Kotikirjaston aarteita
Puutarhuri, Rabindranath Tagore, 120 sivua, 66 runoa, suom. Eino Leino, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913, 1. painos.

 

Runot 34 - 66

[34]

Epäilevä hymy kulki yli silmiesi, kun tulin sanomaan hyvästit sinulle.

Olen tehnyt sen niin usein, että luulet minun pian palajavan.

Toden sanoakseni asuu sama epäily minunkin mielessäni.

Sillä kevään päivät tulevat takaisin kerta kerralta. Täysikuu sanoo hyvästit ja uudistaa käyntinsä, kukat palajavat ja punertavat vuosi vuodelta oksiltaan, ja näin minäkin sanon hyvästejä vain palatakseni.

Mutta säilytä mielikuvasi vielä tuokio; älä lähetä sitä pois epäkohteliaan kiireesti.

Kun sanon, että jätän sinut ainiaaksi, pidä se totuutena ja salli kyynelsumun hetkiseksi syventää tumman silmänurkkasi.

Kun palajan, voit hymyiliä niin veitikkamaisesti kuin tahdot.

 

[35]

Halajan lausua syvimmät sanat, mitä minulla on sinulle sanottavana; mutta en uskalla, sillä pelkään sinun nauravan.

Siksi nauran itselleni ja särjen salaisuuteni pilantekoon.

Peljäten että niin tekisit vaihdan tuskani valkeudeksi.

Halajan virkkaa sinulle totisimmat sanat, mitkä minulla on sinulle sanottavana; mutta minä en uskalla, pelkään ettet uskoisi niitä.

Siksi verhoan ne valheeseen, ja puhun päinvastoin kuin ajattelen.

Peljäten, että niin tekisit, teen tuskani ilmeisesti järjettömäksi.

Halajan käyttää kalleimpia sanoja, mitä minulla on sinulle sanottavana; mutta en uskalla, peljäten, ettei minulle maksettaisi samoilla arvoilla.

Siksi nimittelen kovilla nimillä sinua ja kerskun tuntemattomalla ankaruudellani.

Haavoitan sinua, peljäten, ettet koskaan tuntisi tuskaa.

Halajan istua vaieten sinun vierelläsi; mutta en uskalla, ettei sydämeni nousisi huulilleni.

Siksi lavertelen ja livertelen äänekkäästi ja kätken sydämeni sanojen taa.

Peljäten, että niin tekisit, kohtelen tuskaani karkeasti.

Halajan mennä pois viereltäsi; mutta minä en uskalla, peljäten, että tulisit tuntemaan pelkuruuteni.

Siksi kannan pääni korkealla ja saavun luoksesi huoletonna.

Silmiesi ainainen luottamus säilyttää tuskani ikituoreena.

 

[36]

Oi hulluus, sinä oivallinen juoma! Jos potkaiset ovesi auki ja leikit hullua julkisuudessa;

Jos tyhjennät laukkusi yöllä ja ristit kätesi varovasti;

Jos vaellat kummallisilla teillä ja ilvehdit hyödyttömillä asioilla;

Et kysy järkeä etkä mieltä;

Jos levität purjeesi ennen myrskyä ja halkaiset ruorisi kahtia;

Silloin tahdon seurata sinua, toveri, ja juopua ja mennä koirien luo.

Olen tuhlannut päiväni ja yöni alati viisaiden naapurien seurassa.

Suuri tieto on harmentanut hiukseni ja liika valvominen on kasvoni sumentanut.

Vuosiksi olen koonnut ja kasannut asioiden palasia ja sirpaleita.

Murskaa ne ja tanssi niiden päällä ja siroita ne kaikkiin tuuliin.

Sillä minä tunnen tuon korkeamman viisauden: juopua ja mennä koirien luo.

Salli kadota kaikkien monimutkaisten aprikoimisten, anna minun eksyä tieltäni toivottomasti!

Salli hurjan raivon myrskytuulen tulla ja irroittaa kaikki ankkurini!

