Norjalaisia kansansatuja

Tuhkimo ja hänen hyvät auttajansa

Olipa kerran kuningas, joka oli kuullut puhuttavan laivasta, joka saattoi kulkea yhtä hyvin sekä maalla että merellä. Koska hän halusi mielellään saada tällaisen laivan, hän antoi kuuluttaa jokaisella kirkonmäellä koko maassa, että luovuttaisi kuninkaan tyttären ja puoli valtakuntaa palkinnoksi sille, joka osaisi sellaisen rakentaa. Moni ryhtyikin yritykseen, sillä heidän mielestään oli hyvä saada puoli valtakuntaa ja kuninkaantyttären voisi aina ottaa kaupanpäällisiksi. Mutta kukaan ei onnistunut.

Siihen aikaan kolme veljestä asui kaukana metsän keskellä. Vanhin oli Pekka, keskimmäinen Paavo ja nuorinta sanottiin Tuhkimoksi, koska hän aina istui lieden luona tuhkaa kaivamassa. Mutta juuri sinä sunnuntaina, jolloin kuninkaan kuulutus luettiin, Tuhkimo sattui olemaan kirkossa. Kun hän kotiin tultuaan kertoi kuulutuksesta, pyysi Pekka, vanhin veljeksistä äitiään laittamaan eväspussin kuntoon. Hän tahtoi lähteä koettamaan, osaisiko rakentaa sellaisen laivan. Ehkäpä juuri hän saisi kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa. Eväspussin saatuaan hän lähti matkaan ja kohtasi tiellä vanhan koukkuselkäisen ukon.

– Minne olet matkalla, kysyi ukko.

– Olen menossa metsään tekemään ruokakuppia isälleni. Hän ei halua syödä samasta kupista kuin me muut, Pekka vastasi.

– Kuppeja tulet saamaan, sanoi ukko ja kysyi vielä: Mitä sinulla tuossa säkissä on.

– Ei kerrassaan mitään, sanoi Pekka.

– Eikä siellä tule yhtään mitään olemaankaan, kuului ukon vastaus.

Pekka jatkoi matkaansa tammimetsään, missä alkoi veistää ja salvaa laivaa niin kovasti kuin suinkin jaksoi. Mutta vaikka hän olisi veistänyt ja sahannut kuinka paljon tahansa, syntyi aina vain kuppeja ja taas kuppeja. Päivällisaikaan hän päätti syödä hiukan ja otti esiin eväspussin. Mutta se oli aivan tyhjä, ruoan murustakaan siellä ei ollut. Kun hän ei saanut syödäkseen, työ alkoi sujua huonosti, ja hän kyllästyi kaikkeen niin, että otti kirveen ja eväspussin selkäänsä ja lähti kotiin.

Nyt Paavo puolestaan halusi yrittää laivan rakentamista saadakseen kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa. Hän pyysi äidiltään eväspussin ja lähti matkaan. Kuljettuaan vähän aikaa hän kohtasi vanhan koukkuselkäisen ukon.

– Minne olet matkalla, ukko kysyi.

– Olen menossa metsään tekemään kaukaloa porsaallemme, Paavo vastasi.

– Porsaan kaukaloita tulet saamaan, sanoi ukko ja kysyi vielä: Mutta mitä sinulla tuossa säkissäsi on?

– Ei kerrassaan mitään.

– Eikä siellä tule yhtään mitään olemaankaan, ukko vastasi.

Paavo jatkoi matkaansa metsään ja alkoi veistää ja salvaa voimiensa takaa. Mutta vaikka hän olisi veistänyt ja yrittänyt kuinka tahansa, hän ei saanut syntymään muuta kuin porsaan kaukaloita. Hän ei kuitenkaan tahtonut antaa periksi. Vasta myöhään iltapäivällä juolahti ruoka hänen mieleensä, ja silloin hän tuli yht’äkkiä niin nälkäiseksi, että otti heti eväspussin esiin. Se oli aivan tyhjä, siellä ei ollut ruoan muruakaan. Paavo suuttui niin, että käänsi pussin nurin ja heitti sen kantoa vasten, otti kirveensä ja lähti kotiin.

Nyt halusi Tuhkimo koettaa onneaan ja pyysi äidiltään evästä.

– Ehkäpä minussa on niin paljon miestä, että pystyn rakentamaan laivan ja saamaan kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa, hän sanoi.

– Niin minäkin luulen, vastasi äiti. Sinä olet ihan omiasi saamaan kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa, sinä, joka et muuta osaa kuin kaivella tuhkaa. En aio antaa sinulle eväspussia. Mutta Tuhkimo ei antanut periksi. Hän pyysi pyytämistään, kunnes viimein sai luvan lähteä. Mutta eväspussia hän ei saanut. Vain pari kaurakakkua ja tilkkanen väljähtynyttä olutta mukanaan hän lähti matkaan.

Hetken aikaa kuljettuaan hän kohtasi köyhän koukkuselkäisen vanhuksen.

– Minne olet matkalla, kysyi ukko.

– Olen menossa .metsään rakentamaan laivaa, joka kulkee yhtä hyvin maalla kuin merellä. Kuningas on sanonut, että joka sellaisen laivan rakentaa, hän saa sekä kuninkaantyttären että puoli valtakuntaa, kertoi Tuhkimo.

– Mitä sinulla sitten on säkissäsi, ukko kysyi.

