Toinen luku. Kansa.

[Muutama suora linkki paljon haettuihin lauluihin, runoihin, arvoituksiin ja sananlaskuihin.
Lappalaisia kansanlauluja, 4 kpl,
Lappalaispojan laulu = Juokse porosein,
Suomalaisia arvoituksia,
Suomalaisia kansanlauluja Kantelettaresta, 7 kpl,
Suomalaisia sananlaskuja,
Vatjalaisia kansanlauluja, 2 kpl,
Virolaisia kansanlauluja, 2 kpl.
Ks. myös Sisältö tai hae sivulta painamalla Ctrl + F.]

57. Matias Aleksanteri Castrén.

Kaukana pohjolassa, Kemijoen varrella olevassa Tervolan kappelissa, oli köyhä papinpoika nimeltä Matias Aleksanteri Castrén. Hänen sukulaisensa auttoivat häntä, hän teki paljon työtä, kieltäytyi paljosta ja oli tahdoltaan luja. Hän kävi koulua, tuli ylioppilaaksi ja viimein viisaustieteen tohtoriksi. Hän osasi silloin monia kieliä, mutta tahtoi tutkia varsinkin sellaisia, jotka olivat sukua suomenkielelle. Senvuoksi hän lähti pitkille matkoille, ensin Lappiin, sitten Venäjälle. Hän matkusteli monet vuodet noilla avaroilla, autioilla ja harvaan asutuilla mailla, jotka ovat etäällä Jäämeren rannikoilla, ja sieltä hän matkusti eteläänpäin Keski-Venäjän ja Siperian erämaiden halki kaukaiseen itään, Kiinan rajoille asti. Näillä matkoilla hän sai kärsiä paljon; usein hänen täytyi jalkaisin kulkea lumikinosten ja erämaiden halki, maata taivasalla tai viheliäisissä majoissa, tyytyä mitä huonoimpaan ruokaan ja elää metsäläisten parissa, joilla ei ollut mitään käsitystä ihmistavoista. Nän oli usein hengenvaarassa, usein sairaana ja heitettynä oman onnensa nojaan näissä tuntemattomissa maailman sopissa. Hänen täytyi voittaa lukemattomia esteitä ja keksiä keinoja monissa vastuksissa, joita vähemmän uskalias mies jo aikoja sitten olisi säikähtänyt. Mutta Castrénia ei mikään voinut pelottaa pyrkimästä sitä päämäärää kohti, jonka hän oli itselleen asettanut.

Matias Aleksanteri Castrén.

Ja tämä tarkoitusperä ei ollutkaan vähäpätöinen; sillä Castrén tahtoi oppia tuntemaan kaikki ne monet, melkein unhotetut ja sukupuuttoon häviävät kansat, jotka kerran olivat kuuluneet suureen suomalaiseen kansaheimoon ja nyt olivat kurjuudessa ja hajallaan pitkin maailmaa. Hänen sydämestään uhkui rakkautta ja harrastusta ihmiskunnan unhotettuja kohtaan. Hän otti täyttääksensä kansamme velvollisuuden etsiä köyhiä sukulaisiaan. Hän sääli noita halveksittuja heimolaisia; hän tahtoi tehdä heidät maailmalle tunnetuiksi ja täten valmistaa heille parempaa kohtaloa, samalla kuin hän hyödytti tiedettä ja toivoi levittävänsä valoa Suomen kansan hämärään muinaisuuteen. Senvuoksi hän etsi heidät heidän tiettömistä erämaistaan, oppi heidän kielensä, asui heidän majoissaan, seurasi heitä heidän kalastus- ja metsästysretkillään, saavutti heidän luottamuksensa ja kirjoitti muistiin heidän kertomuksensa. Palattuaan kotimaahan ja omistaen enemmän tietoja tuntemattomista kansoista kuin kukaan muu Suomen mies ennen häntä hän alkoi koota ja järjestellä havaintojansa. Hänen nimensä oli jo silloin laajalti kuuluisa; hän oli saanut matka-apua sekä Suomesta että Venäjältä. Lopuksi tuli hänestä ensimmäinen suomenkielen professori Suomen yliopistoon. Mutta hän ei ennättänyt saada valmiiksi suuria Suomen heimoa ja sen eri kieliä koskevia teoksiaan. Pitkältä ja vaivalloiselta vaellukseltaan hän oli palannut terveydeltään murtuneena: hän kuoli pian sen jälkeen, vuonna 1852 ainoastaan 38 vuoden ikäisenä.

Vain vähäisen osan tutkimuksistaan Castrén oli ennättänyt valmistaa painokuntoisiksi. Hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin hänen kootut kirjeensä ja muistiinpanonsa. Paljon oli niissä keskeneräistä, sillä Castrén kaatui keskellä elämäntyötään, juuri silloin, kun nuo suuret tutkimukset alkoivat hänelle itselleen selvitä. Mutta hän ei ollut tehnyt työtä turhaan: hän oli jo saavuttanut osan tarkoitusperästään ja raivannut tien muille. Unhotetut kansat kaukaisessa idässä ja pohjanperillä astuivat nyt maailman näkyviin, heidän kielensä saatiin selville, heidän muinaismuistonsa joutuivat talteen ja loivat valoa Suomen suvun kansoihin. Castrénin tekemä on ensimmäinen tieteellinen esitys suomalaisten pakanallisesta jumalaisopista. Muut ovat sitten hänen esimerkkinsä elähdyttäminä jatkaneet hänen työtään, ja nyt rohkenemme luoda silmämme vuosituhansia taapäin tuntemattomaan muinaisuuteen. Senvuoksi ei unhotakaan kukaan Suomen mies eikä nainen tätä uskollista, pelkäämätöntä, kansansa ja ihmiskunnan hyväksi kaikkensia uhrannutta työmiestä. Sellaiset miehet, kuin Castrén, kohottavat kansain tajuntaa, laajentavat niiden näköpiiriä ja hankkivat niille kunniakkaan sijan ihmiskunnan historiassa.

58. Suomen sukukansat.

Itä-Euroopassa, Volgan mutkan tienoilla asui muinoin laajalla alalla kansa, jota venäläiset nimittvät tshuudeiksi. Tällä nimellä on tarkoitettu etupäässä sikäläisiä suomensukuisia heimoja.

Venäläiset tarut kuvaavat tshuudeja kookkaaksi ja väkeväksi, mutta rauhalliseksi ja sävyisäksi kansaksi. Tshuudit rakensivat asuntonsa yksinäisille kunnaille, pitivät karjaa ja viljelivät maata sekä olivat taitavia seppiä. He tunsivat monta taikakeinoa ja olivat mahdottoman rikkaita, mutta rikkautensa he kaivoivat maahan. Venäläiset alkoivat ahnehtia tshuudien aarteita, hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja ajoivat heidät kauemmas pohjoiseen. Tästä syntyi pitkällisiä sotia. Silloin ehdotti kerran venäläinen ruhtinas, että riita ratkaistaisiin vedolla. Tshuudilaisen ja venäläisen piti kummankin kaataa puu, ja se, joka ensiksi sai työnsä tehdyksi, oli tuleva maan valtiaaksi. Vedosta sovittiin, puut valittiin. Tshuudilainen, joka oli luonteeltaan perinpohjainen, alkoi hakata puutaan juuresta, mutta venäläinen oli viekkaampi ja alkoi hakata puutaan latvasta. Silloin kävi niin, että venäläinen sai ensin työnsä valmiiksi, ja siitä päivin hän on ollut sen maan valtias.

Mutta tshuudit rakastivat vapauttaan eivätkä saattaneet taipua elämään vieraan vallan alaisina. Heistä tuntui paremmalta hautautua vapaina maan alle kuin elää maan päällä orjina. Silloin, niin taru kertoo, he ottivat tavaransa ja menivät vuortenalaisiin onkaloihin, ja vuoret kaatuivat heidän ja kaiken heidän väkensä päälle. Siellä maan alla tshuudit asuvat vielä tänäkin päivänä rikkauksineen: kultineen, hopeineen, karjoineen, majavan- ja ketunnahkoineen ja kalliine turkiksineen.

Yhteisestä kodista Itä-Venäjältä lähteneet suomensukuiset kansat asuvat nyt hajallaan laajalla alueella. Yhteinen kieli on myös kullakin heimolla kehittynyt yhä enemmän omaan suuntaansa, joten nämä kansat eivät enää ymmärrä toistensa puhetta. Kauimpana koillisessa kuljeksivat ostjakit ja vogulit. Lännempänä asuvat syrjäänit ja votjakit. Näiden eteläpuolella asuvat tsheremissit ja mordvalaiset. Toiset näistä ovat köyhiä, puolivillejä kansoja, jotka pystyttävät telttansa tai mökkinsä isojen jokien rannoille, elävät kalastuksen ja metsästyksen varassa tai kuljeksivat porokarjoineen autioita aromaita pitkin. Toiset sitävastoin ovat uutteria maanviljelijöitä. Useimmat tunnustavat ainakin nimeksi kristinuskoa. Toiset ovat vielä pakanoita ja palvelevat taivaan jumalaa. He ovat hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään jakelevat vieraalle vähiä varojaan ja suojelevat häntä mökeissään rajuilmoilta.

Suomensukuista kansanheimoa on sekin kansa, jota muut nimittävät unkarilaisiksi, mutta joka itse nimittää itseänsä magyareiksi. He asuivat muinoin Mustanmeren rantamailia, mutta muuttivat vähän toista tuhatta vuotta takaperin nykyiseen Unkariin. Sinne he ovat perustaneet valtakunnan, jolla jo tuhat vuotta on ollut omat kuninkaansa. Magyarit ovat kaunista, uljasta ja urhoollista kansaa, jonka kielessä suomalainen heimolaisuus vielä selvästi tulee näkyviin.

Suomenlahden eteläpuolella asuvat vatjalaiset ja inkeriläiset Inkerinmaalla, liiviläiset enää vain Kuurinmaan luoteisrannikolla ja virolaiset Virossa. Itärajamme takana Vienan Karjalassa ja Aunuksessa asuvat vienankarjalaiset, jotka kaikista suomen sukukieliä puhuvista kansoista ovat meitä lähimpänä. He ovat antaneet Suomessa asuville sukulaisilleen kalliin lahjan: heidän keskuudestaan on koottu suurin osa Kalevalan ja Kantelettaren lauluja. Karjalaiset tunnustavat kreikkalais-katolista uskoa samoinkuin heidän kaakkoispuolellaan asuvat vepsäläiset.

Täyden valtiollisen vapauden ovat suomensukuisista kansoista saavuttaneet vain unkarilaiset, suomalaiset ja virolaiset, mutta viime vuosina ovat myös vienankarjalaiset sekä tsheremissit, votjakit ja syrjäänit huomattavalla tavalla osoittaneet kansallisen heräämisen merkkejä. On perustettu omakielisiä kouluja, ja kirjallisuutta ja sanomalehtiä ilmestyy kansan omalla kielellä.

59. Permalaiset.

Permalaiset eli bjarmit olivat muinoin mahtava suomensukuinen kansa, joka asui Vienajoen varrella Pohjois-Venäjällä. Näistä kerrotaan paljon vanhoissa norjalaisissa saduissa. Permalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, he hallitsivat monia kansoja ja olivat yhtä urhoollisia sodassa kuin uutteria rauhantoimissa. Koska he kävivät laajaa kauppaa Intiasta asti tuoduilla tavaroilla, tulivat he hyvin rikkaiksi. Mutta heillä oli tapana, että rikkaan miehen kuoltua hänen omaisuutensa oli jaettava perillisten ja vainajan lesken kesken, ja jälkimmäisen osa kaivettiin maahan Vienajoen rantaan. Tätä paikkaa ympäröi korkea pystyaita, jonka portti oli lukossa ja jota kuusi miestä öisin vartioi. Pystyaidan sisäpuolella kiilsi maa kullalta ja kalliilta kiviltä, ja siellä oli pystytettynä "jumalan" kuva, jonka kaulassa oli raskaat kultavitjat ja polvilla suuri hopeainen malja, reunoja myöten täynnä kultarahoja.

Monta urhoa retkeili Norjasta Permaan saavuttaakseen siellä kunniaa ja rikkautta. Väliin käytiin rauhallista vaihtokauppaa, mutta usein norjalaiset nousivat laivoistaan maihin ryöstämään sen ajan julman tavan mukaan.

Kerran Norjan kuningas lähetti Karli-nimisen miehen tekemään kauppaa permalaisten kanssa. Karlilla oli laivassaan 25 miestä, ja, hän otti mukaansa toisen norjalaisen, Torer Hundin, jolla oli aluksessaan 80 hyvin asestettua miestä. Tultuaan Permaan he ensin tekivät asukasten kanssa kauppaa, mutta markkina-ajan loputtua norjalaiset purkivat rauhan ja purjehtivat pois Vienajoen suusta. Sitten he neuvottelivat keskenään ja päättivät yöllä ryöstää "jumalan kartanon" aarteet.

Norjalaiset nousivat maihin jätettyään muutamia miehiä vartioimaan aluksia. Permalaisten ensimmäiset yövartijat olivat äskettäin menneet kotiinsa, ja toiset yövartijat eivät olleet vielä tulleet. Torer ja Karli löivät kirveensä pystyaitaan ja vetivät itsensä käsivoimin aidan ylitse. Portti avattiin, kaikki norjalaiset tunkeutuivat sisään ja alkoivat kaivaa multakasoihin kätkettyä aarteita. Torer otti hopeamaljan "jumalan" polvilta. Karli aikoi anastaa epäjumalan kaulavitjat ja löi ne kirveellään poikki, mutta lyönti tuli kiireessä liian kova ja sattui jumalankuvan päähän, joka putosi hirmuisesti rysähtäen maahan. Tämän kuulivat uudet yövartijat, jotka samassa tulivat paikalle, ja alkoivat torviaan toitotella. Huutaen ja kiljuen riensivät paikalle permalaiset, joka suunnalta soivat torvet, ja norjalaiset juoksivat, minkä jaksoivat, ehtiäkseen laivoilleen. Pian he joutuivat saarrokseen ja olisivat saaneet surmansa, ellei Torer Hund olisi Ruijassa oppinut noitatemppuja ja niillä - niin kertoo satu - kääntänyt permalaisten silmiä, niin etteivät he voineet nähdä vihollisiaan. Täten norjalaiset pääsivät onnellisesti vaarasta ja palasivat jälleen omaan maahansa.

Useita satoja vuosia jälkeenpäin joutuivat permalaiset urhoollista vastarintaa tehtyään venäläisten vallan alaisiksi. Nykyiset syrjäänit luultavasti polveutuvat permalaisista, mutta ylläolevassa norjalaisessa kertomuksessa esiintyvä permalaisten jumalan nimitys "jomali" viittaa siihen, että nämä bjarmit olivat Vienajoen suun karjaIaisia.

60. Vatjalaisia kansanlauluja.

a) Äidin hoito.

Miksi nauran, neito nuori?
Miks' iloilen, lysti impi?
Siks' iloilen, neito nuori,
ett' on eloni suloista.
Äidin ko'issa kasvaessa
lauloi armas äiti mulle,
kaunolauluja lateli,
sulona sanansa soivat,
kaunihina kuullakseni.
Sua, armas äiti, kiitän,
sua kiitän ja ylistän
hellimmästä huolestasi,
äidin lemmen lämpimästä.
Kesän kaunoisen ajalla
ja eloa korjatessa
muut menivät einehelle,
toiset puolipäiväselle,
nadot saivat nukkumahan,
veikon lapsoset levolle.
Mut ei armas äitiseni
nukkumaan nujertununna,
katsoi aina armastansa,
keikutteli kehtoani,
hyväeli hempuansa.
Muill' oli aikoa lepohon,
vaan ei ollut äidilläni,
ei hän uupunut unehen:
piti pestä käärehiä,
minut peittää pehmeähän.
 

b) Neidot kiikussa.

Annas nähdä kiikkuani!
Mistä puist' on kiikku koottu?
Ei lepästä kiikku koottu,
halavasta ei hakattu:
hajoomaan on leppä hauras,
norja notkumaan halava.
Jalavast' on kiikku koottu,
sivutangot vahterista,
istuin pantuna pajusta.

Naapurin nopeat pojat,
veljet varmat, voivat kyllä
kiikuttaa hyvästi kahta
kesäsirkkua kevyttä,
kahta kevythöyhenistä
neittä kullan kalkkareissa.

Naapurin nopeat pojat,
elkää kovin kiikutelko,
huikeasti huiskutelko,
ettemme maahan mätkähtäisi,
kirpoaisi kiikustamme!
Ent' ei olis auttajata,
maasta ylös nostajata?

61. Lappalaiset.

Castrén kertoo Lapin-matkastaan seuraavaa:

Lappalaiskylä ei ole kesällä mikään miellyttävä nähtävä. Joka taholla näkee maassa kalansuolia, kalansuomuja, mädäntyneitä kaloja ja muuta törkyä, joka myrkyttää ilman. Telttain mataloista oviaukoista ryömil esiin joukko lian peittämiä ihmisiä. Itse he eivät siitä ole millänsäkään. Kohteliaisuus vaatii, että kaikki, yksin pienet lapsetkin, tervehtivät matkustajaa kättä lyöden. Kun tämä kaikessa hiljaisuudessa on tapahtunut, saa olla valmiina vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: "Onko maassa rauha? Kuinka voi keisari, piispa ja maaherra?" - Väliin tiedusteltiin kotipaikkaani, ja kun sanoin sen olevan kaukana tunturien takana, kysyi minulta eräs lappalainen, olinko kotoisin siitä maasta, missä tupakka kasvaa.

Lappalaisia kotansa edustalla.

Ihmeellistä oli nähdä, kuinka sukkelasti nuo lyhyet ja kömpelöt lappalaisnaiset juoksivat teltalta teltalle. Kohta kutsuttiin meidät pieneen pimeään hökkeliin, joka oli olevinaan tupa. Kuitenkin nukuin siinä varsin hyvin ja tunsin senjälkeen itseni niin virkistyneeksi, että uskalsin astua erääseen lappalaiskotaan. Sen neliskulmainen perustus oli tehty kolmesta päällekkäin asetetusta hirrestä, ja sen yläpuoli oli keontapainen ja laudoista kokoonkyhätty. Tavataan pyöreitäkin, kivilattiaisia kotia, jotka lämpimän säilyttämiseksi päällystetään turpeilla. Sisäpuolelta asunto on hirsillä jaettu yhdeksään osaan. Kuusi niistä on säilytyspaikkoja, kahdessa asuvat ihmiset, ja keskimmäinen osa on tulisijana. Tulisijan oikealla puolella asuvat isäntä ja emäntä, vasemmalla muu talonväki. Lappalaisella on kala-aittojakin, jotka on rakennettu korkeiden pylvästen varaan, jotteivät peto-eläimet niihin pääsisi.

