Laulut 34 - 66

34. Vaalilaulu

[–.]

Nyt ukset auki on avattu,
jotka kansan valtahan vie,
rahavalta täällä on murrettu
on selvänä taistelon tie.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
hyväks' kansan anta'os äänesi sie;
uusi aika nyt luo,
joka lapsilles onnea tuo.

Sä kärsit nälkää ja kalvastuit
sinut huurteli pnnttehen suot,
sinä värjyin kyynelelähteissä uit,
ja tuskien maljoista juot.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
näin tuskasi poistaos ponnella sie;
tämä voittohon vie,
täm' on oikea tie.

Sä työmies kalvas ja poljettu
nosta selkäsi suoraksi nyt,
sinä kyllin oot kurjaksi sorrettu
oot kyllin sä nääntynyt.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
oman onnesi hyväksi ponnista sie;
tämä voittohon vie,
tämä sorretun onnen on tie.

Sä nainen sorrossa murtunut
aika haavan syömmeesi piirs',
sinun toivehes yöhön on hukkunut
elo onnesi kauaksi siirs'.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
nyt täytä mit' vuosia kaipasit sie;
on ympäri yö,
sitä poistaen taistele, lyö.

Nyt miehet ja naiset kalvenneet,
on toimien hetkiä tää,
nyt kaikki mi tääll' ovat kärsineet
ajan mahtina rynnistäkää.
Veli, lippusi vaaliuurnalle vie,
sisko, köyhien onneksi äänestä sie;
tämä voiton on tie,
tämä on köyhän ja sorretun tie!

35. Nouse, nuoruus

[lnkeriläisen kansallislaulun "Nouse kansani" j.n.e. mukaan.]

Nouse, nuoriso, jo aatteen työhön,
aamun koi jo sulle heijastaa.
Valkeus jo elämänne yöhön leviää,
te nuoret synnyinmaan.
Väikkyen jo aamun sätehissä
toivo herää nuorten sydämmissä.
Nouse, nuoriso, jo loppuu yö,
nouse, nouse, sun hetkes lyö!

Kerran kaikuu vielä kaunis soitto;
nuoriso kun soittaa kanneltaan,
valon, vapauden ompi voitto,
vanhat yhtyy nuorten laulelmaan.
Kuullen kutsumusta iki-innoin
silloin kaikuaapi täysin rinnoin:
Nouse, nouse nuoruus, laulus soi,
nouse, – päiväks' jo vaihtui koi!

36. Erilaiset osat

[Sävel: Hiljaa juuri kuin lammen laine.]

Pidot suuret ja loistavimmat
rikkaat itselleen laittavat,
tuskin niukankaan leivän saavat
työstään riistetyt raatajat.

Herkkupöydät herrasväelle
palvelijattaret kattavat,
herkutteluksi lihaville
palat parahat, kalliimmat.

Kestää useinkin päivää yötä
loistosyömingit rikkahan;
palvelijoilla on paljon työtä,
tuskin lepoa ollenkaan.

Kaikki elo on nautintoa
rikkaan joutilaan, mahtavan,
tuskaa taistelua kovaa
köyhän raihnaisen raataian.

Aivan uupuvat taistelussa
orjaraukat raatajat,
rikkaat usein nautinnoissa
liika-lihaansa kuolevat.

37. Satamatyöläisten marssi

[Sulo H. Sävel: Käy eespäin väki voimakas.]

Me, joukko Suomen satamain,
nyt liittoon käydään innoin
ja lyödään kädet lomattain,
ja veljestunne-rinnoin,
kuin muutkin köyhät, rintamaan,
yks-arvoisuutta vaatimaan
:,: – nyt käymme kaikki kerrassaan. :,:

Me kyllin kauan kärsittiin
ja oltiin ikeen alla;
jo tarpeeks' meitä riistettiin,
myös tehtiin hengen halla.
Se halla meiltä kaikki vei,
vei kodin onnen, leivän vei,
:,: mutt' enää meilt' ei vie se, ei! :,:

Me emme salli kauvempaa
niin toisten meitä riistää
ja meidän työllä mellastaa
ja meistä pilkkaa viistää.
Ei enää lainkaan käy se päin,
kun eteenpäin me rynnistäin,
:,: kuin muutkin käydään pystypäin! :,:

Me emme viljaa henkemme
suo juoppoloiden huurtaa.
Me kodiks' teemme kotimme
ja sille vainen uurtaa
täst' ees on meidän tahtomme:
myös ihmisiksi lapsemme
:,: ja tarmokkaaksi itsemme. :,:

Muun köyhälistön armeijaan
tää joukko meidän yhtyy,
se kaikki voimat kumoaa,
jos meitä vastaan ryhtyy.
Tää kyllä kurjain joukko on,
mutt' sentään joukko pelvoton –
:,: mi uskoo valon voittohon.:,:

38. Vapauden sankarit

[Lauri Letonmäki. Sävel: Mä orpo olen nyt vallan.]

Ne kuolevat hirsipuussa
ja luolihin saastaisiin,
ne mykkinä, ylpeinä käyvät
kidutuksihin julmimpiin.

Ei huomen hautaansa muista,
sit' ei armahin seppelöi.
Ne konnien kiroten kuolee;
mutt' silmä ei kyynelöi.