– Eipä siitä juuri kannata puhua, eväspussihan se on muka olevinaan, vastasi Tuhkimo.

– Autan sinua, jos annat minulle vähän eväistäsi, ukko pyysi.

– Mielelläni, mutta ei minulla ole muuta kuin pari kaurakakkua ja tilkkanen väljähtynyttä olutta.

Ukon mielestä se ei haitannut. Hän lupasi auttaa poikaa, jos saisi eväät.

He jatkoivat yhdessä matkaa metsään. Tultuaan vanhan tammen luo ukko sanoi pojalle:

– Hakkaahan säle tammen rungosta ja pane se jälleen takaisin entiselle paikalleen. Näin tehtyäsi mene nukkumaan.

Tuhkimo teki työtä käskettyä ja meni senjälkeen nukkumaan. Unessa hän oli kuulevinaan hakkaamista ja vasarointia, sahaamista ja veistämistä, mutta hän ei päässyt hereille, ennenkuin ukko hänet herätti. Ja silloin oli laiva valmiina suuren tammen vieressä. Ukko sanoi hänelle:

– Nyt sinun tulee nousta laivaan ja ottaa kaikki vastaantulijat mukaasi.

Tuhkimo kiitti laivasta ja lähti tiehensä. Kun hän oli purjehtinut kappaleen matkaa, hän kohtasi pitkän laihan miehen, joka makasi vuoren kupeella syöden kiveä.

– Mikä sinä kivensyöjä olet miehiäsi, Tuhkimo kysyi.

Mies kertoi olevansa niin nälkäinen, ettei koskaan voinut saada kyllikseen ruokaa. Sentähden hänen oli syötävä kiveä. Hän pyysi päästä mukaan laivaan.

– Nouse vain laivaan, jos haluat, Tuhkimo sanoi. Niin mies tuli ja otti mukaansa muutamia suuria kiviä evääksi.

Kun he olivat purjehtineet vähän matkaa, he tapasivat miehen, joka makasi mäellä tynnyrin tappia imemässä.

– No, mikä sinä tapinimijä olet miehiäsi, kysyi Tuhkimo.

– Kun ei ole tynnyriä, täytyy tyytyä tappiin. Olen aina niin janoinen, etten koskaan saa janoani sammumaan oluesta ja viinistä, vastasi mies ja pyysi päästä mukaan.

– Nouse vain laivaan, jos haluat, Tuhkimo vastasi. Ja mies tuli suussaan tappi, jolla hän tyydytti janoaan.

He purjehtivat edelleen ja tapasivat miehen, joka makasi korva maassa jotain kuuntelemassa.

– Mikä sinä olet miehiäsi ja mitä kuuntelet, Tuhkimo kysyi.

– Kuuntelen ruohoa. Minulla on niin tarkka korva, että voin kuulla sen kasvavan, mies vastasi pyytäen hänkin päästä mukaan. Tuhkimo ei kieltänyt.

– Nouse vain laivaan, jos haluat, hän sanoi, ja mies liittyi toisten joukkoon.

Purjehtiessaan taas edelleen he kohtasivat miehen tähystelemässä ympärilleen.

– Mikä sinä olet miehiäsi ja miksi tähystelet tuolla tavalla, Tuhkimo kysyi.

– Minulla on niin tarkka näkö, että voin ampua maailman ääriin asti, mies vastasi ja pyysi päästä mukaan.

– Nouse vain laivaan, jos haluat, Tuhkimo sanoi, ja mies tuli matkaan.

Purjehdittuaan taas vähän aikaa he kohtasivat yhdellä jalalla hyppivän miehen. Toiseen jalkaansa hän oli sitonut seitsemän naulanpainoista punnusta.

– Mikä sinä olet miehiäsi? Miksi hyppelet yhdellä jalalla kantaen toisessa noita punnuksia, Tuhkimo kysyi.

– Lähden kovin helposti lentoon. Jos kulkisin molemmilla jaloilla, ei kestäisi viittä minuuttiakaan, kun jo lentäisin maailman ääriin, kertoi mies ja pyysi päästä mukaan.

– Nouse vain laivaan, jos haluat, Tuhkimo sanoi. Ja mies liittyi Tuhkimon ja hänen tovereittensa seuraan.

Jonkun ajan kuluttua he tapasivat miehen, joka piteli kiinni suustaan. Mikä sinä olet miehiäsi. Miksi pitelet tuolla tavalla kiinni suustasi, Tuhkimo kysyi.

– Minulla on sisässäni viisitoista talvea ja seitsemän kesää. Viisainta minun on pitää suutani kiinni, sillä jos ne pääsisivät pois, ne tekisivät lopun maailmasta tuossa tuokiossa, vastasi mies ja ilmoitti haluavansa päästä matkaan.

– Nouse vain laivaan, jos haluat, Tuhkimo sanoi, ja mies kiipesi toisten luo.

Kauan aikaa purjehdittuaan he tulivat kuninkaan kartanoon. Tuhkimo asteli suorinta tietä kuninkaan luo ja kertoi, että laiva odotti valmiina pihalla. Nyt hänen oli saatava kuninkaan tytär, kuten kuningas oli luvannut.

Kuningas ei ollut kovinkaan iloinen, sillä Tuhkimo ei toden totta näyttänyt sorealta. Hän oli nokinen ja musta. Kuninkaalla ei ollut vähintäkään halua antaa tytärtään sellaiselle maankiertäjälle. Hän sanoi, että Tuhkimon olisi vielä odotettava vähän aikaa. Hän ei saisi prinsessaa, ennenkuin oli syönyt tyhjäksi kuninkaan liha-aitan, jossa oli kolmesataa tynnyniä lihaa.