Paikalle saapuessamme tapasimme lappalaiset yksinkertaisessa arkipuvussaan, joka on parkituista poronnahoista tehty paidantapainen. Meidän nukkuessamme he pukeutuivat jonkinlaiseen verkapaitaan, joka on heidän juhlapukunansa. Sen päällä on naisilla liivit, kaulassa liinainen kaulus ja päässä hevosenkengän muotoinen koristus. Miehillä ja naisilla on vyötäisillä vyö, joka oli runsaasti koristeltu hopea- tai messinkisoljilla. Kengät ja housut olivat pehmeästä poronnahasta.

Lappalaisen vartalo on lyhyt, otsa matala, silmät pienet ja poskipäät ulkonevat. Luonteeltaan hän on hidas, raskasmielinen ja juro. Häntä syytetään kateelliseksi, leppymättömäksi ja viekkaaksi, mutta toiset kiittävä hänen hyvää sydäntään, hänen vieraanvaraisuuttaan, jumalanpelkoaan ja siveätä käytöstään, milloin hän ei joudu viinan kiusaukseen. Joka päivä hän lukee ruokalukunsa, aamu- ja iltarukouksensa; hän opettaa myöskin huolellisesti lapsilleen sen vähän, minkä itse tietää. Vaimoaan ja lapsiaan hän rakastaa hellästi. Eräs lappalaisukko kertoi minulle, ettei hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut vaihtanut torasanaa vaimonsa kanssa eikä koskaan puhutellut häntä muuten kuin lempisanalla loddadsham, s.o. lintuseni. Kun eräs lappalaisperhe antoi yhden pojistaan palvelukseen muutamalle vieraalle matkustajalle ja poika sitten kuoli, pidettiin tätä Jumalan rangaistuksena vanhemmille siitä, että olivat saattaneet lapsestaan luopua.

Maaliskuun lopulla monet lappalaiset muuttavat Jäämeren rannikoille norjalaisten kanssa kalastamaan. Heinä- ja elokuulla he kalastavat omissa järvissään. Silloin on lappalaisen kultainen aika, kun hän saa kylläisenä nukkua teltassaan, rauhassa sääskiltä ja huoletonna. Nämä kalastajalappalaiset pienine porokarjoineen asuvat kuitenkin talvella huoneissa, ja heitä pidetään sivistyneempinä kuin varsinaisia salomaan lapsia, tunturilappalaisia, joilla ei ole muita asuinhuoneita kuin muutettavat teittansa, joissa on neljä kaarevaa, maahan kiinnitettyä salkoa ja niiden päällä sarkapeite. Huipussa on savureikä, keskellä harmaista kivistä ladottu tulisija; paljaalle maalle on levitettynä koivunvarpuja ja niiden päälle porontaljoja. Niin asuskelee tunturilappalainen kesät, talvet. Kun vain porot pysyvät koolla ja säilyvät susilta, ei hän mitään parempaa toivo. Hän pitää itseänsä onnellisena ja rikkaana; hän ei vaihtaisi tuntureitansa mihinkään maalliseen onnelaan.

62. Lappalaisen poro.

Lappalainen ja hänen poronsa ovat kaksi kumppania, jotka eivät koskaan erkane toisistaan. Kun porovasikka on nuori, leikittelee se lappalaisten lasten kanssa, ja nämä oppivat jo varhain kesyttämään sen vilkasta, vallatonta luontoa. Poro syö ruohoa, lehtiä, puolanvarsia ja muuraimia, mutta varsinkin se etsii tarkalla vainullaan lumen alta peuranjäkäliä. Kun jäkälä yhdestä paikasta loppuu, on lappalaisen pakko muuttaa karjoineen, ja senvuoksi hän muuttelee alinomaa.

Lapin yössä. J. K. Kyyhkysen maalaus.

Kesällä lappalaisen porot käyvät laitumella öisin, jolloin helle ja sääsket niitä vähemmän vaivaavat. Aamuisin koirat ajavat porot varvuista tehtyyn aitaukseen, ja siinä lypsetään naarasporot eli vaatimet. Mutta tämä ei käy hyvällä päinsä; ne on otettava kiinni suopungilla (heittopaulalla), joka nakataan niiden sarviin, ja sidottava puihin. Illalla ne taas ajetaan yöksi laitumelle. Silloin pitää koirien ja paimenten olla niitä vartioimassa, sillä susi seuraa porolaumojen jälkiä ja väijyy pensastossa.

Jos lappalaisella ei olisi poroa, ei hän voisi erämaassaan elää. Poronnahasta hän tekee melkein kaikki vaatteensa. Poronmajto, poronjuusto ja poronliha ovat hänen ruokansa. Tahtoessaan ostaa jauhoja hän myy porojansa Norjaan tai ajaa niitä Ouluun. Siellä seisoo sadoittain noita kauniita eläimiä salvattuina pihatarhaan ja vuodattaen kyyneleitä nähdessään kumppaniensa kuolevan.

Poro on lappalaisen hevonen, ja se valjastetaan pienen reen eteen, jota sanotaan pulkaksi eli ahkioksi ja joka on keskeltä poikkisahatun ja selkänojalla varustetun veneen näköinen. Vetohihna menee pulkan suiposta keulasta poron vatsan alitse nahkaiseen vyöhön, joka on valjastettu poron rintapäille. Pulkan perässä istuu lappalainen, kaulaa myöten kääriytyneenä sarkaiseen tai hylkeennahkaiseen peittoon, ja ohjaa poroaan ajohihnalla, joka on kiinnitetty päitsien vasemmalle puolelle ja viskataan selän päällitse oikealle. Ajohihnan päähän on solmittu pieni kalikka, jota lappalainen pitää kädessään ja jossa kalisee irtonaisia rautarenkaita. Ajaminen vaatii suurta taitoa; senvuoksi ajetaan usein perätysten pitkässä jonossa, taitavin etupäässä. Silloin saa pitää hyvin varansa eikä pelätä, kun mennään täyttä vauhtia yli vuorien, mäkien ja kinosten. Tuo juonikas ja virma eläin, kaulassa kilisevä kello, ei millään pysähdy: milloin pulkka töksähtää lumen alla olevaan kantoon, milloin taas keikahtaa kumoon, eikä poro siitä huoli vähääkään. Se kiitää vinhaa vauhtia eteenpäin, ja matkustaja itse katsokoön, kuinka hän siitä jälleen selviää. Mutta omituista ja kummaa on, ettei poro mielellään juokse etelään päin; on ikään kuin sen mieli palaisi maan navalle: se juoksee mieluimmin pohjoiseen päin.

Poro on hevosen rinnalla heikko eläin. Kolme poroa tarvitaan vetämään sitä, minkä yksi hevonen vetää. Pulkassa istuu ainoastaan ajaja, ja kenties pieni lapsi lisäksi. Yksi matkustaja tarvitsee kolme poroa: yhden itseään, toisen kyytimiestään ja kolmannen tavaroitaan varten. Kun lappalaisperhe muuttaa, hiihtää opas edellä taluttaen poroa, jolla on kulkuset kaulassa. Sitten seuraavat irtonaiset porot, joita koirat ja hiihtomiehet pitävät koolla, ja viimeisinä tulevat kuormaporot vetäen telttaa, talouskaluja, lapsia, sairaita ja vanhuksia. Silloin on autioilla tuntureilla vilinää: kulkuset soivat, koirat haukkuvat, lappalaiset hoputtavat karjaansa kaikuvin huudoin, ja porojen sorkat kapsavat valkeassa lumessa.

63. Lappalaisia kansansatuja.

a) Vedenpaisumus.

Lappalaiset ovat muinaisina aikoina poroineen kuljeksineet pitkin koko Suomenmaata sen asujamina, ja siksi on vielä tänä päivänä monella paikalla nimensä heistä. Mutta lappalaiset itse sanovat, että ennen heitä täällä asui vanhempi kansa, ennenkuin Jumala kaatoi maailman kumoon. Tämä tapahtui siten, että Jumala (Jubmel) pyöräytti maan ylösalaisin, niin että vesi järvistä ja joista virtasi maan yli ja hukutti kaikki ihmiset, paitsi kaksi lasta, pojan ja tytön. Nämä Jumala otti kainaloonsa ja vei heidät korkealle vuorelle, jonka nimi oli Passevaare eli pyhä vuori. Kun vaaraa ei enää ollut ja Jumala oli laskenut lapset menemään, erkanivat nämä toisistaan ja menivät eri sunnnille katsomaan, olisiko maailmassa muita ihmisiä, Kun olivat kulkeneet kolme vuotta, ihmisiä löytämättä, kohtasivat ja tunsivat he taas toisensa. Sitten he erkanivat, vaelsivat taas kolme vuotta, kohtasivat ja tunsivat toisensa. Mutta vieläkin kolme vuotta samalla lailla vaellettuaan he eivät enää toisiansa tunteneet. Heistä tuli silloin mies ja vaimo, ja näistä kaikki nykyään elävät ihmiset polveutuvat.

b) Jättiläinen ja ihminen.

Ennen vanhaan asui maassa suuri ja julma jättiläinen, jonka nimi oli Stalo. Hänen vaimonsa nimi oli Rutakis, ja tämä oli ilkeä noita-akka. Stalo oli ihmissyöjä ja olisi väkevyydellään vienyt kaikista muista ihmisistä voiton, jollei hän olisi samalla ollut mahdottoman tyhmä. Tätä käytti hyväkseen eräs viekas ihmislapsi, jonka nimi oli Askovis, ja petkutti jättiläistä. Kerran Askovis oli joutunut Stalon valtaan ja ehdotti jättiläiselle, että he koettaisivat voimiaan siten, että juoksisivat puuta vastaan ja puskisivat päänsä puun sisään. Stalo oli kohta valmis ja juoksi kaikin voimin paksua petäjää vasten, mutta ei saanut päätänsä siihen pusketuksi. Askovis sanoi säästävänsä kokeen huomiseksi; mutta yöllä hän koverteli koloja useihin puihin ja peitti kolot kaarnalla. Seuraavana päivänä onnistui hänen kokeensa erinomaisen hyvin: hän juoksi puulta puulle ja puski pään niihin korvia myöten. Stalo ihmetteli suuresti.

Askovis meni koivun luokse ja alkoi vääntää vitsaksia.

- "Mitä sinä niillä teet?" kysyi Stalo.

- "Enpähän mitään erityistä; laittelenhan vain vitsoja, joilla kannan pois hopeat aitastasi."

- "Älähän toki, poikaseni!" arveli jättiläinen. "Pidähän hattuasi tuossa, niin ajan sen hopeita täyteen!

Askovis piti hattuaan, mutta oli salaa leikannut siitä pois pohjan ja kaivanut kuopan maahan sen kohdalle. Jättiläinen ajoi ajamistaan, mutta hattu ei milloinkaan näkynyt täyttyvän.

- "Sepä vasta on syvä hattu", sanoi jättiläinen.

- "Tavallisen syvä", vastasi Askovis, "mutta ehkä mieluummin täyttäisit laukkuni?"

- "Enkä", arveli jättiläinen, "onpa jo hatustakin parahiksi urakkaa".

Stalo viritti verkkoja majaville, teki tulen metsään ja laskeutui levolle. Verkkoonsa hän oli sitonut nuoran ja tämän toiseen päähän kulkusen, kuullakseen milloin majava meni verkkoon. Jopa soi kulkunen, Stalo rientää verkolleen, mutta ei löydä mitään, sillä viekas lappalaisukko oli tempaissut nuorasta ja polttanut jättiläisen vaatteet hänen poissa ollessaan. Stalo palasi takaisin ja pahoitteli varomattomuuttaan, kun oli pannut vaatteensa. niin likelle tulta. Hetken kuluttua soi taas kulkunen; jättiläinen rientää verkolleen, ei löydä mitään, ja hänen poissa ollessaan on lappalainen sammuttanut tulen. Nyt alkaa Staloa surkeasti palella, hän nostaa kätensä kuun puoleen, joka nousee taivaalle, ja valittaa sille: "Katso, isä, poikaasi palelee!" Mutta kuulla on muuta tekemistä: se kokee pitää puoliansa noitia vastaan, jotka syövät sen. toista kylkeä, eikä kuule poikansa rukouksia. Näin paleltui jättiläinen Stalo kuoliaaksi.

64. Päiviön suku.

Päldojärv-nimisessä kylässä asui kauan aikaa sitten rikas lappalainen, nimeltä Päiviö. Hänellä oli niin monta poroa, että hän tarvitsi 30 renkiä ja 30 piikaa niitä vartioimaan; mutta hopea-aarteensa hän kätki maahan. Lappalaiset palvoivat siihen aikaan kummallisia puita ja kiviä, joita nimittivät seidoiksi. Kun porot kerran kuolivat tautiin, lähti Päiviö poikineen epäjumalan, seidan, tykö, kaunisti sen kuusenhavuilla ja uhrasi poroja sen kunniaksi, rukoillen siltä apua. Päivän odotti Päiviö poikineen turhaan merkkiä siitä, oliko epäjumala kuullut heidän rukouksensa. Silloin he nousivat, kantoivat kuivia puita seidan ympärille ja polttivat sen. Kylän pakana-asukkaat tästä kovin pahastuivat ja tahtoivat tappaa Päiviön, mutta hän vastasi heille Gideonin sanoilla: "Jos hän on Jumala, niin kostakoon itse!" Päiviö tuli perheineen kristityksi ja lähetti poikansa Vuolabban Inarin kylään hävittämään kaikki siellä olevat seidat.

Päiviö oli väkevä sotasankari, mutta hänen kolme poikaansa tulivat vielä mainiommiksi. Vuolabba (Olavi) oli väkevimmän nimi. Hän oli niin nopea,. että juoksussa saavutti peuran, tavoitti hännästä kiinni kiitävän suden ja löi sen murskaksi kallioon. Isoa venettään hän kantoi yksinään olallaan, ja kivet, joita eivät jättiläiset jaksaneet nostaa, hän kantoi helposti paikoilleen. Siihen aikaan oli Venäjän karjalaisilla tapajna käydä hävitysretkillä Lapissa. Vuolabba kantoi suunnattoman suuren hirren tunturille telttansa yläpuolelle ja sai karjalaiset uskomaan, että hänen kolmivuotias poikansa oli sen siihen kantanut. Silloin ei kukaan uskaltanut häntä ahdistaa.

Päiviön toisen pojan nimi oli Iisakki. Hän oli niin tarkka jousimies, että ampui harrin, kun tämä koskessa hypähti ylös vedestä. lisakkikin kävi sotaa Venäjän karjalaisia vastaan. Näiden johtajana oli päällikkö, joka oli kiireestä kantapäähän puettuna vaskivarustuksiin ja niin kankea, ettei itse voinut syödessään viedä haarukkaa suuhunsa, vaan palvelijan piti häntä syöttää. lisakki oli kauan väijynyt tuota päällikköä ja survaisi sellaisen aterian aikana kahvelin päällikön kurkkuun.

Päiviön kolmannen pojan nimi oli Juhani, ja hän oli niitä mahtavia noitia, joita ei nyt enää synny maailmaan. Hänkin kävi karjalaisia vastaan sotaa ja käytti heitä vastaan hirmuisia taikakeinojaan. Kerran he saivat hänet kiinni ja pakottivat hänet opastamaan heitä yöllä tunturin poikki. Pallastunturilla oli hyvin jyrkkä kohta. Siinä Juhani loitsi niin, että karjalaiset kuulivat kellojen soivan ja näkivät tulien loistavan kylästä jyrkänteen alapuolelta. Juhana kehoitti nyt opastettaviaan seuraamaan ihan hänen jäljessään, kun hän heille näytti tietä tulisoihdulla. Samassa hän viskasi soihdun jyrkänteestä alas, mutta itse sai jalalleen sijan vuorenkolossa. Karjalaiset tulivat suksillaan täyttä vauhtia syöksyen tulisoihdun perästä ja hävisivät näin kaikki pimeään syvyyteen.

65. Lappalaisia kansanlauluja.

a)  

Kuljeskelen kukkuloilla
tuolla tunturien laella:
on muassa nuolet nopsat,
varalla vasamat pitkät;
ammun peuroja paraita,
metsän karjan kallihia,
sitte vietän vihkiäiset,
häät hyväiset ja komeat.

b)  

Mik' on tuulista parempi,
mikä toista herttaisempi?
Onkopa suvi hikinen,
tuuli pilvi-ilmahinen,
eteläinen leuto leyhkä?
Eikö pohjoinen parempi,
raitis tuuli tuntureilta?

c) Karhu herättää poikansa.

Joutukaa jo poikaseni!
Suksi luistavi lumella,
sivakka sivahteleepi.
Paha pyytäjä tuleepi,
ärjytään sen ampumalle,
suuhuni sen nuolet sullon,
kurkkuhun kuparisehen.

d) Heinäsirkka kysyy sääskeltä:

"Mitä teet sä kesän kaiken?"
- "Mitä teenkö, aina laulan.
Kuinka itse kesäs vietät?"
- "Minä tanssin laulellessas."

66. Lappalaispojan laulu.

Juokse, porosein,
poikki vuoret maat!
Seistä, syödä saat
majall' impyein.
Siellä verraton
jäkäl'-aarre on.

Päiv' on lyhyinen,
mutta pitkä tie,
laulaissain nyt vie
matka joutuen!
Tääli' on sudet vaan
Usvamajoissaan.

Jos ma lentäisin,
niinkuin kotka tuo,
kultapilven luo,
ehkä näkisin
silmät lemmityn,
huulten hymyilyn.

Sydämeni sä
kohta kiedoit niin
lemmen pauloihin,
etten selviä; -
vedät totta kuin
koski innostuin.

Sinut nähtyäin
suurest' ikävöin,
aina päivin öin
mietin mielessäin:
on se onni vaan,
kun sun omaks' saan.

Vaikka kätkeisit
laakson kiven taa
taikka porolla
metsään rientäisit;
kivet, hongat ois
tieltäin käypä pois!

F. M. Franzén, Olli Vuorinen.

67. Virolaiset.

Tallinna. Estonian teatteri.

Virolaiset eivät asu Suomessa eivätkä kuulu meidän kansaamme, nutta ovat suomalaisille likeistä sukua. Virolaiset ja suomalaiset, niin myös vatjalaiset, vepsäläiset, liiviläiset ja karjalaiset olivat muinoin yhtenä kansana, siihen aikaan, jolloin asuivat nykyisessä Venäjänmaassa. Mutta kun venäläiset tunkivat heidät syrjään ja he muuttivat luoteeseen päin, niin kansa jakautui. Suomalaiset menivät Suomenlahden pohjoispuolelle ja asettuivat Suomeen; virolaiset asettuivat eteläpuolelle tätä merenlahtea Viron- ja Liivinmaahan. Sillä Vironmaa on Suomenlahden etelärannikolla ja on vähäinen, taajaan asuttu maa, jossa on järviä, jokia ja viljavia peltovainioita. Siellä on luonto toisenlainen kuin Suomessa: ei ole graniittivuoria, ainoastaan ankea hiekkarannikko merta vastassa. Muutamia graniittiohkareita, joita merenjäät ovat muinoin Suomen puolelta sinne vieneet, näytetään Virossa jonakin kummana.

