Tämä sivu ja 13 muuta sivuani oli ladattu ILMAN LUPAA archive.isiin, poistettu niistä tekijä- ja tekijänoikeustiedot, koodi sekoitettu eivätkä linkit toimineet. Archive.isille oli 29.7.2017 ilmoitettu tästä häiriköinnistä, mutta ilman muuta reaktiota, kuin että 15.4.2018 mennessä myös kuvat oli lisätty ja linkit toimivat, vaikkakin virheellisesti samaan välilehteen, eikä koodia ole enää sekoitettu, mutta muodollisesti se ei myöskään ole lähelläkään alkuperäistä.

This page and 13 other pages of mine had been uploaded WITHOUT PERMISSION into archive.is, deleted their author and copyright information, scrambled the code and the links didn't work. Archive.is had been informed 29.7.2017 of this abuse but with no other reaction but by 15.4.2018 also the pictures have been added and the links work, though incorrectly on the same tab, and the code is not scrambled any more but formally not even close to the original either.
 

IV Suomen heimot ja maakunnat

Rautatiellä

[J.H. Erkko. Ajan varrelta.]

Säkeniä säihkyy yöhön,
Höyry kulkee, kylvää ne.
Nouskaa edistyksen työhön!
Huutaa kone kansalle.

Mikä jyske, ryske, pauke,
Seudun kansa kavahtaa:
Uusi aika tästä aukee,
Kun näin matk' on joutuisaa.

Liike vilkastuu ja toimi
Valtaa salon sydämet,
Työhön kutsuu kaikin voimin
Kansan joukot rauhaiset.

Vierähtää vaan anna vuotten,
Niin nuo suotkin kuivataan:
Miss' on liike, siell' ei suotten
Kansa jouda loikomaan.

Mutta valistusta meille!
Moni voisi hairahtaa:
Eksyy ehkä tuhman teille,
Pyörän alle lankeaa.

Seis! Kas tuolla kansan joukko –
Asemalle saavumme.
Terve, toisen seudun veikko!
Näin nyt helpost' yhdymme.

Milloin Pohjolan nähdä saan?

[Yrjö Koskinen. Joukahainen VI. 1869.]

Luonto ponteva Pohjanmaan!
Milloin taas hänen nähdä saan?
Milloin saanenkaan kesäyöllä
Nähdä kirkkaalla sädevyöllä
Ympäröityä taivoaan?
Milloin laineilta Pohjan vetten
Nähdä hohtehen, nähdä ett'en
Lasna unta ma nähnyt vaan? –
Milloin Pohjolan nähdä saan?

Onhan nytkin sen tunturit
Jylhät, korkeat, kaunihit;
Vielä kaiketi kosket kuohuu;
Totta vieläkin virrat vuoltuu
Syvin uurtehin halki maan?
Eikö merikin yhä vielä
Huhdo rannikkoamme siellä?
Myrskyn virtt' eikö kuulukaan? –
Milloin, milloin sen nähdä saan?

Talvismaailman mahti uus,
Lumitannerten ihanuus,
Mustat metsät ja synkät salot,
Revontulien tummat palot,
Nekin luontoa Pohjanmaan.
Eikö kaikk' ole kannallansa?
Tokko mainio Pohjan kansa
Viel' on vanhassa voimassaan? –
Milloin Pohjolan nähdä saan?

Kansa vankka, mi muinaisin
Seisoi miehuuden miettehin,
Vaarat hiihteli, kynti merta,
Kosket laski ja vuosi verta,
Tokko nytkin on vanhallaan?
Tokko voinee se sodan tiellä
Altiiks henkensä antaa vielä
Eestä armahan isänmaan? –
Milloin, milloin sen nähdä saan?

Kymmenen virran maa

[A.V. Forsman.]

Maa ponteva Pohjolan äärillä on,
Se on entistaistojen tanner;
Niin rohkea, reima ja horjumaton,
Se on muistojen mainio manner.
Tämä maa minun mieltäni innostaa,
Se on Kymmenen virran maa!

Siellä Tellervo metsissä tanhuta voi,
Veden Ahti kannelta soittaa,
Mesipillit Metsolan siellä soi
Ja luonto ihmisen. voittaa.
Se luomistuoreena uhkuaa
Tämä Kymmenen virran maa!

Revontulta sen talvinen taivas luo,
kun pakkanen parhaana räiskää,
ja tunturilaaksojen vuolas vuo,
se kallioseinihin läiskää.
Niin mieltäni nostaa ja juhlistaa
tämä Kymmenen virran maa!

Porot palkivat siellä laitumillaan
Tuhatpäisinä laumoina vielä.
Ja aarniohongat muistelojaan
Ne kertovat sulle siellä.
Se muinaisaikoja muistuttaa,
Tärnä Kymmenen virran maa!

Kemi, Tornio, Ounas, Oulu ja Ii,
Olen nähnyt uomanne aavat.
Ja mieleni laajeten lainehtii
Ja suoneni tarmoa saavat.
Jokes uljahat syäntäni suurentaa,
Oi Kymmenen virran maa!

Olen nähnyt koskenne vaahdokkaat
Ja niiden pauhuja kuullut,
Ja kulkenut autiot tunturimaat
Ja Hiisiä nähneeni luullut.
Niin synkästi sieluni soinnuttaa
Tämä Kymmenen virran maa!

Kesäaurinkos kanssa ma valvonut oon
Ja viettänyt yötöntä yötä,
Ja vaipuen vienohon haaveiluun
Vain katsonut Luojan työtä.
En tenhoas tuota voi unhottaa,
Oi Kymmenen virran maa!

Olen nähnyt tuon suvisen sulosään,
Jona päivyt hehkuen päilyy:
Miten tuokio tuottavi viljahan päät,
Miten korret korkeina häilyy.
Suves ihmeet mieleni suosittaa,
Oi Kymmenen virran maa!

Olen nähnyt uljahat poikasi nuo,
Miten laskussa kuohuvan kosken
Jalo urheus heihin tarmoa tuo,
Miten hehkeäks luopi se posken.
Näkö moinen riutani riemastaa,
Oi Kymmenen virran maa!

Sivakoillaan vauhdilla tuulispään
Olen nähnyt tyttäres norjat,
Alas kiitävän vierua tunturijään
Kuni ilman impyet sorjat.
Tuo ilmiö mun lumouksiin saa,
Oi Kymmenen virran maa!

Olen kuullut kun kansan huulilta soi
Uroaikojen muistelot siellä,
Ja laulut ja loitsut kuinka ne voi
Sen intoa viehtää vielä.
Tämä mielenvoima mun virvoittaa,
Oi Kymmenen virran maa!

Olet voiman ja vilppauden kotimaa –
Tätä kannat kaksoisleimaa.
Se mieleni toivoja toinnuttaa,
Se antavi intoa reimaa.
Oi loistaos loitos aikojen taa,
Tulevaisten toivojen maa!

Suomussalmi – kotiseutu

[llmari Calamnius. Hiljaisina hetkinä.]

Suomussalmi – kotiseutu,
Tervan, pettuleivän maa,
Taasko jylhät korpimaasi
Polo poika nähdä saa!