– Jos olet valmis huomenna tähän aikaan, saat tyttäreni, kuningas ilmoitti.

– Täytyy kaiketi yrittää, mutta yhden toverin saanen ottaa mukaani, Tuhkimo kysyi.

Kuningas suostui. Tuhkimo olisi kuninkaan puolesta saanut ottaa vaikka kaikki kuusi avukseen, sillä kuningas uskoi, että hänen olisi ollut mahdotonta selviytyä, vaikka apulaisia olisi ollut kuusisataa. Mutta Tuhkjmo otti mukaansa vain sen seuralaisistaan, joka söi kiveä ja oli aina nälkäinen. Kun heidät seuraavana päivänä päästettiin aitasta, oli kaikki syöty lukuunottamatta kuutta pientä lampaanlapaa, jotka oli säästetty toisille matkatovereille. Tuhkimo meni kuninkaan luo vaatimaan kuninkaantytärtä, koska työ oli tehty ja aitta tyhjä.

Mentyään aittaan kuningas näki, että se tosiaan oli tyhjä. Mutta kun Tuhkimo näytti niin nokiselta ja mustalta, niin kuninkaasta oli vallan hullua antaa tytärtään tavalliselle maankiertäjälle. Ja siksipä hän sanoi, että ensiksi pitäisi juoda tyhjäksi hänen kellarinsa, joka oli täynnä olutta ja viiniä, kolmesataa tynnyriä kumpaakin.

– Jos sinussa on miestä juomaan ne tyhjäksi huomiseen mennessä, niin saat tyttäreni, sanoi kuningas.

– Ehkäpä yritän, sanoi Tuhkimo, mutta yhden toverin saanen ottaa avukseni.

– Kernaasti, sanoi kuningas, sillä hänen mielestään olutta ja viiniä oli riittämiin kaikille seitsemälle.

Tuhkimo otti mukaansa aina janoisen tynnyrintappia imevän toverinsa, ja sitten kuningas lukitsi heidät kellariin. Siellä mies joi tynnyrin toisensa jälkeen tyhjäksi jättäen vain viimeiseen tynnyriin pari hyvää kulausta kullekin toverilleen. Seuraavana päivänä kellari avattiin ja Tuhkimo riensi heti kuninkaan luo ilmoittamaan, että tehtävä oli suoritettu ja että nyt hän kai saisi kuninkaantyttären, kuten oli sovittu.

– Niin, sanoi kuningas, joka ei uskonut Tuhkimon puhetta, ensin minun täytyy mennä katsomaan kellariin. Mutta kun hän tuli kellariin, oli siellä vain tyhjiä tynnyreitä. Koska Tuhkimo oli niin musta ja nokinen, ei kuninkaan mielestä ollut suinkaan hauskaa saada sellaista vävypoikaa. Ja siksi hän sanoi, että jos Tuhkimo kymmenessä minuutissa toisi prinsessalle teevettä maailman ääristä, niin hän saisi sekä hänet että puoli valtakuntaa. Mutta siihen hänessä ei olisi miestä, arveli kuningas.

– Ehkäpä yritän, sanoi Tuhkimo ja lähti sen toverinsa luo, joka hyppi yhdellä jalalla ja kantoi toisessa seitsemää naulanpainoista punnusta. Hän pyysi miestä ottamaan punnukset pois ja käyttämään molempia jalkojaan mahdollisimman nopeasti, sillä hänen pitäisi noutaa kymmenessä minuutissa kuninkaantyttärelle teevettä maailman ääristä asti.

Mies poisti painot, sai vesiastian ja kävisi silmänräpäyksessä. Mutta aika kului kulumistaan eikä miestä kuulunut palaavaksi. Viimein oli määräajasta enää vain kolme minuuttia jäljellä. Kuningas aivan loisti tyytyväisyydestä. Mutta silloin Tuhkimo muisti miehen, joka saattoi kuulla ruohonkin kasvavan ja pyysi häntä kuuntelemaan, missä päin toveri liikkui.

– Hän on nukahtanut kaivolle, jossa peikko häntä uteliaana tutkii ja nuuskii.

Silloin Tuhkimo haki avukseen toverinsa, joka osasi ampua maailman äänin, ja pyysi häntä ampumaan peikon. Hän osui peikkoa suoraan silmään. Kuului kauhea ulvahdus, joka herätti teevettä hakemassa olevan tovenin. Ja niin nopeasti hän lensi takaisin, että määräajasta oli vielä minuutti jäljellä hänen palatessaan kuninkaankartanoon.

Tuhkimo ilmoitti kuninkaalle, että tehtävä oli suoritettu. Nyt hän kai jo saisi prinsessan, sillä olihan asiasta jo tarpeeksi keskusteltu. Mutta koska kuninkaan mielestä Tuhkimo oli yhtä musta ja nokinen kuin ennenkin, hän ei ollut vieläkään halukas ottamaan sellaista vävypoikaa. Siksi hän kertoi, että hänellä oli kolmesataa syltä halkoja, jotka hän aikoi polttaa saunassa kuivatakseen siellä viljaa.

– Jos sinussa on miestä istumaan saunassa ja polttamaan puumäärä tänään, saat tyttäreni, emmekä puhu asiasta sen enempää.