Maailma on kunnon ihmisillä ja työmiehillä kansoitettu, hyödyllisillä ja etevillä.

Monet huolettomat kulkevat edellä ja monet vakavat tulevat jälestä.

Salli heidän tulla onnellisiksi ja kukoistaa ja minun olla hullu ja arvoton!

Sillä minä tunnen sen, joka on kaiken työn loppu: juopua ja mennä koirien luo.

Vannon luopua tällä hetkellä kaikista vaatimuksista tulla kunnollisten riveihin luetuksi.

Luovun oppini ylpeydestä ja kyvystä arvostella, mikä on oikein ja väärin.

Tahdon särkeä muistojeni astian ja viimeisen kyynelpisarani maahan hylkyttää.

Tahdon kastaa ja kimmellyttää nauruni marjanpunaisen viinin vaahdolla.

Tahdon repiä mielettömyyden riekaleiksi sivistyneisyyteni ja vakavuuteni tuntomerkit.

Lupaan pyhästi tulla arvottomaksi, juopua ja mennä koirien luo.

 

[37]

Ei ystäväni, minusta ei koskaan tule askeettia, mitä hyvänsä sanonettekin.

Minusta ei koskaan tule askeettia, ellei hän yhdessä minun kanssani lupaudu siihen.

Luja päätökseni on, että ellen löydä siimekästä tyyssijaa ynnä katumustyöni seuralaista, ei minusta tule askeettia.

Ei, ystäväni, en ole koskaan jättävä kotiani ja kotiliettäni enkä vetäytyvä metsien yksinäisyyteen, ellei raikkaat naurunkaarteet kajahtele sen varjoissa ja ellei jonkun safframivärisen vaipan helma sen tuulessa heilahtele; elleivät vienot kuiskeet syvennä sen äänettömyyttä.

Minusta ei koskaan tule askeettia.

 

[38]

Korkea-arvoinen herra, anna anteeksi näille kahdelle syntiselle! Kevään tuulet puhaltavat tänään hurjin pyörtein ja ajavat pois tomua ja kuolleita lehtiä; niiden keralla heittyvät hukkaan kaikki sinun hyvät opetuksesi.

Älä sano, isä, että elämä on turhuus.

Sillä me olemme kerrankin tehneet aselevon kuoleman kanssa ja meistä on tullut muutamiksi tuoksuviksi hetkiksi kuolemattomia.

Vaikka kuninkaan armeija saapuisi ja syöksyisi kimppuumme väkivaltaisesti, me pudistaisimme vain päätämme surumielisesti ja sanoisimme: "Veljet, te häiritsette meitä. Jos teitä tämä hälinä huvittaa, menkää ja metelöikää käsivarsinenne muualla! Vasta muutamia hetkiä sitten on meistä tullut kuolemattomia"!

Jos saapuisi ystävällisiä ihmisiä, jotka parveutuisivat ympärillemme, me kumartaisimme heille nöyrästi ja sanoisimme: "Tämä eriskummallinen onni huumaa meidät. Tila on niukka siinä äärettömässä taivaassa, jossa me asumme. Sillä kukkaset tulevat parvittain kevätaikaan ja uutterain mehiläisten siivet sipaisevat toisiaan. Pieni taivaamme, jossa vain asumme me kaksi kuolematonta, on mielettömän, järjettömän ahdas".

 

[39]

Pyydä jumalaa pyyhkimään pois kaikki jäljet, joita ovat jättäneet lähtevien vieraiden askeleet!

Paina hymyillen povellesi, mikä on helppoa, läheistä ja yksinkertaista!

Tänään on juhla varjojen, jotka eivät tiedä kuolinhetkeään.

Salli naurusi kaikua tarkoituksettomana ilona kuin valo, joka vedessä vipajaa.

Salli elämäsi tanhuta valoisasti Ajan särmällä kuin kaste lehden terällä karkeloi.

Salli harppusi helistä soinnuin, joiden rytmit ovat haihtuvat ja katkonaiset!