Taasko järves musta aalto
Kolkoin äänin rantaas lyö,
Taasko kaihon pohjattoman
Nostaa kuulas kesäyö!

Täällä vainen tervapurret
Puhkoo vettä vellovaa,
Täällä lumirinta-kuikka
Laulaa virttä haikeaa.

Eipä keinu kullan purtta,
Eipä liiku lintuain,
Yksin yössä polo poika
Lainehia laskee vain!

Suomussalmi – surunsalmi,
Autioiden soiden maa,
Sua kuiten korven poika
Kaihoissaankin rakastaa.

Jäänlähtö Oulunjoesta

[Z. Topelius. Suom. Vilho Soini.]

Kenenkä orjana ma nuoruudessa
Sokeena kuljen talven kahlehessa?
Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;
Vapaana elän, niinpä kuolenki!

Mun paisuu poveni ja kevähillä:
Se eikö täyty maani kyynelillä'?
Mun nuori virtain, eikö innoissaan
Suonista voimaa juonut synnyinmaan'?

Mun uomain syvä on, mun koskein hurjat,
Ne edeltänsä särkee esteet kurjat;
Vaan pisar pieninkin mun aallossain
On kaste, sade, helmi kodistain.

Siis eestä armaan isänmaani maineen,
Ilossa, murheessa mun vierii laineen'.
Ei Suomen joesta saa sanoa:
Vapaita kantaa, itse orjana.

Eespäin! Ei käänny koskaan taakse tieni:
Miks hukuttaa ois ykskään hetki pieni?
Miks ei mun vankka käsivarteni
Ponnistain rintaa jään jo murtaisi,

Mä tahdon ilmaa! Valoa ma vaadin!
Ma itse jo mun kohtaloni laadin!
Voi kahlehia niitä, jotka sää
Keväinen hartioillain yllättää!

Hei purot, virrat! Joutuin pulputkaattel
Nuoruuden voimaa äidiltänne saatte
Jo yhtykäätte yhteen kohinaan
Edestä hengen, valon koittamaan!

On seuranamme Suomen virrat sadat:
Mereenhän johtaa lin ja Kemin radat,
Ja Kyrön, Kokemäen jokein tie
Kuin Kymin, Vuoksenkin, myös sinne vie.

Yhtyypä riemuin seuratakseen heitä
Tuhannet purot, kulkein eri teitä
Päämäärää samaa kohti, taistellen
Yhteisin voimin järven tuhannen.

Ei mikään sulku matkaamme saa estää;
Ei meidän voimaa vuoretkaan voi kestää.
Vaan raukkana ken pyrkii pakohon,
Kuin puro suohon kurja hukkukoon!

* * *

Ämmän tyrsky se kevään yössä
Ärjyy valvoen, vaahtoillen.
Viekkauden, ei voiman vanki,
Talven voittavi aikaiseen.

Silloin nousevi Koivukoski,
Kylmät kahlehet hellittää.
Koskin kymmenin muserrettu
Niskan hautahan uppoo jää.

Vimmoin syöksevi Ahmaa vastaan,
Ilmaan kuohut ne roiskuvat
Turhaan! Pyhä mi purret särkee,
Lannistaapi sen riehunnat.

Syösty, ähkivä, lyöty, ryntää
Talven joukko jo pyörteihin,
Ryöstää paeten myllyjen siivet,
Rannan suovat ja männytkin.

Saapuu lyötynä Merikoskeen:
Silloin vieläkin uskaltaa;
Nostaa korkeat jäiset muurit,
Estäin kuohua pauhaavaa.

IJljaan tuon, jok' ei koskaan väisty,
Tukkeutuuko nyt Oulun suu?
Kauhu kalpea valtaa rannat:
Vetten ruhtinas lannistuu!

Voimaa vailla jo aallot vierii
Huuhdellen yli seudun maan.
Pellot uppoo, kadut jo virtaa,
Tulva se nousee, paisuu vaan.

Silloin – hetkenä kauhun kaikuu
Pauke jäältä kuin Pauanteen,
Hyinen sulku se horjuu, ryskää,
Kaatuu, murtuvi pyörteeseen.

Miljooniksipa sirpaleiksi
Hohtoisiksi nyt hajoopi
Talven mahtava joukko mennen
Meren aaltojen saaliiksi.

Seudut henkii. Aallot ne vaipuu.
Esteen poikki nyt katkenneen
Kuohuin ylpeä virta kulkee
Uomaan pyrkien entiseen.

* * *

Ja nyt sä Suomi, äiti yleväinen,
Oletko virtoihisi tyytyväinen?
Lainaamas voiman, veren maksoinko;
Pojakses sanoa mun voitko jo?

Jo näitkö, että talvi kylmin hangin
Vain ajaks aallostas voi tehdä vangin?
Sun laillas jäätä kannoin olallain,
Mut elo lämmin sykki rinnassain.

Vaan jos ma rohkeuttain nautinnenkin,
Ja vaikka mursin kahleen viimeisenkin,
Mä eessä Kevään lausun kumartain:
Oi, sulta yksin tämän voiton sain!

Sun aurinkos se jäisen muurin murti,
Sun satees lämmin virtain urat uurti;
Sun lempes kaikki teki innollaan,
Ja minä – minä aikan' tiesin vaan.

Oi jos mun laillain maailmassa yhä
Aikansa tietäis joka riento pyhä,
Se voiman valon ytimestä jois,
Se muurit murtaa, vuoret siirtää vois!

Kenenkä orjana mä nuoruudessa
Sokeena kuljen talven kahlehessa?
Vapaaks mun Suomen järvi synnytti;
Vapaana elän, niinpä kuolenki.

Oulunjärvellä

[Ilmari Calamnius. Lauluja ja runoelmia.]

Tervamiesten laulu

Tuoll' Oulunjärvellä aallot
Ne huuhtovat rantojaan,
Siell' liekkuvat tuhannet purret
Ja purjeet on pingallaan.
Siell' liehuvat harmajat hapset
Ja kiiltävi pellavapää –
Ne on Pohjolan pontevat lapset,
Jotka tuulessa viilettää:

"Me olemme korpien kansa
Ja vaarojen valtiaat,
Ikiajoista meillä on olleet
Omat tapamme tarmokkaat:
Me pilkomme petäjöitä
Ja karhuja kaadamme;
Me huokaamine hallaöitä
Mut rauhassa raadamme.

Ei etelän rikkaus meitä
Pois Pohjasta houkuttele.
Joka käynyt on polkuteitä,
Sitä vaunut ei viekottele.
Joka saanut on salossa suojaa,
Sitä linnat liikuta ei –
Minä kirkossa kiittelen Luojaa
Joka korpien kätköön mun vei.

Mut virtojen läikkyvät laineet
Ja suvannot ne tyynekkäät
Ja koskien pauhaavat paineet
Ja järvien tuulispäät –
Kas niiss' olen armaassa työssä,
Kun airot ja aallot soi,
Ja mun Pohjani valoyössä
Näin venhoni viehkuroi!

Kas niissä mun luontoni laulaa
Ja mun sieluni sirkistyy,
Kuin kaakkuri nostan ma kaulaa,
Ja mun mieleni miehistyy;
Ja kun pelvotta perässä purren
Alas höllötän myötäiseen –
Kuka surkea silloin surren
Jäis huoleen ja murheeseen?