Virolainen morsiuspari kansallispuvuissaan.

Virolaiset joutuivat seitemänsataa vuotta sitten saksalaisten vallan alle. Sen jälkeen he ovat olleet useiden vierasten valtain alaisina ja kärsineet paljon hävittävistä sodista; viimeksi he olivat Venäjän vallan alaisia, mutta nyt on Viro eli Eesti, kuten virolaiset itse maataan nimittävät, samoinkuin Suomikin, itsenäinen tasavalta. Eläessään aikaisemmin kovan sorron alaisinka he eivät ole saaneet samaa vapautta ja opetusta kuin heidän suomalaiset veljensä, mutta nykyään se maa edistyy ripeästi. Kaikissa vaiheissaan virolaiset ovat uskollisesti säilyttäneet oman kielensä, omat muistonsa ja oman kansallisluonteensa. He ovat vilkasta, tunteellista ja sitkeätä kansaa, joka suuresti rakastaa isänmaatansa. Usein nähdään heidän avonaisissa veneissään purjehtivan Suomen puolelle, ja sillä heidät tunnetaan pitkistä ruskeista takeistaan, solakasta vartalostaan ja vilkkaista ruskeista silmistään.

Virolaisten kieli on niin suomenkielen kaltaista, että suomalaiset ja virolaiset helposti oppivat ymmärtämään toisiansa, kun vain kerran ehtivät tottua vieraanvoittoiseen puhumistapaan. Virolainen on ikäänkuin katkonut suomalaiset sanat ja lainannut useita sanoja saksan- ja venäjänkielestä. Muuten ovat virolaiset ja suomalaiset siinäkin toistensa kaltaisia, että kummatkin rakastavat lauluja ja vanhoja satuja, jotka kovina aikoina ovat olleet heidän lohtunaan. Koska nämä kansanmuistot ovat suomalaisten satujen ja kansanlaulujen kaltaisia, ikäänkuin kaksi samasta juuresta lähtenyttä haaraa, niin mainitsemme niistä tässä muutamia.

68. Virolaisten Kalevipoeg.

Virolaisilla on monta kaunista kansansatua ja yksi suuri 20-runoinen sankarirunoelma, jolla on heidän suurimman kansansankarinsa nimi: Kalevipoeg (Kalevan poika). Hänestä kerrotaan seuraava satu:

69. Virolaisia kansanlauluja.

a) Kotoinen neito.

Kesä on ja päivänpaiste,
lirittää yläällä leivo,
lehdet ovat lehtipuissa,
kaikki niitytkin kukissa.
Koivun latvat koukistuvat,
oksissaan ovat omenat,
pähkinät ovat pehkoissansa,
kotoneidot laulelevat.

Kesä loppuu, syys käsissä,
niityn kasvit niitetähän,
kirves kaatavi petäjät,
piilu koivut pirstoaapi,
halla ottaapi omenat,
ukonilma pähkinäiset,
mies kosii kotoisen neidon.
Ikäväst' on niityn itku,
mets' on keltaisna mureesta,
hirnuvat isänsä varsat,
ammovat vasikat äidin,
mölisevät veljen möllöt,
syöttäjätänsä surevat,
kaipoavat katsojaansa,
hoitajansa helleyttä.

Iloil' eikö impi käynyt
ennen päivän nousemista
laulain aina läävässänsä?
Meni partehen vasikan
ilman äidin tietämättä,
ennen noustua isänsä;
heinät antoi helmastansa,
kantoi kauroja etehen,
veipä vettä juotavaksi
isän, äidin tietämättä.
Eikö tätä muistettaisi!

b) Kotopaikan kiitos.

Kylä kultainen kotini,
kylä, jossa ennen kasvoin,
armas entinen oloni,
kasvoit poikasi komeiksi,
tervehiksi tyttäresi.
Olet kylä kelvollinen;
peltos' kasvavat eloa,
niityt heiniä hyvästi,
pääll' on pelto, niitty alla,
keskipaikka pellavassa;
kuminoit' on kunnahalla,
vainiot on vaaleoina,
kypsyneinä karviaiset,
orapihlajat vihannat,
omenat hyvänhajuiset.

Voi kylää, kuhun koteusin,
sua, jonk' omaksi jouduin,
hyi häpeetä, hyi hävytön!
Sua kiusoin kiitetähän,
ivaten ylistetähän,
kylä ruma, sotkusoinen,
paha puhdasten sydänten,
paha parjaaja hyville,
viete äidin tyttärille!

Kiitänpä omaa kylääni,
kotopaikkaani ylistän.
Olet kylä kelvollinen,
niinkuin kirkko kukkulalla,
Herran huone korkealla,
armas nähtävä yläällä.
Yks' on ainoa asia,
mikä arvosi alensi,
alle Tallinnan*) aseman,
alle arvon Rahkavieren:*)
ei sua lähene laivat,
laivat rikkaat riistastansa,
eivät tuo tavarojansa,
makeitansa maalle saata,
eivät liinalastiansa.

70. Suomen kansa.

Tämä on Suomen kansan kartta:

Maamme itäosissa: Karjalassa ja Savossa asuu karjalaisia ja savolaisia. Maamme länsiosassa: Hämeessä, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjoisosassa ja Pohjanmaan kaakkoisosassa asuu hämäläisiä. Pohjanmaalla asuu pohjalaisia ja Suomeen kuuluvassa osassa Lapinmaata lappalaisia. Uudenmaan eteläosassa, Etelä-Pohjanmaan rainikolla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu ruotsinkielistä kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen määrä virolaisia, saksalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, norjalaisia, tanskalaisia sekä joitakuita harvoja muihin kansallisuuksiin kuuluvia.

Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. 1000:sta Suomen asukkaasta on 887 suomenkielistä, 110 ruotsinkielistä ja 3 muunkielistä.

Nuokaan suomen- ja ruotsinkieliset eivät ole säilyneet rodultaan puhtaina, vaan vuosisatojen kuluessa on tapahtunut sekaantumista suomalaisten, ruotsalaisten ja lappalaisten sekä muidenkin kansallisuuksien kesken. Ja voipa sanoa, ettei kukaan maamme asukas ole niin sekoittumatonta sukuperää, ettei jonkun hänen sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut vierasta verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa - kaikki, jotka noudattavat tämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi - ovat yhtä kansaa. Heitä yhdistää heidän isänmaanrakkautensa, heidän lainkuuliaisuutensa, heidän yhteinen onnensa. Jos joukko merimiehiä, jotka ovat kotoisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä, niin täytyyhän heidän työskennellä sovinnossa päästäkseen satamaan; muutoin he laivoineen kaikkineen hukkuisivat. Ja samoin, jos Jumala on yhdistänyt eri kansoista polveutuvia asukkaita elämään samassa maassa yhteisen vastuun alaisina, niin täytyy heidänkin pysyä sovussa ja yksimielisyydessä, jotta he menestyisivät ja jotteivät muut yksimielisemmät kansat riistäisi heiltä heidän perimäänsä maata. Heidän täytyy olla kuin yksi mies ja yksi sydän isänmaan puolesta.

Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, niinkuin monesta puusta tulee suuri metsä. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä ne muodostavat metsän. Toisen maakunnan kansa eroaa toisen maakunnan kansasta ulkonäöltään, vaateparreltaan, tavoiltaan ja elämänlaadultaan. Helposti voimme erottaa hämäläisen karjalaisesta, uusmaalaisen pohjalaisesta; vieläpä tunnemme yhden pitäjän asukkaat monien muiden naapuripitäjäläisten joukosta. Mutta jos matkustamme ulkomailla ja tapaamme siellä maanmiehiä eri osista maatamme, niin huomaamme, että heillä on keskenään yhtäläisyyttä. Ja jos muukalainen matkustaa Suomessa, huomaa hän, että tämän maan asukkaat ovat toistensa kaltaisia. Sillä täytyyhän niillä, jotka lapsuudestaan asti ovat kasvaneet samassa maassa, samojen lakien ja elämänolojen alaisina, kaikkine eroavaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon keskinäistä yhtäläisyyttä.

Sellainen kansan keskinäinen samankaltaisuus eli erikoisuus (kansanluonne) on helpommin tunnettavissa kuin selitettävissä. Se on se leima, jonka Jumala on painanut jokaiseen kansaan, antamalla sen kauan asua yhdessä. Tämän leimansa kukin säilyttää, kulkekoon minne tahansa maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämänvaikutelmien muokkaamana, mutta harvoin se kokonaan häviää.

Sen leiman, jonka Jumala on Suomen kansaan painanut, saatamme paraiten erottaa, jos tarkastamme tämän kansan menneitä vaiheita. Se on näihin aikoihin asti säilyttänyt muiston esi-isäinsä pakanallisesta uskosta, mutta kun se oli saanut Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä aina ollut sen kalleimpana aarteena. Se on siis varmaan sellainen kansa, jossa on syvä ja totinen jumalanpelko. Se on tuhat vuotta yhtämittaa työskennellyt maansa raivaamiseksi ja viljelemiseksi: - se on varmaan uuttera ja kestävä kansa. Se on muokannut kovaa maaperää, pohjolan ankarassa ilmanalassa: - se on varmaan karaistunut ja voimakas kansa. Suuria onnettomuuksia ja hävityksiä on tämä kansa saanut kokea enemmän kuin useimmat muut; sen on monesti ollut pakko taistella katkerinta puutetta vastaan, se on ollut maahan masennettuna, sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja kuitenkin se on elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: se on varmaan kärsivällinen, kieltäymykseen altis ja elinvoimainen kansa. Koskaan ei ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajaa, joka olisi muita kansoja ahdistanut ja valtansa alle pannut: se on siis varmaan rauhalliinen kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen veripisaraan asti puolustanut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita sotapäälliköitä ja maailmankuuluja sotamiehiä: - se on varmaan kuitenkin urhoollinen ja sotakuntoinen kansa. Kukistettuna, voitettuna, valloitettuna, mutta ei koskaan tuhottuna, se on vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: - se on varmaankin äärettömän sitkeäluorttoinen ja itsepintainen kansa. Se on alistunut vieraan hallitsijan ylivaltaan niin kauan kuin tämä noudatti vannomiansa lakeja. Mutta huomattuaan joutuneensa väkivallan ja sorron alaiseksi se ei suostunut jäämään sortajan ikeen alle: - se on varmaan vapautta rakastava kansa. Ja vihdoin se on yksinäisissä metsissään, kaukana sivistyneen maailman keskuksista, hiljaksensa ja kovien vastusten kanssa kamppaillen kohonnut valistukseen: - se on varmaan tiedonhaluinen ja oppia rakastava kansa.

Sellainen on pääominaisuuksiltaan se kansa, jonka Jumala on valinnut viljelemään pohjolan perukoita. Siihen toimeen kysytään sellaista kansaa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan etupäässä esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille, tietämättömille heimokansoille, jotka ovat hajallaan pitkin maailmaa. Suuri on tehtävä, jonka Suomen kansa on saanut täytettäväkseen. Siihen vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja voimallaan!

71. Matti.

Eräällä isännällä oli kolme palvelijaa. Iivana oli venäläinen, Eerikki oli ruotsalainen, ja Matti oli suomalainen. Muutamana kesäaamuna isäntä lähetti palvelijansa kuokkimaan kivistä mäkeä pelloksi ja osoitti heille kappaleen kullekin. livana kuokki iloisesti laulellen ja sai puolipäivään osansa valmiiksi. Eerikki kuokki, vuoroin nauraen, vuoroin nuristen, ja sai osansa iltapäivällä valmiiksi. Matti näytti jurolta, mietti ensin kotvan aikaa ja sai vasta iltamyöhällä osansa valmiiksi.

Kun he olivat työnsä päättäneet, tuli isäntä sitä katsomaan. "Iivana on tehnyt sukkelimmin työtä", sanoi hän; "mutta livana on jättänyt kivet paikoilleen. Eerikki on raivannut pois pienet kivet, mutta jättänyt suuret paikoilleen. Matti on raivannut pois suuret kivet, mutta jättänyt pienet maahan. Jokaisella teistä on ansionsa ja vikansa. Ensi kerralla panen livanan karhitsemaan peltoa, Eerikin ojittamaan niittyä ja Matin vääntämään kiviä, siihen hän on luotu."

Matista tuli siis kivenvääntäjä. Jos ketä haluttaa tutustua tähän miettivään mieheen, niin hän on vartaloltaan keskikokoinen, hartiakas, jänteväkätinen ja hyvin kestävä. Hänellä on ruskeahko tukka, harmaat silmät, harmaa iho, hiukan kivertyvä pystynenä, ohuet huulet, leveät kasvot. Hän ei siis ole mikään kaunis mies, mutta hänellä sanotaan olevan kauniita ruskeasilmäisiä veljiä ja sieviä, keltatukkaisia sisaria. Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa.

Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi. Vaikka hän tavallisesti on harvapuheinen ja vaitelias, saattaa hän silloin puhua enemmän, kuin mitä toinen jaksaa kuunnella. Matin vikoja on näet sekin, että hän usein on vaiti, milloin pitäisi puhua, ja joskus puhuu, milloin olisi parempi olla vaiti.

Matti on niin tuiki rehellinen mies, että hänen täytyy lainata varkaan nimitys toisesta kielestä. Hän on myöskin tyyni mies. Jyrkän kosken laskeminen, karhuun tähtääminen viiden askeleen päästä, ruutikellarin palavan katon sammuttaminen ei häntä vähääkään pelota. Sodassa hän ei myöskään ole milloinkaan voinut oppia juoksemaan. Hän ei koskaan pelkää vaaran tullen eikä sen kestäessä, mutta jäljestäpäin hän on hyvin varova. Että hän on hidas ja myöhäinen, sen koko maailma tietää. Jos hän tapaa jonkin tutun tiellä, ei hän ennätä tervehtiä, ennenkuin toinen on jo kappaleen matkaa ohi. Kuitenkin saattaa sattua, että hän, liian kauan mietittyään jotakin asiaa, yhtäkkiä saa kummallisen kiireen-puuskan. Matin on tapana kauan miettiä ja sitten hätiköidä. Hän on niin monet ajat tullut joka paikkaan liian myöhään, on odotuttanut itseänsä ja tavannut; muita, jotka ovat ennättäneet ennen häntä, että uusien rautateiden täsmälliset määräajat ovat saattaneet hänet suureen pulaan. Mutta Matti on hyvä oppimaan: nyt hänellä on usein tapana, varmuuden vuoksi, tulla paikalle tuntia aikaisemmin. Koko maailma senkin tietää, että Matti on itsepintainen kuin synti; hänen itsepintaisuutensa onkin hänen kestävyytensä nurja puoli. Minkä hän kerran on saanut päähänsä, sen hän tahtoo saada käymään. Missä hänen tulee seisoa, siinä hän seisoo; mutta jos se ei häntä haluta, niin en turha vaiva ruveta häntä houkuttelemaan. Yksi Matin veljiä, pitkä mies, hukutti itsensä vesiämpäriin; se ei ollut helppo tehtävä, mutta hän tahtoi hukkua ja hukkuikin. Aina Matti tarvitsee miettimisaikaa. Hän epäilee kaikkea uutta, mutta hän voi tottua siihen vähitellen. Senvuoksi häntä inhoittavat kaikki uudet kuosit ja tavat, mutta kun muut ovat herenneet niitä käyttämästä, niin saattaa sattua, että Matti niihin mielistyy. Hänen suvussaan onkin vähän uuden-yrittäjiä, mutta paljon mukaan-yhtyjiä. Kun aloittaja laskee työn käsistään, niin hellittävät kaikki muutkin. Ja tyhjäntoimittajat ovat hyvin ahkerat moittimaan niitä, jotka jotakin toimittavat.

Matin hitaisuutta on sekin, että hän kärsii paljon, ennenkuin suuttuu, mutta kun hän kerran vihastuu, niin vihastuu hän usein silmittömästi. Hän kärsii nöyränä kovan katovuoden, mutta nurisee, jos vähäinen sade tulee sopimattomaan aikaan. Hän voi antaa anteeksi sille, joka on ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, mutta jos joku varastaa häneltä marhaminnan, tekee Matti siitä käräjäasian.

Matti rakastaa hevostaan, peltoaan, venettään, saunaansa, pajaansa ja tarkkaa vanhaa luotipyssyään. Muutamat veljeksistä käyvät kauppaa ja kulkevat maa- ja vesimatkoilla. Mieluisimmin Matti kuitenkin tahtoo elää rauhassa pirtissään, huoletonna huomenesta, ja hän pitää itseänsä rikkaana, jos hänellä tänään on rukiista leipää, puuroa, muikkuja tahi silakoita ja perunoita. Hätätilassa hän syö pettua. Kun hän on oikein kylläksensä syönyt omaansa tai muiden ruokaa, sattuu joskus, että hän rupeaa laiskottelemaan; muuten hän on vankka työmies. Ei olisi haitaksi, jos Matti paremmin laskisi tulonsa ja menonsa, sillä huomispäiväksi säästäminen ei ole hänen tapojaan. Kun hän näin vuorotellen tuhlaa ja näkee nälkää, rikastuvat muukalaiset hänen kustannuksellaan. Hän saattaa nähdä kultaläjiä jalkainsa edessä, mutta ei tule kättänsä kurottaneeksi niitä ottamaan. Matilla on hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta ketään ei voi niin helposti pettää kuin häntä. Hän luulee tehneensä hyvän kaupan, kun vaihettaa pois virkun hevosensa ja saa pattijalkaisen sijaan.

Muuten Matti on avulias, vieraanvarainen, luotettava ja uskollinen; makaa talvella, valvoo kesällä, kuuntelee mielellään soitantoa, sepittää kauniita lauluja ja mielistyy kaikkeen, missä kysytään miettimistä. Hän on taitava arvaamaan arvoituksia ja keksimään älykkäitä sananlaskuja. Hän tahtoo kaikessa olla perinpohjainen; hän kaivaa kaivonsa niin syväksi, kuin tahtoisi sen kaivaa maan lävitse, ja jos hänelle lapsuudessa on sattunut katkismuksenluku kangertamaan, saattaa hän sitten vuosikausia miettiä, miksi Jumala hänet tähän maailmaan on luonut.

Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. Jumala siunatkoon tuota leveää kouraa ja rehellistä mieltä! Matilla on vikansa, Matilla on oma päänsä, mutta kun Jumala tahtoo maan päällä väännättää kiviä, lähettää hän Matin kivimäkeen. Tämä on Matin virka. Herra tietää parhaiten, mihin me kelpaamme.

