Kotikirjaston uumenista
Pohjoismaisia kansansatuja, koonnut Gemma Funtek-Snellman, kuvitus Alf Danning, 142 sivua, Kuvataide, 1949.

 

Tanskalaisia kansansatuja

Meren pohjalla jauhava mylly

Olipa kerran kaksi veljestä, jotka asuivat aivan lähekkäin. Toisen nimi oli Mikko, toisen Matti. Mikko oli rikas ja saita, kuten rikkailla usein on tapana olla, Matti oli köyhä. Niinpä sattui eräänä jouluna, että köyhä veli tuli rikkaan luo pyytämään häneltä jotain syötävää jouluksi.

– Minulla on monta lasta, eikä meillä ole yhtään ruokaa kotona, hän sanoi.

– Taasko sinä olet täällä kerjäämässä, rikas murahti. Sinusta ei sitten pääse eroon. Tästä saat palasen sianlihaa. Ota se ja mene hiiteen.

– Kiitoksia, sen teen heti, sanoi hyväuskoinen Matti.

Hän pani sianlihanpalan säkkiin selkäänsä ja lähti matkaan ottakseen selvän tiestä hiiteen.

Hän kulki kulkemistaan, tuli ilta, ja viimein hän tapasi vanhan miehen, joka kaivoi kuoppaa eräällä kukkulalla.

– Minne olet menossa, mies kysyi. Tähän aikaan ei kukaan tavallisesti enää kulje täällä päin.

– Veljeni käski minun mennä tämän sianlihanpalan kera hiiteen mutta minä en tiedä, missä sellainen paikka on. Sinne ei varmaan ole helppoa löytää.

– Älä ole huolissasi, vastasi mies. Laskeudupa tähän kuoppaan, jota parhaillaan kaivan. Se on syvempi kuin arvaatkaan. Sitten kuljet vain eteenpäin, kunnes kohtaat jotain tielläsi.

Köyhä veli kyyristyi niin pieneksi kuin saattoi. Hän luuli, että kuopan pohjalla olisi hyvin ahdasta, mutta niin ei ollut. Sinne olisi sopinut monta ihmistä. Hän kulki yhä syvemmälle kukkulan sisään, kunnes viimein tuli valtavana roihuavan rovion luo. Oli niin kuumaa, että olisi voinut paistaa härän vain paljaan maan päällä. Joukko pikkuhiisiä hyppi tulen ympärillä. Kun ne huomasivat köyhän veljen, ne juoksivat hänen luokseen ja pyysivät nähdä, mitä hänellä oli säkissä.

– Siellä on pala sianlihaa. Veljeni antoi sen minulle ja käski minun mennä sen kanssa hiiteen. Nyt taidankin jo olla perillä. Haluatteko ostaa lihan?

Hiidet pitivät sianlihasta ja suostuivat tuumaan. Vastalahjaksi ne antoivat miehelle jonkinlaisen kahvimyllyn.

– Tällä myllyllä voit jauhaa, mitä ikinä tahdot, ne sanoivat. Se jauhaa niin kauan kuin haluat, mutta kun mielestäsi olet saanut kylliksi, tarvitsee sinun sanoa vain nämä kolme sanaa – ne kuiskasivat jotain hänen korvaansa –, niin se heti pysähtyy.

Köyhästä veljestä lahja oli mainio, hän kiitti hiisiä ja lähti paluumatkalle.

Oli jo hyvin myöhä, kun hän pääsi kotiin. Hänen vaimonsa oli vihainen, torui ja piti kovaa meteliä.

– Missä sinä vanha hupsu oikein olet ollut? On jo keskiyö, emmekä ole mitään vielä syäneet, vaikka on jouluaatto. Olemme saaneet odottaa sinua iät ja ajat, vaikka tiedät, ettei talossa ole ruoan muruakaan.

– Rauhoituhan vaimoseni, mies sanoi. Katsopas myllyä tässä pöydällä. Sen olen saanut itseltänsä hiideltä. Luulenpa, että meillä tulee olemaan siitä paljon hyötyä. Aion koettaa sitä heti.

– Kuulostaa totta tosiaan hyvältä, sanoi vaimo. Mutta mitäs myilystä, kun ei talossa ole edes yhtä ainoata kahvinpapua.

– Ei väliä, kahvinpavut myllyllä on omasta takaa, se kuuluu sopimukseen, mies vastasi.

Ja niin jauhoi mylly kahvia ja sen jälkeen kynttilöitä ja sitten leipää. Se jauhoi kaikkea, mitä köyhä pariskunta suinkin saattoi toivoa. Ja se ei ollutkaan vähäistä, sillä he olivat olleet rutiköyhiä. Keittiöastioita se jauhoi, patoja ja pannuja, ruukkuja ja kannuja, vieläpä hopeasta ja kullasta. Se jauhoi hopealusikoita ja pikareja, veitsiä ja haarukoita ja vaikka mitä.

– Riittää jo, huusi vaimo viimein. Olemme saaneet jo niin paljon tavaraa, että voimme järjestää pidot, jos haluamme.

– Niinpä teemmekin, mies vastasi ja sanoi ne kolme sanaa, jotka hiidet olivat hänelle kuiskanneet, jolloin mylly pysähtyi.

Seuraavana päivänä Matti juoksi kovalla kiireellä ympäri kylää kutsuen ihmisiä joulukesteihin. Hän kävi pyytämässä myös saidan veljensä ja tämän yhtä saidan vaimon. Kylän väki tuli ja oli pudottaa silmät päästään hämmästyksestä nähdessään talon kaikki uudet ihanuudet ja sen yltäkylläisyyden, joka vallitsi pitopöydässä. Mutta Mikko-veli ja hänen vaimonsa jäivät kotiin. Heidän mielestään ei kannattanut lähteä köyhän Matin luo. Ei hänellä kuitenkaan olisi mitään kunnon tarjottavaa.

Mutta kun Mikko myöhemmin iltapäivällä kävi katsomassa, millainen ilma ulkona oli, hän näki paljon väkeä käyskentelemässä veljensä pihalla. Hän hämmästyi kovasti ja huusi vaimoansa. Tämäkään ei ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta utelias kun oli, hän ehdotti, että he heti lähtisivät tervehtimään köyhää veljeä. Kun he astuivat Matin tupaan, ei heidän ällistyksellään ollut rajaa, sillä sellaista loistoa ja komeutta ei ollut missään muualla koko kylässä. Mutta mistä tämä kaikki oli kotoisin, sitä he eivät voineet käsittää. He istuutuivat heti pöytään. Syötyään Mikko viittasi veljeään syrjään kysyen, mitä tämä kaikki oikein merkitsi.

– Et kai sinä miesparka vain ole käynyt varastelemassa ja lainailemassa. Kerro minulle, miten asia on.

– Kyllä vain, sanoi Matti. Muistatko, kuinka käskit viedä antamasi sianlihan hiiteen. Niin teinkin ja vastalahjaksi sain myllyn, joka jauhaa kaikkea, mitä suinkin saattaa toivoa.

Rikkaasta veljestä mylly oli kuin häntä varten.

– Paljonko haluat aarteestasi, hän kysyi.

– Kovin halpa se ei ole, Matti sanoi. Se maksaa kolmesataa taaleria. Oikeastaan minulla ei ole vähintäkään halua myydä sitä, mutta koska olet veljeni, niin olkoon menneeksi. Saat sen.

Mikon mielestä hinta oli korkea. Eikö hän voisi saada sitä edes vähän halvemmalla. Ei, siihen ei Matti suostunut. Sitäpaitsi tahtoi Matti pitää myllyä hallussaan vielä puoli vuotta, saadakseen jauhattaa sillä kaikkea tarvitsemaansa. Siihen oli rikkaan Mikon tyydyttävä, vaikka hänen sydäntään kiristi, kun hänen täytyi luovuttaa niin paljon rahaa. Mutta ei ollut hauskaa sekään, että mylly olisi veljen hallussa. Mikko pelkäsi veljensä tulevan yhtä nikkaaksi kuin hän.

Elonkorjuun aikaan Mikko vihdoinkin sai myllyn. Hän nouti sen itse. Matkalla hän laskelmoi, että nyt, kun talossa olisi mylly ruokaa jauhamassa, hänen vaimonsa voisi olla koko päivän pellolla työssä, ja hänelle tulisi tällä tavoin säästöä. Tästä lähtien hän juoksisi päivällisaikaan kotiin, panisi myllyn käyntiin, ja käden käänteessä päivällinen olisi valmis.

Ensimmäisenä päivänä vaimo ja hän sopivat, että jauhattaisivat myllyllä puuroa ja silliä. He pitivät kovasti tuoreesta sillistä, eivätkä olleet saaneet sitä pitkään aikaan. Hiukan ennen päivällisaikaa mies juoksi kotiin, väänsi myllyä ja sanoi:

– Mylly, jauha minulle silliä ja puuroa!

Mylly narisi hiukan ja alkoi heti nopeasti jauhaa silliä ja puuroa. Mikko asetti vadin toisensa jälkeen myllyn alle, eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin kaikki olivat täynnä. Sitten hän jauhatti kaljanpanoastian täyteen sikoja varten. Mylly jauhoi jauhamistaan, ja viimein olivat kaikki sangot ja saavit täynnä. Nyt Mikko arveli jo ruoan riittävän ja hän päätti pysähdyttää myllyn. Mutta sepä ei pysähtynytkään, sillä Matti ei ollut opettanut Mikolle niitä kolmea sanaa, jotka saivat sen seisahtumaan.

– Kaipa sen voi sitten käsin pysähdyttää, kun se ei ole tuon suurempi, Mikko tuumi.

Hän yritti väsyksiin asti pysähdyttää myllyä, mutta se vain jauhoi, niin että hän lopulta seisoi vyötäisiään myöten sillissä ja puurossa.

Vihdoin vaimo pellolla alkoi ihmetellä, miksi mies ei tullut huutamaan väkeä syömään ja hän päätti nousta mäelle katsomaan mitä mies toimitti. Samassa Mikko tuli juosten ja huusi kovasti väkeä avukseen pysäyttämään myllyä. Mutta kun he tulivat pihalle, talo oli jo niin täynnä, että ovi särkyi, ja oikea puurovirta vyöryi siitä ulos. Tämä alkoi Mikosta jo tuntua niin kolkolta, että hän katsoi viisaammaksi lähettää hakemaan Mattia avuksi.

Mutta veli sanoi, että hän pysähdyttäisi myllyn vain sillä ehdolla, että saisi sen itselleen takaisin. Kuten hyvin saattaa ymmärtää, niin Mikon oli hiukan vaikeata suostua tähän. Ja heidän näin kiistellessään ehdoista mylly jauhoi kaiken aikaa, kunnes koko piha oli tulvillaan puuroa ja silliä. Silloin ei Mikon enää auttanut muu kuin antaa mylly veljelle, joka pysähdytti sen ja lähti myllyineen kotiin.

Nyt oli Mikolla ja hänen väellään hirvittävä työ puhdistaa piha ja talo sillistä ja puurosta. Koko elonkorjuun aika kului siihen, ja se ei totisesti ollut hauskaa työtä, varsinkin kun kaikki ennenpitkää happani ja pahentui. Mutta pahinta oli, että elonkorjuu viivästyi niin, ettei satoa saatu ajoissa suojaan. Se oli Mikolle raskas menetys. Talven tultua ei eläimillä ollut tarpeeksi rehua, ja kaikki muukin alkoi vähitellen mennä niin hullusti, että Mikosta tuli köyhä mies.

Mutta toinen veli sensijaan menestyi hyvin. Mylly jauhoi kaiken, mitä perhe tarvitsi. Heillä oli kaikkea yltäkyllin. Ennenpitkää Matti alkoi pitää tupaansa liian vaatimattomana asuntona itselleen. Ja niin mylly jauhoi hänelle komean talon kukkulalle meren rantaan. Talon katto oli puhdasta kultaa. Talo loisti niin, että merellä purjehtivat pitivät sitä majakkana, ja kaikki ohikulkijat tulivat sisään sitä ihailemaan. Eräänä päivänä norjalaisen suolalaivan kapteeni tuli käynnille ja kummasteli kovin, miten Matista oli voinut tulla niin rikas.

– Rikkaudesta ei tässä oikeastaan ole kysymys, mutta minulla on mylly, joka jauhaa kaiken, niitä tarvitsen, Matti kertoi.

– Sepä vasta mylly se, ihasteli laivuri, ja kysyi, saattoiko sillä jauhaa myös suolaa.

– Tietysti, Matti sanoi ja pani myllyn käyntiin.

Kun laivuri näki, että mylly jauhoi sekä hienoa että karkeata suolaa, kumpaa vain haluttiin, hän välttämättä halusi saada myllyn. Se säästäisi häneltä monet pitkät merimatkat. Matti pyysi myllystä tuhat taaleria, ja kaupat tehtiin heti ilman sen pitempiä puheita.

Laivuri otti myllyn mukaansa laivaan, mutta niin kävi hänelle kuin Mikollekin. Hän ei ihastuksissaan muistanut ottaa selvää, miten saisi myllyn pysähtymään.

Päästyään merelle hän päätti panna myllyn käyntiin. Saatuaan tarpeeksi karkeata suolaa, hän alkoi jauhaa hienoa. Kun mylly oli jauhanut laivan partaitaan myöten täyteen suolaa, laivuri halusi seisauttaa sen. Hän tarttui myllyyn molemmin käsin ja piti siitä kiinni kaikin voimin. Mutta mylly ei välittänyt vähääkään hänen ponnistuksistaan, vaan jatkoi jauhamistaan täydessä rauhassa.

Laivuri huusi laivan miehistöä avukseen. Mutta vaikka he yhteisvoimin koettivat saada myllyn pysähtymään, ei siitä ollut mitään hyötyä; mylly vain jauhoi ja jauhoi. Silloin he alkoivat lapioida suolaa mereen sen kun kerkesivät, mutta he eivät voineet syytää sitä mereen niin nopeasti kuin mylly jauhoi. Loppujen lopuksi laiva tuli niin täyteen, että upposi. Mylly upposi myös, ja koska kukaan ei ollut sitä pysäyttänyt, se jatkoi jauhamistaan meren pohjassakin. Ja siellä se jauhaa vielä tänä päivänä, niin että tuleepa mereen kuinka paljon tahansa suolatonta vettä, merivesi pysyy aina yhtä suolaisena.

 

Taikahattu

Eräänä päivänä paimenpoika oli kukkulalla kaitsemassa lampaitaan. Kylän suurimmassa talossa oli häät, ja juuri kun siellä alettiin soittaa päivälliskelloa, poika kuuli kukkulan sisältä kovaa melua ja rähinää.

– Missä minun hattuni on, missä minun hattuni on, huudettiin siellä. Pojasta tämä oli kovin kummallista, ja äkkiä hänen mieleensä juolahti yhtyä huutoon.

– Kaipa minullekin on hattu, hän kirkui niin kovaa kuin jaksoi.

– Ei ole, vastasi eräs ääni.

