Sivut 174 - 241

[1]

Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi minulle:

– Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät, on viheliäinen. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella parantamaan tämän suuren epäkohdan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan. Myös liiallinen tottumus on tehnyt sen minulle vastenmieliseksi. Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omistamaan rikkauksia, ilman että ne omistavat minut, mikä onkin ylevin aste, mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä näet minun nyt ajattelevan, paistinkääntäjä.

Sillä aikaa kun kunnon mestarini puhui näin jalon hienosti, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessä. Hän huomasi samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta silloin pisti esiin käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle korvapuustin, josta hän hämmästyi niin, että päästi vesikannun kädestään. Se putosi ja oli vähällä sattua kunnon mestarini päähän. Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi hänen sijaansa ikkunaan, kumartui kaiteen yli ja huusi minulle:

– Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi sietää, että rakastajattareni heittää suukkosia tuolle haisevalle sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi. Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen nähneeni teidät. Suokaa minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä minä tahdo häntä enää elämässäni nähdä.

Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään pudisteltuaan hän sanoi minulle:

– Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin herttaista pyyntöä.

Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän. He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria oli valmiina kahden hopeisen kandelaaberin valaisemalla pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan linnunpaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää korviamme.

– Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil. – Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen teljennyt hänet.

– Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä. – Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat kuuluisat vain Pienen Bakkoksen huvimajassa? Sehän on aivan viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on keskiaikainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja jalosyntyisessä sydämessä.

– Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, – mistä te päätätte, että minä olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en siedä naisen tekevän pilaa minusta.

– Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini. – Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät, varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto, jonka mielityö on koristaa heitä, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.

Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului, aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta äänekkäämmillä valituksilla.

– Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, – hän makaa siellä mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin paljon rehkimme ja teemme niin paljon tyhmyyksiä! Cathérine, tule illalliselle!

Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:

– Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!

Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen vuodetta ja päänalaista.

Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla äänellä kiroten voimallisesti:

– Nouse, portto!

Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin ilme.

Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän alta.

– Hyvät herrat, sanoi isäntämme, – suokaa anteeksi hetkellinen kiivauteni, jota en valita, koska sen ansiosta olen saanut kunnian nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka kun yllätin hänet kapusiininsa seurassa.

– Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla, – sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra Jacques on minun ainoa mielitiettyni.

– Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.

– Aivan varmaan, vastasin minä. – Näkyy, että hän ei rakasta muita kuin teitä.

– En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, – mutta tuo lintu on todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.

– Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.

Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:

– Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.

Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:

– Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän viininne on suurenmoista.

– Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil. – Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.

– Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. – Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut ennakkoluulojen yläpuolelle.

– Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti, vastasi hra d'Anquetil. – Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen, mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyisen miehen on pakko noudattaa itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet huolehtimasta pikkuseikoista. Minä olen palvellut hra de Villarsin johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla lienee siis kotiuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai vieläpä heidän rakastajattarensa.

– Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, – ja te tunnutte pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.

– Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, – niitä omantunnon epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat vain pidättämään pelkureita ja hillitsemään onnen lapsipuolia.

– Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.

– Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.

– Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. – Siten kuin ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään, hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä, ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta, jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta, sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.

– Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, – minä en usko Jumalaan.

– Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, – minun täytyy nuhdella teitä, jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme totuuksiin.

Hra d'Anguetil huudahti:

– Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan messussa. Pappien saamat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita, siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de Choisyn naisenpuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole, luojan kiitos!

– Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu niin, huusi Cathérine. – Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin tämä lintupuras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä, että kun viime vuonna eräänä päivänä, kun olin suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.

– Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, – tuo tyhmyri sekoittaa Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkaantua.

– Jalo herra, lausui kunnon mestarini, – on äärettömän paljon parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän tavallanne karkottaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat, ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta, vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien teoksista otetuilla todistuksilla? Antaisinko teidän kuulla mitä Jumala puhui patriarkoille ja profeetoille: Sic Iocutus est Abraham et semini ejus in saecula?¹⁾ Vyöryttäisinkö teidän silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään nimittäin, että voisin häväistä ne tässä taistelussa, joka ei ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään, että meidän ei pidä antautua mielenylentämisyrityksiin, jotka voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty pyhäkköjen portailla. Mutta tekemättä väkivaltaa sieluni siveelliselle kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää. Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille, että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myönnätte, että jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.

– Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan ja hyväillen pohjettaan, joka oli todellakin sirotekoinen.

– Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. – Väittäessänne, että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte ajatuksen ajatukseen, järjestätte syyt ja ilmoitatte itsenne kautta kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn alkulähteen, joka on Jumala. Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että kaikkein kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen asettanut?