72. Suomen kieli.

Ne kielet, joita Euroopassa enimmin puhutaan, muodostavat kolme suurta ryhmää, jotka ovat: romaanilaiset kielet (ranska, italia, espanja y.m.), germaanilaiset kielet (ruotsi, saksa, englanninkieli y.m.) ja slaavilaiset kielet (venäjä, puola y.m.). Mutta suomenkieli ei kuulu yhteenkään näistä, vaan on ensimmäisiä omassa suuressa kieliryhmässään, suomensukuisten kielten joukossa. Suomensukuisiin kieliin kuuluu suomi, karjala ja vepsä, vatja, viro ja liivi, unkari, lappi sekä ne kielet, joita Itä-Venäjällä asuvat heimolaisemme puhuvat. Suomensukuiset kielet ovat taas sukua samojedilaisten kielten kanssa muodostaen näiden kanssa yhdessä uraalilaisen kielikunnan. Vielä ei ole voitu todistaa onko uraalilaisilla kielillä ja Euroopan valtakielillä yhteinen alkuperä.

Suomessakin puhutaan erilaisia kielimurteita. Itä-Suomen murre eli puhekieli Savossa ja Karjalassa on pehmeämpää ja ääntiörikkaampaa kuin kovempi ja voimakkaampi Länsi-Suomen murre, jota puhutaan Hämeessä ja maamme läntisissä osissa. Itä-Suonen murre on lainannut muutamia sanoja venäjänkielestä, jotavastoin Länsi-Suomen murre on niitä lainannut useampia ruotsinkielestä. Monet asukkaiden siirtymiset ovat vaikuttaneet sen, että Itä- ja Länsi-Suomen murteet ovat useissa paikoin tunkeutuneet toinen toisensa alalle, ja muutamilla seuduin ne ovat ikäänkuin kasvettuneet yhteen. Senvuoksi on eri paikkakuntien kielenparressa eroavaisuuksia, ei kuitenkaan sen suurempia, kuin että kaikki ymmärtävät toisiansa. Sisämaassa ja Pohjois-Suomessa puhutaan puhtaampaa kieltä kuin rannikkoseuduilla. Muutamat arvelevat kauneinta suomea puuttavan koillisessa Hämeessä, mutta tätä eivät pohjoispohjalaiset eivätkä savolaiset hevin myönnä.

On kulunut lähes neljäsataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään kirjoituksissa ja painetuissa kirjoissa. Sen johdosta, että raamattu suomennettin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen pohjaksi ja kehittyi aikaisemmin. Sittemmin on ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä mitä parasta sen eri murteissa on, ja monet ahkerat tiedemiehet ovat tutkineet kielemme ominaisuuksia, niin että suomenkielen kielioppi on kohta maailman parhaiten selvitettyjä.

Ja suomenkieli ansaitsee jo itsensä tähden kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Eipä ole monta kieltä, jotka niin selvästi ja niin rikas-, niin hienovivahteisesti voivat ilmaista ajatusten moninaisuutta ja eri tunnelmia. Eikä ole myöskään monta, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rask, kuvailee tätä kieltä seuraavin sanoin:

"Suomenkieli on luonnonrikkaimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnukkaimpia kieliä maan päällä. Siinä on mitä kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa kohden se on italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ensinkään noita inhoittavia suhuäänteitä eikä noita kovia huokuäänteitä, joita tavataan slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu niinkuin ranskankielessä. Siinä on useampia muotoja ja vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman runsaasti sanajohdannaisia ja -yhdistyksiä kuten kreikan- ja saksankielessä. Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on kaikissa muissa Euroopan kielissä; mutta koska ei ole mitään täydellistä taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käyttöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä."

Sen jälkeen kuin Rask sata vuotta sitten (v. 1820) kirjoitti nämä sanat, on suomenkielen kirjallinen käytäntö suuresti laajentunut, vaikkakaan moni hänen korkealle arvioimansa etu ehkä ei koskaan tule suomenkielen osaksi. Euroopan muille kansoille tämä kieli on niin käsittämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmeissään suomalaisten kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä hän ei tiedä, kuinka paljon syvää tunnetta kääntäessä on haihtunut. Sillä suomenkieli on läpinäkyvän verhon kaltainen, josta kaikkialta kansan henki kuultaa. Se on vielä löytölapsi Euroopassa, silkkiin kapaloituna, mutta erämaahan heitettynä. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan se kuninkaantyttäreksi. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se on kykenevä ilmaisemaan mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan.

73. Lippo ja Tapio.

[Kansansatu Karjalasta.]

Kolme miestä meni kerran metsälle. Yhden nimi oli Lippo, liukas mies, metsänkävijä. He tapasivat kolme peuraa. Kaksi oli sarvistaan takertunut toisiinsa kiinni, kolmas oli irrallaan. Lippo pyysi kumppaneitansa ajamaan takaa niitä kahta, itse hän lupasi ajaa kolmatta. Hän ajoi, hiihti, tuli yö. Lippo ei ollut tavannut peuraa kiinni. Tuli viimein talo eteen metsässä. Peura juoksi pihatarhaan ja Lippo meni perässä. Isäntä seisoi pihalla: vanha ukko, parta, hiukset, kaikki kuusennaavasta. Talo oli Tapiola, ja isäntä oli Tapio, metsän kuningas.

Vanhus taputteli peuraa kaulalle ja sanoi: "Kuka, kunnoton, se on oriini hikeen ajanut?" Lippo astui esiin ja vastasi: "Minähän sen ajoin." Tapio sanoi: "No, kun olet iltaan pimeään orittani ajanut, niin käy tupaani yöksi."

Lippo menee Tapion pirttiin ja katso: täällä on peuraa, hirveä, täällä karhua, repoa, sutta ja kaikkea metsän riistaa, mitä vain olla saattaa. Tapio syötti Lipolle iltasen, ja hyvänä piti. Aamulla Lippo sitten teki lähtöä, mutta eipä löytänytkään suksiaan. Tapio sanoi hänelle: "Etkö tahtoisi jäädä tänne vävyksi taloon, minulla yksi tytär vain on." Lippo vastasi: "Jäisin kyllä, mutta mies olen köyhä." - "Älä siitä huoli", sanoi Tapio, "ei köyhyys ole mikään vika, meiltä saat mitä mielesi tekee". Sitten Lippo, liukas mies, metsänkävijä, jäi sinne ja tuli Tapiolle vävyksi.

Kolmen vuoden kuluttua sai Lipon vaimo pienen pojan. Lippo sitten tahtoi mennä kotiinsa käymään ja pyysi Tapiota viemään hänet sinne. Tapio sanoi: "Kun teet sukset minulle mieltäni myöten, niin kyllä pääset."

Lippo heti meni metsään ja rupesi suksia tekemään. Sielläpä tiainen puunoksalla istuu ja laulaa:

"Tii, tii, tiainen,
Vati, kuti, varpunen:
Pane oksa olkahasen,
Pää aseta pälkähäsen."

Lippo viskasi palikalla tiaista: "Mitä, herja, siinä vielä vinguttelet'?" Teki sitten sukset valmiiksi ja vei Tapiolle. Mutta Tapio sanoi: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippo meni toisena päivänä metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. Lippo torui häntä ja teki uuden parin suksia, mutta nekään eivät sopineet. Kolmantena päivänä meni Lippo metsään, ja tiainen lauloi samaa laulua. "Jahka teen kuten käskee", sanoi Lippo, "eihän tuo turhia laulane". Teki taas uudet sukset ja jätti ison oksanhaarukan suksen koroon ja asetti sen pään jalan alle. Ja Tapio sanoi: "Kah, nämähän ovat minun sukseni! Nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän, seuraa minun jiälikiäni ja jää siihen yöksi, missä somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, etteivät taivaan tähdet lävitse paista!"

Lippo lähti pois vaiinoineen ja lapsineen.Iltapuolella hän näki Tapion somman ensimmäisen sijan, ja siinä oli hirvi paistettu illalliseksi. Lippo teki majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laati päälle ja veti ahkion, jossa lapsi oli, sisään ja lepäsi vaimoineen majassä yön. Toisena päivänä jatkoi matkaansa, tapasi taas Tapion somman sijan, ja siinä oli peura paistettuna. Taas teki Lippo tarkan majan ja jäi siihen yöksi. Kolmantena päivänä hän kulki eteenpäin, tapasi kolmannen sommansijan, ja siinä oli vain metso paistettuna. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", mietti Lippo. Majan vain harvan teki ja veti ahkion lapsen keralla sisään. Taivas kajastui yöllä ja tähdet taivaasta rupesivat havujen lävitse paistamaan majaan. Aamulla nousi Lippo makaamasta: hänen vaimonsa oli poissa. Lippo meni ulos katsomaan: suksenlatua ei näkynyt. Lippo istui lapsineen majan edessä eikä tiennyt, mihin päin hiihtää. Ilta tuli. Hirvi juosta myhötteli sivuitse. Lippo jäi siihen yöksi. Aamulla taas oli metso paistettu, ja taas juoksi hirvi sivuitse. Niin eleli Lippo siinä lapsineen monta, monta vuotta. Joka aamu oli metso heille paistettuna, ja joka päivä hirvi siitä sivuitse juoksenteli.

Sillä aikaa kasvoi lapsi suureksi ja hänestä tuli ylen viisas poika. Poika pyysi isäänsä tekemään semmoisen pillin, josta he katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojalleen, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa.

Siitä se on Lapin alku lähtenyt, siitä pojasta. - Sen pituinen se.

74. Kettu ja jänis.

[Kansansatu Satakuunasta.]

Kerran tulivat kettu ja jänis yhteen. Kettu sanoi jänikselle: "Eipä sua kukaan pelkää!"

- "Kukas sua pelkää?" vastasi jänis.

- "Kaikki mua pelkäävät", tuumasi kettu. "Mulla on pitkä häntä, niin kaikki luulevat mua sudeksi, kun matkan päästä näkevät. Siksi mua pelätään, mutta ei sua pelkää kukaan."

- "Pannaan veto!" sanoi jänis. "Minä näytän, että mua pelätään."

Toinen suostui siihen, ja pantiin veto. Läksivät sitten yhtenä kävelemään, niin jänis eräässä kohden havaitsi lammaslauman aidan sivulla makaamassa. Sen keksittyään hyppäsi se kohta lammaslaumaan. Lampaat, pelästyen sitä, läksivät hyppäämään, minkä kerkesivät. Jänis siitä ilosta, että hän nyt vedon voitti, rupesi nauramaan ja nauroi niin mahdottomasti, että suu repesi ristiin. Ja siitä ruveten onkin jäniksen suu ollut ristiin halki.

Sen pituinen se.

75. Kansantarinoita jättiläisistä.

Kerrotaan ennen muinoin jättiläisiä asuneen useassa paikoin Suomea. He olivat niin pitkiä, että metsään valkeata tehdessään ensin sytyttivät kuusenlatvat palamaan, ja jokaiseen roihuun meni kokonainen metsä. Kerran kulki jättiläinen Sääksmäeltä suoraan Mallasveden poikki, joka on hyvin syvä ja toista peninkulmaa leveä. Tultuaan toiselle rannalle Pälkäneen puolelle jättiläinen tunsi hiukan väsymystä ja sanoi: "Kah, kun vesi rupesi jo nousemaan saapasvarsien suista sisään."

Toinen jättiläinen istui hajareisin Maarian kirkon harjalla Turun lähellä ja paikkasi kenkiään. Hänen pikilankansa oli niin pitkä, että se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa silloin, että talonpoika tuli rattailla ajaen tietä myöten Turusta päin ja tarttui kiinni pikilangan silmukseen, juuri kun jättiläinen veti ommeltaan kiinni. "Ohoh", sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja rattaineen tuli ompeleeseen, "mistähän rikkoja pikilankaani tarttui? Mutta en minä viitsi solmua avata." - Sitten lyödä naputteli hän vasarallaan päälle ja sanoi: "Kyllä siihen nyt tuli vähäinen pahkura!"

Kerran pani jättiläinen selälleen maata maantien poikki polvet koukussa, ja kaikki matkustajat ajoivat solkenaan poivien alitse. Kun joku kummasteli tätä, kuultiin äänen metsästä sanovan: "Sehän on vain kolmivuotias lapsi!"

Vuoksen tienoilla eräänä iltana kaksi jättiläistyttöä istui laulaen, toinen Lohikalliolla, toinen Ruskeavuorella. Näiden vuorten väliä on viisi neljännestä, mutta neidot voivat kuuIla kumpikin toisensa äänen ja lauloivat samassa tahdissa. - Pahempaa jyskettä piti muuan jättiläinen Iitissä. Kun hän taputti käsiään, kuului pauke ympäri koko maailman.

Näillä jättiläisillä oli kokonsa mukaan voimaakin. Kun heistä oli vaivalloista kahlata järvien poikki, vierittivät he suuria kiviä veteen ja tekivät niistä siltoja. Jättiläistytöt kantoivat esiliinoissaan vuorenkokoisia sammaltaakkoja, joita heittivät järviin ja joista sitten syntyi veteliä soita. Useissa paikoin on vielä nähtävänä jättiläis-raunioita eli röykkiöitä, jotka ovat muodostuneet raskaista kivistä ja kallionlohkareistä, joita jättiläiset ovat nakelleet. Tarjanteen järvessä on puuton saari, jota nimitetään Munkholmaksi ja johon jättiläiset olivat koonneet suuria kiviröykkiöitä Ruoveden ja Virtain väliselle kulkuväylälle. He aikoivat nakata kivet ohikulkeviin veneisiin. Mutta Munkholma on saanut nimensä munkeista, joiden luultiin olleen pahoja noitia.

Enimmin uhkasivat jättiläiset kivenheitoillaan kirkkoja. Sanotaan jättiläisten hyvästä maksusta rakentaneen monta kivikirkkoa, mutta jäljestäpäin katuneen työtään ja koettaneen hävittää ne. He eivät sietäneet kuulla kellojen soimista, ja kaikki ristit olivat heille tuskaksi. Senvuoksi oli jättiläisillä tapana asettua vuorten kukkuloille, välistä yhden tahi useamman penikulman päähän, Ja sieltä heitellä kivilohkareita kirkkoja kohti. Koskaan ei ole kuultu heidän niihin osanneen, mutta heidän viskaamiansa kiviä näytetään vielä tänä päivänä kirkkojen lähellä, milloin kuivalla maalla, milloin järvessä.

Jättiläinen Raisionkin kirkon rakensi. Hän aloitti työnsä keväällä kolminaisuudensunnuntain jälkeen ja sai sen melkein valmiiksi ohran vihneelle tullessa. Rakennusmestari ei ollut papin mieleinen, ja tämä sattui eräänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan lapselleen kehtolaulua vuoren onkalossa:

"Killi kirkkoja tekee,
Nalli nauloja takoo
Rahallisess' Raisionmaass'."

Mutta pappi tiesi, että noitien mahti on nimessä, niin että se, joka tietää heidän nimensä, pääsee heistä voitolle. Seuraavana päivänä hän näki jättiläisen apumiehineen hajareisin istuvan kirkonharjalla ristiä asettamassa. Pappi siloin huusi heidän nimensä:

"Pois, Killi, kirkosta!
Pois, Nalli, harjalta!"

Kohta muuttuivat jättiläiset kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka rääkkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi tahtoi kuitenkin kostaa ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta murskatakseen sillä kirkon. Kun hän ei enää löytänyt tietä sinne, viskasi hän kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen penikulman päähän Turusta. Siellä on vielä tänäkin päivänä meressä nähtävänä suuri kallio, jota sanotaan Kukkarokiveksi siitä syystä, että jättiläinen oli kantanut sitä kukkarossa selässään.

76. Yhtymyksiä jättiläisten kanssa.

Koleana syysiltana purjehti muutamia merimiehiä jaalallaan*) pitkin merenrannikkoa Viipurin lähellä, ja he huomasivat rannalla suuren valkean. He olivat viluissaan, menivät maihin lämmittelemään ja näkivät kauhukseen nukkuvan jättiläisen makaavan kehänä nuotion ympärillä, jalat päänaluksena. Merimiehille tuli kiire palata takaisin merelle, mutta samassa jättiläinen heräsi. "Mistä te, Suomen pojat, olette?" - "Tuolta, tuolta)), änkyttivät merimiehet ja osoittivat Viipuriin päin. Jättiläinen sanoi: "Kyllä minä Viipurin tunnen ja sen suuren kiven kirkon seinässä oven kohdalla: sen olen itse nuorena ollessani vienyt sinne Neitsytniemestä. Mutta, Suomen pojat, eikö teillä ole mitään hyviä tuomisia Viipurista?"

Merimiehet; toivat jaalastaan tynnyrin tervaa, ja jättiläinen tyhjensi yhdellä siemauksella koko tynnyrin. "Kiitoksia", sanoi hän, "se oli sitä vanhaa Viipurin juomaa. Mutta menkää nyt matkoihirine, ennenkuin poikani palaavat! He ovat nuoria ja vallattomia; saattaisi käydä teille pahoin."

Merimiehet eivät toista käskyä odottaneet. He juoksivat jaalaansa ja olivat tuskin enn,ttäneet purjeensa nostaa, kun näkivät kaksi jättiläistä rannalla. Toinen niistä nakkasi niin raslaan kiven, että jaala oli upota. Toinen juoksi veteen ja tarttui niin kovasti peräkeulaan, että jaala täysissä purjeissa ei paika1tau liikahtanut. Hädissään tarttuiva merimiehet kirveihinsä ja saivat hakatuksi jättila.isen toisen käden poikki, minkä jälkeen hän heifitti ja antoi heidän jatkaa matkaansa. Jäljestäpäin merimiehet punnitsivat tuon katkaistun käden ja, mikäli on heidän kertomustansa uskomista, painoi se 13 vanhaa leiviskää.

Terva näyttää olleen jättiläisten mielijuomaa. On toinenkin kertomus muutamista talonpojista, jotka veivät tervaa Helsinkiin ja tapasivat tiellä jättiläisen, joka pyysi heiltä ryypyn Suomen paloviinaa. Ei ollut hyvä kieltää; talonpojat käskivät hänen pitää hyvänään, mitä heillä oli kuormissansa. Jättiläinen nosti kolme tynnyriä perätysten huulilleen, joi niistä tervan, pyyhki partaansa ja sanoi hyvilla mielin: "Kyllä sillä on vielä vanha hyvä makunsa."

77. Leikkisatuja.

Tassä maassa on jossakin kylä nimeltä Hölmölä, ja siinä asuvat hölmöläiset. Nämä hölmöläiset ovat erinomaisen varovaista kansaa ja miettivät tarkkaan, ennenkuin mihinkään ryhtyvät, ettei mitään vahinkoa tulisi liiallisen kiireen tähden. Heistä kerrotaan, paitsi monin muita viisaita yrityksiä, seuraavaa:

a) Elonleikkuu.