Ken äiti, ken sisko, ja koti?
Et vastausta sä saa!
Ne hammasta purren kuolee,
mutt' uusia nostavi maa.

Ne kuolevat hirsipuussa,
ne kuihtuvat luolissaan.
– Ja onneton orjakansa
yhä kantavi kahleitaan.

39. Tuule leppeämmin

[A.W. Forsman. Oma sävel.]

Tuule, tuuli, leppeämmin,
missä köyhä raataa,
viluissaan tai palavissaan
kotapuita kaataa.
Tuulen leyhkät, virsin vienoin
köyhää tuuditelkaa;
köyhä työst' on uupunut,
ei siedä univelkaa.

Laulakaa, te pienet linnut,
köyhän pihapuissa,
ilo köyhään ilmeneisi,
tuntuis rintaluissa.
Hellytelkää köyhän mieli,
sitä köyhä soisi:
köyhä on luotu laulajaksi,
köyhä laulun loisi.

Soita, salo, kanneltasi,
viihdä köyhän mieltä:
harvoin köyhä lemmen saa,
vaan usein luista kieltä.
Lemmitelkää, kukat pienet,
köyhän lasta kaitaa,
köyhän laps' kun marjatiellä
astuu ahon laitaa.

Läikkyelkää, lahden laineet,
köyhän kotaan asti:
köyhän sydän läikehtisi
siitä sulommasti.
Hohda vielä hopeemmalle,
virran välkkypinta:
hopealle siitä hohtuis
köyhä raukan rinta.

40. Vanhukselle

[Mikko U.]

Annoit kaikkes' elämälle,
kärsit nälkää, tuskia,
osas' joutui riistäjälle,
sait vain kyynelkukkia.

Saapui elos' iltahetki,
voimat sulta loppuivat,
poskes' painui kurttuiseksi,
tulisilmäs' sammuivat.

KyIm' on elon ulapalla, –
saapunetko satamaan,
vaiko ajan pauhun alla
jäänet, kurja, hukkumaan?

Elo riisti kaiken sulta,
nyt se vieroo sinua,
kun et enää rikkautta
voi sa muille takoa.

Meitä ajaa ajan valta
niinkuin puiden lehtiä,
mutta kerran, se on varma,
sortuu tämä säädelmä.

41. Toverin haudalla

[Sävel: Kehdosta hautaan.]

Melskeistä rauhaan,
haudan lepoon lauhaan
vaivuit jo matkaaja maailman.
Taistelun vaivan
helteestä aivan
sait palkaks' tunnon-rauhan vaan.

Vaihteessa aikain
otit sinä paikan
parvessa parhaimman puoltajain.
Unhotit itses',
kanss' tovereittes'
teit työtä onneks' kansan ja maan.

Kuljit jo varhain,
toveri sa parhain,
aattehen lippua hulmuttain:
rietfloisin rinnoin,
lämpimin innoin
ain uutta aikaa jouduttain.

Laskit jo kalpas'
sinä, joka valpas
ain olit vaaroja torjumaan.
Poies sä lähdit,
asehesi laskit –
me käymme sen nyt tempaamaan.

Kyynele kaipuun,
mi nyt vierii, haipuu,
ei syytä surra sun haudallais.
Kaaduit jos varhain,
viettää on parhain
sun työtäs jatkain muistoais.

42. Rauha

[Sävel: Oma sävel. Kansanvalistus-seuran yksiäänisiä lauluja, kuudes vihko, 251. ]

On Tuonelan lehdossa rauhaisaa,
Siell' uupunut lepohon uinahtaa.
Hän koitteessa aamun jo kaatui pois,
ei päivyen loistoa nähdä vois.

Hän rauhaa taisteli päälle maan,
nyt vaipuvi lepohon nukkumaan.
Hän taistelun vaivat on kestänyt,
nyt tyynehen rantahan yöpynyt.

Ei pauhina myrskyjen maailman
nyt häiritse rauhaa nukkuvan.
Ei sykkäile rinta nyt riehuen,
jo vaimeni toivehet syömmen sen.

43. Lapsen haudalla

[Aleksis Kiven Sydämmen laulun mukaan.]

Tuonen lehto, rauhan lehto,
siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen oiva olla,
Tuonen rauhan vainiolla
nauttia Tuonelan rauhaa.

Siell' on lapsen oiva olla,
rauhallisna uinuella
helmassa Tuonelan immen.

Tuonen viita, rauhan viita,
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala mailma.

44. Sisarparvesta kaatuneen paarien ääressä

[Sävel: Voi äiti parka ja raukka.]

Nyt eronhetki meille
jo joutui etehen.
Te koti-askareille
palaatte eellehen.

Täällä ei saa yhdessä olla
jos kuinka toivomme,
vaan toisten täytyy kuolla
ja jättää toisemme.

Nyt hyvästi mä teidän
vanhempan' rakkahat,
veljet ja siskot heitän
ja kaikki tuttavat.

Mulle tuli jo lähdön aika,
mä pääsen jo hautahan
teill' taiston vielä on taika
melskeissä maailman.

45. Joudu, aika

[M.S. Sävel: Talvi on jo laannut raivomasta.]