 

[40]

Jätit minut ja menit tiehesi.

Luulin, että surisin sinua ja asettaisin yksinäisen kuvasi sydämeeni, kultaisen laulun kehyksiin.

Mutta, ah turmiokas onneni, aika on lyhyt.

Nuoruus kalpenee vuosi vuodelta; kevään päivät haihtuvat kerkeästi; hauraat kukkaset kuolevat tyhjästä, ja viisaan miehen varoitus kuuluu, että elämä on vain kastehelmi lotuksen lehdellä.

Ylenkatsoisinko tätä kaikkea ja tuijottaisin vain hänen jälkeensä, joka käänsi selkänsä minulle?

Se olisi tyhmää ja hassua, sillä aika on lyhyt.

Sitten tulkoot sateiset yöni roiskuvin jaloin! Hymyile, kultainen syksyni; tule, huoleton huhtikuu, heittäen laajalti suukkojasi!

Sinä tulet ja sinä, ja sinä myöskin.

Te lemmittyni, te tiedätte, että ne kaikki olemme kuolevaisia. Onko viisasta antaa sydämensä särkyä vuoksi ihmisen, joka ottaa pois oman sydämensä? Sillä aika on lyhyt.

On suloista istua runosopessaan ja soinnutella säkeisiin, että sinä olet koko maailmani.

On sankarillista syleillä surujaan ja päättää olla vailla lohdutusta.

Mutta uusi hahmo pilkistää sisälle ovestani ja kohottaa silmänsä minun silmiini.

En voi muuta kuin kuivata kyyneleeni ja muuttaa lauluni säveleet.

Sillä aika on lyhyt.

 

[41]

Jos tahdot, lakkaan laulustani.

Jos sydämesi paisuu siitä yli ääriensä, otan silmäni pois sinun kasvoiltasi.

Jos äkkiä säikyt siitä kävelylläsi, siirryn syrjään ja valitsen toisen tien.

Jos siitä häiriytyy seppeltesi solmiminen, tahdon välttää puutarhaasi.

Jos siitä vesi velloutuu ja hurjistuu, en laske purttani laituriisi.

 

[42]

Vapauta minua suloutesi taakasta, lemmittyni! Ei enää tätä suudelmien viiniä.

Tämän taivaallisen suitsutuksen sauhu tukahduttaa sydämeni.

Avaa ovet ja tee tilaa aamunkoitolle! Olen sinuun haihtunut ja hukkunut hyväilyjesi laskoksiin.

Vapauta minut loihdustasi ja anna minulle takaisin miehuuteni, että voisin tarjota sinulle vapautuneen sydämeni.

 

[43]

Pidän hänen käsiänsä puserrettuina vasten poveani.

Koetan täyttää käteni hänen ihanuudellaan, ryöstää suuteloin hänen suloisen hymynsä ja juoda silmin hänen katseittensa tummuuden.

Ah, mutta missä se on? Ken voi sinen taivaalta tavoittaa?

Tahdon tarttua hänen kauneuteensa; se ilkkuu minulle ja jättää käsiini vain ruumiin.

Palajan pettyneenä ja väsyneenä.

Kuinka voi ruumis koskettaa kukkaa jota vain henki saisi koskettaa?

 

[44]

Sydämeni ikävöi yötä päivää, lemmittyni, kohdata sinua – tuota kohtausta, joka on kuin kaikki-nielevä kuolema.

Puhalla pois minut niinkuin myrsky; ota minulta kaikki, mitä minulla on; särje minun uneni ja ryöstä unelmani! Autioita koko maailmani!

Keskellä tätä hävitystä, tätä hengen äärimmäistä alastomuutta, yhtykäämme yhdeksi kauneudessa!

Voi turhaa toivoani! Missä on yhtymisen toivo, ellei sinussa, Jumalani?

 

[45]

Lopeta siis viimeinen laulu ja erotkaamme!

Unhota tämä yö, silloin kun yö on ohitse.

Ketä koettaisin vangita syliini? Unelmia ei voi saada vangiksi.

