Sivut 317 - 352

[1]

Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja tapasin Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena, vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui voimakas punerrus kasvoillaan.

– Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. – Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar Germaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole niistä loukkaantunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.

– Ah! huudahdin minä, – ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.

– Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, – onkin ainoa, mikä tuottaa minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä hetkellä ajatella.

– Ajattelen aina sitä, vastasin minä.

– Minä puolestani, sanoi hän, – en ajattele sitä ollenkaan. Te itse luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.

– Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?

– Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä surettaa. Ja te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa rohtokeitosta apotile, joka herää juuri.

Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurinlaatikkoineen, teki uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin. Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:

– Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei kuole saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään, että hän ei kestä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava on aiheut‘tanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee kirkkoherra.

Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.

– Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. – Sillä madot ja hyönteiset ovat tärvelleet koko sadon, vaikka Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin kulkueen risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna vielä kauniimpi ja polttaa enemmän vahakynttilöitä. Käy varmaan myös välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.

– Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, – sanotaan, että te naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi, ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te, arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.

Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi. Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:

– Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka pukua kannan! hän huokasi vihdoin, kohottaen silmänsä kattoa kohti. – Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta! Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?

Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen hilpeyden, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.

– Tosi on, hän sanoi, – että olen tutkinut muinaiskansojen kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n piispan toinen apulaispappi. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki, joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on käytellä peräruiskua.

– Herra Jumala! mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert – Hänellä on varmaan piru lihassaan.

– Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, – mutta en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.

– Huomaan, sanoi kirkkoherra, – että meillä on oleva enemmän vaivaa kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia, joita en aluksi aavistanutkaan. Hän käyttää papile ja potilaalle tuiki sopimattomia puheenparsia.

– Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.

– Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, – se voi viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia vastaan, joita täytyy asettaa hengellisen säädyn miehelle. Tahdon kuitenkin huomenna palata valmistamaan häntä, sillä minä tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Mutta olen joka tapauksessa hyvin huolissani hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert, muistakaa sanoa sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia, Coquebert!

Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen vuoteessa. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän lepäsi kalpeana, silmät pyörien sanomattomasta kauhusta, väristen ja kalistellen hampaitaan.

– Kas siinä, hän huusi, – on tuo vanha jutku! Hän on Juudas Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olleelle noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet! ... Hän tappaa minut! Minun on kylmä!

Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli liian lämmin.

– Minua janottaa kovasti, hän sanoi. – Antakaa viiniä! Ja kylmää sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.

Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.

– Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebert'ille. – Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon kellonsoittaja, joka mentyään hakemaan kaivosta sinne panemiaan pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Hoi, hyvät herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä saa komentoa toimeen!"

– Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. – Mutta vielä äsken hän puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertia, en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa. Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.

– Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, – missä mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?

– Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, – ei ole mitään uutta minun sielussani. Sillä varokaa sitä mikä on uutta, kuten sanoo Pyhä Krysostomus. Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni taivaltamaan raivaamattomia teitä. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun vikojeni paljous painaa minut maahan.

– Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. – Jumala itse panee sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan sielunne pelastusta?

– Mielelläni, sanoi hra Coignard. – Sillä minun syntini nousevat minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa riippuen.

– Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, – että teillä on niin tarkat silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua niitä vain sisällisesti.

– Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti – että kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme ne. Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra de la Murasdièren?

– En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.

– Siispä tietäkää sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin naisiin menevä.

– Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, – on pirulla erittäin edullinen ote ihmisiin. Mutta mihin te tahdoitte tulla, poikani?

– Sen saatte pian nähdä, sanoi kunnon mestarini. – Hra de la Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?

– En tiedä, vastasi kirkkoherra. – Mutta puhukaamme jostakin muusta,

– Ei suinkaan, sanoi hra Coignard. – Tietäkää, että tuo herra varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.

– Oh! sanoi parturi, – hänen olisi tullut pikemmin pelätä, että hän siittäisi aasin.

– Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. – Mutta nämä asiat eivät ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin mieltäylentävästi!

Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla äänellä:

– Viistoista vietiin nuorta naista
kuningas Ludvigille maistaa,
tillilillilii,
Viisitoista, jotka tempun ties,
tillililli, ties.

– Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, – laulakaa ennemmin jokin kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja pyhittävä teidän sieluanne.

– Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. – Guy Barozai on tehnyt lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:

Kun kylmät tuikki tähdet taivaan,
niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan,
ja aasit, härjät hengellänsä
lämmitti häntä seimessänsä.

Ma tiedän, Franskan maassa moni
on aasi, härkä ynnä koni,
mi ei sen vertaa tehnyt ole,
ei tehnyt Franskan maassa moni.

Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:

– Ma tiedän, Franskan maassa moni
on aasi, härkä ynnä koni,
mi ei sen vertaa tehnyt ole,
ei tehnyt Franskan maassa moni.

Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:

– Mut kauneinta on kertoa,
kun syömättä ja juomatta
noin teki aasit, härjät työtä
tallissa pitkin talviyötä.
Ma tiedän, Franskan maassa moni
käy silkkiloimi aasi, koni,
mi ei sen vertaa tehnyt ole,
ei tehnyt Franskan maassa moni.

Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.

– Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, – on hyvää, on paljon hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme, joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan laupeuteen.

[2]

Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:

– Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. – Nähkää, minkä kuopan hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä on ohentunut.

Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän kaltainen.

– Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, – tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan tuo kunnon kirkkoherra, että ripittäisin itseni hänelle.

Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.

– Viini on korjattu, hän sanoi, – ja sato on ollut runsaampi kuin toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.

Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme hänet yksin kuolevan kanssa.

Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:

– Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kun minä puen päälleni messukasukan ja stolan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää sakaristoon sen pojan, joka auttaa minua joka aamu hiljaisessa messussa, ja järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.

Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti vaikean peiton vuoteen päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän. Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä vihkivedellä täytetyn savimaljan, mihin oli pistetty puksipuun oksa.

Pian me kuulimme apulaisen kellon kilisevän tiellä, sisälle astui ristiä kantava poika ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja minä lankesimme polvililemme.

– Pax huic domui,¹⁾ sanoi pappi.

– Et omnibus habitantibus in ea,²⁾ vastasi apulaispappi.

Sitten kirkkoherra pirskotti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa yli.

Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:

– Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?

– Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. – Annan anteeksi murhaajalleni.

Sen jälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:

– Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi.³⁾

Kunnon mestarini vastasi huokaisten:

– Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne itsessäni mitään hyvää, mikä voisi rohkaista minua siihen? Kuinka kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut loukkaus Sinun lempeille silmillesi?

Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin äänekäs nenänniisto häiritsivät.

Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini viittasi minua tulemaan vuoteensa lähelle ja sanoi heikoila, mutta selkällä äänellä:

– Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden, joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja, sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.

Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi peitteellä, suutelin sitä ja kastelin sen kyynelilläni. Sanoin hänelle, että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja että minä en voisi elää ilman häntä.

Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa epätoivossani. Tuo tila kesti vielä seuraavan päivänkin. Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi salaisuudeksi.

Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää muuta kuin keveä kahina, minkä hänen lakanoita raapivat kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.

Kello kahden ajoissa hän aikoi korahdella. Hänen rintansa käheä ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas kylän raitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä. Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen kasvonsa saivat kuolemassa sen hengen arvoisen majesteetillisuuden, joka oli häntä elävöittänyt ja jonka menetys jää iäti korvaamattomaksi.

[3]

Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.

Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.

Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.

– Ah, sanoi tuo pyhä mies, – tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä, jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja minä puolestani otan tehtäväkseni piirtää suureen, valkeaan kiveen vainajan epitafiumin, teidän määräämienne ohjeiden mukaan. Mutta muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin Jumalan kunniaa.

Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean muodon kirjoitukselle.

– Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, – käyttäen hra Chapellen runoutta esikuvanani.

– Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. – Mutta ettekö ole utelias näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato, jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten. Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.

Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi sommittelemaan ranskalaisia säkeitä. Sitten hän heitti luotaan kynän, paperin ja mustetolpon.

– Paistinkääntäjä, hän sanoi, – olen saanut syntymään vain kaksi säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat sellaisina kuin olen keksinyt ne:

Tässä lepää herra Coignard,
kuolla kaikkien täytyy maar.

Vastasin hänelle niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne eivät vaatineet kolmatta.

Kulutin koko yön sepittäen latinankielistä hautakirjoitusta. Siitä tuli tämännäköinen: