Runot 1 - 33

[1]

Palvelija

Säälikää palvelijaanne, kuningatar!

Kuningatar

Vastaanotto on loppunut ja minun kaikki palvelijani ovat poistuneet. Miksi tulet niin myöhäisellä hetkellä?

Palvelija

Silloin kun aikanne muiden kanssa on päättynyt, on minun hetkeni tullut.

Saavun kysymään, mitä viimeisellä palvelijallanne on tekemistä.

Kuningatar

Mitä voit odottaa, kun olet niin myöhään tullut?

Palvelija

Päästäkää minut yrttitarhanne tarhuriksi!

Kuningatar

Mitä hullutusta tämä on?

Palvelija

Tahdon jättää muun toimeni.

Heitän miekkani ja peitseni tomuun. Älkää lähettäkö minua pitkille matkoille! Älkää pyytäkö mitään uusia voittoja minulta! Mutta sallikaa minun tulla yrttitarhanne tarhuriksi.

Kuningatar

Mitkä olisivat velvollisuutesi?

Palvelija

Palvella joutilaita päiviänne.

Tahdon pitää tuoreena ruohotien, jota aamuin kävelette ja jolla kuolemaa odottavat kukkaset joka askeleella teidän jalkaanne ylistäen tervehtivät.

Tahdon tuudittaa teitä saplaparnan oksien keinussa, missä varhaisen illan kuu yrittää suudella läpi lehtien teidän heleitä helmojanne.

Tahdon täyttää hyvänhajuisella öljyllä lampun, joka palaa vuoteenne vierellä, ja koristaa jalkajakkaranne sandelipuun ja safranin kummallisilla kuvioilla.

Kuningatar

Mitä tahdot palkaksesi?

Palvelija

Luvan saada pitää kädessäni pientä kättänne, herkkien lotus-umppujen kaltaista, ja sirottaa kukkaköynnöksiä nilkkoihinne; kirjailla jalkapohjanne ašokan terälehtien punaisella mehulla ja suudella pois jokaisen tomuhiukkasenkin, joka mahdollisesti olisi kiintynyt niihin.

Kuningatar

Pyyntösi on täytetty, palvelijani. Pääset yrttitarhani tarhuriksi.

 

[2]

"Ah, runoilija, ilta lähestyy; hapsesi harmenevat.

Kuuletko yksinäisissä ajatuksissasi viestin haudan tuolta puolen?"

"Ilta on tullut", sanoi runoilija, "ja minä kuuntelen, sillä joku voi kutsua minua kylästä myöhälläkin.

Minä valvon, sillä voi tapahtua, että nuoret, eksyneet sydämet tapaavat toisensa ja kaksi kiihtynyttä silmäparia rukoilee säveliä taittamaan heidän hiljaisuutensa ja puhumaan heidän puolestaan.

Kenpä kutoisi heille intohimoisia lauluja, jos minä istuisin elämän rannalla miettien kuolemaa ja mitä sen takana on?

Varhaisen ehtoon tähti häviää.

Hautajaisrovion hehku sammuu vähitellen joella.

Sakaalit huutavat kuorossa aution talon kartanolta kapean kuunkairan valossa.

Jos joku vaeltaja, kotinsa jättäen, tulee tänne valvomaan yönsä ja painunein päin kuuntelemaan pimeyden muminaa, kuka kuiskisi hänen korvaansa elämän salaisuuksia, jos minä sulkisin oveni ja koettaisin vapautua kuolevaisen velvollisuuksista?

Vähäpätöistä on, että hapseni harmenevat.

Olen iäti niin nuori ja niin vanha kuin nuorin ja vanhin tässä kylässä.

Eräiden hymyt ovat suloiset ja yksinkertaiset ja toisten silmät tuikkivat veitikkamaisesti.

Eräiden kyyneleet kumpuavat päivänvaloon ja toisten kyyneleet piilevät pimentoon.

Kaikki he kaipaavat minua, eikä minulla ole aikaa tuumia haudantakaista.

Olen kaikkien kanssa yhtaikainen, ja mitä merkitsee että hapseni harmenevat?"

 

[3]

Aamulla heitin minä verkkoni mereen.

Vedin esille synkästä syvyydestä kumman kauniita ja kumman muotoisia esineitä – eräät loistivat kuin hymyily, toiset kimaltelivat kuin kyyneleet, toiset punertivat kuin morsion poskipäät.

Kun menin kotiin päiväntaakkoineni, istui lemmittyni jouten yrttitarhassa ja poimi rikki kukkien lehtiä.