– On, on, tässä on isän vanha hattu, huusi toinen. Ja samassa vanha kulunut hattu lensi kukkulan sisältä suoraan pojan eteen. Hän pani sen heti päähänsä ja näki silloin suuren joukon kääpiöitä juoksevan täyttä vauhtia kylää kohti. Poika lähti myös, koska hänellä oli juuri päivällisaika. Matkalla hän alkoi kuitenkin ihmetellä, mikä vastaantulevia ihmisiä oikein vaivasi. He tulivat aivan hänen viereensä, astuivat melkein hänen varpailleen, ja kun hän puhutteli heitä, he katsoivat hämmästyneinä ympärilleen eivätkä vastanneet. Hän tuumi ja tuumi ja tuli viimein ajatelleeksi hattua. Siinä varmaan oli syy koko juttuun. Se kaikesta päättäen teki kantajansa näkymättömäksi.

Tuskin hän oli päässyt tästä selville, kun hänen mieleensä jo juolahti, ettei olisi hassumpaa pistäytyä häätalossa katsomassa, miten juhlat sujuivat. Tuumasta toimeen, hän meni sinne ja saattoi kulkea vieraiden joukossa mielensä mukaan kenenkään näkemättä. Ikävää hänellä ei ollut, kuten voi hyvin ymmärtää.

Kun vieraat istuutuivat pöytään, poika näki joukon kääpiöitä istumassa vieraiden välissä ja innokkaasti pistämässä poskeensa kaikkea, mitä tarjottiin. Vieraat eivät voineet käsittää, minne ruoka katosi aivan heidän nenänsä edestä. Ja kyllä poika, totta tosiaan, piti myös puolensa, kun jotain hyvää tarjottiin. Hän söi kerrassaan yltäkylläisen herkkuaterjan. Kun hän viimein oli ahminut itsensä täpötäyteen, hän tuli ajatelleeksi kotona olevaa vanhaa äitiään. Eivät häntäkään herkkupalat varmaan vahingoittaisi. Poika työnsi taskuihinsa kakkuja, paistia ja viinipullon ja lähti kotiin. Äiti oli tietysti ylen tyytyväinen herkkuihin, hän söi ja joi sydämensä halusta. Molemmat ajattelivat, ettei olisi hullumpaa saada toistamiseenkin niin hyvää ruokaa.

Seuraavana päivänä poika siis lähti taas häätaloon. Siellä juhlittiin ja syötiin entiseen tapaan. Poika ryhtyi heti herkuttelemaan kaikilla pöydän antimilla. Hän söi ja joi niin paljon kuin jaksoi, eikä häntä huolettanut vähääkään, vaikka ei vieraille jäänyt tähteeksi juuri mitään. Tärkeintähän oli, että hän itse sai, mitä halusi.

Illan tullen alettiin talossa tanssia, ja pojan teki mieli katsella sitä. Hän oli varustanut äidilleen tuliaisiksi yhtä ja toista, ja niin hän taskut täynnä tavaraa kiipesi yläkertaan. Ihmiset tuuppivat toisiaan ja tungeksivat salin seinustoila nähdäkseen tanssia. Pojan täytyi asettua toisten eteen lähelle tanssilattiaa, jotta häntä ei poljettaisi, näkymätön kun oli. Siinä hän seisoi katsellen, ja hauskaa hänellä kieltämättä oli. Mutta kuinka ollakaan morsiamen liihoitellessa tanssin pyörteessä pojan ohitse pyyhkäisi hameenlieve hatun pojan päästä. Siinä hän seisoi, kaikkien nähtävänä taskut täynnä monenlaisia herkkuja. Kun hattu oli poissa, hän tuli jälleen näkyväksi. Kun vieraat olivat selvinneet suurimmasta hämmästyksestään, oli pojan tunnustettava totuus. Vähääkään häikäilemättä talonväki antoi hänelle kaupanpäällisiksi luvattomasta herkuttelusta kunnon selkäsaunan. Ja vielä lisäksi hänen oli annettava varastamansa ruoka takaisin. Mutta hatusta hän ei sen jälkeen nähnyt vilaustakaan.

 

Virvelivili

Elipä muinoin Fyenin saarella nuori tyttö. Palatessaan eräänä kauniina sunnuntai-aamuna kirkosta hän kulki metsän läpi, joka kuului suurelle herraskartanolle. Hän kulki mietteissään ja laski huomaamattaan puoliääneen kahteenkymmeneen. Sitten hän sattui vilkaisemaan taakseen ja huomasi kartanon nuoren herran kulkevan ihan takanaan pyssy olalla. Tyttö punastui, sillä hän oli aivan varma, että nuori mies oli kuullut hänen puhuvan itsekseen. Niin oli tosiaan käynytkin. Nuori herra kysyi tytöltä, niitä hän laski. Tyttö hämmästyi niin, ettei tiennyt mitä oikein sanoisi. Ja sitten hän vastasi, mitä hänen mieleensä ensiksi juolahti.

– Kuljinpa vain ja laskin, kuinka monta puolantäyttä kehrään yhdessä illassa.

Nuori herra meni kotiin ja kertoi äidilleen tästä ihmeellisestä metsässä tapaamastaan tytöstä, joka kykeni kehräämään 20 puolantäyttä yhdessä illassa. Siihen ei ainoakaan kartanon palvelijattarista pystynyt, sen hän tiesi.

