VII Suomen historia

Isänmaani

[J.H. Erkko. Runoelmia III.]

Jos minne kuljen, mistä lähden,
Tää maani mulle kallis on,
Mut kallis on se vaan sentähden,
Sen kansa kun niin armas on.
Sen kansa taas on armas siksi,
Se maansa kun tek' kallihiksi
Verellään, kärsimyksillään.

Salomme vaikk' ois täynnä kultaa,
Hopeita hyrskyis aaltomme;
Vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa,
Vaan konnan töit' ois muistomme,
Kansamme kulkis hylkyteitä, –
Ah! silloin maamme varjo meitä
Kuin musta haamu vainoais.

Vaan nyt ei synkät syyt, ei hallat
Meit' isäin haudoilt' eroita,
Ei taistelut eik' ilkivallat
Maast' armaimmasta vieroita,
Niin korvet synkät, kallioiset,
Kuin laaksot, järvet tuhatmoiset –
Kaikk' ovat kalliit, rakkahat.

Takana soitten, kallioissa
Sai äidit piilon lapsineen,
Kun urhot kaatui taisteloissa,
Tai voiton toivat armailleen.
Niin korpea kuin vainioita
Luut isäin peitti, veri noita
Kostutti kallis kaikkia.

Vakaana niinkuin vuoren seinä
Kansamme puolsi maatansa;
Ei huikennellut niinkuin heinä,
Säilytti pyhät tapansa.
Parjatkoot tyhmät, ett' tää
Hyljätty, halp' on tavoiltansa –
Maan kalliin ostanut se on!

Muun riemun jos ken ryöstäis multa,
Maan armahan kun muistot jäis:
Ne rinnassani voiman tulta
Ja innon liekin virittäis.
Oi urhoin kehto, isänmaani!
Suojelkoon Herra armastani,
Siunatkoon hautaa urhojen!

Käkisalmen linnan raunioilla

[Kasimir Leino. Runoja.]

Tuhat vuotta siitä vierryt
Lie jo ammoin ummellensa,
Kun on joutui näille maille,
Vuoksen vuolahan vesille,
Mahtavan meren tiloille,
Kalevaisten kuulu kansa,
Heimo vanhan Väinämöisen.

Kaatui päivin kaskimaita,
Öisin huhdat tuprueli;
Kulki sauhut soita myöten,
Kärty kankaita samosi,
Saatellen sanomat siitä,
Viestit vieden loitommalle,
Ett' on tullut toinen aika,
Aika Sampsa Pellervoisen,
Karjalan keväisen kylvön.

Uusi kansa metsät kaatoi,
Päivät raatoi, yöt lepäsi,
Punoi verkot puhtehella,
Onget aamulla väkäsi;
Käkesi kalalle käydä:
Lammet lahnoja vilisi,
Syvät järvet säynähiä,
Haukia matalat rannat,
Virrat vuolahat lohia.

Taikkapa katajan taittoi,
Josta jousen jännitteli,
Sata vuoli sulkanuolta,
Vasamoita viinen täyden,
Saalihille saadaksensa:
Korvet kaikui koppeloita,
Metsät mehtoja mekasti,
Pihalla jänöset juoksi,
Ketut keittiön takana.

Päivin pyyteli kaloja
Tai on metsän antimia,
Yönsä öitsi nuotiolla,
Tulen leimuvan lähellä,
Korven synkän kainalossa,
Joen varsia varaten.

Vienosti tohisi tuuli
Hyötyhongan latvuksissa,
Suloinen suvinen henki
Leikki miesten suortuvilla;
Taivas siinteli sinissä,
Reunat ruskoa punersi,
Käki kukkui kuusikossa,
Loitommalla laulurastas –
Lehdossa joen takana
Satakielinen liversi,
Lähellä lorisi lähde,
Puro pieni pulputteli.

Kaunis on kesäinen päivä,
Suloinen suvinen ilta,
Ihanin valoisa yöhyt
Suomen suurilla saloilla,
Sydämessä laajan luonnon!
Luonto laululle lumosi,
Vanhat virsille viritti;
Laulettihin, kuunneltihin
Noita saatuja sanoja,
Otettuja ongelmoita
Vyöltä vanhan Väinämöisen
Alta ahjon Ilmarisen,
Kaukomielen kalvan päästä,
Joukahaisen jousen tiestä.

Niit' ennen isot jo lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Niitä emotkin opetti
Värttinätä väätessänsä,
Niitäpä vilu viritti,
Sade liitteli sanoja,
Virttä toista tuulet toivat,
Meren aaltoset ajoivat
Sille, joka puhde-illat
Istui yksin ikävöiden,
Kuullen luonnon suuren kieltä,
Metsän taruja tajuten.

Tai oli kisat kylässä,
Riemunpito raitiolla,
Kunne kulki kukkahuivit,
Tinarinnat riiaeli,
Kestihin on kekrijuhlan,
Kaiken kansan karkeloihin.
Soipa siellä soittoneuvot,
Koivnkautelet helisi,
Soi surua, soi iloa,
Kaikui mieltä kaikenlaista;
Milloin lietona lirisi
Niinkuin laaksossa puronen,
Milloin leivona liversi,
Satakielen soittimella
Nuoren joukkuen ratoksi,
Kassapäiden karkeloksi.

Siellä nuoret nuorten lailla,
Tuollapa tuvan perällä,
Päädyssä pisimmän pöydän
Loihe vanhat laulamahan,
Tietäjät runontekohon
Pärevalkean valossa;
Lauloi syntyjä syviä,
Virsiä Vipusen Antin,
Eikä sanat sanoen puutu,
Virret veisaten vähene;
Ennen kalliot kiviä,
Umpilammet lumpehia
Kuin on lauluja pitoset,
Virsilöitä Keyrin kestit.

Birger Jaarlin linna

[A. Tuokko. Kaikuja Hämeestä I.]

Jo luonto, kuljettua kesä-illan,
Yövaipan ylleen oli heittänyt,
Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan
Himmeesen varjohon jo peittänyt.
SielI' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin vaivuin ajatuksihin.
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muodollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus'?
Inhoittavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
Olento on se tosi itsestään.
Se muistuttaapi miestä rautakouraa,
Jok' ennen voimakkaalla kädellään
Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä
Povessan' tunsin tunteen katkeran:
Myös syntynyt mä olen Hämehessä
Ja synnyinmaana sitä rakastan.
Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun
Taas taivaan kannelle jo astuneen,
Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun
Ja synkeyden kaiken kadonneen.
Se kirkastunna seisoi aamukoissa,
Ja peljästys kaikk' oli siitä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan.
Ja itse julman linnan räystähässä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta
Ma muistin, – aamukoissahan sen näin, –
Ett' uskon sätehet se taivahasta
Johdatti kerta Hämeeseenkin päin,
Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kun ma kuulin sitten siellä
Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
Yömatkan päästä matkamiehen vielä
Kun terveenä näin tietään kulkevan,
Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

Syksyinen tarina

[B.F. Godenhjelm.]

Alas laskee huntunsa syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.

Mut laivasta hiipii hiljalleen
Uros uljas vankkoine miehineen;
Etäältä valkea hohtaa,
Hän sinne joukkonsa johtaa.

He pirttiin ryntää kuin rajusää,
Talon vanhin kaatui jo harmaapää
Tää taistelu voittajan hurmaa;
Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.

Mut tulva hurjien hyökkääjäin
Se äkkiä työntyvi taaksepäin;
Jo virtaa estävi salpa,
Uron nuoren nostettu kalpa.

Vaan Atso, ankara valtias,
Riens esiin, päällikkö voimakas,
Katseeltaan kauhea, tuima;
Ja nousi ottelu huima.

Nuor urho iskusta sankarin
Verihinsä jo vaipui viimeinkin,
Nuoruutensa toiveet heitti,
Ja kuolema silmät peitti.

Mut sulhonsa viereeen impyinen
Nyt syöksyi itkien, huokaillen
Kovan tuskansa taakan alla
Valituksella haikeimmalla.

"Pois viekää neitonen laivan luo!
On kullan-arvoinen saalis tuo!"
Niin käskee ylpeä Atso
Ja tarkoin tyttöhön katsoo.

"Mist', impi, sait tuon renkahan,
Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" –
"Emo eläissään sitä kantoi,
sen hälle taattoni antoi."

Sä näitkö taattos?" – "En milloinkaan,
Sotasankari hän oli vieraan maan;
Oi, jospa täällä hän oisi,
Myös sullekin kostaa voisi!" –

"Ylös tyttärein! Suru poistukoon,
Pois lähde taattosi kartanoon
On mulla linnoa monta,
Hyvyyttä loppumatonta.

On aitassa kullat, on hopeat,
Tään miekan uljahan voittamat;
Kaikk' aartehet sulle näytän,
Sun kalliiss' silkissä käytän.

Miks jäisit sä köyhään Karjalaan?
Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!
Elo meillä siellä on toista,
Ei muuall' onnea moista!" –

"Mit onpi kulta, mit' onpi muu,
Elon onni kaikki kun surkastuu'?
Sä lemmen murhasit multa,
Sit' ei voi palkita kulta."

Ja miekan tempasi neitonen,
Syvälle poveensa painoi sen;
Ja vierehen armahansa
Hän sortui kuollessansa.

Hänt' Atso kammolla tarkastaa
Ja otsa synkkänä huudah taa:
"Pois paikalta hirmuisalta,
Tuhon tuiman saastuttamalta;

Pois uutta saalista etsimään,
Heti laivat läntehen käännetään!
Kun pauhaa taistelun myrsky,
Niin mielen tyyntyvi tyrsky!"

Jo valkeneepi syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.

Tyttö pellavan kitkennässä

[Kanteletar.]

Minä tyttö pikkarainen,
Kasvaessani kotona,
Olin sinon kitkennässä,
Pellavan puhastelussa,
Ajoi kaksi kauppamiestä,
Puotipoika kolmantena,
Sinoaittani sivulle,
Päähän pellervomuruni,
Antoivat "jumal-avuksi",
Soivat Luojan siunausta.