Hei tervatyttäret tummat
Mun kanssani riemuitkaa!
Niin paljonhan kaunista tarjoo
Tämä virtojen viileä maa!
Niin paljonhan täällä on hyvää,
Mitä muualla saisi mä en.
Mun korpeni rauhaa syvää –
Minä iäti siunaelen!"

Vaasan marssi

[Z. Topelius. Suom. Alpo Noponen.]

Miss' aukee laaja Pohjanmaa,
Veet merten, virtain vaahtoaa,
Me siellä maassa hallojen
Niin kasvoimme kuin kuuset sen:
Ei niitä sää
Voi säikyttää,
Ei kuihtumaan
Saa talvetkaan
Ei puute, kurjuus korpimaan.

Kun kevään linnut lauleli,
Ja päivä ehtoon unhotti,
Maan verhos' kukat loistollaan,
Ja aallot loiskui rantamaan;
Se tunteiden
Murs' kahlehen,
Miel' intoa
Sai taistella
Vapauden, valon puolesta.

Kaikk' kentät meidän rantaman
Veress' on Suomen leijonan;
Se jälkeen voiton, tappion
Tääll' yhtä suuri ollut on
Ja laulajan
Sai mahtavan,
Min ääni sen
Taas valveillen
Saa kerran yöstä hautojen.

Ja rauhan joukko valppahin
Riens' täältä katsein kirkkahin;
Se synnin yötä, kuolemaa
Vuoks' ihmisyyden vastustaa.
Ja lyyrassa
On vaakuna,
Vaan kultaisen
Sen seppelen
Uhraamme valon vallallen.

Ei nimi Vaasan poikien
Voi koskaan jäädä unheesen,
Se mainehen ja arvon saa,
Se suuriin töihin velvoittaa.
Sen kalleinta
On kunnia,
Sen tuomion
Saa kunnoton,
Se määrän suuren pannut on.

Kuin aallot järvein tuhanten
Käy rannoillamme yhtehen,
Niin liittohon myös meidät saa
Sun nimes', kallis synnyinmaa.
Jos vainomies
Sun sulkee ties',
Niin kuolemaan
Me taistellaan
Kuin Vaasan urhot ainiaan.

Et turvatta sa, Suomi, jää.
On vankka pohjas' ranta tää.
Ja. muuris' meidän olla suo,
Jot' eivät myrskyt maahan luo.
Pois unteluus,
Ja hervakkuus!
Niin onnehen
Maan pohjaisen
Vie kunto, työ sen poikien.

Savolaisen laulu

[A. Oksanen. Säkeniä.]

Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savonmaa.
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tyytynyt,
Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat,
Kuin vaarat loistoisat!
Ja laaksot kuinka rauhaisat,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkivat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat
Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen,
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi ellös ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks keksittiin.

Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kun meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihollinen
Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin,
Kun meitä vainot löit,
Kun vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
ja joka kynsi kylmeni
edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin: "armas Savonmaa!"

Savonmaalle

[Eerikki Juhana Blom. Saima 1845. Vrt. "Niitä näitä runouden alalta”. Helsingissä 1845.]

Kun ma muistan muinoisia
Hetkiäni herttaisia,
Iltoja ikisuloja
Siellä sievässä kylässä
Kallaveden kainalossa,
Kohta sielu siipiänsä,
Pyhä lintu levittääpi,
Kotkana kohotteleikse
Tullaksensa tuttavainsa,
Luokse luonnon ja perehen.

Ei ne eksy mielestäni,
Eikä muistista murene,
Savoni sulot näkymät,
Kotimaani mainittavat
Seudut ihmehen ihanat.
Vieläpä vihertelevät
Edessäni entisesti
Kaikki syntymäsijani,
Maat matalat, mäet ylävät,
Lehdot, laaksot lempeimmät:

Puijon ukko pilviharja,
Vesarinta Vannunvuori
Sekä Uuhimäen sileät,
Kallaveden katselijat.
Vielä siellä silmäelen
Ääret allani avarat:
Kuinka järvet kuumoittavat,
Sadan saarosen välistä,
Lahdet, saaret, lammit kaikki
Illan paisteissa palavat,
Kuvastaen kukkuloita,
Kautta taivahan kajaten.

Vielä kuulen kuikan äänen,
Valitukset valkorinnan,
Vielä virret venhemiesten
Airon kolkkaissa kohoovan.
Kaikki saavat rintahani
Tuolta nuo ihat tuhannet
Alat tenhon armahimmat.
Koko luonto korvihini
Kutsun kuiskavi lumovan,
Sinne toivoni sitovi,
Väkevästi viehättävi,
Sinne hartahan haluni,
Halun muita hartahamman.

Mut jos kuulen kultaäänen,
Savoni sorean kielen
Miesten huulilta mehuuvan
Taikka vielä viettävämmin
Sulon naisen suusta soivan;
Silloinpa sydän sulavi,
Leviävi, lämpiävi,
Harvoin saaduista sanoista;
Etelähän eksyneistä.
Kieli mielen kihloavi
Maamme kanssa, morsiamen,
Köyhän kyllä, vaan ihanan.

Muistelma Tuovilanlahdesta

[Birger Salonen. Koitar I. Lyhennetty.]

Tippa mennä tihisee,
Savu nousta sohisee
Torvesta sen täyttäin,
Matkan juoksun näyttäin.
Jyskyttääpi,
Pärskyttääpi,
Laiva-varsa läähättääpi,
Kyntää selkää sinistä.

Lahden suuhun joudutaan!
Ylös, pojat, katsomaan
Seudun suloutta,
Illan ihanuutta! –
Laskiessaan
Paetessaan
Päivä loistaa luotehessa;
Mäille, puiden latvoille,
Kukkuloille, vuorille
Luopi loistoansa,
Kaataa kultoansa
Väikkyvänä,
Kiiltävänä
Seisoo vesi, sileänä.
Jyrkät kalliot,
Rotkot, louhikot.
Lehdot, kuusikot,
Raitarannikot
Peilailevat muotoansa.
Kaiken kuuluisin
"Pirunpesäkin"
Ihaileepi itseänsä,
Talot, tantereet,
Pellot, penkereet
Vivahtavat matkallamme.

Loppu matkan lähenee,
Höyry huutaa vinkaisee:
Kohta seisahtuupi,
Rantaan laskeutuupi;
Hengähtääpi,
Levähtääpi,
Satamahan yöksi jääpi. –
Aurinko jo katoaa
Piiloon menee metsän taa;
Linnun laulu vaikenee,
Koko luonto hiljenee,
Rastas yksin jääpi,
Laulaa räkyttääpi.

Toimistansa,
Vaivoistansa
Työmies rientää kotiansa.
Jopa paimenet,
Poikanulikat,
Kotiin ajavat
Karjat iloiset
Pellon päähän savuiliensa.
Tuonne lahdelle
Lähtee nuotalle
Kylän väki pyynnillensä. –
Kuulin vieläkin
Äänen kaakkurin
Kajahtavan korvihini. –
Luonnon lumous,
Seudun sulous
Kuiskuttaapi,
Muistuttaapi
Savossa mun olevani.