Pysähdyin hetkiseksi, laskin sitten hänen jalkojensa juureen kaiken saaliini merellisen, ja seisoin äänetönnä.

Hän vilkaisi niihin ja sanoi: "Mitä kummia nuo ovat? En tiedä mihin ne kelpaavat!"

Painoin pääni alas häpeissäni ja ajattelin: "En ole taistellut niiden puolesta, en ole torilta ostanut niitä. Ne eivät ole mitään sopivia lahjoja hänelle."

Niin heitin minä yön kuluessa ne yksitellen kadulle.

Aamulla tulivat matkamiehet, kokosivat ne maasta ja veivät vieraille maille mukanaan.

 

[4]

Voi minua, miksi he rakensivat huoneeni kauppalan katuvieremälle?

He kiinnittävät lastilaivansa minun puitteni läheisyyteen.

He tulevat ja menevät ja vaeltavat kuhun tahtovat.

Istun ja vartioin niitä; aikani kuluu niin.

En voi sysätä syrjään niitä, ja niin menevät päiväni.

Öin päivin kaikuvat heidän askeleensa oveni ulkopuolella.

Turhaan huudan minä: "En tunne teitä".

Eräitä heistä tunnen minä sormin, toisia sieraimin, valtimoni veri on heidät tuntevinaan ja toiset heistä ovat tutut minun unelmilleni.

En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Tulkaa talooni, kuka haluaa. Tulkaa, tulkaa!"

Aamulla soi kello temppelissä.

He tulevat korit käsissänsä.

Heidän jalkansa ovat ruusunpunaiset. Heidän kasvoillaan on varhaisen aamun rusko.

En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Tulkaa yrttitarhaani kukkia poimimaan. Tulkaa tänne!"

Keskipäivällä soi kello palatsin portissa.

En tiedä, miksi he jättävät työnsä ja viipyvät aitaukseni läheisyydessä.

Kukat heidän kutreillaan ovat kalpeat ja kuihtuneet. Heidän huilujensa säveleet ovat sortuneet.

En voi sysätä syrjään heitä. Kutsun heitä ja sanon: "Siimes on vilpoinen minun puitteni alla. Tulkaa, ystävät!"

Illan tullen soittavat sirkat viidakoissa.

Kenpä lähestyy hiljaa ja kolkuttaa somasti ovelleni?

Vain vaivoin näen hänen kasvojaan, sanaakaan ei ole sanottu, ylt'ympäri vaikenee avaruus.

En voi sysätä syrjään äänetöntä vierastani. Katson läpi pimeyden hänen kasvojaan, ja unelmien hetket kiitävät ohitse.

 

[5]

Olen levoton. Ikävöin etäisiä.

Sieluni halajaa koskettaa kaukaisuuksien ääriä.

Oi Suuri Tuonpuoleinen, oi huilun läpitunkeva kutsu!

Ijäti unohdan, ettei minulla ole siipiä lentää mukana ja että olen sidottu tähän paikkaan.

Olen kiihtynyt ja valvon, olen vieras vieraassa maassa.

Suusi henkäys saapuu minulle kuiskien toivoa, joka on mahdoton.

Sydämeni tuntee kielesi kuin se olisi omansa.

Oi kaukaa-etsittävä, oi huilun läpitunkeva kutsu!

Ijäti unohdan, että en tunne tietä, ettei minulla ole siivitettyä hevosta.

Olen huoleton, olen vaeltaja oman sydämeni.

Mikä sinun harhailevista haaveistasi muovautunee pilvien sineen väsyneinä hetkinäsi!

Oi Kaukoteinen, oi huilun läpitunkeva sävel!

Unohdan, ijäti unohdan, että portit taloni, jossa yksin asun, ovat kiinni kaikkialta.

 

[6]

Kesy lintu oli häkissä, vapaa lintu metsässä.

He kohtasivat toisensa, kun heidän hetkensä oli tullut, ja se oli salliman syy.

Vapaa lintu liversi: "Oi lemmittyni, lentäkäämme metsään!"

Häkkilintu kuiski: "Tule lähemmä, eläkäämme molemmat häkissä!"

Virkkoi vapaa lintu: "Missä on tilaa levittää siipensä takana telkien?"

"Ah", liversi häkkilintu, "jos lentäisin ulos, mistä löytäisin pilvisen leposijani?"

Vapaa lintu virkkoi: "Laula minulle, armaan metsämaan lauluja!"

Häkkilintu sanoi: "Istu vierelleni, tahdon opettaa sinulle opittuja."

Metsälintu liversi: "Ei, ah ei! Lauluja ei opita."

Häkkilintu sanoi: "Sen pahempi minulle, en taida metsämaan lauluja".

