Sivut 242 - 316

[1]

Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun palavin toivoni oli paeta hänen kanssaan. Sen täyttyminen ei ollut todennäköistä, Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla. Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta, sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: Et tribuit eis petitionem eorum.¹⁾ Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.

Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita Télémaque meille kuvailee ja jotka keskustelevat Elysionin kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajatuksi murhamieheksi, joka oli tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut luopua henkinäyistään, hän lisäsi:

– Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän tietysti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla jonkun ilmanhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa, että asianlaita on niin, kunhan teidän viedä hento neronne on varttunut voimassa ja kauneudessa.

– Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon mestarini. Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, varma, ettei hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä ilman hengen kanssa. Hän on kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan, eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Pariisissa ja maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo herra? Häntä liehitteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korun, yhtenä päivänä lothringenilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myös nenäliinan, viuhkan tai lippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki Saint-Germainin markkinain jalokivimyymälät ja liinavaatekaupat. Vihdoin, nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua. Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää rakastajan syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa teille, oli mustasukkainen moukka. Hän vihastui eikä voittanut sillä mitään, pikemminkin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra Mariette oli vaikutusvaltainen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen Quonianin nimelle. Sillä välin eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki vaimoineen huonoihin kärryihin ajaakseen Porcherons'iin. Mutta tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun Marietten asettamat santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin. Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näinikään:

Viisas mies ei kukaan
kuin puoleksi silmäänsä avaa,
hän mieluummin muodin mukaan
kuin Mississipillä havaa.

Ja se olikin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, ei puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius olisi kertonut sen, niin se olisi parhaiden miletoslaisten tarujen veroinen. Nykyaikaiset kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja murhenäytelmän alalla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja latinalaisia pikkukertomuksen ajalla, niin ei syy ole ainakaan Pariisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa aineistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna, loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia, jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa seitsemästä sakramentista, jota on ylenkatsottava.

– Sitä en kiellä, vastasi hra d'Astarac. – Mutta tuo rouva Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi seurustellut jonkun ilmanhengen kanssa, kuten Semiramis, Olympias ja suuren paavi Sylvester II:n äiti.

– Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, – te puhutte meille aina ilmanhengistä ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan nähnyt niitä?

– Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, – vieläpä lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.

– Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, – se ei riitä vielä todistamaan heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on näkymätön kuin se iäinen Alkulähdekin, jonka säde se on.

– Oh, virkahti hra d'Astarac, – en tietänyt, että olitte niin suuri ajattelija ja niin ylevä henki.

– Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, – jolloin sieluni on raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja se on erikoisesti kiihottanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani kyllin voimakas karkottaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat, ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi, jalo herra, nuo ilmanhaltijat eivät ole muuta kuin teidän omia aivohöyryjänne.

Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:

– Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?

– Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, – uskovani piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa, ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin, taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa, että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhottavampaa kuin kaikki nuo pirunkuvaukset, joilla kapusiinit pelottelevat kilttejä naisia.

– Huomaan, sanoi hra d'Astarac, – että te pyritte ajattelemaan kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi, te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin ilmanhenget ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuuttunut teidän tapojenne puhtaudesta, en ole johdattava teitä salamanterien poluille. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä, että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he syöksisivät meidät perikatoon, kuten teologit uskovat, nimitellen heitä piruiksi, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat maallisia ystäviään kaikelta vaaralta. Voisin esittää teille lukemattomia esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni aihettani tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka sanoi hänelle: "Hyvä rouva, antakaa tutkia tarkoin miesvainajanne pukuvarasto. Eräiden housujen taskussa on kirje, joka voisi, jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän molempien hyvän ystävämme. Hakekaa käsiinne se kirje ja polttakaa se!" Rouva de Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei jäljellä ollut mitään ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle. Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut, entisen muodin mukaan nyörirei'illä varustetut. He toivat ne marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli tarpeen hra des Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen teihin ja joka varmaan käy niin oppineen miehen sydämeen kuin te olette. Teille on epäilemättä tuttua, että Dijonin akatemia on tuottanut monta etevää henkeä. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella. Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden, turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä, hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla kolmella erinomaisella selityksellä, joiden avulla ne tulivat täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistiin nuo viisi säettä, siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa. Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa. Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä Pinciaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemana toisintona.

Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt katseensa apotti Coignard'iin nauttiakseen sen menestyksestä.

Kunnon mestarini hymyili.

– Ah, jalo herra! hän sanoi, – huomaan äsken olleeni kyllin itserakas toivoakseni turhia ja että teitä on mahdoton saada luopumaan harhakuvistanne. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut meille sangen nerokkaan ilmanhaltijan, ja minäkin tahtoisin yhtä kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manatakseni tarpeen tullen esiin jonkun kirjastonhaltian, tietysti yhtä taitavan kuin Dijonin keiju.