Herraskartanon rouva lähetti kiireesti hakemaan tyttöä luvaten hänelle kultaa ja kunniaa, jos hän tulisi kehrääjätytöksi herraskartanoon. Tytöllä ei ollut mitään sitä vastaan. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään, että rouva olisi saattanut kuulla, mitä hän oli sanonut ulkona metsässä.

Niin tyttö tuli palvelukseen herraskartanoon. Illalla rouva tuli hänen luokseen mukanaan rohtimia kahtakymmentä puolantäyttä varten.

– Olen kuullut sinun kehräävän näin paljon yhdessä illassa, näytäpä nyt, että se on totta, hän sanoi.

Tyttö kehräsi ja kehräsi myöhään asti. Keskiyö oli ohi, eikä hän ollut ehtinyt tehdä vielä puoltakaan työtään. Tyttöparka itki ja kehräsi, kehräsi ja itki, mutta työ ei sujunnut sen nopeammin. Lopulta hän ei tiennyt, mikä neuvoksi. Silloin äkkiä seisoi pieni punalakkinen kääpiö hänen edessään.

– Miksi sinä istut täällä itkemässä? Voinko auttaa sinua jollain tavalla, kääpiö kysyi.

– Asiat ovat mahdollisimman hullusti. Kaikki tämä minun pitäisi ehtiä kehrätä tänä iltana, enkä ole päässyt vielä puoleenkaan. Tulisin toden totta iloiseksi, jos voisit auttaa minua.

– Minulle se ei ole asia eikä mikään. Sinun on vain ensin luvattava tulla kihlatukseni, kääpiö sanoi.

Hädissään tyttö lupasi, ja tuossa tuokiossa työ oli tehty. Ja niin hienoa ja tasaista lankaa kuin kääpiö teki, ei tyttö itse olisi osannut kehrätä. Siitä päivästä lähtien kääpiö auttoi joka ilta tyttöä hänen työssään.

Kuten arvata saattaa, kartanon rouva oli hyvin ihastunut tyttöön. Hän alkoi pitää tytöstä siinä määrin, ettei häntä enää kohdeltu kuten palvelustyttöä. Eräänä päivänä rouva sanoi, että koska hän oli niin taitava, hän saisi kartanon nuoren herran miehekseen.

Tyttö ei tiennyt mitä tekisi. Sanallakaan hän ei uskaltanut mainita, että oli luvannut mennä naimisiin kääpiön kanssa. Kartanossa alettiin valmistaa häitä. Hääpäivän lähestyessä tyttö tuli yhä surullisemmaksi, niin että käpiöltäkään ei jäänyt huomaamatta, että jotain oli hullusti.

– Miten on laitasi, eikö kaikki ole niinkuin pitää, hän kysyi.

Silloin tyttö kertoi häistä ja kaikesta muusta. Kääpiökin saattoi nähdä, että hän oli pahoillaan.

– Eipä kai muu auta, kuin antaa sinulle vapaus, mutta vain yhdellä ehdolla: Sinun on arvattava nimeni. Sinulla on kolme päivää miettimisaikaa, sitten saat arvata kolme kertaa. Jos et onnistu, on sinun seurattava minua.

Tämä oli kaikista pahinta tytön mielestä. Aivan mahdotontahan hänen oli arvata kääpiön nimeä. Siksi hän oli vielä enemmän huolissaan kuin ennen, sillä mieluummin hän toki menisi naimisiin kartanon kauniin nuoren herran kuin kääpiön kanssa. Sehän oli selvää se.

Mutta sattuipa niin, että kartanon metsästäjä ollessaan pyydystämässä riistaa hääpäivällistä varten tuli myöhään illalla eräälle kukkulalle lähellä herraskartanoa.

Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että kukkulan laki oli auki. Kun hän kurkisti sisään, hän näki kynttilöiden palavan seinillä ja suuren joukon pikkuväkeä tanssivan ja huvittelevan sydämensä pohjasta. Iloisin kaikista oli kääpiö, joka oli auttanut tyttöä kehräämisessä. Hän tanssi, hyppi korkealle ilmaan ja lauloi:

– Ahkerasti käämin ja kehräilen, tyttöä kaunista kosiskelen ja nimeni on Virvelivili.

Kun tyttö kuuli metsästäjän seikkailusta, hän tuli hirveän iloiseksi, sillä nyt hän vapautuisi lupauksestaan. Kolmen päivän kuluttua kääpiö tuli kysymään tytöltä, oliko tämä arvannut hänen nimensä. Kuten sovittu oli, sai tyttö arvata kolme kertaa, ja jos hän kolmannella kerralla arvaisi väärin, saisi kääpiö hänet vaimokseen.

– Nimesi on Pekka, tyttö sanoi.

– Arvaa paremmin, kehoitti kääpiö.

– Olet varmaan sitten Paavo.

Kääpiö heitti ihastuksesta kuperikeikkaa. Hänen kasvonsa loistivat kuin kirkas hopearaha, sillä hänestä jo tuntui, että tyttö oli ilman muuta hänen. Mutta vielä kerran hän saisi arvata.

