Ruotsalaisia kansansatuja

Satu kauniista linnasta, joka sijaitsi auringosta itään ja maasta pohjoiseen

Oli kerran talonpoika, joka asui kolmen poikansa kanssa metsän keskellä. Talonpojalla oli niitty, jolla kasvoi mainiota, mehevää tuohoa. Hän oli niitystään hyvin ylpeä, hänen omasta mielestään se oli parasta, mitä hän omisti. Mutta kun hän taas eräänä kauniina kevätaamuna entiseen tapaansa meni niitylleen iloitakseen sen hienosta ruohosta, hän suureksi harmikseen huomasi, että joku oli käynyt sitä tallaamassa. Niinkuin hyvin voi ymmärtää, sellainen ilkivalta suututti häntä suuresti, ja hän päätti heti ottaa selkoa syyllisestä.

Hän mietti koko päivän, miten menettelisi, ja illalla suunnitelma oli valmis.

– Ensi yönä sinä menet vartioimaan niittyä, hän sanoi vanhimmalle pojalleen. Mutta muistakin pysytellä piilossa ja varo tarkoin nukahtamasta.

– Luota vain minuun isä, kyllä minä tämän asian selvitän, poika vastasi.

Ja niin hän lähti kätkeytyen piiloon niityn ojaan. Mutta aika kului, eikä mitään tapahtunut. Kuu paistoi ja oli aivan hiljaista. Kuinka olikaan, niin hän vaipui uneen nukkuen kuin tukki koko yön ja heräten vasta aamulla auringon paistaessa jo korkealla taivaalla.

Poika tirkisteli aurinkoa ja katseli ympärilleen. Sokeakin olisi melkein jo saattanut huomata, että joku oli käynyt ruohoa tallaamassa. Nolona hän tallusteli kotiin saaden osakseen vain pilkkaa hyvän unensa ansiosta. Muutahan ei voinut odottaakaan.

Seuraavana iltana piti toisen pojan vartioida niityllä. Hän marssi topakasti matkoihinsa arvellen varmasti ottavansa asiasta selvän. Oli itsestään selvää, että hän onnistuisi. Hänkin kätkeytyi ojaan piiloon, mutta mitään ei tapahtunut. Kuu paistoi, oli täysin hiljaista ja hänelle kävi niinkuin veljellekin. Hän vaipui uneen ja nukkui kuin tukki koko yön heräten vasta aamulla auringon ollessa jo korkealla taivaalla.

Hänkin tirkisteli ja tirkisteli aurinkoa ja tunsi itsensä kovin noloksi huomattuaan, että niittyä oli tallattu, eikä hän ollut nähnyt ollenkaan, miten se oli tapahtunut. Hänen ei auttanut muu kuin tallustella kotiin kertomaan, miten asia oli. Ja kuten hyvin saattoi arvata, hänkin sai ivaa ja pilkkaa osakseen hyvästä unestaan.

Talonpojan mielestä oli kovin kiusallista, kun hän ei saanut selville, kuka hänen hienon niittynsä turmeli. Mutta asialle kai ei mahtanut mitään, hän arveli, koska hänen poikansa kerran eivät siitä päässeet perille. Päivä kului ja illan tultua nuorin poika kysyi, eikö hän saisi mennä niittyä vartioimaan.

– Sepä vasta jotakin olisi, isä sanoi. Sinäkö nyt olisit parempi vahti kuin veljesi.

– Ehkä en, poika vastasi, mutta ei kai vahingoita ketään, vaikka minäkin makaan hetken aikaa ojassa. Saan kai minäkin koettaa onneani.

Isällä ei voinut tietenkään olla mitään sitä vastaan, ja niin sai poika lähteä niitylle. Veljet eivät säästelleet ivallisia huomautuksiaan. Heidän mielestään ei ollut vaikeata arvata, miten pikkuveljelle kävisi. Levolle mennessään he ajattelivat, että oli sentään paljon mukavampaa nukkua omassa vuoteessaan kuin ulkona niityn ojassa.

Mutta nuorin veli lähti niitylle ja ryömi ojaan alkaen odotella. Oli aivan hiljaista niinkuin edellisinäkin öinä, kuu paistoi ja tunti kului toisensa jälkeen mitään tapahtumatta. Mutta aamupuolella kuului odottamatta suhinaa ilmasta ja heti sen jälkeen kolme kyyhkystä laskeutui niitylle. Ne katselivat vähän aikaa ympärilleen nähdäkseen, oliko jossain vaara väijymässä, mutta kun mitään ei näkynyt, ne äkkiä pudottivat höyhenasunsa muuttuen kolmeksi kauniiksi neidoksi. Ottaen toisiaan kädestä neidot alkoivat tanssia ruohikossa. Ja he tanssivat niin keveästi ja hienosti, että jalat tuskin koskettivat maata.

Poika tuijotti silmät pyöreinä hämmästyksestä. Kauniimpia neitoja hän ei ollut koskaan nähnyt, ja lisäksi yksi neidoista oli vielä kaikkia muita suloisempi.

– Hänet minä tahdon, poika ajatteli. Jos en häntä saa, en välitä mistään muustakaan koko maailmassa.

Ryömien huomaamatta ojasta hän sieppasi neitojen höyhenpuvut käteensä ja hiipi sitten taas yhtä hiljaa takaisin piilopaikkaansa nähdäkseen mitä tapahtuisi.

Neidot lopettivat tanssinsa juuri auringon noustessa ja aikoivat pukeutua höyhenasuihinsa lentääkseen taas pois. Mutta kun puvut eivät olleetkaan siellä, minne he olivat ne jättäneet, syntyi kauhea hämmennys. Hätääntyneinä neidot etsiskelivät kaikkialta niityltä ja osuivat viimein ojaan, jossa poika oli.

– Sinäkö olet ottanut höyhenpukumme? he kysyivät.

– Pitää paikkansa, poika vastasi.

– Voi, ole kiltti ja anna ne meille takaisin, neidot pyysivät suostutellen.

– Saadaanpa nähdä, poika sanoi. Voitte saada ne kahdella ehdolla, mutta jos ette suostu ehtoihin, saatte syyttää itseänne.

– Ilmoita ehtosi, mutta kiiruhda, kiiruhda, kehoittivat neidot.

– Ensin haluan tietää, keitä olette ja mistä tulette, poika sanoi.

– Olen kuninkaantytär, vastasi kaunein neidoista, ja nämä kaksi ovat hovineitojani. Ja tulemme auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevasta kauniista linnasta, jonne ainoakaan ihminen ei voi päästä.