Kun hölmöläisten piti ruista leikata, tarvitsivat he siihen seitsemän henkeä. Yksi painoi alas rukiinoljet; toinen piti puukappaletta niiden alla; kolmas löi oljet poikki; neljäs kantoi oljet lyhteeseen; viides sitoi Iyhteet; kuudes kantoi lyhteet kokoon ja seitsemäs pani ne kuhilaille. Matti sattui kerran näkemään heidän työtänsä, ja häntä kummastutti heidän suuri toimeliaisuutensa. Illalla oli puoli sarkaa leikattuna ja toinen puoli leikkaamatta. Matti tahtoi auttaa hölmöläisiä ja rupesi yöllä leikkaamaan ja sitomaan sen, mikä vielä oli leikkaamatta. Kun hän oli lopettanut työnsä, laski hän sirpin viimeiselle kuhilaalle ja meni nukkumaan. Hölmöläiset tulivat aamulla, näkivät rukiin leikattuna ja sirpin kuhilaalla. Yleistä ihmettelyä. Kauan neuvoteltuaan tulivat kaikki siihen päätökseen, että sellainen pikatyö, kuin tämä leikkuu, oli tehty noitakeinojen avulla ja että noita oli muuttanut itsensä sirpiksi. Tämä oli siis hukutettava, jottei se enää toista ketaa hätiköimällä pilaisi väen perinpohjaista työtä. Mutta ei ollut hyvä koskea niin vaaralliseen kapineeseen; senvuoksi otettiin pitkä seiväs, sidottiin sen nenään silmukka, ja sillä tavalla saivat sirpin vedetyksi maahan. Koko joukko näki nyt ihastuksissaan, kuinka sirpin täytyi kulkea mukana järven rantaan, vaikka se kaikin voimin harasi vastaan ja takertui kantoihin ja ojansyrjiin. Vihdoin sirppi saatiin veneeseen ja nyt soudettiin keskelle selkää. Varteen sidottiin lujilla köysillä iso kivi, jottei se jäisi veden pinnalle, ja sitten se ilosta huutaen viskattiin järveen. Mutta pahaksi onneksi sattui sirpin koukero terä tarttumaan veneen laitaan, kivi painoi, vene kaatui, ja hölmöläiset töin tuskin pelastuivat noidan häijyistä juonista.

b) Tupa.

Hölmöläiset rakensivat itselleen tuvan ja tekivät työnsä niin perinpohjaisesti, että unhottivat hakata ikkuna-aukkoja seinään. Kun tupa saatiin valmiiksi, huomasivat he sen pimeänlaiseksi ja miettivät kauan, kuinka saisivat sinne päivänvaloa. Viimein keksivät hyvän keinon: heidän tuli tuoda, valoa sisään säkissä. He siis pingoittivat säkin auringonpaisteeseen, sitoivat suun tarkasti kiinni ja kantoivat säkin tupaan. Täällä se avattiin, mutta kaikkien ihmeeksi ei tupa tullu vähääkään valoisammaksi. Kun tämä odottamaton pettymys huolestutti heitä, sattui Matti tulemaan ja sai kuulla heidän huolensa. "No", sanoi Matti, "jos annatte minulle sata markkaa, niin minä hankin tupaan valoa!" Hölmöläiset olivat mielissään, kun niin huokealla hinnalla saivat valoa, ja antoivat kohta vaaditun maksun. Sitten Matti hakkasi aukon seinään, ja katso, kohta tuli auringonvaloa tupaan. Hölmöläiset ihastuivat niin tästä keksinnöstä, että päättivät hakata tuvasta koko seinän pois. Valoa he saivat nyt kylläksi, mutta samassa koko tupa romahti maahan.

c) Metsästys.

Kerran lähtivät hölmöläiset talvella karhunajoon. Tultuaan karhunpesälle he istuivat ensin syömään vahvan suuruksen. Sitten neuvoteltiin ja päätettiin, että Pekka konttaisi ensin pesään tuomaan karhun ulos. Varmuuden vuoksi sidottiin köysi hänen jalkaansa ja sovittiin, että, jos hätä tulisi; Pekan piti potkaista ja toisten vetää hänet ulos. Pekka konttasi pesään, ja kun oli parahiksi päässyt sisään, puri karhu häneltä pään pois. Hiukan sätkytteli Pekka koipiansa, mutta heitti samassa henkensä. Mutta ulkopuolella olevat kumppanit sanoivat: "Nyt Pekka potkaisi; siellä sisällä ei liene niinkään hauska olla." Silloin he vetivät Pekan ulos, ja Pekka oli päätönnä. "Niin, totisesti, päätönnä!" sanoivat hölmöläiset ja neuvottelivat, mitä tämä merkitsi. Joku heistä väitti, ettei ollut niin varmaa, oliko Pekalla päätä pesään kontatessaan. - "Älähän", sanoi toinen, "enkö sitä tietäisi; näinhän selvästi hänen partansa liikkuvan, kun hän söi herneitä suurukseksi."

d) Ruoka-ateria.

Eipä käynyt paremmin toisellakaan kerralla, kun hölmöläiset polttivat kaskea järven rannalla. Toisella rannalla kävivät heidän lehmänsä laitumella; susi tuli ja repi yhden lehmän kuoliaaksi. Hölmöläiset soutivat järven poikki ja päättivät laittaa itselleen suuruspaistin lehmästä, koska se jo muutenkin oli kuollut. Koska nyt kaski paloi toisella rannalla, katsoivat he tarpeettomaksi tehdä uutta tulta, vaan hakkasivat lehmästä kappaleen lihaa ja nostivat sen paistumaan vastapäätä olevan valkean loisteessa. Hetken perästä katsottiin paisti kypsyneeksi ja ruvettiin syömään, mutta eipä paisti maistunutkaan. Joku arveli silloin, että kala maistuisi paremmalta, ja kun siinä rannalla riippui nuotta teloillaan, niin potkittiin se hiekkakankaalle ja vedettiin apaja, mutta saatiin ainoastaan varpuja ja kanervia. Taas pidettiin neuvoa, mitä saataisiin ruoaksi, ja yleinen mieli oli, että puuro maistuisi paraalta. Mutta kun kaikkien oli nälkä eikä heillä ollut pataa semmoista, joka olisi kaikille riittänyt, päätettiin odottaa talveen asti, jolloin voitaisiin keittää avannossa. Talveen asti odottaminen ei ollut helppoa nälkäisille vatsoille, mutta hölmöläiset odottivat, kuten sopii perinpohjaisen kansan, joka ei hätäile. Talvi tuli ja järvi meni jäähän. Silloin meni yksi joukosta ja hakkasi jäähän avannon, minkä jälkeen toinen kantoi jauhosäkin paikalle, pudisti jauhot avantoon ja alkoi sekoittaa. Kun arveltiin puuron olevan valmiin, astui keittäjä avantoon maistamaan keitosta ja jäi sinne. Toiset odottivat hetken aikaa, mutta kun kokki ei tullutkaan takaisin, alkoivat he luulla, että hän yksinään söi kaiken heidän puuronsa. Toinen astui sitten jään alle päästäkseen pidoista osalliseksi ja jäi sinne kuten ensimmäinenkin. "Kah", sanoivat toiset, "nyt he syövät kahden kaiken puuron." Sitten he kaikki kömpivät toinen toisensa perästä avantoon ja jäivät sinne.

78. Suomalainen kansanrunous.

Laulu ja soitanto ovat ihmiselle ikäänkuin toinen, pyhempi kieli, jolla hän mielellään ilmaisee surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipuunsa. Kaikkina aikoina on Suomen kansa suuresti rakastanut runoja, jotka laadultaan ovat joko laulurunoja, loitsurunoja, opetusrunoja tai kertomarunoja. Sellaisten kansanrunojen joukkoon ei lueta virsiä ja hengellisiä lauluja, eikä sellaisia taidetekoisia runoja, joita herrasväki laulaa. Kansanlaulun eröttaa näistä vilmeksimainituista sen yksinkertaisuus ja elävä luonnollisuus, niinkuin metsä eroaa keinotekoisesta puistosta.

Vanhassa suomalaisessa kansanlaulussa on älykäs, syvämielinen sana pääasiana, ja sävelmä on hyvin yksinkertainen, jopa niin yksitoikkoinen, että useimmissa on sama kahdeksantavuinen säerakenne, ja niitä lauletaan samalla nuotilla, ikivanhalla runosävelmällä. Vanha laulu ei myöskään käytä tavallista loppusointua, vaän sensijaan siinä on alkusointu, niin että vähintään kaksi sanaa samassa säkeessä tavallisesti alkaa samalla äänteellä. Uusilla lauluilla on sitävastoin vaihtelevat runomuodot ja sävelmät, mutta sanat eivät ole niin älykkäät, niin yksinkertaiset eivätkä niin syvämieliset kuin vanhojen runojen. Ainoastaan Karjalassa saa joskus vielä kuulla vanhoja runoja, jotka vuosisatoja ovat kulkeneet suusanallisena perintönä suvusta sukuun, ja nämä runot katoavat yhä katoamistaan. Kaikissa muissa osissa maatamme kuulee ainoastaan uudemmanaikaisia lauluja, joista muutamat ovat ruotsin- ja saksankielestä suomennettuja, mutta useimmat kansan keskuudessa syntyneitä. Sillä kansan mieli on kuin kumpuava lähde, sen täytyy alin- omaa purkaa syviä suonivesiänsä päivänvaloon.

Suomen kansanrunous kumpuaa kahdesta syvästä lähteestä, yksinäisyydestä ja surusta. Tässä maassa ihmiset usein asuvat kaukana toisistaan ja etsivät senvuoksi ystäviä ja seuraa koko luonnosta. He kuvailevat mielessään, että kaikilla luonnonesineillä on henki, tunto ja puhelahja. Kun joku tulee vieraaseen maahan, ovat aurinko ja tuuli hänen vanhoja tuttuaan. Kun nuori morsian muuttaa kodistaan ja suree sitä, että kaikki siellä hänet unhottavat, tietää hän, että ainakin aidan vitsat ja pellon seipäät hänet tuntevat, kun hän takaisin tulee. Neito haastelee yksinäisyydessään ilman linnuille:

"Tule tänne, pieni lintu,
lennä tänne, linturukka,
haastele halusi mulle,
ikäväsi ilmoittele!
Mie sanon sinulle jälleen,
haastan mielihaikeani;
sitten vaihdamme vajoja,
kahdenkesken kaihojamme."

Siksi hän uskoo surunsa metsällekin:

"Menen metsähän mäelle,
puhelen Jumalan puille,
haastan haavan lehtisille,
pakajan pajun vesoille."

Tietääpä hän, että ne kaikki säälivät hänen kohtaloansa:

"Tuota saarikin saneli,
saaren rannat raukotteli,
tuot' itki ihanat nurmet,
ahot armahat valitti,
nuoret heinät hellitteli,
kaikatti kukat kanervan
emontuoman turmelusta."

Onneton mies käskee korpin kantamaan pois hänen huolensa ja hukuttamaan ne lampiin, kuitenkin varoen; ettei veisi kalallisiin vesihin, sillä:

"kalat kaikki huolestuisi,
ahvenet alas menisi,
suuret hauit halkeaisi,
sären lillit liukeneisi,
saisi siikaset surua,
kaikki mustuisi mujehet
minun hoikan huolistani
ja mustan murehistani."

Mutta iloiset ja onnellisetkin etsivät luonnon seuraa. Iloiset immet käskevät käen kukkua heille hopeaa ja kultaa. Vuoret, puut, eläimet ilmaisevat ajatuksensa toisilleen ja ihmisille. Luonto on ollut kansan paras laulunopettaja. Senvuoksi sanookin vaatimaton laulaja:

"Omat on virret oppimani,
omat saamani sanaset,
tiepuolista tempomani,
risukoista riipomani,
kanervista katkomani,
vesakoista vetelemäni,
kun olin piennä paimenessa,
lasna lammasten keralla
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla.
Tuuli toi sata sanoa,
tuhat ilma tuuditteli,
virrat aaltoina ajeli,
lausehet vetenä vieri."

Lapsilla on omat laulunsa, nuorilla omansa, naineilla omansa, vanhoilla omansa. Elämä antaa kyllä alinomaa uusia aiheita. Suomen kansa on kaikessa vakaamielisyydessään hyvin taipuva laskemaan leikkiä omistaan ja muiden heikkouksista, ja senvuoksi sillä on myöskin pilkkarunja, joissa viat ja tyhmyydet tehdään naurunalaisiksi. Kansan monista runoista on laulurunoa pidetty vanhimpana, loitsurunoa sen jälkeisenä ja kertomarunoa nuorimpana. Mutta Kalevalan vanhimmat runot ovat vuosisatoja eläneet. Monet laulavät, mutta manet eivät itse tee laulujaan. Koitereen järven rannalla eli monta vuotta sitten kahdeksankymmenvuotias, ennen vanhaan kuuluisa laulajatar, nimeltä Mateli Kuivalatar. Kun kerran luin hänelle lauluja, joita olin kirjoittanut muistiin muilla kaukaisilla tienoilla, sanoi vanha Matei: "No, vieläkö nyt sitäkin maassa muiistellaan, ja ken sitä teille lauloi? Minä sen ennen nuorna tyttönä ollen tein." - Ne olivat kulkeneet suusta suuhun ja suvusta sukuun.

Monet viisaat miehet, Suomen ulkopuolellakin, ylistävät suomalaista kansanrunoutta ihanimmaksi ja kauneimmaksi maan päällä. Muut kansat saattavat laulaa hehkuvammalla tunteella, mahtavammalla, rohkeammalla ja voimakkaammalla innostuksella. Mutta hartaammin sydämen pohjasta ei laula mikään kansa. Ja yksinkertainen, suloinen, liikuttavan ihana suomalainen laulu on kaikkien kansanlaulujen helmi.

79. Suomalaisia kansanlauluja.

a) Laulunopettajatar.

[Kanteletar 2: 131.]

Kun olin ennen nuorempana,
kasvavaisena kanana,
tuli eukko tuonnempata,
laulaja Lapin perältä,
joka virsiä veteli,
monet laulut laulatteli.

Annoin rätsinän akalle,
hyvän paian palkastansa,
siirrytin sinikeräiset,
puottelin punaiset langat
hyvän laulun laulamasta,
paremman pajattamasta,
virret kielin kertomasta,
suin sanat sovittamasta.

Kuules eukko, kuin nyt laulan,
kuules akka, kuin sanelen:
Tuo nyt jälle rätsinäni,
palauta paitavaate,
työnnä pois punaiset langat,
siirrytä sinikeräiset!

On nyt virttä neuvomatta,
saamatta sanoja kyllin;
kyllä huoli virttä tuopi,
mure virttä muistuttavi,
kaiho kantavi sanoja,
miel'alani arveloita.
 

b) Kodittomat

[Kanteletar 1: 16.]

Oli meillä, kuin olikin,
oli ennen aikoinansa
siskoilla sininen silta,
veikoilla vene punainen.
Nousi tuuli tuulemahan,
ilman ranta riehkimähän,
tuuli puut havuttomaksi,
kanervat kukittomaksi,
heinät helpehettömäksi,
Siitä taittoi siskon sillan,
veikolta venon hajotti,
jätti veikot veen varahan,
siskot siirrälti salolle,
jätti sormet soutimiksi,
kämmenet käsimeloiksi,
hongan oksat huonehiksi,
katajat kamariloiksi.
 

c) Ohoh kultaista kotia

[Kanteletar 1: 75.]

Lämmin paita liinainenkin
oman äidin ompelema;
vilu on vaippa villainenkin
vaimon vierahan tekemä.

Lämmin on emosen sauna
ilman löylyn lyömättäkin;
kylmäpä kyläinen sauna,
vaikka löyly lyötäköhön.

Korea kotoinen leipä,
jos on täynnä tähkäpäitä;
vihavainen vieras leipä,
vaikka voilla voituohon.
Villainen emosen vitsa,
ruokoinen isosen ruoska,
jospa viikon virpokohon,
rupeaman ruoskikohon;
vitsa vierahan verinen,
kyläläisen kynnäppäinen,
josko kerran iskeköhön,
tahi puolen koskekohon.

Ohoh kultaista kotia,
armasta ison eloa!
Jos oli leipeä vähempi,
niin oli unta viljemmältä;
ei toruttu torkunnasta,
makaamasta ei manattu.
 

d) Morsiamen hyvästijättö.

[Kalevalan ensimmäisestä painoksesta.]

Enpä miekään ennen ollut
mustin muita neitosia,
kalpeampi veen kaloja;
tulin muita mustemmaksi,
kalpeammaksi kaloja.

Millä maksan maammon maion,
millä isoni hyvyen?
Kiitän mä, iso, sinua
entisistä eloista,
parahimmista paloista,
murkinoista muinoisista;
kiitän mä, emo, sinua
nuorra tuuviteltuasi,
pienoissa pieltyäsi,
maioin ruokiteltuasi!

Kiitän mä koko perehen,
kaikki kasvinkumppalini,
joiden joukossa elelin,
kasvoin kanssa kasvinajan!

Lähen nyt tästä kuin lähenkin
tästä kullasta ko'ista,
ison saamasta salista,
äitin kestikellarista.

Jää nyt, pirtti, terveheksi,
pirtti lautakattoinesi!
Hyvä on toiste tullakseni,
kaunis kaaputellakseni.
Jää nyt, sintsi, terveheksi;
sintsi lautasiltoinesi!
Jääppä, piha, terveheksi,
piha pihlajaisinesi!
Jätän kaikki terveheksi:
maat ja metsät marjoinensa,
järvet saoin saarinensa
kankahat kanervinensa.
 

e) Nuori sotamies.

[Kanteletar 2: 265.]

Suku suuresti surevi,
laji kaikki kaihoavi
heimokunta hellehtivi,
saavani minun sotahan,
tykin suuren suun etehen,
rautakirnujen kitahan,
sortuvan sotatiloilla,
vainoteillä vaipuvani.

Vaan älä sure, sukuni,
kaihoa, lajini kaunis;
en mä silloin suohon sorru,
enkä kaau kankahalle,
kun minä sotahan kuolen,
kaaun miekan kaiskehesen.
Sorea sotainen tauti,
sorea sotahan kuolla,
hemme miekan helskehesen:
äkin poika pois tulevi,
potematta pois menevi,
laihtumatta lankeavi.
 

f) Leikkiruno.

[Kanteletar 1: 23.]

Tule meille, Tuomas kulta,
tuoppa joulu tullessasi!
Tule, kekri, joudu, joulu,
sekä pääse, pääsiäinen!
Kyll' on kystä aitassamme,
paljon pantua eloa:
sirkan reisi, paarman jalka,
peipposen peräpakara,
sammakon sakarivarvas,
sisiliskon silmäpuoli.
 

g) Saimaan rannalla.

[Kanteletar.]

Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
Saimaan rannalla ruikuttaa;
ei ole ruuhta rannalla,
joka minun kultani kannattaa.

Ikävä on aikani, päivät on pitkät,
surutont' en hetkeä muistakaan;
voi, mikä lienee tullutkaan,
kun jo ei kultani kuulukaan!

