Kotikirjaston uumenista
Pohjoismaisia kansansatuja, koonnut Gemma Funtek-Snellman, kuvitus Alf Danning, 142 sivua, Kuvataide, 1949.

 

Suomalaisia kansansatuja

Kettu ja jänis

Kerran tapasivat kettu ja jänis toisensa. Kettu sanoi jänikselle:

– Eipä sinua kukaan pelkää.

– Kukapa sinua sitten pelkää? vastasi jänis.

– Kaikki minua pelkäävät, tuumasi kettu, minulla on pitkä häntä, minkä takia kaikki luulevat minua sudeksi, kun matkan päästä näkevät. Siksi minua pelätään, mutta sinua ei kukaan pelkää.

– Lyödään vetoa, sanoi jänis, minä näytän, että minua pelätään. – Toinen suostui siihen ja veto lyötiin.

Läksivät sitten yhdessä kävelemään ja jänis huomasi lammaslauman aidan vieressä makaamassa. Tuon keksittyään se hyppäsi heti lammaslaumaan, jolloin lampaat sitä pelästyen läksivät juoksemaan, minkä kerkesivät.

Jänis siitä ilosta, että se nyt oli vedon voittanut, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että sen suu ristiin repesi.

Ja siitä lähtien ovatkin kaikkien jänisten suut olleet ristiin halki.

 

Puhuvat kuuset

Lähtipä metsästäjä kahden koiransa kera metsään riistaa pyytämään ja kaiken päivää samoiltuaan hän eksyi kauaksi salolle. Pimeän jo tullen hän päätti jäädä metsään yöksi ja vasta aamulla palata kotiin. Hän teki suuren kuusen juurelle nuotion ja asettui sen viereen lepäämään. Nuotion viihtyisässä lämmössä hän oli jo nukahtamaisillaan, kun hän yhtäkkiä kuuli yläpuoleltaan puhetta. Kuuseen, jonka juurella nuotio paloi, oli jäänyt suuri käärme, joka pyrki nyt puusta alas ja pyysi miehen apua, koska se nuotiota peläten ei uskaltanut laskeutua maahan. Mies hämmästeli ihmisen tavoin puhuvaa käärmettä, mutta vastasi kuitenkin:

– En minä uskalla auttaa sinua alas, sillä söisit varmaankin minut.

– Veikkoseni, sanoi käärme, en minä sinua syö. Jos lasket minut täältä, minä opetan sinulle kaikki kielet, lintujen, puiden ja kaikki muut.

– Mutta kuinka osaan auttaa sinut alas, kysyi mies.

– Kaada suuri puu tätä kuusta vasten, niin minä tulen sitä myöten, käärme neuvoi.

Kun palkkio miehen mielestä oli hyvä, hän suostui tuumaan ja kaatoi puun ja laski sitä myöten käärmeen maahan. Maahan päästyään käärme opetti miehelle palkkioksi kaikki kielet, mitä maailmassa puhutaan: lintujen, puiden, kaikkien eläinten sekä kasvien kielet, mutta kenelläkään, ei edes omalle vaimolleen hän saisi puhua asiasta mitään. Ja jos hän niin tekisi, silloin hän heti kuolisi.

Opittuaan kielet ja käärmeen lähdettyä matkoihinsa metsästäjä paneutui nuotion viereen jälleen levolle. Mutta ei kestänyt kauankaan, kun hän jälleen kuuli puhetta. Koirat, jotka olivat asettuneet vahtiin hänen jalkapuoleensa, alkoivat puhua keskenään.

– Jää sinä tähän isäntäämme vartioimaan, sanoi toinen, etteivät sudet pääse häntä syömään. Minun täytyy lähteä kotiin, sillä sinne voi tulla varkaita, ellen minä ole siellä haukkumassa.

– Aivan niin, mene sinä vain kotia vartioimaan, myönteli toinen, kyllä minä isännästämme huolen pidän.

Mies, joka oli oppinut kaikki kielet, ymmärsi luonnollisestikin koirien puheen ja arveli itsekseen: Onpa teillä enemmän ymmärrystä kuin luullaankaan. Sitten hän laski toisen koiransa kotia vartioimaan, niinkuin sillä oli ollut aikomus, ja asettui itse jälleen pitkälleen nukkuakseen vihdoinkin, väsynyt ja uninen kun oli. Mutta silloin alkoi jälleen kuulua korvesta outoa huminaa, josta hän selvästi saattoi ymmärtää, kuinka kauempana oleva kuusi hiljaa huhuili sille kuuselle, jonka juurella hän lepäsi: – Ystävä kulta, tule tänne luokseni maahanpanijaisiini, sillä minä kohta kuolen.

– Suo anteeksi, veikkoseni, mutta minä en jouda, sillä minulla on yövieras juurellani, vastasi toinen.