– Vai niin, poika ihasteli. Toinen ehtoni on: Sinun täytyy suostua tulemaan vaimokseni ja sopimaan nyt heti hääpäivästämme, sillä totisesti sinä olet ainoa tässä maailmassa, jonka haluan puolisokseni.

Kuninkaantyttären ei auttanut muu kuin suostua pojan ehtoihin, sillä höyhenpuvut hänen täytyi saada takaisin. Prinsessan lupauksen saatuaan poika luovutti puvut ja sanoi sydämelliset jäähyväiset kihlatulleen. Senjälkeen neidot nopeasti nousivat ilmaan lentäen pois.

Kun poika tuli kotiin, häneltä udeltiin ja kyseltiin kovasti, mitä yön aikana oli tapahtunut ja oliko hän nähnyt mitään ihmeellistä. Mutta poika vaikeni eikä antanut vastausta. Sekä isä että veljet luulivat, että hän oli nukkunut kuin tukki koko yön ja nauroivat hänen sikeätä untansa.

Kun kuninkaantyttären määräämä hääpäivä alkoi lähestyä poika meni isänsä luo pyytäen häntä järjestämään pidot, joihin kutsuttaisiin sukulaisia ja ystäviä.

– Minulla on morsian, poika sanoi isälle, ja nyt aion järjestää häät.

Isä häminästyi kovasti, sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan mistään morsiamesta. Hän ei kuitenkaan kysellyt sen enempää, vaan järjesti pojan toivomuksen mukaisesti ylen komeat pidot. Hääiltana talo oli täynnä väkeä, syötiin ja juotiin ja ilo oli ylimmillään. Keskiyön lähestyessä kuultiin ulkoa kovaa melua. Vieraat juoksivat katsomaan, ja samassa virkkujen varsojen vetämät komeat vaunut ajoivat pihaan. Vaunuissa istui morsiameksi pukeutunut kaunis kuninkaantytär molempien hovineitojensa kera. Vieraat tuijottelivat ja töllistelivät ihmetellen, mistä tämä hieno väki ilmestyi. Silloin juoksi nuorin poika paikalle nostaen prinsessan vaunuista. Senjälkeen hän kertoi kaikille seikkailustaan niityllä. Ja sitten vietettiin häitä suurella ilolla ja riemulla.

Kaikkien mielestä hän oli todellinen onnenpoika saadessaan niin ihastuttavan kauniin morsiamen.

Varhain seuraavana aamuna ennen päivän koittoa kuninkaantytär ilmoitti, että hänen taas täytyi lähteä pois. Sulhanen oli pahoillaan kysyen, eikö hän voinut viipyä vielä hetken aikaa.

– Kovin mielelläni tekisin sen, prinsessa sanoi, mutta en voi. Isäni hallitsi kerran auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevassa kauniissa linnassa, mutta peikot surmasivat hänet. Ja nyt peikot vartioivat minua niin ankarasti, että pääsen livahtamaan sieltä pois vain lyhyeksi tuokioksi keskiyön aikaan. Ellen palaa ennen päivänkoittoa, on henkeni vaarassa.

Kun poika sai tämän kuulla, ei hän luonnollisestikaan halunnut pidättää kuninkaantytärtä, vaan salli tämän lähteä. Mutta ennen lähtöään prinsessa lahjoitti hänelle kultasormuksen ja molemmat hovineidot antoivat kultaomenan. Sitten he nousivat kultavaunuihinsa ja kiiruhtivat matkaan.

Siitä päivästä lähtien poika ei saanut lepoa eikä rauhaa. Hän vain kulki ja mietti, miten olisi päässyt auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaan kauniiseen linnaan. Eräänä päivänä hän meni isänsä luo sanoen jäähyväiset, sillä hän ei voinut enää jäädä kotiin, hänen oli lähdettävä etsimään kaunista morsiantaan.

Hän kulki yli vuorten ja laaksojen, läpi monien kuningaskuntien ja kyseli joka paikassa auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaa kaunista linnaa. Mutta kukaan ei voinut antaa siitä hänelle mitään tietoja, kukaan ei ollut edes kuullut puhuttavan linnasta. Eräänä päivänä hän tuli suureen metsään, josta kuului kovaa melua ja mekastusta, ja kun hän meni lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä, hän näki kahden jättiläisen kinastelevan keskenään.

– Mitä te jättiläiset oikein riitelette, hän kysyi.

Jättiläiset vaikenivat ja katsahtivat poikaan.

– Senhän voimme kyllä sinulle kertoa, vastasi toinen jättiläisistä. Isämme on kuollut ja me olemme jakaneet perinnön. Mutta tässä ovat hänen saappaansa, joista emme voi sopia, kummalle ne kuuluvat.

– On siinäkin riidan aihe, poika tuumi. Kannattiko pitää melua vanhasta saapasparista?

– Ne eivät olekaan aivan tavalliset vanhat saappaat, jättiläinen selitti. Tiedä siis, että nämä saappaat jalassa voi ottaa sadan penikulman askelia.

Siinäpä vasta saappaat, joita minäkin voisin käyttää, tuumaii poika itsekseen.

– Kuulkaahan, hän sanoi. Antakaa ne minulle. Minun on mentävä kauas, ja jos minä saan ne, ei teidän tarvitse enää kinastella, vaan voitte olla jälleen hyviä ystäviä.

Jättiläisten mielestä se ei ollut hullumpi ehdotus ja mietittyään hetken asiaa he antoivat saappaat pojalle. Poika veti ne iloisena jalkaansa, sillä nyt hänen ei totta tosiaan tarvinnut enää valittaa vauhtia, koska hän saattoi ottaa sadan penikulman harppauksia.

Hän meni menojaan ja kuljettuaan pitkän tovin hän taas tuli metsään, mistä kuului kauheata melua ja mekastusta. Lähemmäksi mentyään hän näki kahden jättiläisen kiistelevän keskenään.

– Mitä te jättiläiset riitelette? hän kysyi.

Jättiläiset vaikenivat ja vilkaisivat poikaan.

– Sen kyllä voimme sinulle selittää, toinen jättiläisistä vastasi. Isämme on kuollut ja me olemme jakaneet perinnön. Mutta tässä on jälellä hänen takkinsa, josta emme ole päässeet sovintoon, kummalle se kuuluu.

– Onpa siinäkin riidan aihe, poika tuumi. Kannattaako riidellä vanhasta takista:

– Mutta se ei olekaan mikään tavallinen vanha takki, jättiläinen sanoi. Tiedä siis, että se, joka panee tämän takin päälleen, tulee näkymättömäksi.