Kiihkeät käteni pusertavat tyhjyyttä povelleni ja siitä minun sydämeni murtuu.

 

[46]

Miksi lamppu sammui?

Varjostin sitä vaipallani ja tahdoin tuulelta suojata sitä, siksi lamppu sammui.

Miksi kukka kuihtui?

Pusersin sen tuskaisella lemmellä vasten sydäntäni, siksi kukka kuihtui.

Miksi virta kuivui?

Rakensin padon sen poikki, että se minua hyödyttäisi, siksi virta kuivui.

Miksi katkesi harpunkieli?

Koetin pingoittaa siitä säveltä, joka oli sille ylivoimainen, siksi katkesi harpunkieli.

 

[47]

Miksi saat minut häpeämään yhdellä katseellasi?

En ole tullut kerjäläisenä.

Vain kiitävän tuokion seisoin pihasi kolkassa, puutarhan-aitasi ulkopuolla.

Miksi saat minut häpeämään yhdellä katseellasi?

En taittanut yhtään ruusua tarhastasi, en poiminut yhtään hedelmää.

Nöyrästi valitsin paikkani varjossa tien varrella, missä jokainen vieras vaeltaja saa seisahtua.

En poiminut yhtään ruusua.

Niin, minun jalkani olivat väsyneet ja sadekuuro lankesi.

Tuuli ulvoi heiluvissa bambu-oksissa.

Pilvet piirsivät taivaan korkeudessa kuin tappiosta pakenevat ajatukset.

Minun jalkani olivat väsyneet.

En tiedä, mitä minusta ajattelit, enkä ketä odotit ovellasi.

Salaman leimahdukset häikäisivät odottavia silmiäsi.

Kuinka voin tietää, että saatoit nähdä minut pimeässä?

En tiedä, mitä minusta ajattelit.

Päivä on päättynyt ja sade on laannut hetkiseksi.

Jätän varjoni puun alla sekä puutarhasi sopen ja istumapaikkani ruohikolla.

Pimeys on langennut; sulje ovesi; menen tietäni.

Päivä on päättynyt.

 

[48]

Kunne kiirehdit koreinesi tässä myöhäisessä illassa, sillä toripäivä on päättynyt?

Kaikki ovat jo taakkoinensa kotiutuneet; kuu pilkistää kylän puitten takaa.

Äänten kaiku, jotka kutsuvat lauttaa, vierivät yli tumman veden etäisille soille, missä villisorsat nukkuvat.

Kunne kiirehdit koreinesi, sillä toripäivä on päättynyt?

Uni on laskenut sormensa yli maan silmien.

Varesten pesät ovat vaienneet ja vaiti on bambulehtien humina.

Kyntömiehet, vainiolta palanneina, levittävät mattonsa pihamaalle.

Kunne kiirehdit koreinesi, sillä toripäivä on päättynyt?

 

[49]

Olen poiminut kukkasi, oi maailma!

Pusersin sen vasten sydäntäni ja sen piikit pistivät minua.

Kun päivä kalpeni ja yö tuli, huomasin minä, että kukka oli kuihtunut, mutta tuska pysyi.

Olet kasvava vielä paljon ylpeitä ja hyvähajuisia kukkia, oi maailma!

Mutta aika poimia kukkasia on minulta ohitse eikä minulla ole ruusua pimeydessäni, vain tuska pysyy.

 

[50]

Eräänä aamuna tuli sokea tyttö yrttitarhaani tarjoamaan minulle lotuslehdellä peitettyä kukkakiehkuraa.

Kiersin sen kaulaani ja silmäni kyynelöityivät.

Suutelin häntä ja sanoin: "Olet sokea kuin kukatkin ovat.

Et tiedä itse, kuinka kaunis lahjasi on."

 

[51]

Keskellä elämän touhua ja pauhinaa, oi Kauneus, hakattu kiveen, seisot mykkänä ja hiljaa, yksin ja etäisenä.