– Tulehan kuitenkin ja tule pian, huusi kuusi vielä kolme kertaa, mutta toinen ei vain lähtenyt paikaltaan hänen luokseen. Silloin kuusi kolmannen huutonsa jälkeen kaatui rytisten maahan, niin että metsä kajahteli, minkä jälkeen tuli aivan hiljaista. Sitten mies kuuli vielä sen kuusen, jonka juurella hänen nuotionsa oli, sanovan toverinsa muistoksi:

– Siihen menit veikkoseni, hyvän päällä kasvoit ikäsi, hyvän päälle kaaduitkin. Tämän mies vielä selvästi kuuli, mutta kun sitten metsässä kaikki alkoi hiljentyä, niin jopa viimeinkin uni sai hänet valtaansa ja niin hän nukahti nuotionsa viereen.

Mutta ei metsämies pitkään nuku. Jo päivän sarastaessa mies nousi vuoteeltaan ja muisti silloin kaiken sen, mitä kuuset olivat yöllä puhuneet. – Näinköhän vain unta, vai mitähän se kaikki oli, mies itseksensä arveli, lähdenpä katsomahan, mitkä hyvät sen kuusen alla oikein ovat. Sitten hän lähti kulkemaan sinne päin, mistä oli yöllä rytinää kuullut ja tovin kuljettuaan korpea hän löysikin kaatuneen kuusen. Ja toteen kävi silloin yöllinen puhe, sillä kuusen juurten alta hän löysi suuren raha-aarteen ja latvan alta mustan, kiiltävänahkaisen ketun. Mies otti kaiken löytämänsä mukaansa kotiin ja tuli näin rikkaaksi mieheksi.

– Saisipa nyt vaimokin olla, kun on elämistä kyllin, mies mietti mielessänsä ja otti itsellensä siivon ja sorean vaimon, jolle ei maassa vertaa. Ja eli vaimonsa kera kotonaan eikä puutetta ollut mistään, kaikkea heillä oli yhä kyllin. Mutta miehestä aika alkoi käydä pitkäksi, kun hän rikkaitten tavoin eli joutilaana eikä tehnyt mitään. Niinpä hän kerrankin eräänä aamuna joutessansa istahti tupansa ikkunaan katselemaan pihalle, miten ilma oli kaunis ja ihana. Siihen näkyi hänen avarat peltonsa, ja ikkunan alla oli lähinnä kaunis pellavamaa, jossa lenteli pieniä lintuja. Muitten kera lensi siihen varpunenkin poikasineen pellavaa syömään, ja pojat kun olivat vielä tottumattomia lentämään, laskeutuivat maahan. Emo silloin heitä neuvoen sanoi pojillensa: – Älkäähän, poikaseni, maasta syökö, syökää latvasta, sillä mikä maassa on, se on meidän, mutta latvat viedään pois!

Tuota kuunnellessaan mies alkoi nauraa, ja vaimo, joka lieden ääressä paistoi piirakoita, huomasi sen ja virkkoi miehellensä: – Mitä naurat, ukon vetelys, näitkö minussa jotain kummallista?

– Nauranpahan, mitä naurankin, en voi sitä sanoa, eikä se sinua koskekaan, mies vastasi.

Mutta tiedetäänhän akkojen luonto; helpollako niistä pääsee ja ensi sanaako ne konsanaan tottelevat. Vaimo rupesi vain yhä enemmän miestänsä kiusaamaan, kiepsahti siitä jo hänen kaulaansa ja rukoili:

– Sano nyt, mitä nauroit! Mies ei voinut häntä kauemmin vastustella, vaan sanoi viimein: – Tuohan puhtaat vaatteet ensinnä, niin sanon. No, vaimo toikin vaatteet miehellensä, joka muutti ne siinä samassa ja saatuaan muutetuksi heittäytyi penkille pitkällensä, kuten ruumis pannaan laudalle suoraksi. Kun talossa oli viisikymmentä kanaa ja yksi kukko, niin mies sanoo siitä penkiltä vaimollensa: – Laskehan nyt kanat vapaaksi, jotta saisin ne vielä kerran tämän ilman alla nähdä, ennen kuin lähden. Hän näet valmistautui sanomaan, mitä oli nauranut, ja tiesi siitä kuolevansa. Mutta vaimo luuli miehensä suotta vain turhia kuvittelevan, mies kun oli hyvä ja iloinen luonnoltansa. Vaimo siis teki, kuten miehensä oli käskenyt, ja laski kanat vapaaksi, jolloin kukko kanojen edessä lattialla kovasti pöyhistellen alkoi kotkottaa: – Kot-kot-koo, koo kot-koo; katsokaa, minulla on viisikymmentä akkaa, ja minä ne kaikki hallitsen, mutta isännällä on vain yksi ja sitäkään hän ei jaksa kurissa pitää ja siksi käy nyt kuolemahan.