Siinäpä vasta takki, jota minäkin voisin tarvita, tuumi poika itsekseen.

– Kuulkaahan, hän sanoi, antakaa takki minulle. Minun on mentävä kauas, ja voihan sattua, että tarvitsen tuollaista takkia. Jos minä saan sen, ei teidän tarvitse enää riidellä, vaan voitte olla jälleen hyviä ystäviä.

Jättiläisten mielestä se ei ollut hullumpi ehdotus ja mietittyään hetkisen asiaa he antoivat takin pojalle kiittäen häntä. Poika heitti takin olkapäileen, nyökäytti jättiläisille ja oli pian kaukana vieraissa maissa.

Pitkän aikaa matkattuaan hän taas tuli suureen metsään, josta kuului kovaa melua ja mekastusta. Hän meni katsomaan mitä oli tekeillä ja näki kahden jättiläisen riitelevän keskenään.

– Mitä te jättiläiset kiistelette? hän kysyi.

Jättiläiset vaikenivat vilkaistuaan poikaan.

– Senpä voimme kyllä sinulle kertoa, toinen jättiläisistä vastasi. Isämme on kuollut ja olemme jakaneet perinnön. Mutta tässä meillä on vielä hänen miekkansa, josta emme pääse sovintoon, kummalle se kuuluu.

– Onpa siinäkin riidan aihe, poika ajatteli. Kannattaako kiistellä vanhasta miekasta?

– Mutta tämäpä ei olekaan mikään tavallinen vanha miekka, jättiläinen sanoi. Tiedä siis, että se tappaa jokaisen, jota sen kärki koskettaa ja herättää uudelleen henkiin jokaisen, jota sen kahva hipaisee.

Siinäpä vasta miekka, jota minäkin voisin tarvita, tuumi poika itsekseen.

– Kuulkaahan, hän sanoi, antakaa miekka minulle. Minun on mentävä kauas, ja voinhan hyvinkin tarvita tuollaista miekkaa matkoillani. Jos minä saan sen, ei teidän tarvitse enää riidellä, vaan olla jälleen hyviä ystäviä.

Jättiläisten mielestä se ei ollut hullumpi ehdotus ja mietittyään hetken asiaa he antoivat miekan pojalle kiittäen häntä avusta. Poika kiinnitti miekan vyöllensä ja lähti ylen tyytyväisenä matkoihinsa. Nyt hän tunsi olevansa todella hyvin varustautunut seikkailuretkelleen.

Myöhään eräänä iltana hän saapui loputtomalta näyttävään erämaahan. Hän katseli ympärilleen yösijaa etsien ja huomasi silloin valoa pilkottavan puiden välistä. Hän lähti valoa kohti ja joutui pienelle mökille, jossa istui vanha eukko. Eukko näytti eläneen yhtä monta miespolvea kuin joku toinen vuosia.

– Hyvää iltaa, eukko kulta, poika sanoi. Voisinko täältä saada yösijan?

– Kuka sinä olet, joka niin kauniisti tervehdit? eukko kysyi. Minä olen asunut tässä mökissä niin kauan, että kaksitoista kertaa tammimetsä on kasvanut täyteen mittaan ja kaksitoista kertaa jälleen lahonnut maahan, mutta koskaan tänä aikana kukaan ei ole kutsunut minua eukko kullaksi.

– Minä olen vain köyhä kulkija, joka etsin auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaa kaunista linnaa. Oletteko te, eukko kulta, kuullut siitä puhuttavan.

– En ole kuullut, eukko vastasi. Mutta minä hallitsen kaikkia maan eläimiä, ehkä niiden joukosta joku osaa sinua neuvoa. Voit viipyä täällä yön, aamulla aikaisin otamme selvän asiasta.

Poika kiitti ja meni levolle. Aikaisin seuraavana aamuna auringon noustessa eukko kutsui alamaisensa neuvonpitoon. Kaikenlaisia eläimiä alkoi kokoontua hänen tupansa ulkopuolelle, karhuja, kettuja, susia ja monia muita. Kaikki asettuivat pihalle kuulemaan, mitä heidän kuningattarensa halusi. Eukko kysyi, oliko joukossa ketään, joka tunsi tien auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaan kauniiseen linnaan.

Eläimet neuvottelivat ja miettivät. Pitkän pohtimisen jälkeen tultiin kuitenkin siihen tulokseen, ettei kukaan ollut edes kuullut puhuttavan linnasta.

– Kuten kuulit, minä en voi sinua auttaa, eukko sanoi pojalle. Mutta sisareni, joka hallitsee meren kaloja, voi ehkä sen tehdä. Hän asuu monen tuhannen penikulman päässä täältä.

Kiittäen avusta ja yösijasta poika lähti taas matkaan harppoen sadan penikulman askelin. Myöhään eräänä iltana hän tuli laajaan erämaahan. Hän katseli ympärilleen yösijaa etsien ja huomasi himmeän valon pilkoittavan puiden välistä. Hän kulki valoa kohti ja tuli pienelle mökille merenrantaan. Mökissä istui vanha eukko, joka näytti eläneen yhtä monta miespolvea kuin joku toinen kuukausia.

– Hyvää iltaa, eukko kulta, poika sanoi. Voinkohan saada täältä yösijaa?

– Kuka sinä olet, joka niin kauniisti tervehdit, eukko kysyi. Minä olen asunut tässä mökissä niin kauan, että kaksikymmentäneljä kertaa tammimetsä on kasvanut täyteen mittaan ja kaksikymmentäneljä kertaa jälleen lahonnut maahan, mutta kukaan ei ole sinä aikana kutsunut minua eukko kullaksi.

– Olen vain köyhä kulkija, joka etsin auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaa kaunista linnaa. Oletteko te, eukko kulta, kuullut siitä puhuttavan.

– En ole kuullut, eukko vastasi, mutta minä hallitsen meren kaloja, ehkä joku niistä voi neuvoa sinua. Voit viipyä täällä yön, ja aamulla aikaisin otamme asiasta selvän.

Poika kiitti ja meni levolle. Varhain seuraavana aamuna auringon noustua eukko kutsui alamaisensa neuvonpitoon. Kaikki kalat meren syvyyksistä kokoontuivat rannalle. Siellä oli lohia ja kampeloita, valaita ja haukia ja monia muita. Kaikki ne tahtoivat tietää, mitä kuningattarella oli mielessä. Eukko kysyi, tunsiko kukaan kaloista tietä auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaan kauniiseen linnaan.