– Nimesi on Virvelivili, tyttö silloin huusi.

Ja niin kääpiö menetti hänet, ja tyttö oli vapaa menemään naimisiin kenen kanssa halusi.

Mutta vaikka kääpiö ei saanutkaan tyttöä, hän oli kuitenkin niin kiltti, että vielä kerran halusi auttaa häntä. Hän tiesi tytön vielä tarvitsevan hänen apuaan. Nuori kartanonherra piti tytöstä juuri sentähden, että hän osasi kehrätä niin hyvin. Jos hän kuulisi totuuden, hän varmaan suuttuisi kauheasti ja ajaisi tytön pois talosta.

– Kerronpa sinulle jotakin, sanoi kääpiö. Teidän parhaillaan istuessa hääaterialla näet kolmen vanhan eukon astuvan saliin. Ensimmäistä sinun on nimitettävä äidiksi. Ja vaikka eukot sinusta olisivat hirveän näköisiä, ja miehesi olisi kauhean suuttunut, sinun kuitenkin on kestittävä heitä parhaasi mukaan. Jos teet, kuten neuvon, kaikki onnistuu sinulle hyvin.

Kävi juuri niinkuin kääpiö oli sanonut. Tyttö totteli häntä kaikessa, vaikka ei voinut käsittää, mitä hyötyä siitä olisi. Ensimmäinen eukoista näytti kauhean rumalta ja vanhalta suurine, punaisine tihrusilmineen. Nuori herra kysyi, miksi hänellä oli niin punaiset silmät.

– Ne ovat käyneet punaisiksi siitä, että minun on täytynyt istua kehräämässä yökaudet, eukko vastasi.

Kun hän oli mennyt, tuli toinen eukko, joka ei ollut sen kauniimpi. Hänen suunsa ulottui korviin asti.

– Miksi sinulla on noin suuri suu, kysyi nuori suihanen.

– Suuni on suuri siksi, että minun niin usein täytyy kastaa sormiani kehrätessäni, muuten lanka ei juokse hyvin. Olen kehrännyt monen monet vuodet päivin ja öin. On aivan ihme, ettei suuni ole vieläkin suurempi.

Tämä oli sulhasesta jo aivan kaubeata, mutta pahin oli vielä jälellä. Kaikkein rumin kolmesta eukosta tuli nyt saliin. Hän kulki kahden kepin varassa ja saattoi tuskin käydä, niin heikot olivat hänen jalkansa.

– Mikä teitä oikein vaivaa, kun teidän on noin vaivalloisesti laahustettava eteenpäin, sulhanen kysyi.

– Rukkini polkeminen on tehnyt minut näin heikoksi ja kurjaksi. Olen vain kehrännyt ja kehrännyt kokonaisen ihmisiän. Toivoisin toden totta, ettei kenenkään tarvitsisi raataa niinkuin minun ja tulla näin kehnoksi.

Vanhus nilkutti tiehensä, ja sulhanen katseli kauhistuneena morsiantaan.

– Tästä lähtien et saa koskaan enää kehrätä. En halua, että sinusta tulee samanlainen kuin äitisi tai äidinäitisi tai äidinäidinäitisi, hän sanoi.

Nyt tyttö ymmärsi kääpiön tarkoituksen ja oli hyvin iloinen. Hän eli onnellisena miehensä kanssa eikä hänen koskaan enää tarvinnut edes koskea rukkiinsa.

 

Onni ja ymmärrys

Onni ja Ymmärrys olivat kerran yhdessä ulkona kävelyllä ja alkoivat kiistellä keskenään siitä, kumpi on ihmisen menestykselle tärkeämpää, onni vai ymmärrys. Ymmärryksen mielestä elämässä selviytyi parhaiten se, jolla on järkeä päässään. Onnen mielestä taas kaikessa loppujen lopuksi ratkaisevinta oli onni, hyvä tai huono.

– Otapa sitten huomaasi tuo vanha, lihava ja puolihöperö mies, joka parhaillaan kyntää pellolla. Ymmärrys teki niin.

Samassa mies lakkasi kyntämästä. Rengille, joka hoiti hänen auraansa, hän selitti, että tuossa tuokiossa hän tunsi tulleensa niin viisaaksi, että saattoi käsittää kaikki maailman asiat. Tästä lähtien olisi kyntäminen liian yksinkertaista työtä hänelle, minkä vuoksi häntä ei huvittanut tehdä sitä enää. Pitemmittä puheitta mies jätti auransa ja lähti suorinta tietä kotiin rengin jäädessä katsomaan häntä suu auki ja silmät suurina hämmästyksestä. Tuota pikaa mies pukeutui pyhävaatteisiinsa ja lähti heti vaeltamaan kaupunkia kohti koettaakseen siellä onneaan erinomaisen ymmärryksensä avulla.

Matkalla hän päätti ryhtyä kellosepäksi. Mutta älkää suinkaan luulko, että hän tyytyi olemaan tavallisena yksinkertaisena kellosepän oppilaana. Ei, ei sinne päinkään. Tultuaan kaupunkiin hän otti selvää, missä hovikelloseppä asui, ja meni heti käymään hänen luonaan. Hän kysyi, voisiko hän päästä kellosepän oppiin. Mestari tulisi varmasti olemaan häneen tyytyväinen.