Suuri Aika istuu rakastuneena jalkojesi juuressa ja mumisee:

"Puhu, puhu minulle, lemmittyni; puhu, morsiameni!"

Mutta sinun puheesi on suljettu kiveen, oi järkähtämätön Kauneus!

 

[52]

Rauha, sydämeni, salli eron hetken tulla suloiseksi!

Älä salli sen muodostua kuolleeksi, vaan täydelliseksi.

Salli lemmen sulaa muistoihin ja tuskan lauleloihin.

Salli taivas-lennon päättyä niinkuin siivet yli pesän sulkeutuvat.

Salli kättesi viimeisen kosketuksen olla vienon kuin yökukkasen.

Seiso hiljaa, oi kaunis Loppu, hetkisen ja virka viimeiset sanasi äänettömyydessä.

Kumarrun puoleesi ja pidän lamppua kädessäni tietäsi valaistakseni.

 

[53]

Haaveen pimentyviltä poluilta etsin lempeä, joka oli edellisessä elämässä minun.

Hänen talonsa oli aution kadun päässä.

Hänen pörröinen riikinkukkonsa torkkui illantuulessa orrellaan ja kyyhkyset vaikenivat sopessaan.

Hän laski pois lamppunsa porttikäytävään ja seisoi edessäni.

Hän suuntasi suuret silmänsä kohti kasvojani ja kysyi hiljaa: "Voithan hyvin, ystäväni?"

Yritin vastata, mutta me olimme puhekykymme kadottaneet ja unohtaneet.

Minä ajattelin ja ajattelin: mutta meidän nimemme eivät mieleeni juolahtaneet.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän ojensi oikean kätensä minulle. Minä tartuin siihen ja seisoin hiljaa.

Lamppumme liekki oli lepattanut illan tuulessa ja sammunut.

 

[54]

Vaeltaja, täytyykö sinun lähteä? Yö on hiljainen ja pimeys lepää metsän yllä.

Lamppu loistaa parvekkeeltamme, kukkaset ovat kaikki tuoreet ja nuorekkaat silmät valvovat vielä.

Onko jäähyväishetkemme tullut?

Vaeltaja, täytyykö sinun lähteä?

Me emme ole sitoneet jalkojasi itsepintaisilla käsivarsillamme.

Ovesi ovat auki. Ratsusi seisoo satuloituna portilla.

Jos olisimme koettaneet estää lähtöäsi, olisimme sen tehneet vain lauluillamme.

Jos koetimme joskus sinua pidättää, teimme sen vain silmillämme.

Vaeltaja, puutumme keinoja sinua täällä pidättää. Meillä on vain kyyneleemme.

Mikä sammumaton liekki palaa sinun silmissäsi?

Mikä rauhaton kuume kulkee suonissasi?

Mikä pimeyden viesti kutsuu sinua?

Minkä ilkeän taian olet taivaan tähdistä lukenut, mikä yön salainen, sinetillä suljettu sanoma on astunut outona ja hiljaisena sydämeesi?

Ellet välitä iloisista kohtauksista, jos sinun täytyy päästä lepoon, väsynyt sydän, sammutamme lamppumme ja harppujemme kielet vaietkoot.

Oi vaeltaja, mikä uneton henki keskiyön sydämen syvyydestä on sinua koskettanut?

 

[55]

Kutsutko jälleen?

Ilta on tullut. Väsymys kietoo minua kuin itsepintaisen lemmen käsivarret.

Kutsutko minua?

Olen antanut kaikki päiväni sinulle, julma valtiatar, aiotko ryöstää myöskin yöni?

Jossakin on kaiken loppu ja jossakin voinee omata pimeyden yksinäisyyden.

Täytyykö sinun äänesi se puhkaista ja minua haavoittaa?

Eikö ehtoo soita mitään unen säveliä sinun portillasi?

Eivätkö tyyni-siipiset tähdet laskeu koskaan taivaalta sinun säälimättömän tornisi ylle?

Eivätkö kukkaset koskaan varise tomun suloiseen kuolemaan sinun tarhassasi?