Kalat neuvottelivat ja miettivät, mutta kukaan ei ollut edes kuullut puhuttavan linnasta.

– Kuten kuulet, minä en voi sinua auttaa, eukko sanoi pojalle. Mutta minulla on sisar, joka hallitsee ilman lintuja. Mene hänen luokseen, hän asuu tuhansien penikulmien päässä täältä. Jos sinä et häneltä saa apua, et saa sitä mistään muualtakaan.

Poika kiitti avusta ja yösijasta lähtien jälleen matkoihinsa. Hän kulki tuhansia ja taas tuhansia penikulmia. Myöhään eräänä iltana hän tuli äärettömään erämaahan. Hän katseli ympärilleen yösijaa etsien ja huomasi himmeän valon tuikkivan kallioiden välistä. Hän suuntasi kulkunsa valoa kohti ja saapui pienelle mökille, jossa istui vanha eukko. Eukko näytti eläneen yhtä monta miespolvea kuin joku toinen päiviä.

– Hyvää iltaa, eukko kulta, poika sanoi. Voinko saada täältä yösijan?

– Kuka sinä olet, joka niin kauniisti tervehdit, eukko kysyi. Minä olen asunut tässä mökissä niin kauan, että neljäkymmentäkahdeksan kertaa tammimetsä on kasvanut täyteen mittaan ja neljäkymmentäkahdeksan kertaa jälleen lahonnut maahan, mutta kukaan ei ole sinä aikana vielä kutsunut minua eukko kullaksi.

– Olen vain köyhä kulkija, joka etsin auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaa kaunista linnaa. Oletteko te, eukko kulta, kuullut siitä puhuttavan.

– En ole kuullut, eukko vastasi, mutta minä hallitsen ilman lintuja, ehkä joku niistä osaa neuvoa sinua. Voit viipyä täällä yön ja aamulla aikaisin otamme asiasta selvän.

Poika kiitti ja meni levolle. Varhain seuraavana aamuna auringon noustessa eukko kutsui alamaisensa neuvonpitoon. Kaikki taivaan linnut lensivät kysymään, mitä kuningatar halusi. Kallioilla oli kotkia, joutsenia ja haukkoja ja monia muita lintuja. Eukko tiedusteli, tunsiko joku niistä tien auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevaan kauniiseen linnaan.

Linnut neuvotteivat ja miettivät, mutta kukaan ei ollut edes kuullut puhuttavan linnasta.

Mutta silloin eukko harmistuneena sanoi:

– Onpa kummallista, että maailmassa on paikka, jota minun väkeni ei tunne. Mutta kaikki linnuthan eivät olekaan täällä, Fenix-lintu puuttuu.

Linnut vastasivat, ettei Fenix-lintu ollut vielä tullut, ja silloin ei auttanut muu kuin odottaa sitä. He odottelivat pitkän aikaa ja näkivät viimein tuon kauniin linnun lentävän ilman halki. Fenix-lintu oli niin uupunut, että se puolitainnoksissa vaipui maahan. Eukko kysyi hyvin vihaisena, miksi se oli antanut odotuttaa itseään niin kauan. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin lintu raukka ehti tointua sen verran, että jaksoi puhua. Se vastasi hyvin nöyrästi eukolle.

– Kuningatar, älä ole vihainen, vaikka viivyinkin niin pitkään. Olen ollut etäämpänä kuin koskaan aikaisemmin, tulen auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevasta kauniista linnasta.

Silloin tuli kuningatar hyvin tyytyväiseksi.

– Kaipa minun sitten on annettava sinulle anteeksi. Mutta rangaistukseksi myöhästymisestäsi täytyy sinun vielä kerran lähteä käymään kauniissa linnassa ja ottaa tämä nuori mies mukaasi.

Fenix-linnun mielestä rangaistus oli ankara, mutta mikäpä auttoi, hänen täytyi totella.

Poika kiitti vanhaa eukkoa yösijasta ja avusta, istuutui linnun selkään, ja niin he lähtivät matkaan lentäen korkealla avaruudessa yli vuorten ja laaksojen, yli vihreiden, synkkien metsien ja yli sinisen meren.

Lennettyään pitkän aikaa Fenix-lintu kysyi:

– Nuori mies, näetkö mitään?

– Näen sinisen viirun kaukana taivaanrannalla, poika vastasi.

– Siellä on maa, jonne olemme matkalla, lintu sanoi.

He lensivät taas pitkän aikaa. Illan alkaessa lähestyä Fenix-lintu kysyi:

– Nuori mies, näetkö mitään?

– Kyllä, tuolla kaukana loistaa jokin kirkkaasti kuin aurinko.

– Se on linna, jota etsimme, lintu sanoi.

Taas he lensivät kauan aikaa ja kun yö oli jo pitkälle kulunut, Fenix-lintu kysyi kolmannen kerran:

– Nuori mies, näetkö mitään?

– Näen suuren linnan, joka loistaa kuin kulta ja hopea.

– Olemme perillä, Fenix-lintu ilmoitti. Se laskeutui maahan antaen pojan nousta pois selästään linnan läheisyydessä. Pojan kiitettyä sitä vaivannäöstä Fenix-lintu lensi takaisin sinne, mistä he olivat tulleet.

Pojasta tuntui hiukan kolkolta näin keskellä yötä seistä peikkojen vallassa olevan linnan vaiheilla, mutta hän ei kuitenkaan pelännyt. Olihan hänellä takkinsa ja saappaansa miekasta puhumattakaan. Ja niin hän meni pelottomana koputtamaan linnanportille. Kaikki peikot nukkuivat, mutta kuninkaantytär oli valveilla. Kun hän kuuli portille kolkutettavan, hän lähetti sinne hovineitonsa ottamaan selvää, kuka siellä oli. Kun hovineito kurkisti portin raosta, poika ojensi hänelle kultaomenan, jonka kerran oli häneltä saanut. Neito tunsi heti omenansa ja hämmästyi niin, että sulkikin portin päästämättä poikaa sisään. Sitten hän juoksi kiireimmiten kuninkaantyttären luo kertomaan suuresta uutisesta.

Kun prinsessa ei mitenkään saattanut uskoa hovineidon puhetta, hän lähetti toisen neitonsa hankkimaan tarkempia tietoja. Kun hovineito kurkisti portinraosta ulos, poika ojensi hänelle häissään saamansa toisen kultaomenan. Neito tunsi heti omenansa, mutta hänkin hämmästyi niin, että sulki portin päästämättä poikaa sisään. Sitten hän juoksi kuninkaantyttären luo kertomaan, kuka alhaalla oli.

