, joita kuolema niin usein oli sotatanterella säästänyt, sairastuivat nyt ja kuolivat unhotettuina ahtaissa kenttäsairaalissa. Adlercreutz teki sopimuksen Kamenskin kanssa Olkijoella: koko Suomi Kemijokeen asti luovutettiin venäläisille, ja Suomen sotajoukon tähteet lähtivät kahtena osastona Ruotsiin. Kenraali Gripenberg, joka johti Turun ja Porin sekä Hämeen ja Uudenmaan rykmenttien tähteitä, luuli kaikki menetetyksi, heitti aseensa ja palasi kotimaahan. Toinen osasto, Savon prikaatin, Karjalan jääkärien ja Pohjanmaan rykmentin jäännökset, taisteli Cronstedtin ja Sandelsin johtamana viimeiseen asti ruotsalaisten rinnalla ja Ruotsin puolesta. Döbeln lausui sitten yksinkertaisin, kauniin jäähyväissanoin kunnioituksensa näille Suomen urhoollisen sotajoukon kallisarvoisille tähteille. Ne olivat ruotsalaisen sotilaan liikuttavat jäähyväiset Suomen sotilaalle, sitten kun molemmat niin monella sotatanterella olivat kuusisataa vuotta uskollisesti vierekkäin vertansa vuodattaneet.

Tähän aikaan oli Ruotsin valtakunta kuninkaan itsepintaisuuden ja taitamattomuuden tähden joutunut perikatonsa partaalle. Mitä sopi toivoa semmoiselta kuninkaalta, joka vastaukseksi, kun hänen hätääkärsivä suomalainen sotajoukkonsa rukoili saada välttämättömimpiä tarpeita, lähetti upseereilleen armollisen luvan saada talvisodan aikana pitää puuteroimatonta tukkaa! Joka taholla oli vihollisia, ja viimeinenkin ystävä, Englanti, luopui loukkaantuneena. Kun sitten venäläiset maaliskuussa vuonna 1809 menivät jään yli Ahvenanmaalle ja Ruotsin rannikolle sekä jäätyneen Merenkurkun yli Uumajaan, puhkesi kauan kytenyt tyytymättömyys ilmi, ja Ruotsin sotaväki Länsi-Ruotsissa nosti kapinan. Mutta ennenkuin tämä joukko ennätti Tukholmaan, ja koska kuningas kaikissa varoituksista huolimatta tahtoi aloittaa sisällisen sodan kapinallista sotajoukkoa vastaan, riistettiin häneltä kuninkuus panemalla toimeen vallankumous Tukholmassa 13 päivänä maaliskuuta vuonna 1809. Adlercreutz, hän se vain muutamien kumppanien avulla otti rohkeasti kuninkaan vangiksi Tukholman linnassa, minkä jälkeen kokoontuneet valtiosäädyt asettivat valtaistuimelle kuninkaan sedän, herttua Kaarlen, joka otti nimekseen Kaarle XIII. Suomen viimeinen kuningas, Kustaa IV Aadolf, vaimoineen ja lapsineen maanpakoon tuomittuna, kuljeksi sitten synkkänä ja sureksivana Saksanmaalla eversti Gustafssonin nimellä ja kuoli maanpakolaisena. Hänen jälkeläisiänsä elää vielä Saksassa.

Ruotsin valtiosäädyt kiittivät Adlercreutzia ja antoivat hänelle palkinnoksi suuren kuninkaankartanon. Kuusi vuotta hän vaikutti uuden isänmaansa hyväksi mahtavana jäsenenä sen hallituksessa ja kuoli v. 1815, jolloin hänet haudattiin Siikajoen taistelun vuosipäivänä. Itse hän suri sitä, että oli ainoa suomalainen mies, joka oli kuninkaansa syössyt valtaistuimelta. Sellainen teko tuntui suomalaisen sydämelle raskaalta, vaikka hän sillä olikin pelastanut valtakunnan.

Ruotsin silloisessa hädässä ja uuden kuninkaan noustua valtistuimelle ei rauhanteko Venäjän kanssa kauan viipynyt. Se tehtiin  Haminassa 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809.  Ruotsin täytyi silloin luovuttaa Venäjälle loput Suomea, joka silloin ulottui Kemijokeen, ynnä tämän joen sekä Tornion- ja Muonionjokien välinen maa, joka tähän asti oli ollut ruotsalaista Länsipohjan maakuntaa. Sitäpaitsi luovutettiin Ahvenanmaa saaristoineen, jota Ruotsi turhaan koetti itselleen pidättää. Lisäksi täytyi Ruotsin luvata tehdä rauha Venäjän liittolaisten kanssa ja keisari Napoleonin tyydyttämiseksi sulkea satamansa Englannin laivoilta. Suomen kansasta sanotaan rauhansopimuksessa ainoastaan, että koska Venäjän keisari jo vapaatahtoisesti oli vakuuttanut suomalaisille vapaan uskonnonharjoituksen, omistusoikeuden ja muut etuoikeudet, Ruotsin kuningas senjohdosta on vapautettu pyhästä velvollisuudestaan panna varaamuksia entisten alamaisten eduksi. Ja näin siis koko maamme 17 päivänä syyskuuta vuonna 1809 yhdistettiin Venäjän valtakuntaan.

180. Vänrikki Stoolin tarinat.

Suomen erottaminen Ruotsista jätti jälkeensä katkeria muistoja molemmin puolin Pohjanlahtea. Ruotsin puolella oli Suomea kohtaan paljon vanhaa ystävyyttä, ja siihen yhdistyi tappion katkeruus, suru valtakunnan silpomisesta sekä tulevaisuuden pelko, jotka tekivät eron raskaaksi. Kauan vuoden 1809 jälkeen oli toivo Suomen takaisin valloittamisesta vielä rakkaana ajatuksena monen ruotsalaisen mielessä, he eivät voineet ajatellakaan, että maallamme enää olisi mitään onnea ja menestystä, sittenkuin se oli menettänyt Ruotsin turvan. Vasta myöhemmin, kun uusia sukupolvia astui esiin uusine aatteineen, alkoivat ruotsalaisetkin huomata, että Suomen erottaminen Ruotsista oli historiallinen välttämättömyys hamasta siitä ajasta, jolloin Ruotsi lakkasi olemasta Itämeren valtiaana; että meidän maatamme senjälkeen oli vaikea puolustaa; että sen omistaminen pikemmin saattoi Ruotsin uusiin sotiin, kuin suojeli tätä valtakuntaa.

Porilaisten marssi. Albert Edelfeltin maalaus.

Suomen puolella oli samoin vanha liitto niin rakas ja uusi liitto niin epätietoinen, että eron karvaus sai monen sydämen kauan verta vuotamaan. Mutta täällä sitä oli jo satoja vuosia nähty valmisteltavan maatamme silpomalla ja pelolla aavistettu sen seuraavan Venäjän vallan kohoamisesta ja Ruotsin voimattomuudesta. Kun eron hetki tuli, oli maamme uusi asema niin kokonaan ihmisten lähimpänä huolena, näiden katseet pakosta niin herkeämättä tulevaisuuteen suunnatut, että mennyt aika muistoineen herkesi mieliä valtaamasta. Pian myöskin tuo uusi, Porthanin kirkastama ajatus itsenäisestä Suomesta, omintakeisesta ja itsetoimivasta Suomen kansasta kävi yhä seIvmmäksi ja tehokkaammaksi. Kun siis vanha sukupolvi muistoineen kuoli pois, tunsi nuorempi polvi itsensä entisyydestä vapautuneemmaksi. Uuden ajan suomalaiset käsittivät, ettei Suomi ollut Ruotsilta paljon saanut antamatta paljon takaisin.

J. L. Runebergin nuoruudenkuva.

Vielä miespolven ajat Suomen yhdistämisestä Venäjään eli täällä vanhoja sotilaita, jotka entisinä aikøin olivat taistelleet Adlercreutzin, Döbelnin ja Sandelsin johdolla. He elivät muistoissaan, sodan päivät olivat heille rakkaat, ja he tiesivät kertoella monta uljasta ja hauskaa tekoa sekä monta pientä erikoispiirrettä, jotka historioitsija oli unhottanut. 1820-luvun alkupuolella kuunteli eräs nuori ylipppilas, nimeltä Johan Ludvig Runeberg, tällaisen vanhan sotilaan kertomuksia Ruovedellä. Hänellä itsellään oli lapsuudenmuisto sodan ajoilta: hän oli nelivuotiaana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin Pietarsaaren kaupungissa. Näiden muistojen innostamana ja sittemmin tutustuneena moneen vanhaan sankariin Runeberg - joka silloin jo oli pohjoismaiden mainioin runoniekka - julkaisi nämä sotilasmuistot kahtena kokoelmana nimellä Vänrikki Stoolin tarinat. Ei milloinkaan ole runoteosta meidän maassamme tervehditty sellaisella innostuksella ja ihailulla. Vanhat ja nuoret lukivat sitä samalla mielenliikutuksella; pojan sydän sykki, neidon posket hehkuivat, ja ankarat, jäykät miehet vuodattivat kyyneleitä, kuullessaan näitä tarinoita menneiltä ajoilta.

Niin yleväaatteisia runoelmia, niin uljaita, niin hartaita, niin mestarillisia kuvatessaan tapahtumia ja henkilöitä kuninkaasta ja kenraalista alkaen alhaisimpaan kuormarenkiin asti - jopa tuohon kurjaankin asti, jota oli ennen hoettu "riikinkoiraksi", mutta joka tuli sankariksi hänkin - ovat harvat maat ja harvat aikakaudet synnyttäneet. Niitä on lukuaan ainoastaan 34, mutta jokainen runo on kuin marmorista veistetty taideteos. Ne leviävät nyt kautta maailman useille kielille käännettyinä; muukalaiset kadehtivat niitä sotilaita, jotka ovat saaneet haudallensa sellaisen muistopatsaan.

Sandelsin joukot Koljonvirran luona. Albert Edelfeltin piirros "Vänrikki Stoolin tarinoissa".

Vänrikki Stoolin tarinat alkavat "Maamme" nimisellä kansallislaululla, kuvaavat sitten vanhaa, varatonta soturia, joka ylioppilaalle kertoo sodan vaiheita, ja senjälkeen ilman minkäänlaista järjestystä, ylhäisiä ja alhaisia, urhoja ja pelkureita. Kaikki astuvat ilmielävinä esiin: "Pilven veikko" Perhon erämaassa; - ruotuvaivainen sotamies Alavudella; - luutnantti Zidén Vaasan poikineen - torpan tyttö, joka suri sitä, että hänen sulhasensa oli vammatonna paennut taistelusta; - typerä Sven Tuuva, urhon mieli povessa; - von Konow riidellen korpraalinsa kanssa; - kuoleva venäläinen Lemun niemellä; - karkea von Fieandt piippuineen ja lammasnahkaturkkeineen; - Sandels Koljonvirran rannalla; - vanha Hurtti leirinuotiolla; - Kulnev, joka suuteli lasta kätkyessä; - kuningas, joka veti käsiinsä Kaarle XII:n kintaat; - Klingspor, josta urhot häpesivät haastella; - Döbeln Juuttaalla; - Porilaisten marssi; - reipas Lotta Svärd; - vanha Lode, joka ei sallinut kenenkään laiminlyödä aamurukousta, vaikka luoteja sateli; - vakaa von Törne rikkiammuttuine takinhelmoineen: - urhoollisen Dunckerin kuolema Hörneforsin taistelussa; - von Essen ja hänen sisukas kuskinsa Martti; - viisitoistavuotias sankari Wilhelm von Schwerin; - rohkeamielinen maaherra Wibelius, joka asetti lain väkivaltaa vastaan; - lopuksi Adlercreutz Siikajoella. Ja monta muuta lisäksi.

Kuunnelkaamme ainoastaan sotilaspojan laulua, kaikuna Suomen sotaisista ajoista!

181. Sotilaspoika.

[Vänrikki Stoolin tarinoista. Säv. F. Pacius.]

"Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan -". Albert Edelfeltin piirros "Vänrikki Stoolin tarinoissa".

Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
Tie kunniaan vain tiettynään,
ol' aina altis kestämään
hän vaivan, vaaran, liekin, jään;
sen taisi taatto, sen!

Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
mutt' uljasta en unhottaa ma käyntiänsä voi,
en hattuaan, en töyhtöään,
en päivetystä poskipään,
ain', aina tumman varjon nään,
min kulmakarvat loi.

Kun joukot pohjolasta pois taas riensi, kuulla sain,
jok' ottelussa kuinka hän ol' urhoist' urhokkain.
Jo risti rintaan pantihin
ja kohta, kuulin, toinenkin;
ah, mielessäni aattelin,
kunp' oisi myötä vain!

Ja talvi lähti, suli jäät, sai kevät kukkineen,
niin sankarina taattoni ma kuulin kaatuneen.
Ma tunsin olon oudommaks,
niin huolen, riemun riutuvaks;
äit' itki päivän, itki kaks,
jo pantiin paarilleen.

Lapuan taistoon taatto jäi, mies likin lippuaan;
siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan!
Hält' isä eestä Kustavin
kuol' Utin nummen nurmihin,
ja Lappeell' isä tältäkin,
mies Kaarle kuninkaan.

Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
mutt' uljasta ol' elo tuo, noin kuolla korkeaa.
Ken huonona jäis hoippumaan?
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan,
se eikö sorjempaa!

Mä köyhä olen orpo nyt, syön leipää vierahan,
mult' isän kuolo kodon vei ja suojan, suosijan.
Mutt' vaikertaa en huoli vaan,
saa aika varren varttumaan,
ma, poika kelpo sotilaan,
en sorru hukkahan.

Kun suureksi ma kasvan vaan, viistoista täyttää saan,
ma taistoon mennä tahdon myös ja vaaraan, kuolemaan.
Ja missä taajin liekki lie,
ain' askeleeni sinne vie,
mist' ennen, taatot, teillä tie,
myös poika polkemaan!

182. Keisari Aleksanteri I ja Porvoon valtiopäivät.

Venäjän keisari Aleksanteri I polveutui Pietari Suuresta tämän tyttären Annan, Aleksanterin isän isänäidin kautta. Tämä oli naimisissa Holsteinin herttuan Kaarle Fredrikin kanssa, joka oli kuningas Kaarle XI:n tyttärenpoika. Aleksanteri I ja vuoteen 1917 vallassa ollut keisarisuku polveutuvat siis sekä Venäjän tsaareista että Ruotsin kuninkaista, mutta isänpuolelta saksalaisista Holsteinin herttuoista.

Keisari Aleksanteri oli aivan nuorena noussut valtaistuimelle isänsä, keisari Paavalin, jälkeen sangen rauhattomana aikana ja sekaantui vastoin tahtoansa niihin suuriin sotiin ja mullistuksiin, jotka seurasivat Ranskan vallankumousta.

Keisari saattoi vähemmän kuin muut noudattaa oman sydämensä toiveita. Hänen täytyi noudattaa valtakuntansa perinnäistä valtiotaitoa ja säilyttää tai laajentaa sen valtaa, silloinkin kun hän mieluimmin olisi tahtonut pitää huolta ainoastaan kansansa onnesta.

Porvoon valtiopäivät. J. R. Ekmariin maalaus.

Kun Aleksanteri I oli valloittanut Suomen, päätti hän kuitenkin olla muutamissa kohdin noudattamatta entistä valtiotaitoa. Tämän maan hän olisi voinut kokonaan sisällyttää Venäjän valtioon ja panna Venäjän lain alaiseksi, kuten hänen edeltäjänsä olivat panneet ne osat Suomea, jotka joutuivat Venäjän valtakunnan omiksi vuosina 1721 ja 1743. Tähän ei häneltä voimaa puuttunut. Mutta koska Suomen silloinen valtiomuoto myönsi hallitsijalle ylimmän vallan maan hallinnossa, jonka ohessa kansalle jäi suurin osa sen vanhaa vapautta, katsoi keisari paremmaksi antaa tämän vapaan maan pitää ruotsinaikaisen lakinsa, erityisen valtiomuotonsa ja oman hallintonsa keisarikunnan rinnalla, jonka kanssa sen muuten tuli olla erottamattomasti yhdistettynä. Vaikka Suomi oli vähäinen, köyhä ja vajavoimainen suureen, rikkaaseen ja mahtavaan Venäjään verrattuna, oli sillä kuitenkin vanhempi sivistys, ja se oli ollut kauemmin uuden Euroopan edistysrientoihin osallisena. Vuoden 1808 sota oli saanut keisarin vakuutetuksi Suomen kansan urhoollisuudesta ja uskollisuudesta laillista esivaltaansa kohtaan, ja hän tahtoi, ennemmin saavuttaa vapaan ja onnellisen kansan vilpittömän luottamuksen kuin valloitetun kansan valheellisen alistuvaisuuden.

Jo lopulla vuotta 1808 kutsuttiin sentähden edustajia Suomen neljästä säädystä Pietariin keisarille esittelemään niitä toimenpiteitä, jotka ensi aluksi olivat tarpeen vaatimia. Ja kun tämä "lähetyskunta" oli varovaisella, mutta isänmaallisell tavalla täyttänyt tehtävänsä, kutsuttiin Suomen säädyt kokoontumaan 10 päivänä maaliskuuta v. 1809 valtiopäiville Porvooseen. Sinne kokoontui silloin, entisen valtiopäiväjärjestyksen mukaan 60 aatelismiestä, 8 pappia, 19 porvaria ja 30 talonpoikaa, joille neljälle säädylle keisari määräsi puhemiehet, kuten kuningas ennen oli tehnyt. Maaliskuun 27 päivänä keisari itse saapui Porvooseen ja julistutti seuraavan vakuutuksen jommoisen hänen jälkeläisensä sitten aina antoivat.

"Me Aleksanteri ensimmäinen, Jumalan armosta koko Venäjänmaan Keisari ja Itsevaltias, Suomen Suuriruhtinas y.m. y.m., y.m., teemme tiettäväksi: että sittenkun Me, Jumalan sallimuksesta, olemme haltuumme ottaneet Suomen Suuriruhtinaskunnan, olemme Me tämän kautta tahtoneet vakuuttaa ja vahvistaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, joita itsekukin sääty mainitussa Suuriruhtinaskunnassa erikseen ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäisemmät kuin alhaisemmat, tähän asti ovat valtiosäännön (konstitutsionin) mukaan nauttineet: luvaten säilyttää kaikki nämä edut ja oikeudet lujina ja koskemattomina täydessä voimassaan. Suuremmaksi vakuudeksi olemme Me tämän vakuutuskirjan merkinneet omakätisellä allekirjoituksellamme. Annettu Porvoossa 15 (27) päivänä maaliskuuta v. 1809.

Aleksanteri."