Mies, joka osasi kaikki kielet, ymmärsi heti kukon kotkotuksen ja huomasi menetelleensä varsin tyhmästi. Arvellen: – Onhan vastakin aikaa kuolla, hän kavahti äkkiä penkiltä seisaalleen ja kiljaisi vaimolleen: – Mitä, akka, siinä vielä jouten seisot? Jo ovat piirakkaasi paistuneet, joudu työhösi sukkelaan, taikka minä tukkaasi tartun! Samassa hän jo olikin tarttuvinaan vaimoaan tukkaan, mutta tämä livahti vikkelästi pihalle, josta juoksi navettaan. Ja näin jäi mieheltä salaisuus selittämättä ja hän itse vielä eloon. Vaimo ei sen jälkeen turhia udellut, vaan totteli miestänsä kauniisti, ja niin he elivät elämänsä hyvässä sovussa koskaan riitelemättä. – Sen pituinen se.

 

Totuus ja valhe

Olipa muinoin eräällä kauppiaalla kaksi poikaa, joille hän kuollessaan antoi laivan perinnöksi kummallekin. Pojat läksivät laivoinensa yhdessä ulkomaille ja erotessaan merellä toisistansa he sopivat keskenään, että vuoden kuluttua tapaisivat toisensa samalla paikalla, missä nyt toisistaan erosivat. Vuoden kuluttua veljekset tapasivat toisensa sovitulla paikalla laivat täynnä tavaraa. Vanhempi veli oli valhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt laivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastava ja siitä tarkasti kiinni pitäen oli myös hyvin menestynyt kaupoissaan. Tavatessaan veljekset ryhtyivät kauppa-asioistaan keskustelemaan, jolloin heidän kesken syntyi kiista totuudesta ja valheesta; vanhempi väitti valheen kaupanteossa auttavan, nuorempi taas totuuden. Kun ei asiasta muutoin sovintoon päästy, he määräsivät riidan ratkaisijaksi sen, joka heitä kotiin purjehdittaessa ensimmäiseksi sattuisi vastaan tulemaan, ja panivat vielä laivat tavaroineen vedon pantiksi. Aikansa purjehdittuaan heitä vastaan tuli veneellä soutaen mies, joka kuului paholaisen väkeen. Vanhempi veli huusi silloin laivastaan sile: – Mies hoi! Totuusko vai valhe maailmassa auttaa? –. Etkö tosiaankaan tiedä, että valhehan maailmaa hallitsee, vastasi soutaja laivojen ohi kulkiessaan ja jatkoi soutuaan.

– No kuulepas tuota, veljeni, valhe ja vääryys hallitsee!, vanhempi veli sanoi iloissaan ja näin vedon voitettuaan otti veljeltään laivan varoineen itsellensä eikä olisi tahtonut häntä edes maalle saattaa, vaan uhkasi mereen heittää. Toisen häntä palavasti rukoiltua vedon voittanut antoi lopulta kuitenkin pienoisen veneen veljelleen, mutta puhkaisi häneltä vielä silmät ja jätti hänet sitten oman onnensa nojaan.

Tuuli kuljetti nyt venettä aallokossa ja heitti sen viimein saaren rantaan. Sokea nousi maalle ja eteenpäin hapuillessaan törmäsi suureen kiveen, jolle kipusi istumaan, ettei olisi turvatonna joutunut eläinten syötäväksi. Hetken siinä istuttuaan hän kuuli metsästä suksen suhinaa alkoi silloin huutaa apua: – Ken lienetkin ihminen, kuule minun huutoni ja tule apuun!

Hiihtäjä tuli ja kysyi sokealta: – Mitä tahdot minulta, poikani? Jospa saisin tuskan pois silmistäni, sokea sanoi ja kertoi samalla, miten hänelle oli merellä käynyt. Hiihtäjä antoi silloin hänelle suksensa ja sanoi: – Lähde hiihtämään näillä ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät, pese silmäsi lähdevedellä ja pääset, mies raukka, vaivoistasi. Sokea teki niin, hiihti toisen suksilla lähteelle, pesi siinä silmänsä ja pääsi samassa kivustaan. Sitten lähtivät sukset jälleen itsestään liikkeelle veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä häntä odotteli. – Kiitoksia avustasi, Jumala sinua palkitkoon! sokea sanoi hiihtäjälle ja luovutti hänelle takaisin sukset, joilla tämä lähti kohta hiihtämään. Mutta itse hän jäi kivelle edelleenkin istumaan.

Jonkun ajan kuluttua kuului taaskin suksen suhinaa, jolloin sokea huusi: – Ken lienetkin, vieras vai sama mies kuin äskenkin, tule minua auttamaan ja lohduttamaan! Hiihtäjä tuli sokean luo ja kysyi:

– Mitä minulta tahdot?

– Taidatpa olla sama mies, joka minulta silmieni pakotuksen poistit, sokea sanoi. Kunpa nyt parantaisit silmänikin, sillä muutoin minun täytyy tänne metsään kuolla.

– No, otahan nämä sukset, hiihtäjä sanoi, hiihdä lähteelle, jonne sukset tästä vievät, ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi jälleen. Toinen teki neuvon mukaan ja sai lähteellä käytyään silmänsä täysin terveiksi, minkä jälkeen hän hiihti takaisin kivelle, jossa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Mies kiitti hyväntekijäänsä ja rukoili Jumalaa palkitsemaan hiihtäjälle tämän osoittaman laupeuden.

– No, etkö muuta vielä kaipaa, hiihtäjä kysyi.

– Toivoisin pääseväni kotimaahan, toinen sanoi, vaikka köyhä olen. Siellä eläisin rauhassa ja totuudessa vaeltaisin. Hiihtäjä sanoi silloin: – Tästä saat sukseni, jotka vievät sinut, minne vain ikinä pyrit. Mutta neuvonpa sinua, ettet pidä kiirettä, vaan viivyt tässä iltaan ja hiihdät sitten tuon suuren hongan luokse ja nouset sen latvaan yöksi. Saatpa silloin taiat tietää, joita seuraamalla hyvän onnen löydät.

Mies painoi neuvot mieleensä, sanoi kiitokset parantajalleen, joka hänet jättäen katosi metsään, ja sitten odotti iltaan asti kivellä. Vasta illan tultua hän lähti hiihtämään ja saapui neuvotulle paikalle suuren hongan juurelle. Sitten hän kiipesi sen latvaan yöksi ottaen vielä suksetkin mukaansa, jottei niitä kukaan olisi varastanut. Oleiltuaan jonkin aikaa piilossaan alkoi hongan juurelle kokoontua paholaisen väkeä keskustelemaan kaikenlaisista asioista. Eräs kysyi muilta: – Tiedättekö mitään uutta? Yksi joukosta sanoi: – Tiedän minkä tiedän. – Muuan taas sanoi: – Tiedänpä minkä sinä tiedät, mutta etpä tiedä, mitä minä tiedän. – No puhupa, mitä tiedät, toiset sanoivat. Paholainen sanoi: Minäpä tiedän, että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on sairastanut, paranisi, jos hänet päivän nousun aikana vietäisiin isänsä puutarhaan ja aamukasteella siveltäisiin hänen kasvonsa ja rintansa.

Toinen taas selitti: – Minäpä tiedän, miten kuninkaan linnaan, johon tähän asti turhaan on koetettu kaivoa tehdä, saataisiin vettä. Jos linnan pihalla kasvava tuuhea, kaunis koivu kaadettaisiin ja sen juuret väännettäisiin maasta, niin sieltäpä pulpahtaisi lähde, josta saataisiin riittämiin vettä koko linnan väelle.

– Tiedänpä minäkin jotain, mitä muut eivät tiedä, puuttui puheeseen kolmas paholainen. Kuninkaalla on linnan lähellä puisto, jossa muinoin eli joukottain kauniita hirviä, mutta jossa ei ole nykyisin enää vuosiin nähty yhtään ainoata hirveä. Hirvet tulisivat kuitenkin puistoon takaisin, jos vain veräjän päältä otettaisiin pois hirven sarvet, joita siinä koristuksena pidetään ja joita hirvet pelkäävät.

Kun kukin oli juttunsa esittänyt, paholaiset lähtivät pois hongan luota lainkaan huomaamatta latvassa istujaa, joka oli kuullut kaikki heidän puheensa. Tämä laskeutui päivän tultua puusta suksineen maahan ja hiihti sitten kotimaahan kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. – Tarvittaisiinhan täällä vedenkantajaa, sanottiin linnassa, mutta se on vaikeanlaista hommaa, kun linnan alueella ei ole kaivoa eikä lähdettä missään, minkä takia vesi on matkojen takaa kannettava tänne.

– Ei väliä, mitä työtä annatte, mies vastasi ja ryhtyi kuninkaalle veden kantajaksi. Jonkun aikaa tätä työtä tehtyään hän sattui vedenhakumatkallaan istahtamaan tiepuoleen levähtämään. Tulipa silloin kuningas tietä myöten ja huomasi hänet vesiastioineen. Kuningas tuli katsomaan vettä ja sanoi: – Ihme ja kumma! Matkojen takaa täytyy vesi hakea, mutta kuitenkaan ei saada kunnollista, likaistahan tuo on nytkin!

– Niinhän tämä on, vastasi vedentuoja, mutta jos linnanne pihalta antaisitte kaataa siinä kasvavan suuren koivun ja väännättäisitte juuret maasta, siihen tulisi kirkas lähde, jossa olisi vettä kylliksi koko linnalle.

– Seisotko sanojesi takana? Minä kyllä koivun hakkautan, sanoi kuningas, mutta jos puheesi osoittautuu perättömäksi, niin menetätpä silloin pääsi rangaistukseksi.

– Vastaan kyllä sanoistani, mies tokaisi. – No tule sitten minun mukaani, kuningas virkkoi, pianpa nähdään, onko puheessasi perää.

Mentiin sitten koivun luo ja kuningas hakkautti palvelijoillansa tuon pihan kaunistuksen heti pois ja väännätti juuretkin maasta. Mutta, mikä ihme? Tuskin tämä oli tehty, kun jo koivun paikalta nousi kirkas lähdevesi näkyviin, jota kuningas maisteltuaan kiitteli vallan hyväksi. – Sinä vasta toimekas ja nerokas mies olet, hän sanoi vedenkantajalle, tästä päivästä lähtien sinun ei tarvitse muuta työtä tehdäkään kuin toimittaa juomavesi minulle, mutta se homma sinun onkin hyvin hoidettava.