Mutta kuninkaantytär ei voinut uskoa toisenkaan neidon puhetta, vaan lähti itse portille. Kun hän raotti porttia kysyen kuka ulkopuolella oli, poika ojensi hänelle hääpäivänä saamansa sormuksen. Nyt kuninkaantytär vihdoin käsitti, että hänen suihasensa oli tullut. Voi hyvin ymmärtää, että molemmat olivat iloisia nähdessään jälleen toisensa.

Poikaa kestittiin runsaasti ja yö kului nopeasti rakastavaisten innokkaasti keskustellessa. Mutta aamun lähestyessä kuninkaantytär muuttui surulliseksi ja huolestuneeksi.

– Meidän on nyt erottava, hän sanoi. Sinun on pidettävä kiirettä, sillä jos et ehdi täältä pois ennen peikkojen heräämistä, on henkesi vaarassa.

– Ole huoletta, poika sanoi, minä kyllä tämän asian hoidan. Menen alas ja asetun portille vartioimaan, ja sittenpä näemme, mikä iloinen hetki peikoille koittaa.

Hän heitti näkymättömäksi tekevän takin hartioilleen, veti sadanpenikulman saappaat jalkaansa ja otti miekan käteensä. Ja sitten hän meni alas ja asettui linnanportin taakse.

Ei kestänyt kauankaan, kun jo linnassa alettiin elää ja liikkua, linnanportti avattiin ja peikkoja alkoi vilistä linnanpihalla. Mutta tuskin ensimmäinen peikko oli saanut jalkansa kynnykselle, kun jo poika kopautti sitä miekan terällä, jolloin peikko kaatui maahan kuolleena kuin kivi. Samoin kävi kaikille muillekin peikoille, niin että hetken kuluttua linnassa ei ollut enää yhtään elävää peikkoa.

Sillä välin kuninkaantytär tuli huoneessaan yhä huolestuneemmaksi. Viimein hän lähetti hovineitonsa katsomaan, miten poika selviytyi. Takaisin palattuaan neidot kertoivat, että kaikki peikot makasivat linnanpihalla kuolleina kuin kivet. Silloin kuninkaantytär juoksi pojan luo iloisempana, kuin koskaan eläessään oli ollut.

– Jos vanhempani ja ystäväni vielä eläisivät, hän sanoi, ei onnestani puuttuisi mitään. Mutta heidäthän kaikki peikot olivat lyöneet kuoliaaksi.

– Eikö tosiaankaan muuta, poika sanoi. Näytähän minulle, mihin heidät on haudattu, niin katsotaan, mitä voimme tehdä.

He menivät paikalle, missä kuningas ja kuningatar ja koko heidän hoviväkensä lepäsivät haudoissaan. Kun poika kosketti heitä miekankahvallaan, he heräsivät jälleen henkiin toinen toisensa jälkeen. Nyt syntyi linnassa ja koko valtakunnassa suuri ilo ja riemu. Pojasta tuli kuningas ja hänen kauniista morsiamestaan kuningatar. Poika hallitsi valtakuntaansa hyvin ja eli onnellisena elämänsä loppuun asti auringosta itään ja maasta pohjoiseen olevassa kauniissa linnassa.

Peukaloinen

Oli kerran köyhä torppari, jolla oli kolme poikaa, vanhimman nimi oli Pekka, keskimmäinen oli Paavo ja nuorinta sanottiin pienen kokonsa tähden Peukaloiseksi. Mutta vaikka Peukaloinen olikin kooltaan veljiään pienempi, hän oli heitä verrattomasti älykkäämpi ja lisäksi itsepäinen ja utelias.

Torppa oli köyhä, siellä kärsittiin usein leivänpuutetta. Eräänä päivänä torppari sanoi pojilleen.

– Nyt te vanhimmat saatte lähteä maailmalle ansaitsemaan. Olen kuullut kuninkaan tarvitsevan väkeä. Linnan pihalle on kasvanut suuri ja tuuheaoksainen tammi, joka siinä määrin pimittää linnaa, että siellä on poltettava valoja aamusta iltaan, eikä ole ketään, joka kykenisi puun kaatamaan. Lisäksi linnassa ei ole vettä, minkätähden on käytettävä olutta pesuvetenä. Nyt kuningas on luvannut sille, joka kaataa puun ja hankkii vettä, prinsessan ja puoli valtakuntaa.

– Sinne me lähdemmekin ja ihan heti paikalla, sanoivat vanhimmat pojat.

– Minä kai pääsen mukaan, Peukaloinen kysyi.

Mutta veljet eivät olleet asiasta innostuneita.

– Mitä me sinulla tekisimme. Sinä olet tyhmä ja pieni, sinä olisit vain meille vaivaksi.

– Tulen mukaan joka tapauksessa, Peukaloinen sanoi. Ja silloin kun Peukaloinen oli itsepäinen, oli toisten mukauduttava. Niin lähtivät veljekset matkaan. Vanhimmat pojat marssivat suoraan eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle, mutta Peukaloinen juoksenteli joka puolella tutkien kaikkea, minkä näki. Kuljettuaan pitkän matkaa he kuulivat jonkun hakkaavan metsässä. Peukaloinen höristeli heti korviaan.

– Kukahan siellä hakkaa?, hän kysyi.

– Voithan juosta katsomaan, koska kerran olet noin utelias, vanhin veli sanoi.

– Sen aionkin tehdä, Peukaloinen vastasi lähtien metsään vähääkään välittämättä, vaikka veljet pilkkasivat hänen uteliaisuuttaan. Kuljettuaan vähän matkaa hän näki kirveen, joka aivan itsestään kenenkään kiinni pitämättä kierteli metsässä ja hakkasi puita, niin että oksat ja lastut lentelivät. Peukaloisen mielestä tämä oli hyvin omituista. Hän meni lähemmäksi, kumarsi hyvin kohteliaasti ja sanoi:

– Hyvää päivää, Kirves. Miksi kiertelet täällä metsää hakkaamassa?

– Päivää Peukaloinen, kirves vastasi, olen tehnyt tätä jo kaksisataa vuotta ja odottanut koko ajan vain sinua.

– Sittenpä en tullutkaan liian aikaisin, Peukaloinen sanoi. Saat tulla mukaani, ehkä hyvinkin tarvitsen sinua joskus. Hän otti kirveestä varren pois, pani sen selkäreppuunsa ja juoksi kiinni veljensä, jotka olivat ehtineet pitkän matkaa edelle.