– Ehkäpä yritän, sanoi Tuhkimo, mutta yhden toverin saanen kai ottaa avukseni.

– Voit ottaa kaikki kuusi, jos haluat, sanoi kuningas ajatellen, että saunassa olisi kyllä lämmintä heille kaikille.

Tuhkimo lähti saunaan mukanaan mies, jolla oli sisässään viisitoista talvea ja seitsemän kesää. Sauna tuli niin kuumaksi, että kiukaalla olisi voinut sulattaa vaikka rautaa. Ulos he eivät päässeet, sillä tuskin he olivat vielä ehtineet sisään, kun jo kuningas löi oven kiinni ja ripusti pari niippulukkoa ovelle.

– Päästäpä vapaaksi kuusi, seitsemän talvea, niin saamme juuri sopivan kesälämmön, Tuhkimo sanoi toverilleen. Senjälkeen olikin saunassa lämpöä juuri mukavimmilleen, kunnes yön lähestyessä alkoi tulla viileämpää. Lämmitähän sauna taas parilla kesällä, kehoitti Tuhkimo toveriaan, ja sen jälkeen molemmat nukkuivat pitkälle seuraavaan päivään.

Kuullessaan kuninkaan kalistelevan lukkoja ulkopuolella Tuhkimo sanoi:

– Nyt voit taas päästää pari kolme talvea vapaaksi, mutta järjestä niin, että kuningas saa viimeisen suoraan vasten kasvojaan.

Mies teki työtä käskettyä. Kun kuningas avasi oven luullen, että molemmat olivat palaneet kuoliaiksi, he istuivatkin hytisten ja palellen hampaiden kalistessa suussa. Samassa mies, jolla oli viisitoista talvea sisässään, puhalsi yhden niistä suoraan kohti kuningasta niin, että tämä sai pahan paleltuman kasvoihinsa.

– Joko nyt saan prinsessan, Tuhkimo kysyi.

– Kyllä. Ota ja pidä sekä hänet että kuningaskunta, sanoi kuningas, sillä nyt hän ei enää uskaltanut kieltää. Ja sitten pidettiin häät, juhlittiin ja huviteltiin. Ja jos eivät ole lopettaneet, niin jatkavat kai vieläkin.

Jättiläinen, jolla ei ollut sydäntä

Oli kerran kuningas, jolla oli seitsemän poikaa, joita hän rakasti niin paljon, ettei koskaan sallinut kaikkien olevan samalla kertaa poissa kotoa. Yhden oli aina jäätävä hänen luokseen. Täysikasvuisiksi tultuaan pojat lähtivät kosiomatkalle. Mutta nuorinta kuningas ei päästänyt mukaan, vaan määräsi, että toisten oli tuotava prinsessa puolisoksi hänellekin.

Matkaan lähtiessään pojat saivat niitä komeimmat ja loistavimmat vaatteet ja lisäksi vielä kukin oman hevosensa, joka oli maksanut monta, monta sataa taaleria. Sellaista loistoa ei oltu ennen nähty.

Käytyään jo monissa kuninkaan kartanoissa ja nähtyään monta prinsessaa he vihdoin viimein tapasivat kuninkaan, jolla oli kuusi tytärtä. Heitä kauniimpia prinsessoja he eivät olleet ennen nähneet, ja siksi kukin pojista kosi omaansa. Mutta niin rakastuneita he olivat morsiamiinsa, etteivät he kotimatkalle lähtiessään ollenkaan muistaneet, että heidän oli määrä tuoda myös prinsessa kotona odottavalle nuorimmalle veljelle.

Tultuaan jo hyvän matkaa kotiinpäin heidän täytyi kulkea jyrkän tunturiseinämän ohi. Juuri silloin sattui jättiläinen, joka asui tunturilla, kurkistamaan asunnostaan ja muutti samassa heidät kaikki kiviksi, sekä prinssit että prinsessat. Kotona kuningas odotti odottamistaan kuutta poikaansa takaisin, mutta yksikään heistä ei palannut. Silloin kuningas tuli äärettömän surulliseksi. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi olla iloinen.

– Jos ei minulla olisi sinua luonani, hän sanoi nuorimmalle prinssille, en haluaisi enää elää, niin pahoillani olen veljiesi menetyksestä.

– Mutta minäkin olen juuri aikeissa pyytää lupaa lähteä heitä etsimään, sanoi nuorin prinssi.

– Siitä ei tule kerta kaikkiaan mitään, kuningas vastasi. Jäät vain sille tiellesi sinäkin. – Mutta kuninkaanpoika halusi välttämättä lähteä. Hän pyysi pyytämistään, kunnes kuningas viimein suostui hänen tahtoonsa.

Nyt ei kuninkaalla enää ollut antaa hänelle muuta kuin laiha vanha hevoskaakki, sillä kuusi vanhempaa veljeä ja heidän seurueensa olivat jo saaneet hänen parhaat hevosensa. Mutta siitä ei prinssi välittänyt vähääkään, vaan heilautti itsensä reippaasti vanhan kaakin selkään.

– Hyvästi isä, hän sanoi kuninkaalle, palaan varmasti takaisin ja tuon ehkä vielä veljetkin tullessani.

Ja niin hän ratsasti tiehensä.

Kuljettuaan vähän matkaa hän näki tiellä korpin voimattomana räpyttelevän siipiään pääsemättä pakoon. Niin nälissään se oli.