Yks noista, kähärätukka,
Tuo mulle kutittelevi:
"Kutti, kutti, neito nuori!
Kuin sie tietäisit peräsi,
Arvoaisit aikuesi,
Et sä kitkisi sinoista,
Puhastaisi pellervoista."
Minä tyttö pikkarainen
Itse vasten vastaelin:
"Sano tietosi minulle,
Mitä tietänet paremmin!" –
"Sie olet minulle myöty,
Mulle kaupittu kananen." –
"Kuka möi minun polosen,
Kaupitsi kotikanasen'?" –
"Iso möi, erno lupasi,
Vello kaupat kauppaeli,
Siso saatteli sanomat,
Setä liitikat lipasi." –
"Mit' otti iso minusta?" –
"Iso sai rahaisen ratsun." –
"Isoni rahainen ratsu
Rahatiellä rauetkohon
Raha-aikana parasna!" –
"Mit' otti minun emoni?" –
"Emosi Lehikki lehmän." –
"Emoni Lehikki lehmän
Karhu maahan kaatakohon
Maito-aikana parasna!" –
"Mitä annoit vellolleni?" –
"Vellolle sotiorosen." –
"Velloni sotaoronen
Sotatiellä sortukohon
Sota-aikana parasna!" –
"Mitä annoit siskolleni?" –
"Siskolle sinervän uutin." –
"Siskoni sinervän uutin
Susi villan vitvokohon
Villa-aikana parasna!" –
Mitä sai seto minusta?" –
"Seto sai kivisen kirkon." –
"Setoni kivisen kirkon
Säien voima särkeköhön,
Kalliolle kaatakohon
Kirkko-aikana parasna!"

Santavuoren tappelu

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen
Taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.

Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,
Illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen.
Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan,
Vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.

Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain;
Sorrettujen huokaukset hukkui riemuun sortajain.
Huudot kuullen kuoleva nous' talonpoika istumaan,
Kuolonkalme kasvoillansa, pilkan hymy huulillaan.

"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa:
Murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomen maa!
Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö,
Riemuitkaatte, siksi kunnes koston hetki vihdoin lyö."

"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
Urohomme urheimmat sortuneet on kuolohon;
Mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
Vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."

"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
Kova onni kukistaapi tulless' yhden halla yön;
Mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:
Kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."

"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,
Kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin;
Sortajansa sortamalla onnehen sen käypi tie,
Mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."

"Riemuitkaatte rikoksista nyt, te kansan sortajat,
Nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöista riemuitkaatte, teidän ompi hallayö,
Mutta seuraukset senki poistava on kansan työ."

Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
Kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähti vyö,
Yli Suomen lepää synkkä Nuijasodan halla yö.

Ilkka

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Viel' elää Ilkan työt, kenties
Kauanki, kansan suussa.
Hän eli niinkuin Suomen mies
Ja kuoli – hirsipuussa.

Ol' Ilkka talonpoika vaan,
Siis suur' ei suvultansa;
Mut jaloin poika Suomenmaan
Hän oli aikanansa.

Hänt' ajan hurjan myrskyihin
Vei oikku onnetarten.
Hän sopi niihin kuitenkin
Kuin tehty niitä varten.

Se aik' ol' ajoist ankarin
Ja itkun aika varmaan
Kun käsissä Klaus Flemingin
Ol' ohjat maamme armaan.

Kyll' itki moni huokaillen,
Ett' oikeus on pilkka;
Mut itkiessä toisien,
Niin itkenyt ei Ilkka.

Vaan koska kansa valittaa,
Hän neuvon sille antaa:
"Niin kauan huolta nähdä saa,
Kun tahtoo sitä kantaa."

"Ken vaivojansa vaikertaa,
On vaivojensa vanki.
Ei oikeutta maassa saa
Ken itse sit' ei hanki."

"Siis vapauteen taistellen,
Ken miehen mieltä kantaa.
Tie suorin kulkee onnehen
Lähellä kuolon rantaa."

Ja vasamata nopsempaan,
Jonk' ilmaan viskas jousi,
Nää sanat lensi halki maan,
Ja Suomen kansa nousi.

Nyt liekki sodan verisen
Levisi pitkin maata:
Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
Unohtaa koskaan saata.

Jo kohtas kosto sortajat
Kädellä ankaralla,
Siksi kunnes juonet kavalat
Löi Ilkka Nokialla.

Tuo teot suuret kunniaa;
Tok' viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.

Vaan varmaan Ilkan neuvo tää
Viel' elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.

Korsholmalla

[Niilo E. Wainio. Suomalaisia.]

Raskain, kiivahin askelin
Kaarle herttua asteleepi,
Katsein tuimin ja leimuavin
Oven puolehen katseleepi.
Pelko ja vavistus Korsholmalla
Suuret ja pienet on vallannut,
Tuomari sinne on saapunut,
Hän, joka kostavi kuolemalla.

Paukkuu nurkissa pakkanen,
Maat, meret talvinen vaippa peittää,
Vaan kun herttua katsehen
Nimismiehien puoleen heittää,
Niin hiki herroille otsaan saapi,
Variksi huoneessa sangen käy.
Vielä ei salamoita näy, –
Voi, pian ilmi ne leimahtaapi!

"Kuulkaatte, kansan nylkijät,
Korkean kruunun pettäjät, varkaat,
Nyt tilit tehdähän selkeät!
Vouti junkkari, vieläkö karkaat
Suojaan Sigismundosi armaan?
Vieläkö luulet sa pääseväs
Vanhoilla konnanvehkeilläs?
Nytpä kiinni sä jouduit varmaan!"

"Joutuin kirjuri katso'os
Tarkoin kaikki tilit ja kirjat;
Sitte, vouti, sun varastos
Kyllä tutkimme, rahat ja viljat." –
Seisovat miehet kuin kekäleillä,
Kirjuri laskevi hiessä päin.
"Kurjuutta Ruotsissa kyllä näin,
Vaan enemmän sitä Suomessa teillä!

Voi sua, Suitian Klaus! Tään maan
Saatoit sa turmion partahalle,
Jumala ehti sun tuomitsemaan,
Ennenkuin sain sinut telottajalle.
Vallalla vääryys, vilppi on vainen,
Kansa on sotihin sortunut,
Maa on autioks joutunut,
Itkevi kansani suomalainen.

Kylläksi kurjuutta rahvas tää
Noiden herrojen alla kärsi;
Huovien joukkoja sai elättää,
Vaikka itse se pettua järsi.
Vaan nyt koittavi uusi huomen;
Aatelisroistoista perkaan maan,
Lain tuon kansoa turvaamaan,
Maaata ja kansaa kallihin Suomen" ...

Näistä syistä mietteistään
Havahti herttua astellessaan
Ulkoa kuuluvaan hälinään,
Ja nyt pihalla katsellessaan
Huomasi kulta Aadolfinsa,
Kuusi-vuotisen aaluvan,
Suksilla vallilta laskevan, –
Siitäkö rahvas haltioihinsa!

Lumi se tuiskuna tuprusi vain,
Prinssi kun lappalaissuksilla laski;
Tervehti äänin innokkain
Häntä herra ja sotilaskin.
Isän kasvoja ankaroita
Hellä hymyily kirkastaa:
"Mennä nyt nimismiehet saa,
Huomenna jatkan tutkinnoita".

"Rahvaan tulkohot lähetit
Ilmoittamaan valituksiansa!" –
Muutamat nuijasankarit
Klemetti Erkinpojan kanssa
Valtaherransa eteen astui.
Kuullessa kansan kurjuuden
Heltyvi mieli rautainen,
Silmä jo ankaran Kaarlen kastui.

Kääntyen johtajan Klemetin,
Venäläisvoittajan vankan puoleen,
Lausuvi herttua herttaisin:
"Älköön kansani vaipuko huoleen,
Määrään verojen huojennuksen
Uskolliselle Suomellen,
Varalle vihollislaumojen
Rakennan Pohjahan linnoituksen.

Olen vielä mä päättänyt myös
Antaa kaupungin tälle maalle,
Täyttää, Kustaa, ma tahdon työs;
Muistoksi nimelles kunniakkaalle
Tähän sen määrään linnan luoksi,
Isäni nimen ja vaakunan
Kaupungille ma lahjoitan
Maakunnan uskollisuuden vuoksi."

Kuultuaan tämän kaikki kansa
Pihalla nyt käsin jäntevin
Nostavi ilmoille innoissansa
Prinssin Kustavi Aadolfin.
Siinä hän istuvi sankarin lailla
Laps punaposkinen riemuiten,
Istuin on kansan rakkauden. –
Toivoa taasen on Pohjan mailla.

Suomen kohtalo

[Z. Topelius. Suom. Alpo Noponen.]

Hän, Sigfrid Aaronpoika, on
Laps ollut Vantaan rannikon
Ja jäykän Waasain ajan.
Mies nuori, painua suo pään,
Kumarra kunniaksi tään
Soturin harmaan, iäkkäan
Aatteiden harrastajan.

Kätensä varmat, taidokkaat
Ne mittas Lapin kolkot maat
Ja napapiirin piirsi.
Hän Sigismundon aikahan
Loi maamme ensi allakan,
Mi asunnoista rahvahan
Pois riimusauvan siirsi.

Ja tähtiin paloi mielensä;
Yön suuren kirjan lehdiltä
Hän luki aikain vaiheet,
Kaikk' ihmiselon muuttelot
Ja kansakuntain kohtalot
Ja valtain voitot, tappiot
Ja suurten töitten aiheet.

Hän muisti, väsyin kiistoista,
Myös loistaa Tammisaaressa
Nää tähdet taivaslaissa:
Siell' eli vanhuuspäivinään
Kuningas tähtein töllissään,
Ja paimenpalkkaan pienimpään
Hän tyytyi Ruotsin maissa.

Ja siellä kaukoputkineen
Hän nojaa kiven sammaleen.
Kun ilt' on loistavainen;
Vars käyrä, hapset hopeaa,
Hän määrää katsoo korkeaa
Ja suurta tahtoo saavuttaa;
Tee samoin, nuorukainen!

Ja kultaruskon hohteessa
Veet salmen päilyy kirkkaina,
Ja purjeet kaukaa kiiltää;
Edessä tyynen katsannon
Sulossa Suomi hymyss' on,
Ja tuolla kylki auringon
Jo hiljaa mertä viiltää.

Vaan aallot, salmet, saaret ei
Ne viihdä; katsehensa vei
Iän korkeutta kohti,
Loi puoleen tähtein välkkyväin,
Joit' ensin puhkes yksittäin,
Ja tuhansin jo vierekkäin
Tummalta lailta hohti.

Yön hetket saapuu himmeät;
Muut unen hoivaa etsivät,
Hän tahtoo valmihiksi
Työn suurimman ja viimeisen,
Mi viel' on keskeneräinen
Salaisuus taivaan, tähtien;
Ei lepoon jouda siksi.