– No, mitä sinä hupsu siellä näit? veljet kysyivät.

– Näin vain kirveen, joka kaatoi metsää, Peukaloinen vastasi.

– Sen tähden tuskin olisi kannattanut juosta jalkojaan väsyksiin, veljet sanoivat ylimielisesti.

– Ehkäpä ei, mutta sitä oli kuitenkin hauska katsella, Peukaloinen sanoi korjaten selkäreppunsa asentoa.

Kuljettuaan taas pitkän matkaa he kuulivat jonkun vähän etäämpänä hakkaavan kalliota. Peukaloinen höristeli heti korviaan.

– Kukahan siellä hakkaa? hän ihmetteli.

– Voithan juosta katsomaan, koska kerran olet noin utelias, keskimmäinen veli sanoi.

– Niin aionkin tehdä, Peukaloinen vastasi lähtien kalliota kohti veljien pilkkapuheiden saattamana. Vähän aikaa juostuaan hän näki kuokan, joka kenenkään siitä kiinni pitämättä hakkasi kalliota voimiensa takaa. Peukaloisen mielestä tämä oli hyvin kummallista, hän meni lähemmäksi ja sanoi kohteliaasti kumartaen:

– Hyvää päivää, Kuokkaseni, mitä sinä siellä oikein kaivat?

– Kas, päivää Peukaloinen, kuokka sanoi. Olen jo kuokkinut täällä viisisataa vuotta vain sinua odotellen.

– Sepä hauskaa, Peukaloinen vastasi, minua ei kukaan koskaan odota liian kauan. Tule mukaani, voin hyvinkin tarvita sinua vielä joskus. Hän otti varren pois kuokasta, työnsi sen selkäreppuunsa ja juoksi kiinni veljet.

– Mitä sinä tyhmyri näit, veljet kysyivät ivallisesti.

– Näin vain kalliota kalkuttelevan kuokan, Peukaloinen vastasi.

– Sen tähden tuskin olisi kannattanut juosta itseään väsyksiin, veljet arvelivat hyvin ylimielisinä.

– Ehkäpä ei, mutta sitä oli kuitenkin hauska katsella, Peukaloinen sanoi reppunsa asentoa korjaten.

Vähän aikaa taas kuljettuaan he tulivat purolle, jonka vesi oli hyvin kylmää ja kirkasta.

– Olisipa hauskaa ottaa selvää, mistä tämä puro tulee, Peukaloinen ihmetteli.

– Mitäpä muuta kuin lähdet katsomaan, veljet sanoivat.

– Niin minun tosiaankin on tehtävä, Peukaloinen vastasi lähtien matkaan. Seurattuaan puroa vähän aikaa hän huomasi veden virtaavan kiven alla olevasta pähkinänkuoresta.

– Hyvää päivää, Lähde kulta, minne sinä olet matkalla, Peukaloinen kysyi.

– Olen virrannut täällä jo tuhat vuotta ja odottanut vain sinun tuloasi, Peukaloinen, lähde vastasi.

– Siksi minä kai sitten tulinkin, Peukaloinen sanoi. Nyt jatkamme matkaa yhdessä, voin hyvinkin tarvita sinua joskus. Hän otti pähkinänkuoren, työnsi vähän sammalta reikään ja pani sen selkäreppuunsa. Sitten hän juoksi veljien luo.

– No, näitkö mistä puro sai alkunsa, he kysyivät.

– Kyllä, se alkoi kiven alla olevasta lähteestä, Peukaloinen selitti.

– Sen vuoksi tuskin olisi kannattanut juosta itseään väsyksiin, veljet vastasivat näyttäen hyvin ylimielisiitä ja tärkeiltä.

– Ehkäpä ei, mutta kuitenkin oli hauskaa saada tietää, mistä puro virtasi, Peukaloinen sanoi korjaten reppunsa asentoa.

– Olet aivan hupsu, veljet sanoivat ylpeästi. Sitten kaikki kolme jatkoivat matkaa, kunnes tulivat kuninkaankartanoon. He marssivat suoraan kuninkaan luo, ja Pekka, vanhin veli ryhtyi johtamaan puhetta.

– Olen kuullut, että täältä saa työtä, hän sanoi näyttäen hyvin topakalta ja kopealta.

– Kyllä vain, kuningas vastasi. Pihalla tammi pitäisi kaataa. Sinä varmaan jo tiedät, mitä saat palkaksi, jos työsi onnistuu. Jos epäonnistut, menetät korvasi.

Puhe korvista ei Pekasta tuntunut oikein mukavalta, mutta hän oli kuitenkin omasta mielestään niin väkevä mies, ettei ollut mitään vaaraa. Hän heitti takin päältään ja etsi kirveen. Tammen vertaista puuta hän ei ollut ennen nähnyt, sen oksat varjostivat koko kuninkaankartanon, saleissa oli pimeätä kuin keskiyöllä.

– Yhden puun pystyy aina kaatamaan, oli se sitten suuri tai pieni, Pekka arveli ja ryhtyi työhön. Mutta niin mahdottomassa touhussa hän ei ollut ennen ollut. Jos hän katkaisi juuren, kasvoi kymmenen uutta tilalle, jos hän hakkasi oksan poikki, ilmestyi sen paikalle heti kaksikymmentä uutta tuoretta oksaa.

– Hänestä ei ole mihinkään, kuningas huusi, viekää hänet pois ja leikatkaa hänen korvansa. Muuta hän ei ansaitse.

Silloin Paavo astui esiin. Jos Pekka oli ollut topakka, ei hän kuitenkaan ollut mitään Paavoon verrattuna.

– Niin katsokaas, Pekka, hän käyttäytyy aina tyhmästi, Paavo sanoi nostaen nenänsä ylpeänä pystyyn. Nyt saatte nähdä millainen mies minä olen. Hän heitti takin päältään ja alkoi kaataa puuta. Mutta hänelle kävi vielä huonommin kuin Pekalle. Kun hän sai katkaistua ensimmäisen juuren, kasvoi sen tilalle heti kaksikymmentä uutta.

– Riittää jo, kuningas sanoi. Viekää hänet pois. Menettäköön hän sekä nenänsä että korvansa, sen hän on ansainnut.

Nyt astui Peukaloinen esiin pyytäen hänkin saada koettaa onneaan.