Suuri on heidän lempensä kaukomieli, mutta he eivät voi koskaan lentää siivetyksin.

Häkin telkien läpi katsovat he ja turha on heidän toivonsa tutustua.

He lyövät siipiään kaihoten ja laulavat: "Tule lähemmä, lemmittyni!"

Vapaa lintu liversi: "En voi, pelkään häkin suljettua ovea."

Häkkilintu kuiski: "Ah, siipeni ovat voimattomat ja kuolleet".

 

[7]

Oi äiti, nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse – kuinka voin minä toimittaa työni tänä aamuna?

Näytä minulle, kuinka olen kutrini palmikoiva; virka minulle, minkä puvun olen pukeva ylleni.

Miksi katsot minuun niin peljästyneenä, äiti?

Tiedänhän, ettei hän ole edes vilkaiseva ikkunaani; tunnen, että hän on tuokiossa sivuuttava katsantoni; ainoastaan huilun turha humu on tuleva nyyhkien luokseni tulevaisuudesta.

Mutta nuori kuninkaanpoika on kulkeva ovemme ohitse, ja minä olen sitä silmänräpäystä varten paneva parasta päälleni.

Oi äiti, nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse ja aamun-aurinko leimusi hänen vaunuistaan.

Kohotin hunnun kasvoiltani, repäisin rikki rubinikäädyn kaulaltani ja heitin sen hänen tielleen.

Miksi katsot minuun niin peljästyneenä, äiti?

Tiedän, ettei hän poiminut maasta käätyäni; tiedän, että se musertui hänen pyöriensä alle ja jätti jälkeensä vain punaisen pilkun tien tomuun, eikä kukaan tiedä, mikä lahjani oli ja kenelle.

Mutta nuori kuninkaanpoika kulki ovemme ohitse, ja minä heitin hohtokiven poveltani hänen tielleen.

 

[8]

Kun lamppu sammui vuoteeni vieressä, heräsin minä varhaisten lintujen kanssa.

Istuin avoimen akkunani ääressä tuores seppel hajahapsillani.

Nuori vaeltaja tuli katua pitkin ruusuisen aamun autereessa.

Päärlyketju oli hänen kaulallaan ja auringon säteet kimmelsivät hänen kruunussaan. Hän seisahtui oveni eteen ja kysyi kiivaasti huudahtaen: "Missä hän on?"

Ujostuin niin, etten voinut sanoa: "Minä se olen, nuori vaeltaja, minä se olen."

Hämärtyi, eikä lamppu ollut sytytetty.

Palmikoin huolettomasti hiukseni.

Nuori vaeltaja tuli vaunuin painuvan päivän hehkussa.

Hänen hevostensa suut olivat vaahdossa ja hänen pukunsa tahrautunut.

Hän astui vaunuistaan oveni edessä ja kysyi väsyneellä äänellä: "Missä hän on?"

Ujostuin niin, etten voinut sanoa: "Minä se olen, väsynyt vaeltaja, minä se olen."

On huhtikuun yö. Lamppu palaa huoneessani.

Lempeä tuuli leyhähtää etelästä. Meluisa papukaija nukkuu häkissään.

Mekkoni on riikinkukon kaulan värinen ja vaippani on viheriä kuin nuori heinä.

Istun lattialla ikkunani ääressä ja vahdin autiota katua.

Halki pimeän yön toistan toistamistani: "Minä se olen, epätoivoinen vaeltaja, minä se olen."

 

[9]

Kun yksin illansuussa kuljen lemmenkohtaukseeni, eivät linnut laula, tuuli ei tuulahda ja huoneet ovat hiljaiset kadun kahdenpuolen.

Kuulen omien pohkeitteni kaiun joka askeleella ja arastun.

Kun istun parvekkeellani ja kuuntelen hänen askeliaan, ei puunlehti lepata ja virran vesi on liikkumaton kuin miekka uneen uupuneen sotilaan polvilla.

Oma sydämeni lyö kiihkeästi. En tiedä, kuinka sitä hiljentäisin.

Kun lemmittyni tulee ja istuu vierelleni, kun ruumiini värisee ja silmäluomeni painuvat umpeen, silloin yö pimenee, tuuli puhaltaa lampun sammuksiin ja pilvet heittävät huntunsa yli tähtien.

Oman poveni hohtokivi kiiltää ja valaisee. En tiedä, kuinka sitä piilottelisin.

 

[10]

Jätä työsi, morsian! Kuuntele, vieras on tullut.

Kuuletko, hän pudistaa sirosti oven ketjua?

Katso, ett'eivät pohkeesi pidä melua ja ett'eivät askeleesi ole liian kiireiset häntä kohtaamaan.

Jätä työsi, morsian! Vieras on tullut yön lähetessä.

Ei, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!

On täysikuutamoinen ilta huhtikuussa; varjot ovat kalpeat kartanolla; keskitaivas säteilee valkeutta.

Peitä kasvosi hunnulla, jos sinun täytyy, mene ovelle lamppu kädessä, jos pelkäät.

Ei, se ei ole mikään aavetuuli, morsian, älä pelkää!

Älä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet, seiso ovipielessä, kun tapaat hänet.

Jos hän kyselee ja jos tahdot, voit sulkea silmäsi äänetönnä.

Älä anna kalista rannerenkaittesi, kun lamppu kädessä johdat sisälle hänet.

Älä vaihda sanaakaan hänen kanssaan, jos ujostelet!

Etkö vieläkään ole lopettanut työtäsi, morsian? Kuuntele, vieras on tullut.

Etkö ole sytyttänyt lamppua karjamajaan?

Eikö uhrikorisi ole valmis illan jumalanpalvelusta varten?

Etkö ole asettanut punaista onnenmarkkaa tukkasi jakaukselle ja järjestänyt pukuasi yötä varten?

Oi, morsian, etkö kuule, vieras on tullut?

Jätä työsi!

 

[11]

Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!

Jos palmikoitu tukkasi on pudonnut hajalleen, jos tukkasi jakaus ei ole suora, jos mekkosi nauhat eivät ole kiinni, älä välitä siitä!

Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!

Tule nopein askelin yli nurmen. Jos kaste estää askeleitasi, jos nilkkahelyjesi renkaat höltyvät, jos päärlyt tippuvat ketjustasi, älä välitä siitä!

Tule nopein askelin yli nurmen!

Näetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?

Kurkiparvia pyrähtää lentoon etäisiltä jokipalteilta ja puuskapäiset rajutuulet kohisevat yli nummen.

Säikähtyneet karjat rientävät omettoihinsa kylässä.

Näetkö, kuinka pilvet piirittävät taivaan?

Turhaan sytytät sinä iltalamppusi – sen liekki lepattaa ja sammuu tuulessa.

Kuka voi tietää, eivätkö silmäluomesi ole lampunkarstalla maalatut? Sillä silmäsi ovat sadepilviä pimeämmät.

Turhaan sytytät sinä iltalamppusi – se sammuu.

Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!

Ellei seppel ole solmittu, kenpä siitä välittää; ellei nilkkakääty ole kiinnitetty, anna sen olla!

Taivas on pilvien peitossa – on myöhäistä.

Tule niinkuin olet, älköön pukusi sinua viivyttäkö!

 

[12]

Jos tahdot saada askarta ja täyttää ruukkusi, tule lammelleni!

Vesi tahtoo kiertyä jalkoihisi ja solista salaisuuksiaan.

Saapuvien sateiden varjo lankeaa hietikolle ja pilvet riippuvat alhaalla yli puiden sinisten viivojen niinkuin raskaat suortuvat yli kulmiesi.

Tunnen hyvin askeliesi poljennon, ne kaikuvat sydämessäni.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot täyttää ruukkusi!

Jos tahdot olla jouten ja istua huoletonna ja antaa ruukkusi kellua vetten päällä, tule, ah tule lammelleni!

Ruohorinne on viheriäinen ja sen tuollapuolen kukkivat monet metsäkukat.

Ajatukseni tahtovat harhautua ulos tummista silmistäsi niinkuin linnut pesistään.

Huntusi tahtoo pudota jalkoihisi.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot istua joutilaana!

Jos tahdot jättää leikkisi ja sukeltaa veteen, tule, ah tule lammelleni!

Jätä rannalle sininen vaippasi; sininen vesi tahtoo sinut peittää ja piilottaa.

Laineet tahtovat seisoa varpaillaan suudellakseen niskaasi ja korvaasi kuiskiakseen.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot veteen sukeltaa!

Jos sinun on pakko tulla hulluksi ja syöksyä kuolemaasi, tule, ah tule lammelleni!

Se on viileä ja sen syvyys on ääretön.

Se on synkkä kuin uni ilman unelmia.

Sen syvyydessä ovat yö ja päivä yksi ja laulut ovat siellä hiljaisuutta.

Tule, ah tule lammelleni, jos tahdot syöksyä kuolemaasi!

 

[13]

En kysynyt mitään, seisoin vain metsän rajassa takana puun.

Aamunkoiton silmät olivat vielä uupuneet, oli kastetta ilmassa.

Kostean ruohon veltto tuoksu tuntui maan yllä lepäävässä ohuessa udussa.

Lypsit lehmää bananipuun alla käsilläsi, herkät ja tuoreet kuin voi.

Seisoin liikkumattomana.

En sanonut sanaakaan. Näkymätön lintu lauloi viidakosta.

Mangopuu pudotti kukkiaan kyläraitille ja mehiläiset tulivat suristen yksitellen.

Lammikon vierellä avattiin Shivan temppelin ovi ja esilaulaja alotti laulunsa.

Astia polviesi varassa lypsit lehmää.

Siinä seisoin tyhjine astioineni.

En sinua lähestynyt.

Taivas heräsi temppelikellon soidessa.

Ajettujen karjojen kaviot olivat tomun tiellä pöllyttäneet.

Naiset tulivat joelta pulputtavat ruukut lanteillaan.

Rannerenkaasi helisivät ja vaahto kuohui yli ruukun.

Aamu koitti koittamistaan enkä sinua lähestynyt.

 

[14]

Kuljin katua pitkin, en tiedä miksi, ja iltapäivä oli kulunut ja bambu-oksat kahisivat tuulessa.

Vinojen varjojen ojentuneet käsivarret pitivät kiinni väistyvän valon kantapäistä.

KoeI 'it olivat laanneet laulustaan.

Kuljin katua pitkin, en tiedä miksi.

Majaa veden vieremällä varjoaa sen yli riippuva puu.

Eräs oli askareissaan ja hänen rannerenkaansa soivat sopesta.

Seisoin tämän majan edessä, en tiedä miksi.

Kapea, kiemurteleva tie kulkee poikki monien sinappiketojen ja mango-metsien.

Se käy sivu kylän temppelin ja joen maallenousu-paikan.

Pysähdyin tämän majan luo, en tiedä miksi.

Monta vuotta sitten oli tuulinen maaliskuun päivä, jolloin kevään humina kuului heikosti ja mango-kukat tippuivat tomuun.

Poriseva vesi hyppeli ja nuoli messinkiastiaa, joka oli maallenousu-portaalla.

Ajattelen tuota tuulista maaliskuun päivää, en tiedä miksi.

Varjot syvenevät ja karjat palajavat tarhoihinsa.

Valo on harmaa yksinäisillä niituilla, ja kyläläiset odottavat lauttaa rannalla.

Hitaasti palajan minä samoja jälkiäni, en tiedä miksi.

 

[15]

Juoksin niinkuin myskipeura juoksee metsän varjossa oman tuoksunsa hulluttamana.

Yö on yö toukokuun keskivaiheilla ja tuuli tuulee etelästä.

Poikkean tieltä ja kävelen edelleen, etsin, mitä en voi saada, saan, mitä en etsi.

Karkeloiden saapuu oman toivoni kuva sydämestäni.

Kimmeltelevä kangastus väikkyy esille.

Koetan torjua sitä luotani, se ilkkuu minulle ja johtaa harhaan minut.

Etsin, mitä en voi saada, saan, mitä en etsi.

 

[16]

Käsi liittyy käteen ja silmä kiintyy silmään: niin alkaa sydäntemme taru.

On kuutamoinen maaliskuun yö; hennan suloinen lemu leijailee ilmassa; huiluni lepää hyljättynä maassa eikä seppeleesi ole vielä valmis.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.

Silmäni juopuu huntusi saffram-väristä.

Jasmini-seppel, jonka solmit minulle, paisuttaa sydäntäni kuin kiitos.

Tämä on antamisen ja peittelemisen leikkiä, ilmoittamisen ja salailemisen iloa; hiukan hymyä, hiukan ujoutta ja hiukan suloista, hyödytöntä vastustelemista.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.

Ei mitään salaista nykyhetken takana; ei pyrkimystä mahdottomaan; ei varjoja hurmauksen takana; ei haparoimista pimeyden syvyydessä.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.

Me emme pyri pois kaikista sanoista ijäiseen äänettömyyteen; emme kurkoita käsiämme tyhjyyteen toivottomia tavoittaaksemme.

Meille riittää, mitä annamme ja saamme.

Emme ole pingoittaneet iloa äärimmäisyyteen, niin että tuskan viini olisi esiin pusertunut.

Lempemme on yksinkertainen kuin laulu.

 

[17]

Keltainen lintu laulaa heidän puussaan ja saa sydämeni ilosta hypähtämään.

Me molemmat asumme samassa kylässä ja tämä on yksi ilonaiheemme.

Hänen kaksi mielilammastaan tulevat laitumelle tarhamme puitten siimekseen.