Hän tutki kirjoitusta, min
Jumala piirtein hopeisin
Loi iltataivahalle;
Kirjaimist' etsi kirkkaista
Hän  Suomen tulevaisuutta:
Vaan turhaan; salaisuutena
Se pysyi tutkijalle.

Planeettain tietä korkeaa
Ja linnunrataa loistavaa
Hän tutkii pitkän yönsä.
Hän siirtää, suuntaa katsettaan
Jokaiseen tähteen tuikkavaan
Ja vaiheit' etsii Suomen maan,
Mut tyhjiin raukee työnsä.

Vaan on kuin ihmeen kaukana
Maan elämästä ahtaasta
Kirkkauden taivaissansa
Kirjoittais enkel' ylhäinen
Varalle aikain vastaisten
Nyt Suomen tulevaisuuden
Ikuiseen kirjahansa.

Nöyrästi laski tutkija
Katseensa taivaan holvista
Ja tähtein välkkehestä
Ja lausui: "Kaikkivaltias,
En heikko tunne neuvojas,
En selvää saa Sun kirjastas,
Ei silmän' enää kestä."

Nyt loistaa alkoi aamukoi,
Ja paimenpoika karjaa toi,
Kedolla vanhan keksi.
Hän varpaillansa hiipi luo;
"Jo nukkumaan käy tähtes nuo;
Siis itselleskin lepo suo,
Jo valvoit tarpeheksi!"

Kohotti Sigfrd katseensa:*
"Ken rohkea näin vakaalla
Hetkellä haastaa tohti?"
Vaan ilmestyksen huomas hän:
Itäisen ruskon välkynnän,
Mi lailla kullan kiiltävän
Silmistä pojan hohti.

Se välkähti, se sammuikin,
Pää syvään painui Sigfridin,
Hän mietti hiljallensa:
"Jumala, ihmeellisesti
Salattu viisautesi
Tään  tähtiparin valitsi
Enteitä antaaksensa!"

"Nyt arvoitus on selvänä,
Ja kiinni vanha tietäjä
Saa painaa silmäluomen.
Maa armas, lastes hoimahan,
Sydänten nuorten voimahan,
Soi Luoja onnes vaalinnan,
Ja vastaisuuden Suomen."

Lechin luona

[Niilo E. Wainio. Suomalaisia.]

Kuningas Kustaa Aadolf
Näin lausuvi miehilleen:
Ken tietä nyt raivaamahan,
Kenen päiväksi tämän teen?
On virta vuolas ja tuolla
On Tillyn kanuunat,
Vaan emmekö joen yli pääse
Me merien kulkijat!

"Me saammeko?" – Suomalaiset
Heti vastaavat yksin suin,
"Menkäätte! Mä luotan teihin!"
Näin kuningas innostuin.
Pian silta on valmis, se tehtiin
Soidessa kanuunain,
Ja kunniasoihdut tupruu
Savun naamaan vastustajain.

Kuin kestihin Suomen miehet
Nyt hyppäsi sillallen
Ja lapiot käissä he ryhtyi
Heti luontihin vallien.
Tuo korpienraataja-joukko
Osas käyttää aseitaan,
Kun kumppani rinnalta kaatui,
Kiivaammin luotihin vaan.

Ja tietä aukaista kelpaa,
Tienraivaaja-joukon tään,
Käy kuningas rannalla itse,
Kaunuunia lämmittämään;
Ja meidän poikia lisää,
Yli sillan jo ennättää,
Vaikk' kasvoihin luodit vettä
Ja vertakin lennättää

Pian valli on valmis, sen turviin
Jo toisetkin tulla saa –
Ja hurraa! Tälläpä rantaa
Jo veikkoja ratsastaa.
He voitonriemulla kertoo,
Miten joen yli ratsut ui,
Ja Tillylle luodin sääreen
Kuin ampua onnistui.

"Nyt hakkaa päälle!" kaikuu
Yli tykkien jyskehen,
Ja Pohjolan pojat syöksyy
Kuin vihuri eellehen;
Ja kunnon Baijerilaiset
Jo pyyhkivät pakohon,
Ja valiojoukot Tillyn
Sai surkean tappion.

Kevät maass' oli kauniimmillaan,
Hymyili auninkokin,
Kun sankanikuningas saapui
Vihamiestensä leirihin;
Ja kiitettyään Jumalaansa
Hän kiittävi urhojaan:
"Tää päivä on Suomalaisten",
Hän puhkevi lausumaan.

Ja tuollapa kunnioittain
Rivit tietä antavat,
Näet kumppanit kuollutta kantaa,
Niin posket on kalpeat,
Ja rinnasta nuorukaisen
Veri kastavi vieraan maan.
"Hän, veikkoset, ensimmäisnä
Riens sillalle juoksemaan."

Tehkäätte sankarille
Te, sankarit, kunniaa!"
Näin kuningas Kustaa Aadolf
Sotajoukkoa komentaa,
Ja lasketuin lipuin marssii
Sotilaat ohi kuollehen.
Tää päiv' oli Suomalaisten,
Se päiv' oli voittojen.

* * *

Vaan Tilly se haavojansa
Poteepi, on tuskissaan, -
Tuo Suomen noitien luoti
Näet vielä on ruumiissaan;
Vaan paljoa suuremman tuskan
Vanhukse sielulle toi
Nuo "hakkapeliittain" huudot,
Ne korvissaan yhä soi.

Ei voinut hän tuota kestää,
Uros sortuvi sortajain;
Näin paavien patsas kaatui
Ihastnkseksi uskovain.
Jo painoi raskasna sangen
Ies sorron ja orjuuden;
Taas hengitti kansat ilmaa
Elon, voiton ja vapauden.

Hakkapeliitta

[Arvi Jännes. Muistoja ja toiveita.]

On usvast' astunut aamu
Jo Lützenin aukeillen.
Kun mustempi murheen haamu
Taas peittävi päivyen.

On poissa Kustavi suuri –
Hepo juoksee haltiaton –
Ja puhtahan uskon muuri
Hänen kanssaan murtunut on.

Tuoll' urhosa poika Suomen
On maassa, haavoissaan;
Ei koittane uusi huomen
Tuon silmähän milloinkaan.

Maa ruskovi rinnan alta,
Ja silmiä peittää yö.
Mut kuolla hän viel' ei malta,
Kun kesken on kaikki työ.

Ja toivoen tuskissansa
Hän selvähän aistelee,
Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
Taas eistyen taistelee.

"Gud med oss" kasvaen kaikuu
Taas puolelt' ystävien.
Ja "hakkaa päälle!" jo raikuu
Kuin pauhina Pauanteen.

Hän tempaa suitset ratsaan –
Taas säihkyi säilän suu –-
Ja lailla paatisen patsaan
Hän selkähän istautuu.

Ja kussa taistelu kuumin,
Etumaisna hän raivoaa,.
Ja johtaja-urhon ruumiin
Vihamiehiltä valloittaa.

Kun viimein on voitto saatu
Ja tehtynä kaikki työ,
Hymysuin hän maahan kaatuu,
Ja silmät peittää yö. –

Jaakkima Berends

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Berends herra hovissansa
Mies ol' aimo aikanaan.
Kauas kaikui kunniansa
Yli suuren Suomenmaan.

Jalo oli herran henki,
Suuria se mietti vaan:
Rovon rosvos viimeisenki
Köyhältä hän miekallaan.

Naapurina Peipon maata
Talonpoika omistaa;
Koskaan tavata ei saata
Talonpoikaa parempaa.

Naapurihin Berends kerran
Hovistansa ratsastaa.
Uljas oli ryhti herran,
Uljaast' orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie:
Peippolahan, talon luoksi,
Ratsu isäntänsä vie.

Katsojalle kaunoisasti
Viljapellot vihannoi.
Talonpoika taitavasti
Raataa siellä, minkä voi.

Mutkat halpaa halvemmiksi
Herran jalo mieli ties.
Asiansa ajoi siksi
Suoraan Berends, niinkuin mies.

"Maistasi," hän ärjyy, "näistä
luovu, minulle ne suo.
Tieltä voimakkaamman väistä:
Tapa viisahan on tuo."

Talonpoika joutuisasti
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:

"Vieroittaa te ette saata
Talonpoikaa tavastaan:
Ei hän tahdo toisen maata,
Eikä luovu omastaan."

Berends herra aikanansa
Aina oli aimo mies.
Työnsä kerran alkamansa
Myöski lopettaa hän ties.

Maaksi Peippolan ens yönä
Tuli tuima tasoittaa.
Muu ei isännällä työnä:
Vaivojaan vain valittaa.

"Mut ei hädäst' itku päästä,"
Niin hän miettii vihdoinkin;
"Itse auttaa itsens hä'ästä,
Se lie keino viisahin."

Aika riensi. Riemahdellen
Piti Berends pitojaan.
Vieraista yks ilkkuellen
Silloin alkoi kertomaan.

"Hyöty suuri rovioista
Olevan ei näytäkään:
Peippola nous raunioista
Ehompana entistään."

Hovistansa vielä kerran
Berends herra ratsastaa.
Tulta iski silmä herran,
Tulta orhi korskuaa.

Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie.
Ratsu talon uuden luoksi
Isäntänsä tuiman vie.

Talonpoika pellollansa
Työssä on kuin ennenkin,
Hälle herra ratsultansa
Ärjyy äänin vihaisin:

"Julkeutt' en vielä moista
Nähnyt ole milloinkaan!
Kuinka taloa teet toista?
Teetkö senkin palamaan?"

Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin:

"Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra maahan syöksi,
Rakens talonpoika taas."

Gezelius

[B.F. Godenhjelm.]

"Maan mainiona eikö Ruotsin valta
Nyt kansain kesken loista avaralta,
Ja eikö Itämerta aaltoisaa
Se äidin lailla sylihinsä sulje
Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
Rohkeesti vastustaen maailmaa?

Kuningas yksi sitä hallitseepi
Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
Siis kaikkialla missä voittoisana
Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
Sen kieli yksin arvon saakohon.

Mut mitä täällä teidän seuduillanne
Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."

Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
Sen kuuli vakavana loppuun asti
Gezelius piispa. Sanan pontevan
Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
"Näin sanoo Pyhä Kirja: kaikin kielin
Jumala pitää tunnustettaman.