– Aiotko  sinäkin  ryhtyä tammen kaatoon, kuningas sanoi nauraen niin, että kyyneleet tippuivat silmistä. Minusta sinä et ole oikein miehen mittainen, mutta koska sinulla kerran on korvat, niin voithan yrittää päästä niistä eroon niinkuin veljesikin.

Mutta Peukaloinen veti rauhallisena kirveensä repusta sanoen:

– Kirves hyvä, hakkaa, hakkaa.

Ja kirves ryhtyi kaatamaan puuta niin että lastut sinkoilivat.

Kymmenessä minuutissa tammi oli kaadettu, runko hakattu haloiksi, oksat pilkottu pieniksi puiksi ja kaikki lastuja myöten järjestetty sievästi omiin kasoihinsa. Kuningas oli suuresti hämmästynyt tuijottaen silmät pyöreinä Peukaloista.

– Sinä olet kyllä juuri se puunkaataja, jota minä etsin, mutta tämä ei vielä riitä. Tarvitsemme myös lähteen.

– Eiköhän sekin asia järjesty. Kuningas on hyvä ja ilmoittaa vain, missä paikassa lähteen tulee olla, Peukaloinen sanoi.

– Haluan sen tähän, kuningas selitti osoittaen pihalle olevaa tasaista kalliota.

– Tahtosi on tapahtuva, Peukaloinen vastasi ottaen kuokan selkärepustaan ja sanoen sille:

– Hyvä kuokka, alahan kaivaa. Ja kuokka alkoi iskeä kalliota niin, että kivensirut sinkoilivat joka puolelle.

– Varokaa, hyvä herrasväki, Peukaloinen sanoi kuninkaalle ja hoviväelle, jotka ihmetellen katselivat kuokan työtä. Se olikin tarpeellinen neuvo, sillä kuokka iski kalliota niin, että kivenlohkareet lentelivät kauas. Kun kuokka oli kaivanut seitsemänsataa kyynärää syvän kuopan kallioon, Peukaloinen kysyi, joko kaivo oli kyllin syvä.

– Kaikin mokomin, kuningas vastasi, mutta siinä pitäisi olla myös vettä.

– Sitä siellä tulee olemaan, Peukaloinen lupasi ottaen pähkinänkuoren esiin. Hän veti sammaleen reiästä, pudotti kuoren kaivoon ja sanoi:

– Hyvä lähde, ala virrata, ala virrata. Ja heti nousi kaivoon niin runsaasti vettä, että oli kaivettava kiireesti ojia ja viemäreitä, jotta ei koko kuninkaan kartano olisi uponnut veteen.

Nyt kun Peukaloinen oli täyttänyt kuninkaan asettamat ehdot, kuninkaan olisi pitänyt pysyä sanassaan ja antaa hänelle prinsessa ja puoli valtakuntaa. Mutta hänestä alkoi kuitenkin tuntua hyvin kiusalliselta antaa tytärtään tuollaiselle pienelle maankiertäjälle. Prinsessa ei itsekään ollut suostuvainen ja hän keksi nopeasti keinon, miten pääsisi eroon Peukaloisesta.

– Olen kuullut väitettävän sinun voivan saada minkä jättiläisen tahansa palvelijaksesi, jos haluat. Olisi todellakin mukavaa saada jättiläinen palvelukseensa, eikö totta? Ja näin sanoen prinsessa katsoi hyvin kauniisti Peukaloista ja hymyili hänelle suloisesti.

– Tuo on tuulesta temmattua puhetta, Peukaloinen vastasi. Sellaista en ole koskaan sanonut, mutta voinhan kuitenkin yrittää. Jos saan valkoisen ja pehmeän vuohenjuuston, niin saamme nähdä, mitä voin tehdä.

Peukaloinen sai juuston ja lähti metsään. Siellä hän istuutui kivelle, alkoi syödä juustoa ja huusi niin että metsä kaikui:

– Idän peikko, lännen peikko, tule tänne, jotta löylytän sinut. Samassa hän kuuli kuinka metsän puut rytisten ja ratisten kaatuivat kuin tulitikut, kun valtava jättiläinen harppoi paikalle ja jäi Peukaloista katsoa töllistelemään.

– Mikä mato sinä olet, se kysyi.

– Puhu kohteliaasti minulle, Peukaloinen sanoi katsellen uhkaavasti jättiläistä.

– Mitä sinä syöt, jättiläinen taas kysyi.

– Syön kiveä. Haluatko maistaa, Peukaloinen vastasi ojentaen juustoaan.

– Kiitoksia ei, minulla ei ole tapana syödä kiveä, jättiläinen sanoi pahasti irvistäen.

– Kuulehan, mitä arvelet seuraavasta ehdotuksesta, Peukaloinen kysyi. Jos minä en pysty tekemään sellaista, mitä sinä osaat, tulen minä sinun rengiksesi, ja jos sinä et pysty tekemään sellaista, johon minä kykenen, sinusta tulee minun renkini. Oletko samaa mieltä?

Jättiläisen mielestä ajatus ei ollut niinkään tyhmä.

– Oikeastaan tarvitsen juuri sinunlaisesi pikkumiehen kirppuja pyydystämään, se sanoi varmana voitostaan ja uskoen, ettei Peukaloinen muuhun kelpaisikaan. Tulehan mukanani kotiin, niin saamme jotain syödäksemme, se ehdotti.

Kun he tulivat vuorelle, missä jättiläinen asui, se otti esiin kaksi valtavaa saavia, jotka olivat paljon suurempia kuin Peukaloinen, ja kehoitti tätä noutamaan lähteestä vettä.

– Noin pienillä sangoilla ei kannata hakea, Peukaloinen tuumi. Tuon koko lähteen ja tyhjennän sen pataan.

– Kiitoksia ei, menen mieluummin itse, niin et pääse turmelemaan kaivoani, jättiläinen sanoi lähtien veden hakuun. Kaadettuaan veden pataan se pani sinne härän puolikkaan, tynnyrillisen porkkanoita ja toisen lanttuja, säkillisen kaalia ja koko kapan suolaa. Kun keitto oli valmista, he istuutuivat pöytään syödäkseen kilpaa. Mutta jättiläinen söi niin ahneesti, ettei ollenkaan huomannut, miten Peukaloinen työnsi lihaa, kaalia ja porkkanoita nahkasäkkiin, jonka oli sitonut vatsalleen. Näin he jatkoivat syömistään kauan aikaa, kunnes jättiläinen oli niin täynnä, että vain ähkyi.

– En jaksa enää enempää, se sanoi.