Nyt on aika köyhälistön nousta,
Veljet, siskot, liittoon liittykää.
Aika jännittää on tiedon jousta.
Valistusta kaikki etsikää.
Se on taistelussa vahvin voima,
Tiedon eessä kulta murenee:
Rikkahien sorto lakkaa tuima,
tiedon aseilla kun taistelee.

Vanhat harhaluulot poies heitä,
etsi todellista tietoa.
Ällös salli silmiäsi peittää
kavaluuden valheverkolla.
Köyhienkö yhä täällä täytyis,
kärsii rikkahien sorrantaa?
Puutteen alle vaikka itse nääntyis,
työnsä tulot heille lahjoittaa?

Joudu aika! joudu kulta-aika,
jolloin väistyy valta vääryyden,
jolloin köyhät nostaa tiedon taika,
syömmet täyttää aate veljeyden.
Katkeruus ja viha katoaapi,
sovinnossa kaikki toimitaan.
Silloin työväen-aate voiton saapi,
uusi onnelamme raketaan.

46. Sä seiso vankkana

[Sassa H – nen. Sävel: Sen ihanaisen virran reunall'.]

Sä seiso vankkana suomalainen
kuin honka äärillä salomaan,
mi rajusäissä ei nuoku, notku,
vaan aina seisovi paikoillaan!

Sun huutos suuri ol' Pohjan kansa
ja siinti silmiisi aika tuo,
mi lastes rinnasta veisi vainon
ja heille kaikille leipää suo!

Mutt' toivees petti, – nyt mieron lailla
sun lapses katseensa synkän luo, –
kun viety heiltä on kotiliesi,
ja ärjyin pauhavi sorron vuo!

Jos kansa veljinä yhteen liittyis
ja osan kullekin Suomi sois, –
ei sun lapsesi silloin nääntyis,
vaan elon toivoa vielä ois!

Ei hallat suurien rajasoiden –
toukoja Suomenkaan aina vie,
uus' aika korvaa vaivas, kansa,
uus' aukee lastesi eteen tie.

Siis seiso vankkana, suomalainen,
kuin honka äärillä salomaan,
mi rajusäissä ei nuoku, notku,
vaan aina kestävi paikoillaan!

47. Torpan poika

[M. T – a. Sävel: Mun isän oli sotilas.]

Mun isän oli torpanmies
rikkahan kartanon,
jo nuoruutensa päivinä
loi kodin salohon.
Hän työtä tek' kuin orja vain,
puutetta, nälkää kärsi ain!
Tulokset työstään toivoi hän
:,: joutuvan lapsilleen. :,:

Mä muistan, vaikka olin laps'
kuin halla viljan vei.
Me nälkää silloin kärsimme,
leipääkään ollut ei.
Äit' itki silloin kuollakseen,
isäkin painui murheeseen,
veet vieri hänen poskilleen,
:,: kun leipää pyysimme. :,:

Näin vieri ajat lapsuutein
puutteissa yhtenään.
En muista aikaa sanoa,
en vuotta yhtäkään
ett' leipä olis puhtaana
pysynyt ilman pettua,
vaan siihen täytyi turvata,
:,: jos mieli elämään. :,:

Ol' veljeksiä meitä viis,
me miehiks vartuttiin,
nyt nälkä alkoi väistyä,
kun töihin tartuttiin.
Syväksi ojat kaivettiin,
suot, rämehet me kuivattiin
Näin halla poies häädettiin
:,: puuttehet poistettiin :,:

Kun kaikki oli kunnossa,
ja leipää riitti jo,
ja onni meille hymyili,
niin kääntyi kohtalo:
Tul' herra rikkaan kartanon,
pois-käskyn antoi tunnoton:
"Tää maa mun omaisuuttain on
:,: sen itse tarvin jo". :,:

Tään tiedon herra meille toi
ja Iäksi kotiaan,
Se vaikutus ol' hirmuinen
kuin ukon salaman,
mi leimahtaapi taivaalta
pirstoen kodin rauhaisan.
Tuo tuntui mahdottomalta:
:,: erota kodistaan. :,:

Näin viikko pari vieri taas,
tul' ruunun palvelija.
Hän häätökäskyn toimitti,
ei saatu armoa.
Nyt isän ääni värisi,
kun kohtaloaan kirosi;
ja äiti kääntyi kuumeeseen,
:,: jost' vaipui hautahan. :,:

Kuin linnun pojat pesästään
ympäri lentelee,
kun haukka pesän hajottaa
ja emon raatelee,
niin tässä kävi meillekin.
Me veliparvi hajottiin,
kun koti meiltä ryöstettiin,
:,: työmme ja vaivamme. :,:

Nyt rikkahiille töitä teen,
jotk' köyhää sortavat.
Lapsuutein kodin kadotin,
vanhemmat rakkahat!
Vaan sillä koitan lohduttaa,
ett' enhän ole ainoa
mi kärsinyt on vainoa,
:,: vääryyttä, sortoa. :,:

Nyt kuulun liittoon köyhien,
Iippua seuraan sen.
Se lippu weripunanen
ja aate puhtoinen!
Se aate kaikki sovittaa,
se sorronkin voi lopettaa
ja veljeyden toteuttaa –,
:,: tää aate työväen. :,:

48. Köyhän laulu

[Taavi K.]

Rikkaille kesää riittävi ain'
ja tuoksua talvisäässä.
He viettää juhannusjuhlaa vain
ja käyvät purppura päässä.

Ei syksy saa heitä saavuttaa,
lie käyvät kukkaista rantaa. –
Rikkaat ne rikkaita kumartaa
ja lahjasta lahjan antaa.

Heidän on kevään kukkien maa
ja onnelan valtakunta.
Köyhät ei sinne käydä saa,
ne toisivat talven lunta.

Ne toisivat sinne kurjuuttaan
ja kyyneleet syksyn säästä.
Siksipä vallat vahtivi vaan,
ei köyhiä kesään päästä.

Ja siksi ne köyhät köykistyy,
kun tiellä on talven lunta.
Siks' huolien helmaan heittäytyy,
kun toiveet on turhaa unta.

Vaan kenpä se köyhää johdattaa
ja suosivi köyhän lasta?
Tuhmilta hän vain leipää saa
ja sääliä taivahasta.

49. Nuorille kotkille

[Mikko U. Sävel: Nouse, riennä Suomen kieli.]

Jäässä kansan rinta, mieli
yöhyt peittää pohjanmaan,
kunniassa orjuus-kieli,
unten virttä veisataan,
Vanhat kotkat, pesän suulla
kyyhkysiä kasvattaa,
naaraskarhut suppusuulla
jänöneitset opettaa.

Kaikki nuori umpussansa
vanhaks meillä maalataan,
vanhuus, omaa nuoruuttansa
peittää ketunnahkaan vaan.
Ahtaan opin ketunrauvat
siipirikoiks' nuoret saa,
suuhun sulut, käsiin sauvat
kaavateille lahjottaa.

Nouse nuori, työläis-Suomi,
voima tervein pohjanmaan,
sin' oot' pohjan toivon tuomi,
karta syksyn keltaa vaan.
Alas valhe ketun mieli
totta työsi tarkoittaa,
rintas täyttää kyyhkysmieli,
kotkaa kaipaa tämä maa.

Aik' ei kyyhkyn ääntä kuule
ivanauruin vastataan
tott' ei tarkoittavan luule,
kotkain eessä vavistaan.
Kotkaks nouse, aina muista
kaunista on innostus,
olet kansan poljetuista,
työsi on sen kohotus.

Nouse nuori työläis-Suomi,
voima terveen pohjanmaan,
sin' oot pohjan toivon tuomi,
valmis ole vannomaan:
Orjain haudaks, ei oo luotu
Suomi, sinivirtain maa,
kun on voimaa mulle suotu,
onneas se tarkoittaa.

50. Tehtaantytön laulu

[Hilja Liinamaa. Sävel: En tiedä mistähän lienee.]

Sinä nouset mun henkeni koitto,
oi hetkenä huolen ja työn
ja uneksit lentoa loitos
pois vallasta erheen ja yön.
Sinä kuvailet kultamaita,
kun luonasi nälkää oli.
Vaikk' kohtalo sulle on saita
on hehkusi murtumaton.

Kun aamua seuraa ilta
ja rattahat raksaten käy,
niin kasvaa haaveitten silta,
ei kaiholle rajoja näy.
Sä kaihoja kauniita kannat
pöly vaikka se kasvoja lyö.
Sä soutelet toivojen rannat,
kun raajoja runtelee työ.

Sinä nouset mun henkeni koitto,
oi hetkenä huolen ja työn
ja uneksit lentoa loitos
pois vallasta erheen ja yön. –
Tuo ratasten rakseko tumma
sai kaihoni syntymään? –
En tiedä, nyt mieli kumma
se mulla on yhtenään.

51. Kysymyksiä

[M. T – a. Sävel: Minne käy tuulen ilmassa tie?]

Miksikä vääryys vallassa on?
Miksi on totuus tuntematon?
Miksikä köyhyys työmiestä painaa
loppumaton?

Miksi on harvat vallassa vaan?
Miksi ne riistää mannut ja maan?
Miksi ei köyhät tarmolla käy jo
vastustamaan?

Tiedätkö miksi riistäjät nuo
työläisten verta, hikeä juo?
Tiedätkö miksi köyhät tuon kaiken
sallii ja suo?

Voidaanko aikaa toivoakaan,
jolloinka sorto loppunsa saa?
Uskotko, että köyhät saa voiton
taistelussaan?

52. Ylös, naiset

[V – M. Sävel: Yksin istun ja lauleskelen.]

Ylös Suomen köyhä nainen,
oikeuttas vaatimaanl
Ihmisarvoon pyri vainen,
ethän huonomp' olla saa!

Se on selvää, ettei täällä,
oikeutta kukaan saa,
jos ei ole tarmoo hällä,
itse sitä hankkimaan.

Älkää luulko, että tänne,
orjaks' teidät luotu on.
Ottakaa siis vapautenne,
käykää vahvaan liittohon!

Missä punalippu liehuu,
sinne kaikki marssikoon.
Siellä aatteen aallot kiehuu,
siellä köyhäin ohjeet on.

Ylös, joka nainen yöstä,
pimeästä herätkää!
Kun on voitto saatu työstä,
silloin kelpaa levähtää.

53. Raatajan poika

[M.S. Sävel: Mun isän' oli sotilas.]