Maaliskuun 28 p:nä keisari avasi valtiopäivät ranskankielisellä valtaistuinpuheella, jonka tulkitsi ruotsiksi maamme ensimmäinen Venäjän-ajan kenraalikuvernööri, Kustaa III:n. ajoilta kuuluisa kenraali Sprengtporten. Maaliskuun 29 päivänä keisari otti vastaan valtiosäätyjen Suomen kansan puolesta tekemän kuuliaisuudenlupauksen ja jokaisen eri säädyn uskollisuudenvalan, sanoen hellällä mielenliikutuksella ottavansa vastaan nämä todistukset kunnioitettavan kansan vapaatahtoisesta kuuliaisuudesta.

Suomen valtiosäätyjen uskollisuudenvala Porvoossa oli tosiaankin - oikeuden, vaikka ei voiman kannalta katsoen - vapaatahtoinen vala, kuten keisari lausui. Sillä nämä säädyt eivät voineet olla keisarin laillisia alamaisia, ennenkuin Ruotsin kuningas sittemmin, syyskuussa samana vuonna, oli luovuttanut Suomen Venäjän valtakunnalle jä vapauttanut Suomen kansan sen aikaisemmasta uskollisuudenvalasta. Näin keisari Aleksanteri I:n vakuutus ja Suomen säätyjen uskollisuudenvala maaliskuussa v. 1809 oli molemminpuolinen, oikeusvoimainen sopimus.

Porvoon valtiopäivät ratkaisivat nopeasti ne muutamat , mutta vaikeat ja tärkeät kysymykset, jotka keisari oli niille esittänyt. Säädyt ehdottivat, että maan ruotujakoinen sotaväki päästettäisiin palveluksesta vähintäänkin 50 vuodeksi, jottei sen mahdollisesti sitä ennen tarvitsisi taistella Ruotsia vastaan. Sotaväenpidon sijasta maksaisivat maanomistajat kruunulle "vakanssiveroa", ja vastaisen Suomen armeijan ei tarvitsisi olla sotapalveluksessa maamme rajojen ulkopuolella. Keisari vahvisti sotaväen lakkauttamisen ja vakanssiveron.

Sitten säädyt neuvottelivat kruunulle menevistä maksuista ja maamme rahasta, joksi nyt tuli Venäjän hopearupla.*) Lopuksi neuvoteltiin maamme uudesta hallituksesta. Korkeimmaksi virastoksi tuli "hallitusneuvosto", jolle sittemmin annettiin nimeksi keisarillinen Suomen senaatti. Kun kaikista näistä oli neuvoteltu, saapui keisari taas Porvooseen ja päätti valtiopäivät 19 päivänä heinäkuuta. Tervehdittyään säätyjä armollisin sanoin hän lausui:

"Tämä jalo ja rehellinen kansa on siunaava sitä kaitselmusta, joka on säätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Kansakuntain joukkoon tästälähin koroitettuna, lakiensa turvissa, se on muistava entistä hallitustansa vain lujittaaksensa sitä lujemmaksi sitä ystävyydenliittoa, jonka rauha on rakentava."

183. Suomi jälleen yhdistettynä.

Niin oli nyt entinen Ruotsin maakunta Suomi tullut erityiseksi, Venäjän valtakuntaan yhdistetyksi valtioksi. Tällaisen uuden, "kansakuntain joukkoon" koroittavan aseman kunnia ja taakka oli monen senaikuisen suomalaisen mielestä vaaroja täynnä. He eivät voineet käsittää keisari Aleksanterin tulevaisuudenajatusta. Kun he ajattelivat tätä köyhää maata "erottamattomasti ja ikuisiksi ajoiksi" yhdistettynä sellaiseen masentavaan ylivaltaan, kuin Venäjän valtakunta oli, vapisi heidän sydämensä tulevaisuuden pelosta. Ja kun rauhansopimuksessa virkamiehet saivat oikeuden muuttaa Ruotsiin, käyttivät muutamat korkea-arvoisetkin miehet tätä lupaa hyväkseen. Me, jotka nyt elämme muutamia miespolvia heidän jälkeensä ja jotka olemme nähneet silloin niin uhkaavan tulevaisuuden valjenneen paremmiksi päiviksi, emme saa liian ankarasti tuomita heidän sydämensä epäilystä.

Ei ainoastaan yhteinen kansa, vaan myöskin verrattomasti suurin osa valistuneista kansalaisista jäi maahamme asumaan, valmiina nyt kuten ennenkin kantamaan sen kohtaloita ja käyttämään parhaat voimansa sen hyväksi. Vielä oli Suomi paloitettuna, kahtia halkaistuna maana. Venäjän ja Suomen kesken jaettuina kärsivät Karjala ja Savo suurta ahdinkoa, ollen erilaisten lakien alaisina kummallakin puolen tuota mielivaltaista rajaa. Venäjän puoli, jota tavallisesti nimitettiin  "Vanhaksi Suomeksi",  oli Viipurin maaherran aluetta, jossa kaupungissa oli sen ylioikeusto ja korkeampi oppilaitos, jotavastoin kirkollinen hallitus oli Pietarissa. Joitakuita vanhoja lakeja ja tapoja oli säilytetty, toisia muutettu. Talonpoikain maanomistusoikeus jäi unhotuksiin, sittenkun hallitsijat alkoivat lahjoittaa suuria maatiloja eli "lahjoitusmaita" mahtaville miehille, joiden tilanhoitajat mielivaltaisesti koroittivat veroja. Keisari Aleksanteri huomasi, että tämä osa maata oli ollut huolenpitoa vailla, että kansa oli vaipunut raakuuteen, että virkamiehet olivat huononpuoleisia ja että neljän kielen, suomen, venäjän, saksan ja ruotsin, käyttäminen rinnakkain aiheutti siellä paljon häiriötä.

Siihen aikaan keisari oli kyllästynyt Napoleonin kopeuteen ja aavisti suuren sodan syttyvän. Voidakseen viedä kaikki sotavoimansa etelään ja länteen hän tahtoi turvata valtakuntansa luoteista rajaa sekä Pietaria ja teki Ruotsin kanssa liiton Napoleonia vastaan. Mutta sitä ennen hän tahtoi, samalla viisaasti turvaten kansan menestystä, vielä kerran voittaa suomalaisten sydämet jalomielisellä teolla. Joulukuun 23 päivänä  v. 1811 palautti keisarillinen asetus - suuri ja kallis joululahja! - Vanhan Suomen muun Suomen yhteyteen samojen lakien, hallinnon ja yhteiskunnallisten oikeuksien alaiseksi. Ne erityiset olot, jotka olivat venäläisen hallituksen aikana siellä syntyneet, pysyivät vielä jonkin aikaa, mutta tasoittuivat vähitellen. "Vanhan Suomen" väestö kasvoi ikäänkuin itsestään kiinni omaan juureensa, muuhun Suomen kansaan, johon se aina oli ollut liittyneenä. Ja kun meidän aikanamme Suomen valtio lunasti lahjoitusmaatkin, jotta niillä asuvat talonpojat saivat ostaa takaisin maansa kiistämättömäksi omaisuudekseen, niin ei ole Vanhassa Suomessa paljon muita jälkiä 90-vuotisesta erosta kuin se vaikutus, jonka Venäjä ja Pietarin läheisyys aina saa rajamailla aikaan.

Näin yhdistettiin jälleen silvottu Suomi. Tämä rauhanajan teko antoi takaisin, minkä kaksi sotaa oli maaltamme riistänyt; sen raja tuli jälleen samaksi, kuin se vuoden 1617 jälkeen oli ollut. Vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin vastaiset sukupolvet korjaavat hedelmiä Aleksanteri I:n hallitsijavakuutuksesta ja maamme jälleenyhdistämisestä.

Keisarikaan ei ollut kansamme suhteen pettynyt. Kun Napoleon kohta senjälkeen v. 1812 marssitti puoli miljoonaa sotamiestä Venäjänmaahan ja tämä valtakunta taisteli henkensä kaupalla maailman suurinta sotapäällikköä vastaan, oli Venäjällä takanaan luotettavat rajat, ja se saattoi jakamatta käyttää koko voimaansa hyökkääjää vastaan. Tähän asti voittamaton Napoleon ajettiin takaisin, lannistettu Eurooppa nousi hänen valtaansa vastaan, ja vajaan kolmen vuoden kuluttua hänet vietiin hylättynä vankina eräälle Atlantin meren etäiselle saarelle, jossa hän sitten kuoli. Hän, joka kerran oli lahjoittanut pois Suomen, lepää nyt Parisissa Laatokan rannoilta lohkaistun punaisen porfyripatsaan alla.

Näiden maailmanhistorjallisten tapahtumain aikana työskenteli vasta yhdistetty Suomi suorittaakseen vuosisatojen ja Aleksanteri I:n työtä. "Suomen asiain komitea" esitteli keisarille maamme asioita "valtiosihteerinsä" kautta. Eri hallitus asetettiin kutakin maamme erityistä hallintohaaraa varten. Perustettiin Suomen perustettiin ritarihuone Suomen aatelia varten ja Haminan kadettikoulu nuorten upseerien kasvattamista varten. Turun akatemiaan perustettiin uusia opettajanvirkoja, se sai monia etuja ja suuriruhtinas Nikolain kanslerikseen eli ylimmäksi esimiehekseen. Vuonna 1819 tuli Helsinki maamme pääkaupungiksi vanhan Turun sijaan. Kaikesta näkyi, että uusi Suomi oli syntymässä - hyödyksikö vai vahingoksi - sen voi ainoastaan tulevaisuus osoittaa. Mutta monien epäröivien ja monien kunnianhimoisten ohella oli maassamme myös monta uskaliasta miestä, jotka innolla ja toimella ryhtyivät uuden ajan työhön, niiden joukossa Turun akatemian ensimmäinen kansleri vuoden 1809 jälkeen, Mikael Speranski, syntyään viipurilainen, Suomen ensimmäinen valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder ja Suomen ensimmäinen arkkipiispa Jaakko Tengström.

V. 1819 kesällä matkusti keisari Aleksanteri laajalti Suomessa. Milloin vaunuissa, milloin talonpoikaisrattailla, milloin jalkaisin sydänmaiden halki tai veneessä koskia laskien hän kulki Kuopion, Kajaanin ja Oulun kautta länsirannikolle ja siitä eteenpäin Turkuun, Tampereelle, Hämeenlinnaan, Helsinkiin, kaikkialla voittaen puolelleen kansan sydämen. Tämä maassamme niin muistettavan keisarin hallituskausi päättyi vuoden 1825 lopulla.

184. Turun palo.

Aleksanteri I:n jälkeen nousi valtaistuimelle hänen nuorempi veljensä Nikolai I. Tämä ankara ja tarmokas valtias oli päättänyt kukistaa ne kapinat, jotka hänen hallitessaan häiritsivät Venäjän valtakuntaa ja Eurooppaa. Meidän maamme pysyi rauhallisena, kuten ainakin; ainoa maa, missä ei koskaan tavattu kapinan merkkiäkään. Kuitenkin vaikutti silloisen ajan levottomuus sen, että pieniä, yksityisiä ja satunnaisia häiriöitä pidettiin rauhalle vaarallisina. V. 1829 asetettiin sensuuri, minkä johdosta ei yhtään kirjaa eikä sanomalehteä maassamme saatu painaa tai ulkoa maahamme tuoda ilman erityisi tarkastusta ja hyväksymistä. Muutamina vuosina saatu suomeksi painattaa muuta kuin uskonopillisia ja yleistä taloutta koskevia kirjoja. Maanviljelystä, joka kärsi kovista katovuosista, koetti hallitus kaikin tavoin auttaa, koskia perattiin, järviä laskettiin, Saimaan kanava kaivettiin, ja väkiluku kasvoi. Viipurin hovioikeus perustettiin 1839, ja v. 1850 jaettiin maamme kolmeen hiippakuntaan: Turun, Porvoon ja Kuopion.

Vuonna 1826 julisti keisari Nikolai, ettei hän siitä lähtien enää aikonut vahvistaa mitään Suomessa langetettua kuolemantuomiota, paitsi sellaisista rikoksista, jotka häiritsivät Venäjän valtakunnan turvallisuutta. Senjälkeenkin tuomittiin kyllä aina edelleen pahantekijöitä kuolemanrangaistukseen voimassaolevan lain mukaan mutta heitä ei enää mestattu, vaan heidät lähetettiii elinkautisiksi vangeiksi Siperian vuorikaivoksiin.

Vanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme pääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja akatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki, asukasluku 13,000, kun hirveä tulipalo, 4 päivänä syyskuuta vuonna 1827, näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta. Oli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. IIlalla, klo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot läpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten jokivarrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; - tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa. Joki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain osa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara, siellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut lentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet reippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa näin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, asti hiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi kipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon katolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan, ja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.

Vanhan tuomiokirkon akkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen tervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit luikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon kautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään ja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello oli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan sammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja kaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit kuumuudesta sulivat. Aurajoen silta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden höyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän kaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti tai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti jäljessä ja otti joka kerta osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat viettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään seuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko viikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vastikään niin kukoistavasta Turusta. Vahingot olivat suunnattoman suuret. Yksin setelirahaa paloi miljoonia riksejä. Suurin osa Turun akatemian tieteellisiä kokoelmia, sen kallis kirjasto, monta korvaamatonta käsikirjoitusta menneiltä ajoilta joutui tulen saaliiksi. Se oli yleinen onnettomuus koko maallemme.

Ja sellaiseksi se tunnettiinkin koko maassamme. Kaikkialta lähetettiin runsasta apua palosta kärsineille. Turku sai 10 vuodeksi vapauden kruununverojen maksamisesta; se sai runsaita lainoja ja kohosi kaunistuneena jälleen tuhasta. Mutta uusi Turku ei ollut enää mitä vanha oli ollut. Sen lempilapsi, akatemia, muutettiin palon jälkeen Helsinkiin. Kaupan, meriliikkeen ja sovinnollisen yhteishengen kannattamana on nykyisellä Turulla suuri merkitys. Arkkipiispa, hovioikeus ja lukuisia oppilaitoksia on siellä vielä paikallansa. Suomen saavutettua valtiollisen itsenäisyytensä perustettiin Turkuun kansalaisten suurenmoisilla uhrauksilla sekä suomalainen että ruotsalainen yliopisto (Turun akatemia).

Turun palon johdosta perustettiin maamme kaupunkeja varten yhteinen suuri palovakuutusyhtiö, jonka kaikki osakkaat yhteisesti korvaavat sen vahingön, minkä rakennusten palaminen on yksityiselle omistajalle tuottanut. Siten kävi mahdolliseksi runsaammin korvata ne suuret vahingot, joita syntyi silloin, kun Hämeenlinna paloi v. 1831, Pietarsaari v. 1835, Hamina v. 1840, Pori ja Vaasa. v. 1852 sekä Uusikaarlepyy v. 1858. Nykyään on myöskin olemassa yhteinen palovakuutusyhtiö kaupunkien irtaimistoa varten sekä maalla olevia rakennuksia ja irtaimistoa varten, mainitsematta useita muita palovakuutusyhtiöitä.

185. Yliopiston riemujuhla v. 1840.

Turun akatemia muutettiin vuonna 1828 ja sai silloin nimekseen "Suomen keisarillinen Aleksanterin Yliopisto". Nykyään sitä nimitetään "Helsingin yliopistoksi". Sen tarpeiksi valmistui vuonna 1832 suuri, valoisa ja ilmava, arvokas ja kaunis päärakennus, sellainen kuin tähän liittyvä kuva osoittaa. Sen lisäksi tuli sitten toisia kauniita ja tilavia rakennuksia kirjastoa varten, jossa säilytetään enemmän kuin 500,000 kirjaa ja käsikirjoitusta; observatoriota varten, jossa taivaankappalten kulkua tutkitaan suurilla kaukoputkilla; useita tieteellisiä kokoelmia varten; laboratorioita varten, joissa luonnonvoimia tutkitaan; kasveja varten joita on tuotu kaikista maailmanosista; suuria sairaaloita varten, joissa opetetaan lääkintätaitoa. Sillä tätä maamme korkeinta oppilaitosta, jossa on enemmän kuin 200 opettajaa ja virkamiestä sekä neljättä tuhatta kirjoihin pantua ylioppilasta, on viime vuosiin saakka koko kansa suosinut. Pienen kansamme, jolla ei ole muuta rikkautta, täytyy saavuttaa menestyksensä hyödyllisillä tiedoilla ja perustaa arvonsa siihen, että se sivistyksessä, avuissa ja kaikenpuolisessa edistyksessä on maailman valistuneimpain kansain tasalla.

Helsingin yliopisto.

Yliopiston mukana tuli Turusta vanhoja, mainioita opettajia, mutta ensi alussa muuton jälkeen se vieroksui uutta ympäristöään. Vasta vuodesta 1840 se paremmin kotiutui Helsinkiin, ja samaan aikaan alkoi uusi elämä uuteen isänmaalliseen suuntaan liikkua sen keskuudessa, levittäen valoa ja lämpöä kaikkialle maahamme.

Yliopisto, joka tietysti oli Turun akatemian jatkona, oli silloin kahdensadan vuoden vanha. Tätä muistoa vietettiin suurella riemujuhlalla Helsingissä 15 päivänä heinäkuuta vuonna 1840. Juhlaan kutsuttiin edustajia Venäjän, Ruotsin ja muiden maiden yliopistoista; koko maastamme tulvasi lukemattoman paljon vieraita ja matkustavia. Siellä oli piispa Franzén, siellä keisarin ja maamme uskottu palvelija, kreivi Rehbinder; kaikki, mitä Suomessa oli kaunista ja mainiota, kokoontui tänne iloitsemaan tuosta kalliin valkeuden hyvästä lahjasta, jonka Jumala kaksisataa vuotta sitten oli antanut valjeta täällä etäisessä pohjolassa. Kaupungin vanhassa kirkossa pidettiin jumalanpalvelus. Uusi iso kivikirkko, n.s. Nikolain kirkko, oli jo melkein valmis, mutta ei vielä vihitty. Siinä oli alttarin sijalla iso puhujalava; monet kuvapatsaat, seppeleet ja kallisarvoiset kankaat kaunistivat tuota korkeata temppeliä. Kellot soivat, tykit paukkuivat, ihanat laulut ylistivät Jumalaa hänen vuosisatoja kestäneestä armostaan. Puhujat selittivät päivän merkitystä latinan-, ruotsin- ja venäjänkielillä; suomenkieli odotti aikaansa. Ja näin kesti juhlaa viisi päivää. Siinä saivat uudet jumaluusopin, lakitieteen, lääketieteen ja viisaustieteen tohtorit tohtorinhattunsa. Siinä seppelöitiin laakereilla 96 nuorta maisteria. Näiden juhlallisuuksien jälkeen oli päivällisaterioita ja muita juhlapitoja; kadut vilisivät juhlapukuisia väkijoukkoja. Keisari antoi yliopistolle kaksi uutta rahapalkkaa vanhoja, virastaan eronneita opettajia varten; toiset antoivat apurahoja köyhille ylioppilaille; tiedemiehet julkaisivat tieteellisiä kirjoja ja runoilijat kauniita runoelmia ylentääkseen juhlallisuutta.