Te tahdotteko Hänen kunniaansa
Vähentää, joka suureen maailmaansa
Loi kansat, määräs kielet kansoillen
Ja heille kullekin soi tehtävänsä,
Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"

Vait oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
Lennähti nuorukaisen sydämmeen.
Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

Välkähti aatos hänen hengessänsä:
On Suomen kansallakin tehtävänsä,
Johonka sitä kutsuu sallimus;
Ei mua houkuttele loisto, maine,
Mun kyllin on, ett' olen Suomalainen:
Meillekin koittaa päivän valkeus!

Brahen patsasta paljastettaessa

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat. Toukok. 29 p. 1888.]

Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
Sin' et säikähtänyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
Tarkoin ensin tutkistella – siitä kiitos, kunnia!

Ja Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

"Tääkö köyhä", huusit, "riistaa täynnä vedet, metsät on,
Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie
Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!"

Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran,
Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.

Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,
Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun tuo.

Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
Muistit aina jalon lauseen: aateluus se velvoittaa;
Ruotsin suuruus juuri vaatii, ettei toista sortaa saa".

"Ei voi mukalainen", sanoit, "kansan hyvää valvoa;
Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua;
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot."

Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
"Ennen teen sen itse", sanoit, "kuin sen sallin raueta."
Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.

Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois,
Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimens' tallell' ois.
Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt.
Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
Muuttumatt' – ei – suurempana, kuin hän itse arvaskaan.

Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,
Rikkautta työt luo uudet, ennen tuntemattomat,
Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee,
Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois,
Iäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.
Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:
Et voi koskaan, Suomen kansa, "Kreivin aikaa" unhottaa!

Profeetta

[Niilo E. Wainio. Suomalaisia.]

Taas vanha tempii Unikankareella
On sanankuulijoista täyttynyt,
On kunnon kansa taivaan lohdukkeella
Sydäntään virkistämään yhtynyt,
Löys viimein arvon rouvat penkkeihinsä
Jo kauan kiisteltyään sijoistaan,
Jo hartautta saivat sieluihinsa,
Kun esipappi nousi saarnaarnaan.

Ruokonsa unilukkari jo nouti,
Herättää. jolla alkoi nukkujat.
Ne, jotka täällä unta vetää jouti,
Vaikk' kuulemahan sanaa saapuivat.
"Se joka händäns ymbärinsä käändä
On autuas", niin pappi todistaa;
On kirkko täynnä laulavata ääntä,
Oi, niin se lohduttaa ja – nukuttaa!

Yht'äkkiä nyt kirkon käytävälle
Olento kummallinen ilmestyi,
Jo kaikkein katseet kääntyi yhtähälle,
Kovasti hienot naiset säikähtyi.
On hiukset pitkät, parta polviin asti,
Rääsyinen puku, vyönä nuora vain;
Nuo silmät säihkyvät niin tuikeasti,
Kun katselee hän kansaan tuijottain.

"Kuulkaatte!" – lausuu hän nyt selkeästi,
Kuulkaatte kansa kaikki Gomorrhan!
Synneissä elätte nyt ylpeästi,
Rankaisee teidät Herra taivahan.
Pappinne saarnaa vainen rauhaa, rauhaa,
Vaan eipä rauhaa maassa olekaan.
Pasuuna tuomion jo kohta pauhaa,
Te helvettihin ratki tuomitaan!"

On kuulijat ja pappi kauhuissansa:
"Herralta onko tämä varoitus'?"
Jo heräjääpi horrostansa kansa,
Jo tuli monen mieleen katumus.
"Armahda, Herra, vihasi pois heitä":
Näin toiset huokaa, mutta useat
Sanovat: "et sä säikähytä meitä.
Pois täältä moiset kierot profeetat!"

"Se oli vainen hullu pappi parka";
Pian tapahtuma leikiks lyötihin.
Vaan monen mieli oli kauan arka,
Se entä jos ol' merkki kuitenkin ...
Niin, olihan se hullu pappi vainen,
Mut toteen kävi pian ennustus:
Muistaapi aina kansa suomalainen,
Mik' oli isonvihan kauheus.

Taneli Luukkonen

[K.R. Kramsu. Runoelmia.]

Näin Luukkonen rohkea lausui:
"Nyt teille mä tarjoan,
Te korpien väijyvät sissit,
Urotyön niin loistavan".

"Teit' ajohon otuksen kutsun
Niin uljahan, voimakkaan,
Ettei sen vertaista nähty
Ole saloilla Suomenmaan."

"Sen otuksen pyytää mä tahdon;
Mua siinä te auttakaa!
Kuningas siit' teitä kiittää
Ja Ruotsin ja Suomen maa."

"Nyt Venäjän mahtava Tsaari
Lähitienoilla majailee,
Hän, jonka rautainen koura
Sulo maatamme runtelee."

"Nyt kuivata voimme kaikki
Verikyyneleet Suomenmaan.
Ken sortoa enää pelkäis,
Otus semmoinen saaliinaan?"

Ja riemuiten sissit huusi:
"Sua seuraamme, Luukkonen!"
Mut Långström, iloinen veikko,
Hän huudahti nauraen:

"Mä leikissä myös olen myötä,
Mut sitä te muistakaat:
Nuo otukset suuret ne potkii,
Ja koivet on voimakkaat."

Jo nukkui levossa Tsaari,
Mut äkkiä heräjää,
Kun ulkona huudot kaikuu
Ja asehet helähtää.

Nuo metsien hurjat sissit
Ovat tulleet peitossa yön.
Nyt Tsaarin he vangita tahtoo,
Nyt alkavat verityön.

Mut tsaarin vartijamiehet
On uljaat taistelemaan.
Ei kuolemata he kammo,
Ei väisty he paikaltaan.

Ja vihdoin, kun taistelu lakkas,
Ja vastus voitettu on,
Niin nähtihin, että Tsaari
Pois päässyt on pakohon.

Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
Veriuhreja urhotyön:
"En teidän tähden mä tänne
Ole rientänyt halki yön".

Otus oiva täällä on nähty,
Sitä pyytää mä halusin.
Mut kurjien orjain ruumiit,
Mitä niistä mä huolisin?"

Mut Långström, iloinen veikko,
Hän naurahti, lausuen:
"Ei saalista aina saada,
Vaikk' ollaan jäljillä sen.

Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
Ett' ajettu milloinkaan
Niin jaloa otust' ei ennen
Ole saloilla Suomenmaan.

Enk' usko, ett' edes vasta
Niin uljahan otuksen
Käy kimppuhun talonpoika,
Kuin käynyt on Luukkonen!"

Mantsin laulu

[Eino Leino. Helkavirsiä.]

"Urhot urhoja sanovi,
Naiset naisten nauruloita,
Sulhaiset sydänsuruja,
Beiet neitihuoliansa.
Mitä sanon ma mies poloinen?
Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
Kotkako korean koppoi?
Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi,
Suren huolta suurempata,
Koska koppoi neien nuoren
Simo Hurtta, huono miesi,
Itketti ihalat silmät
Hukan-hurja-silmillänsä,
Puikutti punaiset posket
Karhun-karva-poskillansa,
Sorteli soreat hapset
Kotkan-kouru-kynsillänsä,
Riudutti ripeät rinnat
Kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi,
Suren huolta suurempata,
Kun ei oo minussa miestä,
Nuolen viejeä vaolle,
kirvehen kohottajata,
Sotakeihon kelvollista;
Ikä sorti kuulun kunnon,
Vaivat voimani vähenti,
Murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi,
Suren huolta suurempata,
Kun ei miestä Karjalassa,
Koko suuressa suvussa,
Joka kostaisi korean,
Kaataisi katalan urhon,
Nuolella tai terällä
Taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi?
Merikö nieli meidän miehet?
Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi,
Suren huolta suurempata,
Kun ovat elossa urhot,
Tupa täynnä miekkamiestä,
Lautsat täällä täyttä miestä,
Kynnykset kypärällistä,
Polvellista portahatkin;
Ei kohoa koston keihäs,
Satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu,
Ilomantsi mailta poissa,
Pimeät on pirtit meillä,
Pimeämmät miesten mielet,
Kun ei kuuhutta kujilla,
Päivänpaistetta pihoilla;
Kaikki kynnykset kysyvät
Kukallista kulkijaansa,
Kaikki lautsat laulelevat
Heinällistä heilujaansa,
Itkevät ahot ihanat
Kesällistä keikkujaansa ..."

Vieri virsi vanhan Mantsin
Pirtissä helisevässä,
Itku voitti miehen mielen,
Painui pää varahan polven;
Itki poiat, itki piiat,
Itki sankarit väkevät,
Impyet enemmän itki,
Tytöt tyrski Karjalassa;
Helkähtivät miesten miekat,
Vainovalkeat välähti.

Pohjanmaalla 1714 - 1715

[Gabriel Calamnius. Suru-Runot Suomalaiset, 1723-1734. Lyhennellen.]

Muukalainen muulta maalta,
Venäjältä vierahalta,
Meidän maalla matkustaissa,
Tuimuudella tultuansa,
Söi siat sikiöinensä,
Karitsat kapehinensa,
Kanat kaikki karisteli,
Kukon poiat kuristeli,
Löysi lehmät, löysi leivät,
Hävitteli härkälaumat,
Veipä hevot heinikoista,
Varsoinensa vainioista,
Pani kaikki kartanoissa
Peri puulle puhtahalle.