Tähän tehtävään päästyään mies toimitti kuninkaalle kirkkaan ja maukkaan juomaveden, mistä kuningas niin mieltyi häneen, että piti häntä kuin parasta ystäväänsä ja haasteli kaikenlaista hänen kanssaan. Läksipä kuningas kerran kesällä huvipuistoonsa kävelemään mies vesileileineen seuranaan. Jonkin aikaa käveltyään kuningas istuutui puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli helteessä jano tullut. Mies kaatoi hänelle vettä leilistänsä, ja kuningas juotuaan alkoi hänelle puhella: – Tässä metsässä kävin ennen useinkin ja ammuin huvikseni hirviä, mutta nyt en ole vuosiin nähnyt yhtään elävää täällä, mikä heidät lieneekin täältä hävittänyt.

– Kyllä tänne jälleen hirviä saatte, jos haluatte, vedenkantaja virkkoi.

– Mitenpä niitä saisin, kuningas kysyi.

– Kun te olette tämän aitauksen veräjän päälle panneet koristukseksi hirven sarvet, niin hirvet niitä peläten pakenevat pois, selitti vedenkantaja, mutta jos sarvet otettaisiin pois, niin hirvet tulisivat jälleen tähän metsään takaisin.

– No saapa nähdä, käyvätkö sanasi toteen, kuningas sanoi, kyllä se joka tapauksessa hyvä olisi. Ja kun sitten kotiin mentiin, niin hirven sarvet otettiin veräjän päältä pois kokeeksi, jotta olisi nähty, mitä apua siitä oli.

Kun oli jonkin aikaa kulunut, kuningas lähti vedenkantajan kanssa huvipuistoon katsomaan, oliko sinne hirviä ilmestynyt. Kun oli menty veräjästä aitauksen sisän ja kävelty jonkin matkaa, niin jopa nähtiin kaksi hirveä juoksevan komeasti tien poikki ja kuta pitemmälle mentiin, sitä useampia hirviä huomattiin. Kuningas ihastui tästä ja alkoi niitä huviksensa ammuskella. Kun hän oli kolme hirveä kaatanut, hän lopetti ampumisen ja sanoi toverileen: – Toteen kävivät sanasi jälleen. Sinä olet totisesti viisas mies, tästä lähtien olet ystäväni eikä sinun tarvitse enää minua palvella, asut ja elät linnassani, niinkuin vain mielesi tekee.

Tästäpä alkoi miehelle nyt helppo elämä, kun sai kuninkaan ystävä olla. Kului jonkin aikaa ja kuningas ja mies vierailivat toistensa luona pitäen seuraa toisilleen. Sattuipa sitten kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana ja hyvin surullisella mielellä. Kysyipä siitä mies:

– Mitä te, hyvä kuningas, nyt noin pahoillanne olette?

– Syytä on hyvinkin, kuningas vastasi, ainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta sairastanut eikä ole millään parantunut, vaan käynyt yhä vain huonommaksi.

– Älkäähän, hyvä kuningas, tätä asiaa surko! Jos sallitte, niin minä kyllä hänet parannan, vastasi mies.

– Ystävä hyvä, virkkoi kuningas, moni mies on häntä koettanut terveeksi saada, mutta kukaan ei ole onnistunut, vaikka tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Kun kaikki häntä turhaan yrittivät parantaa, kuulutin viimein ympäri valtakuntaa, että ken vielä parantajaksi tarjoutuisi eikä työssään onnistuisi, se menettäisi päänsä rangaistukseksi. Saat kyllä koettaa neroasi sinäkin, mutta sinun täytyy suostua esittämiini ehtoihin, minkä vuoksi lieneekin parasta, ettet ryhdy koko hommaan.

Mies ei kuitenkaan pelästynyt kuninkaan puheesta, vaan ryhtyi ehtojen mukaisesti kuninkaan tytärtä parantelemaan. Varhain aamulla päivän juuri noustessa hän ryhtyi parannuspuuhiin. Kuninkaan tytär kannettiin lavalla puutarhaan kauniiseen heinikkoon, jossa hänet oli tarkoitus parantaa. Kuningas asetti sotaväkeä vartioon, jotta mies ei olisi päässyt karkuun, jos parantaminen olisi häneltä epäonnistunut. Mutta mitäpä mies siitä, otti vain liinan, kostutti sen aamukasteessa ja alkoi sillä hiljalleen hivellä tyttären rintaa ja kasvoja. Kun sairas jo tästä alkoi virkistyä, mies riisui hänet kokonaan ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkälleen. Pidettyään häntä siinä jonkun aikaa mies puki prinssessalle jälleen vaatteet päälle ja nousi lavalle takaisin siinä vakaassa toivossa, että paranee nyt jos on parantuakseen. Tulipa siihen itse kuningaskin katsomaan ja kysyi tyttäreltään: – Tunnetko vielä mitään vaivaa, vai oletko terve? – Terve olen, mutta voimaton, tytär vastasi. Tuostapa vasta kuninkaan mieli kävi hyväksi, iloissaan hän kätteli tyttärensä parantajaa ja ylisti hänen viisauttaan ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman tyttärensä vaimoksi, kun tämä entisiin voimiinsa pääsisi.