Kun muistamme Turun akatemian ensimmäistä perustamisjuhlaa, saatamme ymmärtää, miksi Suomen kansa 200 vuotta sen jälkeen kiitti Jumalaa. Kaikki, mikä vuonna 1640 oli suurta ja loistavaa: valtakuntain mahtavuus, voittojen kunnia, ruhtinaat, sankarit, ihmisteot, ihmisonni, se oli kaikki mennyt, kaikki tomuksi muuttunut. Ajan vaiheet olivat maatamme kohdanneet, loistavat ilot synkät surut, masentavat onnettomuudet. Jumalan suojeleva käsi yksin oli muuttumatta ollut armahtavasti ojennettuna maamme ja kansamme ylitse; Hän oli suonut niiden varttua viisaudessaan, ja kun kaikki muu oli hävinnyt, oli tämä oppilaitos, vaikka sodan ja tulipalon turmelemana, kuitenkin kukistumattomana seisonut pystyssä halki aikakausien, nöyrästi todistaen totuuden voittoa.

186. Itämainen sota.

Monet vuodet oli keisari Nikolain ankara käsi hillinnyt ajan rauhattomia aaltoja. Hänen sotajoukkonsa olivat voittaneet Persian, Turkin, Puolan, Unkarin. Kun hän kävi Saksassa, Englannissa, Italiassa, nöyrtyivät kalkki tämän pelättävän hallitsijan edessä.

Silloin tapahtui v. 1853, että orjuutetussa Turkinmaassa, missä kristityt olivat milloin turkkilaisten vainon alaisina, milloin riidassa keskenään, kreikanuskoiset kristityt pyysivät keisari Nikolain suojelusta. Tästä ja muista syistä joutui Venäjä sotaan Turkkia vastaan. Merivallat Englanti ja Ranska, lopulta myöskin silloinen Sardinia, peläten venäläisten valtaa, asettuivat turkkilaisten puolelle, ja Itävalta asetti uhkaavia sotajonkkoja Venäjän rajalle. Näin syttyi v. 1854 suuri sota, jota käytiin enimmäkseen Mustaan mereen pistävällä Krimin niemimaalla, mutta joka ulottui kauas Itämerelle, jopa Jäämerenkin rannikoille ja kaukaisiin maanosiin.

Suomen kauppalaivasto, joka silloin oli merillä, hävitettiin melkein kokonaan. Osan laivoista anastivat englantilaiset, toiset myytiin ulkomaille, jotteivät joutuisi hukkaan. Englantilaiset astuivat maihin Raahessa, Oulussa ja Kemissä, polttaen laivoja, makasiineja ja tervavarastoja, mutta kun he alkoivat samaa tehdä Kokkolassa, torjuttiin heidät takaisin verissä päin. Suomi oli Napoleonin aikana asettanut kolme rykmenttiä pestattuja jääkäreitä - "perunajääkäreiksi" nimitti kansa heitä -, mutta heidän sijassansa oli nyt pestattuja tarkk'ampujia (Suomen kaarti) ja pestattuja merisotamiehiä (Suomen meriväki). V. 1854 asetettiin uusi joukko meriväkeä ja kuusi ruotujakoista tarkk'ampujarykmenttiä, niin että Suomessa silloin oli noin 6,600 omaa sotamiestä, paitsi vapaaehtoisia ja niitä lukuisia venäläisiä joukkoja, joita maahamme marssi. Tällä sotavoimalla suojeltiin rannikoitamme; mutta ei ollut helppoa maalla juosta kilpaa vihollisen laivaston kanssa, joka saattoi missä tahansa laskea maihin.

Vuosina 1854 ja 1855 kuului kaikilla rannikoillamme tykkien pauketta, milloin siellä, milloin täällä. Tammisaaren, Turun, Haminan, Helsingin, Rauman, Uudenkaupungin, Vaasan edustalla ja muissa paikoissa näyttäytyi vihollisen laivoja: Maapattereita tehtiin, molemmin puolin ammuttiin, verta vuoti. Ahvenanmaa joutui muutamaksi ajaksi vihollisen valtaan. Siellä oli venäläinen linnoitus,  Bomarsund,  jota oli Suomen varoilla rakennettu vuodesta 1830 asti, mutta joka vielä oli keskentekoinen. Sen ampuivat ranskalaiset ja englantilaiset maahan ja räjähdyttivät ilmaan, jolloin venäläinen varusväki ynnä muutamia Turun tarkk'ampujia vietiin sotavankeina Ranskaan ja Englantiin. Svartholman ja Hankoniemen entiset Ruotsin-ajan linnoitukset räjähytettiin ilmaan. Rauhallinen Suomi, jolla ei ollut mitään osaa Euroopan valtiotaidossa, sai tuntea, että sillä oli kunnia ja vastuu yhteinen eurooppalaisen suurvallan kanssa.

Elokuun 9 päivänä v. 1855 ampuivat Englannin ja Ranskan laivastot Viaporia pommeilla, suurilla, ontoilla rautakuulilla, jotka olivat ruudilla täytetyt ja niin laitetut että ne ammuttaessa syttyivät ja määräajan kuluttua räjähtävät rikki. Suurin osa linnan sisustasta muuttui raunioiksi, mutta muurit kestivät eheinä, ja raunioiden keskellä seisoi edelleenkin pystyssä Ehrensvärdin hautapatsas kuulain säästämänä kuin ihmeen kautta. Jyske oli niin kova, että se kuului sisämaahan 30 peninkulman päähän, kun painoi korvansa vuorta vasten. Helsingissä monet pelkäsivät kaupungin hävitystä ja muuttivat irtaimistonsa pois, sillä pommit iskivät viuhuen alas rantavierille ja kyntivät hiekkaan sylensyvyisiä, leveitä kuoppia. Mutta 46 tunnin päästä lakkasi ankara ampuminen, ja vihollisten laivastot poistuivat, tekemättä kaupungille mitään vahinkoa.

Pelkäämätönnä seisoi keisari Nikolai Venäjän etunenässä vastustaen melkein koko Euroopan liittoutunutta voimaa. Mutta hänet, jota ei yksikään vihollinen voinut murtaa, mursi sodan parhaillaan riehuessa, väkevämpi voima, kaikkivoittava kuolema. Keisari kuoli muutamia päiviä sairastettuaan 2 päivänä maaliskuut v. 1855 Pietarissa.

187. Helsingin valtiopäivät v. 1863.

Venäjän valtaistuimelle nousi nyt vanhin keisari Nikolain neljästä pojasta,  Aleksanteri II.

Kuten kaikki Jumalan valitut välikappaleet, tämäkin keisari hallituksensa alussa taistella suuria vaaroja, huolia ja koettelemuksia vastaan. Verinen sota hävitti Mustan meren ja Itämeren rannikoita. Vuoroin saatiin turkkilaisista voitto, vuoroin tuottivat muut viholliset tappioita. Venäjän vahva linnoitus Sevastopol Krimin niemimaalla valloitettiin väkirynnäköllä mitä urhoollisimman puolustuksen jälkeen. Nyt olikin merivaltain sotakunnia tyydytetty; rauha tehtiin 30 päivänä maaliskuuta v. 1856. Koko tästä suuresta sodasta ei ollut mitään muuta pysyväistä tulosta kuin Turkin vallan rappiotilan paljastuminen. Venäjä vähensi lyhyeksi aikaa merivoimaansa Mustallamerellä ja lupasi olla vastedes rakentamatta linnoitusta Ahvenanmaalle.

Mutta Venäjän sisäiselle menestykselle tämä sota oli suuriarvoinen. Vaaran hetkenä tuli monta ennen tuntematonta epäkohtaa ilmi. Ei ollut kaikki vahvaa, mikä siltä näytti, sillä suurimpainkin sotavoimain tulee perustua kansan rauhalliseen vaurastumiseen. Keisari Aleksanteri havaitsi valtakuntansa suuret voimat tähän asti suunnatuiksi enemmän ulkonaisen vallan kuin sellaisen edistyksen saavuttamiseen, joka lisää kansan todellista onnea, ja hän päätti luoda uudeksi Venäjän. Tämä oli pitkällinen, vaarallinen ja vaivalloinen työ, joka vaati tarkkaa silmää, rohkeaa tarmoa ja harvinaista sitkeyttä. Mutta keisari Aleksanteri oli perinyt isänsä voiman ynnä setänsä Aleksanteri I:n lempeyden ja kauas tulevaisuuteen tähtäävän silmän. Rauhan palattua hän vapautti viidettäkymmentä miljoonaa maaorjaa, antaen kohtuullisen korvauksen heidän entisille herroilleen. Hän paransi oikeudenhoidon, järjesti opetuslaitokset ja rakennutti suunnattomilla kustannuksilla monia satoja peninkulmia rautateitä, lyhentääkseen välimatkat suuressa valtakunnassaan. Samalla kuin hän teki yhteyden Länsi-Euroopan kanssa helpommaksi ja siellä koetti pysyttää yleistä rauhaa, käytti hän valtakunnan sotavoimia kukistaakseen Sisä-Aasian raakoja rosvokansoja ja levittääkseen sinne erooppalaisen yhteiskunnan etuja. Vihdoin hän sääti "asevelvollisuuden" sotaväenoton sijaan, niin että jokaisen nuoren miehen tuli jonkin aikaa olla valmiina lähtnään sotaan isänmaansa puolesta.

Pian alkoivat Aleksanterin tulevaisuutta tarkoittavat työt syvälti vaikuttaa meidänkin maamme kohtaloihin. Useiden huonojen vuosien jälkeen taantui sen alkava vauraus yht'äkkiä kolmen kovan kadon kohdatessa vuosina 1856, 1862 ja 1867. Viimeksimainittuna vuonna kesti ankaraa talvea kesäkuun alkuun asti, ja syyskuun alussa vei halla puolikypsän viljan. Pohjois-, Itä-, Länsi- ja Keski-Suomessa - melkein kaikkialla paitsi Uudellamaalla - tuli niin pelottava hätä, ettei moista ole ollut Kaarle XI:n ajoista asti.. Nähtiin taas samaa hirvittävää kerjäläisten vaellusta, samaa viheliäistä hätäleipää, samojen kulkutautien tuhoja. Yhdessä vuodessa kuoli 100,000 ihmistä. Mutta nyt oli maassamme perunoita ja Venäjän mattojauhoja. Hallitus määräsi suuria apurahoja hädänalaisille, runsaita lahjoja kertyi omasta maasta, Venäjältä, Ruotsista ja muista maista. Näin huojentui hätä vähitellen, kun vuonna 1868 taas saatiin hyvä sato. Jumalan kova kuritus oli meille annettu varoitukseksi ajan veltosta nautinnonhimosta, ja vaikka kiitoliisina otimme vastaan apua rikkaammilta mailta, niin syvästi nöyryyttävää oli nähdä maatamme pidettävän Euroopan vaivaistupana.

Juhana Vilhelm Snellman.

Koettelemusten parhaillaan kestäessä havaitsimme pian uuden hengen vallitsevan hallituksessamme. Kenraalikuvernööri, kreivi  Berg  oli väsymätön, yöt päivät puuhaava työnjouduttaja. Silloin rakennetiin eisimmäinen rautatie (Helsingistä Hämeenlinnaan). Silloin järjestettiin uudestaan Venäjän ja Suomen väliset tullisuhteet. Silloin pantiin valtionmetsät erityisen virkakunnnan hoidettaviksi. Silloin maamme sai oman rahansa, markat ja pennit. Silloin perustettiin "Suomen Hypoteekkiyhdistys" lainojen hankkimiseksi maanviljelijöille. Silloin syntyi maanviljelyskouluja kaikkiin osiin maatamme. .Silloin kansakoulutkin alkoivat levittää tietoja kansaan. Alinomaa oli "komiteoja" työssä ehdottaakseen uusia parannuksia. Suomen valtiomiehet saivat nyt rohkeutta esitellä hallitsijalleen maamme tarpeita.  L.G. von Haartman  oli pannut maamme raha-asiat oivalliseen kuntoon,  F. Langenskiöld  ja  J.V. Snellman keksivät  markat ja pennit, jälkimmäinen kantoi nälkävuosina hallituksen raskaimman kuorman ja toimitti varovasti uudet rahat liikkeeseen.

4IeJisanter II:n muistettavin teko Suomen hyväksi oli valtiopäiväin palauttaminen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun maamme säädyt kokoontuivat Porvooseen, mutta tarpeellisimpia parannuksia ei voitu, perustuslain mukaan, ilan säätyjen suostumusta tehdä. Rohkeamielisesti lausuttiin kansan toivomus, ja jalomielisesti se täytettiin. Vuodesta 1859 alkaen valmisteltiin senaatissa niitä asioita, joista vaItiopäiville oli esitys annettava. Ja sittenkuin neljän säädyti edustajista muodostettu valiokunta oli näita vielä tarkastanut v. 1862, kutsui hallitsija kansamme edustajat kokoon  Helsingin valtiopäiville  15. päiväksi syyskuuta v. 1863.

Se oli juhlapäivä koko maallemme. Keisari Aleksanter avasi valtiopäivät valtaistuinpuheella keisarillisessa palatsissa. Pääkaupungin loistavat juhlallisuudet herättivät vastakaikua syrjäisimmilläkin seuduilla. Kaupungeissa tuskin oli niin köyhää majaa, ettei siinä sinä iltana sytytetty, kuten jouluna, kynttilää palamaan, Kaikki kansa kiitti Jumalaa ja rukoili Häneltä siunausta tälle ruhtinaalle, joka salli kansan äänen pitkän vaitiolon jälkeen taas puhua.

Seitsemän kuukautta kesti eduskunnan ahkera työ, jota tottumattomuus viivytti, mutta isänmaanrakkaus joudutti. Lakiehdotuksia valiokunnat valmistivat, säädyt tarkastivat, hallitsija vahvisti. Tärkeitä parannuksia päätettiin tai esitettiin vastaisuuden varalle. Maalaiskunnat saivat itsehallinnon (kunnallishallinnon), myöhemmin kaupungitkin. Viinan kotipoltto kiellettiin, kansakoulut saivat kannatusta ja eduskunta tarkasti valtion tilit.

Säätytalon pääsisäänkäytävä.

Mutta tärkein oli vuoden 1867 säätykokouksen hyväksymä uusi  valtiopäiväjärjestys,  jonka hallitsija vahvisti 15 päivänä huhtikuuta v. 1869. Siten oli kansalle taattu varmuus saada äänensä valtaistuimen kuuluville ainakin joka viides vuosi. Kaikki lait saivat vaikuttavamman voiman, ja luja luottamuksen side yhdisti hallitsijan ja kansan toisiinsa. Vuodesta 1882 lähtien eduskunta kokoontui joka kolmas vuosi, mutta myöhemmin tehtiin taas muutos, jonka johdosta kansan edustajat harvemmin kokoontuivat, kunnes vuonna 1906 nelisäätyisten valtiopäiväin sijalle tuli yksikamarinen eduskunta, joka kokoontuu joka vuosi.

Seuraavat valtiopäivät ovat saaneet toimeen parannuksia kirkkolakiin, rikoslakiin, elinkeinolakiin ja eriuskolaislakiin. Ja asevelvollisuuslaki on säätänyt, että jokaisen Suomen miehen pitää määrävuodet nuoruusajastaan olla valmiina isänmaataan puolustamaan. Nykyään kestää asevelvllisuusaika eräin poikkeuksin vain yhden vuoden.

Maaliskuun 2 päivänä 1880 vietettiin Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousemisen 25:tä vuosipäivää. Vuosi sen jälkeen, maaliskuun 13 päivänä v. 1881, sai keisari surmansa pahantekijän kädestä.

Vuonna 1894 huhtikuun 29 päivänä paljastettiin Helsingissä kautta maamme kerätyillä vapaaehtoisilla lahjoilla hankittu, kiitollisen Suomen kansan pystyttämä Aieksanteri II:n muistopatsas.

Hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa Aleksanteri III, joka kuoli hivuttavaan tautiin 1 päivä marraskuuta v. 1894. Hänen aikanansa huolestutti maatamme pelko perustuslakiemme järkyttämisestä.

188. Maamme lait.

Nyt tahtoisimme mielellämme tuntea maamme lakeja. Kaikki niitä tarvitsevat, kaikkien täytyy niitä noudattaa, ja tuleehan jokaisen tietää, mitä noudattaa. Sillä laki on kansan oikeudentunto. Mutta tässä täytyy meidän näin tärkeästä asiasta puhua aivan lyhyesti.

Kuulemme puhuttavan yleisestä laista ja perustuslaista. Mitä näillä ymmärretään?

 Yleinen laki  on se, joka määrää, mikä maassa on oikeata, mikä väärää, joka suojelee rehellistä, rankaisee rikollista jä järjestää yksityisen kansalaisen oikeussuhteet. Yleisenä lakinamme on Ruotsin valtakunnan vuonna 1734 hyväksytty lakikirja ynnä ne lisäykset ja muutokset, jotka siihen myöhemmin on perustuslain miukaisessa järjestyksessä tehty. Mainitussa laissa on yhdeksän lukua, joita vanhan pohjoismaisen tavan mukaan sanotaan  kaariksi,  nimittäin: Naimakaari, Perintökaari, Maakaari, Rakennuskaari, Kauppakaari, Rikoskaari, Rangaistuskaari, Ulosottokaari ja Oikeudenkäyntikaari. Vuosien kuluessa on myöskin annettu suuri määrä erityisiä lakeja ja asetuksia.

 Perustuslaiksi  taas nimitetään sellaista tärkeätä lakia, joka määrää maan hallitsemisen perusteet sekä kansalaisten perusoikeudet ja joilla on erityinen loukkaamattomuus eli pyhyys. Meidän tärkeimpinä perustuslakeinamme olivat vuoteen 1919 asti Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdistys- ja vakuuskirja vuodelta 1789 ynnä valtiopäiväjärjestys vuodelta 1906. Näistä on viimeksimainittu yhä voimassa, mutta molempien edellisten sijaan on tullut Hallitusmuoto vuodelta 1919.

Mitä sisältävät nämä perustuslait? Ne sisältävät  valtiosääntömme,  vapaan hallitusmuotomme, perussäännöt siitä, mikä on velvollisuutemme, oikeutemme, uskollisuutemme ja vapautemme. Mitä on valtiosääntömme? Se on sellainen hallitusmuoto, jossa hallitus ja kansa ovat kumpikin sitoutuneet määrättyihin velvollisuuksiin ja kumpikin pidättäneet itselleen määrättyjä oikeuksia toisiinsa nähden. Lainsäätämisoikeus kuuluu meillä kansan eduskunnalle (valtiopäiville).

