Sivut 113 - 173

[1]

Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minut kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen puiden alla helistellen kahta pientä kultarahaa, jotka aamulla olin löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan. Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään kohtalon eriskummallisuutta, samalla kun kaksi muskettisoturia viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa. Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d‘Astarac, Mosaïde, Zosimoksen papyrus ja kaunis pukuni olleetkin vain unelmia, joista olin heräävä kerran Kuningatar Hanhenjalan paistinvartaan ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.

Joku, joka veti minua hihasta, herätti minut mietteistäni. Ja minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja huppupäähineen väliin.

– Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, – eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan rannan ja La porte de la Conférencen välisellä viertotiellä.

Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle, käyden kuitenkin levollisin askelin, mikä minusta tuntui tässä tapauksessa edullisimmalta. Tultuani rantatielle, minä näin vaunut, joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.

Verhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni näin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa silkkipuvussa, pää huppukauluksen peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät hänen vaaleilla hiuksillaan.

Pysähdyin arkana vaununastimelle.

– Tulkaa sisälle, hän sanoi, – ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa verhot, olkaa hyvä, kenenkään ei pidä nähdä teitä. Näin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin Cours-la-Reinen ohi. Lähetin heti tuon hyväsävyisen munkin kutsumaan teitä; otin hänet palvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja siitä saakka hän on ollut luonani, sillä olkoon asemanne mikä hyvänsä, on hurskaus aina säilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen pöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoillanne huolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut ystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka onnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.

– Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, – nämä vaunut, nämä lakeijat, tämä silkkipuku ...

– Kaikki, sanoi hän, – ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka on rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut rahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään ehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin te, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon Grenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon. Herra Jacques, iloitsen, että näen teidän menestyvän maailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä minun makuukammioni, joka on suoranainen jäijennös neiti Davilliers'n kammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla posliininukeilla koristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen, hän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin väärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!

– Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. – Te olette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja. Sillä teille kai täytyy suoda teidän rahamiehenne.

– Oh, sanoi hän, – teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden. Hänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin hankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin ...

– Ottaisitte kenen?

– Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön. Sillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä. Mutta te ette ole huomannut sitä.

– Päinvastoin, neiti Cathérine, olin hyvinkin herkkä teidän pilkkasanoillenne. Te häpäisitte minua aina sen vuoksi, että minulla ei ollut partaa. Ja te sanoitte minulle usein, että olin hiukan typerä.

– Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te luulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?

– Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin teitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä minä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.

– Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut etusijan tuolle liinapäiselle savoijilaistytölle, joka oli koko kaupunginosan häpeäpilkku.

– Ah, uskokaa minua, Cathérine, ei se suinkaan ollut minun mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi, että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.

– Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?

– Minä näin sen, Cathérine.

– Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?

– Minä näin, Cathérine.

– Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoijilaista marakattia, te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?

– En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan te silloin täytitte kokonaan minun mielikuvitukseni. Ja kun pelkkä teidän kuvanne antoi minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen, joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin teitä rajattomasti.

Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin surumielisellä äänellä:

– Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin teitä vieläkin, ellei tuota inhottavaa munkkia olisi olemassa.

Hän huudahti:

– Mikä epäluulo! Te suututatte minut. Sehän on hulluutta!

– Te ette siis rakasta kapusiineja?

– Hyi!

Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme, meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni haihtuvan hekkumaan.

Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta, posket punertavina, silmät kosteina, huulet puoliavoimina. Tästä päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.

– Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. – Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la Guéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin kärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.

Mutta kun hän näki kasvoistani, miten kiusallisesti hänen sanansa koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:

– Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo puoli yhdeksän hän palaa vanhan vaimonsa luo, joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kun hänellä itsellään ei ole enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla. Hän on hirveän mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo puoli kymmenen. Minä otan teidät vastaan. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!

Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi näin erota minusta. Sitten hän laski sormensa suulleen ja kuiskasi vielä kerran:

– Iltaan saakka siis!

[2]

En tiedä, miten lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä. Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni tien varrella. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.

– Sattuma, hän sanoi, – vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa: minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin teidät täällä. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä asiasta, josta olen jo liian kauan ollut vaiti. Etsikäämme siis, jos suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi. Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta suloisia.

Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka lautta vei meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat pelaamassa kauniina päivinä palloilla ja juomassa tuopin viiniä. Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:

– On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi epäviisasta lisätä heidän mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei ole varustettava aseilla. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta hallitsevat:

Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin, joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppinne ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'n tai Tuileries'n siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkhos Samoslaisen ja pythagoralaisten filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulupoikia varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen kuvan tästä järjestelmästä.

Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava eli kuningas Daavidin vaunut, jotka Mizarin ja hänen kahden kuuluisan toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyran tähtisikermässä. Neitseen Tähkä ja Ariadnen Kruunu hurmaavine helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä ravintonsa tulesta!

Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä lokaa ja hometta. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta! Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.

Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko, että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme, ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin huomattavia ja inhottavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoona kertaa suurempi kuin itse talo!

Minun on täytynyt ensin esittää teille tämä ajatus, että maailmankaikkeus on rakennettu auringoista, ja että kiertotähdet, joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen vieriessä ja muuttuvat loaksi. – Eipäs! vastaan minä teille. Sillä ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja. Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi tunkeutua teidän sydämeenne.

Poikani, nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä on tärkeämpää kuin kaikki Erasmukset, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet, jotka näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia arvoja, jotka kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja palatkaamme heti puheeni todelliseen aiheeseen. Olennot, jotka ovat luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyyden asteen, jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä. Sen sijaan olennot, jotka on luotu tulesta, on varustettu älyllä ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.

Poikani, sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me šakkipelin sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään enemmän kuin meidän ymmärrystämme šakkikuninkaan, tornin tai juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen. Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton aikaansaannos.

Totta puhuen, maailmankaikkeudella ei ole muuta alkujuurta. Kaukana siitä, että se olisi jonkin yhtenäisen tahdon tulos, se on päinvastoin lukuisan henkilölauman ylevien oikkujen yhteissumma, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden, sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset. Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja. Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka koskevat meitä lähemmin. Nyt, poikani, tulee teidän heristää korvianne.

Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet, nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä valonhohteet, nämä siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, välkkyvät saaret, jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita, joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesia kaikilla hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö, jota hän aina kuljetti mukanaan, toiset, että se oli automaatti, jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla, jonka hän teki Hollannin vesillä, hän otti sen mukaan laivaansa, kallisarvoisesta puusta tehtyyn ja sisäpuolelta välkkyvällä silkillä verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus, millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota, joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut ja että sille oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää palaamatta.

Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta, että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita. Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään, jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla, harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti rikottavia, vaikka niitä ei ole merkitty likaiseen luetteloon halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat. Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.

– Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, – tuo kohtalo pelästyttää minua, ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen kapteenin, joka heitti mereen hra Descartes'in hyvän ystävättären. En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kadottavani sieluni heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo avioliitot luonnonvaraisia eivätkä myöskään jumalallisen lain mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.

– Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, – on erinomainen kääntäjä kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä. Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin, poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen, ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi. Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei? Tunnetaanko kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa mitään, mikä ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi hänen ruumiinsa lukemattomia asentoja. Mistä tulisivat, kysyn teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät taistelevan häntä vastaan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.

Vain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä eron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme hetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme myöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja. Olisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni minä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä, jonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden taipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme, sanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman tunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi tuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä, ominaisuuden vuoksi, joka sille on yhteistä hyveen kanssa.

Poikani, olen tehnyt tämän poikkeuksen aiheestani osoittaakseni teille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat. Loukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin epäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä voi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot, kaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat päinvastoin sen säätäniiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti sen teille selkeästi todistava.

Hän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti nenäänsä hyppysellisen siitä.

Yö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään, joiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot lensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina kohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili alas taivaalta, että näytti kuin tähtien valo olisi ollut maidolla sekoitettu.

Hra d'Astarac jatkoi jälleen:

– Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät suuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja järjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden taholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät. Tutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat tehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston, älyttömyyksien aarreaitan, vaiheiden kammion, typeryyksien kokoelman, oppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen tyhmyyden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se alkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.

Minun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen alkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan, että tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten kielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois varsinaisesta aiheestamme. Tietäkää siis ensiksi, poikani, että raamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut juuri siinä, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on vain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus mielessänne koko seuraavan esitykseni aikana.

Kun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon muita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai paljoutta ilmaisevat mainesanat, oli – minä en tahdo sanoa luonut maailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, vaan järjestänyt pienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli avaruus niiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut luonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden, vanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa ei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta muovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me olemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin työ on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.

Mutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä tuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa, ei tulesta, joka yksin voi synnyttää elämän mestariteoksia, vaan loasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään savenvalajan ennätyksiä. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän olisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi hetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi sen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on täynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden, joka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin. Koskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla inholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja todellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus, jonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat meille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle onnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan hyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja välinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Nooakin ajoista meidän päiviimme asti vain kehittynyt suuremmaksi ja on nykyään huipussaan. Mutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajakantoisten asioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa. Kun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden aurinkojen lasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta toiseen.

Palatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut. He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kanssa. Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä päällä ja katselivat heitä myötätunnon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin, joita me nyt voimme nimittää niiden oikeilla nimillä keijuiksi ja salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia, he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut antaa siipiä heille. Mutta yhtymällä keijuihin ja salamantereihin, jotka ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi kunnes heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja tulen pojat ja tyttäret."

Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa. Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus siitä, että hän oli geometrikkojen ruhtinas ja onnistunut korvaamaan aineen karkeuden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan, että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin heidän temppeliensä koko ihanuus.

Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille, joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä, että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella, tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin. Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan ikinuorekkaina.

Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän. Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kanssa seurustelleet.

Juuri sen oli demiurgi kieltänyt heiltä mitä nimenomaisimmin. Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia, kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla lähestymästä toisiaan. Näin on ymmärrettävä tuo Eevan sana: "Sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi". Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja, ja Eevan rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla." Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen, jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.

Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille, että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä syntyvät, tulevat tylsiksi ja onnettomiksi.

– Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, – voiko siis syntyä lapsia myös muulla tapaa?

– Onnellista kyllä, vastasi hän, – syntyy lukuisasti lapsia ihmisten ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä. Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten syntyi Pythagoras, jolle salamanteri, hänen äitinsä, oli antanut kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenes Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrios, keisari Julianus, tulenpalveluksen palauttaja, samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen so. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Akvinolainen, Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.

Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat, ryhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi kyllin rakastettava huoliakseen minusta. Hän vakuutti minulle, että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä, vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei tulisi olemaan muuta kuin valinnan pula. Ja minä kysyin filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden olentojen kanssa.

– Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. – Riittää vain pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi tällä kertaa.

Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi yön pimeyteen.

[3]

Tämä pitkä keskustelu jätti minuun sekavan unen vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua halutti suuresti nähdä hänet, vaikka en ollut syönyt mitään illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeutuneet kyllin syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden, ennen kuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valaan, jotka eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Pelkäsin, että Cathérine niin myöhäisenä yönhetkenä olisi jo väsynyt odottamaan minua. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla, jossa kuulin huutoja ja aseiden kalsketta. Meteli tuli talosta, jonka Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:

– Apuun, Jeesus! Minut murhataan! ... Kiinni kapusiiniin! Lyökää! Pistäkää häntä! – Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija! Kiinni! Kiinni! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!

Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.

Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle, samalla kun kolme pitkää lakeijanroikaletta, asestettuina kuin sveitsiläiset, ajoi häntä takaa aivan läheltä ja pisteli häntä peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja liikkein, kuten tehdään koirille.

– Uskii! Uskii! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!

– Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle minua, – teissä ei ole ollenkaan sääliä.

– Hyvä herra, sanoi hän minulle, – näkee kyllä, että tämä kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi poltettava!

Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan, väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla äänellä, joka raateli sydäntäni:

– Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!

Lakeijanhirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli täytynyt lakata ajasta yövartijan takia, joka oli ilmestynyt heidän tielleen. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.

– Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. – Mutta minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.

– Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole kutsunut minua muun vuoksi kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.

– Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, – teillä olisi, jos te olisitte tahtonut.

– Mutta, sanoin vielä hänelle, – te näytätte olevan Pariisin suosituin nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.

– En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.

– Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.

– Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota on mahdoton saada järkiinsä.

Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.

– Taivas! huusi hän, – kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!

– Kuka se on? Hra d'Anquetil?

– Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se voisi olla?

– Aivan niin, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu. Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.

– Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.

– Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne, joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.

– Herra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne paistintuvalta.

– Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen tyytyväinen saadessanne henkäistä sen lieden hajua.

– Hyi! Mikä halpa mies! Mikä lättäjalka! Hän loukkaa naista! Kun hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon, nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.

[4]

Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun jälkeen. Hänen kuvansa ioisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photios, Olympiodoros, Fabrii'iis, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkutteiivat minut laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.

– Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä päivänä minulle, – eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiosi siihen, poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat perustella luonnollista siveyttä, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa parranpärinää. Siveyden perustaa ei ole etsittävä luonnosta, joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin hyvästäkin. Siveyden perustus on etsittävä Jumalan sanasta, josta ei ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnostaan, mikä on hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopii. Sitä paitsi on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsaasti toinen puoli sellaisia, jotka ovat syntyneet pelkästään ennakkoluuloista. Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, joka voidaan välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja pöllöpäitä varten.

Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat vanhentumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen todellisten eivätkä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme vaivaisia syntisiä.

Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä on suhteessa rikoksen määrään, piilee juuri suurimmissa syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani riittänevät jo todistamaan sinulle, että pyhyyden ensimmäisiä aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainesta, ei ole tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksissa. Jacques Paistinkääntäjä, jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan jumalallista oikeutta. Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin, voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla sanoilla:

– Jacobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan. Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja. joita suurimmat pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette elää Saint-Benoît-le-Bétournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien pyhimysten pyhimys lepää loistossaan. Nimitätkö sinä siveelliseksi turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuun ottamatta sielun kadotusta ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaiken tulee järjestyä ja ohjautua jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä, että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmin moitittavat, voivat johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enää sovittaa inhimillistä oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan. Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit lukea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen, joita Zosimos käyttää. Zosimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä, tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä tyrmistytti, kuten Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea esitystapa. Manilius – toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana mielipidettäni – kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.

Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi, kun varjo kohosi hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin, tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin varjo.

Joko hän ei ollenkaan kuullut noita sanoja tai sitten hän halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

– Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni. Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.

Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli ottanut vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä, jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipallo oli asetettu pöydälle. Hra d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä, pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas jalokivistä ja amuleteista, ja sanoi:

– Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että te meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella yhä epäilisitte keijujen ja salamanterien olemassaoloa, joka on yhtä todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän. Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan muuttumattoman nuorina. Eräät heistä ovat nähneet Nooakin, Meneen ja Pythagoraan. Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty, että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi hairahduttaa harkitsevaa mieltä. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville. Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon. Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla uskon voivani kerran pidentää huomattavasti ihmiselämää ja saada sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en ole koskaan imarrellut itseäni voivani pidentää sitä rajattomiin. Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan. Torjukaa siis, poikani, turhana taruna ajatus siitä kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta, että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät ottamaan heitä vastaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin tulitte nämä pyhän salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan pidättyväisyydestänne.

Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:

– Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.

Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipallon päälle, joka täytti puolet pöytää.

– Tämä pallo, hän sanoi, – on täynnä aurinkopölyä, joka on niin puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten karkeille aistimille. Siten, poikani, kaikkeuden kauneimmat osat ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin tiedemies, joka on varustettu sopivilla kojeilla saadakseen ne näkyviksi. Näin jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman näköalan kuin kauneimmatkaan maalliset maisemat.

Tietäkää siis, että tämä pallo sisältää aurinkopölyä, joka erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen. Tämän liekehtimisen vaikutus on pian näkyvä. Ja sen seurauksena on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme. Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pallon suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin hulmahtaa, huomaatte tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja, jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät ajattelemaan naista, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne paistintuvassa, ilmestyy teille ensimmäisenä, sillä hän on teille suosiollinen, ja minä kehotan teitä mitä pikimmin tyydyttämään hänen halunsa. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä. Te näette pian kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.

Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon lasipallon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin pyörryttävä hönkä leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka niitä hengittää, ja saavat hänet uneksimaan salamantereista. En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulevani onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt tekevät ihmisen hulluksi. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä. Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin mahdottomuuksiin, vaan vetoat aina järkeesi kaikessa, paitsi meidän pyhän uskontomme asioissa. Jätä pallot ja aurinkopöly ynnä kaikki muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"

Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä, pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle? Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitä paitsi minä olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen. Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan: "Miksei?" Tuo "miksei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni salaperäisen pallon edessä. Tuo "miksei" taivutti minut herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan eriskummallisia tuotteita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin, mitä äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin "miksei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin tuossa aurinkopölyssä voisi erottaa ilmanhengettäriä. Mutta niin pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti aikovan asettua sinne ja sijoittua mukavasti, silloin huomasin sen mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Ajatukset, kun ne saavat kotiutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat ajatukset voivat olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo, josta edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kysyin itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä pusersin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli nyt auki.

Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään. Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! Ei mitään. Ei edes epämääräisintä ja himmeintä näkyä, ei hajanaisinta mielikuvaa! Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä- ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät, vasta paremmin sulkevani sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa, mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun salamanterinaisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista, että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja "miksei"?

Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta käynyt unteloksi ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut. Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.

Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa silkkipuvussa, joka oli somistettu pitseillä, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä, jonkin verran tanakkana hekumallisessa täydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen osa ruskeata ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä.

Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja syöksyin häntä kohden.

– Anteeksi, hän sanoi, – minä etsin hra d'Astaracia.

Minä sanoin hänelle:

– Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini. Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.

Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat löytää paljasta ihoa hänessä.

Hän irroittihe ja sanoi:

– Te olette hullu.

– Tietenkin olen, vastasin minä hänelle. – Kuka ei olisi minun sijassani?

Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa.

– Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, – on minun poistuttava.

– Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.

Hän kysyi minulta:

– Tiedättekö, saapuuko hän pian?

– Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut yksin salamanterien kanssa. En tahdo heistä muuta kuin yhden, ja se olette te!

Otin hänet syliini, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen mukanaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni. Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha puolustelu vain kiihotti halujani. Minä painoin hänet taapäin, minä pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani, miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat minua lähemmä häntä.

Sitten erottuamme tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja järjesteli ääneti hameitaan.

– Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. – Mikä teidän nimenne on?

En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä koskaan oikein uskonutkaan.

– Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.

– Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!

– Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi ...

– Mitä hän tekisi?

– Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta kristittyjä.

– Ja te?

– Oh, minä en rakasta juutalaisia.

– Jahel, rakastatteko te vähän minua?

– Mutta, hyvä herra, sen jälkeen mitä me juuri olemme sanoneet toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.

– Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle tiedustaa lähemmin teidän tunteitanne.

– Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette! Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te olisi miellyttänyt minua. Nähdessäni teidät äsken nukkuyana tuossa nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän heräämistänne ja lopun te tiedätte.

Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.

– Tällä kertaa, sanoi hän minulle, – tulee teidän olla vähemmän kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kylliksi tiedä. Mutta heitä voi kehittää.

Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel minulle:

– Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.

– Jahel, vastasin minä hänelle, – minulla ei ole kampaa. Minä odotin salamanteria. Minä jumaloin teitä.

– Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette tunne Mosaïdea.

– Mitä! Jahel! Onko hän siis niin pelättävä sadankolmenkymmenen vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta eräässä pyramidissa?

– Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha siitä saakka kun muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn, yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut mukanaan. Siitä saakka hän on rakastanut minua äidin hellyydellä. Hän puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapselle loruillaan ja hän itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.

– Te asutte hänen luonaan?

– Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.

– Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?

– Minua todellakin vartioidaan kovin enkä voi mielin määrin mennä kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys rajoittaa vapauttani. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, hän tulee tappamaan teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä säikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?

– Ah, en, vastasin minä, – isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollisuutta. Hän on liikemies.

– Onko hän edes urakkamies? Onko hänellä jokin julkinen rahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä teidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö herra d'Astarac tule pian tänne?

Tuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani. Minä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan Jahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia sydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar. Saadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneitä, oliko hänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.

– En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, josta heijastui viaton hämmästys. – Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja voisi luulla hänen hulluutensa tarttuneen teihinkin, ellen olisi äsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa vastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää ketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua hänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.

Iloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin hänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänen mustat sukkansa, jotka oli polven yläpuolelta kiinnitetty timanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni jälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän kiihotti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä huomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä aloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen vielä tälläkin kartaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen, jonka hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan tyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:

– Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin? Tunnustan tulleeni pyytämään häneltä enoni eläkettä, josta hän on velkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuon summan.

Minä vedin anteeksi pyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani, ja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se oli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän anteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti, joka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa palkkani minulle.

Kysyin neiti Jahelilta, oliko minulla onni nähdä jälleen hänet.

– Teillä on se onni, hän vastasi.

Ja me sovimme, että hän tulisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain voisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.

– Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, – että minun oveni on neljäs oikealla käytävässä ja että viides on apotti Coignardin, kunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain ullakoille, missä nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja asuu monta sataa rottaa.

Hän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän raapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.

– Muuten, lisäsi hän vielä, – tuo teidän apotti Coignardinne näyttää minusta varsin kunnon mieheltä. Luulen, että meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta sinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän näytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä todisti mielestäni nerokkuutta ja kyvykkäisyyttä. Sen kantajan täytyy olla kekseliäs mies, ja minä tahdon tutustua häneen. On aina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan ainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyden liian vapailla sanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja hänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes mielessään kuvitella.

– Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, – hra apotti Coignard on erittäin oppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän tuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun pidätte häntä henkevänä. Minä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle, ettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä vahtituvassa?

– Kyllä, hän sanoi, – enkä tahdo salata, että erikoisesti panin merkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.