– Ystävä kulta, korppi sanoi, jos annat minulle vähän ruokaa, niin autan sinua, kun joudut pulaan.

– Paljon ei minulla ole syötävää, enkä luule, että sinustakaan juuri on suurta apua, mutta hiukkasen toki voin sinulle antaa. Näytät olevan ruoan tarpeessa. Ja hän antoi korpille vähän eväistään. Ratsastettuaan edelleen hän tuli purolle, jonka rannalla suuri lohi sätkytteli ja pyristeli pääsemättä veteen.

– Ystävä kulta, lohi sanoi, heitä minut veteen, niin autan sinua pulaan jouduttuasi.

– Avustasi ei liene suurtakaan hyötyä, prinssi sanoi, mutta on sääli jättää sinua tuohon kuolemaan nälkään. Ja niin hän työnsi kalan veteen.

Ratsastettuaan pitkän matkaa hän kohtasi tiellä suden, joka oli niin nälkiintynyt, ettei voinut liikahtaakaan.

– Voi hyvä ystävä, anna minulle hevosesi, susi sanoi. Vatsani huutaa ruokaa, sillä en ole syönyt kahteen vuoteen.

– Se ei käy päinsä, kuninkaanpoika vastasi. Ensin näin korpin, jolle minun oli annettava evääni, sitten tapasin lohen, joka minun oli autettava veteen, ja nyt haluat sinä hevoseni. Ei, se ei käy päinsä, millä minä sitten ratsastaisin.

– Voi, sinun täytyy auttaa minua. Voit ratsastaa minun selässäni, ja minä autan sinua, jos joudut pulaan.

– Apusi ei juuri taida suuria merkitä, mutta kaiketi sinun on saatava hevoseni, koska sen niin välttämättä haluat, sanoi kuninkaanpoika. Kun susi oli syönyt hevosen, prinssi pani sudelle suitset suuhun ja satulan selkään. Saatuaan syödä kylläkseen susi oli niin vahva, että lähti matkaan kuin nuoli. Prinssi ei ollut vielä koskaan ratsastanut näin nopeasti.

– Vähän matkaa vielä juostuamme näytän sinulle jättiläisen talon, susi sanoi. Hetken kuluttua he olivatkin paikalla.

– Tässä nyt näet talon, susi jatkoi. Jättiläinen muutti kuusi veijeäsi ja heidän morsiamensa kiviksi, jotka näet tässä. Tuossa on jättiläisen asunnon ovi, josta sinun on mentävä sisälle.

– En uskalla, prinssi sanoi. Hän lyö minut kuoliaaksi.

– Vielä mitä, susi vastasi. Sisään tultuasi tapaat prinsessan, joka kertoo sinulle, miten sinun on meneteltävä voidaksesi ottaa jättiläisen hengiltä. Tee aivan, kuten hän neuvoo.

Niin kuninkaanpojan ei auttanut muu kuin astua sisään, vaikka hän olikin kovasti peloissaan. Mutta sisään tultuaan hän huomasi, ettei jättiläinen ollut kotona. Mutta kuten susi oli sanonut, kamarissa istui prinsessa, jota kauniimpaa neitoa kuninkaanpoika ei ollut koskaan nähnyt.

Pojan nähtyään kuninkaantytär sanoi:

– Jumala sinua auttakoon! Kuinka sinä olet tänne tullut? Sinä olet kuoleman oma, sillä jättiläistä, joka asuu täällä, kukaan ei voi ottaa hengiltä, sillä hänellä ei ole sydäntä lainkaan.

– Mutta koska minä nyt kerran olen täällä, niin saanen katsoa, mitä voin tehdä. Haluan joka tapauksessa yrittää pelastaa kiviksi muutetut veljeni ja sinut myös, hän lisäsi.

– Jos asiat ovat sillä lailla, silloin meidän täytyy keksiä jokin keino, prinsessa sanoi. Ryömihän tuonne sängyn alle ja kuuntele tarkkaan, mitä juttelen jättiläisen kanssa. Mutta sinun on oltava kaikin mokomin aivan hiljaa. Sitten prinssi ryömi sängyn alle, ja samassa jo jättiläinen tuli kotiin.

– Hyi, täällä haisee kristityn veri!

– Kyllä. Varis lensi ihmisenluu nokassaan ja pudotti sen savupiippuumme. Minä ehätin kyllä heittämään sen heti ulos, mutta haju tuntuu kai vielä, sanoi prinsessa.

Jättiläinen ei sanonut asiasta sen enempää. Ja illan tullen he menivät levolle. Kun he olivat hetken maanneet, kuninkaantytär sanoi:

– Minä kysyisin sinulta jotain, jos minä vain uskaltaisin.

– Mitä sitten, jättiläinen kysyi.

– Niin, minä haluaisin mielelläni tietää, missä sydämesi on, kun se ei ole rinnassasi.

– Sitä sinun ei pidä kysyä, sanoi jättiläinen, mutta voinhan sanoa sinulle, että se on oven kynnyksen alla.

– Ahaa, sieltä me sen kyllä löydämme, tuumi kuninkaanpoika itsekseen sängyn alla.

Seuraavana aamuna jättiläinen nousi varhain ja meni metsään. Tuskin hän oli lähtenyt, kun prinssi ja kuninkaantytär jo ryhtyivät hakemaan jättiläisen sydäntä kynnyksen alta, mutta vaikka he kuinka kaivoivat ja etsivät, he eivät löytäneet mitään.