Täytyykö sinun kutsua minua, sinä levoton joku?

Anna silloin lemmen suruisten silmien turhaan valvoa ja itkeä!

Anna lampun palaa autiossa talossa. Anna lautan viedä uupuneet työmiehet koteihinsa.

Minä jätän taakseni unelmani ja riennän kohtaukseesi.

 

[56]

Vaikka ilta saapuu hitain askelin ja on ilmoittanut, että on laattava kaikkien lauleloiden;

Vaikka kaikki toverisi ovat käyneet lepoon ja sinä olet väsynyt;

Vaikka pelko vaanii pimeässä ja taivaan kasvot ovat hunnutetut;

Vielä, lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!

Se ei ole metsän lehtien välkyntää, meri se on, paisuva kuin pimeä, musta käärme.

Se ei ole kukkivien jasminien karkeloa, se on kuuhuen kimmellystä.

Ah, kussa on päivän-vihreä ranta, missä sinun pesäsi?

Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!

Yksinäinen yö saartaa polkuasi, aamunkoitto nukkuu varjoisten kumpujen takana.

Tähdet laskevat hetkiä henkeään pidättäen, heikko kuu ui yön syvyydessä.

Lintu, oi lintu, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!

Ei ole mitään toivoa, ei vaaraa sinulle.

Ei sanaa, ei kuisketta, ei kyyneleitä.

Ei kotia, ei vuodetta, missä levätä.

On vain oma siipiparisi ja tietön taivas.

Lintu, oi lintuni, kuuntele minua, älä sulje siipiäsi!

 

[57]

Muistan erään lapsuuteni päivän. Uitin paperipurtta kanavassa.

Oli sateinen heinäkuun päivä; olin yksin ja leikissäni onnellinen.

Uitin paperipurttani kanavassa.

Äkkiä sakenivat myrskypilvet, tuulenpuuskat tulivat ja sade lankesi virtoina.

Mutaiset sadepurot kohisivat ja paisuttivat virran, niin että purteni upposi.

Ajattelin katkerasti sydämessäni, että myrsky oli tahallaan onneni hävittänyt; että kaikki sen pahanilkisyys oli suunnattu minua vasten.

Pilvinen heinäkuun päivä on pitkä tänään, ja minä olen ajatellut kaikkia elon leikkejäni, joissa olen jäänyt häviölle.

Herjasin kohtaloani niiden monien tepposten vuoksi, joita se on tehnyt minulle, kun äkkiä muistin paperipurteni, joka oli uponnut kanavaan.

 

[58]

Päivä ei ole vielä päättynyt, markkinat eivät ole vielä loppuneet, markkinat joen rannalla.

Pelkäsin, että aikani oli mennyt hukkaan ja että olin viimeisen pennini kadottanut.

Mutta ei, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.

Myyminen ja ostaminen on ohitse. Kaikki aartehistot ovat kasatut kokoon molemmin puolin, ja minun on aika mennä kotiin.

Mutta, ovenvartija, kysytkö tulliasi?

Älä pelkää, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.

Tuulen tyyneys uhkaa myrskyä, eivätkä turmiokkaat pilvet lännessä ennusta mitään hyvää.

Hiljainen vesi vartoo tuulispäätä.

Kiirehdin joen yli kulkemaan, ennen kuin yö minut yllättää.

Hoi, lauttamies, sinä odotat palkkaasi! Kyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.

Tien varrella, puun varjossa, istuu kerjäläinen. Ah, hän katsoo kasvoihini aralla toivolla!

Hän luulee, että olen rikas päivänsäästöistäni.

Kyllä, veljeni, minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.

Yö pimenee ja katu yksinäistyy. Tulenkipinät hiiluvat läpi lehtien. Ken olet sinä, joka seuraat minua hiipivin, hiljaisin askelin?

Ah, tiedän, että toivosi on ryöstää kaikki säästöni. En tahdo tuottaa sinulle mielipahaa.

Sillä minulla on vielä jotakin jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.