Välillä annettiin miehen tehtäväksi ottaa satamassa vastaan kuninkaalle ulkomailta tavaraa tuovia laivoja. Tätä tointa hoitaessaan hänen veljensäkin sattui tulemaan kaksine laivoineen samaan satamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Hän kun oli vääryyttä harjoittava kuten ennenkin, ja kun laivasta puuttui paljon tavaraa, hän tuli päällysmiehen puheille sanoen: Saatte nämät rahat itsellenne, kun sanotte laivassa olleen kaiken, mitä olla piti. – Mutta toinen, joka hyvin tunsi veljensä, ei huolinut hänen rahoistaan, vaan sanoi: – Ei, mies rukka, vääryys ja valhe ei auta ketään, enkä minä virkaani hoitaessani ota mitään lahjaa, etkö tunne minua vanhastaan?

– En, toinen vastasi, mistäpä minä teidät, vapaasukuinen herra, tuntisin.

– Katsohan, minä olen sinun veljesi, kuninkaan virkamies selitti. Etkö, muista, miten minulta silmät puhkaisit ja minut veneeseen jätit, kun ensin vedonlyönnissä olit laivani voittanut? Minua on kuitenkin Jumala auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi rangaista, jos niin haluan, kun olet yrittänyt kuningastani pettää. Mutta jos luovut entisestä käytöksestäsi ja lupaat totuutta seurata, annan rikoksesi anteeksi.

Toinen, joka pahoin pelkäsi kuninkaan rangaistusta, ihastui kovin veljensä puheeseen ja sanoi: – Kun et petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivästä lähtien enää valhetta ja vääryyttä harjoita, vaan elän aina rehellisesti, sen vakaasti lupaan.

Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, kuninkaan virkamies selvitti veljensä asiat ja vei hänet sitten kotiinsa linnaan. Kun he siellä sitten alkoivat kaikesta kertoa, niin meriä kulkenut kysyi veljeltänsä:

– Kerrohan minulle, miten silmäsi terveeksi sait ja miten kuninkaan ystäväksi pääsit. Toinen kertoi tarinansa ja ilmoitti vielä veljellensä, että metsästä saamansa sukset ne olivat häntä enimmin auttaneet kaikesta selviytymään.

– Mutta, etkö antaisi niitä suksiasi minullekin, kysyi kohta vanhempi veli, koska ne niin ihmeelliset ovat. Voisinhan minäkin niillä onneani koetella kuten sinäkin.

– Hyvin ne voit saada, enpä minä enää niitä tarvitse, sanoi nuorempi veli ja luovutti sukset veljelleen. Kun tämä sai sukset, ei hän malttanut enää kauempaa olla veljensä luona, vaan lähti heti linnasta matkaan suksiansa koettelemaan. Läksi heti muka hiihtämään ja sanoi itseksensä: – Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa paholaisia kuunteli! Suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, minne käskettiin ja veivät miehen metsään sen hongan luo, missä paholaiset öisin kokoustaan pitivät. Mies nousi hongan latvaan, kuten velikin oli tehnyt ja rupesi yöpymään, mutta ei muistanutkaan ottaa suksia mukaansa. Keskiyöllä paholaiset tulivat kokouspaikkaansa, mutta nähdessään sukset hongan juurella ne oudoksuivat niitä ja alkoivat etsiä suksien omistajaa.

– Tuolla näkyy olevan hongan latvassa, sanoi muuan paholaisista keksien miehen piilopaikan, siellä kuuntelee meitä kuten taannoinkin ja meiltä tietomme varastaa.

– Vai siellä sinä olet, ärjäisivät toiset ja rupesivat kaikki yhdessä honkaa puistelemaan. Silloin putosi mies puusta kuin orava ja paholaiset joukolla pieksivät hänet kuoliaaksi. Senjälkeen ne alkoivat taas tapansa mukaan haastella maailman asioista sanoen: – Tiedänpä, mitä tiedän, mihin toinen heti jatkaa: – Tiedän minä, mitä sinä tiedät, mutta etpä tiedä sinä, mitä minä tiedän.

Tällaisen lopun sai valhetta ja vääryyttä harjoittanut veli; siihen paholaisten käsiin kuoli. Mutta toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimokseen ja kuninkaalta puolen valtakuntaa ja eli kaikkien kanssa sovussa onnellisena elämänsä loppuun asti.