– Ei, siitä ei tule mitään. Sinulla on liian karkeat kädet ja sitä paitsi näytät siltä, että syöt kuin tallirenki, sanoi hovikelloseppä. Mutta mies pyysi niin kauan ja niin vetoavasti, että hovikelloseppä lopulta suostui ottamaan hänet ehdolla, että saisi sata taaleria oppirahoja.

– Mutta silloin haluan oman työhuoneen, mies sanoi. Siihen ei hovikelloseppä suostunut ja miehen oli tehtävä työtä samassa työpajassa yhdessä toisten oppipoikien ja kisällien kanssa.

Ensi töikseen oppipoika sai puhdistaa tornikellon kellotaulun. Sen katsottiin olevan sopivaa työtä hänen karkeille käsilleen. Sekä tämän että kaiken muun hänelle annetun työn hän suoritti mestarin suureksi tyytyväisyydeksi.

Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, että kuningas kutsui kellosepän luokseen ja sanoi tälle:

– Sinä menetät paikkasi, ellet määrätyssä ajassa valmista minulle sellaista kelloa, joka itsestään osaa käydä pöydän ympäri ja pysähtyä eteeni ja lyödä, kun sanon sille: Tässä istuu kuningas.

Ei auttanut vähääkään, vaikka kelloseppä vaikeroiden selitti, että sellaisen kellon aikaansaaminen oli mahdotonta. Niinkuin kuningas käski, niin täytyi tapahtua.

Palattuaan kotiin hovikelloseppä kysyi kisälleiltään, erikoisesti niiltä, jotka olivat vaeltaneet ulkomailla, olivatko he konsanaan kuulleet puhuttavankaan sellaisesta kellosta. Sellaisesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Mutta uusi oppipoika, jolta ei tietystikään oltu vaivauduttu kysymäänkään asiaa, ilmoitti kaikkien yllätykseksi voivansa valmistaa sellaisen kellon. Mutta kaikki vain nauroivat ja pilkkasivat häntä. Mutta kun mestari seuraavana päivänä jälleen valitti hätäänsä kisälleille, oppipoika sanoi samoin kuin edellisenäkin päivänä osaavansa valmistaa sellaisen kellon. Kaikki nauroivat ja pilkkasivat häntä vain entistä pahemmin. Mutta mennessään seuraavana päivänä näyttämään mestarille erästä työtään hän näki mestarin istuvan alla päin ja pahoilla mielin. Silloin hän kolmannen kerran ilmoitti voivansa valmistaa kuninkaan haluaman kellon. Mutta työtä varten hän ehdottomasti tarvitsi oman huoneen.

Silloin mestari suostui ja antoi hänelle myös oman työhuoneen. Jonkun ajan kuluttua mestari tuli katsomaan, miten pitkälle hänen työnsä oli edistynyt.

– Olen saanut kellon piirustukset valmiiksi, ja nyt alkaa valamistyö, oppipoika kertoi.

Hovikelloseppä pani silmälasit nenälleen ja pyysi nähdä piirustukset.

– Katsokaa vain ympärillenne, sanoi oppipoika. Mestari teki niin. Hän katsoi seinille, hän katsoi kattoon ja lattialle ja kaikkialla oli mitä kummallisimpia piirustuksia.

– Hm. Kyllähän tämä näyttää oikein hyvältä, tuumi hovikelloseppä ja lähti tiehensä.

Kuukauden kuluttua hän tuli uudelleen.

– Tässä ovat ihmekellon osat jo valmiiksi valettuina, ja nyt alan koota niitä, selitti oppipoika.

Hänen aikaansaannoksensa näyttivät hyvin ihmeellisiltä. Mitähän tästä tulee, hovikelloseppä ajatteli, mutta ei sanonut mitään. Hän nyökäytti vain päätään ja lähti pois.

Kun hän jonkun ajan kuluttua tuli uudelleen, oppipoika oli jo ovella häntä vastassa.

– Nyt, mestari, osat ovat koossa ja kello on valmis. Voimme koettaa, miten se käy.

– Tehdään niin, mestari sanoi ja istuutui pöydän päähän. Kello asetettiin pöydälle ja se alkoi todellakin kiertää pöytää aivan niinkuin kuningas oli tahtonut. Mestarin esittäessä kuningasta ja sanoessa: Tässä istuu kuningas, se pysähtyi hänen eteensä ja löi hyvin kauniisti. Mestari oli ilosta suunniltaan. Ja kello sai kiertää pöydällä monet kerrat kisällien suureksi huviksi.

Sovittuna päivänä hovikelloseppä lähti kellon kanssa linnaan oppipoika mukanaan. Kelloa koetettiin koko hovin läsnäollessa ja kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Kuningas oli tavattomasti ilahtunut, mutta myös aikalailla hämmästynyt. Hän kysyi, miksi mestari oli ollut niin peloissaan saadessaan työn suorittaakseen, kun hän kuitenkin oli siinä onnistunut näin hyvin.