Mun isän' oli raataja,
mies uljas vahvakin,
hän takoeli tehtaassa
käs'varsin jäntevin.
Hän työtä teki ahkeraan,
säkenet lyönneist' lensi vaan,
ei muistanut hän puutettaan,
:,: mun isän armahin. :,:

Ol' köyhyys suuri kotona
ja puute ainainen,
ol' äiti tautivuoteella,
kans' lapsen kuudennen,
mä lapsist' olin vanhempi,
kahdeksan täytin jouluksi,
meit' hellä äiti neuvoili,
:,: vaikk' oli heikkokin. :,:

Vaikk' puettuna ryysyihin
ja vilu, nälkäkin,
vaan isän kun näin iltasin,
huoleni unhotin;
sain istua taas polvellaan,
se oli riemun hetki ain',
viimeiset voimans' uhras hän
:,: perheensä iloksi. :,:

Sen illan muistan ijäti.
kun isän' viimeks' näin,
kun turma tappoi turvani
ja lapset orvoks' jäi.
Tuon tehtaan koneet kauheat
isäni ruumiin ruhjoivat,
kuolleena kotiin kantoivat
:,: toverit isäni. :,:

Kun äiti tämän kuulla sai,
ol' loppu hänenkin,
hän tuskissansa huusi "ai!"
ja vaipui tainnoksiin,
nyt tauti kiihtyi ankara,
ei tuosta enää noussutkaan.
Molemmat koht' ol' kuolleena,
:,: isän' ja äitini. :,:

Me lapset huutokaupalla
myytäväks' tarjottiin,
Ol' itku orporaukoilla,
– säälittä kohdeltiin.
Vierahan haltuun jouduttiin,
kuin elukat, me myytihin.
Mä itkin itsen' uuvuksiin,
:,: vaan se ei auttanut. :,:

Kun mieheksi mä vartun vaan,
käyn samoin takomaan
ja palkan vaadin paremman
kuin isävainajan.
Juurella lipun punaisen
kun urheasti taistelen,
niin poistuu vallat vääryyden
:,: ja voittaa oikeus. :,:

54. Hovin herra

[M. T – a. Sävel: Vienan rannall' koivun alla.]

Herra huutaa täyttä suuta
ärjyen työorjalleen.
:,: Orja raataa, kuokkii maata,
pelloks' hovin herrallen. :,:

Kuka auttaa orjaraukkaa,
köyhää kuka puolustaa?
:,: Kenpä huolis, vaikka kuolis
raatehissa raskaissa? :,:

Toinen auttaa toista raukkaa,
köyhä turvaa toistansa.
:,: Samat murheet, samat puutteet
painaa köyhää jokaista. :,:

Niinpä yhtyy, liittoon liittyy
köyhät kaikki keskenään.
:,: Sortajiltaan, vainoojiltaan
turvaamahan itseään. :,:

Niinpä kerran hovin herran
suukin vielä tukitaan.
:,: Sortovalta kaikkialta
kokonansa poistetaan. :,:

Kun vaan yhtyy, köyhät ryhtyy
kaikki toistaan puoltamaan.
:,: Käsitysten, vieretysten
sortovaltaa torjumaan. :,:

Senhän arvaa, voitto varma
koituu silloin köyhille. –
:,: Vapauden, veljeyden
aika koittaa kaikille. :,:

55. Nouse, kansa

[Mikko U. Sävel: Suloisessa Suomessamme.]

Miksi kärsit sortajaasi
kansa, tyytyväisnä vaan,
miksi vielä orjanruoskan
jälestä käyt astumaan.
Katso, kuinka riistäjäsi
sinut tuskaan jähmettää,
kuinka puute, tuska, kuolo
sulle aina häämöittää.

Miksi voimas, veres, kaikki,
annat riistää sortajain,
miksi elon muruloihin
tyydyt, jalopeura, näin.
Nouse ylös, osas ota;
orjan teiltä käänny pois,
jos sä tahdot, sua estää
mikä mahti täällä vois?

Nouse kansa, köyhä kansa,
uusi päivä eloon saa.
Surut poies, unhoon huolet,
iloa nyt saakoon maa.
Eikö ilo, riemu, rauha,
hyvinvointi silloin ois,
kun on orjuus, harvainvalta
elämästä lyöty pois.

Luonto toistaa kevättänsä,
vuokko nostaa nuppuaan.
köyhälistö, luonnon kanssa
nouse onnees nauttimaan!
Nouse niinkuin aamu nousee,
kasvoin jaloin, puhtahin.
Nouse, nouse oikeutees
kansa kurja pohjoisin!

56. Miksi olet arka

[M. T – a. Sävel: Nouse, riennä Suomen kieli.]

Miksi olet suotta arka,
tyydyt orjan oloihin?
Miks'et tartu rohkeasti
yhteiskunnan ohjihin?
Näet kuinka vanhempasi
kuolevat jo kurjuuteen,
näet kuinka lapsukaiset
nääntyvät jo puuttteseen!

Näet kuinka tehtahissa
naiset, lapset rääkätään.
Kuulet kurjuustoverisi
vaikertavan nälissään.
Näet kuinka hongikkomme
perinpohjin haaskataan.
Kansan yhteisomaisuudet
kaikkialla raastetaan!