Jos ne harhautuvat viljavainioillemme, otan ne syliini.

Kylämme nimi on Khanjana ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.

Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset ja hänen nimensä on Ranjana.

Vain yksi kenttä on välillämme.

Mehiläiset, jotka ovat parveutuneet puutarhamme käytävään, lentävät etsimään hunajaa heidän tarhastaan.

Heidän laituriltaan heitetyt kukkaset tuo virta meidän uimarantaamme.

Kusm-kukkasilla täytettyjä koreja tuodaan heidän nurmiltaan meidän torillemme.

Kylämme nimi on Khanjana ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.

Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset ja hänen nimensä on Ranjana.

Kapea tie, joka kiemurtelee heidän taloonsa, tuoksuu keväisin mango-kukilta.

Kun heidän liinakylvönsä on kypsä leikattavaksi, kukkii hamppu meidän vainioillamme.

Tähti, joka hymyilee heidän majansa yllä, vilkuttaa meillekin silmäänsä.

Sade, joka saattaa heidän säiliönsä ylivuotamaan, ilahduttaa meidän kadam-metsiämme.

Kylämme nimi on Khanjana ja he nimittävät Anjanaksi meidän jokeamme.

Minun nimeni tuntevat kaikki kyläläiset ja hänen nimensä on Ranjana.

 

[18]

Kun kaksi sisarusta käy vettä noutamaan, tulevat he tälle paikalle ja hymyilevät.

Heidän täytyy arvata, että joku seisoo puiden takana milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.

Kun nuo kaksi sisarusta tulevat tälle paikalle, kuiskaavat he toisilleen.

Heidän on täytynyt arvata sen jonkun salaisuus, joka seisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.

Heidän ruukkunsa läikähtävät äkkiä ja vesi vuotaa yli, kun he lähtevät tältä paikalta.

Heidän on täytynyt arvata, että jonkun sydän sylkyttää, joka seisoo puiden takana, milloin hyvänsä he mennevätkin vettä noutamaan.

Nuo kaksi sisarusta katsahtavat toisiinsa, kun he tulevat tälle paikalle, ja he hymyilevät.

On naurua heidän nopeissa nilkoissaan, joka saa aikaan epäjärjestystä erään mielessä, joka seisoo puiden takana, milloin he mennevätkin vettä noutamaan.

 

[19]

Päivä toisensa jälkeen tulee ja menee. Mene ja anna hänelle kukka hiuksistani, ystäväni.

Jos hän kysyy, kuka sen on lähettänyt, niin rukoilen, älä virka hänelle nimeäni – sillä hän vain tulee ja menee.

Hän istuu tomussa puun alla. Siroita siihen kukkia ja lehtiä istumapaikaksi.

Hänen silmänsä ovat surulliset ja ne tuovat surua minun sydämelleni.

Hän ei puhu siitä, mitä hänellä on mielessään; hän vain tulee ja menee.

 

[20]

Miksi suvaitsee tuo vaeltava nuorukainen tulla ovelleni aamun koittaessa?

Kun käyn sisälle tai ulos, kuljen joka kerta hänen ohitseen ja minun silmäni ovat kuin isketyt kiinni hänen kasvoihinsa.

En tiedä, onko minun hänelle puhuttava vai vaiettava. Miksi suvaitsee hän tulla ovelleni?

Heinäkuun pilviset yöt ovat synkät; syksyn taivas on pehmeänsininen; kevään etelätuuliset päivät ovat levottomia.

Hän kutoo joka päivä lauluja uusine sävelmineen.

Palajan työstäni ja silmäni sumentuvat. Miksi suvaitsee hän tulla ovelleni?

 

[21]

Kun hän nopein askelin kulki ohitseni, kosketti hänen helmansa minua.

Tuntemattomalta sydämen saarelta saapui äkkiä lämmin kevätleyhkä.

Tunsin heikon kosketuksen, joka haihtui silmänräpäyksessä kuin rikkinäisen kukan terälehti tuuleen.

Se lankesi yli sydämeni kuin hänen ruumiinsa huokaus ja hänen sydämensä kuiske.

 

[22]

Älä säilytä itsellesi sydämesi salaisuutta, ystäväni!

Sano se minulle, vain minulle kaikessa hiljaisuudessa.

Sinä, joka hymyilet niin somasti, kuiski vienosti, korvani ei ole kuuleva sitä, vain sydämeni.

Yö on syvä, talo hiljainen, lintujen pesät unen tuudittamat.