Toivon riemu ja autuuden aika
suruani harvoin lievittää;
rintani on kuin järven jää -
kukapa sen viimeinkin lämmittää?

Kotka se lenteli taivahan alla,
sorsa se souteli aalloilla;
kulta on Saimaan rannalla,
lähteä ei tohdi tuulelta.

Tuuli on tuima ja ankarat on aallot,
ruuhet on rannalla pienoiset;
ruuhet on rannalla pienoiset,
kultani sormet on hienoiset.

Älä lähde, kultani, aaltojen valtaan,
aallot ne pian sinun pettäisi!
Sitten ei suru mua heittäisi,
ennenkuin muitakin peittäisi.

80. Suomalaisia sananlaskuja.

[Elias Lönnrotin mukaan.]

Viisaasta kuningas Salomosta kerrotaan, että hän puhui kolmetuhatta sananlaskua ja että hänen virsiensä luku oli tuhat ja. viisi. Jos viisaus lasketaan tämän mitan mukaan, niin olisi Suomen kansa Salomoa viisaampi, sillä sen talteenkirjoitettujakin sananlaskuja on kahdeksattatuhatta, ja sen lauluja, joita ei kukaan ole laskenut, on varmasti useita tuhansia. Siitä älkäämme kuitenkaan ylvästelkö; muilla kansoilla saattaa olla yhtä paljon. Mutta totta on, että miettivä Suomen kansa on pannut monta älykästä ajatusta lauluihinsa, paljon syvää viisautta sananlaskuihinsa ja arvoituksiinsa. Jo vuonna 1842 painatti tohtori Lönnrot kokoelman, jossa on 7,077 sananlaskua, ja senjälkeen on vielä useita muistiin kirjoitettu. Useimmat ovat vanhaan runomuotoon puetut ja pysyvät siten helpommin muistissa. Kieli niissä on omituisen älykästä ja lyhyttä.

Moni kansanihnjinen höystää puolet puhettansa sananlaskuilla. Jos köyhä tahtoo lohduttaa mieltänsä uuden onnettomuuden attuessa, sanoo hän: "Köyhä ei kaadu korkealta: luudan päältä lattialle." - Kun jotakuta nuhdellaan liiasta luottamisesta muiden apuun, sanotaan: "Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä." - Jos tahdotaan osoittaa, että rikkaillakin on huolensa, niin ajatellaan kellokaslehmää ja sanotaan: "Jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa." - Kun muistutetaan köyhää tyytymättömyydestään, sanotaan: "Vaski on kulta köyhän miehen, tina vaivaisen hopea." - Jos joku valittaa kadottaneensa lapsensa, huokaa hän: "Yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella." - Kerskujalle sanotaan: "Ei saa siltoja sanoista, puita siihen tarvitahan." - Jos tahdotaan torjua ansaitsematon kiitos tahi moite, lausutaan: "Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei kiitetä." - Ja niin keksitään sananlasku kaikkiin elämän tilanteihin. Panemme tähän näytteeksi muutamia yksi- ja kaksirivisiä sananlaskuja:

• Hyvin tehty, paljon voitu.
• Ei aika miestä odota.
• Ei mies nimellä elä.
• Kun on olutta, niin on ystäviä.
• Ei koirakaan kotiväkeä hauku.
• Ei syvästä kaivosta vesi lopu.
• Ei taito ole taakaksi.
• Ei tuki suovaa alenna.
• Ain' on laiska aikehessa.
• Ei yksi kauan naura.
• Humalassa on rikkautta.
• Alä karhua vitsalla lyö.
• Huono vahti tekee monta varasta.
• Ei kysyvä tieltä eksy.
• Joka kauan elää, se paljon näkee.
   
• Auta miestä mäessä,
  älä mäen alla.
• Ei kaunis kaskelle jouda,
  vereväinen viertämähän.
• Etehen elävän mieli,
  kuollut taakse katsokohon.
• Harvoin syötti harva verkko,
  silloin suurilla kaloilla.
• Älä ennen vanhaa moiti,
  kuin uuden tavat tunnet.
• Ken pahat hyviksi saapi,
  Suomen suot se siltoaapi.
• Kierrä minut, älä kiroa,
  sanoi kivi kyntäjätä.
• Eipä sitä koira purrut,
  jonk' on laki langettanut.
• Ei salli savinen pelto
  koreata kyntäjätä.
• Kell' ei kummaa suurempata,
  kummeksikoon juopunutta.
• Ehdon valta ahvenella,
  ottaa onkeen, jos tahtoo.
• Eipä meri siitä pilau,
  jos koira laidalta latkii.
• Terävä tekevän veitsi,
  tylsä veitsi tyhmän miehen.
• Omat maat on armahimmat,
  omat metsät mieluisimmat.
• Miehen on mela kädessä,
  Jumala venettä viepi.

• Sanasta miestä,
  sarvesta härkää.
• Ennen mies maansa myöpi,
  ennenkuin sanansa syöpi.
• Ilta aamua viisaampi.
• Ei suuret sanat suuta halkaise.
• Huuto on hädän veli.
• Isännän askeleet pellon höystävät.
• Tyvestä puuhun noustaan.
• Kärsivä kaikki voittaa.
• Ei susi koiran kuolemata itke.
• Ennen vettä veljeltä kuin vieraalta olutta.
• Aikoja on se kuollut, joka itseänsä moitti.
• Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
• Kiitä muille muita maita,
  itselle omia maita.
• Ennen lyhyt rikan maasta,
  kuin pitkä tähden taivaasta.
• Ei se ole mies, joka viran saa,
  vaan se, joka sen pitää.
• Akka tieltä pyörteleikse,
  ei uros pahanenkana.
• Hyvä lintu on harakkakin,
  kun sen harvoin näkee.
• Tie ei tiedä kävijätänsä,
  eikä leipä syöjeänsä.
• Ei niin kauan ole hätää,
  kun on vielä viime keino.
• Antaa hyvä vähästänsä,
  paha ei paljostansakaan.

81. Suomalaisia arvoituksia.

[Elias Lönnrotin mukaan.]

Jos suomalaisia sananlaskuja on monta tuhatta, niin ei ole arvoituksiakaan vähemmän. Kansa rakastaa suuresti tätä älykästä ajatuksilla leikkimistä, jolla lasten ymmärrystä pienestä pitäen totutetaan johtumaan tutusta asiasta tuntemattomaan. Senvuoksi käytetäänkin rangaistusta sille, joka ei arvaa määrättyä lukua arvoituksia. Kun perhe pitkinä syys- ja talvi-iltoina istuu koolla tuvassa, on joukossa tavallisesti joku arvoitusten taitaja, joka koettelee toisia, ja jos siinä on joku, joka ei osaa arvata kolmea arvoitusta, niin lähetetään hänet Hymylään. Tämä näyttää olevan jokin ilvepaikka, jossa joudutaan kaikenlaisen pilan alaiseksi. Koska muutamia arvoituksia saattaa selittää monella tavalla, syntyy joskus riita siitä, onko rangaistusta käytettävä, ja moni ilmoittaa jo alussa, ettei hän ota lähteäkseen Hymylään vähemmältä kuin kuudelta arvoitukselta.

Jos nyt joku ei ole osannut arvata, ja vain yksi määrästä enää uupuu, kuiskaellaan hänestä: "Aha, joko alkaa silmät Hymylään päin kääntyä." Kun määrä on täysi, alkaa arvuuttaja luetella kaikki ne arvoitukset, jotka ovat jääneet arvaamatta, ja sanoo jokaisen arvoituksen jäljestä:

"Hyys, hyys, Hymylään,
kun et sitäkään tiedä!"

Rangaistuksenalainen puetaan nyt niin hullunkurisen näköiseksi kuin mahdollista ja lähetetään Hymylään, mikä tapahtuu siten, että hänet käsketään pois tuvasta. Sitten kerrotaan, millaisen vastaanoton ja kestityksen hän saa Hymylässä. Hymylän lapset käsketään katsomaan, niitä koirat haukkuvat, ja he tuovat vastauksen, että on tulossa ryysyinen tolvana, jolla on hiiri hevosena, kissa ajajana, rikkinäinen kapusta rekenä j.n.e. Hymylän emäntä pudottaa säikäyksissään lieteen vasta leivotun leivän; toinen kaataa vetelän vellinsä vieraan silmille. Tämä kun nyt tahtoo pestä silmänsä, niin hänelle annetaan tervasanko, minkä jälkeen häntä neuvotaan pyyhkiytymään höyhenpuolikossa, ruumenhinkalossa ja nokisiin kodan orsiin. Hymyläiset kysyvät, mitä uutta maailmaita kuuluu, ja kun hänellä ei ole muuta kertomista kuin nuo arvaamatta jääneet arvoitukset, kummastelevat hymyläiset sellaista raukkaa, ja sitten viimein luvataan hänelle ruoaksi likavettä, perunankuoria, kalanruotoja, homehtunutta leipää ja muuta sentapaista.

Sellaisen matkakertomuksen jälkeen pidetään matkustaja takaisin tulleena, kutsutaan tupaan ja kysytään, miten Hymylässä nykyään voidaan. Hän kertoo sitten jotakin, mitä mieleen johtuu, esim. kuinka siellä keitettiin puuroa kirveellä ja hakattiin puita padalla, kuinka lehmät leipoivat leipää ja naiset olivat kytkyessä navetassa j.n.e. Nyt hän on vapaa rangaistuksestaan, saapi palata paikallensa seuraan ja sitten itse ruveta arvuuttelemaan toista, joka vuorostaan saattaa tulla rangaistukseen tuomituksi, jollei voi arvata. Ei kukaan tahtoisi mielellään lähteä Hymylään, ja kaikki koettavat jännittää älyään sekä arvaamaan että muistamaan vanhoja arvoituksia ja myös keksimään uusia. Vieraan ei ole niinkään helppo saada näitä harjaantuneita arvoitusten arvaajia Hymylään; paljon helpommin hän voipi itse saada kunnian päästä sinne.

Seuraavat arvoitukset olkoot tässä näytteenä:

1. Kultaa kujaset täynnä,
   hopeata tanhuaiset,
   eik' ole omistajata?
2. Kädetön, jalaton,
   seinää nousee,
   kiukaalle pääsee?
3. Aitta alla, mylly päällä,
   tihku viita myllyn päällä?
4. Akka loukossa,
   sata hammasta suussa,
   puree eikä niele.?
5. Ei huku vedessä,
   ei pala tulessa,
   eikä mahdu maan rakoon?
6. Elää maailman alusta maailman loppuun asti,
   ei koskaan viidettä viikkoa näe?
7. Lahdet kaidat, niemet pitkät,
   kalliot nenässä nienten?
8. Pojat sotaa käyvät, isä vasta syntymässä?
9. Ensin nahka nyljetään,
   sitten villat keritään?
10. Hakee, hakee, eikä soisi löytävänsä?
11. Helsingissä hakataan,
    tänne lastut lentelee?
12. Herrain herkku, kuningasten ruoka,
    ei syö siat, eikä koske koirat?
13. Henki alla, henki päällä,
    siinä hengetön välissä?
14. Hepo tallissa,
    häntä katolla?
15. Huutaa yöt, huutaa päivät,
    ehdätystä ei saa?
16. Isä lynkä, äiti länkä,
    tyttäret litulatuiset,
    pojat hyörynpyöryläiset?
17. Jalatonna juoksee,
    siivetönnä lentelee
    päivässä kymmenen kylää?
18. Kaarne lensi liipotteli,
    vesi siivistä sirisi?
19. Kaksi laivaa merellä,
    iän kaiken purjehtivat,
    eivät toistansa tapaa?
20. Kaksi kultaista käkeä,
    kuun kierti, päivän kierti,
    ei kierrä Jumin kekoa?
21. Kaksi makaa, kaksi seisoo,
    yksi edestakaisin soutaa?
22. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy?
23. Ken vieraalle tupaan tullessa
    ensiksi suuta antaa?
24. Kesän leski, talven leski,
    syksyllä miehen morsian?
25. Kullassa kulajaa, hopeassa heläjää,
    ikkunasta pirttiin tulee,
    ovest' ei sinä ilmoisna ikänä?
26. Kirppu metsään menee,
    ei tuhannella hevosella kotiin saada?
27. Kolmasti päivässä päälleen pukee,
    enimmät ajat alasti seisoo?
28. Kulkee maata kuin kuningas,
    vaeltaa kuin valtaherra,
    joka vuosi varrotaan
    köyhimpäänkin kotihin?
29. Kun metsään menee, niin kotiin katsoo,
    kun kotiin tulee, niin metsään katsoo?
30. Lensi lintu siivetönnä,
    istui puuhun jalatonna,
    tuli neitsyt suuton,
    söi sen linnun suolatta,
    paistoi ilman vaikeata?
31. Lyhyt akka lylleröinen,
    pää tasainen talleroinen,
    kaiken kansan syöttelee,
    perehen elättelee?
32. Lyhyt mänty mättähällä,
    mesimöykky männyn päässä?
33. Piimä kaatui pirtin päälle,
    rasva lattiaan tipahti,
    ei lähde vuollen vuolimella,
    eikä pesten pesimellä,
    eikä luudalla lakaisten?
34. Mieletön, kieletön,
    kaikille toden sanoo?
35. Mies musta, nenä nykerä,
    pantu vuorten vartijaksi,
    rahakirstun paimeneksi?
36. Musta lintu, punaisia munia hautoo?
37. Ken vieraalle tupaan tullessa irvistää?
38. Neljä oritta tallissa,
    viides käypi ympäritse?
39. Näet veljesi, kättä koukkaa,
    ei tule puheille?
40. Omiaan on pirtti täynnä,
    eikä tunne puoliakaan?
41. Pikku lintu liinahäntä,
    läpi seinän lentelee?
42. Päivällä lihaa ja verta täynnä, öillä tyhjänä?
43. Kuollehet kotihin tuotiin,
    varas puuhun hirtettihin,
    tie kumohon kaadettihin?
44. Tiainen tikun nenässä,
    ruotsiksi ruikuttaa?
45. Vaippa ilmassa kudottu,
    tänne helmat hepsasevat?
46. Valkea pelto,
    siemenet mustat,
    kylvää ken taitaa?
47. Äiti lapsiansa imee?
48. Tie uupui, hete janostui,
    leipä nälkää näkee?

Arvoitusten selitykset.

82. Kansanluulo ja taikausko.

Suurten erämaiden yksinäisyys on valtavasti vaikuttanut kansan miellkuvitukseen. Metsät, vuoret, järvet, kosket, pitkä talvinen pimeys, pitkä kesäinen valo, kaikki tämä on herkyttänyt Suomen kansan mielen ihmeellsiä uskomaan, ja sen loitsutaito on kauan ollut kuuluisa muiden kansojen keskuudessa.

Taikoihin uskominen on perua pakanuuden ajoilta. Silloin luultiin, että kaikilla luonnonesineillä oli henki, ja että ihminen saattoi sanan voimalla kaikkia luotuja hallita. Jos siis joku tiesi oikeat sanat, voi hän niillä nostaa tahi parantaa tauteja, taltuttaa myrskyjä, ja löytää kätkettyjä aarteita, ennustaa tulevia asioita ja tehdä kaikenmoista muuta.

Jäännöksiä tästä luulosta on vielä monissa paikoin maassamme. Noitia ja noita-akkoja pitävät oppimattomat ihmiset arvossa ja etsivät niitä pitkien matkojen päästä. Jota edempänä he ovat, sitä suurempi on heidän arvonsa. Etelä-Suomessa pidetään Hämeenpuolen kansaa loitsutaitoisena; Hämeessä kysytään neuvoa pohjalaisilta, ja nämä taas pitävät lappalaisia kaikkia muita taitavampina. Usein nämä noidat pettävät herkkäuskoisia, usein he itsekin uskovat omia loitsujaan. He vaativat hyvän maksun ja kestityksen, ovat taidostaan kateelliset eivätkä mielellään opeta niitä muille kuin lapsilleen. He käyttävät monenlaisia taikakeinoja, mutta loitsusanat ovat tehoisimmat, eikä ilman niitä voi mitään toimittaa. Jos joku tahtoo kirjoittaa muistiin näitä loitsurunoja, jättää noita kaksi tai kolme sanaa pois, josta loitsun luullaan kadottavan voimansa.

Loitsuja eli "lukuja" käytetään nykyään enimmästi parannuskeinona. Ennen kaikkea täytyy tietää kivun synty. Jos avunhakija on terävän raudan haavoittama, niin pitää tietää raudan synty. Jos hän on polttanut itsensä, täytyy tietää tulen synty. Jos häntä on purrut karhu, susi, koira, käärme tai ampiainen, täytyy tietää näiden synty. Jos vaivana on tavallinen sisällinen vika, kertoo tietäjä taudin nimen ja synnyn, sen vanhemmat, sisaret ja veljet. Jos vamma on tavatonta laatua, arvaa hän sen vihollisen panemaksi tahi muista syistä syntyneeksi. Jos ei tämä auta, luettelee hän kaikki neljä alkuainetta, sillä jonkin näistä täytyy olla taudin alkuna. Tätä osaa loitsusta sanotaan syntysanoiksi, niiden jälkeen tulevat manaussanat ja vihdoin lääkityssanat. Tietäjä nuhtelee tautia kovilla sanoilla, manaa kipua asettumaan ja pakenemaan etäiseen korpeen, kovaan koskeen tai pohjattomaan suohon, ja silloin luvataan hevonen matkalle. Jos tauti ei tästä tottele, uhkaa tietäjä valittaa sen vanhemmille, ja jos se on jonkin vihamiehen lähettämä, uhataan tälle kovinta rangaistusta. Jos tauti ei sittenkään tottele, lausutaan pakkosanat, jotka sisältävät kovimpia uhkauksia, ja sen jälkeen käsketään mehiläisen lentää yhdeksän meren ylitse noutamaan lääkkeitä; mutta jos eivät pakkosanatkaan auta, silloin on tauti Jumalan lähettämä, eikä sitä voi ihmisvoima parantaa.

Muinoin luultiin, että kaukana pohjoisessa Kemijoen rannalla oli Kipuvuori. Vuoren keskustalla kohosi korkea kukkula; kukkulan laella oli pieni kota, kodassa lähde, lähteessä maksankarvainen kivi ja kivessä yhdeksää syltä syvä reikä. Tähän reikään manattiin kivut. Kuoleman kolme tytärtä, Kivutar, Tuonetar ja Äkäätär ottivat ne vastaan, keräelivät ne kipukintahat kädessä vaskikauhoihin, puhdistivat, pohtivat ja seuloivat ne, ja sitten paistettiin ja keitettiin kivut rautakattilassa, siksi kunnes ne viimein kaadettiin reikään. Luultiin, etteivät kivut voineet vuoressa ketään viatonta vahingoittaa.

"Ei kivi kipuja itke,
Paasi vaivoja valita."