Punkaharjusta

[Olli Kymäläinen. Kalenteri "Necken" 1845.]

Oli kerta miestä kolme,
Jotka sattuivat Savosta
Kulkemahan kuuluisahan,
Haluisehen Helsinkihin.
Tunnan salmehen tulivat,
Joss' on saari salmen suussa,
Virstantolppa toistajana;
Yli salmen saatettihin
Sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylimäkeä,
Käänteleivät, katseleivat,
Kuuntelevat kukkumista,
Kesälinnun laulamista,
Kuinka siinä linnut lauloi,
Linnut lauloi, metsä soitti.
Antoi aurinko ilonsa,
Päivä paistoi pitkin nientä
Siitä koko luonto liikkui,
Ilma silmissä iloitsi,
Ilahutti ihmiskunnan.

Tätä kaikkea katsellen,
Läikkyviä lähtehiä,
Järven, lahden lainehia,
Kerran vielä keskenänsä
Miehet mielestä hyvästä
Puhelevat puolestansa:
"Kun ois tässä kukkasia,
Lehtipuita lempehiä,
Oksakaan omenapuuta,
Oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asuntomaata."

Tuosta kärryihin kävivät,
Rupesivat rattahille:
Ratas vieri tietä myöten,
Aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
Sekä harjua haluista;
Siell' on puista portti tehty,
Katuvarret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
Kun on kuu kokohon pantu,
Kun on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus;
Viel' ei vaivu vuoliaiset,
Eikä arkut alta murru!

Karjala

[Arvi Jännes. Muistoja ja toiveita. Lyhennetty.]

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
Kuss' Imatran innot raukes,
Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö,
Siell' ensin silmäni aukes,
Siell' leikin lasna ma rantamalla,
Siell' lepää heimoni nurmen alla,
Ja siellä neitonen Karjalan
Sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteran latva nuori;
Se kyllin saanut on itkeä,
Mut vankkana on kuin vuori;
Se orjana ollut on ounaan herran,
Se vaivaa nähnyt on toisen verran
Kuin Suomi muu, mut murtumaton
Ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan –
Sit' usein lasna ma kuulin –
Ja vanhoja Väinön-laulujaan
Se laulavi partahuulin;
Ja urhot astuvat kumpuin yöstä
Ja kertovat muinaiskansan työstä
Ja neuvovat polvea nousevaa –
Oi Karjala, muistojen maa!

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu

[Valter Juva. Runoja, uusi sarja.
Ks. karjalaksi Koululauluja, + 25 kpl muualta.]

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on –
Vie sinne mun kaiho ponneton.

Ma tunnen vaaras ja vuoristovyös
Ja kaskies sauhut ja uinuvat yös
Ja synkkäin metsies aarniopuut,
Ja siintävät salmes ja vuonojes suut.

Siell' usein matkani määrätöin
Läpi metsäin kulki ja jylhäkköin,
Ja vuorilla seisoin paljain päin,
Mist' uljaan Karjalan eessäni näin.

Tai läksin kyliin urhojen luo,
Miss' ylhillä vaaroilla asui nuo;
Näin miehet kunnon ja hilpeän työn
Ja näin, miss' sykkii Karjalan syän.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu,
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
Käki kukkuu siellä ja kevät on –
Vie sinne mun kaiho ponneton!

Imatralla

[Aleksanteri Rahkonen. Sääskiä II.1867.]

Hongat nuokkuu Imatralla,
Luonto näyttää huokaavan,
Pohjantähti taivahalla
On kuin silmä Jumalan;
Kun se loistaa,
Surut poistaa,
Viittaa: tuoss' on kallis maa,
Sykkimään mi syömmet saa.

Vesi kiehuu, koski pauhaa,
Päilyilevät pisarat,
Aalto aalloss' etsii rauhaa,
Jylhät vuoret notkuvat.
Vuoksi jyskää,
Riehuu, ryskää:
On kuin jumalattaren
Kutsu taistoon vapauden.

Miksi makaat Suomalainen?
Herää, nouse unestais!
Taivas aukee loistavainen,
Sua kutsuu Jumalais.
Hän jo sulle
Valitulle
Valmistanut kruunun on.
Nouse valon voittohon!

Laulu Vuokselle

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Mahtavasti,
Voimakkaasti,
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.
Vuori nostaa poikiaan
Veden voimaa kiusaamaan,
Synnytellen salakaria.
Leikitenpä hypähtää
Niistä aalto kuohupää.
Mahtavasti,
Voimakkaasti,
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun
Mahti paisuu,
Vuoren vastuksista vimmastuu.
Jäykkäpäisen kallion
Kylki vastassa nyt on –
Ahdistettu aalto rajustuu!
Kuohut uppiniskoissaan
Eespäin työntää toisiaan.
Mahtavasti,
Voimakkaasti,
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman
Kiukkuisimman
Tieltä särkyy voimat kallion:
Kas, kuin ähkymähän jää
Vuori jyrkkä, härkäpää,
Syrjin katsoo virran voittohon.
Metsä, äänetön kuin yö,
Näkee aaltoin ihmetyön.
Mahtavasti,
Voimakkaasti,
Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maani! sullen
Kiusatullen
Voitonvirttä laulaa Imatra.
Saimaan aallot uneljaat
Vuoksessa on voimakkaat,
Kalliot niit' ei voi kahlita.
Niinp' on kansa Suomenmaan,
Herättyään, noustuaan,
Mahtavasti,
Voimakkaasti,
Ilkivaltain muurit murtava.

Hiekan vallilla v. 1894 *)

[Vilppu Kaukonen. Vesoja.]

Metsät Karjalassa syksy-yöhön peittyy,
Henkii kylmän huurun märkä korpisuo.
Päälle Pälkijärven pinnan usva heittyy,
Kuuset kaakkoisrantaan synkän varjon luo.

Siellä rauhassaan on Hiekan kummut, haudat.
Vallin nurmirintaa pensaat suojoaa.
Missä tuonentöitä raatoi lyijyt, raudat,
Siinä metsän lintu yönsä uinahtaa.

Öinen tuulenpuuska liikahutti kuusta.
Tuntui niinkuin metsä hengen saanut ois,
Niinkuin entishaamu haastanut ois puusta,
Nousseet kaatunehet haudoistansa pois.

Häilyy pensahatkin; hiljaa siellä ruskaa –
Eikö vainaat nytkään vielä rauhaa saa?
Kuolleet tuntevatko kaipauksen tuskaa,
Maataan tahtovatko hetken katsastaa?

Kas, jo kaatuneiden joukko alkaa nousta!
Vallin suojaan käyvät jylhään rivihin.
Mutta yksikään ei nosta tappojousta,
Poissa uhka heidän ryhdistänsäkin.

Kuulleet lienevätkö pauhun oudonlaisen? –
Nousi jylhä jyske lounahasta päin.
Sekö nostanut ois joukon nukkuvaisen,
Saanut tuonelankin valvehille näin?

Ei tuo pauhu tullut veritaiston työstä;
Juna voittotietään ryntää Karjalaan.
Liekö riemu tuonut haamut tuonen yöstä?
Tuota nousivatko siihen kuulemaan?