 

Satu pojasta, joka oli puheessaan kuninkaantytärtäkin nokkelampi

Olipa kerran kuninkaantytär, joka oli niin sukkelasanainen, ettei koko maailmassa luultu olevan miestä, jolle hän jäisi vastauksen velkaa. Sentähden kuningas antoi kuuluttaa valtakunnassaan, että hän antaisi tyttärensä vaimoksi sille, joka olisi puheissaan prinsessaa nokkelampi. Sattuipa muuan kerjäläispoika mierontietä kulkiessaan kuulemaan tämän kuninkaan lupauksen ja arveli itsekseen:

– Ei kai kuninkaantytär sen kummempi liene kuin muutkaan naiset, minulle hän kyllä jää vastauksen velkaa, tukinpa hänen suunsa kuin tukinkin.

Mietittyään asiaa vähän aikaa hän etsi matkatoverin avukseen ja otti hänet mukaansa kuninkaan linnaan. Matkalla hän sattumalta sai kiinni varpusen ja ihastui siihen niin, että pani sen talteen konttiinsa. Toveri kummasteli tätä kovasti ja kysyi ihmeissään:

– Mitä aiot sillä tehdä tällaisella matkalla?

– Kyllä sitä vielä tarvitaan, poika vastasi tarkemmin asiaa selittämättä ja lähti kulkemaan edelleen. Vähän aikaa kuljettuaan hän näki tiepuolessa variksenpojan, joka ei vielä kyennyt lentämään. Hän otti sen kiinni ja pisti konttiinsa. Kappaleen matkaa taas taivallettuaan hän tavoitti korpin ja korjasi senkin talteen. Vähän edempänä hän löysi ensin tarhapöllön, sitten härän ja viimeksi vielä mykän akan. Kaikki hän otti mukaansa sanoen ihmettelevälle toverilleen:

– Elähän huoli, kyllä näitä kaikkia vielä tarvitaan, ennenkuin asiani on toimitettu.

Heidän päästyään kuninkaan linnaan kuninkaantytär oli jo pihalla vieraita vastassa, hän kun oli niin kärkäs juttelemaan sekä ylhäisten että alhaisten kanssa. Kerjäläispojan nähtyään hän kysyi tältä heti:

– Mitä sinulla, poikaseni, on pussissasi? Taidatpa olla tärkeillä asioilla, koska sinulla oikein on palvelija mukanasi.

– Eipä kannata kehua, poika vastasi, lähdinpä vain sitomaan kuninkaantyttären sanoistaan.

– Annahan kuulua, kuninkaantytär sanoi rohkeasti ja aivankuin poikaa pilkaten, sillä koko hoviväki oli pihalla kuuntelemassa. Silloin poika pisti kätensä konttiin ja nipisti hiukan varpusta, niin että se hädissään sanoi: täy, täy.

– Ymmärrätkö tätä kieltä, poika kysyi kuninkaantyttäreltä.

– En, en ymmärrä sitä, tyttö vastasi.

Sitten poika puristeli kontissaan olevaa varista, niin että se huusi: vaak, vaak. Kun poika kysyi kuninkaantyttäreltä, ymmärsikö hän sitä puhetta, täytyi kuninkaantyttären taas vastata, ettei ymmärtänyt.

– Taidatkos tätä kieltä, poika sanoi puristaen korppia, joka kohta alkoi kontista huutaa: koronk, koronk. Sitten hän tavoitti kädellään tarhapöllöä, joka hädissään äänteli: pu-pu-puh, pu-pu-puh. Kun kuninkaantytär ei näitäkään kieliä ymmärtänyt, poika nykäisi vierellään seisovaa härkää, joka heti paikalla mörähti: möö-yh, möö-yh.

– En minä osaa härän kieltä, kuninkaantytär sanoi.

– Etpä toden totta ole vielä tähän mennessä ollut kovinkaan nokkela, mutta nyt vasta aion oikein toden teolla sitoa sinut sanoistasi. Näin puhuessaan hän nipisti mykkää akkaa niin kovasti käsivarresta, että akka tuskissaan alkoi popottaa: hopp, popp, po, hopp, popp, po!

Kun kuninkaantytär ei akankaan puhetta ymmärtänyt eikä osannut siihen vastata, täytyi kaikkien todistaa ja myöntää, että hän oli jäänyt pojalle vastauksen velkaa. Tähän täytyi kuninkaankin tyytyä ja pitää lupauksensa, jonka oli kuuluttanut valtakunnassaan. Näin sai kerjäläispoika kuninkaantyttären vaimokseen ja peri appensa kuoltua koko valtakunnan.

Sen pituinen se.

 

Neljä kysymystä

Ennen vanhaan piispalla oli tapana käydä silloin tällöin eräässä syrjäisessä pitäjässä pitämässä lukukinkereitä. Kun hän sai kuulla, että pitäjän kappalainen oli kerrassaan tavattoman tietämätön ja yksinkertainen, hän päätti ottaa selville, miten asia oikein oli. Hän kutsutti kappalaisen luokseen ja esitti hänelle neljä kysymystä ja sanoi sitten:

– Ellet sinä osaa huomenna vastata näihin kysymyksiin, saat eron virastasi. Raskain mielin kappalainen vaelsi kotiinpäin aavistellen, että seuraavana päivänä hänelle tulisi käymään hullusti. Kun hän tuli kotiin, hän tapasi suutarin, joka nähdessään kappalaisen alakuloisuuden ihmetellen kysyi, miten hän oikein jaksoi.