Hra d'Astarac vastasi vakavasti:

– Sen salaisuuden, herra apotti, – voin uskoa teille mielelläni. Mutta minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos ilmaisette sen maallikoille.

– Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. – Minua haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä, sillä minä en usko haltioihin. Opettakaa minua siis, jos suvaitsette.

– Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. – Tietäkää siis, että jos tahdotte avuksenne jonkun haltian, teidän ei tarvitse muuta kuin lausua tuo yksi ainoa sana: Agla. Siinä silmänräpäyksessä lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte tietysti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen. Mitä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he haihtuivat, ehtimättä tuskin muodostua. Ette te eikä teidän oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi levittäkö sitä. Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli levittänyt heidän salaisuuksiaan.

– Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. – Sepä omituista!

Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.

– Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, – nousta tuohon majesteetilliseen kirjastoon, jossa olen nauttinut niin karuja hekumoita ja jota en ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän hämärtyessä Bergères'in torilla.

Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin onneton kuin rikollinen.

Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla miekallaan. Mutta tuo aie kaikkosi minusta yhtä pian kuin oli tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten telkkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.

Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni, sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin sen uudelleen ja kostutin sen kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo uskoton on tekevä samoin.

Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen paperilapun, jolle kömpelö käsi oli kirjoittanut muutamia sanoja. Minua odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus: Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntä viiltävällä äänellä:

– Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille, kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on hra poliisiluutnantti antanut pidättää neiti Cathérinen, poliisit ovat vieneet hänet sairaalaan ja hänet lähetetään Amerikkaan asti saattueen mukana. Olen saanut siitä tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin Cathérinen vankkurit vierivät sairaalaan, pääsi sieltä itse, oltuaan pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen tulee, lähetetään hänet saarille ikuisiksi ajoiksi.

Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä. Koetettuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään muuta sanottavaa minulle.

– Ah, herra Jacques, hän vastasi, – pääasian minä olen jo uskonut teille ja loppu liihottelee päässäni kuin Jumalan henki vetten päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana, ennen kuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle, jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää kolkutinta jättääkseni palvelijalle teille osoittamani kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia on juuri siinä, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin. Ah, Cathérine sairaalassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän uskontomme on tosi ja kuningas Daavid on oikeassa, kun hän sanoo, että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on sairaalassa. Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine sairaalassa!

Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista vanhemmistani.

– Herra Jacques, hän vastasi, – juuri he lähettivätkin minut teidän luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari Léonard'in, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko Saint-Jacques-kadun Pienestä Bakkoksesta aina Kolmeen neitseeseen saakka. Mutta siitä saakka kun tuo poppamies astui sinne jalallaan, ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä, siitä saakka kun tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde. Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä, että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on katoavaista ja hän juo suunnattomasti.

Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.

– Jumala, vastasi hän, – joka suvaitsi saattaa murheelliseksi Raakelin Ramassa, on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari Léonard'ia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on sallinut useimpien lintupaistin ja piiraiden ostajien siirtyä rouva Quonianin tyttären luo, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella. Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus, että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuodeksi, kahdeksi kalkkia polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle. Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden, kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja verenvuodatukset. Mutta, ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä ollenkaan ja hänet vietiin sairaalaan. On hirmuista sitä ajatella!

Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen itkeä.

Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut, sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergèresin torille saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.

– Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, – he tahtoivat viedä isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon, sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan. Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan minua Kolmesta neitseestä, jossa olin kerjuulla munkkikuntani pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.

Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me olimme ehtineet jo Neuillyn sillan yli.

Noustessamme tuota aika jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle, jonka jalavat jo näkyivät siimiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla äänellä:

– Teidän rouva äitinne, hän sanoi, – käski minua nimenomaan varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. – Ja kuinka luulette minun löytävän mitään, sen jälkeen kun Cathérine on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaiden pukunukkien kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään Amerikkaan, jossa hän voi kuolla kuumetautiin tai villit ihmissyöjät syödä hänet.

Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli selkoselällään.

Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.

– Veli Ange, sanoin hänelle, – te puhuitte minulle äsken jostakin pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle annettavaksi.

– Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku veli, – ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä enää, missä se on. Mutta olkaa varma, herra Jacques, että se ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni vuoksi.

Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut kadottanut sitä ja että ellei hän heti paikalla löytäisi sitä, rupeaisin itse auttamaan häntä sen etsimisessä.

Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja Chartresin mustan Neitsyen kuvalla Ieimatun mitalin, jota suutelin kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi pari kolme, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.

– Ne ovat siunattuja, hän sanoi, – tepsiviä niin kuoleman vaarassa kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva, jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä olen.

Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä nelivaljakkoiset berliiniläisvaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa viertotielile, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat berliiniläiset, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan mäkeä ylös. Jahel vierellään, pukeutuneena matkaviittaan ja joukko kääröjä kainalossa. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän tullessaan kuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis ystävättäreni, kooten hameensa palloksi, kiipesi kuomuun hra d'Anquetilin auttaessa takaapäin.

Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:

– Seis, Jahel! Seis, herra!

Mutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta, jonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka astinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun hämmästyneenä.

– Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki rakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin vedonlyönti.

Mutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia, samalla kun veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven eteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhän Rochuksen kuvia, lukuja, joita oli luettava hevosia kengittäessä, ynnä rukousta rokkotautia vastaan, vedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.

Olisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei kunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen suureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.

– Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, – ja matkustakaamme me kaksi tässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua, Paistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme ilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin kanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude etsii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hän on vaikutusvaltainen mies: hän lainaa rahaa kuninkaalle.

Vaunut vierivät jo tietä. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni vaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.

Minä hautauduin patjoihin.

– Ah, herra apotti! huudahdin, – te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli koiminkertaisten telkkien takana.

– Poikani, vastasi kunnon mestarini, – tuo ei ollut mikään ehdottomasti luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan mustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu, he hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä, naisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet ihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo Apuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat suolanrakeiden tapaan sirotettuina. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo viekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin on tehnyt tunnetuksi Euroopassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle: "Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät eräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista ikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat, että se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän pitkä jättiläinen, joka kantoi päänsä päällä neljällä rautalukolla suijettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla, että he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun haarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja asetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten hän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen jalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja taivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levätessään nousi kirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin kuningattarella. Hän kohotti päänsä ..."

Tässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.

– Ah, herra apotti! huudahdin, – mitä luulette Jahelin ja hra d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun alla?

– En tiedä, vastasi kunnon .mestarfrii. – Se on heidän asiansa eikä meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen, sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään, että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän kuiskasi heille matalalla, mutta ilmeikkäällä äänellä: "Tulkaa heti alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti heidät hiukan syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että hän oli valmis antautumaan heti heille kummallekin. He suostuivat hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä, ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä, mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle, missä hän asui, otti sieltä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia ja näytti niitä ruhtinaille. "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen osoittanut samaa suosiota kuin teille. Niitä on tarkoin laskien yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä. Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksenne, että saisin satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa, että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien takana, kuin Euroopassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää, enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä. Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mordokain valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy itämaiseen petollisuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä hehkuvan raukkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän koettelemukset ovatkin paljon kuolettaneet minussa lihallisten ilojen tuntoa. Tuskasta, minkä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit toimintaa, joka kylläkin on epäsäännöllistä ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden kanssa, mutta itsessään samantekevää, tai joka ei ainakaan lisää huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani, me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken inhimillisen siveyden aikujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut vahinko jättää niin kaunis tyttö pitemmälti tuolle vanhalle huppanalle. Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää. Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitä paitsi elämä on yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.

Näin puhui kunnon mestarini, maantien jalavien vilahdellessa ohitsemme. Varoin tietenkin vastaamasta hänelle, että hän vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän tietämättään pisti sormen haavaan.

Meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Juvisy, jonne saavuimme sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin takan nurkassa, jonka hekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine viehättävine yksityisseikkoineen oli selvästi muistissani. Hra d'Anquetii nojasi kyynärpäätään tuolin selkämään, istuen käsi poskella. Hän nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö tämän ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos antamaan käskyjä. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.

– Ah, Jahel, huudahdin, – olen hyvin onneton! Te olette pettänyt minut, te ette enää rakasta minua.

– Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän kääntäen minuun samettisen, leimuavan katseensa.

– Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.

– Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta hollanninpalttinaisia alusvaatteitani ja sitä koristeelhista hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän teiltä vain hiukan hienotunteisuutta, siksi kunnes hän on täyttänyt lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin linnassa Hietakuoppain luona.

– Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän suosiotanne.

– Tunnen, että niin tapahtuu sangen vähässä määrässä, vastasi hän, – ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla. Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.

– Oh, huudahdin minä, – kuva, jonka ne synnyttävät sielussani on kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne tappaa minut.

Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:

– Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa, Jacques, että minä tahdon liinavaatteeni ja pöytäkalustoni. Olkaa järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.

Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan haukkaamaan, otin ilomiehin paikkani Jahehin ja kunnon mestarini välissä. Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä uhkaavassa vaarassa ajaa täyttä vauhtia levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta yöpyisimme.

Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäihin Jahelin uskottomuuden puhkeavan silloin täyteen kukkaansa. Ja tuo liiankin oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja aaterikkaisiin esityksiin.

Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme Miekkamies nimiseen huonoon majataloon, olimme tuskin syöneet ihlalhista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin surullisena ajoportin kolkkaan, jossa kuskit joivat valkoviiniä ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset oli jo valjastettu vaunujen eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisana ja värisevänä mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehotti lempeästi minua rohkaisemaan mieleni, sillä se, mikä minusta oli niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä hän sanoi, että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tyhmä, ja että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla petetyksi.

– Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. – Kuulen portaista hra d'Anquetilin askeleet.

Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja hopeisen, koristellun liemimaljansa.

Kuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä avoimessa vaununkorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän houkutteleva, sitten kun hän oli saanut kaikki halunsa täysin tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä Miekkamiehen kellarista ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme matkamme ikävää.

Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka, ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja ristien kauppa, jonka nimikilvessä luki Kunto ja rehellisyys. Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli näyttänyt meille.

Kultaseppä tutki niitä tuokion ja loi sitten apottiin tarkastelevan katseen silmälasiensa yli.

– Hyvä herra, hän sanoi, – nämä timantit maksaisivat paljon rahaa, jos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen edes koetinkiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä, jotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös kiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen käytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän vaikutuksen.

Tuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi timanttinsa ja käänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti joutuvan siitä aika hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja saavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä vääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen, kun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen olisivat voineet olla oikeita.

– Poikani, vastasi hän, – Jumala on, säilyttääkseen minut viattomana, sallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta. Myönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan katkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois eloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin puhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi, että menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta ihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua liiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua itselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: "Muista suurta raadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein todistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle lunastukseksi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinun kohdallasi, vaikka huomaatkin olevasi kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa, ei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen etkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit sinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta ei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä paratiisissa?" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat hengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt sopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata majataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kylän viiniä kuskien kanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?

Kannatin hänen ajatustaan. Ja niin me palasimme majataloon ja kohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut kaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pelaamaan pikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliä vielä vaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi kilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella Jahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen mielellään, ja minulle taas nuo keskustelut tuottivat surunsekaista lohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä helpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä valituksilla.

– Ah, Jahel, sanoin hänelle, – meidän hellien hetkiemme muisto ja mielikuva, jotka vielä äsken olivat suurin riemuni, ovat muuttuneet minulle julmaksi kidutukseksi sen ajatuksen takia, että te olette nyt toiselle sitä samaa, mitä ennen olitte minulle.

Hän vastasi:

– Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.

Ja kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja soimauksiani, hän sanoi:

– Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään riittävä syy surmataksenne minut sata kertaa päivässä hyödyttömillä huokauksillanne.

Hra d'Anquetil tuli huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä. Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen. Mosaïdelle, että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra d'Anquetil sieti minua vain vaivoin. Sitä vastoin hän oli suuresti ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomaIla hienostuneisuudella. He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisen myötätunnon kasvaessa päivä päivältä. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit vasten toistensa naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat saaneet Seinen rantojen lautturit ja itse Pyhän Nicolauksen sataman jätkätkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan, Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään, ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkin sellaisen hetken perästä nauraen huudahtavan:

– Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini. Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On etsittävä kautta Perchen kreivikunnan hevonen, joka on kyllin vankka teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin olen nähnyt Uzèsin piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän housunne eivät enää lainkaan pysy koossa takaapäin.

Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän repeytynyttä pukua. Hän leikkasi rikki yhden hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsinenäliinan papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan liehittelevänä ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan mielenkiintoa, joka ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla, jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perusteella, antoi heidän tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis antamaan anteeksi kaikki heikkoudet, eikä lyönyt laimin kuitenkaan mitään tilaisuutta ilmaistakseen heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.

Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbard'iin me pysähdyimme eräälle kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvaamana, maalarin, joka oli huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.

– Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, – nähkää nuo muurit, nuo tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä. Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelynaiheena, joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita, vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samasta kurjasta ja kunnianarvoisesta Aadamista, joka on kaikkien meidän alhaisimpienkin vaistojemme jalo alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa sitä muille. Nälkä hallitsee ihmiskuntaa. Saattaisin sanoa muuten, vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo villit olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa tai syleillä toisiaan raivokkaasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina, jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen lihanhimon. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia, joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä, ja jonka ydin on, että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan. Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren pukemanakin varoo tarkoin verhoamasta ruumiillisia etujaan, ellei hän samalla voi niitä erinäisillä taitavilla keinoilla liiaksikin korostaa. Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi epätoivoon, jos taito hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon, ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle luonnolleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut ostamaan turvallisuutensa tuolla hinnalla. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu ja teilauspöytä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takia. Mutta varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa, emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä, hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on, että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta, ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana tulee olla usko Jumalaan. Eräs piispa, kuuluisa osallisuudestaan vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän raamatun opetuksen kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä, on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatuksenjuoksussaan, Tuomarien kirjan ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä. Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen arvovaltaansa, ei ole enää Joosuan, Saulin ja Daavidin kaupunki, vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis kumartaa farisealaista. Oh, hyvä herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Amphion perusti luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina ruhtinaina!

Sillä aikaa kun me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan, levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.