Tulen kotiin keski-yöksi. Käteni ovat tyhjät.

Odotat tuskaisin silmin ovellani, vaieten ja unetonna.

Kuin uupunut lintu lennät povelleni kiihkeässä rakkaudessa.

Oi, oi Jumalani, paljon on vielä jäljellä. Kohtaloni ei ole kaikessa vetänyt nenästä minua.

 

[59]

Et mitään loppumatonta hyvää anna, suvaitsevainen ja sumuinen äiti, tomu!

Kulutat voimasi täyttääksesi lastesi suut, mutta ravintosi on niukka.

Ilosi lahja, jonka suot meille, ei ole koskaan täydellinen.

Leikkikalut, joita laitat lapsillesi, ovat hauraita.

Et voi täyttää kaikkia nälkäisiä toiveitamme, mutta miksi sinut senvuoksi hylkäisin?

Hymysi, tuskan varjostama, on suloinen nähdä silmilleni.

Rakkautesi, joka ei tunne täyttymystä, on kallis sydämelleni.

Povesi on ruokkinut meitä elämällä, mutta ei kuolemattomuudella; siksi valvovat silmäsi ainiaan.

Aikakausia olet värein ja lauluin työskennellyt, mutta vieläkään ei taivaasi ole valmis, ainoastaan sen heikko mielikuva.

Kyynelsumu on kauneusluomiesi yllä. Tahdon tyhjentää lauluni mykkään sydämeesi ja lempeni sinun lempeesi.

Tahdon turvata sinut työllä. Olen nähnyt vienot kasvosi ja rakastan murheellista tomuasi, Äiti Maa.

 

[60]

Maailman vastaanotto-saleissa viihtyvät yksinkertaiset heinänkorret samalla nurmikolla päivänsäteiden ja keskiyön tähtien kanssa.

Niinpä jakavat lauluni tyyssijansa maailman sydämessä pilvien ja metsien sävelten kanssa.

Mutta, rikas mies, sinun hyvinvoinnillasi ei ole mitään osaa auringon iloisen kullan ja mietiskelevän, kimmeltävän kuun yksinkertaisesta suuruudesta.

Kaikki-syleilevän taivaan siunaus ei ole langennut sen yli.

Kun kuolema tulee, se kalpenee, kuihtuu ja hajoaa tomuksi.

 

[61]

Keski-yöllä sanoi askeetiksi aikovainen:

"Nyt on aikani jättää kotini ja etsiä Jumalaa. Ah, kuka on niin kauan pitänyt minua tässä harhaluulossa?"

Jumala kuiskasi: "Minä". Mutta miehen korvat olivat suljetut.

Nukkuva lapsonen rinnoillaan makasi hänen vaimonsa rauhallisessa levossaan vuoteen toisella puolen.

Mies sanoi: "Kuka olet sinä, joka olet minua niin kauan hulluttanut ?"

Ääni sanoi jälleen: "Jumala". Mutta mies ei kuullut sitä.

Lapsi nyyhki unissaan ja puristautui lähemmä äitiään.

Jumala käski: "Seis, hullu, älä jätä kotiasi!" Mutta mies ei kuullut vieläkään.

Jumala huokasi valittaen: "Miksi vaeltaa palvelijani minua etsimään ja samalla jättää minut?"

 

[62]

Oli toukokuu. Tukahduttava iltapäivä tuntui äärettömän pitkältä. Kuiva maa ammotteli janoisena helteessään.

Silloin kuulin minä joelta äänen, joka sanoi: "Tule armahaiseni!"

Suljin kirjani, avasin ikkunan ja katsoin ulos.

Näin suuren, suovärisen puhvelin seisomassa joen rannalla tyynine, kärsivällisine silmineen; ja nuoren puhvelin polvistuvana vedessä ja pyytävänä sitä uimaan.

Hymyilin huvitettuna ja tunsin suloisen henkäyksen sydämessäni.

 

[63]

Miksi kuiskit niin hiljaa korviini, oi Kuolema, minun Kuolemani?