Monet muutkin, jotka eivät tahdo käydä tietäjistä, käyttävät kaikenlaisia taikoja, suojellakeen itseään tahi karjaansa pahojen henkien vaikutuksilta. Moni uskoo myöskin kotihaltioita ja metsänhaltioita olevan. Harvat ovat maassamme ne vuoret ja järvet, joissa ei sanota haltiata nähdyksi.

Mutta sen sijaan, että puhuisimme sellaisesta taikauskosta, joka on perintöä esi-isiltämme ja nykyisin on yhä häviämässä, muistelkaamme niitä kauniita tulia, joita juhannusyönä poltetaan mäenkukkuloilla monissa paikoin Suomenmaata. Moni ei tiedä, että nämä viattomat juhannuskokot ovat muistoa pakanallisesta auringonpalvonnasta. Pakanallisila esivanhemmillamme oli tapana viettää juhlaa siihen vuodenaikaan, jolloin aurinko on taivaalla korkeimmillaan. Mutta, me tiedämme, että aurinko on ainoastaan Jumalan luoma kappale, ja riemuitessamme kokkovalkean loisteessa valoisasta juhannusyöstä, emme enää palvo aurinkoa, vaan vlistämme Jumalaa, luojaamme, joka niin ihmeellisesti koristaa luonnon ihanimmalla kauneudella.

83. Karjalaiset.

Suomen kansa on puun kaltainen, ioka levittää juurensa maahan. Sen suurimmat ja vahvimmat juuret ovat kaksi samansukuista, kauan erillään ollutta, mutta sitten yhdistynyttä heimoa, nimittäin karjalaiset ja, hämäläiset. Nämä ovat jakaneet tämän maan keskenään niin, että karjalaiset asuvat Itä-, Kaakkois- ja Pohjois-Suomessa, mutta hämäläiset Länsi- ja Etelä-Suomessa.

Raja-Karjalan runolaulajia.

Muinoin oli näiden heimojen välillä paljon eripuraisuutta, mutta nyt ne ovat kauan eläneet rauhassa vieretysten, kuitenkaan luopumatta muutamista erikoisominaisuuksista, joista heidät helposti voi tuntea.

Karjalainen on varreltaan solakka, hänellä on ruskea kihara tukka ja vilkkaat, siniset silmät. Hämäläiseen verrattuna karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi, mutta myöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi. Matkustus ja kauppa ovat hänen mielitöitääri; hän kulkee pitkiä matkoja omassa maassa ja vie tavaroitaan Venäjälle. Hän on herkkämielinen; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi; rakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat runoniekkansa sepittävät. Senvuoksi on hänen maastaan löydetty kauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin ajoilta.

Karjalainen käyttää sukunimiä, ja hänen taloansa, jonka isossa tuvassa monta ihmistä asuu yhdessä, nimitetään suvun mukaan: Muinaisten sotien jälkeen on niin erilaista väkeä muuttanut Karjalaan, että usein yhden kylän väki ei ole likeisimmän naapurikylän väen näköistä. Koko eteläosassa Viipurin lääniä asuu aivan sekaisin vanhempaa väestöä, äyrämöisiä, ja myöhemmin muuttaneita savakoita. Nämä kaksi kansanainesta on näihin asti erottanut toisistaan erilainen vaateparsi, ja kun joku äyrämöisnainen naidaan savakkosukuun tahi päinvastoiu sovitaan jo edeltäkäsin tarkkaan, minkälaista vaatepartta nuorikon tulee käyttää.

Karjalaisten alinomainen markkinapaikka oli viime aikoihin asti Pietari. Siellä he ansaitsivat rahaa pikkukivilläkin, ja helposti tullut raha meni taas yhtä helposti. Sillä karjalaiset ovat iloista ja anteliasta väkeä, joka mielellään itse elää hyvin ja mielellään tarjoaa omastaan toisellekin. "Kun leipä on lopussa, syödään vehnästä." Etelä-Karjalassa leipoo emäntä joka: päivä tuoretta pemeätä leipää, mutta köyhässä Pohjois-Karjalassa kelpää kovakin leipä, johon katovuosina täytyy sekoittaa pettua.

Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen, luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan suomalaisen itsepintaisuutta vailla; mutta hyväoppinen ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa etevinten joukkoon.

84. Savolaiset.

Savolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat aikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sentakia kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi. Kun karjalainen on kärsinyt paljon sortoa mahtavilta hovien omistajilta ja siitä joskus käynyt liiankin nöyräksi, on savolainen varttunut varakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka välistä tekee hänet pöyhkeäksi, mutta jolla on oma arvokkaisuutensa. Tiedonhaluisena ja hyväpäisenä hän on maakansan sivistyneimpiä; hänen itäsuomalainen kielimurteensa on levinnyt Lappeenrannasta Kajaanin lähiseuduille saakka. Varakkaammissa pitäjissä Kuopion ympäristöllä käytetään ylenmäärin hopeata, silkkiä, mausteita, viinejä ja sikareja, joita ei muualla tavata suomalaisen talonpojan tuvassa. Vanhat tavat ovat näillä tienoilla paljon muuttuneet sen jälkeen, kun böyryalukset ovat alkaneet savuta kaikilla vesillä, ja uusi aika on tuonut mukanaan pahaa jos hyvääkin. Syrjäisemmissä osissa Savonmaata asuu yksinkertaisempaa kansaa yksinäisissä taloissa kaskimäkien keskellä.

Savolainen on ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän katsova kuin hyväntahtoinen karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti paremmin, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän kuin eilen ansaitsivat.

Savolaisperhe aterialla. (Venny Soldan-Brofeldtin maalaus.)

Paitsi kaskenviljelykseen ja metsänhakkuuseen panevat savolaiset enimmin huolta hevos- ja karjanhoitoon. Heidän hevosensa ovat maamme parhaita juoksijoita; lehmistään he saavat niin paljon voita, pttä lähettävät sitä monta tuhatta kiloa vuodessa ulkomaille. Nykyään tosin valmistetaan enin voi meijereissä, mutta ennen se kirnuttiin kotona. Siksi panemme tähän kuvan ahkerasta savolaistytöstä, joka kirnuaa voita. Hän ujostelee näyttäytyä yksinkertaisessa työpuvussaan, ikäänkuin tahtoisi sanoa meille: "En ole niin köyhä, kuin miltä tässä näytän, minulla on monta kauniimpaa pyhähametta, huivia ja esiliinaa säästössä aitassamme." Me vastaamme hänelle: "Älä, ole puvustasi milläsikään, kun siinä ahkerassa työssäsi puuhaat uskollisena voikirnun ääressä! Yksinkertaisuus ja ahkeruus ovat parhaimmat kaunistuksesi; ainoastaan työ tekee meidät kaikki rikkaiksi, ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kotoiset avut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa arvokkaaksi tyttäreksi.

85. Kaksi runoseppää.

Kansankielessä puhutaan runojen sepittämisestä. Niinkuin seppä takoo tulikuuman raudan hyödyllisiksi kahuiksi, samoin sepittää laulaja hehku'at ajatuksensa sanoiksi ja sävelmiksi.

Savo on uusien runoseppien varsinainen kotjseutu. Vanhojen kansalaulujen sijasta, jotka yhä enemmän jäävät unohduksiin, laulaa kansa nyt uudempia lauluja, vähemmän yksinkertaisia ja hartaita, mutta usein sukkelia ja älykkäitä. Tässä puhumme kahdesta myöhemmän ajan runoniekasta

Paavo Korhonen oli nuori talonpojanpoika Rautalammin pitajästä sepittäessään sukkelan pilkkalaulun eräästä nimisiniehestä, joka otti talonpojilta Iahjuksia ja antoi heidän luvattomasti polttaa viinaa. Laulu tuli tutuksi ja huvitti useita. Korhonen noudettiin häihin ja muihin pitoihin, usein pitkien matkojen päähän, laulamaan vieraille. Ja sanat vuotivat virtana hänen huulitaan, hän lauloi väliin päiväkaudet, väliin myöhäiseen yöhön, milloin surullisia, milloin lystillisiä lauluja. Hän lauloi uudesta kirkosta, hyvästä vuodentulosta, kovasta katovuodesta, kauniista, mutta silloin halveksituta suomenkielestä ja vielä monesta muustakin, mitä kansa ymmärsi ja mikä koski sen sydämeen. Joskus sattui, että hän jälkeenpäin kirjoitti paperille, mitä oli laulanut, tai että muut muistista kirjoittivat hänen laulujansa, ja monta jäljennöstä levisi laajalle. Korhonen itse ei tietänyt, kuinka monta laulua hän oli sepittänyt; hän arveli vain, että niistä kyllä täyttyisi iso kirstu. Itse hän sanoi miettineensä parhaat laulunsa yksinäisillä metsämatkoilla ja. kalastusretkillä. Kotiin tultuaan hän kirjoitti paperille, mitä oli sepittänyt. Moni laulu jäi kirjoittamatta, toiset hävisivät jäljennöksineen, ja ainoastaan vähäinen osa niistä on painettuna.

Isänsä kuoltua Paavo peri talon, mutta hän piti enemmän vapaasta vaeltajanelämästä ja jätti tilan nuoremmalle veljelleen. Vanha äiti suri poikansa huikentelevaisuutta; mutta tämä rakasti paljon äitiänsä ja antoi hänelle kaikki ansaitsemansa rahat. Kuolleesta sisarestaan hän kirjoitti kauniin muistorunon.

Vielä vanhanakin miehenä Paavo Korhonen kulki mielellään yksinään järvellä. Eräänä syysaamuna lokakuussa v. 1840 löydettiin hänet kuolleena veneestään läheltä kotirantaa. Hän oli silloin 65-vuotias. Rannan koivut ja järven aallot olivat nähneet hänen kuolevan.

Suonnejoen pitäjässä asui majatalonisäntä, nimeltä Pentti Lyytinen. Samoin kuin Korhonen oli Lyytinenkin halpa-arvoinen, oppimaton mies, jota lukeminen huvitti ja joka omin päin hankki itselleen tietoja. Mutta kuten Korhosesta ei ollut maanviljelijäksi, niin ei Lyytinenkään kelvannut majatalonpitäjäksi, vaikka hän oli siinä toimessa 64 vuotta. Hänestä oli hupaisempaa käydä puhuttelemassa kaikkia matkustavaisia kuin hoitaa hevosia ja kyytejä. Hänkin sepitti monta suosittua laulua, joita sitten kirjoitti paperille ja jotka jäljennöksinä kulkivat kansan keskuudessa. Hän lauloi kirkosta, talosta, pellosta, ajan nopeasta kulusta, työmiehen kunniasta ja laiskurin mielettömyyksistä. Ja näin hän tuli vanhaksi harmaapääksi, kun hänen laulunsa vielä elivät nuorina kansan huulilla. Helmikuussa vuonna 1871 hän vaipui kuolemaan uneen, 88 vuoden vanhana.

86. Hämäläiset.

Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeata on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä perittyä. Varsin kummallista on, että Jumala on asettanut nämä kaksi erilaista heimoa niin lähelle toisiaan, jotta toinen täydentäisi toisen vajavuuden. Ja jos Jumala ei olisi asettanut vilkkaita ja huikentelevaisia karjalaisia itään Venäjätä vastaan, samalla kuin hän asetti hitaat ja jäykät hämäläiset länteen Ruotsia vastaan, niin olisi totisesti nykyään moni seikka maassamme toisin.

Hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi, jurompi ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen. Hänellä on suorempi, usein ruskea, joskus pellavankarvainen tukka; silmät ovat pienet ja harmaat tai vaaleansiniset; kasvot leveämmät, iho harmaampi, katsanto tylympi. Hämäläinen on myöskin harvapuheisempi ja vakaamielisempi, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi. Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä tyyneydellä.

Hämäläiskylässä. Albert EeIfeltjn maalaus.

Hämäläinen on siis se varsinainen kivenvääntäjä, joka on leimansa painanut kansansa enemmistöön. Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän on ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä. Vaikka hän väliin pidoissa mielellään elää herroiksi tai sunnuntaisin komeilee kiiltävissä kääseissään, on hän muulloin vaatimattomin kaikista kansalaisistaan. Kun hän kesäaikana karkea mekko yllä on ulkotyössä tyytyy hän puolikypsään talkkunaan, keitettyihin ohra- ja kaurajauhoihin, joita hän tuohisessa sekoittaa piimään. Hämäläiset asuvat joskus yhdessä suurissa kylissä, aina niistä ajoista asti, jolloin heidän täytyi puolustautua vihollisten hyökkäyksiä vastaan, ja niin tarkan huolen pitää hämäläinen pellostaan, että panee tunkion niin likelle kartanoa kuin mahdollista. Hän pitää hyödyn ja kauneuden aivan samana, ja vaikka laulu ja iloinen viulunsoitto ei ole hänelle vastenmielistä, ei luonto ole kuitenkaan aikonut häntä laulajaksi eikä viuluniekaksi. Samoin hän pitää myös saduista ja sananlaskuista, joita muut kertovat, mutta itse hän on unohtanut melkein kaikki, mitä hänen esi-isänsä ovat kertoneet. Hän itse on vanhan sadun kaltainen: sellainen kuin hän nyt on, hän on ollut monta sataa vuotta.

Täytyy kuitenkin lisätä, että tätä puhdasta vanhaa hämäläisluonnetta on enää löydettävissä ainoastaan muutamissa Hämeen sisä- ja pohjoisosissa. Lännempänä ja etelämpänä on hämäläiskansa tullut vilkkaammaksi ja toimeliaammaksi sekä uuden ajan naapuriensa vaikutuksille alttuiiimaksi. Etelä-Hämeessä, Uudenmaan pohjoisosassa ja Satakunnan sisäseuduissa on kantaheimosta vielä hiukan jälkiä; mutta Varsinais-Suomessa, länsirannikolla ja Etelä-Pohjanmaalla hämäläinen on niin toiseksi muuttunut, ettei ole paljon muuta jäljellä hänen alkuperästään kuin ne yleiset piirteet, jotka hän on kansaansa painanut.

87. Karhunampuja Martti Kitunen.

Suomalaiset ovat aina pitäneet väkevien petojen tappamista urotyönä. Senvuoksi he ovatkin pitäneet karhua suuressa kunniassa kuten arvokasta vastustajaa ainakin, ja kun karhu kaadetaan, on metsästäjillä tapana viettää suurella komeudella sen peijaisia. Kaadetulle karhulle annetaan vanhoissa runoissa mitä hellimmät lempinimet: metsänkulta ja -hopea, metsänomena, metsän kaunis mesikämmen. Ja pidoissa metsästäjät ylistävät sen syntyä, sen urotöitä ja sen kunniakasta kuolemaa.

Karhun kaadannassa.

Kitusen tilalla Virroilla, Pohjanmaan rajalla, oli eräällä talonpojalla kuusi poikaa. Viisi oli rotevaa ja voimakasta, jonka vuoksi he kävivät isän kanssa työssä, mutta vanhin, jonka nimi oli Martti, oli lapsena pieni ja heikko. Hän sai olla omissa valloissaan, kulkea pyssy olalla metsässä ja ampua metsoja, teeriä ja pyitä, joita. toiset mielellään söivät. Tästä Martti tottui sukkelaksi, tarkkasilmäiseksi, vakavakätiseksi ja rohkeamieliseksi pyssymieheksi. Eräänä aamuna myöhään syksyllä hän, kuusitoistavuotiaana, kohtasi yht'äkkiä metsäpolulla ison karhun. Talviuninen otso, joka ei ollenkaan kunnioittavasti kohdellut hintelälää poikaa, tuli möristen kahdella jalalla häntä vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: "Pois tieltä, ketale!" Tämä Marttia suututti. Hän tähtäsi tarkalla luodikollaan, pamaus kuului ja - karhu hyppäsi sydän läpiammuttuna hirmuisesti karjahtaen ainakin pari metriä korkealle ilmaan ja kaatui sitten kuolleena maahan. Nyt vasta Martti pelästyi ja kiipesi puuhun; mutta karhu makasi paikoillaan, ja hengästyksissään poika juoksi taloon tapausta ilmoittamaan. Siellä ei kukaan ollut alussa uskoa häntä; kuitenkin hän sai isänsä hevosen ja reen. Suurella vaivalla vedettiin nyt raskas otus metsästä kotiin, ja siitä päivästä lähtien nimitettiin pientä Marttia "urhoolliseksi pojaksi".

Martti Kitusesta rupesi pian maine kertomaan, että hän oli kotiseutunsa paras ampuja ja paras pyssyseppä. Hänen seikkailunsa täyttäisivät kokonaisen kirjan. Kerran hän hiihti metsoja ampumaan Keuruulle asti ja kuuli, että siellä Liukon korvessa oli karhuja. Oli maaliskuu kulumassa. Martti otti mukaansa kaksi kumppania, ja eräs ukko oli oppaana. Mutta tie oli pitkä, ukko väsyi, kääntyi takaisin ja nauroi sellaisille hupsuille, jotka ottivat nähdäkseen niin tarpeetonta vaivaa. Vähän aikaa senjälkeen tulivat nämä kolme pyssymiestä karhun pesälle ja näkivät kolme aika kontiota vallan mukavasti siinä loikomassa. Heti pidettiin sotaneuvottelua: kukin otti karhun osalleen. Martti ampui ensimmäisen, ja lisäksi seitsemän pentua, kumppanit kaatoivat toiset, ja seuraavana päivänä raastettiin kymmenen kuollutta karhua Liukon taloon. Nyt ei ukko enää nauranut: hän uskoi nyt lujasti, että Martti Kitunen oli tietäjä.

Karhun oli usein tapana käydä talonpoikain kaskihalmeissa ahmimassa parhaillaan kypsyvää ruista. Martti oli kärkäs näkemään, miten tämä tapahtui, ja kiipesi eräänä kesäiltana kasken laidassa käsvavaan petäjään. Karhu tulikin tapansa mukaan, nuuski ensin varovasti kaikki lähipaikat, mutta kun ei löytänyt epäiltäviä jälkiä, astui keskelle ruishalmetta. Martti kapusi alas puusta, hiipi hiljaa karhun jäljestä ja laukaisi pari luotia sen selkään. Ärjyen hypähti karhu ilmaan. Martti heittäytyi maahan pitkäkseen, ja mesikämmen juoksi hänen ylitsensä pysähtymättä. Seuraavana päivänä se löydettiin pahasti haavoitettuna metsästä ja joutui ampujan saaliiksi.

Martti Kitusella oli tapana ampua karhuja myöskin lavalta. Sellainen rakennetaan metsään likelle sitä paikkaa, missä karhu on kaatanut lehmän, sillä mesikämmen tulee tavallisesti kolmantena yönä takaisin syömään paistiaan useammassa ruokaverossa. Silloin asettuu kaksi pyssymiestä lavalle vartioimaan ja kolmas kävelee poispäin tervatut kengät jalassa. Sillä karhu on niin viisas, että se epäilee kaikkia paikalle vieviä jälkiä, mutta kun se näkee toisten jälkien johtavan paikalta pois, luulee se olevansa turvassa. Ja silloin se piankin saa luoteja turkkiinsa. Muutoin se kantaa tappamansa lehmän suohon, kaivaa kuorpan ja kätkee paistinsa sammalten alle seuraavaksi kerraksi.

Sota karhuja vastaan oli usein hyvin vaaraliista, ja kolme kertaa Kitunen haavoittui pahasti. Ensimmäisellä kerralla löi karhu hänet kumoon lumihankeen ja puri häntä päähän, kunnes Kitunen sai veitsen laukustaan ja surmasi sillä vihollisensa. Toisella kerralla hän kiipesi puuhun, mutta karhu veti häntä koivista ja pureskeli hänen jalkojansa. Silloin Kitunen putosi suoraan karhun selkään, tarttui sen turkkiin ja kiljaisi: "Hei, eteenpäin!" Tästä karhu säikähti niin, että laukkasi ratsastajinensa metsään, mutta Kitunen hyppäsi maahan, ja muutaman tunnin kuluttua ampuivat veljet karhun. Kolmannella kerralla Kitusen pyssy ei lauennut, kun karhu hyökkäsi pesästään. Kitunen löi sitä pyssynperällä korvalle, mutta kun tästä ei ollut apua, pisti hän oikean kätensä karhun avonaiseen kurkkuun. Karhu puri käden pahaksi, mutta hätäytyi samassa ja toiset pyytäjät ampuivat sen.

Matti Kitunen ampui 74 vuoden vanhana viimeisen karhunsa Laukaassa. Hän oli silloin kaatanut kaikkiaan 198 täysikasvuista karhua ja karhunpoikia niin monta, ettei niiden lukuakaan muistanut. Tultuaan niin vanhaksi, ettei enää nähnyt tarkkaan tähdätä, hän eli vielä 11 vuotta maanviljelijänä ja kalastajana hyvällä maatilallaan Virroilla ja kuoli vuonna 1833, lähes 86 vuoden vanhana. Tämä mainio karhunampuja- oli lempeäluontoinen, ilomielinen ja jumalinen mies, erinomaisen kohtuullinen ja ahkera; kaikki, jotka hänet tunsivat; rakastivat häntä. Hän oli elänyt onnellisena 60 vuotta vaimonsa kanssa ja kiikutteli lastensa lastenlapsia niinkuin karhunpoikia polvillaan.

88. Suomen ruotsalainen väestö.

Eivät kaikki meidän maamme pojat ja tyttäret ole synnyltään karjalaisia ja hämäläisiä. Jos matkustamme pitkin Suomen eteläisiä ja läntisiä merenrannikoita tahi purjehdimme merensaaristoissa, tapaamme toista väestöä, joka puhuu toista kieltä ja eroaa tavoiltaan ja luonteeltaan suomalaisesta väestöstä. Nämä rannikkolaiset ovat alkuaan Ruotsista tullutta rotua ja puhuvat ruotsalaista kieltänsä, kuten muutamat suomalaisista polveutuvat Ruotsissa puhuvat suomalaista kieltään. Mutta kun he ovat muuttaneet tänne jo ammoisina muinaisaikoina ja sitten monta vuosisataa eläneet ja taistelleet Suomen muiden asukasten rinnalla, kun he rakastavat maatamme ja tunnustavat sen isänmaakseen eivätkä ensinkään siitä tahdo enää erkautua, niin he ovat kasvaneet kiinni Suomen kansaan ja ovat tässä mielessä suomalaisia, kuten me kaikki. He ovat hengeltään ja sielultaan meikäläisiä, ja mitä kieltä suu puhuneekin, on täällä ainoastaan yksi kansa, jossa yksi sydän sykkii isänmaalle.

Entisinä aikoina on maamme ruotsalainen väestö ollut taitavampaa kuin suomalainen ja sen vuoksi pitänyt itseään parempana. Sillä Ruotsi ei ole hallinnut Suomea ainoastaan suuremmalla voimallaan, vaan vielä enemmän varhaisemmalla ja pitemmälle ehtineellä sivistyksellään. Nyt ovat olot paljon muuttuneet, kun Suomi ei enää ole Ruotsin yhteydessä. Nyt edistyy suomalainenkin väestö vuosi vuodelta tiedoissa, ja nyt ovat kaikki toistensa vertaiset.

Suomen ruotsalainen väestö asuu kolmella alueella: Ahvenanmaalla ja sen saaristossa, Etelä-Uudellamaalla ja Etelä-Pohjanmaalla. Aikaisemmin, eli toista tuhatta vuotta takaperin, muuttivat ahvenanmaalaiset saarilleen ja levisivät sieltä useihin Turun saariston saariin. Uusmaalaiset muuttivat maahamme Ruotsista eri aikoina, toiset tuhatkunta vuotta takaperin, toiset myöhemmin. Ruotsalaiset pohjalaiset muuttivat todennäköisesti kuusi tahi seitsemän sataa vuotta sitten kaitaisten merensalmien poikki Suomen rannikolle. Ei kukaan enää muista, milloin kaikki nuo muutokset ovat tapahtuneet. Tiedetään vain, että sittemmin on niillä mailla tapahtunut useita uusia väestön siirtymisiä sotien, ruttojen ja nälkävuosien takia, niin että nyt kuulee puhuttavan ruotsia siellä, missä ennen puhuttiin suomea, ja suomea siellä, missä ennen puhuttiin ruotsia.*)

Hyvin erilaista on ruotsalainen väestö eri maakunnissa; eivätpä edes kahden naapuripitäjän asukkaat ole toistensa kaltaisia. Meri on kasvattanut kaikki nämä rannikkoasukkaat merimiehiksi ja kalastajiksi. Ahvenanmaalainen on näistä kolmesta paras kauppamies, uusmaalainen paras maanviljelijä, pohjalainen paras kirvesmies. Ahvenanmaalainen viettää puolet aikaansa merimatkoilla. Pohjalainen kulkee työansiolla Amerikassa asti; uusmaalainen pysyy kotonaan peltonsa ja nuottansa ääressä. Kaikki kolme ovat enemmän järjen kuin tunteen ihmisiä. Kaikki kolme ovat myöskin arkoja vapaudestaan ja itsenäisyydestään: uusmaalainen vähimmin, hän kun on ollut herraskartanoidon alustalaisena, pohjalainen enimmin, koska hän on ollut aina vapaa maanomistaja.

89. Lounais-Suomen saaristolaiset.

Ahvenanmaan tuhansilla saarilla ja luodoilla sekä osittain Turun eteläpuolella olevassa saaristossa asuu ruotsalaista väestöä merimiehinä ja kalastajina. He viljelevät hiukan eloa ja perunoita, heillä on hevosia ja. karjaa, he polttavat kaIkkia ja tiiliä, laivaavat ulkomaille puita, mutta heidän varsinainen peltonsa ja niittynsä on meri. Muutamat ovat laivanisäntiä rakentavat suuria aluksia ja purjehtivat vieraisiin maihin saaden hyvän voiton. Toiset vievät pursillaan ja kaljaaseillaan kaloja, halkoja, kaikkia ja muuta tavaraa Tukholmaan, Turkuun, Helsinkiin ja Tallinnaan. Nämä koulunkäymättömät laivurit purjehtivat, yksi tai kaksi miestä laivaväkenä, enimmiten maantunnuksien mukaan tutuilla kulkuvesillään, jäävät vastatuulella ankkuriin luotojen suojaan, mutta joutuvat usein luotojen niemekkeissä tuulenpuuskien ja vihurien käsiin. Toiset elävät koko kesän kalastusveneissään ulkona merellä ja vievät syksyllä suolatuita silakoita ja turskia kaupunkeihin. Miehet, naiset ja lapset ovat kokeneet merta joka säällä, he eivät vaahtopäisiä aaltoja säikähdä., mutta aikansa vaivoja kärsittyään he asettuvat mielellään lepoon ja pitävät hyviä päiviä. Suomalaisen luonteen rauhallisuus tekee heidät kärsivällisiksi ja huolettoamksi ajanhukastaan. Sellaisia ovat enimmät rannikkolaisemme: heidän elämänsä on vuorotellen ankaraa työtä ja mukavaa lepoa.

Kotona he asuvat pienissä kylissä tai yksinäisissä tuvissa, joiden kaikkien päätyseinällä on viiritanko. He viettävät juhlien joulunsa ja valvoen juhannusyönsä, tanssivat vahvasti häissä ja syövät vahvasti lukukinkereissä. Nämä länsisuomalaiset saaristolaiset ovat matkoillaan oppineet kohteliasta käytöstapaa. He pukeutuvat pyhäpäivin melkein herrasväen tapaan ja nauttivat pidoissaan mielellään herrasruokia. Saattaa kyllä köyhyys vaivata väliaikoina, kun kalastaminen ei onnistu; mutta kun hyvää pitää olla, silloin ei säästetä. Talvella he kutovat verkkoa ja nuottaa: käsitöitä tehdään siellä enemmän kuin Uudellamaalla, ja entisaikoina naiset kutoivat paljon, ennenkuin tuli tavaksi ostaa tehtaan kankaita.

90. Uusmaalaiset.

Ruotsalaiset uusmaalaiset harjoittavat, osa maanviljelystä hedelmällisellä maallaan, osa kalastusta lahdissaan ja merenrannikoillaan. Mutta maanviljelijällä on myös nuottansa, kuten kalastajallakin peltotilkkunsa, Heti pohjoisempana asuu suomalainen väestö, jolla on toisenlaiset tavat. Uudenmaan ruotsalainen on hyvin toimeentuleva, ilomielinen, ymmärtäväinen, puhelias, mukavuutta rakastava. Hän asuu rakennuksissa, joissa on pienet ikkunat. Hedelmäpuita on ikkunain alla ja merileviä rannalla. Kaupunkien lähistössä hän on oppinut herrastapoihin ja kaupunginhintoihin, mutta syrjäisempien seutujen asukkailla on vielä paljon vanhojä tapoja, vaikka ei vanhaa vaatepartta. Helsingistä itäänpäin asuva väestö eroaa tuntuvasti Helsingistä länteenpäin asuvasta ja puhuu erilaista ruotsinmurrettaan.

Uudenmaan saaristosta.

Keväällä, maalis- tai huhtikuussa, lähtee rannikkolainen täällä kuten muuallakin hylkeenpyyntiin jäälle. Hän vetää silloin vaatteittensa päälle valkean paidan, panee päähänsä valkean jäniksennahkaisen lakin ja lähenee, vatsallaan ryömien, jään reunalla olevia arkoja hylkeitä. Hylje kuuntelee, pyytäjä on hiljaa, hiiskahtamatta. Pam, pyssy paukahtaa, pyytäjä juoksee saaliinsa luokse ja iskee siihen rautakoukun, ennenkuin hylje ennättää sukeltaa veteen. Nahasta ja rasvasta saadaan hyvät rahat, mutta pyyntikeino on vaarallinen ja vaivalloinen. Usein ajautuu pyytäjä irtaantuneella jääkappaleella merelle, usein hän putoaa halkeamaan; väliin hän on viikkokausia poissa, monen peninkulman päässä merellä. - Pohjanmaalla pyydetään hylkeitä myöskin harvoilla verkoilla, joihin hylje sotketuu, kun tuntee olevansa kiinni. Silloin ei ole helppoa nostaa veneeseen sellaista raskasta, elävää otusta, joka väliin saattaa painaa 125:kin kiloa ja joka urheasti pitää puoliaan terävillä hampaillaan.

Uusmaalainen rakastaa hauskoja satuja. Hänen kertomuksensa bemböleläisistä ovat hyvin niiden kaltaisia, joita jo tunnemme hölmöläisistä. Bembölen härkkimellä sekoitettiin puuroa järvessä. Bemböleläiset pitivät kalliina ostaa suoloja kaupungista ja päättivät säästäväisyydestä kylvää niitä peltoon. Kun pelto oli karhittava, tekivät he lujat purilaat, joille panivat hevosen seisomaan, jottei se sotkisi siementä. Neljä miestä kantoi näin hevosta pitkin peltoa ja veti karhia perässään. Kun sitten voikukkia kasvoi siihen, mihin oli suoloja kylvetty, maistelivat bemböleläiset näitä kasveja, tunsivat ne jokseenkin karvaiksi ja sanoivat toisilleen: "Ne eivät vielä ole oikein kypsiä, mutta kyllä ne jo hiukan suolalta maistuvat."

Uusmaalaisella on myöskin paljon lauluja, vanhoja ja uusia, surullisia ja iloisia. Sävelmät ovat usein kauniita, mutta sanoista hän ei pidä niin suurta lukua, kunhan ne vain kauniilta kuuluvat. Niiden laita on samoin, kuin nimipäivätoivotuksien hänen tupansa seinällä: pääasia on, että ne ovat koreiksi maalatut.

Otamme tähän näytteeksi kaksi uusmaalaista kansanlaulua suomennettuina. Ensimmäinen on Ruotsinpyhtään pitäjästä:

Kah' hyv' iltaa, terveeksi,
valittuni armaani!
Kuink' on maailmassa asias nyt?

Ootko terve, voimissas,
niinkuin luulen olevas,
onko hauskaa, se ilahuttais.

Onko rahaa, kultia
sulla arkullisia,
jospa on, se mun iloni ois.

Onko mieles suruton?
Se sun rikkautes on,
se on kalliimpi kultiakin.

Kun mä sua muistelen,
liikkuu veri suonien;
älä unohda mua, kultasein!

Katso kiiltäväisiä
taivaan pikkutähtiä,
alas maahan lenteleviä.

Ennen meret kuivukoot
niinkuin rantain bietikot,
kuin mä lemmin muuta neitosta.
 

Pernajalainen merimieslaulu.

Kas, kuinka merimiehet
urheesti astuvat;
kaikk' kauniit neitosetkin
heit' armastelevat.
Kosk' ovat miehekkäät he
ja ilomielisnä
merellä uskaltavat
näin nuoret henkensä.

Maamies se pellon kyntää
tai työss' on niityllään,
saa öisin levoll' olla
ja maata sängyssään.
Me, nuoret merimiehet,
merelle menemme,
ain' oomme valvehella,
vain harvoin nukumme.

Ja tämän laulun teimme
kotiimme tullessa
Englannin kanaalissa
hyvässä tuulessa.
Kun ilma oli kaunis
ja aika hupainen,
niin laadimme me laulun
näin aivan lyhyen.

91. Pohjalaiset.

Pitkin koko Vaasan läänin rannikkoa, Vähänkyrön pitäjää lukuunottamatta, ulottuu ruotsalaista asutusta 2 tai 3 peninkulmaa sisämaahan päin, jossa suomalainen asutus alkaa. Kahdesta lähekkäisestä kylästä toinen puhuu ruotsia, toinen suomea, muutamat ymmärtävät kuinpaakin kieltä, mutta ruotsalaisen kylän nuoriso ei mene naimisiin suomalaisen kylän nuorison kanssa eikä päinvastoin. Kuitenkin naapurit ovat kumpikin toiseltaan omaksuneet paljon tapoja. Hyvin rakennetut talot ja aitat ulkonevine luhteineen ovat kummallakin melkein yhtäläiset. Asuinhuoneiden sisustus, sahrat, rattaat, silat, puukkovyöt ja valitettavasti puukotkin ovat yhtäläiset ruotsalaisissa ja suomalaisissa kylissä. Kieltä lukuunottamatta, jota puhutaan eri murteilla, on siellä melkein yhtä suuri erotus ruotsalaisilla pitäjillä keskenään luin ruotsalaisten ja suomalaisten pitäjien välillä.

Etelä-pohjalainen talonpoika.

Pohjanmaan ruotsalaisilla on maassamme sekä hyvä että paha maine. Taitavina työmiehinä tavataan heitä kaikkialla kaupungeissa ja herrastaloissa. He rakentavat laivoja ja veneitä, taloja ja tehtaita paremmin kuin muut, mutta väliin puhkeaa heissä ilmi tuo vanha peritty sotainto. Liiaksi nauttineina he pian ryhtyvät tappeluun. Ei missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta kuin heidän ja heidän suomalaisten naapurensa pidoissa. Vielä jokin aika sitten saattoi joskus kahden kylän nuoriso keräytyä maantielle vartavasten tappelemaan. Tuossa ajoi matkustaja; tappelijat keskeyttivät ottelunsa, siirtyivät tieltä syrjään ja jatkoivat tappeluansa matkustajan ehdittyä ohitse.

Pohjalainen talonpoikaistalo.

Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset, usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. Kun miehet ovat työansiolla, hoitavat naiset maanviljelystä, käyden muutenkin väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja kuolevat usein.

Pohjanmaan ruotsalaisten saduista otamme tähän ainoastaan yhden, jossa ilmenee tuota vanhaa sankariluonnetta. Se on kansansatu
 

92. Vaasan marssi.

Miss' aukee laaja Pohjanmaa,
Veet merten, virtain vaahtoaa,
Me siellä maassa hallojen
Niin kasvoimme kuin kuuset sen:
Ei niitä sää
Voi säikyttää,
Ei kuihtumaan
Saa talvetkaan
Ei puute, kurjuus korpimaan.

Kun kevään linnut lauleli,
Ja päivä ehtoon unhotti,
Maan verhos' kukat loistollaan,
Ja aallot loiskui rantamaan;
Se tunteiden
Murs' kahlehen,
Miel' intoa
Sai taistella
Vapauden, valon puolesta.

Kaikk' kentät meidän rantaman
Veress' on Suomen leijonan;
Se jälkeen voiton, tappion
Tääll' yhtä suuri ollut on
Ja laulajan
Sai mahtavan,
Min ääni sen
Taas valveillen
Saa kerran yöstä hautojen.

Ja rauhan joukko valppahin
Riens' täältä katsein kirkkahin;
Se synnin yötä, kuolemaa
Vuoks' ihmisyyden vastustaa.
Ja lyyrassa
On vaakuna,
Vaan kultaisen
Sen seppelen
Uhraamme valon vallallen.

Ei nimi Vaasan poikien
Voi koskaan jäädä unheesen,
Se mainehen ja arvon saa,
Se suuriin töihin velvoittaa.
Sen kalleinta
On kunnia,
Sen tuomion
Saa kunnoton,
Se määrän suuren pannut on.

Kuin aallot järvein tuhanten
Käy rannoillamme yhtehen,
Niin liittohon myös meidät saa
Sun nimes', kallis synnyinmaa.
Jos vainomies
Sun sulkee ties',
Niin kuolemaan
Me taistellaan
Kuin Vaasan urhot ainiaan.

Et turvatta sa, Suomi, jää.
On vankka pohjas' ranta tää.
Ja. muuris' meidän olla suo,
Jot' eivät myrskyt maahan luo.
Pois unteluus,
Ja hervakkuus!
Niin onnehen
Maan pohjaisen
Vie kunto, työ sen poikien.