– On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.

– Tuo sääli, sanoi hra Coignard, – sopii teille, hyvä neiti, kuin koru. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen, hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomalnen käsitys siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni noiden inhottavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa, joihin se sitä paitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin teidän oma lihanne on kerran mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän silmissänne profeetoiksi, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte, neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo kaulapaiseinen nainen juuri sieppasi tomusta ja jota hän nyt ilosta hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalllimpi kuin helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle. Jos me ymmärtäisimme oikein hengelliset ja todelliset etumme, meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat aarteistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.

Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.

Noin kolmen peninkulman päässä Montbard'ista meni poikki yksi vetohihna, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan. Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa kun tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut mahdollista, veti Jahel sangen kiihtyneenä minut syrjään ja kysyi, enkä nähnyt ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin todellakin jonkinlaiset keskiaikaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli varsin naurettava ja eriskummallinen.

– Tuo rottelo, lisäsi Jahel, – on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin. Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvot, jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö siinä ole korkea ja kapea kuomu? Se muistuttaa vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Pariisiin tapettuaan portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytetään eräässä Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän sulki minut kammiooni purkaen suustaan pelottavia manauksia hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä ikkunanpielessä riippuvat lakanat, joiden avulla minun onnistui pujahtaa tieheni tavatakseni teidät ja paetakseni teidän kanssanne.

– Hra d'Anquetilin kanssa, te tahdoitte sanoa, Jahel.

– Kuinka pikkumainen te olette? Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä? Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.

– Olkaa varma, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.

– Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. – Minua pelottaa.

– Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä, raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala ja hehrealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.

– Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. – Hän ajattelee vain minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa. Hän rakastaa tavalla ...

– Tavalla?

– Kaikilla tavoilla ... Lyhyesti, hän rakastaa minua.

– Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä, joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko totuus, Jahel!

– Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!

– Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?

– Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne sen mukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä. Teille on uskoteltu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippui kokonaan minusta, etten käynyt teidän silmissänne salamanterista.

– Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne ...

– Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee, että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä, kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta, mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minut johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita vaIheita sielun kuolemattomuudesta.

– Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jonka minussa herätti vieläpä hänen kovuutensa, – ah, minulta ei puuttunut mitään teidän vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä teiltä puuttui ollaksenne siellä onnellinen?

Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.

Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti puoliaan lasi kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa tuo aatelismies oli aivan kykenemätön.

Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäydyin olkien päälle pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kun Jahel yömyssy päässä tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä, mutta hän vaiensi minut viemällä sormen suulleen.

– Sht! hän sanoi. – Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai kaupunginlähetti. Hän nukkuu Nooakin unta tuolla alhaalla.

– Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.

– Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?

– Ei kukaan muu. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.

– En ole kauan tietänyt sitä itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.

– Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.

Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.

Hiljaisuus ja hämminki lisäsivät hermojeni raivoisaa jännitystä. Yllätys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin sairaalloinen mustasukkaisuus kiihottivat halujani. Hänen lihansa kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä hekuman kuiluja, jotka olivat lähellä tuskaa.

Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksellisesti, ja soimasi minua vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.

– Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. – Pitäkää varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja rakastaa rajattomasti minua.

Vaunumme olivat vierineet tunnin ajan, kun Jahel vilkaistuaan ulos vaunujen ikkunasta sanoi minulle:

– Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.

Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut nähdä mitään.

Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän kyllä erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat ihmiskasvoja.

– Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.

– Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.

Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli niin typerästi nauraa, ja sanoi:

– Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä ajavat takaa meitä ja he ovat naamioidut.

Ilmoitin hra D'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään hänet rauhaan.

– Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän huudahti, – minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea tiellä teidän tuosta kiihtymättä?

Jahel sanoi minulle matalalla äänellä:

– Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on koituva meille onnettomuus. Minulla on aavistus siitä, eivätkä aavistukseni ole koskaan pettäneet.

– Tahdotteko uskotella minulle, että teillä on ennustuksen lahja?

Hän vastasi vakavasti:

– Minulla on se lahja.

– Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. – Sepä harvinaista!

– Te laskette leikkiä, hän sanoi, – ja te epäilette, koska te ette ole koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi olla teidän mielestänne?

– Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.

– Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi varmasti.

Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski kuskeja laskemaan täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.

Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi heille yhden mieheen niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.

Kuskit välittivät hevosiin viinin antaman vilkkauden.

– Voit olla varma, Jahel, hän sanoi, – että tällä vauhdilla mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä saavuta meitä.

– Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.

– Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.

Me näimme oikealla kädellä viinitarhojen vuorenrinteillä vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky me ylitimme Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen toisella puolen olevalla kukkulalla, jonka huippua upean, linnantapaisen luostarin muurit seppelöivät.