Kun kukkaset putoavat illan suussa ja karjat palajavat omettoihinsa, hiivit hiljaa minun vierelleni ja puhut sanoja, joita en tajua.

Näinkö täytyy sinun etsiä ja saavuttaa minut uneliaan muminan ja kylmien suuteloiden opiumilla, oi Kuolema, minun Kuolemani?

Eikö häitämme seuraa mitkään komeat juhlamenot?

Etkö tahdo kiinnittää seppeltä ruskeisiin, kihariin kutreihisi?

Eikö ole ketään, joka kantaisi lippua sinun edessäsi ja eikö yö ole punaisten soihtujen loimosta valaistuva, oi Kuolema, minun Kuolemani?

Tule rauskuvine raakunkuorinesi, tule unettomassa yössä!

Pue minut karmosinipunaiseen vaippaan, tartu käteeni ja ota minut!

Valmista valjakkosi kärsimättömästi tömistelevine hevosineen oveni eteen!

Kohota huntuni ja katso minua ylpeästi silmiin, oi Kuolema, minun Kuolemani!

 

[64]

Tulemme leikkimään tänäyönä kuoleman leikkiä, morsiameni ja minä.

Yö on synkkä, pilvet taivaalla oikulliset ja aallot merellä raivokkaat.

Olemme jättäneet untemme vuoteen, sysänneet auki oven ja päässeet ulos, morsiameni ja minä.

Istumme keinussa ja hurja myrskytuuli meitä takaa tuudittelee.

Morsiameni syöksyy ylös pelolla ja riemulla, värisee ja kietoutuu rintapieliini.

Kauan olen häntä hellästi säilyttänyt.

Laitoin hänelle kukkaisvuoteen ja suljin ovet estääkseni kiusallisen valon hänen silmiltään.

Suutelin häntä somasti suulle ja kuiskin armaita sanoja hänen korviinsa, siksi kuin hän puoliksi tointui raukeaan riutumukseen.

Hän oli haihtunut epämääräisen sulouden pohjattomaan terheneen.

Hän ei vastannut kosketukseeni, lauluni eivät voineet häntä herättää.

Yöllä on myrskytuulen viesti vierinyt meille.

Morsiameni värisi ja nousi ylös, hän tarttui käteeni ja tuli ulos.

Hänen hapsensa lentävät tuulessa, hänen huntunsa hulmuaa, hänen kukkakiehkuransa kahisee hänen povellaan.

Kuoleman henkäys on kutsunut hänet elämään.

Me seisomme silmä silmää, sydän sydäntä vasten, morsiameni ja minä.

 

[65]

Viheriäisten ja keltaisten riisivainioiden yli luovat syksyn varjot pilviään, joita nopsa-askelinen päivä ajelee.

Mehiläiset unohtavat imeä hunajaansa; valon juovuttamina ne liehuvat ja surisevat kuin hullut.

Sorsat joen saarissa hälisevät ilosta tyhjän takia.

Älkää antako kenenkään palata kotiinsa tänä aamuna, veljet, ainoankaan ei työhön!

Valloittakaamme hyökkäyksellä sininen taivas ja ryöstäkäämme aarteet avaruuden!

Nauru kulkee ilmassa kuin vaahto virralla.

Veljet, tuhlatkaamme aamumme arvottomiin lauleloihin!

 

[66]

Ken olet lukija, joka luet laulujani vuosisatoja tämän jälkeen?

En voi lähettää sinulle yksinäistä kukkaa tämän keväämme runsaudesta, en yksinäistä kultajuovaa pilvien korkeudesta.

Avaa ovesi ja katso ympärillesi!

Kokoa tuoksuvia muistoja kukkivasta tarhastasi, vuosisatoja sitten kuihtuneiden kukkien muistoja!

Tunteos sydämesi ilossa elävä riemu, joka lauloi eräänä kevään aamuna kaiuttaen hilpeät säveleensä halki vuosisatojen.

.

loppu   [Loppu.]