– Voi ystävä kulta, kappalainen sanoi, minulla on totta totisesti kyllin syytä olla synkkä. Piispa on antanut vastattavakseni neljä kysymystä, ja minä en niitä ymmärrä ollenkaan.

– Mitä kysymyksiä ne sitten ovat, suutari kysyi.

– Ensimmäinen kysymys kuuluu seuraavasti, kappalainen selitti alakuloisena:

– Kuinka syvä on meri, ja toinen: Kuinka etäällä on taivas, ja kolmas: Kuinka paljon tulee savua yhdestä miilusta, ja neljäs: Mitä piispa ajattelee näitä kysymyksiä tehdessään?

Kysymykset kuultuaan suutari sanoi:

– Mitä kirkkoherra antaa minulle, jos minä huomenna vastaan kaikkiin näihin kysymyksiin.

– Saat kaiken, mitä haluat, pappi vastasi.

– Hankkikaa minulle sitten papin puku, niin menen piispan luo teidän sijastanne.

Pappi tuli kovin iloiseksi, lainasi suutarille papinpuvun ja saattoi häntä vähän matkaa. Suutarin tultua piispan kartanoon, hänet otettiin heti vastaan ja piispa teki hänelle ensimmäisen kysymyksen: Kuinka syvä meri on?

– Kivenheiton syvyinen, suutari vastasi. Jos heittää kiven mereen, se vaipuu kyllä pohjaan joko tänään tahi huomenna.

– Oikein vastattu, piispa sanoi, mutta voitko sanoa, kuinka etäällä on taivas?

– Silmäyksen päässä, suutari vastasi miettimättä.

– Oikein vastasit jälleen, piispa sanoi. Sitten tuli kolmas kysymys: Kuinka paljon tulee savua yhdestä miilusta?

– Jos punnitsee puut ennen miiluun panoa ja tuhkan ja hiilet senjälkeen kun ne ovat palaneet, näkee painoerosta, kuinka paljon savua on ollut, vastasi suutari.

– Sekin vastaus oli oikea, piispa sanoi ja teki viimeisen kysymyksen: Tiedätkö, mitä minä ajattelen näitä kysymyksiä sinulle tehdessäni?

– Piispa luulee, että tässä on pappi vastaamassa, mutta minä olenkin vain suutari, mies selitti.

– Vastasit jälleen oikein, piispa sanoi. On vahinko, että sinä olet vain suutari, sillä sinun, joka olet niin viisas, tulisi olla pappi. Sinä pääset suuren pitäjän kirkkoherraksi, sillä se virka sopii sinulle.

Suutarista tuli nyt pappi ja hän matkusti uuteen seurakuntaansa, mutta hän oli hiukan huolissaan siitä, miten hän tulisi toimeen virassaan, kun hän ei ollut saanut mitään opiskella. Viimein hän keksi keinon, joka pelastaisi hänet pulasta ja häpeästä. Päivää ennen saarnavuoroaan hän sahasi renkinsä avustamana saarnatuolin jalan poikki, ja kun sunnuntai tuli, hän nousi saarnatuoliin ja luki joitakin lapsena oppimiaan psalmeja, kun hän muuta ei osannut, ja sitten hän tervehti seurakuntaansa.

– Korkea esivalta on nimittänyt minut tämän seurakunnan kirkkoherraksi. Mutta jos minä saan elää ja vaikuttaa tällä pyhällä paikalla, silloin tulee tapahtumaan tunnustekoja ja ihmeitä. Ensinnäkin saarnatuoli kaatuu, minkä jälkeen kirkon katto romahtaa alas ja sitten – – hän innostui ja löi nyrkillä saamatuoliin, jolloin se kovalla melulla ja kolinalla kellahti kumoon.

Näin oli ensimmäinen ennustus täyttynyt, ja seurakunta sekä toiset papit tulivat hyvin huolestuneiksi.

– Tuota miestä ei pidä päästää enää saarnatuoliin, he sanoivat. Me olemme hukassa, jos kirkon katto syöksyy päällemme. Ja tämäkin ennustus varmasti toteutuu, kun kerran ensimmäinenkin niin teki.

Kauhuissaan toiset papit kirjoittivat omasta ja seurakunnan puolesta piispalle kertoen siitä, mitä oli tapahtunut ja niistä kauheista koettelemuksista, jotka olivat odotettavissa.

Luettuaan kirjeen piispa lähetti uudelle kirkkoherralle apulaispapin, joka hoitaisi kaikki kirkolliset toimitukset. Ja suutarin ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla lekotella ja nauttia kirkkoherran arvon kaikista eduista, vaikka hän ei ollut koskaan lukenut papiksi. Nimitettiinpä hänet vielä ennen kuolemaansa rovastiksikin.