Lapsi parat laattialta,
Imeväiset istualta.
Pojat äitin polven päältä,
Piiat pienet tuolta täältä,
Otti oi! oi! orjiksensa,
Ainoisiksi aljoiksensa;
Vaimot vallitsi väkisin,
Kaunihimmat kaiketikkin,
Sydämellä surkialla,
Miesten mielellä pahalla;
Vanhimmaiset valkiahan
Pani pahoin paistumahan,
Kädet köytti kiintiästi,
Kapaloitsi kalvosista,
Päältä vaattehet varisti,
Seljän päälle singotteli,
Piiskallansa pingotteli,
Kysyi: kussa kukkarosi,
Hohtavaiset hopiasi,
Kussa kullat kirkkahiinmat,
Kalut kussa kallihimmat,
Kussa kaikki kattilasi,
Kussa tiskisi tinaiset,
Kussa punainen pukusi,
Varsin juhlavaattehesi? –
Veden vääntääpi verisen
Selkiöistä silmistäni,
Hien hiuksista hioopi,
Poskipäästä pusertaapi,
Muistuessa mieleheni,
Vihollinen venäläinen
Kuinka muodolla monella
Vaati aina vaivaisilta
Tavarata taipumatta,
Omaisuutta ostamatta.
Mikä virkois vihdoin siitä,
Mikä kuoli kurjan lailla! –

Korvessa oli kotomme,
Maantiellä majasijamme,
Kirkkotiemme kivistöllä,
Metsän petojen pesillä,
Karhut kansakumppanimme,
Pyry päiväpaistehemme.
Ei mieli mesiä tehnyt,
Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakaisen käsissä,
Kovan ilman kouratessa.
Pahimmissa päivissämme,
Hengen hädäss', heltehessä;
Moni heitti henkensäkin,
Vaipui poies varvikkohon.
Kuoli korpehen kovahan,
Kankahalle kaatui maahan.
Ruoka oli ruumenista,
Puista purtava kovista,
Oljesta oma osamme,
Petäjästä pellon siemen,
Karvas leipä lehdiköltä,
Mämmi männystä mäeltä,
Suosta suolat, suurusjauhot,
Varsin vehvoista valitut,
Vesi säätty särpimeksi,
Sinukka sianlihaksi!
Sudet viimein suostuit meihin,
Pyysit päällemme poloisten,
Monta pientä pehmukaista,
Vaivaista vaeltavaista
Söivät lasta laitumella,
Täytit täytten miesten päälle.
Viisi muuta vitsausta,
Joit' en saattane sanoa,
Oli meillä orpanoilla
Kovan Herran koston alla.

Auta ainoinen Jumala,
Päästä päivistä pahoista!

Suomen suruisen kansan valitusruno tykö Kaarlen Kallihimman, Ruotsin kuuluisan kuninkaan

[Barthold Vhaël. 1714. Otteita.]

Kaarle kuuluisin kuningas
Ruotsin ruhtinas roteva
Tule, Kullainen, kotia
Ole terve tultuansi
Aivan kauvan kaivattua!
Ohoh pitkää viittä vuotta
Viel' on kuudes kulumassa
Paitsi paljo entisitä.
Ohoh aik' aivan ikävä!
Kussas kuuntelit, Hyväinen
Kussa, Virjä, viivyttelit?
Kuilla oudoilla ovilla?
Kuilla mailla mantereilla?
Mikä työnä? mikä syynä?
Mitkä estehet edessä?

Ohoh mustat murhepäivät!
Aik' aivan ihan ikävä!
Tule, Kallehin, kotihin
Tuoppas rauha tullesansi!
Jo on siitä jotki nähty
Pahat päivät pidettynä
Kaikki käätty mullin mallin
Kuinsa jätit parvi parkas
Jouduit joukostas erille.
Kuinsa tulet, etsä tunne
Paikkoja oikein omikses,
Etkä maita manterekses.
Tule, Kullainen, kotihin
Tuopas rauha tullesansi.

Armas, aimoa Isäntä,
Jo vieras valtana talossa,
Vieras verinen Venäjä,
Joit' ei säily säätäkänä,
Eikä jää jyväistäkänä,
Paljastaapi pere parkas
Ahdistaapi alastoinna
Huonehilta, hulahilta,
Talviselle taivahalle
Kylmähän kynehtymähän.
Tule, Kullainen, kotihin
Tuoppas rauha tullesansi!

Taltehen on verot vedetty,
Taltehenpa miehet tehty.
Siellä on liukassa kaikki,
Siellä on vävy, siellä veli,
Siellä pojat parahimrnat,
Omahaiset, orpanatkin
Yrjeltä yksi eleli,
Kuoli kohta lähdettyä,
Toinen vankina Venäjän,
Kolmansi kotihin kontti
Rivo-rammaksi rikottu:
Lapset kaulassa katalan,
Eipä einettä etehen
Kelvaune tuo keksimähän.
Taassa vaivainen vanaha
Hyräelen hyljättynä,
Pyydän aikahan perettä.
Vielä nuo tuossa kituisit,
Joll'ei veisi Venäjälle
Orvoja omilta mailta,
Pirtti parasta pakottais
Vaivaisia vangiksensa,
Vankinansa vaipumahan,
Uskonsa unohtamahan,
Tyhmäks tunnossa Jumalan.
Näin on käynynnä kätehen
Sorkeitten Suomen miesten,
Miesten, naisten, neitten nuorten,
Kapalossa kanneltavan.
Armot tulkohon Jumalan
Suomi paran surkeutta!
Kaarle, kallehin kuningas,
Tule, Kullainen, kotihin,
Tuoppas rauha tullesansi!

Näill' on päivillä perehes,
Ahdistetut alimmaises,
Kaarle, kullainen kuningas,
Eikö jo sylky sydämes,
Mene mieles surkiaksi?
Tule, Kuuluisa, kotihin,
Ehdi vaivaisten etehen,
Nouse apuhun nojoksi,
Tulihinsi tauloihinsi!
Vielämä veroni vetäisin,
Huhdin, halmehin hakisin,
Kivin, kirvehin kokisin,
Antaisimma ainoani,
Jossa tulisit kotihin,
Rauhan toivo rakkahimman.
Emmä vannois, emmä vainois,
Ernmä juopuisi enämpi,
Emmä pahoja puhuisi,
Emmä tyhmiä tekisi;
Mutta pelvossa Jumalan,
Mutta mielensä mukahan,
Karttaisimma kartettavat,
Tietyn tahtonsi tekisin,
Ettei kullainen kuningas
Enää katoais kotoa,
Menis mailta matkahansa.
Kaarle, kuuluisin kuningas,
Ruotsin ruhtinas roteva,
Tule, Kullainen, kotihin,
Tuoppas rauha tullesansi!

Kaarle XII:n kuolema

[Sakari Lithovius. Threnodia lugentis Fennoniæ. Lyhennetty.]

Oho orpoj' onnettomii!
Alimmaisii armottomii!
Vaivattua valtakuntaa!
Suomen saarta surkeata!
Kuinka kävi kätehemme
Kovuus kohtais kotohomme,
Osasit onnettomuudet,
Vahingot, viel' vaivaisuudet!
Sillä siirtyi sankar suuri,
Maakunnasta myöskin muuri,
Iso isänt' isänmaasta,
Kaatui kullainen kuningas,
Alimmaisilt' armollinen,
Lankeis luodilt' lentävältä,
Norjan nurmelle nykertyi,
Tylyn Tanskan tanterelle.

* * *

Kätes kiivahast' kirottu,
Sormes, suones sadateltu,
Kinttus kivust' kuivatkohon,
Jäsenesi jäätyköhön,
Joka joutses jännittelit.
Panit pyssyt paukkumahan,
Ampumahan arvollista.
Voideltua voimallista!
Kukkulat kaikk' korke'immat,
Tunturit te Tanskan tuimat,
Norjan niityt, nurjat nurmet,
Manterehet, maat ja metsät
Mureeks rnustaks muuttukohot,
Surekohot surkiasti!
Älköhöt äkätkö äänet,
Saapuko satehet sinne,
Koskeko kanss' koskaan kaste
Vihollisten vainioille,
Sillä siellä sodan sankar
Ammuttihin aivan ankar.
Älkäät ilkeät iloitko,
Rivot, riettahat riemuitko,
Vaikka vaipui voimallinen,
Kaatui kullainen kuningas,
Ruumis rangaksi raukeni,
Meni martaaks manterehen.
Sielu siirtyi parempahan,
Pyrki taivahan talohon,
Kunnia kuuluupi kauvas,
Mainitahan mailmassakin
Kuuluisan kuninkaan Kaarlen,
Sankarin sodassa suuren.

Sissipäällikkö

[Valter Juva. Runoja, uusi sarja.]

"Ja Kivekäs uljaat sissinsä vei
Jo metsiin partioteille:
Me vanhat – nuorison malja, hei!
Me toivomme voittoa heille!

"Ja voittoon, tai kuoloon!' – hän huusi noin –
"Mut ei kuolohon hirsipuuhun!"
Taas kuulu päällikkö pelvotoin
Vie kauhua Laatokan suuhun!

"Niin, voittoon he läksi – tietäkää!
Tai kuolohon isäin sotiin.
Ja Kivekkäillemme malja tää –
Ja tulkoot he terveinä kotiin!"

Niin hiljaa joukko äänetön
Jo saapuu metsän rantaa;
He havupaarilla päällikön
Vait kievarin tupaan kantaa.

Sinihaljakka sissin hurmeissa on,
Sideliinat ei verta salpaa,
Mut vielä on silmä murtumaton,
Ja käsi se kourii kalpaa.

"Ei miehet, ei naiset nyt itkeä saa,
Jo vainoojat saivat juoksun –
Mut ikkunat, ikkunat aukaiskaa,
Ett' tuntisin kevään tuoksun!

Kun tuoksuu metsä ja huminoi,
Se on sissille mieluisinta:
Taas taistot entiset muistiin soi,
Ja vastaiset tajuu rinta;

Siks, miehet, haarikka täyttäkää,
Niin niistä nyt kiertää taari!
Mut, neidot, te nuorille näyttäkää,
Mik' on kaatuneen kunniapaari!"

Vait immet viehkeät ruusuja haan
Jo sissin paarille tuovat,
Mut haarikka miehissä kiertää vaan,
Ja he tuimina ääneti juovat.

"Ja isäini rinnalle uinailuun
Ma tahdon jo saloon sankkaan,
Miss' yhdestä juuresta aarniopuun
Nous neljä runkoa vankkaa.

"Niist' ammoin kaksi jo karsittiin,
Pian kirves kolmannen merkkii;
Mut vihreä puu jää jäljelle niin,
Mi nuoria oksia kerkkii!"

Pohjolan valkeneminen

[Suonio. Runoelmat ja kertoelmat. Laulettu Porthanin juhlassa marrask. 9 p. 1861.]

Pohjolan pitk' oli yö!
Kauvan ol' synkk' oli, Suomeni, kulkus,
Pimeydessä riemuton polkus,
Vaikea vaivas ja raskas työ,
Pitk' oli Pohjolan yö!

Vaan ei yö valoton!
Tähtyet tuikki välkähytellen;
Otavanas Sua tiell' opastellen
Loisteli säihkyen sammumaton
Lempi Juslenion.

Vaan jopa Pohjolaan
Riensi nyt aamu taas rusotellen. –
Valkeni, loistollaan herätellen
Kalevan urhoja unestaan.
Nerosi, oi Porthan!