Puhu minulle epäröivien kyynelten halki, läpi sopertavien hymyjen, läpi suloisen kainouden ja tuskan, kerro minulle sydämesi salaisuus.

 

[23]

"Tule luoksemme, nuorukainen, kerro meille totuus, miksi on hulluutta silmissäsi?"

"En tiedä, millaisen villin unikin viiniä lien juonut, niin että silmiini on syttynyt tämä mielipuolisuus."

"Oh, häpeä!"

"Hyvä, toiset ovat viisaita, toiset tyhmiä, toiset huolellisia, toiset huolettomia. On silmiä, jotka hymyilevät, ja silmiä, jotka itkevät – ja hulluus on minun silmissäni."

"Nuorukainen, miksi seisot niin hiljaa puun varjossa?"

"Jalkani ovat minun sydämeni taakasta uupuneet, ja minä seison hiljaa siimeksessä."

"Oh, häpeä!"

"Hyvä, toiset käyvät tietään, toiset jäävät paikoilleen, toiset ovat vapaita, toiset vangittuja – ja minun jalkani ovat minun sydämeni taakasta uupuneet."

 

[24]

"Mitä alttiit kätesi minulle antavat, sen otan. En pyydä mitään muuta."

"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä toisella on."

"Jos on joku harhautunut kukka minua varten, tahdon kantaa sitä sydämessäni."

"Mutta jos siinä olisi okaita?"

"Kestäisin ne."

"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä toisella on."

"Jos kerrankin vain kohottaisit armaat silmäsi minun kasvoihini, tekisi se elämäni suloiseksi kuoleman jälkeen."

"Mutta jos niiden katse olisi vain julma?"

"Niin antaisin niiden lävistää sydämeni."

"Kyllä, kyllä, tunnen sinut, kaino kerjäläinen, pyydät kaikkea, mitä toisella on."

 

[25]

Usko rakkauteen, vaikka se tuottaa surujakin! Älä sulje sydäntäsi!"

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."

"Sydän on olemassa, lemmittyni, vain lauluna, kyyneleenä pois annettavaksi."

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."

"Ilo on hauras kuin kastehelmi, kun se nauraa, se kuolee. Mutta suru on luja ja kestävä. Anna suruisan rakkauden herätä silmissäsi!"

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."

"Lotus kukkii auringossa ja kadottaa kaikkensa. Se ei tahtoisi jäädä umpuksi ijäisen talven sumuun."

"Ah, ei, ystäväni, sanasi ovat synkät, en voi niitä ymmärtää."

 

[26]

Puhu minulle, lemmittyni! Kerro minulle sanoin, mitä lauloit.

Yö on synkkä. Tähdet ovat pilviin piiloutuneet. Tuuli huokaa läpi lehvien.

Heitän hapseni hajalleen. Sininen viittani kietoo minut kuin yö. Painan pääsi povelleni; ja siellä suloisessa yksinäisyydessä tahdon kuiskia sinun sydämellesi.. Tahdon sulkea silmäni ja kuunnella. En tahdo katsoa kasvoihisi.

Kun sanasi ovat päättyneet, istumme hiljaa ja äänettöminä. Vain puut kuiskivat pimeydessä.

Yö kalpenee. Päivä koittaa. Me katsomme toistemme silmiin ja käymme eri polkujamme.

Puhu minulle, lemmittyni! Kerro minulle sanoin, mitä lauloit.

 

[27]

Olet iltapilvi, uiva unteni taivahalla. Muovailen ja kirjailen sinut rakkauteni ikävöimisessä. Olet omani, omani, Asuja äärettömien unelmieni.

Jalkasi ovat ruusunpunaiset sydäntoivoni hehkusta; sinä Poimija päivänlaskulaulujeni tähkäin.

Huulesi ovat katkeran suloiset maistuen minun tuskani viiniltä.

Olet omani, omani, Asuja yksinäisten unelmieni!

Intohimoni varjolla olen silmäsi tummentanut, sinä Kävijä syvien katseitteni!

Olen vanginnut ja kiehtonut sinut sävelteni verkolla, lemmittyni.

Olet omani, omani, Asuja kuolemattomien unelmieni.

 

[28]

Sydämeni, metsälintu, on löytänyt taivaansa sinun silmissäsi.

Ne ovat aamun kehto, tähtien kuningaskunta.

Lauluni ovat haihtuneet niiden syvyyteen.

Salli minun vain liidellä sillä taivaalla, sen yksinäisyyden äärettömyydessä.

Salli minun vain halkaista sen pilvet ja levittää siipeni sen auringon autereessa.

 

[29]

Kerro minulle onko tämä kaikki totta, lemmittyni, kerro minulle onko se totta.