Mestari kertoi kuninkaalle, miten asiat olivat. Hän itse ei ollutkaan tehnyt kelloa, vaan mukana oleva oppipoika. Kun kuningas tämän kuuli, hän sanoi, että oppipojasta oli siinä paikassa tehtävä kisälli, koska hän kerran osasi valmistaa sellaisen mestarityön. Mestari ei ollut oikein tyytyväinen tähän, koska oppiajasta vielä oli kaksi vuotta jäljellä, ja hän pelkäsi, ettei oppipoika enää kisälliksi päästyään pysyisi hänen luonaan. Mutta silloin kuningas antoi mestarille sata taaleria, ja niin oppipojasta tuli kisälli.

Kuninkaalla oli tytär, jota kukaan ei saanut puhumaan ainoatakaan sanaa. Koska tämä suretti kuningatarta kovin, hän kuulutti, että se, joka saisi prinsessan puhumaan, saisi hänet vaimokseen ja lisäksi vielä kuningaskunnan, mutta joka epäonnistuisi, menettäisi henkensä.

Väkeä virtasi linnaan valtakunnan kaikilta kulmilta, ja kellosepän kisällinkin alkoi tehdä mieli koettaa onneansa.

Yksitellen onnen etsijät menivät prinsessan luo, mutta kukaan ei saanut häntä puhumaan. Ja he kaikki joutuivat päättämään päivänsä linnan pihan mestauspölkyllä. Viimein tuli kellosepän kisällin vuoro mennä tapaamaan prinsessaa. Astuessaan huoneeseen hän huomasi seinällä suuren peilin. Sanomatta sanaakaan prinsessalle hän meni pelin luo ja alkoi puhua.

– Hyvää päivää, pieni peli. Kerronpa sinulle hauskan jutun. Oli kerran kolme miestä ulkona vaeltamassa – mutta tämä on vain tarina, peiliseni – ensimmäinen heistä oli kuvanveistäjä, toinen räätäli ja kolmas koulumestari. Öisin heillä oli tapana vuorotella leiritulta vartioidessaan. Yksi valvoi ja toiset nukkuivat. Ensimmäisenä vartioi kuvanveistäjä – mutta muista, että tämä on vain tarina, peiliseni – ja saadakseen ajan kulumaan hän otti puupalasen ja muovaili siitä pienen lapsen, joka näytti aivan elävältä. Räätäli taas vartiovuorollaan ompeli lapselle täydellisen vaatekerran – mutta tämä on vain tarina, peiliseni. – Ja kun viimein oli koulumestarin vuoro valvoa, hän opetti lapsen puhumaan. Sanopa nyt peiliseni – mutta muista, että tämä on vain juttua – kenelle näistä kolmesta lapsi kuului.

– Tietysti kuvanveistäjälle, sillä hänhän muovaili lapsen, kuului prinsessan ääni huoneen toiselta puolelta.

– Hyvä on ja kiitoksia paljon peiliseni, sanoi kellosepän kisälli, nyökäytti päätään ja lähti huoneesta katsomattakaan prinsessaan.

Paitsi prinsessaa huoneessa oli pappeja, joiden oli määrä kuunnella, saatiinko hänet puhumaan. Mutta nyt papit kielsivät kuulleensa ainuttakaan sanaa. Ja niin vietiin kellosepän kisällikin linnan pihalle mestattavaksi. Mutta kun kuningas sai tietää, että juuri hän oli tehnyt ihmekellon, hän salli kisällin vielä jäädä henkiin ja lähteä takaisin kotiin.

Aika kului, ja toinen toisensa jälkeen kävi yhä edelleen prinsessan luona onneansa koettamassa, mutta kun prinsessa oli yhtä mykkä kuin ennenkin, he kaikki menettivät henkensä. Eräänä päivänä kellosepänkisälli tuli uudelleen linnaan, pääsi prinsessan luo, kertoi peilille saman tarinan kuin aikaisemminkin ja sai prinsessalta saman vastauksen. Tällä kertaa oli kenraaleja prinsessaa vartioimassa, mutta kun kisälli kysyi heiltä, olivatko he kuulleet prinsessan puhuvan, he kielsivät kuulleensa mitään. Ja taas vietiin huono-onninen kisälliparka linnanpihalle mestattavaksi ilman armahdusta.

Onni ja Ymmärrys olivat jälleen ulkona kävelyllä ja sattuivat kulkemaan linnanpihan ohi juuri, kun kisälliä vietiin mestattavaksi.

– Tuossapa näet, mitä hyötyä on ymmärryksestä, kun ei ole onnea matkassa, sanoi Onni. Onhan kai jo selvää, että onni on paljon tärkeämpää kuin ymmärrys.

– Ota sinä sitten hänet huomaasi, sanoi Ymmärrys juuri samalla hetkellä, kuin kisälli aiottiin mestata. Onni teki niin. Samassa syöksyi prinsessa linnan pihalle huutaen, että juuri kisälli oli saanut hänet puhumaan ja että vain hänet hän halusi miehekseen. – Ja niin jäi kellosepän kisälli henkiin ja sai prinsessan sekä kuningaskunnan.