Pitk' oli Pohjolan yö!
Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa,
Sätehin sammumattomin loistaa.
Pohjolan, kun kesähetki lyö,
Päivänä paistaa yö!

Porthanin kuvapatsaan paljastettua

[A. Oksanen. Säkeniä. 9 p. syyskuuta v. 1864.]

Olettehan nähneet, näätte nytkin,
Syksyn tullen, lehden kellastuen,
Koska päiväkulta poikkenevi
Poies Pohjan puolelta, ja valtaa
Perimään palaavat yö ja talvi,
Kuinka luonto lapsukaisiansa
Utarilla ruokkii uhkuvilla:
Elon kultaa pellot pöllyävät,
Puut ja pensahat ne painumassa
Ovat maahan marjakuormistansa;
Ladot, aitat täyttyy ahtamalla
Maan ja meren riistan rikkautta,
Sekä maanmies mielin tyytyväisin
Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.

Tämänlainen runsas, täyteläinen,
Hedelmällinen ja viljanraskas,
Suomen tiedonnälkää sammuttava
Ol' sen miehen elinkerran syksy,
Jonka muodon, vaskehen valetun,
Tässä nyt näemme edessämme.

Louhi, vanha Väinölän vihaaja –
Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena,
Muinaisia tarkoin muisteleva,
Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen
Hänet kaiken kansansa keralla
Raskaasen unehen uuvuttanut,
Salaisesti silloin Sammon vienyt, –
Hänp' ol' kostanut Kalevalalle,
Nukuksihin kansan nuudutellut:
Vierastapa täytyi sen totella,
Vierasta ja vierahan lakia,
Vierain kielin kirjoitettua ja
Vierain kielin hälle lausuttua;
Vieras vieri päällä niinkuin kerma,
Herana vaan kansa alla hautui;
Sävyä ja kieltä Suomalaisen
Ei niit' oppihuoneissa osattu,
Eikä koskaan kouluissa kysytty;
Vilun valjussa ne värjöttivät,
Sydänmailla synkeill' asuivat,
Savutuvissa vaan tuhraeli, –
Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,
Isintimän valtaan joutuneena,
Pimeissä piilee soppiloissa,
Vaikka kaikki kartano ja karja
Oman on vanhempansa vaivannäkö.

Sinua, Porthani, Suomen kieli
Kiittää arvohonsa auttamasta!
Sin' otit tuon orvon lapsintiman,
Korjasit pois kaihosta sijasta,
Poveasi vasten painallutit,
Vaivaista poloista vaaliellen.
Sinä oksat karsit, tien osotit,
Miltä puolen polvi uusi vasta
Löytävä ol' Suomen kansan kehdon.
Sinä tutkit tarkalla älyllä
Niitä Luojan luomia lakia,
Joita myöten Suomen kieli kulkee
Niinkuin virran hohtava hopea
Polvitellen reunojansa myöten.
Sinäpä sukelsit virran alle,
Aarteen löysit sieltä simpsukoita,
Joista Kalevala, Kanteletar
Kudottihin sitten Suomen kielen
Tukevaksi turva-, taikavyöksi.

Hajallaan ja kaikki hämmentynnä
Oli Suomen kansan aikakirjat,
Niinkuin rauneikko raivaamaton,
Jot' on muinoin hiidet heitellynnä
Telmäessään louhenlohkareilla, –
Mitä matkamiesi muukalainen
Taukoo kummastellen katsomahan.
Tietäjän ikuisen into liikkui
Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,
Hajaltansa louhet liikahtivat,
Muotojen mukahan järjestyivät,
Hiitten hirmurauneikko rakentui
Suomen aiantieto-temppeliksi.

Ja mi mies ja mikä miehenkunto
Sinussa on silmiemme eessä!
Kokonansa mies, mies kerrallansa!
Jok' ei joutavia jaaritellut,
Alennellut toisten ansioita,
Rahan ei ajellut aartehia,
Eikä herkkupöytiä himonnut,
Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,
Eikä kultatähtiä tapaillut,
Huojunut ei joukon huudannasta,
Kumarrellut päivän kuulumille.
Vakavana seisoi vaan kuin vuori,
Jonka juurta, runkoa, sydäntä
Rautasuonet sitkeet kiertelevät,
Vaan sen huippu horjumattomana
Pilvein yltä välkyttää valoa;
Sumut sinne, saastaiset ja summat,
Eivät pääse häntä peittämähän,
Juuritse vaan nöyrästi matavat
Ja sen kirkkautta kiihoittavat!

Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis
Jouda eikä joudu unhotuksiin.
Vaivasi se Louhen vallan murti,
Suomen kansan henkihin herätti,
Oli uuden aian aamurusko,
Uuden paljoa paremman aian.

Tämä aika, meidän aaveksima,
Ole ei kuvitus Kaukomielen,
Eikä piile pilvien takana;
Syntynyt se on ja syntymässä
Suomen kelpo poikien povissa,
sydämissä Suomen neitosien. –
Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,
Sadettenkin alla sammumatta
Kytemistään korvessa kytevi,
Salaisesti sammalikon alla
Kulkee mättähästä mättähäsen
Puiden juuret poltellen, ja viimein
Ilmivalkeahan leimahtavi,
Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
Salon hongat maahan horjahtavat,
Kumohonpa kaatuu korpikuuset; –
Tällä lailla Suomen  Suomalaisuus
sydämestä syttyy sydämehen,
Mielestä menevi toiseen mieleen,
Kunne yksi toivo, yksi tunne
sydämessä kaiken kansan sykkää,
Tuntehesta työksi muutaksen ja
Aian tullen, hetken jouduttua,
Tuhoellen turhan vastustuksen
Edestänsä esteet raivajavi.

Silloinpa tuo kurja Kullervoinen
Vierahan ja viekkahan emännän
Kivin-leivottuhun leipähän ei
Perittyä veistään viillä poikki.
Ei enämpi silloin Suomalainen
Sivistyksen syrjäisen nisiä
Ottolapsen almuna imeksi,
Eikä tiedon tähkäjättehiä
Loisen lailla taikka mökkiläisen
Poime muukalaisen peltomaalta.
Omin kuokin käy hän kaivamahan
Hautaa vanhan Antero Vipusen;
Omin kielin syntyjä syviä,
Saadut mahtipontisen povesta,
Kaiken ihmiskunnan ihmetellä
Ilomielin ilmoille levittää;
Runolan rakentaa suomalaisen,
Jossa Suomen suuret laulumiehet,
Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,
Näillä Suomen soivilla sanoilla
Sulokanteleita soittelevat!

Silloinp' ei enämpi kielikahle
Kammeltele suuta Suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele liha'an
Haavaa haitallista, vaarallista,
Johon riettaat hetken herhiläiset
Munia munivat myrkkyisiä.
Yksi kieli,  Väinön kieli, silloin
Sitelevi kaikki Suomalaiset
Auran rannoilt' alkain armahilta
Lapin raukoille rajoille asti,
Sekä valtaistuimen valosta
Nokisille nuotioille saakka.
Yksi mieli  silloin yhdistävi
Henget, keskenään nyt kiistäväiset,
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
Vapautta laki vartioivi!

Kaksoisveljekset

[Olli Wuorinen. Sepitelmiä.]

Lähellä rajaa Vanhan Suomen puolla
Asuskel' ukko Kärki töllissään;
Lapsjoukon ruokki, salomaassa tuolla,
Hän vaimoinensa työllään, hiellään;
Vaan hellemmin kuin muita lapsiansa
Vanhukset lempi kaksoispoikiansa:
Ne sai he vasta vanhall' iällään.

Ja kaksoisista Pekko oli toinen
Ja Jaakko heistä toinen nimeltään;
Ne leikki, kiisti, mutta vihanmoinen
Ei riita ollut koskaan välillään;
Ja sikäli kuin ikää heille karttui,
He nousi, kasvoi, voimistui ja varttui,
Mut leikit, kiistat kesti yhtenään.

Ja vuodet vaihtui, Ajan myrskyt särki –
Kaas perheen onnen ylös-alaisin.
Pois muutti multaan vaimoinensa Kärki
Ja lapset siirtyi mikä minnekin;
Mut sotamieheks joutui tuosta Pekko,
Pää kerittiin ja päälle Ryssän mekko
Pojalle pantiin, poies vietihin.

Vaan Jaakko – surren veljeänsä – rajan
Ylitse muutti Ruotsin puolellen.
Talossa renkin' oli vuoden ajan
Jo jäseneks hän pääsi perheesen:
Näät neidon mielen voitti Jaakon sävy,
Ja renki-Jaakost' tuli talon vävy,
Niin, kotivävy, turva myöskin sen.

Taas vuodet vaihtui. Syttyi Suomen sota,
Mi ratkais vihdoin maamme kohtalon.
Sen sankareist' on monta mainiota,
Kapteeni Malm myös niiden joukoss' on.
Malminpa raitis isänmainen henki
Sytytti syämet talonpoikienki,
Jotk' innoll' otti osaa taistohon.

Myös Jaakko Kärki – päässä kirkkomyssy,
Uus nuttu yllä, pieksut jalassa,
Vyön alla kirves, olall' oiva pyssy
Kuin mies hän marssi Malmin joukossa;
Ja vähemmin kuin tulta kaskipuissa
Hän ruudin tulta pelkäs otteluissa;
Miehestä mieheen kulki maineensa.

Nyt päivä kymmenes ol' elokuuta,
Ruispellot nuokkui kullan keltaisna,
Vaan talonpojill' oli tointa muuta
Kuin viljojansa koota pellolta:
Ol' leikattava touko toisenlainen,
Niin kallis vilja, elo isänmainen,
Jost' uusi polvikin sais nauttia.

Pälkjärvell' oli tänään talkoopäivä,
Siis miehissä nyt sinne marssittiin,
Ja joukko eri teitä ennättäivä.
Pääs paikallen ja niittoon käskettiin;
Ja talkoista se tiedetähän näistä;
Kakssataa kaatui maahan Venäläistä
Ja toiset rajan taakse syöstettiin.

Kun Malmi voitostansa riemuellen
Nyt vihollisten jälkeen ratsastaa,
Hän hämmästyi, hän katsoo kummastellen
Eik' uskotuksi silmiänsä saa!
Kaatunut Ryssä makaa veressänsä,
Ja talonpoika hänen vieressänsä
Syleilee tuota – suuta suikkajaa

"Mies, hiiteenkö jo sult' on mennyt järki!"
Kapteeni karjaiseepi äissään.
"Ei, hyvä herra!" vastaa Jaakko Kärki,
"Vaan veli syleileepi veljeään!
Me, jotka ennen yhtä leipää söimme,
Toisiimme äsken kuolonhaavat löimme,
Nyt sovimme jo rikoksemme tään."