Valtiopäiväjärjestys määrää tarkemmin, millä tavalla Suomen kansa edustajainsa kautta valtiopäivillä esiintyy toisena valtiomahtina.

Entinen valtiopäiväjärjestys 15 päivältä huhtikuuta v. 1869 määräsi edustajat valittaviksi neljästä säädystä, mutta  uusi valtiopäiväjärjestys,  joka vahvistettiin 20 p:nä heinäkuuta 1906, on tuonut vaalitapaan ja eduskunnan toimintaan suuria muutoksia.

Tämän lain mukaan on valtiopäivillä 200 edustajaa, ja eduskunta kokoontuu yhtenä kamarina. Oikeus valita ja tulla valituksi eduskuntaan on jokaisella Suomen kansalaisella, joka on täyttänyt 24 vuotta.

Edustajavaalit toimitetaan joka kolmas vuosi, heinäkuun 1 ja 2 päivänä, ja valitut edustajat pysyvät toimissaan kolme vuotta. Edustajat kokoontuvat Helsinkiin valtiopäiville joka vuosi kolmeksi kuukaudeksi helmikuun alusta lukien.

Edustajia valittaessa käytetään n.s. suhteellista vaalitapaa, joten nekin kansalaiset, jotka ovat toista mieltä kuin vaalipiirin enemmistö, voivat saada eduskuntaan oikeudenmukaisen lukumäärän edustajia.

Eduskunta asettaa valiokuntia, jotka valmistavat valtiopäiväasioita ja antavat niistä mietintönsä, ennenkuin eduskunta ne lopullisesti päättää.

Eduskunta tekee päätöksensä äänestyksellä, jossa enemmistön mielipide ratkaisee.

189. Venäjän vallan loppu.

Aleksanteri III:n kuoltua tuli Venäjän keisariksi ja samalla Suomen suuriruhtinaaksi hänen vanhin poikansa, 26-vuotias Nikolai, joka esi-isiensä tapaan antoi omakätisesti allekirjoittamansa vakuutuksen, luvaten pitää maamme lait pyhinä ja niiden mukaan hallita maatamme kotimaisten miesten avulla. Silloin sanottiin, että nuori keisari oli oikeudentuntoinen ja hyväntahtoinen, ja aluksi uskottiin hänestä hyvää, mutta nämä hyvät toiveet pettivät piankin. Nikolai II oli luonteltaan epäitsenäinen ja pelkuri; hän kuunteli niitä neuvonantajia, joiden mielestä Venäjän tulevaisuudelle ja onnelle oli perin tärkeätä, että tämän laajan valtakunnan piirissä kaikki saataisiin niin yhdenkaltaiseksi kuin suinkin.

Suomella oli omat lakinsa, oma raha-, tulli-, posti- ja sotalaitoksensa, ja täällä virkamiehet puhuivat suomea ja ruotsia. Se ei lainkaan ollut Suomen pietarilaisten kadehtijain ja vihamiesten mieleen, ja he suostuttivat Nikolain ryhtymään vähin erin sellaisiin toimiin, joista olisi tuloksena maamme venäläistyminen.

Suomen kenraalikuvernööriksi määrättiin venäläinen kenraali Bobrikov, toimelias ja viekas mies, joka kerskui olevansa etupäässä sotilas ja sitä lähinnä keisarin nöyrä palvelija. Hän käski, että venäjänkieltä oli oppikouluissa ruvettava runsaassa määrässä opettamaan; poisti meiltä omat postimerkit; erotti lainkuuliaisia kotimaisia virkamiehiä ja valitsi heidän sijalleen venäläisiä tai venäläismielisiä miehiä, jotka matelivat ja kumartelivat tuon korkean herran edessä.

Koska sellaiset toimenpiteet välttämättä herättivät Suomen kansassa suuttumusta ja vihaa, ajatteli Bobrikov kannattajineen: kenties puhkee Suomessa kapina, joka saattaa käydä vaaralliseksi, jos tämä maa saa pitää oman sotaväkensä. Silloin tuli käsky: Lähettäkää Pietariin vanhanaikuiset kiväärinne, niin saatte uudet ja paremmat! Kiväärit lähetettiin, mutta uusia ei tullut niiden sijaan, vaan käsky, että Helsingissä majaileva Suomen kaartin pataljoona, Lappeenrannan rakuunarykmentti sekä läänien pääkaupunkeihin sijoitetut kahdeksan tarkk'ampujapataljoonaa oli heti hajoitettava ja ettei maaseudulla olevia 32 reservikomppaniaa enää saanut kutsua harjoituksiin.

Näitä ja muita samantapaisia määräyksiä vastaan, joilla Suomen lakeja tallattiin maahan, nousi yleinen suuttumus. Selvimmin tuli tyytymättömyys esille sanomalehdissä, ja siitä seurasi, että sanomalehti toisensa jälkeen sai sakkoja tai kiellettiin ilmestymästä. Myös kokoontumisvapautta rajoitettiin, ja yksityisiä lainkuuliaisia kansalaisia ja kansan luottamusmiehiä vangittiin ja karkoitettiin ulkomaille tai Venäjälle. Keisari oli jo helmikuussa 1899 antanut julistuskirjan, jolla laittomasti oli supistettu Suomen kansaneduskunnan oikeuksia. Vastaukseksi tähän päätettiin lähettää keisarille suomalaisten miesten ja naisten allekirjoittama kirjelmä, jossa anottiin mainitun julistuskirjan kumoamista. Pitkin koko maata levitettiin tätä kirjelmää luettavaksi ja allekirjoitettavaksi, ja puoli miljoonaa kansalaista pani siihen nimensä. Luultiin kirjelmän joutuvan perille, jos suuri joukko kansan valitsemia, koko maatamme edustavia asiamiehiä veisi sen Pietariin. Näin saatiin maaliskuussa 1899 toimeen "suuri lähetystö", mutta turhaan tämä 450-miehinen joukko pyrki suuriruhtinaan puheille. Hän toimitti ministerivaltiosihteerin kautta sen vastauksen, että edustajat saivat rauhassa palata kotiinsa ja "ettei hän ollut heihin suuttunut"! Oliko tämä sellainen vastaus, jonka kansa hallitsijaltaan ansaitsi? Ei, hallitsija toimi raukkamaisesti ja menetti silloin viimeisetkin rippeet suomalaisten alamaistensa kunnioitusta ja alttiutta.

Bobrikov sitävastoin oli tyytyväinen, edelleen puuhaten ja määräillen maassamme ikäänkuin hänkin olisi ollut itsevaltias. Tuli sitten kesäkuun 16 päivä 1904, ja silloin sortajan mitta täyttyi kukkuralleen. Muuan nuori isänmaallinen mies  Eugen Schauman,  ampui revolverilla Bobrikovin kuoliaaksi senaatintalossa ja otti kohta senjälkeen itseltään vapaaehtoisesti hengen. Yön pimeässä kätkivät poliisit ja santarmit Schaumanin ruumiin Malmin aseman läheiseen hautausmaahan; ei hietakumpukaan saanut olla sen paikan merkkinä, missä tämä urhea, itsensä uhrannut mies lepäsi. Mutta sitten koitti uusi aika, arkku kaivettiin maasta esille, ja Eugen Schauman haudattiin äitinsä viereen Porvoon kirkkomaahan, misä myöskin on kansallisrunoilijamme Runebergin hauta.

Bobrikovin kuolemasta oli se etu, että hänen jälkeensä nimitettiin kenraalikuvernööriksi vähemmän tarmokkaita miehiä, ja kun nämä pelkäsivät oman turvallisuutensa joutuvan vaaraan, menettelivät he sävyisämmin, milloin heidän piti panna toimeen hallitsijansa käskyjä. Aika ajoin näytti myös siltä, etteivät venäläiset joutaneet sekaantumaan Suomen asioihin, kun heillä oli omalla tahollaan kylliksi työtä selvitellessään sisäisiä ja ulkonaisia vaikeuksia. Niinpä Venäjä oli vuoden 1904 alkupuolella ryhtynyt Japania vastaan sotaan, joka paljasti Venäjän sisällisiä epäkohtia, kulutti sen voimia ja päättyi tappiolla. Siitä puhkesi Venäjän kansan jo kauan kytenyt tyytymättömyys jyrkempiin muotoihin, tehtiin lakkoja, pantiin toimeen mellakoita, vaadittiin uhkaavasti parannuksia ja kansalle oikeuksia. Keisari säikähti ja antoi julistuksen, jossa Venäjälle luvattiin perustuslaki ja kansaneduskunta.

Tätä asiaintilaa käytti Suomikin hyväkseen ja pani samaan aikaan, marraskuun alussa 1905, toimeen  suurlakon  antaakseen pontta niille vaatimuksilleen, jotka tarkoittivat laittomuuksien kumoamista. Siinä onnistuttiinkin, hallitsija peruutti helmikuun julistuskirjan, kumosi joukon edellisen ajan lainvastaisia asetuksia ja määräyksiä sekä suostui tärkeihin uudistuksiin lainsäädännön alalla. Senaatin puheenjohtajaksi tuli  Leo Mechelin,  etevä oikeusoppinut, valtiomies ja kaunopuhuja, joka oli muita huomattavammin toiminut isänmaansa hyväksi. Näin oli ainakin ajaksi "passiivinen vastarinta" (suomalaisten kieltäytyminen tottelemasta laittomia venäläisiä käskyjä) tuottanut hyviä tuloksia. Nuo synkät "routavuodet" tuntuivat päättyneen, ja mielissä heräsi jälleen valoisia toiveita. Eduskunta kokoontui vuoden 1905 lopussa valtiopäiville ja ryhtyi laatimaan uutta lakia, jolla vanhanaikaiset valtiosäädyt poistettiin ja sijalle tuli yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva kansanvaltainen, yksikamarinen eduskunta, jollainen sitten toimi ensimmäisen kerran keväällä 1907.

Pian oli kuitenkin tulossa uusi sortokausi. Venäjällä oli, kuten mainittu, keisari pakosta kutsunut koolle jonkinlaisen eduskunnan (duuman), mutta heti sen hajoittanut, koska se vaati itselleen oikeuksia, ja samoin kävi uusienkin vaalien jälkeen. Sitten supistettiin vaalioikeutta niin, että duuma edusti enimmäkseen varakkaita ja etuoikeutettuja kansanluokkia eikä enää pahasti häirinnyt Nikolain itsevaltiutta. Sellainen eduskunta oli myös varsinaista kansanvapautta kohtaan kylmäkiskoinen ja samalla kansalliskiihkoinen, niin että keisari sortoaikeissaan Suomea vastaan saattoi jättää duuman säädettäväksi uusia, maamme oikeutta polkevia venäläisiä lakeja. Kun lainkuuliaiset tuomarit ja muut virkamiehet eivät panneet näitä täytäntöön, raastettiin heitä vuodesta 1912 alkaen monta kymmentä Pietarin vankiloihin kitumaan. Mielet synkkenivät Suomessa, kun vääryydestä ei näkynyt tulevan loppua. Se vaara, että Suomi vähin erin menettäisi kaikki omat oikeutensa ja venäläistyisi, esiintyi nyt entistä uhkaavampana, kun sortajiamme tukemassa oli Venäjän eduskuntakin.

Mutta kaitselmus oli määrännyt toisin. Elokuun alussa 1914 syttyi n.s. maailmansota, joka valtavien seuraustensa ohella kumosi myös Venäjän keisarivallan ja mullisti siellä olot perinpohjin. Tälläkään kertaa, kuten kymmentä vuotta aikaisemmin sodassa Japania vastaan, Venäjä ei pystynyt pitämään puoliaan, vaikka sillä oli miesluvultaan suuremmat armeijat eri rintamilla kuin sen vastustajilla. Kun pitkällinen sota suunnattomasti rasitti kansaa eikä hallitus kyennyt järjestämään elinehtoja siedettävälle kannalle, vaan varsinkin suurkaupungeissa uhkasi nälänhätä, ja kun lisäksi oli yhä ilmeisempää, että sota päättyisi tappioon ja veisi koko valtakunnan perikadon partaalle, puhkesi Venäjällä kansan ja sotilasten tyytymättömyys lopulta ilmikapinaksi keisarivaltaa vastaan. Tämä tapahtui 8 p:nä maaliskuuta 1917, ja jo viikkoa myöhemmin oli Nikolai II:n pakko luopua kruunustaan, jolloin Venäjä julistettiin tasavallaksi. Keisaria perheineen pidettiin jonkin aikaa vankina lähellä Pietaria, sitten hänet vietiin Siperiaan, jonne hän itse oli aikaisemmin karkoittanut niin monta viatonta alamaistaan, siirrettiin jälleen paikasta paikkaan ja lopulta, 1918 vuoden heinäkuussa, murhattiin puolisoineen ja lapsineen eräässä Itä-Venäjän kaupungissa. Nikolain kovaa kohtaloa säälittiin, mutta hallitsijana häntä ei surtu eikä kaivattu, sillä siihen tehtävään hän oli osoittautunut kelvottomaksi.

190. Suomesta tulee itsenäinen tasavalta.

Suomi oli 650 vuotta Ruotsin valtakuntaan kuuluvana maakuntana ja 110 vuotta suuriruhtinaskuntana, jolla oli vain sisäinen itsenäisyys Venäjän keisarin valtikan alaisena. Mutta se ei riittänyt; kansa alkoi ikävöidä vapautumista Venäjästä. Se ei kuitenkaan kyennyt heittämään iestä hartioiltaan. Vain sillä keinoin, että Venäjä heikontuisi ulkonaisesti sotien ja sisällisten levottomuuksien vaikutuksesta, saattoi kenties joskus käydä maamme vapautus mahdolliseksi.

Tämän edellisessä lukukappaleessa kerrottiin, että Nikolai II 15 päivänä maaliskuuta 1917 pakotettiin luopumaan vallastaan. Siitä oli seurauksena, että venäläisissä sotajoukoissa kuuliaisuuden siteet yht'äkkiä katkesivat. Sotamiehet kieltäytyivät tottelemasta päällystöään ja valitsivat omavaltaisen sotamiesneuvoston, jonka muka piti panna toimeen oikeudenmukaisempi järjestys heidän mielensä mukaan. Mutta siitä järjestyksestä johtui pian epäjärjestystä, väkivaltaisia tekoja ja sotajoukkojen rappiotila. Helsingin satamassa ja kaduillakin ampuivat villiytyneet, kostonhimoiset merisotilaat useita kymmeniä upseereita kuoliaiksi. Pahaa peläten odotti rauhallinen väestö, kuinka tapahtumat edelleen kehittyisivät. Pietarissa oli muuan ryhmä vapaamielisiä kansalaisia valinnut Venäjän tasavallalle n.s. väliaikaisen hallituksen, joka maaliskuun 20 p:nä vakuutti Suomelle loukkaamattoman itsehallinto-oikeuden. Kotimaiseen hallitukseemme (senaattiin) nimitettiin uudet miehet, puheenjohtajana sosialisti Oskari Tokoi, ja eduskunnan puhemieheksi tuli myös sosialisti, Kullervo Manner, koska viimeksi toimitettujen vaalien perusteella sosialidemokraattisella puolueella oli valtiopäivillä enemmistö.

Eduskunta teki nyt innokasta työtä yhteiskunnallisen lainsäädännön alalla; niin saatiin m.m. aikaan laki kahdeksan tunnin työpäivästä. Aluksi olivat kaikki puolueet yksimielisiä siitä, että oli pyrittävä riippumattomuuteen Venäjästä ja kesällä 1917 tehtiin sosialistien kannattama n.s. valtalaki, jonka mukaan ainoastaan muutamissa asioissa enää oltaisiin riippuvaisia Venäjästä. Venäjän hallitus silloin hajoitti eduskunnan.

Uudessa eduskunnassa, joka kokoontui marraskuun 1 päivänä, ei sosialisteilla enää ollut enemmistöä. Tähän aikaan oli Venäjällä päässyt valtaan sosialistien jyrkin ryhmä, n.s. bolshevikit, joiden päämääränä on anastaa kaikki valta  yhdelle  kansanluokalle - työväelle - ja sitten perinpohjin muuttaa nykyinen yhteiskunta. Kurittomien venäläisten sotajoukkojen oleskelu maassamme yllytti meidän sosialistiemme vallankumouksellista ainesta, ja niinpä he marraskuun alussa yrittivät n.s. suurlakolla ottaa vallan käsiinsä. Yritys epäonnistui, aiheuttaen vain ryöstöjä ja murhia. Jo sitä ennen olivat sosialistiset senaattorit eronneet toimestaan, ja senaatin puheenjohtajaksi tuli rehellinen isänmaanystävä, tuomari  P.E. Svinhufvud,  joka oli kauan ollut Siperiaan karkoitettuna, mutta vallankumouksen jälkeen saanut palata kotimaahan. Joulukuun 6 p:nä eduskunta senaatin ehdotuksesta julisti Suomen itsenäiseksi, siis täysin eronneeksi Venäjän valtakunnan yhteydestä, ja vuoden viimeisenä päivänä ilmoitti Venäjän bolshevikihallitus periaatteittensa mukaisesti tunnustavansa maamme itsenäisyyden.

Nyt olisi siis pitänyt viivyttelemättä laatia ja hyväksyä maallemme uusi hallitusmuoto ja sitten rauhassa laillisella tavalla toteuttaa eri aloilla tarpeellisia uudistuksia, mikäli se käy lainsäätämisellä päinsä, mutta sitä rauhaa ei, sen pahempi, eduskunnalle suotu. Kansanvaltaista eduskuntaa ja hallitusta vastaan syttyi kapina, jonka avulla sosialistiemme enemmistö pyrki Suomessa toteuttamaan bolshevikien ohjelmaa. Tuskin olivat Ruotsi, Saksa, Ranska, Norja, Tanska, Sveitsi ja Itävalta-Unkari ehtineet tunnustaa Suomen vapaaksi ja riippumattomaksi valtioksi, kun kapina alkoi. "Punaiset", jotka jo olivat Viipurissa tehneet väkivallantöitä, valtasivat venäläisten aseistamina Helsingin tammikuun 28 päivänä kaataen hallituksen ja eduskunnan. Mutta samana päivänä puhkesi maseudulla kauan valmisteltu itsenäisyystaistelu, jonka tarkoituksena oli venäläisten maastakarkoittaminen, vaikkakin se täten muuttui samallä maaseudun nousuksi aseistunutta vallankumousta vastaan.