Näet kuinka hotelleissa
juominkeja pidetään.
Tiedät kuinka töllilöissä
leivän puutteess' itketään.
Tiedät kuinka väkijuomat
tuhansittain turmelee!
Kansan varat viimeisetkin
viiiiasaksat viettelee. –

Ällös enää ole arka,
nouse toimiin, taistohon.
Orjan kahlees katkeavat,
tulevaisuus sinun on.
Olet orja ollut suotta,
kärsinyt jo kyllin oot!
Nyt on aika vapauden,
kahlehesi katketkoot!

Nosta pääsi, pystypäisnä
käyös vastaan sortajaa!
Sulle kuuluu vetten välke,
omaisuuttas on myös maa!
Älä anna riistäjien
yhteisomaa haaskata.
Älä anna isänmaatas
anastajain raiskata. –

Liity osaveljeis kanssa
yhteisvoimin taistohon.
Silloin sortovallat järkkyy,
silloin voitto meidän on.
Sitte yhteiskunnan ohjiin
tarmokkaasti tartutaan.
Koko kehityksen kulku
kansan onneks' ohjataan.

57. Uuteen aikaan

[H. Pekonen. Sävel: Suloisessa Suomessamme.]

Ihmiskunnan aamun koitto
kaikkialta kajastaa.
Tiedon valo, pyhä, jalo,
saloon synkkään sarastaa.
Uuden ajan aamun säteet,
öisen usvan hajottaa,
Valon, vapauden väreet
sorron maasta karkottaa.

Maan ja kansan yöhyt loppuu,
onnelaan sen käypi tie.
Pilvet uhkaavaiset poistuu,
oikeus vaan onneen vie.
Oikeutta vailla olleet
heräävät nyt vaatimaan.
Tieto joukot nälkääntyneet,
kiihottaapi kapinaan.

Ääni kaikuu kaikkialla,
vapaus on vaatimus,
Nyt ei enään orjan' olla
tahdotaan jo oikeus.
Oikeus se meille kuuluu
vaIhe, vääryys poistetaan.
Ja kun sorto kerran loppuu,
silloin ompi rauha maan.

58. Viipurin T. Y:n marssi

[Emil Lehén. Oma sävel.]

Nyt eespäin joukko urhokas,
Pois orjan kahleet heitä
ja työhön käy sä voimallas,
käy vapauden teitä!
Äl' eessä nöyrry sortajain,
vaan pääsi pystyyn kohottain
sa eestä aatteen taistele.
Siis veikko, sisko, yhdy jo,
nyt alkanut on taistelo –
sa voimas uhraa kansalle!

Sa älä tyydy antimiin,
joit' armosta he antaa,
vaan luota omiin voimihin,
se voiton he'elmän kantaa!
Pois orjan kahleet poistaos
ja taistella sa koittaos, –
luo onnela sa kurjille.
Siis veikko, sisko, yhdy jo,
nyt alkanut on taistelo –
sa voimas uhraa kansalle!

Kaikk' ylös, joissa henki on,
ne tulkoon lipun juureen,
ja voimallansa taistohon
jo käyköön pyhään, suureen!
Kas silloin voiton hetki lyö
ja silloin onnekas on työ.
Se kaikkein työ on kaikille!
Siis veikko, sisko, yhdy jo,
nyt alkanut on taistelo –
sa voimas uhraa kansalle!

59. Kansanvalta valvomaan

[Hilja Liinamaa.]

Yhteiskunta myrskyää
Kansa nousee tuhatpäinen.
Ikeen alta rynnistää
työläisjoukko jättiläinen.
Kansanvalta valvomaan,
työmiesten se ompi tahto.
Aallot kulkee kulkuaan
korkealle lentää vahto.

Vapaus soi ilmassa.
Nousee uuden ajan aamu.
Kansa katkoo kahleensa
väistyy sorron harmaa haamu.
Teon tulikukkaset
esiin puhkee suuret, ylväät.
Murtuu saIvat, estehet,
kaatuu sorron tukipylväät.

Orjat paljaiks' riistetyt
kärsimänsä kohlut kostaa.
Punalipun puhtaan nyt
kansa korkealle nostaa.
Ovet jylhäin vankilain
taika-iskuin aukeaapi,
vapauteen ponnahtain
vankilaumat vaeltaapi.

Tulta sielut leimuaa. –
Tuomiota kansa säätää,
valtapaikat valloittaa,
konnat niistä alas häätää.
Kuuluu ryske, rysähdys,
murtuu pakkovallan pohja.
Vapaus ja veljeys
vastaisuuden ompi ohja.

Punaliput liehumaan.
Ylös miehet, naiset innoin!
Sankareina astutaan
vapauteen hehkurinnoin.
Kansanvalta valvomaan!
Orjuudest' on tehty lakko.
lskekäämme sortajaan,
sen on alistua pakko.

60. Ihanneliiton marssi

[Lauri Soini. Oma sävel.]

Kas kaukana kirkasna kimmeltää
säde säihkyvä toivojen tähden.
Yli ylhien vuorien kimmeltää
kuin kutsuen silmäimme nähden.
Se kutsuvi rientohon virkeään,
ihanteiden ja oikean etsintään.