Ja sotamiesi Pekko Kärki nostaa
Päätänsä kooten voimat riutuneet:
"Jos täm' on rikos – niille Herra kostaa,
Jotk' isänmaan on kalki raadelleet;
Sotilas tekee käskettyä työtä,
Vaikk' kyynelsilmin täytyy haava lyödä – –
Myös toistamm' emme taannoin tunteneet."

Ei sanaa muuta. Rinta rintaa vasten
Kaksoiset nukkui niinkuin kehdoissaan.
Mut Malmi, kuullen miestens urhokasten,
Vakaasti päästi sanat huuliltaan:
"Niin, Jumal' auta, meill' on mieli yksi;
Viel' yhteen täytyy tulla liitetyksi
Tää jalo kansa koko Suomen maan!"

Leijulle kirkossa

[J.H. Erkko. Valikoima runoelmia.]

Sä uljas leiju urho-aikojen,
Sä voitonviiri töitten veristen!
Mik' on sun tuonut aikain telmehistä
Tänn' urkuparven juhlasoitelmiin?
Siell' ennen liehuit kiihoitellen, niistä
Soi sotatorvet saloin sydämiin.

Siell' ennen liehuit, missä parkua
Vaan kuultihin, ei juhlaveisua,
Ja kuulain pauke rummun räminähän
Sekaantui siellä kuolon kutsuna,
Vaan täällä taivas vuotaa elämähän,
Täält' ilon, rauhan raikuu sanoma.

Siell' ennen liehuit, missä sankarten
Vuos hurmehet kuin koski höyryten, –
Nyt kyynelvirrat vuotaa hurmehena,
Täält' uhrisauhuna käy rukous,
Et liehu, leiju, seisot vakaisna,
Isäimme töitten jalo muistutus!

Sä sodan muisto rauhan temppelissä,
Sä tänne johdat aikain telmehistä:
Tääll' innostutat rauhan sankareita,
Kun kerrot ihmeit', iki-muistojas,
Vaan kiroukses polttava on heitä,
Jos halpan' unhoittavat toiveitas.

Runon-ruikutos Aleksanteri I:n kuolinsanoman saavuttua

[K.A. Gottlund. Otava I, 1831. Lyhennetty.]

Voi meiän kuningas kuulu,
Meiän kelpo keisarimme,
Miks niin nuorena nukahdit,
Varahin lepohon läksit!
Oisi Sulla vielä ollut
Aikoa elää enemmin.

Hongat kaikki huolestuvat,
Vuoret kaikki voihkoavat,
Kun et toinnu Tuonelasta,
Palaja manalan maasta,
Tuosta kylmästä kylästä,
Kuolon kurjan kartanosta.

Niinpä kansasta katosi,
Väsyi meiän välistämme,
Joka varjeli Venäjät,
Suojenteli Suomalaiset,
Rahvahat Vironkin raukan
Vapautti ja varasi.
Joka oli onneksemme
Laupiaasti lahjoitettu
Niillä mielimerkkilöillä,
Joita ei usein tavata,
Valtiaissa varsin harvoin.
Olit aina armollinen,
Armollinen, avullinen,
Alammaisille avara,
Nöyrä köyhäinkin koassa;
Varjeluksi vaivaisillen,
Onneks orpojen satojen,
Turvaksi monen tuhannen.

Kukapa kummaksi panisi,
Sitä ottais ouoksensa,
Ett' on murhe muistossamme,.
Suussamme surusanoja;
Että hänen kaotessaan,
Kyyneleitä kylvettihin,
Itkusilmin istuttihin
Hänen hautans' ympärillä.

Savossa nämä sanomat
Teki miehet mielettömiks,
Levottomiks lesket kaikki,
Uuenmaankin on majoissa
Itkusilmällä isännät
Toisillensa toimittavat,
Mitä kuulivat kylässä,
Kirkkotietä käyessänsä.

Karjalaiset kammostuvat,
Hämäläiset hämmästyvät,
Pohjolaisetkin poloiset
Paniin päivillen pahoillen,
Koska hauassa havasit
Heiän onnensa olevan;
Heiän rakkaan ruhtinansa,
Aleksander armollisen
Ei enää olevan elossa.

Häntä kaikki kaipoavat,
Surusuullansa suruvat
Suloisessa Suomenmaassa,
Poloisessa Puolanmaassa;
Koko Venäjän väestö
Itkeepi tätä Isäänsä.
Ei ole kuitenkaan ketänä,
Joka suruu niinkuin Suomi.
Meill' on syytäkin surua,
Huomennakin huolestua,
Koska meilläkin katosi,
Toivo ainua aleni;
Koska jäimmekin jätetyt
Itseksemm' ilman isättä.
Huoli meiät huonoks saattaa,
Mure muita mustemmaksi;
Ohho, onneton osamme,
Varsin vaikea elämä,
Koska me pojat poloiset
Nyt olemme orpolapset,
Kovan onnen kouristamat!

Ken nyt meille turvan tuopi,
Kuka rauhalla ravitsee?
Kuka uutta uskallusta
Povehen paneepi meiän?
Syämessä sytyttääpi
Tyventöä tyytyväistä?
Onnen oikean osottaa?

Turun palosta

[Paavo Korhonen. Hiukan lyhennetty.]

Pääskynen teki pesänsä,
Laululintu laitoksensa
Tälle maalle tultuansa,
Katon alle kartanolle.
Siinä siitteli sukunsa,
Kasvatteli kaltaisensa;
Vaan ei saanut sille vielä
Lauluääntä laitetuksi
Tällä maalla täyellistä.
Otti matkan ulkomaalle,
Mennäkseen meren ylitse;
Siellä nuoret nuotin oppi,
Lapset laululle osasi,
Kerkesi keväillä tänne,
Pani sanat santillensä,
Aivan äänellä samalla,
Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi
Papin pojat pantaneenko,
Kun ei koskana kotona,
Ikänään isän tykönä
Saaha niistä saarnamiestä,
Menevätä messun töille,
Ennenkuin etäällä käyvät,
Aina aikansa asuvat
Akatemian tuvissa.
Siellä ne sanoja saavat,
Miehet miehiksi tulevat,
Astuviksi alttarille,
Meneviksi messun töille.

Vaan se oiva oppihuone,
Akatemia Turussa,
Jok' oli kaikelta kohalta
Juuri julkinen rakennus,
Joutui valkean varaksi
Tuimassa Turun palossa,
Joka siellä seinät särki,
Kivimuuritkin murensi,
Kaasi kirkon kelloinensa,
Tornimuurit urkuinensa,
Monta kallista kalua,
Jotk' on kaikki kaivattavat.

Kussa on kulta ja hopea,
Kussa vaski, missä rauta,
Tina tuhkana vajosi,
Posliini kävi poroksi
Lasi lankesi muruiksi.
Talot ja talon tavarat,
Katupuodit kaikki tyynni
Tässä täysineen menivät,
Nousivat nojassa tuulen
Pilven mustan muotoisiksi
Ala taivahan tasaisen.

Tuhman Jussin juttureissu

[Antti Puhakka. Suometar 1847. Lyhennetty.]

Tämä laulu on laitettuna
Tuhman Jussin juttuteistä,
Kuin on Suomi sotkettuna,
Kovin peitossa pi'etty
Vanhan kielen vallan alla,
Ruotsin kielen kahlehissa.
Kun me kirjan kirjoitamme
Savon selvillä sanoilla,
Kohta kirja kiskaistahan,
Siihen venska viskatahan,
Äkäisesti ärjytähän,
Vihapäässä viskatahan:
"Mistäs tullut, tuhma Jussi,
Kuka konna kirjan tehnyt,
Kun on suomeksi soaissut,
Savon kieltä kirjoittanna?"
Jussi huono huokaiseksen,
Painuvi pahoille mielin,
Tuohon verkaksi vetävi
Äänen kainun kansselissa:
"Tuolta tullut Karjalasta,
Samonnut Savon rajoilta;
Luulin suomeni sopivan,
Kartan kanssa kelpoavan!"
Sitten pannahan paperit,
Ulos vieähän ovesta,
Pois pihallen potkitahan,
La'aistaan alas rapuista,
Sylki päälle sytkätähän,
Jussille julistetahan:
"Käy nyt karttakammarihin,
Ota sieltä uusi kartta,
Elä suomeksi sokaise,
Hae ruotsiksi lukia,
Venskan kielen kirjoittaja!"

Jussi juoksi joutuisasti,
Haihatti hajalla hapsin
Kaupungin katua myöten
Kartanmyöjän kammarihin;
Lantit taskussa lapatti,
Vaskikullat kukkarossa.
Tuli kauppa kartan kanssa,
Rahan maksu räntterissä;
Rahat loppui lakkarista,
Vaskikullat kukkarosta,
Uupui kartan kauppiaalle,
Tengan verta jäi velaksi.
Jussi puittavi pihalle,
Pani kartan kainaloonsa,
Alkoi astua katua,
Painuipa pahoille mielin,
Katseli kivikatua,
Kun rahat rakosta loppui,
Vaskikullat kukkarosta.
Tuli vanha virkaheitto,
Kelmi kapsutti katua,
Harjustakki hartioilla,
Suolilla on vyö sorea,
Napit vaskesta valettu,
Hopealla holvattuna,
Saappahat somannäköiset,
Kuultokengät kelvolliset;
Alkoi Jussille jutella,
Suomen miestä surkutella:
"Mitä oot pahoilla mielin,
Katselet katua pitkin?"
Jussi huono huokaiseksen,
Murenella muistelevi:
"Sitä oon pahoilla mielin,
Katselen katua pitkin,
Kun ei kirja kelvannunna,
Vaikk' ol' suomi suorin pantu,
Savon selvillä sanoilla;
Pois pihalle potkittihin,
Sylki päälle sytkättihin."
Tuohon virkki virkaheitto,
Venskan veijari vetäisi:
"Kuules ukko, kun sanelen
Jutustasi, Suomen Jussi!
Käyppäs karttakammarihin,
Osta sieltä uusi kartta,
Minä venskaksi vetäisen,
Ruotsin kieltä kirjoittelen."
Jussi päästävi paperit,
Kaivoi kartan kainalosta.
Eipä juljennut sanoa
Kartan kaupasta mitänä:
Jo rahat rakosta loppui,
Vaskikullat kukkarosta;
Luuli Luojan laittanehen
Etehensä enkelinsä
Köyhille, varaksi varsin,
Huonon kansan hoitajaksi,
Jok' ei kultia kysele,
Hopeasta huolta kanna.
Kunpa oli kirjoittanut
Virkaheitto valmihiksi,
Vielä Jussi heittiöä,
Nälkäkurkea kumarti:
"Milläpä minä poloinen
Teillen atrian asetan,
Kun on kultani kulunna,
Rahat loppunna rakosta?"
Tähän vielä virkaheitto
Mutkan muisti, keinon keksi,
Palkkansa paraiten otti,
Keinon Jussille julisti:
"Muuta laukkusi rahaksi,
Rupiloiksi rukkasesi."
Niin tuo kelmi ketrotteli,
Pani Jussin paljahaksi,
Antoi kirjan arkustansa,
Käski käyä kansselihin!