Maastamme oli jo pari kolme vuotta aikaisemmin lähtenyt nuoria miehiä Saksaan, missä he olivat taitavien saksalaisten upseerien opettamina valmistautuneet sotilaan ammattiin, voidakseen oikean ajan tultua taistella kotimaassa Venäjää vastaan. Heitä sanottiin jääkäreiksi ja kuuluivat preussiläiseen jääkäripataljoonaan n:o 27, joka sai koetella voimiaan Riian rintamalla.

Täällä kotimaassa oli kesällä ja syksyllä 1917 perustettu suojeluskuntia järjestyksen ylläpitämiseksi. Näihin liittyi lukuisasti varsinkin Etelä-Pohjanmaan ja Itä-Suomen talonpoikia, samoinkuin kaupunkien ammattilaisia, virkamiehiä ja koulunkäynyttä nuorisoa. Vapaajoukkoja elähdytti rohkea ja iloinen mieli; ne tunsivat olevansa vapauden ja laillisuuden puolustajia, ja ne tiesivät, että maamme itsenäisyys riippui niiden uhrautuvasta toiminnasta. Niiden järjestäytyminen oli sitä kiireellisempää, kun pelättiin venäläisten joukkojen lähtiessään maastamme tekevän täällä samanlaisen hävitystyön kuin olivat vähää ennen tehneet Suomenlahden eteläpuolella. Sitä ennusti sekin, että venäläiset veljeilivät kumouksellisten johtajain perustamien punakaartien kanssa, jakaen niille mielinmäärin kiväärejä ja kuularuiskuja.

Viipurissa tammikuun lopulla tapahtuneiden veritekojen johdosta kokoontui sinne Karjalan suojeluskuntalaisia tekemään vallattomuuksista loppua. Punaiset ja Pietarista tulleet joukot pakottivat heidät peräytymään taistelujen jälkeen Vuokselle asti, mutta Antreassa he pysähtyivät muodostaen myöhemmistä suurista taisteluista tunnetun Karjalan rintaman.

Pohjalaisten nousu tammikuun 28 p:nä tapahtui rajuna kansanliikkeenä, jonka ensimmäisenä tarkoituksena oli riisua aseista siellä sijaitsevat venäläiset joukot. Tämä onnistui erinomaisesti. Kun Vaasaan paennut senaatin osa heti kapinan alettua Helsingissä päätti perustaa "valkoisen armeijan" ja nimitti sen päälliköksi kenraali  Kustaa Mannerheimin,  sai itsenäisyystaistelu taitavan johdon. Rintama muodostui äkkiä, ulottuen Vilppulasta Mikkelin eteläpuolelle ja Antreaan asti. Perin huomattavia lisävoimia tuli valkoisten riveihin siten, että Vaasaan helmikuun 18 p:nä palasivat ensimmäiset jääkärit. Nyt he levisivät eri puolille Suomea päälliköiksi komppanioihin ja rykmentteihin, joita oli useilla seuduilla saatu toimeen, kun asevelvollisuuslaki taas pantiin kiireesti voimaan. Myöskin moni vanhempi upseeri, joka oli käynyt Suomen kadettikoulun, riensi auliisti valkoisen armeijan riveihin.

Vapaussodan ylipäällystöä. Keskellä kenraali Mannerheim.

Kun Mannerheim katsoi armeijan jo kylliksi vahvistuneen, komensi hän sen etenemään usealla eri taholla. Vilppulassa onnistuipunaisten pitää kauan puoiaan juoksuhaudoissa, mutta viimein heidän rivinsä murtuivat, ja Näsijärven molemmin puolin ryntäsivät valkoiset joukot tulisesti otellen eri tahoilta Tamperetta kohden. Siellä ammuttiin pommeilla ja granaateilla, pitkiä talojonoja paloi tuhaksi, kuularuiskut rätisivät "verisenä kiristorstaina", ja tuhannet kiväärit levittivät kuolemaa ja tuhoa molemmin puolin. Kaupunki vallattiin huhtikuun 6 p:nä, ja tuhansia punaisia joutui sotavangeiksi.

Koko Suomen etelärannikko oli vielä punaisten vallassa. Sikäläiset suojeluskunnat olivat harvalukuiset ja huonosti aseistetut. Kirkkonummen retkikunta joutui kapinallisten vangiksi, mutta toinen joukko, johon kuului Sipoon ja Porvoon miehiä, pääsi monet vaarat kestettyään Suomenlahden jään poikki Viroon. Monet nuoret miehet, jotka pyrkivät pohjoista kohti liittyäkseen valkoiseen armeijaan, joutuivat matkalla punaisten käsiin ja teloitettiin. Muutoinkin punaiset murhasivat valtaamillaan alueilla suuren joukon viattomia kansalaisia ja harjoittivat suunnatonta ryöstöä. Näistä syistä yltyi mielten kiihko valkoisissakin niin suureksi, että he toisinaan ampuivat sotavankinsa; tämä kohtalo tuli varsinkin venäläisten sotamiesten osaksi, jotka olivat taistelleet punaisten riveissä.

Kaatuneiden muistomerkki Savonlinnassa.

Kapinan lopullinen kukistaminen olisi luultavasti siirtynyt muutamia kuukausia tuonnemmaksi, ellei Saksa olisi lähettänyt Suomen avuksi melkoista sotavoimaa, jonka päällikkönä oli kenraali, kreivi von der Goltz. Saksalaiset laivat toivat pääosan tätä apujoukkoa Hankoon huhtikuun 3 p:nä, ja Helsingin valtasivat saksalaiset jo 12 p:na. Riihimäen tienoilla yhtyi saksalaisiin osastoja Mannerheimin urheasta armeijasta, ja punaiset joutuivat perinpohjin tappiolle otteluissa Hämeenlinnan ja Lahden välillä. Sitten oli punaisilla enää ainoana tukikohtana Viipuri, jonne valkoiset huhtikuun 29 p:nä tunkeutuivat, kenraali Wilkaman johdolla lyötyään punaisten viimeiset voimat. Kun vielä oli vallattu lähellä Venäjän rajaa oleva Inon rannikkolinnoitus, oli  Suomen vapautus  suoritettu, ja toukokuun 16 p:nä saapui "valkoinen kenraali" voitollisine joukkoineen Helsinkiin. Riemuiten tervehdittiin häntä maansa pelastajana ja laillisen järjestyksen palauttajana.

Mutta sota oli molemmilta puolilta vaatinut raskaita uhreja. Ja raskainta oli se, että siitä oli tullut kansalaissota. Tappiolle jääneet olivat myös uskoneet ajavansa oikeata asiaa eivätkä nytkään tunteneet katumusta, vaan olivat katkeroituneita ja vihamielisiä. Heidän johtajansa, Tokoi, Manner ja muut, olivat ajoissa karanneet rajan poikki Venäjälle, jättäen pulaan laumansa, jotka olivat heidän viekoitteleminaan nousseet kapinaan.

Eduskunta, joka nyt kokoontui valtiopäiville ilman sosialisteja, koska nämä, yhtä ainoata lukuunottamatta, kapinaan syypäinä olivat menettäneet valtuutensa, antoi toukokuun 18 p:nä senaatin puheenjohtajan Svinhufvudin toimeksi toistaiseksi käyttää maassamme sitä korkeinta valtaa, joka ennen oli kuulunut suuriruhtinaalle, ja ryhtyi laatimaan uutta hallitusmuotoa. Punaisten kapina oli niin vaikuttanut mieliin, että hallitusvallan ja itsenäisyyden turvaamiseksi enemmistö piti kuningasvaltaista hallitusmuotoa parhaana, ja eduskunta suorittikin syksyllä 1918 kuninkaanvaalin. Mutta tämä yritys raukesi sikseen, kun maailmansodan päättyessä suurvaltain voimasuhteet äkkiä muuttuivat, mikä vaikutti myös Suomen asioihin. Kun sitten Svinhufvud oli luopunut toimestaan, valittiin Suomen valtionhoitajaksi kenraali Mannerheim, joka tällä välin oli jälleen suuresti hyödyttänyt isänmaatansa pitäen huolta siitä, että sodan, nälän ja kalliin ajan uuvuttama maamme sai elintarpeita, ja edistäen Suomen pääsemistä hyviin suhteisiin länsivaltojen kanssa.

Nyt ryhdyttiin uudella innolla laatimaan Suomelle kansanvaltaista hallitusmuotoa. Keväällä v. 1919 kokoontui uusien vaalien perusteella toimiva eduskunta ja hyväksyi  Suomen hallitusmuodon,  joka vahvistettiin voimassaolevaksi 17 päivästä heinäkuuta v. 1919. Suomi julistettiin siinä täysivaltaiseksi  tasavallaksi,  jossa valtiovalta kuuluu kansalle. Jo ennemmin oli Suomelle vahvistettu oma lippu, jossa on tummansininen risti valkealla pohjalla.*)

K. J. Ståhlberg.

Itsenäistyneen Suomen valtakunnan ja Venäjän bolshevikihallituksen kesken tehtiin Tartossa 20 päivänä lokakuuta v. 1920  rauhansopimus,  jossa Venäjä tunnusti lopullisesti Suomen itsenäisyyden ja luovutti sille Norjan rajalla sijaitsevan n. s.  Petsamon alueen,  joten Suomen valtakunnan maa-alue ulottuu Pohjoiseen-Jäämereen asti. Samassa rauhassa Venäjä lupasi myöskin antaa rajantakaiseile Karjalan kansalle oikeuden itse järjestää hallituksensa; mutta tätä lupaustaan se ei ole pitänyt.

Uuden hallitusmuodon mukaan oli eduskunnan valittava tasavallan ensimmäinen presidentti (päämies), ja vaali toimitettiin 25 päivänä heinäkuuta v. 1919. Tähän valtakuntamme korkeimpaan virkaan valittiin kansan tunnettu luottamusmies, ent. senaattori, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti  K.J. Ståhlberg.

Sellainen oli lyhyesti kuvattuna Suomen kansaa vaivalloinen, verinen tie vapauteen ja itsenäisyyteen. Nyt lepää miekka jälleen auran vieressä. Soturi on palannut rauhan siunattuihin toimiin. Ja uuden oikeusjärjestyksen turvissa käy kansamme rakentamaan uutta Suomea.

Jos "Maamme kirjan" kirjoittaja olisi itse saanut kertoa näistä merkillisistä tapahtumista, olisi hän varmaankin liittänyt loppuun sydämellisiä sovinnon sanoja maanmiehilleen. Kenties hän silloin olisi toistanut, mitä oli puolta vuosisataa aikaisemmin esittänyt Sylvian lauluna päivän taistelujen, surujen ja vaivojen jälkeen:

Hän ystäväkö on vai vihamies,
tuot' älä kysy, ei se paljon paina,
vaan kysy, liekehtiikö rinnan lies'
vuoks' sen, mit' elo parhaint' antaa ties,
vuoks' suuren, jalon, - sen, mi pysyy aina.

191. Suomen uusi hallitusmuoto.

Keväällä v. 1919 kokoontunut uusi eduskunta laati Suomelle uuden hallitusmuodon, joka silloisen valtionhoitajan Kustaa Mannerheimin vahvistamana tuli noudatettavaksi 17 p:nä heinäkuuta .v. 1919. Tällä perustuslailla on tahdottu kehittää ja vakaannuttaa maamme valtiomuotoa siihen suuntaan, että kansalaisten oikeutta ja lainalaista vapautta turvataan, samalla kuin valtiovallalle taataan tarpeellinen lujuus. - Tässä teemme lyhyesti selkoa uuden hallitusmuotomme tärkeimmistä määräyksistä.

Yleisiä säännöksiä.  Suomi on täysivaltainen tasavalta. Valtiovalta kuuluu edukunnan edustamalle kansalle. Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Ylin toimeenpanovalta on presidentillä; sen ohessa on valtion yleistä hallitusta varten olemassa valtioneuvosto, johon kuuluu pääministeri ja tarvittava määrä ministereitä. Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat oikeusistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus. - Valtakunnan alue on jakamaton, eikä rajoja voida muuttaa muutoin kuin eduskunnan suostumuksella. - Suomen kansalaisoikeus on jokaisella, joka on suomalaisista vanhemmista syntynyt, niin myös vieraan maan naisella, joka on mennyt naimisiin Suomen miehen kanssa.

Kansalaisten oikeudet.  Suomen kansalaiset ovat oikeudellisesti yhdenvertaiset ja turvatut lain mukaan hengen, kunnian, omakohtaisen vapauden ja omaisuuden puolesta; heidän työvoimansa on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa ja heidän kotirauhansa on loukkaamaton. Uskonnonharjoittaminen on vapaata, ja kansalainen saa luopua uskonnollisesta yhdyskunnasta ja liittyä toiseen. Kansalaisilla on sananvapaus ynnä oikeus painosta julkaista kirjoituksia ja kuvallisia esityksiä, samoin kuin oikeus kokoontua sekä perustaa yhdistyksiä, joiden tarkoitukset eivät ole vastoin lakia tai hyviä tapoja. Kansalaista ei saa tuomita muussa oikeustossa kuin siinä, jonka alainen hän lain mukaan on. - Tasavallan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Oikeus käyttää oikeusistuimessa ja hallintoviranomaisen luona omassa asiassaan äidinkieltään, suomea tai ruotsia, on turvattu lailla. Suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisiä ja taloudellisia tarpeita tulee valtion tyydyttää samanlaisten perusteiden mukaan. - Aatelisarvoja tai muita perinnäisiä arvoja ei enää anneta.

Lainsäädäntö.  Oikeus tehdä ehdotuksia uuden lain säätämisestä ja ennestään olevan muuttamisesta, selittämisestä tai kumoamisesta on sekä presidentillä että eduskunnalla, jonka rakenteesta ja tehtävistä säädetään valtiopäiväjärjestyksessä. Eduskunnan hyväksymä laki toimitetaan presidentin vahvistettavaksi; ellei hän sitä vahvista, mutta eduskunta uusien vaalien jälkeen taas sen hyväksyy muuttamatta, tulee se laiksi ilman vahvistustakin.

Hallitus ja hallinto.  Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa syntyperäisten Suomen kansalaisten joukosta kuudeksi vuodeksi kerrallaan (ensimmäisen presidentin valitseminen oli kuitenkin jätetty eduskunnan toimeksi). Vaali tapahtuu siten, että joka kuudes vuosi tammikuun 15 ja 16 päivänä valitaan, samaan tapaan kuin eduskuntavaaleissa, 300 valitsijamiestä, jotka sitten kokoontuvat ja toimittavat presidentinvaalin. Presidentin oikeuksiin ja tehtäviin kuuluu: avata ja päättää valtiopäivät, määrätä uudet vaalit toimitettaviksi ja hajoittaa eduskunta sekä kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät; antaa valtion hallinnossa tarvittavia asetuksia; armoa antamalla kumota rangaistus tai sitä lieventää; olla maamme sotavoiman ylimpänä päällikkönä; myöntää ulkomaalaisille Suomen kansalaisoikeus; määrätä Suomen suhteista ulkovaltoihin; päättää sodasta ja rauhasta eduskunnan suostumuksella.

Valtioneuvoston jäseniksi (ministereiksi), joiden tulee nauttia eduskunnan luottamusta, kutsuu presidentti rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Vähintään kahden ministerin tulee olla lainoppineita. Puheenjohtajana on pääministeri. Ministerit ovat virkatoimistaan eduskunnalle vastuunalaiset. Valtioneuvostossa on myös oikeuskansleri, jolla tulee olla etevät tiedot oikeusoloista ja joka valvoo, että viranomaiset noudattavat lakia ja täyttävät velvollisuutensa, niin ettei ketään laillisessa oikeudessaan sorreta. Hänen asianaan on myös arvostella valtioneuvoston ja presidentin päätösten laillisuutta.

Yleistä hallintoa varten on Suomi edelleen oleva jaettuna lääneihin, kihlakuntiin ja kuntiin. Läänin hallintoa johtaa maaherra. Kuntain hallinto perustuu kunnalliseen itsehallintoon, niinkuin siitä erityisissä Iaeissa säädetään.

Tuomioistuimet.  Korkein oikeus, jonka puheenjohtajaa nimitetään presidentiksi ja jäseniä oikeusneuvoksiksi, käyttää ylintä tuomiovaltaa oikeusasioissa ja valvoo tuomarien ja ulosottoviranomaisten lainkäyttöä. Ylintä tuomiovaltaa hallinto-oikeudellisissa valitusasioissa käyttää korkein hallinto-oikeus, johon kuuluu presidentti ja tarpeellinen määrä hallintoneuvoksia. Korkeimman oikeuden alaisia tuomioistuimia ovat hovioikeudet sekä niiden alaisia raastuvanoikeudet kaupungeissa ja kihlakunnanoikeudet maalla.

Valtiotalous.  Valtion vuotuisen tulo- ja menoarvion päättää eduskunta. Veron säätämiseen, samoinkuin valtiolainan ottamiseen vaaditaan eduskunnan päätös. - Suomen pankki toimii eduskunnan takuulla ja hoidossa sekä eduskunnan valitsemain valtuusmiesten valvonnan alaisena.

Puolustus laitos.  Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen olemaan osallisena isänmaan puolustuksessa tai sitä avustamaan. Sotaväen komennuskielenä on suomi. Jos sotaväki on pantava liikekannalle, antaa siitä presidentti määräyksen, ja samalla kutsutaan eduskunta koolle, ellei se jo ole kokoontuneena.

0petustoimi.  Helsingin yliopistolla, jota valtio ylläpitää, on itsehallinto-oikeus. Teknillisten, maatalous- ja kauppatieteiden sekä muiden sovellettujen tieteiden, samoinkuin kaunotaiteiden ylintä opetusta kannattaa valtio ylläpitämällä niitä varten erityisiä korkeakouluja tai avustamalla yksityisiä laitoksia. Valtion kustannuksella ylläpidetään taikka avustetaan myös oppilaitoksia ylempää yleissivistystä ja ylempää kansanopetusta varten. Opetus kansakouluissa on kaikille maksuton. Kotiopetus ei ole viranomaisten valvonnan alainen.

Julkiset virat.  Valtionvirkaan voidaan, eräin vähäpätöisin poikkeuksin, nimittää ainoastaan Suomen kansalainen. Yleiset ylennysperusteet valtionvirkoihin ovat taito ja kyky ja koeteltu kansalaiskunto. Ylimmät virkamiehet nimittää tasavallan presidentti. Virkamies vastaa toimenpiteestä, johon hän on ryhtynyt taikka jota hän viraston jäsenenä on kannattanut.

Loppusäännöksiä.  Tämä hallitusmuoto on kaikilta osiltaan oleva peruuttamattomana perustuslakina eikä sitä voida muuttaa, selittää tai kumota taikka poikkeuksia siitä tehdä muussa järjestyksessä kuin perustuslaista yleensä on säädetty.

192. Maamme kaupungit ja pääkaupunki.

Olemme jo puhuneet Suomen vanhasta pääkaupungista Turusta, joka vielä kukoistaa kauppa- ja teollisuuskaupunkina. Seuraavat kaupungit ovat Suomen vanhimmat ja katolisena aikana perustetut: Turku, Viipuri, Porvoo, Ulvila (Pori), Rauma ja Naantali. Käkisalmi juontaa alkunsa myöskin samalta ajalta, mutta se kuului silloin Venäjän valtakuntaan. Kustaa Vaasa perusti Helsingin, ja myöskin Tammisaari sai alkunsa hänen hallituksensa aikana.

Kaarle IX perusti Oulun v. 1605 ja Vaasan v. 1606.

Kustaa II Aadolf perusti Uudenkaupungin v. 1617, Kokkolan, Uudenkaarlepyyn ja Tornion v. 1620; Sortavala tuli kaupungiksi 1632.

Pietari Brahe perusti maahamme monta uutta kaupunkia; silloin näet määrättiin perustettaviksi: 1639 Hämeenlinna, joka 1776 muutettiin nykyiselle paikalleen, Savonlinna ja Lappeenranta niinikään 1639, Kristiina ja Raahe 1649, Kajaani 1651, Pietarsaari 1653 ja Vehkalahti, joka myöhemmin sai Haminan nimen, 1653.

Vapaudenaikana perustettiin vuonna 1745 Loviisa.

Kustaa III perusti Heinolan ja Tampereen v. 1779, Kuopion v. 1782 ja Kaskisen v. 1785.

Viime vuosisadalta ovat Jyväskylä, Mikkeli, Joensuu, Maarianhamina, Kemi, Iisalmi, Hanko ja Kotka; tältä vuosisadalta on Lahti, perustettu v. 1905.

Väkirikkaimmat kaupungit ovat seuraavat neljä: Helsinki (noin 212,000 asukasta), Turku (60,000), Tampere (52,000) ja Viipuri (50,000).

Helsingin rautatieasema.

Kustaa Vaasa aikoi perustaa suuren kauppakaupungin Santahaminan saarelle, itäpuolelle nykyistä Helsinkiä. Luultavasti hän kuitenkin huomasi, että tämä paikka oli liian aukea, minkä vuoksi hän v. 1550 perusti uuden kaupungin Vantaanjoen suulle, jossa vielä tänä päivänä Vanhankaupungin kylä sijaitsee. Tämä kaupunki sai koskesta nimensä Helsingfors, suomeksi  Helsinki.  Kuningas toivoi, että tästä syntyisi Venäjän, Saksan ja Hollannin tavarain vaihtopaikka, jopa oli siitä niin varma, että määräsi kaikkien Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Porin porvarien muuttamaan Santahaminaan.

Uusi kaupunki ei kuitenkaan vastannut toivomuksia. Asema oli epäedullinen ja lahden suu ahdas. Toisista kaupungeista tänne muuttaneet porvarit eivät täällä viihtynee ja saivat muutaman vuoden päästä luvan muuttaa takaisin, entisille asuinpaikoilleen.

Kansallismuseo.

Helsinki oli senjälkeen kauan Ruotsin valtakunnan pienimpiä kaupunkeja. Helsinki sai ensimmäiset oikeutensa kuningas Juhana III:lta vuonna 1569. Täällä syntyi kuuluisa Sigfrid Forsius, ja tänne Kustaa II Adolf kutsui Suomen säädyt vuonna 1616 isänmaallisille maapäiville, jotka ikäänkuin vihkivät Helsingin tulevaksi pääkaupungiksi. Mutta satama oli jo silloin maan kohoamisesta käynyt liian matalaksi, ja vuonna 1640, kuningatar Kristiinan aikana, muutettiin Helsinki nykyiselle paikalleen, puoli penikulmaa lounaisempana olevalle, kallioiselle niemekkeelle, jota sanottiin "Vironniemeksi". Tässä kaupunki edelleen pysyi vähäpätöisenä pikkukaupunkina toista sataa vuotta. Mutta kun Viapori (Suomenlinna) kohosi sen oivallisen sataman suulle, alkoi Helsinki kasvaa. Ruotsin-ajan loppupuolella se oli väkiluvultaan ja kauniisiin rakennuksiinsa katsoen maamme toinen kaupunki, lähinnä Turkua. Helsinki oli jo silloin ollut monenlaisten vaiheiden alaisena ja kolme kertaa raunioina. Sen olivat hävittäneet viholliset (1713), rutto (1710) ja tuli (1557, 1713, 1808). Se oli nähnyt Ruotsin sotajoukon heittävän aseensa v. 1742, juhlinut Kustaa III:n kanssa Suursaaren meritaistelun johdosta v. 1788 ja nähnyt Viaporin antautumisen 1808. Sitten, kun maamme tuli yhdistetyksi Venäjään, oli Helsinki lähempänä Pietaria kuin Turku; se oli lähempänä Itä-Suomea, sillä oli satama, johon saattoivat mahtua kaikki Itämeren laivastot, ja tämän sataman suulla oli Viapori. Senvuoksi tehtiin siitä maamme pääkaupunki; senaatti monine virastoineen muutettiin tänne 1819 ja yliopisto 1828.

Eduskuntatalo.

Vuonna 1819 Helsinki oli vielä pieni kaupunki, jossa oli 5- tai 6,000 asukasta. Enemmän kuin puolet sen nykyistä alaa oli rakentamatta. Töölön merenlahti ulottui siihen, missä nyt on Aleksanterinkatu korkeine kivitaloineen; aivan senaatintalon vieressä oli suo. Kruununhaka oli karjalaitumena, ja koleat, autiot vuoret näyttivät ihmiskäsin voittamattomilta siinä, mihin sitten kaupungin pohjoiset ja eteläiset kadut ovat raivatut. Vielä 1830-luvulla oli kaunis Kaivopuisto jyihää erämaata, ja 20 vuotta myöhemmin oli epäterveellinen lammikko siinä, missä rautatieaseman kauniit rakennukset kohoavat. Mutta keisarin tahto, raha ja ahkera työ muuttivat 50 vuodessa tämän pikkukaupungin erämaineen kauniiksi pääkaupungiksi, joka muiden maiden suurten kaupunkien rinnalla on pieni, mutta meidän maallemme kyllin suuri. Kustavilainen Albert Ehrenström, Kustaa III:n entinen yksityissihteeri ja K. M. Armfeltin liittolainen Reuterholmia vastaan, teki asemapiirroksen tälle syntymäkaupungilleen ja antoi kaduille nimet. Arkkitehti Engel, syntyisin saksalainen, teki senaatin ja yliopiston rakennuksien sekä uuden kirkon, "Nikolainkirkon", piirustukset. Ehrenströmin ja Engelin tulevaisuutta varten ajateltuja suunnitelmia noudatettiin kuitenkin vain osaksi, ja turha säästäminen maksoi sitten melkoisia summia.

Tätä nykyä ovat Helsinkiin keräytyneinä kaikki maamme korkeimmat virastot ja oppilaitokset, paitsi hovioikeudet ja kirkon tuomiokapitulit. Väkiluku lisääntyy nopeasti, teollisuus pystyttää tehtaitaan, raitiotiet ratisevat, kaasu- ja sähkövalot hohtavat, vihannat puistot peittävät entisiä kolkkoja ja alastomia vuoria, höyrylaivat savuavat, ja tavaroita tulvaa maahan. Helsinki on nykyään maamme suurin tehdas- ja kauppakaupunki.

Helsinki on vielä vain tekeillä oleva pääkaupunki, sen kirjava väestö ei ole kasvanut yhdeksi, siellä on köyhyyteemme verraten liian kallista, heikkouteemme nähden liian houkuttelevaa; siellä on vielä paljon parannettavaa. Mutta sinne on kuitenkin keräytynyt paljon maamme parasta voimaa, valpasta elämää, ja jaloa isänmaanrakkautta. Aika on sen niin asettanut: meidän tulee koetella kaikkea ja pitää se, mikä on parasta.

193. Liikenne.

Mikä on liikenne?

Kaikenlainen liikeyhteys ja tiedonanto ihmisten välillä, käyttäen kaikkia niitä keinoja, joiden avulla voimme kulkea toistemme luokse tai lähettää jotakin toisillemme.

Koska onni ja sivistys niin olennaisesti riippuu sellaisesta yhteydestä, arvostellaan kunkin maan edistystä sen mukaan, miten hyvät tai huonot sen kulkuneuvot ovat.

Täällä meidän etäisessä maassamme, talvien ja korpien helmassa, tiesivät ihmiset kauan aikaa hyvin vähän toisistaan. Heidän teinänsä olivat kesällä vesireitit, talvella jää. Heillä oli jaIkapolkuja vuorten yli, ratsasteitä kangasten poikki. Katolinen kirkko teetti ensimmäiset maantiet, sillat, lautat, majatalot. Kuudennellatoista vuosisadalla saatiin maalaismajatalot ja kyytihevoet, seitsemännellätoista vuosisadalla posti, vielä myöhemmin ensimmäiset viitoitetut kulkuväylät. Vaunuissa ajoivat noin sata vuotta sitten ainoastaan kuninkaat ja korkeat herrat. Maamme monet järvet näyttivät ikäänkuin ojennetuin käsin odottavan kanavia. Mutta vasta meidän aikana valmistui  Saimaan kanava,  joka oli 350 vuotta aikaisemmin pantu alkuun.

Maaliskuussa vuonna 1826 toi 13 Savon talonpoikaa keisari Nikolaille anomuskirjan, jossa pyysivät että Saimaasta kaivettaisiin kanava. Keisari tutkitutti asiaa, havaitsi sen mahdolliseksi, ja vuonna 1845 alkoi tuo suuri työ. "Koskiparooni" Kaarle von Rosenkampf pani työn alkuun, ruotsalainen eversti Niilo Erikson sen suoritti.*) Se ei ollut helppoa työtä, sillä kanava on enemmän kuin 2 1/2 metriä syvä, 12 metriä leveä pohjasta ja 5 1/2 peninkulmaa pitkä, josta 3 peninkulmaa on kaivettua. Jokia ja puroja oli johdettava syrjään, syviä soita täytettävä, vuoria särjettävä ja 28 sulkua muurattava hakatusta graniittikivestä. Ilman niitä olisi Saimaan vesi, joka on 76 metriä merenpintaa korkeammalla, virrannut kanavan kautta ja tulvannut yli koko seudun. Mutta kaikki esteet voitettiin, ja 7 päivänä syyskuuta 1856, samana päivänä, jolloin keisari Aleksanteri II kruunattiin Moskovassa, vihittiin Saimaan kanava juhlallisesti. Se oli suuri ilon päivä. Kanava on maksanut kolmattatoista miljoonaa markkaa, mutta se onkin avannut isoille järville ja monen monien peninkulmain pituisille rantamaille kulkuväylän mereen. Nykyään lähettävät Kuopio, Savonlinna ja Joensuu laivojaan Suomenlahteen.

Sulku Saimaan kanavassa.

Kuva näyttää meille sulun kautta kulkevan laivan, jota sulkukamariin virtaava vesi kohottaa.

Vaikka olisi kuinka kiire ollut, niin oli merimatka ennen hyvien tai huonojen tuulien varassa. Kesäsydännä matkustajat monasti viipyivät useita viikkoja Turun ja Tukholman välillä. Mutta v. 1830 oli höyryn valtava voima ennättänyt Suomeenkin. Silloin rakennutti tehtaanisäntä Arppe pienen  höyrylaivan,  "Iimarisen", hinauttaakseen lastilotjia Saimaalla. Nyt savuaa suomalaisia höyrylaivoja Saimaalla, Näsijärvellä, Päijänteellä, kaikilla merenrannikoillamme ja valtamerillä. Talvellakin pitävät jäänmurtaja-laivat tärkeimpiä satamiamme avoimina laivaliikenteelle.

Höyrylaivan täytyy kuitenkin usein laskea ankkuriin myrskyssä, sumussa ja yön pimeydessä.  Rautatie  on tuskin minkäänlaisista ilmoista riippuva, ei edes lumikinoksistakaan, jotka vain ani harvoin muutamaksi tunniksi viivyttävät junain kulkua. Maaliskuun 17 päivänä vuonna 1862 avattiin Suomen ensimmäinen rautatie yleisön käytettäväksi. Yli 12 peninkulman matka Helsingistä Hämeenlinnaan, joka ennen vei kokonaisen päivän, oli nyt rautatien suoremman suunnan tähden lyhentynyt 11 peninkulmaksi ja vie 3 tuntia. Vielä tärkeämpi oli toinen, Helsingin ja Pietarin välinen rautatie, joka vihittiin 11 p:nä syyskuuta v. 1870. Näiden kaupunkien väliseen matkaan meni ennen 3 tai 4 päivää; nyt se kestää 10 tuntia. Nämä molemmat ensimmäiset rautatiet rakennutti Suomen valtio: ensimmäisen 12,800,000, toisen 27,500,000 markalla, jota työtä Venäjän kruunu avusti lainaamalla 10 miljoonaa, jotka sittemmin on maksettu. Senjälkeen on Suomen valtio rakenriuttanut rautateitä maamme eri osiin, ja kaupungit ja yksityiset yhtiöt ovat teettäneet sivuratoja, joten kaikki maamme kaupungit, lukuunottamatta tietysti Maarianhaminaa, jo ovat päässeet rautatieverkon yhteyteen; ja miespolven kuluttua kulkee luultavasti rautateitä ristiin rastiin kautta koko maan.

Lentokone.

Rautateiden ja hevosten vaarallinen kilpailija on  automobiili,  bentsiinin avulla kulkeva voimavaunu, joka nuolen nopeudella jo kiitää kaupunkiemme katuja ja maanteitä ja kuljettaa raskaita kuormia kuin leikiten.

Mutta kaikki muut kulkuneuvot voittaa nopeudessa ja suurenmoisuudessa ilman rajattomilla teillä kulkeva  lentokone  ja  ohjattava ilmalaiva.  Ne ovat entisten aikojen ihmisten rohkeimpia haaveita toteutuneina. Ensimmäinen suomalainen lentokone yritteli ilmaan 20 p:nä huhtikuuta 1911. Nykyään on lentokone meillä vielä miltei yksinomaan sotalaitoksen palveluksessa.

Kun ihmiset ja tavarat näin kiitävät eteenpäin höyryn voimalla, lentävät sanomat salaman nopeudella  sähkölennättimen kautta.  Kun keisari Nikolai kuoli 1 päivänä maaliskuuta 1855, tuli tämä tärkeä sanoma samana päivänä sähkölennättimen kautta tiedoksi melkein koko Euroopassa, mutta Helsingissä saatiin siitä tieto vasta kolmantena päivänä. Maamme oli sodan aikana saanut "optillisen sananlennättimen", jonka ilmoitusmerkit asetettiin korkeiden salkojen päihin pitkin rannikoita, mutta usein tämä taukosi toiminnasta, jos oli pimeä tai ilma sumuinen. Sähkölennätin laitettiin maahamme vuonna 1856, ja nyt se levittää nopeasti tietoja etäisimpiinkin seutuihin.

Puhelin  taas on suullisen sanan lennätin.  Langaton lennätin,  nykyajan ihmeellisimpiä keksintöjä, lähettää meilläkin jo eetterin halki sähköaaltojen avulla merkkejä kauas vieraisiin maihin ja  langattoman puhelimen  avulla voidaan samoin sähköaaltoja käyttäen ilman johtoja puhua merten ja maiden yli. Sitä paitsi on aivan viime vuosina tullut käytäntöön n.s.  radio,  joka tarkoittaa puheen, laulun ja soiton sekä kaikenkaltaisten tiedoitusten lähettämistä erikoisten yleisasemien välityksellä ilman sähköaaltojen teitä kymmenille, jopa sadoillekin tuhansille vastaanottokoneittensa ääressä istuville kuuntelijoille.

Ja  sanomalehdet  kiirehtivät levittämään kaikkia uutisia ja kaikkia yksityisten ilmoituksia. Samalla ne kirjoituksillaan voimakkaasti vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen ja sillä tavoin usein suuresti johtavat tärkeitten asioiden ratkaisua.

Ennen oli monta mutkaa, jos tahtoi kirjeen lähettää  postissa.  Nyt pannaan kirje postimerkillä varustettuna postilaatikkoon, ja joka paikkaan Suomessa on sama maksu eli postiraha; kirje ulkomaille maksaa vähän enemmän. Jos tahdotaan kirjoittaa muutamia rivejä avonaiselle leimatulle kortille, maksaa se puolta vähemmän. Postiteitse voi lähettää myöskin paketteja, kirjoja ristisiteessä, rahaa y.m. Kaikki tämä, nopea postinkulku ja monet uudet postilaitokset, tekee sen, että posti nyt kuljettaa kuusi vertaa enemmän kuin 20 vuotta takaperin. Vuonna 1912 kulki 126 miljoonaa postilähetystä vuodessa, s.o. 40 jokaista asukasta kohti, ja vuonna 1923 190 miljoonaa postilähetystä, s.o. 55 asukasta*) kohti. Ja tämä on vielä vähän, sillä useissa maissa on vastaava luku paljon suurempi. On kuin maan toinen osa lakkaamatta puhelisi toisen osan kanssa; ja kun näin miljoonat ihmiset joka päivä matkustavat, kirjoittavat ja lähettävät jotakin toisilleen, on maa lopulta kuin vilisevä muurahaispesä, mutta varallisuus ja sivistys edistyvät.

194. Maamme vaurastuminen.

Jos esi-isämme voisivat vain päiväksikin nousta haudastaan, ihmettelisivät he kaikkea sitä uutta, mitä on tullut heidän Suomeensa vajaan puolen vuosisadan kuluessa. Mitä he ajattelisivat, jos näkisivät rautahevosen heitä vetävän kiitävää vauhtia taikka näkisivät laivan kulkevan ilman purjeita vastatuuleen taikka saisivat sähkösanoman muutamassa minuutissa 70 peninkulman päästä taikka ottaisivat tulta tulitikulla taikka kuulisivat tuhansien hyrräävien rautarullien surinan suuressa kehruutehtaassa? He luulisivat kaikkea tätä noituudeksi.