Hra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia salamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi minut hiukan hämille. Vastasin, että kohtaus oli ylittänyt toiveeni, mutta että minä muuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on sopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.

– Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, – ei ole ollenkaan niin tarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit eivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he eivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka minua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun poissa ollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa kiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen havaita todeksi tutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat latvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut, poikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät jälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä virkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen käytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zosimos Panopolilaista.

Minä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän selitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri mies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin kanssa. Tunsin tunnonvaivaa pettäessäni häntä, mutta minun oli pakko, ja sitä paitsi hän itse petti itseään niin hyvin, ettei ollut paljon lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis rauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten elämäni onnellisinta päivää.

[5]

Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani. Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin tuievansa pian takaisin sekä nimitti minua kullakseen, sydänkävykseen ja hamesankarikseen.

Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon, istui kunnon mestarini siellä jo Zosimos-rullansa edessä, kynä toisessa, suurennuslasi toisessa kädessä, opin ja tietämisen ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.

– Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, – tämän työn pääasiallinen vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa toisiinsa, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat aiheuttaa erehdyksiä. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen, me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme, tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt naurettavia pukkeja siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani on koko aamun hämmentänyt eräs näky, jonka näin viime yönä ja jonka heti kerron sinulle:

Herättyäni aamun koitteessa minut valtasi halu mennä juomaan siemaus tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu Nooakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä, hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennen kuin kukko oli kiekunut toisen kerran. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari eli Keefas olisi tuona yönä tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista, hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan! Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi häpeäksi kantaa Tiberian järven karkea kalastaja, joka typerän pelkuruutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien kyökkipiikojen pilkan esineeksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maavoudin rouvan kamarineiti: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit, ja hänellä on valta sitoa ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani, ennen kuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani sitten jälleen ylös portaita kohtasin kolmannen ja neljännen kerroksen välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin häntä takaa, sain hänet kiinni, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja syleilin häntä, äkiilisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana. Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis tyttö ja muistutti maavoudin rouvan kamarineitiä, vaikka hänen silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski korvaani: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!" Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle, olisi vielä yhtä elävänä minun huulillani!

– Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. – Soiko hän suukon teille?

– Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, – että sinä olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin, että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien: "Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa olisivat liikuttaneet raakalaistakin. Minä en ole epäinhimillinen. Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.

Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki tuskallisen mielenliikutuksen, jota hän luuli hämmästykseksi.

– Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, – mitä minulla vielä on kerrottavana, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin alas portaita hänen jäljessään, näin hänen menevän eteisen läpi, pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta, sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa. Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi mennä kauas paitasillaan ja yömyssyssä. Hän poikkesi mandragora-polulle. Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista, vieläkin keskiaikaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut lehvien alta, juuri samalla hetkellä kun tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea, pujahti paviljonkiin. Ja nyt näytti siltä kuin minä olisin ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain mainittua yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota vanhuus ei näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä, kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne eräistä äänteistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuon immen, joka luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua, sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen lempeä osakseni. Ah, minun täytyisi tulla vähintään piispaksi, jos minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja meidän on hylättävä se, mikä hylkää meidät. Mosaïde käsitteli siis tikariaan ja päästeli kurkustaan käheitä ääniä, jotka vuorottelivat kimeiden räkytysten kanssa, niin että minä tulin häväistyksi ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa, valmistauduin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin hyökkäyskin oli ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä. Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni, sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään ja rikosta rankaisemaan. Joka tapauksessa minä maalasin hänen eteensä kauhistavia tauluja hänen pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.

– Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, – onko Mosaïde, jolla on niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt rippileipiä?

– Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, – enkä voi tietää sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan juutalaisista ynnä heidän inhottavista uskonnollisista menoistaan. Nürnbergin vanhassa kronikassa on kuva, joka esittää juutalaisia paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja. Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen kautta vilpittömästi uskovansa transsubstantiaatio-opin totuuteen. Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.

– Ah, herra apotti! sanoin minä, – te olisitte voinut tyytyä nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.

– Mitä! huudahti kunnon mestarini, – onko Mosaïde tappanut kristityn? Paistinkääntäjä, hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä kohtasin hänet portaissa. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta, joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä epäile, tämä kurja Mordokai on sellaisen Esterin eno, jonka ei suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kelvatakseen kuninkaan vuoteeseen. Tuo vanha kultaatekevä korppi ei ole moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä, Paistinkääntäjä?

Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.

   [Sivut 174 - 241]