Me lapsoset koittavan huomenen,
me seisomme juurella vuoren
ja katsomme toivoen, uinaillen
sitä tähteä kansan nuoren
ja toivomme tähteä nähden näin:
me mielimme astua ylöspäin.

Mutt' kerta kun joudumme huipulle
ja löydämme lakean laajan
me veljiksi, siskoiksi liitämme
sen keskelle parvemme taajan.
Ja joukkoa suurta ja sopuisaa
ihanteittemme aurinko kirkastaa.

61. Kansan marssi

[J.H. Erkko. Oma sävel.]

Väkivalta pois maasta ja turma!
Alas veljien vaino ja surma!
Pois miekkavalta, sana soimaan!
Valo, oikeus, vapaus voimaan!
Pois ilkeä sorto ja itsekkyys,
ruma, kunniaton, loka, kuona se on,
jota hävetä saa
koko kansa ja maa.
Suur ihmisyys, suur ihmisyys,
Kas siinä kansojen kestävyys!

Alas ryömijä, kerjäläishoukko!
Ylös työmiehet, kunnian joukko!
Pajat aukaiskaamme, paljat soimaan!
Kansan arvo ja ansio voimaan!
Pois tyhmyys, kunnoton typeryys!
Käsi taitamaton
pula ainainen on,
siitä kärsiä saa
koko kansa ja maa.
Suur ihmisyys j.n.e.

Vihamiehemme, luottaen rautaan,
pani oikeuskirjamme hautaan.
Meiss' eläköön, – oi Jumal' auta! –
Laki voimallisempi kuin rauta!
Tulihehkuinen, työ – jalo henkevyys!
Tee työsi kuin mies,
käy soihdulla ties.
On voittava työ
ja väistyvä yö.
Suur ihmisyys j.n.e.

Ole suomalais-ihminen aina,
oma leimasi töihisi paina,
jalo, puhdas, kirkas – sehän voittaa,
kevät luontomme toivoa soittaa.
Vala uusihin muotoihin entisyys!
Sinä päivin ja öin
lainjohtoisin töin
ies päältäsi luo,
uus' aika taas tuo!
Suur ihmisyys j.n.e.

Alas rosvojen urkkijavalta!
Ylös nousemme sorronkin alta.
Meit' uhkaa vaino! – omatunto!
Kun valvonet, kestäähän kunto.
Tuhat tuskaakin ennenkuin kelmiys.
Mikä kehnoa on,
pois lohjetkohon.
Mikä tervettä jää,
sen pystyssä pää!
Suur ihmisyys j.n.e.

Mekö loisimme valtion karjan,
mekö teuras-valmihin sarjan?
Me työmieskansa! Työmme juuri
maan onnen on ponsi ja muuri.
Pois rauhamme sorto ja lemmettyys!
Miss' oikeus on
pyhä, lahjomaton,
se Suomen on maa,
se työn kotimaa.
Siell' ihmisyys, suur ihmisyys
on kansan voima ja kestävyys.

62. Osuustoimintalaulu

[Eerola = Eero Eerola. Oma sävel.]

1. Ylös yhtenä nyt, käsi käteen vaan,
nyt tullut on meidän aika.
Nyt tullut on aika jo kohottaa
maan oikea voima ja taika.

2. Ylös veikkoset nyt, jo hetki se on,
kun pienikin pontensa näyttää.
Ja meidän valta on voittamaton,
kun oikein sen taidamme käyttää.

3. Näet pienet kun suurta uskaltaa
ja voimansa yhteen kerää,
kas, siitäpä intoa saa koko maa,
se nousee, kasvaa, se herää.

4. On yksilö heikko ja kaatua voi,
mut yhtymys voimia antaa.
Siis: "yhtehen, yhtehen!" laulumme soi,
se huuto se kauvas kantaa.

5. Me tahdomme onnemme rakentaa
töin yhteisin sekä toimin
ja yhteiskassoja perustaa,
maat perata yhteisvoimin.

6. Me luotamme toinen toisiimme,
me tuemme toistamme aina,
näin onnemme saa, se on uskomme,
ei puuttehen huolet paina.

7. Kun yhtyy kauppa ja pellon työ
näin yhtehen suureen uskoon,
uus tullut on aika, jo hetki se lyö
ajan armahan aamun ruskon.

63. Väinölän lapset

[Arvi Jännes. Oma sävel.]

1. Kas Suomen lahdella hyrskyt
ja laajat Laatokan ve'et
ja vuolaan Tornion tyrskyt
ja Maanselän harjanteet;
ne halkoo Suomea suurta,
ne pilkkoo kansaa sen;
ne katkovat Sammon juurta,
ei juurru se uudelleen.

2. Vaan kaikki Väinölän lapset
jo eksyi toisistaan,
kuin tuulispäässä hapset
ne kaikk' ovat hajallaan:
ei Aunus, Vepsä tunne,
kust' Eestein kulkee tie,
ei Karjala tiedä, kunne
jo Kainuu häipynyt lie.

3. Vaan öisin rannalla taivaan
vyö Väinämön vilkkuaa,
ja jäljet Väinämön laivan
halk' aaltojen haimentaa,
yli Maanselän kaskein sauhun
hän nostavi harmaan pään,
ja kautta kuohujen pauhun
ikitietäjän kuuluu ään'.