Kuitenkin kuulee nyt monen valittavan, että nykyajan keksinnöt köyhältä työmieheltä vievät hänen rehellisesti ansaitsemansa leivän. Totta kyllä on, että monta sataa ajomiestä Viipurin läänissä menetti leipänsä, kun Saimaan kanava anasti heidän rahtiansionsa. Totta on, että rautatie anastaa vielä enemmän, ettei ompelija enää voi kilpailla ompelukoneen kanssa, ja että ahkera rukki turhaan kehrää rihmaansa kilpaa tehtaan kanssa. Vaiheen aikana tuntuu sellainen monestakin kovalta. Mutta pian voi tuo leivättömäksi tullut työ kääntyä toisille aloille, missä kone ei voi kilpailla ihmisen kanssa. Ihminen saa jättää koneelle  >koneellisen  työn, johon vaaditaan ainoastaan ruumiinvoimia tai sormien näppäryyttä, ja pidättää itselleen ne toimet, joissa hänen ajatteleva henkensä voi työskennellä mukana. Jota enemmän luonnonvoimat tulevat hänen palvelijoikseen, sitä enemmän ihminen saa aikaa ja halua viljellä sielunsa voimia, joita nyt niin usein ruumiillinen työ vaivuttaa. Hän irtautuu irtautumistaan tomun orjuudesta palvelemaan Jumalaa, Luojaansa, hänen vapaana lapsenansa ja täyttämään hänen tahtoansa maan päällä.

Tampereen tehtaita.

Sellaisen suuren vapauttamistyön on Jumala antanut meidän aikakaudelle koneellisten keksintöjen avulla suoritettavaksi. Mutta tähän vaaditaan, että henkiset ja siveelliset voimat meissä ovat maallisia himoja voimakkaammat. Mitä se auttaa ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja vahingoittaa sielunsa? Jos asetumme velttoon lepoon nauttimaan uuden ajan mukavuuksista tai unhotamme Jumalan ja ylistämme ainoastaan ihmisälyä, silloin totisesti uusi orjuus kaikkine pahoine himoineen saa meissä vallan, ja me hukumme surkeasti, kuten monta muuta kansaa ennen meitä on hukkunut velttouteen tahi ylpeyteensä. Meidän, jotka olemme saaneet paljon enemmän kuin isämme, täytyy olla sitä nöyremmät, uskollisemmat ja ahkerammat siinä työssä, jonka Jumala on meille määrännyt.

Kuinka maamme vaurastuu uuden ajan elähdyttävien voimien vaikutuksesta, sen näemme silmäimme edessä, ja siitä kertoo nykyinen tilastotiede. Samoin kuin historia meille kuvaa menneen, jo päättyneen ajan, samoin tilastotiede merkitsee nykyajan olot, jotka vielä ovat tekeillä, ja vertaa niitä toisiinsa tai entisiin aikoihin. Tämä on opettavaista. Se osoittaa meille selvillä numeroilla, edistyykö vai taantuuko maa varallisuuteen, väkilukuun, hyviin tapoihin, tietoihin ja moneen, muuhun nähden. Vuodesta 1865:stä alkaen on Helsingissä Tilastollinen päätoimisto, joka vuosittain ikäänkuin vaa'alla punnitsee, minkä arvoinen maamme on.

Jos kysymme tältä valppaalta arvonmäärääjältä, vastaa se meille, että vuonna 1810 Suomen kruununverot, tullitulot ja muut valtion tulot nousivat 6 miljoonaan 700,000 markkaan nykyistä rahaa. Vuonna 1835 ne olivat kohonneet 8 miljoonaan 560,000 markkaan, mutta vuonna 1896 ne arvioitiin 49 miljoonaksi, ja vuonna 1912 olivat valtion tulot yhteensä 172,344,000 markkaa, kun lasketaan myös tulot rautateistä, postista y.m. Maailmansodan jälkeen valtion tuIot, samoinkuin menotkin, kohosivat moninkertaisiksi. Vuonna 1925 olivat valtion tulot 3,683 miljoonaa ja menot 3,953 milj. paperimarkkaa. Maamme, s.o. yksityisten varoista saamme käsityksen, kun tiedämme, että esimerkiksi vuonna 1923 korjattiin lähes 240 milj. kg rukiita ja lähes 382 milj. kg kauroja kokonaissatoa, että vuonna 1923 hevosia ja varsoja oli 400, 239, nautakarjaa (sonneja, lehmiä ja vasikoita) 1,864,645 elukkaa, lampaita ja karitsoja 1,549,994 ja sikoja ja porsaita 381 ,‘71 5 ja että teollisuuden tuotantoarvo ennen maailmansotaa, v. 1913, oli 750 miljoonaa kultamarkkaa; maailmansodan jälkeen, vuonna 1925 se oli 10,126 miljoonaa paperimarkkaa; työpaikkojen lukumäärä teollisuuslaitoksissa 3,317 ja henkilökunnan kokonaismäärä 141,000. Maastamme viedyn puutavaran arvo oli vuonna 1913 227 miljoonaa kultamarkkaa (56 % koko viennistä) ja vuonna 1925 3,012 miljoonaa paperimarkkaa (54 % koko viennistä), joten muuta tavaraa vietiin siis melkein yhtä paljon. Tulo- ja omaisuusverotilaston mukaan oli vuonna 1924 maamme yksityishenkilöiden verotetut tulot 8,136 milj. mk, osakeyhtiöiden 530 milj. mk ja muiden yhtymien 287 milj. mk sekä yksityishenkilöiden verotettu omaisuus 21,0 16 milj. mk, osakeyhtiöiden 9105 milj. mk ja muiden yhtymien 2,370 milj. mk, siis verotettu omaisuus yhteensä 32,491 miljoonaa paperimarkkaa. Jos se jaettaisiin tasan kaikkien kesken, tulisi kunkin osalle noin 9,300 markkaa.

Mutta rikastumisen taito ei perustu suuriin tuloihin, vaan pieniin menoihin. Meidän tulee myöskin muistaa, että maamme on viime vuosina ulkomaantavaroista maksanut tuhansia miljoonia, vuonna 1925 5,520 miljoonaa markkaa. Emme ole saaneet suolaamme, puuvillaamme, jauhojamme emmekä rautatiekiskojamme ilmaiseksi. Me hakkaamme vuosittain suuria aloja metsää maksaaksemme kahvimme, sokerimme, koneemme, ulkomaiset kankaamme ja kaikki koristeemme. Luonnollista on, että, kun ulkomaalaiset ostavat paljon meiltä, mekin ostamme paljon heiltä. Vuoden 1913 alussa kuului kauppalaivastoomme 3,401 purjelaivaa ja proomua sekä 895 öyrylaivaa ja vuonna 1924 590 purjelaivaa, 3,648 proomua ja 682 koneella kulkevaa laivaa, jotka tietysti tuovat mukanaan jotakin kotiin, milloin eivät kuljeta rahtitavaraa ulkomaan satamain välillä. Emme me senvuoksi joudu velkaan; ja jos Suomen valtio on tehnyt velkoja, on niitä tehty niin hyödyllisten asiain kuin kanavain ja rautateiden tähden. Mutta vaarallista on, jos kansa hyvinä aikoina tottuu ylellisyyteen, jota se huonoina aikoina ei enää voi maksaa. Ja kevytmielistä on, jos ei hyvinä päivinä säästetä jotakin huonojen päivien varaksi. Maassamme oli vuoden 1925 lopussa 580 kuntaa (kaupunkeja, kauppaloita ja maalaiskuntia) ja 467 säästöpankkia sekä satoja talletuspankkien konttoreita.

Varsin huomattavan merkityksen maamme taloudellisen elämän vaurastuttamisessa on parin viime vuosikymmenen aikana saavuttanut v. 1899 alkanut osuustoimintaliike, johon on liittynyt jäseniksi jo yli 1/2 miljoonaa maamme asukasta. Osuustoiminnan tarkoituksena on yhteenliittymisen avulla helpottaa jäsentensä toimeentuloa ja edistää heidän tuotantoaan ja ammattiaan. Syntynyt voitto osuustoimintaliikkeissä jaetaan sen mukaan, kuin kukin on liikettä käyttänyt.

Osuustoimintaliikkeen eri haaroista meillä ovat tärkeimmät osuuskaupat, osuusmeijerit ja osuuskassat. Osuuskaupat ovat tavarantarvitsijain, kuluttajain, perustamia ja omistamia kauppaliikkeitä, joissa ostajat jäseniksi liittymällä tulevat samalla omistajiksi. Liikkeestä syntynyt voitto, joka muuten menee kauppiaalle, joutuu osuuskaupoissa ostajille itselleen. Perustamalla omat tukkuliikkeensä ja tehtaansa voivat osuuskaupat poistaa kaikki liiat välikädet tavaran valmistajan ja käyttäjän väliltä. Osuuskauppoja oli maassamme v. 1924 587. Osuusmeijerit, jotka valmistavat yhdessä suuremman lehmänomistajajoukon maidot voiksi ja juustoksi ja yhdessä ne sitten myyvät, ovat tehneet pientenkin karjojen omistajille mahdolliseksi saada maidostaan uudenaikaisilla koneila käsiteltynä paremman hinnan. Osuusmeijereitä oli meillä v. 1924 535. Osuuskassoja, "kyläpankkeja", joiden tarkoituksena on hankkia jäsenilleen mahdollisimman huokeakorkoisia lainoja heidän maatalouttaan varten sekä kerätä heidän säästöjään, oli v. 1924 maassamme 1041. Vielä on monenlaisia muita osuuskuntia, m.m. koneosuuskunnat yhteistä koneiden käyttöä, karjanmyyntiosuuskunnat karjanmyyntiä, munanmyyntiosuuskunnat munien myyntiä, puhelinosuuskunnat puhelinten laittoa, sähköosuuskunnat sähkön hankintaa varten sekä monia muita.

Maailmansota on saanut monessa suhteessa aikaan mullistuksen taloudelliseen tilaamme. Suomen kävi niinkuin monen muunkin maan. Sotalaivastojen pitäessä meriä vallassaan ei voitu kauppatavaroita maastamme viedä eikä myöskään maahamme tuoda. Siitä johtui tärkeiden elintarpeiden ja tehdasteosten puute. Omien vainioittemme sadot eivät riittäneet asukkaiden tarpeisiin, ja monen tehtaan koneet jäivät toimettomiksi, kun ei ollut raaka-aineita, esim. puuvillaa, rautaa, tupakkaa, vuotia ja raakasokeria. Valmiiksi sahattua puutavaraa oli runsaasti, mutta siitä ei saatu rahaa, kun ei voitu sitä laivoilla kuljettaa ulkomaille myytäväksi.

Tavaran arvo riippuu kysynnästä ja tarjonnasta. Mutta nyt oli tavaroita vähän, ja kaikki tahtoivat ostaa. Siitä oli seurauksena, että hinnat nousivat viiden-, jopa kymmenkertaisiksi. Kaikki kävi äkkiä tavattoman kaIliiksi. Ne, joilla oli vanhastaan säästettyjä tai kiireesti hankittuja varastoja, rikastuivat lyhyessä ajassa: maalaiset saivat korkeista hinnoista myydyksi maanviljelys- ja karjantuotteita niin paljon kuin heiltä suinkin riitti, mutta pienipalkkaiset ja kauppahommista syrjässä pysyneet elivät niin vaikeissa oloissa, että tuhannet perheet olivat vähällä nälkään nääntyä.

Suomen markan ostokyky aleni yhä enemmän, verrattuna muiden maiden rahalajeihin. Ennen sotaa vastasi esim. Ruotsin rahayksikkö, kruunu, Suomen rahassa noin 1 markkaa 40 penniä, mutta joulukuussa 1922 täytyi siitä maksaa runsaasti seitsemän kertaa enemmän.

"Vanhan hyvän ajan" hinnat eivät koskaan enää palaa, sillä työpaikat ja tavarain hinnat ovat kauttaaltaan nousseet. Ennen sai hyvä kirvesmies neljä markkaa päiväpalkkaa; nyt hän ansaitsee kahdeksan tunnin työllä 50 markkaa ja enemmänkin, moni ammattityömies kaupungeissa jopa 200:kin markkaa. Kalliista työstä on myös seurauksena tavaran kalleus.

Täytyy toivoa, että rauha sittenkin vähin erin parantaa Suomen taloudellista tilaa, kun pääsemme myymään ulkomaille kotimaisia tuotteitamme niin suuria määriä ja niin hyviin hintoihin, että saamme haltuumme kyllin paljon ulkomaan rahaa, jolla voimme maksaa muista maista ostamiamme tavaroita. Mutta sitävarten on välttämätöntä, että teollisuutemme ja kauppamme saa toimia ja kehittyä rauhassa. Ja siksi Suomi tarvitsee työrauhaa ja lain turvaamaa järjestystä. Missä näitä takeita puuttuu, siellä valtakunta kulkee perikatoaan kohti, kuten niin selvästi osoittaa meidän päiviemme kovaosainen Venäjä.

195. Kirkko ja koulu.

Kirkko-sanalla ei tarkoiteta ainoastaan Jumalan temppeliä, vaan myöskin Jumalan seurakuntaa. Meidän evankelinen kirkkomme perustettiin Kustaa Vaasan aikana tohtori Martti Lutherin saksalaisen seurakunnan mukaiseksi. Kestettyään monet levottomat vaiheet se vahvistettiin Upsalan kokouksen päätöksellä vuonna 1593 ja järjestettiin täydellisesti Kaarle XI:n aikana 1686 vuoden kirkkolain nojalla. Sekä tämä aikanaan oivallinen laki että myöskin kirkon silloin hyväksytty käsikirja, virsikirja ja katkismus olivat pitkän ajan kuluessa käyneet puutteellisiksi, vieläpä muutamissa asioissa suvaitsemattomiksi toisin ajattelevia kohtaan. Senvuoksi on näitä kirkon lakeja ja kirjoja paljon paranneltu, osittain hallitsijain ja eduskunnan suostumuksella, osittain nykyisen kirkollishallituksen toimesta, kuitenkin niin, että kirkon vanha kristillinen perustus on jätetty kokonaan muuttamatta. 1869 vuoden kirkkolaki tunnustaa Jumalan pyhän sanan ainoaksi ohjeeksi, jonka mukaan kaikki opetus kirkossa on arvosteltava. Sitä, jolla on kirkon opista eroava mielipide, tulee varoittaa ja opettaa, mutta häntä ei saa estää siirtymästä toiseen kirkkokuntaan. Ken haluaa kokonaan asettua kristillisten kirkkokuntien ulkopuolelle, saa sen tehdä vuoden 1922 uskonnonvapauslain mukaan. Maamme jakaantuu hiippakuntiin, joilla kullakin on oma piispansa ja tuomiokapitulinsa, hiippakunnat rovastikuntiin, nämä taas seurakuntiin, joilla kullakin on papistonsa, kirkonkokouksensa ja kirkkoneuvostonsa. Joka viides vuosi neuvottelevat valitut papit ja maallikot kirkolliskokouksessa, arkkipiispan johtaessa, kirkollisista asioista.

Helsingin senaatintorilta: Nikolainkirkko oikealla, yliopiston kirjasto vasemmalla.

Kuinka nyt tämä kirkko meidän aikanamme toimittaa tehtävänsä Jumalan valtakunnan palveluksessa päälle sen, mitä laki säätää, siitä Jumala yksin tuomitsee. Yhteiskunta todistaa, että missä elävä usko on, siinä se ilmenee lainkuuliaisuudessa ja kaikissa kristillisissä avuissa. Missä taas paimen laumoineen nukkuu, siellä leviävät paheet, siellä kuullaan lastenkin suusta kirouksia ja juoppojen melua yön hiljaisuudessa. Toisinaan lähettää Jumala voimakkaan eksytyksenhengen herättämään horroksiin vaipunutta uskoa. Toisinaan lähettää hän suuret herätysliikkeet palvelemaan samaa tarkoitusta. Valtavin sellainen on ollut Suomen myöhäisempi herännäisyys, jonka pääjohtajaksi Jumala oli kutsunut syväsieluisen savolaisen talonpojan, Paavo Ruotsalaisen. Usein on miettiväinen Suomen kansa, halutessaan tutkia Jumalan sanan syvyyttä, joutunut hurmahenkien harhateille. Mutta silloin aina on eksytys kutsunut totuuden aseisiin, totuuden ääni on saanut voiton, ja uusi hengellinen elämä on kansassa herännyt.

Meidän maassamme on jumalanpelko ulkonaisestikin ollut viisauden alkuna, sillä koulu on täällä kirkon tytär. Kauan se oli tämän äitinsä kovan kurin alaisena, ja vieläkin valvoo kirkko kaikkien oppilaitosten uskonnonopetusta. Muuten koulu on nykyään erillään kirkosta ja oman kouluhallituksen alaisena. Toista sataa vuotta on korkeamman kouluopetuksen järjestysmuoto pysynyt entisellään, kunnes vuonna 1843 pantiin alkuun yhä jatkuvat muutokset koulun kohottamiseksi ajan vaatimusten tasalle. Nykyään voimassa oleva koulujärjestys on vuodelta 1872, mutta osaksi muutettu. Valtio kustantaa koulujen opetuksen, joka toisissa annetaan suomen-, toisissa ruotsinkielellä, mutta oppilaat, ottamatta lukuun rajoitettua lukua varattomia, suorittavat vuosimaksun. Lyseot ja täysiluokkaiset yhteiskoulut saattavat oppilaansa opintoajan kuluttua yliopistoihin; vanhin ja valtion ylläpitämä on Helsingissä; yksityisten lahjoittamilla varoilla on perustettu Turun ruotsalainen akatemia sekä Turun suomalainen yliopisto. Yliopistoissa valmistetaan virkamiehiä ja tiedemiehiä; mutta ylioppilastutkinnon suorittaneet voivat jatkaa opintojaan myöskin Helsingissä olevassa teknillisessä korkeakoulussa, joka valmistaa arkkitehtejä, insinöörejä, maanmittareja y.m., sekä Helsingin kauppakorkeakoulussa, jossa liike-elämän alalle aikovat saavat opetusta.

Kansakoulussa. Magnus Enckellin maalaus.

Yliopistoihin ja korkeakouluihin valmistavia oppilaitoksia, samoinkuin tyttökouluja, sanotaan oppikouluiksi. Oppikouluja oli lukuvuonna 1923-24 maassamme 165, niissä oli yhteensä 2,757 opettajaa ja 40,406 oppilasta. Mutta on myöskin olemassa monta valtion, yksityisten tai kuntain ylläpitämää oppilaitosta, toiset viimeksimainituista valtion avustamia, oppia, ammattitaitoa, kauppaa, merenkulkua, taidesivistystä varten; vieläpä kouluja pienille 3-8 vuoden ikäisille lapsille, joita siellä leikin avulla totutetaan järjestykseen ja tarkkuuteen.

Uuno Cygneus.