Valkenee jo taivas, kalvas joutuu aamu.
Huurun raikas tuuli ilmaan hälventää.
Katoo viimeinenkin kaatuneiden haamu;
Metsä entiselleen taaskin selviää.

Liikahtanut yöllä – metsän lintu yksin,
Haamuin kuiske ollut tuulahdusta vaan;
Seisseet rintamassa siellä vieretyksin
Pehkot vallin luona usva verhonaan.

Juna kiitää järven luoteisrantaa tuolla
Syösten jyskinällä kautta korpien.
Mutta tuuli kuiski puissa Hiekan suolla:
Edistys on lahja entistaistojen.

Sortavalassa

[Jooseppi Mustakallio. Pulmusparvi.]

Ryysyisenä kulki miesi
Kumartaen ohitsein;
Silloin silmihinsä katsoin
Ja mä kysymyksen tein:

"Turvemökki, olkikatto,
Kansa myöskin ryysyissään!
Näinköhän mä uskon tuota,
Näinköhän mä totta näen?"

Tyynehesti miesi työnsi
Kätens' laihan kätehein –
Totta siis! Ja sillä kertaa
Kuohahti mun sydämein.

Mutta mies sen huomasi ja
Huoahti ja lausui nyt:
"Tiedon puute, pulskat herrat
Meitä näin on nylkenyt.

Maatonna me oltihin jo,
Tuskin oli taivastai –
Pamppu heilui, ryysyt siitä
Selkähänsä kansa sai.

Majojamme maata vasten
Alas aivan painettiin,
Huoneemmekin vihdoin vietiin,
Siitä tultiin turpeisiin.

Turpeen alta tulematta
Mies on! sananparsi soi –
Mutta turpehenkin alta
Tämä kansa nousta voi.

Ja se nousee, uus on aika,
Kaikki vielä paranee:
Herrain huoneiden ja meidän
Harjat näät jo lähenee.

Ryysyistämme paikka paikan
Perästä jo putoaa.
Kansa varttuu, vilja karttuu.
Kohoaapi koko maa!"

Karjalan kannel

[Aapo Pärnänen. Kansanvalistusseuran kalenteri 1900.]

Soios, kannel, Karjalassa,
Äänin hellin helkyttele!
Kaiu kaunoisna kesänä
Kaunoisine kielinesi,
Syksylläkin synkeällä,
Tuiman talvenkin ajalla!
Kaikuos kevätilossa,
Luonnon juhlan joutuessa,
Soios aikana surujen,
Kaihon, tuskan tunkiessa!

Sull' on kielet kuunikuiset,
Soinnut päivänaikuhiset;
Elä kaikujas kaota,
Mainettasi maahan saata!
Aiotko manalle mennä,
Vaikenetko, vaimenetko
Niinkuin Louhi loitsun tiestä,
Pohjan vallat vaimenivat?

Aikaa ei ole levätä,
Nujertua nukkumahan:
Vieläpä tätä nykyä,
Kaihoavi, kaipailevi
Soitteloita Suomen kansa,
Väinön lapset lauleloita.
Vielä on Kalevassa,
Muinaistaian tietomailla
Saamatta ilojen Sampo,
Onnen touko ottamatta.

Kaikuos, sa muinaiskannel,
Vanhan kansan viehätteeksi,
Kaiu nuorten nostannaksi,
Pyhän tunnon tuottajaksi!

Kuuluvi kylän takoa
Soraäänet soinnuttomat,
Idän ääriltä isoilta
Vihan kaiut kalskahtavat,
Vaan elä sorru soitannasta,
Herkeä heläjännästäl

Vaikkapa katehen kalvat
Kielen, kaksi katkaisevat,
Kaiu vielä viimeisellä,
Helkkyä heleämmällä!
Tai jos särkevät sälöiksi,
Pienentävät pirstaleiksi,
Sälöt kaikki soittakohot,
Joka lastu laulakohon!

Kaikuos, Kalevan kannel,
Muinaisine muotoinesi!
Tuo'os tulta tuntohomme,
Lemmen poltetta povehen,
Synnytä sovinnon mieltä
Suloksernme, suojaksemme,
Tuo'os toivoa elämän
Ikäville ilmoillemme,
Viihdyttele, vaimentele
Suomen suuria suruja,
Kaihoja Kalevan kansan!

Karjalaisten laulu

[Pietari Juhani Hannikainen.]

Suloisessa Suomessamme
Oisko maata armaampaa,
Kuin on kaunis Karjalamme,
Laulun laaja kotimaa!
Laulua sen kosket kuohuu,
Järven aallot loiskuaa,
Säveleitä salot huokuu,
Ikihongat humajaa.

Perintönä laulun juuret
Meill' on muinais-ajoilta,
Jolloin kaikki toimet suuret
Laulun tehtiin mahdilla,
Jolloin meidän kankahilla
Taitomiehet askaroi,
Nuotioilla nokisilla
Ongelmoita aprikoi.

Yli Suomenniemen vielä
Maine kuulu kulkevi,
Kuinka Väinön kannel siellä
Koko luonnon lumosi;
Kuinka seppo taitoniekka
Sammon kirjokannen loi,
Tahi Kaukomielen miekka
Sota-innoin salamoi.

Ei oo meillä rikkautta
Eikä maamme viljavaa;
Vaan on laulun runsautta
Kylvämättä kasvavaa;
Sit' ei pane idän halla
Eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla,
Sitä ei lyö rakehet.

Kyll' on kansa Karjalankin
Monet kovat kokenut,
Väkivallan raaimmankin
Iskut tuimat tuntenut;
Kestänyt on sodan pauhut,
Sorrot vuosisatojen,
Sodan pauhut, vainon kauhut,
Kolkot vuodet katojen.

Mutta meiltä laulun mahti
Mennyt maan ei rakohon,
Säveleiden sorja tahti
Viel' ei vierryt pakohon;
Josko murhe mieltä painaa,
Tahi riemu kohottaa,
Laulu, soitto meiltä aina
Yhtä herkäst' irtoaa.

Konsa vaino Suomeamme
Kovin kourin koettelee,
Silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee,
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa!

Keski-Suomen laulu

[Juho Laine. Köynnöksiä.]

Oi, Keski-Suomi, kultainen,
Mun ihanteeni kallis!
Ei maata mulle vertaa sen,
Ei missään mun niin herttainen,
Jos onni kuinka sallisI

Syntyyhän siinä sointuisuus,
Kun jalo jaloon ryhtyy,
Kun siellä Savon ihanuus
Ja Hämeen vieno herttaisuus
Suloihin Pohjan yhtyy.

Niin rinnoissamme yhtyköön,
Mi suurt' on elämälle!
Se tulkoon täällä täytäntöön;
Ja Suomen sydän sykkiköön
Pyhälle, ylevälle!

Ei missään laaksot, kukkulat –
Sen vakuutan ma varmaan
Niin viehtävät, niin vaihtuvat,
Niin lumoovat, niin loistoisat,
Kuin Keski-Suomen armaan!

Sen taivas kuin on sininen,
Kuin raitis ilman tuoksu!
Kuin armas välke aaltojen
On siintävien selkien,
Kuin vilpas virtain juoksu!