Jussi juoksi joutuisasti,
Jätti karttansa katsella,
Heitti herroille etehen.
Kuvernyöri kuulu herra
Katsoi kirjan kansselissa,
Kohta Jussille julisti:
"Tämä on kelmin kirjoittama!
Oisit saatava sakolle,
Veettävä rahaverolle!"
Sitten viskasi vihassa,
Laittoi kirjan kansselista,
Sanoi selvillä sanoilla:
"Ulos astu kansselista,
Käy kotihin kiirehesti,
Eläkä eneä etsi
Kelmilöitä kaupungista."
Jussi huono huokaiseksen,
Mies parka pahoilla mielin
Alkoi astua kotihin.
Nälkä sylkytti syäntä,
Saattoi vahvan vatsan tuskan:
Eväslaukku enkelillä,
Rahat kartankauppiaalla.
Täytyi Jussin tallustella,
Kulkea talo talolta,
Atriaksensa anoa,
Palasia pakkoella,
Tuli kerjäten kotihin:
"Varjele vakainen Luoja,
Estä niistä enkelistä,
Niistä seikoista selitä,
Kelmiherroista keritä!"

Varjele vakainen Luoja
Suomen suuren ruhtinaita,
Kaiken kansan haltioita,
Että voisit voimallansa
Nämät seikat selvitellä,
Päästeä Savon sanoille,
Sitehistä Suomen kielen,
Että soisi Suomen kieli
Kaupungissa kulkiessa;
Että me poloiset poiat,
Kurjat raukat Karjalaiset
Suomen saisimme sanoa,
Suomen kirjat kirjoitella,
Suomen oikeustuvissa,
Kansselissa kaunihissa!

J.V. Snellman

[K.R. Kramsu. Runoelmia. Lyhennetty.]

Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,
Kun uuden ajan henki puhalsi yli maan,
Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
Ol' outoa niin kaikki silmissä heräävän.

Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,
Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.

Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään
Maan ryösti hältä kalpa ja risti kädessään.
Hän pojat parhaat Suomen loi miekoin terävin
Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.

Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
Ja yhä Suomi sortui poluilta isien,
Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,
Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.

Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö,
Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö,
Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:
Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,
Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo.
Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,
Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.

Ja äänet hälle kuiskaa: "Jo kuole, kurja, pois!
Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois?
Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas:
Oot myynyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas."

Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,
Mut turhaan elonvoimaa se etsii unistaan.
Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa,
Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.

Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas:
Tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas.
Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan,
Sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:

"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:
Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.
Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs
Ja tulevainen onnes vain etsi itsestäs."

"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo:
Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo.
Sun kieles vieras sorti; se voimaan nosta taas,
Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."

Ja pilvet unelmitten jo halkais sana tuo,
Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo.
Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:
Sen haudan partahalta vei elontaisteluun.

Näin Snellman kansans nosti, sen taisteluhun vei:
Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei;
Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,
Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.

Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen
Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten:
Ei Väinön kansa kuollut eik' ota kuollakseen,
Mut uuden ajan itse se luopi itselleen.

Vapautettu kuningatar

[Paavo Cajander.]

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois,
On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa kerrotaan,
Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,
Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt ...
Saalistahan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan.

Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo,
Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo,
Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämeen,
Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan:
Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
Ja soitto, ei ennen kuultu, sen kielistä nyt salamoi:
Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?
Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?
Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
"Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
Ja se soi lumi ukkosen ääni:"ken nyt mua seuraa, ken?"

"Oi turhaa, pois on poissa!" – Hän vinhemmin vaan käy –
"Oi surmasi helmaan kiidät!" – Hän koht' ei enää näy.
Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

Jo rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin raju-ilmassa puu,
Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin ...
Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

"Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö!
Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen,
Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. –
Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,
Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

Uno Cygnæus

[Irene Mendelin. Koivikossa I.]

Tyynen meren rannikoilla,
Metsiss' uuden maailman
Kulki kauan, kauan sitten
Poika kylmän Pohjolan.

Villin luonnonkansan kesken
Omaa maataan muisteli,
Siellä syttyi suuri aate
Suomen kansan onneksi.

Ajatteli omaa kansaa
Salomailla Suomenmaan:
Miten voisi herättää sen
Täyteen itsetajuntaan?

Miten saisi tiedon valon
Salomaiden sydämeen?
Miten kansaa veljyytehen?
Miten hengen vapauteen?

Sitkan villijoukkoin luona
Tätä mietti Suomen mies,
Hälle haaveiluissaan väikkyi
Suuri, lämmin kotilies.

* * *

Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut,
Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut.
Salomaiden sydämessä koulut kasvaa, kohoaa,
Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.

Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi;
Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi;
Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton,
Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.

Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun
Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun;
Itsetuntoon heräuneenä uinahtaa ei kansa voi,
Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.

Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies kun lämmittää,
Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää.
Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan
Suomi-lempi sydämistä nuorukaisten Suomen maan.

* * *

Kotiliesi lämmin lieskuu,
Aate suur' on voittanut,
Siunausta, valistusta
Tuhansihin kylvänyt.

Mutta hän, mi lieden laati,
Aatteen suuren ilmitoi,
Hän jo nukkuu nurmen alla –
Hälle taivas levon soi.

Nukkuu – mutta työnsä elää
Kautta kaikkein aikojen,
Uno Cygnæuksen muisto
Rakas on ja ikuinen.

Huhtikuun 16 p. 1869 *)

[Suonio. Runoelmat ja kokoelmat. Kun Suomen uusi valtiopäivälaki vahvistettuna julistettiin.]

Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu,
Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu!
Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi
Sanoma sinusta maan kautta lensi:

Kaikk' kansa kuuli kauhistuin
Ja seisoi sanattomin suin,
Sydämin jäätynein, kuin ukon nuoli
Ois iskenyt sen keskeen – mutta huoli
Ja kauhu ensihetken vaan
Sai vallan, sitten sydämistä
Tuhannen kertaa tuhansista
Riemahti ilo kaikumaan.

Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen,
Kiitoksiin jot' ei syyttä houkuttais,
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen
Käskystä kellekään ei kumartais,
Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä,
Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan,
Ja kainostellen peittää tunteitaan,
Jos kohta sydämessä lempi sykkää –
Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi
Ja yli kuohahti sen sydän täysi.
Sen palatsit, sen mökit matalat
Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat,
Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa.
Hän oli pelastettu, tukeva
Lakimme vanhan, pyhän suoja!
Hän oli pelastettu, auttaja
Elomme kansallisen nuoren
Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!
Nyt edes näit, oi jalo valtias,
Jos epäillyt liet koskaan lempeämme –
Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas,
Sun, joka olet henki hengestämme,
Jok' aina meidät ymmärsit
Ja tunsit, meitä rakastit –
Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on
Sun onnestasi eroamaton!

Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri
Sä tahdoit että antees uusi, suuri,
Anteistas suurin: jottei enää mikään
Sun kansas ääntä Sulta estää saa –
Se muistopatsaan' oisi iäst' ikään,
Mi tätä päivää meille muistuttaa.

Eräs nälkätalven kuvia

[A. Oksanen. Säkeniä. 1867 vuoden lopulla.]

Oli kolkko; mä kangasta kuljin,
Lumi singoten silmihin lyö;
Jop' on päiväkin maillensa mennyt,
Pian joutuvi jouluinen yön. –
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
Maantietä mun eelläni päin?
Koto kaukana lienevi sillä,
Joka matkall' on tuiskussa näin!

Hepo joutuen juoksi sen kiinni,
Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
"Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
Miss' arvelet vietellä yös?
Peninkulmalt' on kummankin puolen
Talotointa, ja ummessa tie;
Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"

"Hyvin joudankin kuolla ma kurja,
Koto kuoltuan' mullakin ois!
Liki hiipasikin Manan siipi,
Tämän lapsen kun sammutti pois;
Kipuhuns' olis syönyt se rintaa –
Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
Nukun luo, menen myös Manalaan!"

Herää, Suomi

[Arvi Jännes. Muistoja ja toiveita.]

Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kurja ja kallis!
Kärsinyt ain' olet sorrantaa;
Vieläkö kärsinet kauvempaa,
Vieläkö luontosi sallis?

Suottako, kansani, keskeen jään
Raivasit maan ihanimman,
Suottako suojasit suojas tään,
Suottako välkytit peitses pään
Keskellä taistojen vimman?

Turhaanko kantelo soinut lie
Väinämön, tenhoisa, raikas?
Turhaanko synnyt kaikk' opit sie
Turhako Sammon nouanta-tie,
Turha sun muinainen taikas?

Vieras sun runteli ruumistas,
Suomeni suur', jalopeuran',
Sorti sun äänes ja valtas kaas,
Ilkkuen kuolontaisteloas,
Niin kuni isketyn teuraan.

Poikaskin moni kunnoton, oi,
Pöyhkänä päätäsi tallaa,
Maidon, jonk' utaristas joi,
Pilkoin palkiten, min vain voi, –
Rintansa täynnä on hallaa.

Herää, Suomi, niin loppuu yö,
Nouse jo pois, jalopeura!
Ken sua kieltävi, sortaa, syö,
Luotasi luo tahi maahan lyö!
Suuri on lastesi seura.

Vasta kun leijona valveutuu,
Loppuvi kärsimys Suomen;
Kun kuka kansoa halveksuu,
Sortuvi niin kuni juureton puu,
Silloin on Suomessa huomen.

Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kultainen, kallis!
Kyllin jo kärsit sä sorrantaa,
Ellös kärsikö kauvempaa,
Ei sitä Luojasi sallis!