Ei kukaan ole estetty hankkimasta itselleen korkeampaa sivistystä. Mutta yleisen kansanopetuksen antaa kaikille pojille ja tytöille, suomea tai ruotsia puhuville nykyään kansakoulu. Kansakoululaitosta varten myöntää kansaneduskunta vuosittain valtion varoja, joilla myöskin kustannetaan seminaareja kansakoulunopettajain ja -opettajattarien valinistamiseksi. Muuten pitää kukin paikkakunta huolen ylemmistä tai alemmista kansakouluistaan. Vuonna 1888 oli niitä koko maassa 971 ja oppilaita niissä yhteensä noin 63,000, mutta 20 vuotta myöhemmin oli kansakoulujen lukumäärä jo noussut 2,663:een, joissa kävi yhteensä 146,990 oppilasta. Lukuvuonna 1923-24 oli kaupunkien varsinaisissa kansakouluissa yhteensä 1,394 luokkaa, 1,497 opettajaa ja 43,318 oppilasta, maalaiskunnissa 1,225 alakansakoulua, joissa oli 1,390 opettajaa ja 42,740 oppilasta, ja 4,301 yläkansakoulua, joissa oli 9,379 opettajaa ja 230,670 oppilasta. Sitäpaitsi on maassamme kirkollisia pientenlastenkouluja; v. 1920 niitä oli 1,407, ja niissä oli opettajia 1,411 ja oppilaita 170,557. Tämä suuri kansansivistystyö on siis nopeasti edistynyt. Muutamat paikkakunnat ovat rientäneet perustamaan niin monta kansakoulua kuin mahdollista; toiset ovat kuitenkin olleet haluttomia tahi epäluuloisia; he luulevat ehkä vieläkin, että kansakoulu oppilaistaan muka tekee herroja ja opettaa heitä ylenkatsomaan maanviljelystä ja kodin yksinkertaisia tapoja. He unohtavat, ettei missään ammatissa meidän aikanamme tulla toimeen ilman oppia. He eivät tiedä, että muissa sivistysmaissa, joissa kansakoulu on vanhempi, esim. Ruotsissa, kelvollisimmat maanviljelijät, arvokkaimmat talonpojat, ymmärtäväisimmät emännät ovat sellaisia, jotka nuoruudessaan ovat saaneet paremmat tiedot ja paremman kasvatuksen kansakoulussa. Ja jotta meidän maassammekin lasten opetus saataisiin kaikkialla yleiseksi, hyväksyi eduskunta 1920 oppivelvollisuulain, joka säätää että kaikkien vanhempien tulee lapsilleen hankkia se oppimäärä, joka kansakouluissa annetaan; ja varsinaisen kansakoulun lisäksi ovat he velvolliset kahden vuoden aikana ottamaan osaa kansakoulun jatko-opetukseen. Tietomääränsä saattavat halulliset vielä täydentää kansanopistoissa, joita on eri osissa maata.

Suomen kansakoulun ikimuistettava perustaja on pastori Uno Cygnaeus, joka syntyi 12 päivänä lokakuuta 1810 ja kuoli 2 päivänä tammikuuta 1888.

Ja näin kulkee opetus niinkuin valonsäde kaikkien kansankerrosten läpi, kansakoulusta ja pikkulastenkoulusta alkaen yliopistoon asti, tarjoten kaikille oppia ja hyviä tapoja, jotka ovat suuremmanarvoiset kuin hopea ja kulta. Koti aloittaa, koulu jatkaa, elämä päättää kasvatuksemme. Koulunuoriso on totuuden lipun suojassa alati eteenpäin marssiva sotajoukko, jolla valloitamme maailman. Opettajat ja opettajattaret ovat tulevaisuuden kylväjiä. Kunnioittakaamme ja kiittäkäämme heitä aina heidän uhrautuvasta vaivastaan! Ei koko maassamme ole tärkeämpää tehtävää, ei hyödyttävämpää virkaa kuin heidän. Ja koulu ymmärtää nyt oppilaansa paremmin kuin ennen. Se vaatii heiltä nyt kuten ainakin hyvää käytöstä, ahkeruutta, kuuliaisuutta ja järjestystä; mutta se ei enää kuten ennen paina oppia päähän vitsalla. Se rankaisee lempeästi, se varoittaa kärsivällisesti, se vetoo oppilaittensa omaan oikeudentuntoon ja iloitsee nähdessään heidän rohkeamielisinä, onnellisina, ruumiiltaan ja sielultaan voimakkaina taistelevan totuuden puolesta.

196. Runoilijat ja taiteilijat.

On jo edellä sanottu, että kaunotaiteet, jotka ilahuttavat ja jalostavat ihmiselämää, ovat viimeisenä asteena jokaisen kansan kehityksessä ja osoittavat sen kukoistusta. Niillä on sama ihmeellinen voima sulattaa jäitä kuin keväisellä auringonpaisteella. Kovimmankin sydämen täytyy niiden tenhosta heltyä. Kun "Maamme" ensimmäisen kerran laulettiin kevätkentällä Helsingin ulkopuolella 13 päivänä toukokuuta vuonna 1848, oli koko suuri kenttä täpösen täynnä väkeä, ja tuntui, kuin olisi laulu tunkeutunut läpi tuhansien sydänten. Silloin nähtiin kyyneleitä monen silmissä, tuntemattomat ihmiset puristivat toistensa kättä, ja laulu loihti ilmi isänmaan suuruuden ja kauneuden.

Johan Ludvig Runeberg.

Runeberg on runoillut "Maamme"-laulun; Pacius on sepittänyt siihen sävelen. Professori Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaren kaupungissa v. 1804, oli jonkin aikaa opettajana yliopistossa, mutta muutti sitten Porvooseen kreikankielen opettajaksi. Hän oli kasvanut siihen aikaan, jolloin Franzénin laulut vielä olivat kaikkien huulilla, ja runoili alussa Franzénin tapaan luonnon kauneudesta. Mutta Runeberg oli kuvanveistäjäksi luotu, vaikkei hän koskaan saanut oppia tätä taidetta. Hänen lauluissaan ja kertomuksissaan astui pian ihmiskuvia näkyviin, niin varmapiirteisiä, kuin olisivat ne olleet kreikkalaisesta marmorista veistetyt. Ne kuvasivat Suomen kansaa sen metsissä, kotitaloissa, pappiloissa ja herraskartanoissa maalla; ne olivat eloisia, raikkaita, voimakkaita ja iloisia kuvia, joissa ei kerjäläistäkään unhotettu. Sitten hän runoili Kreikanmaan ja Skandinavian muinaisista kuninkaista, venäläisestä orjatytöstä Katariina II:n ajalta, ja viimein Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta lopuksi hän ryhtyi korkeimpaan ja vaikeimpaan kaikesta runoilusta, siihen, joka vaatii suurinta itsensäkieltämistä, nimittäin virsien sepittämiseen. Ja tässä työssä hänen henkensä ikäänkuin valmistui niihin koettelemuksiin, joita Jumala lähettää valituillensa maan päällä. Runeberg oli alkanut halpana ja huomaamattomana köyhyyden kanssa taistellen; mutta kun hänen päänsä oli harmaantunut ja hänen hervoton kätensä ei enää voinut kirjoittaa, ei ollut yksikään kuningas enemmän kunnioitettu kuin hän, ja niinkuin muinaisajan patriarkalle osoittivat hänelle kunnioitustaan kaikki pohjoismaiden kansat hänen 70:ntenä syntymäpäivänään. Hän kuoli 6 p:nä toukokuuta v. 1877, 73:n vuoden ikäisenä. Toukokuussa 1885 Suomen kansa pystytti tälle suurimmalle runoilijalleen keskelle Helsinkiä kauniin muistopatsaan, jonka on muovaillut runoilijan oma poika, kuvanveistäjä Valter Runeberg.

Runebergin kirjallisessa tuotannossa on Suomen ruotsinkielinen runous - ruotsinkielinen runous, jossa sykkii suomalainen sydän - kohonnut korkeimmilleen. Poissa on runoilija Lauri Stenbäck, jonka taisteleva henki etsi ja vihdoin löysi rauhan hänen virsistään. Poissa on nuori, rikaslahjainen Julius Wecksell († 1907), joka etsi, mutta ei löytänyt rauhaa ennenkuin unhotuksessa. Pois läksi 1881 harmaapäänä Klaus Fiemingin runoilija Fredrik Cygnaeus, joka lähetti maailmaan jaloaatteisia kehoituksiaan työhön taiteen ja isänmaan hyväksi. Näiden jälkiä kulki Sakari Topelius, joka kauniilla runoillaan, isänmaanrakkautta uhkuvilla historiallisilla romaaneillaan ja verrattomilla lastenkirjoillaan ihastutti koko kansaamme ja niin ikään sai osakseen kaikkien pohjoismaiden kunnioituksen: hän kuoli 1898 80 vuoden vanhana. Nuoremman sukupolven henki ja ajatuskanta ilmenee rikaslahjaisen, aikaisin kuolleen K.A. Tavaststjernan († 1898) runoissa ja kertomuksissa. Viimeksi ovat Bertel Gripenberg, Arvid Mörne y.m. herättäneet huomiota kauniilla runoillaan.

Juhani Aho.

Suomen suomenkielisen taiderunouden alkuna oli Oksasen "Säkenet", jotka sytyttivät niinkuin aamurusko uuden päivän, jotavastoin Suonio syvänä ja hartaana kuvastaa suomalaisen hengen ikävöimistä. Molempien näiden runoilijain - professorien August Ahlqvistin ja Julius Krohnin - runoissa kukoistaa suomenkieli uuden ajan rikkaassa ihanuudessa. Matalasta majasta, köyhän kyläräätälin poikana, kuten aikanaan Lönnrot, astui näiden aikana julkisuuteen suomalaisen runouden voimanero Aleksis Kivi (1834-1872), jonka romaani "Seitsemän veljestä" on suomalaisen taidekirjallisuuden suurenmoinen perusteos ja on kohonnut maailmankirjallisuuden merkkiteosten arvoon. Aikalaistensa ymmärtämystä ja tukea saamatta Kivi murtui lopulta huoliin, puutteeseen ja kaikki kuluttavaan hengenpaloon. Vasta myöhemmät polvet ovat oppineet arvioimaan Kiven runouden oikean aseman ja merkityksen. Ja näiden jälkeen ovat toiset kaiutelleet uutta kannelta. Näistä mainittakoon tunteellinen runoilija J.H. Erkko († 1906), runoilija ja suurten runoteosten taitava suomentaja Paavo Cajander († 1913), Juhani Aho († 1921), kansalliskirjailijan asemaan kohonnut suuri luonnon ja kansan kuvaaja, jonka teoksista useat ovat lentäneet kauas maailmalle, ja hehkuvahenkinen, suurilahjainen kirjailija Johannes Linnankoski, jonka kirjailijauran aikainen kuolema v. 1913 keskeytti. Nuoremmista kirjailijoistamme ovat tunnetuimpia historiallisten romaanien tuottelias tekijä Santeri Ivalo, suurilahjaiset runoilijat V.A. Koskenniemi ja Eino Leino († 1926) sekä historiallisen novellin mestari Kyösti Wilkuna († 1922). Naiskirjailijoistamme ovat huomattavimmat teräväkatseiset elämänkuvaajat Minna Canth († 1897) ja Maila Talvio. Syvistä riveistä kohonneita kirjailijoita ovat Santeri Alkio, Kauppis-Heikki († 1920) ja Pietari Päivärinta († 1913).

Johannes Takanen. Piirros Ida Falander.

Jo katolinen kirkko oli tuonut Suomeen kaunotaiteet: rakennustaiteen, kuvanveistotaiteen, maalaustaiteen ja säveltaiteen. Mutta monia vuosisatoja kului, ennenkuin maamme sai omia taiteilijoita. Täällä oli rakennusmestareita, jotka rakensivat kirkkoja, milloin yksinkertaisuudessaan arvokkaita milloin koreudessaan rumia. Täällä oli puunpiirtäjiä, jotka tekivät karkeita kuvia, ja maalareita, jotka maalata tuhersivat nuo monet muodottomat alttaritaulut, joissa riippuu ryöväri, mutta ei Vapahtaja, ristinpuussa. Kantele oli olemassa, soittoniekkoja samoin; mutta varsinaisia, kehittyneitä suomalaisia taiteilijoita ei ole ollut ennenkuin meidän aikana. Saksalainen Engel on ensimmäisenä opettanut meille rakennustaidon, ja nyt monet arkkitehdit nuoruudeninnolla pyrkivät kehittämään omaa suomalaista rakennustyyliä. Maailmanmaineen on saavuttanut arkkitehti Eliel Saarinen. Carl Sjöstrand (syntyisin ruotsalainen) on voimakkaissa veistokuvissa esittänyt Kalevalan sankareita ja muovaillut Porthanin muistopatsaan. Walter Runeberg († 1920) oli perinyt isänsä kuvanveistotaidon ja valmistanut m.m. Aleksanteri II:n kuvapatsaan Helsingissä. Näiden jälkiä ovat suurella menestyksellä kulkeneet J. Takanen († 1885), Ville VaIlgren, Emil Vikström, Emil Halonen, Alpo Sailo ja Väinö Aaltonen.

Albert Edelfelt.

Akseli Gallen-Kallela.

18:nnen vuosisadan keskivaiheilla opiskeli kaksi nuorta suomalaista, Iisakki Wacklin ja Mikael Toppelius, maalaustaidetta Tukholmassa. Ivlutta ensimmäinen täysin kehittynyt ja kuuluisa suomalainen maalari oli Aleksanteri Lauraeus, joka kuoli ulkomaalla v. 1828. Silloin oli kaikki taide Suomessa vielä leivätöntä. Italiasta palasi nuori suomalainen nimeltä Robert Ekman, ja hänellä oli uskallusta jäädä piirustuksen opettajaksi Turkuun. Vaikuttaen esimerkillään ja saaden oppilaita hänestä tuli Suomen maalaustaiteen varsinainen perustaja. Luomalla ensimmäiset historialliset kuvaukset maastamme, ensimmäiset Kalevalanaiheiset piirustukset, ensimmäiset tarkat kuvaukset Suomen kansan elämästä Ekman on raivannut seuraajilleen uran. Mutta kaikkien taiteilijain tarvitsee matkustaa ulkomaille, nähdäkseen ja oppiakseen jotakin parempaa; mistä he saisivat varoja siihen, köyhiä kun yleensä ovat? Muutamat taidetta harrastavat miehet tiesivät tähän neuvon: he perustivat vuonna 1846 Suomen taideyhdistyksen, avustaaksensa nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Näin taide vähitellen sai vakinaisen asuinsijan Suomessa. Näin saivat Magnus ja Ferdinand von Wright enemmän rohkeutta maalata lintujaan, joissa pieninkin höyhen on luonnonmukainen ja jotka taululla näyttävät ikäänkuin laulavan. Silloin maalasi Verner Holmberg suomalaisia maisemia, joissa hongat humisivat, ja hänen nuorena kuoltuaan kulkivat hänen jälkiänsä Berndt Lindholm ja Hjalmar Munsterhjelm, Karl Emil Jansson, Victor Vesterholm ja Adolf von Becker. - Albert Edelfelt († 1905), Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Pekka Halonen, Juho Rissanen, Magnus Enckell, T. Sallinen  y.m. ovat meidän aikanamme saavuttaneet mainetta kuvillaan luonnon, sadun ja ihmiselämän alalta. Nyt, kun hallituskin joka vuosi jakaa matka-apuja nuorille taideniekoille, kilpailevat Suomen taulut ja Suomen kuvanveistotaide parhaiden ulkomaalaisten kanssa.

Jean Sibelius.

Säveltaide ei ollut kauemmin ääneti. Siihen aikaan, jolloin moni Suomen neito pianon ääressä lauloi Fredrik Ehrströmin yksinkertaisia sävelmiä, kutsuttiin nuori hampurilainen, nimeltä Fredrik Pacius, musiikinopettajaksi Helsingin yliopistoon. Neljän vuosikymmenen aikana hän loi kauniita, suurenmoisia sävellyksiä, esitti oppilaineen muiden maiden musiikillisia mestariteoksia ja tuli näin korkeamman musiikin perustajaksi maassamme. Vähintään 12 sävellystä on kirjoitettu "Maamme"-lauluun, mutta Paciuksen sävellys on vienyt kaikista voiton. Hänen jälkiänsä kulkivat eräät nuoremmat säveltäjät, m.m. Karl Collan raikkaine lauluineen ja Filip von Schantz, joka uneksi yleviä suurtöitä. Myöhemmän ajan synnyttämiä ovat saksalaissyntyinen R. Faltin, († 1918), Robert Kajanus, Jean Sibelius, Armas Järnefelt, Oskar Merikanto († 1924) ja Toivo Kuula († 1918), joista Sibelius on saavuttanut mainetta kautta maailman.

Vihdoin on myöskin näytelmätaide, teatteri, joka niin kauan on täällä ollut muukalaisena vieraana, saanut maassamme vakavan asuinsijan. Suomen kansallisteatteri on Kaarlo ja Emilie Bergbom-sisarusten elämäntyön tulos ja Suomi on synnyttänyt yhden aikamme suurimmista näyttämötaiteilijoista, Ida Aalbergin († 1915). Niinkuin entisinä aikoina ensimmäinen laulajatar Johanna von Schoultz, niin ovat myöhempinä aikoina Ida Basilier, Alma Fohström, Aino Ackté, Helge Lindberg ja muut Suomen laulajat saavuttaneet, maailmanmainetta. Vaaditaan sisäistä taipumusta, pitkää, vaivalloista työtä, rohkeutta ja uutteruutta, jos mieli taiteilijana vastata nykyajan vaatimuksia. Kaikki tositaide on kuvastin, jossa aikakausi näkee parhaat ominaisuutensa puhdistetussa, kirkastetussa valossa. Ja näin taide tosiaankin on suuri ja ylevä Jumalan lahja. Mutta jos pahat himot siinä esiintyvät, kuinka ihaniksi ne kasvonsa kaunistelkootkin, niin taide ei enää ole tositaidetta, se ei ole enää Jumalan palvelija, vaan Jumalan vihollinen. Katsokaamme siis, ketä herraa me palvelemme, ettei valo meissä muuttuisi pimeydeksi. - Sillä, sanoo profeetta (Jes. 2:16, 17), Herran päivä käy kaiken kauniin käsialan ylitse, ja Herra yksin on silloin oleva korkea.

197. Suonion kotimaanvirsi.

Oi, kuningasten kuningas,
sä maan ja taivaan valtias,
myös tälle maalle silmäs' luo
ja armos' runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on,
maailman silmiss' arvoton;
vaan mitä mahtavinkaan vois,
jos voimaa sult' ei saanut ois!

On edessäs kuin tomu vaan
suuruudet, voimat, vallat maan;
kuin viittaat, korkein alenee
ja matalaiset ylenee.

Kuink' usein juuri valitset
aseikses pienet, alhaiset,
siks', että Sinun voimasi
selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun,
otitpa ylenkatsotun
ja halvan Juudan kansan, sen
teit vartijaksi totuuden.

Ja Betlehempä, pienoisin
tuo kaupungeista Juudankin,
sai armon armoist' ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.

Oi, Herra, kuule meitä myös,
tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais
vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
valistua ja valistaa!

Suonio.