– Tällä kertaa hän on pettänyt meitä, prinsessa sanoi, mutta voimmehan yrittää vielä kerran. Sitten hän poimi mitä kauneimpia kukkasia ja sirotteli ne kynnyksen ympärille, jonka he olivat asettaneet paikoilleen.

Mutta kun jättiläisen kotiinpaluu aika alkoi lähestyä, prinssi ryömi jälleen sängyn alle. Tuskin hän oli sinne ehtinyt, kun jättiläinen jo tuli.

– Hyi, täällä haisee taas kristityn veri, murisi jättiläinen.

– Aivan niin, prinsessa sanoi, tuli jälleen harakka ja pudotti ihmisen luun savupiippuun. Minä tietysti kiiruhdin heittämään sen ulos, mutta sehän tässä kuitenkin kaiketikin vielä haisee.

Jättiläinen ei sanonut siitä asiasta sen enempää. Mutta hetkistä myöhemmin hän kysyi, kuka oli sirottanut kukkia kynnyksen ympärille.

– Minäpä vain, prinsessa sanoi.

– Mitä se sitten tarkoittaa, jättiläinen kysyi.

– Minä rakastan sinua niin sydämestäni, etten voinut olla tekemättä sitä, kun tiesin sydämesi olevan siellä, prinsessa sanoi.

– Jaaha, vai sillä lailla, sanoi jättiläinen. Mutta asia on kyllä muuten niin, että siellä se ei ole.

Mentyään illalla levolle prinsessa jälleen uteli, missä jättiläinen säilytti sydäntään, sillä hän piti niin kovasti hänestä, että hän mielellään halusi tietää sen.

– Se on tuossa seinäkaapissa.

Vai niin, ajatteli sekä prinssi että prinsessa. Siitä me kyllä otamme selvää.

Seuraavana aamuna jättiläinen oli varhain jalkeilla ja lähti jälleen metsään. Heti hänen mentyään prinssi ja prinsessa alkoivat etsiä kaapista jättiläisen sydäntä.

Mutta vaikka he kuinka sitä etsivät, sitä ei sieltäkään löytynyt.

– No niin, saanemme vielä kerran yrittää, prinsessa sanoi ja sitten hän koristi kaapin kukilla ja köynnöksillä.

Illan tullen prinssi ryömi jälleen sängyn alle, ja sitten jättiläinen tuli kotiin.

– Huh, huh, täällä haisee taaskin kristityn veri, hän sanoi.

– Aivan niin. Hetki sitten lensi harakka ihmisenluu nokassaan ja pudotti sen uuninpiippuun, prinsessa selitti. Minä kylläkin kiiruhdin heittämään sen ulos, mutta se kai tässä vieläkin haisee.

Tämän kuultuaan jättiläinen ei sanonut sen enempää asiasta. Mutta huomattuaan kaapin ympärillä riippuvat kukat ja köynnökset hän kysyi, kuka ne oli keksinyt.

– Minähän se olin, prinsessa sanoi.

– Mitä tämä tyhmyys on olevinaan, jättiläinen kysyi.

– Voi, voi. Minä olen niin syvästi sinuun rakastunut, etten voinut olla hiukan koristamatta kaappia, kun sain tietää, että sydämesi on siellä, prinsessa sanoi.

– Voitko todellakin olla niin tyhmä, että uskot siihen, sanoi jättiläinen.

– Täytyihän minun toki uskoa, kun sinä niin sanot, prinsessa vastasi.

– Olet pieni hupakko, jättiläinen sanoi. Koskaan et tule pääsemään sinne, missä minun sydämeni on.

– Ehkä en, mutta kuitenkin olisi hauskaa saada tietää, missä se on, prinsessa sanoi.

Silloin ei jättiläinen voinut enää olla kettomatta.

– Hyvin kaukana täältä on järvi, jossa on pieni saari, saarella kirkko, kirkossa kaivo, kaivossa ui sorsa, sorsan sisällä on muna ja siellä munassa – siellä on minun sydämeni.

Varhain seuraavana aamuna jo ennen päivänkoittoa, jättiläinen meni taas metsälle.

– Nyt lähden matkoihini minäkin, kuninkaanpoika sanoi. Jospa vain tietäisin, mitä tietä minun pitäisi kulkea. Sanottuaan prinsessalle hyvästi hän poistui jättiläisen talosta. Ulkona susi oli häntä odottamassa. Prinssi kertoi, mitä jättiläisen luona oli tapahtunut ja sanoi haluavansa koettaa löytää tien kirkossa olevalle kaivolle.

– Istuudu selkääni, susi sanoi, minä tunnen tien sinne. Ja sitten he mennä viilettivät sellaista vauhtia, että ilma suhisi heidän ympärillään. Tie kulki yli kukkuloiden ja harjujen, yli vuorien ja laaksojen. Monta monituista päivää matkattuaan he viimein tulivat järvelle. Kuninkaanpoika ihmetteli, miten kummassa he pääsisivät sen yli.

– Alä ole huolissasi, susi sanoi, ja alkoi samassa uida saarelle prinssi selässään. He pääsivät kirkon luo, mutta kirkonportin avain riippui korkealla tornissa, eikä kuninkaanpoika voinut käsittää, miten saisi sen sieltä.