– Tuo tuolla, sanoi apotti, – on niitä lukemattomia benediktiiniläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on kuin jalokivillä kirjailtu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista, että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin minäkin jossakin niistä viettänyt syrjäistä, iloista ja lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin ja tapojen puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benetiktiiniläistä. Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteesta näissä huojuvissa vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä tietä halkovaan pyöränuraan, tai johtuneeko enimmin iästäni, joka on levoton ja vakavien ajatusten ikä, mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on kutsuva minut pois tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia, erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarantumin vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson parhaaksi tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katselemalla. Mutta se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän puuttunut minun elämästäni. Jos onnistun, kuten toivon, pääsemään nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella sanalla Agla ...

Samassa tuokiossa kun kunnon mestarini lausui tuon sanan, tuntui tuima sysäys ja me syöksähdimme kaikki neljä satavien lasipalasten sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi kaartinupseerin tavalla hirttävänsä kaikki kuskit. Päästyäni irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta. Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen me kaikki kolme vedimme Jahelin kumollaan olevan kuomun alta. Hän ei ollut ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli korjata tukkalaitettaan.

– Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, – pääsin yhdellä hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo valmistanut sen perikatoa.

Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.

– Nuo roistot, hän sanoi, – ovat todellakin saattaneet ne kauniiseen tilaan. Jo autetaan ylös hevoset, vaunut menevät muruiksi. Apotti, ne eivät kelpaa enää muuksi kuin tikkupelin tikuiksi.

Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lautasten, harjojen, reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:

– Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä miekallani!

– Jalo herra, sanoi apotti, – eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka hevosten alta, jonne hän on hautautunut?

Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta näimme onnettomuutemme laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi hevosista ontui.

– Hankkikaa tänne vaunuseppä, sanoi hra d'Anquetil kuskeille, – ja kaiken on oltava valmis tunnissa!

– Täällä ei ole vaunuseppää, vastasivat kuskit.

– Kengitysseppä.

– Täällä ei ole kengitysseppää.

– Satulaseppä.

– Ei ole satulaseppää.

Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen hevosten hinaaman matkaveneen vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.

– Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.

– Ainakin pari peninkuimaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan pudonnut kuski, – ja neljän peninkulman päässä Mâconista.

Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:

– Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.

– Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.

Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hotaisivat aina toistensa kaulaa. Me lähestyimme vaunuja, jotka kyyhöttivät murheellisesti kyljellään.

Pieni kuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:

– Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella, joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun hattuni on tuon kaiken alla.

– Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.

– Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi, sanoi pieni kuski.

– Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla matkalaukkunsa päällä.

– Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini, – voisi olla ilman niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Siitä minun täytyy päästä varmuuteen heti kun vaunut on saatu ylös. Myöskin olen huolissani Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten mukana olin kätkenyt patjojen alle.

– Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. – Minulla on kortit liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?

– Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. – Jumala ei ole antanut turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen puijaaminen sopii erikoisesti mietiskelevälle luonteelleni, ja Orne-joki on nähnyt usein minut kavala vapa kädessä ja tuumimassa iäisiä totuuksia. Älkää olko ollenikaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kiinnittävistä nuppineuloista, teen pian siitä ongenkoukun, jolla kalastan virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin tuoda teille pari kolme nuorta karppia, jotka me paistamme risuvalkealla.

– Huomaan, sanoi Jahel, – joutuneemme villien asemaan. Mutta minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme vahingoittua. Ja sitä en tahdo.

– Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. – Maksan teidän neulanne suudelmalla, neiti.

Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.

Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden. Lähetimme yhdellä hevosella pitkän kuskin, joka ei sylkenyt enää verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.

Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurella oli monia syvennyksiä. Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa kun kuriirina lähetetty kuski palaisi Tournus'sta. Toinen kuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi oli nilkku, puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja mietiskelijän taipumustensa vuoksi kuin tarkoituksessa hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil, joka jäi Jahelin ja minun kanssani luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen hombrea, joka hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin seikkaileville henkilöille kuin me sillä hetkellä olimme. Ja tosi on, että meidän pieni seuramme siinä tilassa, yön hämyssä, aution tien varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään hauskuuttavat. Me pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua, kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon. Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä, viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas kuningas oli kuvattuna roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin taitava oli tuo erinomainen mies pienimmissä kuten suurimmissakin yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan nuo kalanpoikaset hiillokselle:

– Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo Ilmestyskirjan aikaiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu. Ne olivat pysähtyneet jonkin matkan päähän meidän vaunujemme taa. Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kun minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä suuresti keventämään.

– Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.

– Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, – tuo matkue ei ole lähtenyt liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin kuulla se.

– Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.

– Tämä yö, sanoi apotti, – näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista pyörä ei ole rikkunut ja joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne siellä tekisivät?

– Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.

– Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, – muistuttaa yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa. Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan, onko vaunuissa jotakin jäljellä mukaan otetuista ruokatavaroista, ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti, saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.

Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen tielle, emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.

– Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, – muistuttaa minulle yötä, jonka vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta, että olen palvellut Villarsin johdolla ja ottanut osaa kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet mitään. Se on sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan kahdentoista miehen kanssa ...

Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensunteistaan Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka jälkeen hän huudahti:

– Tuo apotti-hirtehinen ei palaa! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä kaiken viinin, mikä oli jäänyt vaununlaatikkoon.

Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon mestariani, ja nousin lähteäkseni auttamaan häntä. Kuu ei paistanut sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet tunkeutua.

Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei tuntunut lähtevän ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:

– Mikä teidän on? Miksi huusitte?

– Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan uudella äänellä. – En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä, Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä. Hän löi minua nyrkiilään.

– Nouskaa, sanoin, – nouskaa ylös, kunnon mestarini.

Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan.

Koetin kohottaa häntä ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.

– Te vuodatte verta?

– Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin, että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen, etten enää toivu siitä.

– Kuka löi teitä, kunnon mestarini?

– Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä? Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta, Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin määritellä ... Hyvä Jumala, sen täytyi tapahtua! Mutta miksi juuri nyt? Siinä salaperäisyys! Adjutorium nostrum in nomine Domini ... Domine, exaudi orationem meam ...

Hän rukoili jonkin aikaa matalalla äänellä ja sanoi sitten heikosti:

– Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet haavan olevan? Selästä tekee enimmän kipeätä ja minusta tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni haihtuu minusta.

Näin kuiskaten hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan pieni ja siitä vuoti vain vähän verta. Revin kalvosimeni rievuiksi ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.

– Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.

– Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. – Apotti Coignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.

– Totta on, lausui hra d'Astarac, – että Mosaïde on saapunut tänne vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja että minä olen seurannut häntä, kehottaakseni teitä, poikani, palaamaan toimeen minun kattoni alle. Eilisestä saakka me seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas kärryistä, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi, kuten hänellä on kyky ja mahti. Mahdollisesti hän on jo näyttäytynyt sisarentyttärelleen kirotakseen tämän: sillä se oli hänen tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut, poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistaakseen häntä siitä, että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä.

– Ah, jalo herra! huudahdin minä, – samantekevä, ovatko sen tehneet keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!

– Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti hra d'Astarac. – Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi minun helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi välttää heidän vääjäämätöntä kostoaan.

Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel, jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava kuski.

– Mitä nyt? kysyi Jahel. – Hra Coignard voi pahoin?

Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi hänen hengittää hajusuolaa.

– Neiti, sanoin minä, – te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on tappanut hänet.

Hän kohotti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset kasvonsa ja sanoi:

– Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö aiheuttamatta onnettomuuksia?

– Ah, vastasin minä, – on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me olemme kadottaneet miesten parhaan.

Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtiustaan ja vaipui jälleen tainnoksiin.

Kuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.

– Menen hakemaan, hän sanoi, – säyseimmän kolmesta jäljellä olevasta hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen, joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella, neljä kyytiväliä tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun morsiameni asuu. Sekin poika poloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki. Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä hajusuolalla. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään, kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama ... Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hakemaan hevosta.

– Tuo tolvana on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. – Olen nähnyt Italiassa kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on kehitetty äärimmilleen. Mutta suvairtkaa te, Paistinkääntäjä, esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.

– Ah, hyvä herra, vastasin minä, – pitäkää esittelyä jo tapahtuneena. Minä en voi nyt ajatella muuta kuin kunnon mestarini auttamista.

– Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.

Hän lähestyi d'Astaracia ja sanoi:

– Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan teille siitä hyvityksen.

– Herra, vastasi hra d'Astarac, – minulla ei, luojan kiitos, ole suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.

Kuski palasi samalla hevosta taluittaen. Kunnon mestarini oli hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet. Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen, hra d'Anquetil toiselta. Kuski talutti hevosta ohjaksista ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata viinitarhan polkua, menetti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen liike huojutteli, viimeisetkin jäljellä olevat voimansa ja pyörtyi uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja kantaa käsin häntä. Kuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden saartamalle polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalla kädellä Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan. Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.

Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu, jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.

Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja kysyen välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissä ja selässä. Eräs heistä sanoi Jahelille, että Gaulard, joka asui torin varrella, piti tallia ja majataloa.

– Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, – asuu talossa, jonka kilpenä on parturin lautanen. Hän näkyy juuri astuvan ulos ovesta mennäkseen viinitarhaansa.

Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä sen vuoksi oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.

Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässä ja sen päällä huopahattu, levitti hänen käskystään lakanat matalan kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin ja saamaan hänet levolle. Sitten hän meni pappia noutamaan.

Sillä aikaa hra Coquehert tutki haavaa.

– Kuten näette, sanoin minä hänelle, – se on pieni ja siitä vuotaa vain vähän verta.

– Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, – eikä lainkaan miellytä minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja vuotaisi paljon verta.

– Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, – että teillä ei ole niinkään huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi. Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä pikemmin peräruiskun käyttäjältä?

– Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. – Mutta minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon tutkia tämän.

– Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.

– Kärsivällisyyttä! sanoi hän. – Täytyy ensin pestä se, ja minä odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.

Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja sangen kovalla äänellä:

– Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä on olluit pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.

– Mitä sanotte, kunnon mestarini?

– Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. – Tulkitsen tunteita, jotka ovat tilani mukaisia.

– Vesi on lämmintä, sanoi parturi. – Pitäkää tätä vatia vuoteen vieressä. Tahdon pestä haavan.

Sillä aikaa kun hän siveli kunnon mestarini rintaa lämpimässä vedessä kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessä.

– Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. – Olin menossa viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta, jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin täytettävä Jumalan tahto.

Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:

– Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä viinitarhaani? Valkeat rypäleet voivat odottaa, ei ole paha, jos ne hiukan mätänevätkin, ja pikkuinen sade tekisi viinin vain runsaammaksi ja paremmaksi. Mutta punaiset on heti korjattava.

– Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. – Minulla on tarhassani rypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet auringolta vain pilaantuakseen sateessa.

– Ah, sanoi kirkkoherra, – kosteus ja kuivuus on kaksi viinitarhurin vihollista.

– Juuri niin, sanoi parturi. – Mutta nyt on tutkittava vamma.

Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.

– Oh! Pyöveli! huusi potilas.

– Muistakaa, sanoi kirkkoherra, – että meidän Vapahtajamme antoi anteeksi pyöveleilleen.

– He eivät olleet partureita, sanoi apotti.

– Se on ilkeästi sanottu, virkahti kirkkoherra.

– Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon .mestarini. – Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut minut toisen kerran. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.

– Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra

– Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, – olla siitä välittämättä. Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain hourivat.

– Coquebert, sanoi kirkkoherra, – tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy ymmärtää sairaita, silloin kun he tunnustavat syntinsä, sillä moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin hänelle.

– Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.

– Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. – Hra apotti Coignard, minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.

– Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, – tulee hänen siinä nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä viinitarhaani?

– Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. – Haava ei tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.

– Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. – Kiittäkäämme Jumalaa, poikani, että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja ohimenevä. Tulee olla aina valmis jättämään se.

Kunnon mestarini vastasi vakavasti:

– Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omistaa kuin ei omistaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.

Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:

– Vielä paremmin kuin puvustanne ja housuistanne, jotka näen tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän vihkimyksen?

– Hän on pappi, sanoin minä, – hän on jumaluusopin tohtori ja kaunopuheisuuden professori.

– Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.

– Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan alainen.

– Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, – mutta paljon nuorempi ja vähemmän maineikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä olen pappina.

Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivän levollisesti. Jahel tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra Gaulardin majatalosta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella juhlallisuudellaan:

– On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat. Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja saaneet teidät vihdoin jättämään taloni.

– Ah, jalo herra, vastasin minä, – tosi on, että olen jättänyt talonne ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta minua ahdistavat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on murhattu. Se ei ole harhakuva.

– Olkaa varma, jatkoi suurmies, – että keijut, joiden salaisuudet hän on ilmaissut, ovat haavoittaneet onnetonta apottia kuolettavasti. Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä, jotka näiltä oli jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja varomattomasti lausuttu sana Agla ovat heitä enimmän suututtaneet. Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota helposti vihastuvaa väkeä heidän kostossaan. Olen yliluonnollista tietä ja myöskin Kritonin kertomuksen välityksellä saanut tiedon tuosta pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille, millä salamanterit, keijut ja vuorenhaltiat kypsyttävät aamukasteen ja muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.

– Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon kauhean Mosaïden kädestä.

Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka vaatimalla vaati minua lakkaamaan moisista puheista.

– Mosaïde, lisäsi hän, – on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään. Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli kokonaan jo irstauden pauloissa, hän katsoi paremmaksi hylätä hänet ja kirota hänet Globien, Tähtipyörien ja Hesekielin petojen nimessä. Sen juuri hän teki minun omien silmieni nähden noissa kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää.

Olin vaiti moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.

– Miksi, hän sanoi, – te ette salli filosofin mielipiteiden valistaa itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle? Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on määrältään pienempi kuin minun, eroamatta siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen, ettekä etsi kylliksi ihannetta ja vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä. Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä, niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa ennemmin minulta kaiken tietämisen avain.

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten puhettaan tuttavallisempaan sävyyn:

– Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on ilman erikoista vaivaa vapauttava teidät peikoista, niin pian kuin pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaïden mukana vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehottaakseni teitä palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän, että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa sen jälkeen vitkastelematta minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Pariisia kohti tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.

Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja väsymyksen voivuttamana.

   [Sivut 317 - 352]