Sen lehdet koivu kaunistaa
Ja pihat pihlas, tuomi,
Ja varjoaan niin kalveaa
Sen aarnimetsät tarjoaa –
Oi, armas Keski-Suomi!

On luonto saita, raskas työ,
Vaan kansa tuo ei suutu:
Jos viljat viekin hallayö,
Tai karjan kaiken surma lyö,
Ei uskallus sen muutu.

Niin luja luottamuksessaan
On Keski-Suomen kansa.
Se uskoo, toivoo toimissaan
Ain' isiensä Jumalaan
Ja alkaa uudestansa.

Oi, Keski-Suomi, kerron sen,
Kerronpa tuhat kertaa:
Se mulle on niin mieluinen,
Niin armas, kallis, kultainen –
Ei maailmassa vertaa!

Keiteleellä

[Juho Laine. Köynnöksiä.]

Oi, hetkeä juhlallisinta,
Mi nauttia suotanehen,
Kun tyyni ja kirkas on pinta
Sinertävän Keitelehen!
Ylt'ympäri vehreät saaret
Ja kukkulat rantamien,
Illan ruskot ja taivahan kaaret
Kuvastuvat pintahan sen.

Ja hääväki soitellen soutaa
Sen salmia riemullinen.
Mies nuori se neitosen noutaa,
Vie myötänsä morsiamen.
Jo ammoin on aaltojen mahti
Masentunut hyrskehinen,
Veen helmahan vallaton Ahti
On vaipunut hiljaisehen.

Hämäläisen laulu

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista,
Kuin kulta Hämeen maa.

Lempeitä laaksoin lehtoja,
Ja lintuin laulupuistoja,
Ja marjaisia kankaitaan
En unhoittaa voi milloinkaan,
Oi Hämeen kallis maa!

Oi Hämeen pellot viljavat,
Ja kasket kullan loistavat,
Ja tuhannet sen tuomistot,
Sen niityt, norot, varjostot,
Ei maata vertaistaan!

Kuin taivas tääll' on loistoisa
Ja iltatähti kultaisa,
Ja ruskot yhtä runsahat,
Syys-öiden sähköt leimuvat,
Ja talvet suojaisat!

Ei impee missään rakkaampaa,
Ei siveempää, ei jalompaa,
Kuin Hämeen valkotukkainen,
Tuo sinisilmä neitonen
On ruskoposkineen.

Ja kansaa kussa löytänen
Niin jäykkää, kuin on Hämehen,
Niin vakavaa, jok' auraltaan
Ei suotta siirry milloinkaan,
Halveksi säätyään.

Kun miestä missä tarvitaan,
Maan eestä vaikka kaatumaan,
Niin uljaita on uroita,
On järkeä, on kuntoa,
Kun toimeen tarvitaan.

On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista,
Kuin kulta Hämeen maa.

Hämeen maa

[Uuno von Schrowe. Kaikuja Hämeestä II.]

Kas kuinka rinteet kunnasten
Ne siintää etähällä,
Ja laaksot verho lehtojen
Vaatettaa vehreällä!
Ja niityt kuinka kukoistaa
Ja viljapellot aaltoaa!
Soi luonto kaikkialla:
Oi, tää on Hämeen maa!

Kas vetten seljät suutelee
Hopeisna taivaan rantaa!
Ja läikkyellen loistelee
Ja saaren kuvan kantaa!
Kuohussaan kosket ryöppyää,
Ne louhistoissa rynnistää,
Ja Ahti siellä soittaa!
Oi, Hämeen maa on tää!

Kas taivahalla aurinko
Kuin hymyy tuttavasti!
Ja kaukahilla hongisto
Se huokuu rakkahasti
Ja katvehessa lehdikon
Luo lähde silmän taivohon;
Sen luona kukat kuiskaa:
Oi, Hämeen maa tää on!

Oi kuule kuinka paimenten
Soi torvet laitumilla!
Etäällä kaiku kiireillen
Vastailee kunnahilla.
Niin ruusut lännen ruskojen,
Kuin hohto aamun koittaren
Ilmoittaa ihastuttain:
Tää maa on Hämehen!

Oi, Suomen sydän, Hämeen maa!
Miss' on sun vertaisesi?
Mik' on niin armast', ihanaa
Kuin sinä lapsillesi?
Miss' ääni vapauden on
Ain' vapaa, puhdas, tahraton? –
Se kaikuu sydämissä
Hämehen nuorison.

Kesäpäivä Kangasalla

[Z. Topelius. Suom. P.J. Hannikainen.]

Mä oksalla ylimmällä
Oon Harjulan seljänteen;
Niin kauas kuin silmään siintää,
Nään järviä lahtineen.
Kas Längelmävesi tuolla
Vöin hopeisin hohtelee,
Ja Roineen armaiset aallot
Sen rantoa hyväelee.

Kuin lemmikin sulosilmä,
Niin kirkas, niin sininen,
On välkkyvä Vesijärvi,
Mi hiljalleen keinuen
Tuoll' hiipivi heidän luokseen
Ja satoja saariaan.
Niin helläst' tuuditteleepi
Kuin emonen lapsiaan.

Vaan ympäri lehtorantain
On hongikko mietteissään
Ja vanhuksen lailla katsoo
Kuin lapset lyö leikkiään.
Ja peltojen laihot heitä
Ne tervehtii aaltoillen,
Ja niityn kukkivat nurmet
Luo tuoksuja tuulehen.

Mik' aarre, oi köyhä Suomi,
Ois sulosi vertainen!
Tuon järvies sinivälkkeen,
Tuon hopeisen kultaisen!
Jos murhe tai riemu nostaa
Tääll' lauluhun säveleet,
Niiss' ainiaan kuvastuupi
Nää kirkkahan-sinervät veet.

Mä vain olen lintu pieni
Ja siipeni heikot on;
Vaan oisinko uljas kotka,
Niin nousisin lentohon,
Ja nousisin taivoon asti
Luo Jumalan istuimen
Ja nöyrin, hartahin mielin
Näin laulaisin rukoillen:

Oi taivahan pyhä Herra,
Sä Isämme armias!
Ah kuink' on sun maasi kaunis,
Kuink' ihana taivahas!
Sä järveimme säihkyellä
Suo lempemme tulta vaan.
Oi Herra intoa anna
Ain maatamme rakastamaan!

Pyhäjärvi

[Vihtori Auer. Matkailijan lauluja.]

Pyhäjärvi, Pyhäjärvi!
Sana tuo kun ilmaan soi,
Sydämessä suomalaisen
Ylväät tunteet ailakoi,
Muistot herää muinaisaikain,
Tummat kuvat kirkastuu,
Innon, rakkauden tulta
Säihkyy silmä, laulaa sun.

Pyhäjärvi, Pyhäjärvi!
Kerro mulle muistojas,
Kerro, kuinka muinoin kansa
Yhteen yhtyi rannoillas,
Yhtyi suureen ilojuhlaan
Onnen, rauhan kukkien,
Yhtyi vakain ukkosmielin
Ankeet ajan uhaten.

Pyhäjärvi, Pyhäjärvi!
Kerro, mitä kansa voi,
Jonka puhdas uhrihurme
Aalloillasi huppeloi.
Kerro, kuinka yksimielin
Rauta-aita rakettiin,
Joka suojas Suomen niemen
Maasta asti taivosiin!