– Oletpa sinä aikamoinen raukka, minä tuskin olen vielä päässyt alkuunkaan, Peukaloinen vastasi työntäen valtavan lihakimpaleen ja kokonaisen kaalinpään säkkiinsä.

– Jos syön vielä rahtusenkin niin halkean, jättiläinen huokasi.

– Kun minusta alkaa tuntua sellaiselta, teen näin, Peukaloinen sanoi ottaen veitsen ja leikaten reiän säkkiin jolloin kaalinpäät ja lihapalaset vierivät kauas lattialle. Tee sinäkin samoin, Peukaloinen kehoitti antaen veitsen jättiläiselle.

– Oletpa sinä aika veitikka, jättiläinen ihmetteli katsellen silmät suurina Peukaloista. Mutta mieluummin minä tulen sinun palvelijaksesi kuin yritän tuollaisia konsteja. Voimme lähteä vaikka heti matkaan, mutta tyhjin käsin emme kai sentään lähde prinsessan luo. Ja jättiläinen otti tyhjän säkin täyttäen sen kullalla ja jalokivillä, heitti säkin selkäänsä ja antoi Peukaloisen kiivetä sen päälle istumaan. Sitten he lähtivät kuninkaankartanoon.

Juuri kun kuningas ja prinsessa istuivat kaikessa rauhassa kuninkaankartanossa ajatellen, että nyt he kai jo olivat päässeet lopullisesti eroon Peukaloisesta, he kuulivat kauheata jyrinää, joka sai ikkunaruudut tärisemään. Kuningas katsoi ulos ja huomasi jättiläisen, joka tulla tömisti linnaan niin, että maa vapisi. Peukaloinen liukui pois säkin päältä, ja jättiläinen heilautti säkin selästään lattialle sellaisella voimalla, että se repesi ja kulta ja jalokivet kierivät joka taholle. Sitten jättiläinen sanoi:

– Tässä on prinsessalle vähän myötäjäisiä ja lisää vielä tulee, sillä me emme ole köyhiä, me. Ja nyt on prinsessa meidän. Jos joku on toista mieltä, hän joutuu tekemisiin minun kanssani.

Kuningas ja prinsessa olivat kieltämättä hiukan peloissaan. Heidän oli suostuttava häiden viettoon, mutta prinsessa ei vieläkään olisi tahtonut antaa oikein periksi.

– Tietenkin menen kanssasi naimisiin, hän sanoi Peukaloiselle suloisella ja hellällä äänellä. Mutta otetaanpa ensin selville, kumpi meistä on parempi valehtelija. Joka ensiksi sanoo, että sinä valehtelet, hän häviää.

– Voit alkaa, Peukaloinen sanoi.

– Mutta sitten saa jo tämä leikki riittää, jättiläinen ilmoitti. Ja prinsessa alkoi:

– Isäni navetassa on niin suuri sonni, etteivät miehet, jotka istuvat sen kummallakin sarvella, edes pitkillä seipäillä ulotu toisiinsa.

– Tuo ei ole vielä mitään, Peukaloinen arveli. Minun isäni navetta on niin suuri, että vasikka, joka menee sinne sisään toisesta päätyovesta, on jo vanha lehmä päästyään toiselle ovelle.

– Tuosta nyt ei kannata puhua. Minun isälläni on ratsuhevonen, jolla hän ratsastaa maailman ympäri kahdessa päivässä, prinsessa kehui.

– Ei hullumpaa, Peukaloinen vastasi. Mutta kun minun isäni ratsasti hevosellaan maailman ympäri, sattui hevoselta menemään selkä poikki hänen ratsastaessaan päiväntasaajan yli. Silloin isäni otti puun, työnsi sen hevosen selkään ja lähti ratsastamaan edelleen. Mutta puusta kasvoikin oksa, joka pian ulottui kuuhun asti. Isäni kiipesi oksaa pitkin kuuhun, ja hevonen lähti omille teilleen. Mutta isäni ei jäänyt neuvottomaksi. Kuussa oli paljon olkia, jotka isäni punoi köydeksi. Köyden hän ripusti kuunsirppiin ja kapusi alas. Mutta koska köysi ei ulottunut aivan maahan asti, hänen oli pudottauduttava loppumatka, jolloin hän joutui suoraan rotankoloon. Siellä istui isoäitini kehräämässä hienoa pellavalankaa ja prinsessan isä kehräämässä rohtimia. Isoäitini oli määrä opettaa prinsessan isää kehräämään, mutta hän teki niin kehnoa työtä, että isoäitini suuttui.

– En ole nähnyt vielä kenenkään käyttäytyvän noin huonosti, hän sanoi ottaen puukenkänsä ja kalauttaen sillä kuningasta päähän.

– Sinä valehtelet, prinsessa huusi suuttuneena. Sellaista ei isäni olisi koskaan sietänyt.

– Nyt on prinsessa meidän, mylvi jättiläinen, ja nyt tämä leikki saa riittää.

Nyt kuninkaalla ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä järjestämään häitä. Jättiläinen ja Peukaloinen saivat mennä erääseen hienoon huoneeseen pukemaan Peukaloista sulhasen asuun, mutta tuskin he olivat astuneet huoneeseen, kun kaunis haltiatar ilmestyi ja kosketti Peukaloista taikasauvallaan. Peukaloinen muuttui tuossa tuokiossa kallisarvoisiin vaatteisiin puetuksi nuoreksi ja kauniiksi prinssiksi. Sitten haltiatar sanoi:

– Minä olen parantanut sinun veljesi ja pukenut heidätkin uusiin vaatteisiin. Samoin olen antanut noutaa köyhät vanhempasi tänne. Näytä nyt, että sinä et häpeä heitä, vaikka olet näin hyvin menestynyt, sillä muutoin minä jätän sinut oman onnesi nojaan. Sillä tiedä, että minä olen tuo taikakirves, ja taikakuokka ja lähde ovat sisariani, jotka ovat auttaneet sinua. Me emme halua mitään muuta kiitosta tahi palkkiota, kuin että sinä osoitat hyvyyttä vanhempiasi ja veljiäsi kohtaan ja kutsut meidätkin häihin.

Peukaloinen kiitti ja oli ylen iloinen. Hän ei suinkaan hävennyt vanhempiaan eikä unohtanut kutsua haltiattaria häihin. Ja nyt oli itsestään selvää, että prinsessa varsin mielellään meni naimisiin Peukaloisen kanssa, kun tästä oli tullut niin kaunis ja uljas prinssi. Ja he elivät tyytyväisinä ja onnellisina yhdessä monta, monta vuotta.