4. Ja vanhan Väinämön haamu
se silloin laulavi noin:
vois sullekin koittaa aamu,
sä kansani onnetoin;
ei viel' ois aikas ilta,
jos heimoushenkeä ois,
vaan syntyä voisi silta,
mi kansani yhteen tois.

64. Karjalaisten laulu

[P.J. Hannikainen. Oma sävel.]

1. Suloisessa Suomessamme
Oisko maata armaampaa,
Kuin on kaunis Karjalamme,
Laulun laaja kotimaa!
Laulua sen kosket kuohuu,
Järven aallot loiskuaa,
Säveleitä salot huokuu,
Ikihongat humajaa.

2. Perintönä laulun juuret
Meill' on muinais-ajoilta,
Jolloin kaikki toimet suuret
Laulun tehtiin mahdilla,
Jolloin meidän kankahilla
Taitomiehet askaroi,
Nuotioilla nokisilla
Ongelmoita aprikoi.

3. Yli Suomenniemen vielä
Maine kuulu kulkevi,
Kuinka Väinön kannel siellä
Koko luonnon lumosi;
Kuinka seppo taitoniekka
Sammon kirjokannen loi,
Tahi Kaukomielen miekka
Sota-innoin salamoi.

4. Ei oo meillä rikkautta
Eikä maamme viljavaa;
Vaan on laulun runsautta
Kylvämättä kasvavaa;
Sit' ei pane idän halla
Eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla,
Sitä ei lyö rakehet.

5. Kyll' on kansa Karjalankin
Monet kovat kokenut,
Väkivallan raaimmankin
Iskut tuimat tuntenut;
Kestänyt on sodan pauhut,
Sorrot vuosisatojen,
Sodan pauhut, vainon kauhut,
Kolkot vuodet katojen.

6. Mutta meiltä laulun mahti
Mennyt maan ei rakohon,
Säveleiden sorja tahti
Viel' ei vierryt pakohon;
Josko murhe mieltä painaa,
Tahi riemu kohottaa,
Laulu, soitto meiltä aina
Yhtä herkäst' irtoaa.

7. Konsa vaino Suomeamme
Kovin kourin koettelee,
Silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee,
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa!

65. Kansalaislaulu

[J.H. Erkko. Sävel: Minä seison korkealla vuorella.]

1. Olet maamme, armahin Suomenmaa,
Ihanuuksien ihmemaa.
Joka niemeen, notkohon saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa.

2. Kodin ympäri viljavat vainiot
Kalarantoja kaunistais,
Jalon kansan kuntoa laulelmat
Yli aaltojen kuljettais.

3. Saisi kuulla maailma kummakseen
Miten täälläkin taistellaan,
Pyhän, kauniin, oikean voitollen
Ilojuhlina riemuitaan.

4. Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin,
Edistykselle uhria toi,
Ihanteen, jalon aatteen alttariin
Rovon viimeisen kantaa voi.

5. Kuinka uskaltaa sekä toivoa
Tämä kansa on tohtinut,
Vaikka vallitsi nälkä, kuolema,
Valo maast' oli sammunut.

6. Tohti toivoa sekä voittaakin,
Valon temmata soihdukseen;
Omat laulunsa nostaa kuultaviin,
Ihanimmaksi oppaakseen.

7. Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan
Kuni kihlattu morsian.
Vapautta se häiksensä valmistaa,
Tulevaisuuden juhlahan.

8. Sitä varten kansa nyt kilvan käy
Isänmaallensa uhraamaan,
Valon liedellä nuoriso valmistuu
Toivon-aikoja ohjaamaan.

9. Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan,
Satavuosia sortunut!
Kansa yksi on Suomessa, yhdellen
Voiton-arpa on langennut.

10. Työhön, työhön yhtenä kansana siis
Rehellisehen, arvoisaan!
Saman maan, saman kansan onnellen
joka korsikin kannetaan.

11. Kuka kurja hylkien silmäilee
Suuriarvoinen alhempaan?
Saman arvon, kunnian ansaitsee,
Joka mies on paikallaan!

12. Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
Suomen onnea valvomaan!
Hetken työ tuhat vuosihin vaikuttaa,
Isänmaahan ja maailmaan.

66. Proletaarilapsen laulu

[Hilja Liinamaa. Irlantilainen sävel. Hitaasti.]

1. Mun kehtoani suru soudatti,
ja askeleeni puute johti.
Ja usein silmä äiti-armaani
vain tuskan kyynelistä hohti.
Mä synnyin köyhän lapsonen
vain kärsimysten mereen,
mut kaihon kumma tulonen
on toki syttynyt mun vereen.

2. Mä tiedän, tieni käypi raadantaan,
ei kukkain kultaisille maille.
On kohtalotar saita lahjoistaan,
niin paljoa se jättää vaille.
Mut kerta astun taistohon
ja murran puutteen teljet.
Paremman saamme toki kohtalon,
kun oomme tosi siskot, veljet.

3. Mä lapsi kärsimysten polttavain
nään ihanaisen valon koiton.
Mä kuulen ääntä ajan laulelmain
ja veljeyden sulo soiton.
Pois orjuus, sorto, vaino jo
ja vääryys, väkivalta.
Se nousee oikeuden aurinko
pimeenkin pilvipeiton alta.

   [Loppu.]