– Ehkä voisit kutsua korpin avuksesi, susi sanoi. Prinssi teki niin, ja korppi tulikin heti hakien avaimen. Niin kuninkaanpoika pääsi kirkkoon.

Siellä hän heti huomasi kaivon, jossa sorsa uiskenteli, aivan kuten jättiläinen oli sanonut. Prinssi kutsui ja houkutteli sorsaa luokseen saaden sen viimein kiinni. Mutta samalla kun hän nosti sorsan vedestä, se pudottikin munan kaivoon, eikä kuninkaanpoika saattanut käsittää, miten sen saisi sieltä pois.

– Nyt sinun on pyydettävä lohi luoksesi, susi sanoi. Prinssi teki niin, ja lohi nousi heti kaivon pohjalta muna suussaan. Sitten susi käski kuninkaanpojan puristaa munaa. Prinssi puristi, ja samassa kuului jättiläisen kirkaisu.

– Purista kerran vielä, susi sanoi. Ja prinssin puristaessa jättiläinen huusi entistä surkeammin pyytäen prinssiä säästämään hänen henkensä. Jättiläinen lupasi tehdä kaiken, mitä prinssi halusi, kunhan tämä vain ei puristaisi rikki hänen sydäntään.

– Käske hänen muuttaa kuusi veljeäsi ja heidän morsiamensa jälleen ihmisiksi, susi neuvoi prinssiä. Jättiläinen suostui heti ja muutti kivipatsaat taas kuninkaanpojiksi ja -tyttäriksi.

– Nyt saat puristaa munan rikki, susi käski ja prinssi puristi sen rikki, jolloin jättiläinen kuoli.

Kun kuninkaanpoika näin oli päässyt eroon jättiläisestä, hän ratsasti suden selässä takaisin jättiläisen kartanoon.

Siellä hän tapasi kaikki kuusi veljeänsä ja heidän morsiamensa ilmielävinä. Kuninkaanpoika haki oman morsiamensa vuoresta, ja sitten he kaikki lähtivät kuninkaankartanoon. Voi hyvin ymmärtää kuninkaan riemun hänen nähdessään kaikkien seitsemän poikaansa palaavan takaisin kotiin jokaisella vielä mukanaan oma morsiamensa.

– Kaunein prinsessoista on nuorimman poikani morsian, teidän kahden tulee istua kunniasijalla, kuningas sanoi.

Sitten järjestettiin pidot, jotka kestivät kauan aikaa ja jatkuvat ehkä vieläkin, elleivät jo ole päättyneet.

Kukko ja kettu

Oli kerran kukko, joka siipiään räpytellen seisoi tunkiolla kirkumassa. Sattuipa Kettu Repolainen kulkemaan ohi.

– Hyvää päivää, Repolainen sanoi. Kiekuvan kuulin sinun kyllä, mutta osaatko kiekua kuten isäsi yhdellä jalalla seisten silmät ummessa.

– Se kai ei ole temppu eikä mikään, kukko sanoi ja kiekasi yhdellä jalalla seisten, mutta vain toinen silmä ummessa. Tämän tehtyään se pöyhisteli höyheniään ja löi siipiään, kuin olisi tehnyt suurenkin urotyön.

– Oikein kaunista, oikein kaunista, Repolainen sanoi. Kuulostaa yhtä kauniilta kuin papin messu kirkossa. Mutta taidatko kiekua yhdellä jalalla seisten ja samalla molemmat silmät ummessa. Siihen tuskin kykenet. Muistanpa isäsi, siinä vasta mies oli.

– Voi, voi, kyllä minäkin tuon taidan. Ja niin seisoi kukko yhdellä jalalla molemmat silmät ummessa ja kiekaisi. Vilauksessa kettu oli kukon kimpussa iskien hampaansa sen niskaan ja heilauttaen sen selkäänsä, niin ettei se saattanut kiekua. Sitten Repolainen livisti nopeasti metsään.

Vanhan oksaisen kuusen luona Repolainen pudotti kukon maahan ja pani käpälänsä sen rinnalle aikoen ottaa siitä pienen herkkupalan.

– Sinä, Mikko Repolainen, et taida olla yhtä hurskas kuin isäsi, kukko sanoi. Isälläsi oli tapana panna kätensä ristiin ja rukoilla ennen ateriaa.

Kettu Repolainen ei suinkaan halunnut olla hurskaudessa isäänsä huonompi, sehän vielä olisi puuttunut. Siksi se päästi otteensa kukosta, pani käpälänsä ristiin ja alkoi rukoilla. Tuossa tuokiossa kukko oli jalkeilla ja lensi puuhun.

– Näin helposti et minusta sentään selviä, Repolainen tuumi itsekseen ja lähti tiehensä, mutta palasi melkein heti takaisin mukanaan pari halonhakkaajien jättämää puunlastua. Kukko tirkisteli niitä koettaen keksiä, mistä nyt oli kysymys.

– Mitä sinulla siellä on, se kysyi.

– Ne ovat kirjeitä, jotka olen saanut paavilta Roomasta, kettu sanoi ja kysyi: Etkö auttaisi minua niiden lukemisessa, sillä en osaa itse lukea.

– Auttaisin sinua kovin mielelläni, kukko vastasi, mutta juuri tällä hetkellä en mitenkään uskalla, sillä tuolla lähestyy juuri metsästäjä. Onneksi itse istun rungon takana. Tuossa hän jo tuleekin, tuossa hän jo tuleekin!

Kun kettu kuuli kukon puhuvan metsästäjästä, se juosta livisti käpälämäkeen sen kun kerkesi.

Tällä kertaa kukko oli kettua viekkaampi.

Poika, joka söi kilpaa peikon kanssa

Oli kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa. Hän oli köyhä ja lisäksi vanha ja heikko. Mutta pojat olivat laiskoja ja haluttomia kunnon työhön. Taloon kuului suuri ja synkkä metsä. Isä kehoitti poikia lähtemään metsänhakkuuseen hankkimaan rahaa talon velkojen maksuksi.

Aikansa puhuttuaan hän sai pojat lopulta suostumaan. Vanhimman pojan oli määrä lähteä ensimmäisenä. Hän meni syvälle metsään ja alkoi hakata vanhaa naavaista kuusta. Silloin suuri, valtava peikko ilmestyi äkkiä hänen eteensä.

– Jos kaadat metsääni, isken sinut kuoliaaksi, peikko sanoi.

Kun poika kuuli tämän, hän heitti kirveen pois ja lähti kotiin kiireenvilkkaa. Hengästyneenä hän syöksyi tupaan kertoen mitä oli tapahtunut. Mutta isän mielestä poika oli pelkuri raukka. Koskaan ei peikko ollut peloittanut  häntä  pois metsästä, kun  hän  oli nuorena siellä ollut.

Kun keskimmäinen poika seuraavana päivänä meni metsään, hänelle kävi aivan samalla tavalla kuin veljellekin. Tuskin hän oli ehtinyt paria kertaa iskeä kirveellään, kun jo peikko ilmestyi näkyviin.

– Jos kaadat metsääni, isken sinut kuoliaaksi, se sanoi.

Poika pelästyi niin, ettei uskaltanut edes katsahtaakaan peikkoon, vaan heitti kirveen pois ja lähti käpälämäkeen ainakin yhtä nopeasti kuin veljensä.

Kun hän tuli kotiin, isä suuttui sanoen, ettei peikko koskaan hänen nuorena ollessaan ollut peloittanut häntä metsästä.

Kolmantena päivänä Tuhkimo halusi lähteä matkaan.

– Sinä nyt ainakin teet työn loppuun, sinä, joka et vielä koskaan ole edes käynyt oven ulkopuolella, vanhemmat veljet ivasivat häntä. Vastaamatta mitään Tuhkimo pyysi vain saada kunnolliset eväät mukaansa. Kun äidillä ei ollut särvintä, hän asetti padan tulelle ja valmisti pojalle vähän juustoa. Juusto pantiin reppuun ja Tuhkimo meni metsään.

Hänen hakattuaan vähän aikaa peikko ilmestyi paikalle.

– Jos kaadat metsääni, isken sinut kuoliaaksi, se sanoi.

Mutta poikapa ei säikähtänyt, vaan ryntäsi hakemaan juustoaan ja puristi sitä niin, että hera tihkui. Jos et ole hiljaa, hän huusi peikolle, niin puristan sinuakin samalla tavalla kuin puristan vettä tästä valkoisesta kivestä.

– Taivas varjelkoon, peikko sanoi. Armahda minua, niin autan sinua puiden kaadossa.

Tällä ehdolla poika armahti peikkoa, joka osoittautui oikein kelpo puunhakkaajaksi. Niin he kaatoivat ja hakkasivat monta mottia sinä päivänä.

Kun alkoi tulla ilta, peikko sanoi:

– Nyt voit sinä seurata minua. Minun kotini on lähempänä kuin sinun.

Pojalla ei ollut mitään tätä vastaan. Kun he tulivat peikon tuvalle, peikko alkoi tehdä tulta takkaan ja lähetti pojan hakemaan vettä. Mutta korvot, joilla vettä piti tuoda, olivat raudasta ja niin suuria ja painavia, ettei poika jaksanut edes nostaa niitä pois paikoiltaan.

– Tällaisia sormustimia ei kannata käyttää. Tuon koko kaivon tullessani, poika huusi.

– Älä hyvä ystävä, en voi tulla toimeen ilman kaivoani. Tee sinä tuli, niin minä haen vettä.

Peikon tuotua vettä he keittivät itselleen valtavan padallisen puuroa.

– Mitäs arvelet? Söisimmekö kilpaa puuroa, poika ehdotti.

– Mielihyvin, vastasi peikko, joka arveli kilvasta hyvin selviytyvänsä. Niin he istuutuivat pöytään, mutta poika asetti salaa nahkareppunsa vatsalleen. Syödessään hän ajoi suurimman osan puurostaan reppuun, ja kun se tuli täyteen, hän leikkasi siihen puukollaan reiän jatkaen syömistään. Peikko katseli häntä mitään puhumatta. Niin he söivät ja söivät, kunnes peikko pitkän tovin kuluttua viimein pani pois lusikkansa sanoen:

– Nyt en enää jaksa enempää.

– Älä toki vielä lopeta, minä tuskin olen päässyt edes puoliväliin. Tee samoin kuin minä, leikkaa aukko vatsaasi, niin jaksat syödä niin paljon kuin haluat.

– Eikö se koske kauheasti? peikko kysyi.

– Ei vähääkään, poika vastasi.

Peikko teki työtä käskettyä ja menetti henkensä. Mutta poika otti ja vei kotiinsa kaiken tuvassa olleen kullan ja hopean ja maksoi talon velat, kuten arvata saattaa.