Hämehen kävijä

[Kanteletar.]

"Kuulin kummat, näin imehet,
Hämehessä käyessäni."
"Mitä kuulit kummimmia,
Mitä näit imehimmiä?
"Sitä kuulin kummimmia,
Sitä näin imehimmiä
Siat sotki taikinata,
Emännät sikana röhki,
Porsas lattian lakasi,
Piiat pahnassa makasi."
"On tuo kumma kuullakseni,
Ime ilman ollakseni."
"Ei tuo vielä kumma liene,
Ei ime väheäkänä;
Vielä kuulin kummempia
Näin vielä imehempiä:
Kirvehellä keitettihin,
Kattilalla leikattihin,
Orava veti rekiä,
Hepo hännin puuhun juoksi."
"Se on kumma kuullakseni,
Ime ilman ollakseni."
"Ei tuo vielä kumma liene,
Ei ime väheäkänä;
Vielä kuulin kummempia,
Näin vielä imehempiä:
Orot oli ohran leikku'ussa,
Siikaset sitelemässä,
Laklaset latelemassa,
Hanhet haasioitsemassa."
"On tuo kumma kuullakseni,
Ime ilman ollakseni."
"Ei tuo vielä kumma liene,
Ei ime väheäkänä;
Kohta kuulet kummempia,
Vieläki imehempiä:
Antoi hanhi siivet mulle,
Lakla laajat lentimensä,
Niillä lennin löyhyttelin
Yheksän meren ylitse,
Meripuolen kymmenettä;
Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen salon sisähän,
Vaskisehen varvikkohon.
Olipa siellä puut punaiset,
Puut punaiset, maat siniset,
Lehot lemmenkarvalliset,
Ruohot ruostehen näköiset.
Vuoret siellä voina vuoti,
Kalliot sianlihana,
Mäet mämmikakkaroina,
Kaikki kankahat metenä.
Siell' oli naiset listin lastin,
Morsiamet mustin kulmin,
Akat vanhat vaskivöissä,
Tyttäret tinasiloissa,
Ukot vanhat uunin päällä,
Nuoret miehet miekka vyöllä,
Kukot kultakannuksissa,
Kanat vaskivarpahissa,
Lehmät leppäisin utarin,
Paimenet pajuisin jousin.
Ei juotu oluttakana
Kuparitta kultaisetta,
Vaskireunatta vaitta;
Ei syöty sianlihoa
Veitsettä hopiapäättä,
Talrikitta tammisetta."

Pohjanmaa, Häme, Karjala

[Valter Juva. Kuvia ja säveliä.]

Näin laajan, vihreän tasankomaan,
Jota virrat kasteli aalloillaan;
Meren valtavan näin, mut sen ääriä en,
Kesän tenhosan yön valonvoittoisen!
Oi, siellä, siellä
Ma suuria ihanoin, lassa vielä.

Savipalteet viettävät viljavat näin
Välin männikköharjujen synkeäin,
Selät tummat, veet salat jylhäkköin,
Mäkipihlajat, käen, mi kukkui öin –
Oi siellä, siellä
Ilot lemmen ja tuskat koin salon tiellä.

Maan kunnahisen näin kasketun,
Maat raastetut käymässä koivuhun;
Talot köyhät mä näin, näin sorretun väen,
Mut sen nousevan näin, ajan uuden näen:
Oi, siellä, siellä
Tekemään opin työtä hartaalla miellä.

Matka Turusta

[J.L. Runeberg. Suom. O. Manninen.]

Jo purje liehuu, kuutto jo kuluss' on,
Käs ohjaimeen käy poikasen jäntevä,
Ja purppuroissa poski kaunis
Airoille saariston impi istuu.

Jo poiss' on kuorma kuplivan purtosen,
Hedelmät, maidot; tyhjinä tiinut on,
Tavarat, juhlavaatteet taiten
Omenavasuhun talteen pannut.

Mut illan vilvas tuulonen elpyy taas,
Ja Auran viirit aavalle viittailee,
Ja purje paisuu, purtosille
Rannalla jäähyväis-liinat liehuu.

Nyt kauaks aikaa, kaupunki, hyvästi!
Koht' en näe enää loistoas korskeaa,
En kuule vaununjyrinäisi
Ukkosta torien tungoksessa.

Mua ylhä ympäröi lepo luonnon vain,
Sen ihmiskätten käymätön ihanuus,
Sen kielet riemukerrot: helkkeet
Lintujen, kaiun ja lähteen kirkkaan.

Jo väylä väljenee, jopa Ruissalon
Nään rannan kaukaa, miss' sinipiikaset
Ali' aarnitammien Choraæus
Laulajan lähdettä kaihoin kaitsee.

Tomulles rauha, laulaja, Suomen laps!
Useinpa sunkin Auralla purtes ui,
Useinpa ikävöit sä laaksos
Vihannan vartion suojaan tänne.

Mut itään suunta käy; – meri soiluvi
Mun edessäin kuin suunnaton kuvastin,
Ja valkojoutsenina purjeet
Ui lukemattomat siintoselkää.

Vaan päivyt laskee, tuuloset tyynnähtää,
Viserrys lintuin lehdossa lepoon käy;
Vain sieltä-täältä laulu sointuu
Soutajaneitosen naurusuisen.

Mut luonnon lapsen huoleton haaveilu
Ja rinnan kainon kaiho ja riutumus
Ja toivon riemu, muiston autuus
Sointuina salmea, selkää soutaa.

Ei pimenny, ei valkene – hopeissaan
Yö väikkyy, päivän päättäjä kultaisen,
Vain yllämme, kun venho selkää
Leikkoamaa Lemun niemen liukuu.

Suruisin riemuin nään sijat nyt mä nuo,
Miss' seppelees, nuor' urho, sa surtu, sait,
Sa missä, Ramsay, miehes huusit
Luo lipun suojatun taistoon taasen.

Suruisna mietin: nuorna sa nukuit niin
Mailt' armaan toivon, tielt' urostekojes;
Mut riemuin myös: sä sankarina
Soit veres eest' isänmaan ja maineen.

Viel' ihmetyttäin haamusi ilmestyy
Öin sankein silmiin saariston poikasen,
Humussa rannan kuusten hälle
Korkea soi sotakäskys vielä.

Noin tyynten muistoin viittoma matka käy,
On tultu laaja Vapparin selkä jo,
Jo kaukaa salmi kirkkokallas
Kutsuvi kaitahan kainaloonsa.

Jo tuolta kummun kukkeat koivut nään; –
Te terve, mykät onneni näkijät,
Majanen rantaan rakennettu,
Lyhyen suveni suoja, terve!

Mua ota helmaas, suo sulo-unelmin
Siin' uinahtaa mun entävä hetkinen
Ens' aamusäteen säihkyessä
Kummulla jo mua Frigga kohtaa.

Uusimaa

[J.H. Erkko. Ajan varrelta.]

Täynn' ihanuutta Suomi on
Kuin rinta nuoren morsion.
Mut rikkain, runsaslahjaisin
On tytär Uusimaa.
Se kasvaa viljaa, kansaakin,
On aittana pääkaupungin
Ja mertä kansoittaa.

Se kasvanut on urhoja,
Maan, kansan rakastettuja,
Heit' emme koskaan unhota,
Vaan työllä seuraamme:
Jo kansa tääll' on valvova,
Työn, uhrin altis, ahkera,
Valohon rientää se.

Valohon, vapautehen
Käy kansa kevätrientoinen.
Edistys kutsuu kaikkia
Maan onnen valvontaan.
Maan, merten rikkauksista
On uusi vilja versova:
Valistus voimassaan.

Uusmaa on meille kultala,
Maan kukka, kruunu, valtikka.
Täält' alkaa Suomen yhteys
Ja heimot katoaa;
Täält' ystävyys ja veljeys
Ja sortohengen hälvennys
Maan nostaa, vahventaa.

Siis nouse, kansa Uudenmaan,
Esille lahjas kantamaan!
Uusmaa on Suomen heimojen
Kotoinen yhteismaa.
Kun kansaa kaikkein seutujen
Tääll' yhtyy rantaveljehen,
Niin Suomi soinnun saa.

Mit' olkoommekin heimoa,
Niin kaikki suomalaisina
Me työtä tehdä, palvella
Maat' yhtä tahdomme.
Tään Suomen voitto, kunnia
On kallihinta, korkeinta,
On meidän onnemme.

Tuusulassa

[Irene Mendelin. Koivikossa I.]

On juhlapäivä ja yksin
Käyn tietä mä kirkkoon päin,
Välillä kaihon ja riemun
On mietteitä mielessäin.

Ma tietä muistojen kuljen
Ja hautausmaahan se vie –
Ja kyynel silmähän nousee,
Niin muillekin noussut lie.

Tääll' "Lean" laulaja lepää
Maan mullassa murheistaan,
Ja rikas, sortunut sielu
Pääs sointujen satamaan.

Oi, Herra, huomahas sulje
Sa nukkuja haudan tän,
Valollas sointujen maassa
Henk' kirkasta ylevän!

Tammisaaren saaristossa

[Kaarlo Suomalainen. Kuvateos "Suomi". Hj. Munsterhjelmin taulun johdosta.]

Kaukana tuolla aaltoo meri suolainen.
Se rantaa rakkaan Suomenniemen huuhteleepi,
Ja satain saarten, luotoin ympär' kierrellen,
Milloin niit' uhkailee ja milloin suuteleepi,
Välistä möyryten kuin peto vimmoissansa,
Välistä hyväillen kuin armas armastansa.

Kaukana tuolla aaltoo meri suolainen.
Se milloin aarteens' avaa, nähdä kaiken kansan,
Osalle venheet, purret, laivat kutsuillen,
Ja milloin virittää kuin vihollinen ansan
Ja luottamuksen lujan pettää, toiveet taittaa
Ja sylihinsä syvään heille haudat laittaa.

Kaukana tuolla aaltoo meri suolainen.
Se miehen karkaisee jo varhain tarmoisaksi
Ja mielen raitistaa ja uljahaks saa sen
Ja rinnan paisuttaa, saa silmän kirkkahaksi,
Ja siellä impi hemmyt kesken hentouttansa
Käy karkeloille aaltoin, myrskyin, vaarain kanssa.

Suomenlahdella

[J.H. Erkko. Uusia runoelmia.]

Lainehet Suomenlahtosen,
Länsimailta kun vyörytten,
Lempeä kantakaatte,
Suven lahjoja rannoillen
Suomen, orpotyttösen!

Lainehet Suomenlahtosen,
Pohjosesta kun vyörytten,
Mainetta kantakaatte,
Suloa orpotyttösen
Mailla etelän kiittäen!

Lainehet Suomenlahtosen,
Vierahista kun vyörytten,
Vihoja haudatkaatte!
Suomen rantoja kohdaten
Suudelkaatte te siunaten!

Suomalainen maamme Ruotsalaiselle

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat.]

Oi lyö'ös liittohon kätesi veikko!
Kädet yhdistäin väki voittavi heikko!
Ken meitä voi murtaa,
Ken Suomea sortaa,
Kun yhtenä muurina seisotahan?

Mull' aurinko nouseva paisteli kehtoon,
Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon;
Vaan yksiä teitä
Tok' Jumala meitä
On käskenyt veljinä kulkemahan.

Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky,
Mun järveän' tyyntä ei liikuta myrsky;
Mut tuulien tuiske
Ja kuusien kuiske
Ne viihdytti lapsina kumpoakin.

Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu,
Mun saloni suomen runoja kaikuu.
Mut yksi on mieli
Ja kumminkin kieli
Vain yhtä Suomea ylistelee.

Sun vainios kasvavi vehneä, ruista,
Ma usein vuolailen pettua puista;
Mut maan saman juotti
Veremme, mi vuoti,
Kun rinnoin sotihin rynnättiin.

Siis, veljeni, heitä jo pois viha,
Tää Suomihan kummankin armas on ainoo.
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Saaristolaispoika sisämaassa

[Hilja Haahti. Oraita.]

Ma kynnän pellot ja kasket kaadan,
Ma kangin, kuokin ja työssä raadan,
Mut eipä uutterin toimikaan
Saa rinnan polttoa taltumaan.

On kuin en ilmaa ma täällä saisi,
Vaan kaikki painaisi, ahdistaisi;
Nuo viidat, nummet ja laaka maa,
Ne mieltä, katsetta uuvuttaa.

Oi kallioita ja saarimaita
Ja merta, aaltoja vaahdokkaita!
Oi kotiseutua, armastain!
Niin, sinne, sinne mä mielin vain!

Ma syämin riemusta sykkiväisin,
Vapaana myrskyssä temmeltäisin,
Kuin sorsa purteni oiva uis,
Ja rinta paisuis ja laajentuis.

Ves'linnun hauska on lainehella;
Laps saaren kärsivi manterella.
Oi raitis kaunoinen saarimaa,
Pois sinne tahdon ma kiiruhtaa!

Mustalainen

[Kaarlo Kramsu. Runoelmia.]

Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi!
Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi.
Kulkenut oon iloiten
Halki maitten useitten.
Koti kaikkialla
Mull' on taivasalla.

Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata?
Mitä sillä tekisin, arvata en saata.
Luona kansain kaikkien
Ilon löytää iloinen.
Näin jo maata monta
Mut en riemutonta.

"Mik' on minun uskontoin?" Tahdotko sen kuulla?
Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla.
Elämämme meille on
Suotu vuoksi nautinnon.
Sen, ken sit' ei nauti,
Tappakohon tauti.

Sanot, että maailma oma onpi Tuonen,
Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen!
Kuka täällä viitsiikään
Elää, elää yhtenään?
Uupuu vihdoin henki
Keskell' ilojenki.

"Mutta jälkeen kuoleman?" Kukapa sen tietää?
Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.
Kuihtuu kukka, kaatuu puu,
Linnun laulu lakastuu:
Niin käy elävitten.
Mitä tulee sitten?

"Oonko tuskaa tuntenut?" Turhanpäiväisillä
Älä mua rasita enää kyselmillä.
Sulaa suru suurinkin,
Kuivaa kyynel kuuminkin.
Omat huoles kanna,
Iloita mun anna.