Kun nämä silmät välähtäen salamoivat, sydämesi pimeät pilvet vastaavat siihen myrskyllään.

Onko totta, että huuleni ovat suloiset, kuin ensimmäisen itsetietoisen lemmen avoin umppu?

Viipynevätkö vaalentuneen toukokuun muistot vielä jäsenissäni?

Helkkäneekö maa kuin harppu sävelistä, jalkani sitä koskettaessa?

Onko siis totta, että kastehelmet herahtelevat yön silmistä, kun minä näyn, ja huomenrusko iloitsee, kun se ruumiini huolittaa?

Onko totta, onko totta, että lempesi vaelsi yksin läpi aikakausien ja maailmojen minua etsien?

Minut vihdoin löytäen, vuosien ikäväsi sai siis täydellisen rauhan minun sanoissani, minun silmissäni, minun huulissani ja minun hulmuavissa suortuvissani?

Onko siis totta, että Äärettömän salaisuus on kirjoitettu tälle minun pienelle otsalleni?

Kerro minulle, lemmittyni, onko tämä kaikki totta.

 

[30]

Lemmin Sinua, lemmittyni. Suo anteeksi minulle minun rakkauteni.

Kuin lintu, joka eksyy radaltaan, olen joutunut paulaan.

Kun sydämeni sylkähti, kadotti se huntunsa ja tuli alastomaksi. Verhoa se säälillä, armas, ja suo anteeksi rakkauteni.

Ellet voi lempiä minua armas, suo anteeksi minulle minun tuskani.

Älä katso karsaasti minuun etäisyydestäsi.

Tahdon hiipiä takaisin soppeeni ja istua pimeydessä.

Molemmin käsin peitän minä paljaan häpeäni.

Käännä kasvosi pois minusta ja suo anteeksi minulle tuskani.

Jos lemmit minua armas, suo minulle anteeksi minun iloni.

Kun sydämeni on onnenjoella syntynyt, älä hymyile turmiokkaalle antautumiselleni.

Kun istun valta-istuimellani ja hallitsen sinua lempeni hirmuvallalla, kun jumalattaren lailla jaan sinulle suosiotani, niin siedä ylpeyteni, armas, ja suo minulle anteeksi minun iloni.

 

[31]

Älä mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.

Olen valvonut koko yön ja nyt silmäni ovat uniset ja raskaat.

Pelkään kadottavani sinut nukkuessani.

Älä mene pois, lemmittyni. kysymättä lupaani.

Kavahdan ylös ja kohotan käteni sinua koskettaakseni. Kysyn itseltäni:

"Onko se unta?"

Jospa vain voisin vangita sinun jalkasi sydämeni rakkaudella ja pitää ne kiinni povellani!

Äi mene pois, lemmittyni, kysymättä lupaani.

 

[32]

Etten tulisi sinua liian helposti tuntemaan, leikit kanssani.

Naljailet nauruin peittääksesi kyyneleitäsi.

Tunnen, tunnen temppusi.

Et sano koskaan sanaa, jonka tahdot sanoa.

Etten sinua ylistäisi, petät tuhansin tavoin minua.

Että erehtyisin sinua rahvaaseen kuuluvana pitämään, seisot syrjässä.

Tunnen, tunnen temppusi.

Et kulje koskaan tietä, jota sinun olisi kuljettava.

Vaatimuksesi on suurempi kuin muiden, siinä vaitiolosi syy.

Torjut lahjani leikillisellä huolettomuudella.

Tunnen, tunnen temppusi.

Et tahdo koskaan ottaa, mitä sinun olisi ottaminen.

 

[33]

Hän kuiskasi: "Luo auki silmäsi, lemmittyni!"

Nuhtelin ankarasti häntä ja sanoin: "Mene". Mutta hän ei liikkunut paikaltaan.

Hän seisoi edessäni ja piti kiinni molemmista käsistäni. Minä sanoin: "Jätä minut!" Mutta hän ei mennyt.

Hän lähensi kasvonsa liki korvaani. Minä katsoin häneen ja virkoin: "Mikä häpeä!" Mutta hän ei liikkunut paikaltaan.

Hänen huulensa koskettivat minun poskeani. Minä värisin ja sanoin: "Sinä uskallat liikaa!" Mutta hän ei hävennyt.

Hän pisti kukan hiuksiini. Minä sanoin: "Se on tarpeetonta." Mutta hän ei liikkunut paikaltaan.

Hän otti kukkakiehkuran kaulaltani ja meni pois.

Minä itken ja kysyn sydämeltäni: "Miksi hän ei tule takaisin?"