– Apotti, sanoi hra d'Anquetil, – te olette lystikäs viisastelija. Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kun tiedemiehet ovat kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.

– Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, – minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi olla totta, mitä hra d'Astarac sanoo – joka muuten on hullu – että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä. Mahdollisesti tähtienselittäjä Kopernikus ei aivan nähnyt unia opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste. Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näemme nykyään pienen hra de Fontenellen kannattavan samoja ajatuksia. Mutta nuo ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan sekoittamaan heikkoja sieluja. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkeissä, riittää todistamaan, että Jumala siinä ilmoittaa itsensä. Jos viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra, tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta, parempi kuin Pyhän Anselmuksen, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se tapahtui Séez'ssä, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin siellä herra piispan kirjaston hoitajana, ja kirjaston ikkunat olivat pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka. Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen sotkuinen tukkansa, hänen laiha povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli. Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen ensi yöksi ullakolle, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden perijätär hän oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi maan, otin tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies, kyökkipiika, tikapuut, heinäkasa! Mikä johdonmukaisuus, mikä järjestys! Mikä edeltä määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta! Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.

– Apotti, sanoi Cathérine, – teidän juttunne on siinä suhteessa huono, ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt on tehtävä?

– Kyllä, virkkoi tämä, – käytävä käsiksi l'hombreen, jota pelataan kolmeen pekkaan.

– Jos niin tahdot, vastasi tyttö. – Mutta pyydän sinua, ystäväni, tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.

Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti Coignard pelasivat vakavina pikettiä.

Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaaiaksi ja Transsylvanian ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi pöydälle, niin että se lainehti.

– Jalo herra, sanoi apotti, – teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan uusi pullo, sillä meillä on mahtava jano.

– Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, – mutta tietäkää, apotti, että hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia. Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että teitä pidettäisiin seikkailijana?

– On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, – että kortti- tai noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden. Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä. Minä en sano tätä sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa, että asia olisi toisin, minä vetoaisin Genèven autuaan piispan esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta. Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja siitä näkyy, miten pitkälle suuret sotapäälliköt ovat viekkauden kehittäneet.

– Apotti, lausui hra d'Anquetil, – minä en ole lukenut tuota kirjaa enkä aio eläessäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti selittää sen teille tarkasti. Voin aivan hyvin uskoa teille sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te, pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka juuri riisuutuu.

– Niin, sanoi Cathérine, – minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.

– No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, – sodan salaisuus on yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.

– Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, – ja Galliassa oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää, joka on minun oppilaani.

– Apotti, vastasi hra d'Anquetil, – kunnia vaatii sitä.

– Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, – näin on parempi.

– Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, – Jacques Paistinkääntäjä on sangen tarpeellinen minulle erästä Zosimos Panopolilaisen käännöstä varten, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille, jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennen kuin tuo suuri työ on saatettu loppuun.

– Minä annan palttua teidän Zosimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil. – Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.

Ja hän lauloi:

Prinssi, jälkeen äidinmaidon,
tuta tahtoi ratsastaidon,
sai sen naisen satulalla,
heipparulla, heipparalla.

– Mikä tuo Zosimos on miehiään?

– Jalo herra, vastasi apotti, – Zosimos Panopolilainen oli oppinut helleeni, joka eli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella vuosisadalla ja kirjoitti alkemistisia teoksia.

– Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. – Ja miksi te käännätte häntä?

Tuopa oli naisen tuuma:
Taon, kun on rauta kuuma,
onpas onni jollakulla,
heipparalla, heipparulla.

– Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, – minä myönnän, että tuosta työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule muuttamaan maailman menoa. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa varten ...

Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulamalla kimeällä äänellä:

Prinssin lemmen lunnahaksi
mieheni teen herttuaksi,
kirjuri nyt vain on mulla,
heipparalla, heipparulla.

– ... minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, – sitä tiedon aarteistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas. Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus ...

Cathérine jatkoi:

Saattaa siitä juorut juosta,
lentää pilkkalaulut tuosta,
vaan ei huolta viisahalla,
heipparulla, heipparalla.

Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:

– ... on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen ominaisuuksista.

Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kun Cathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:

Miekan taikka huotran miesi,
sama, kunhan tiensä tiesi,
tiensä herttuaksi tulla,
heipparalla, heipparulla.

– Apotti, sanoi hra d'Anquetil, – tehän ette juo mitään ja kaiken päälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin Italiassa erään prikaatin komentajan alaisena, joka käänsi Polybiosta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zosimosta?

– Jos tahdotte tietää koko totuuden, virkkoi kunnon mestarini, – niin se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.

– Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. – Mutta miten voi hra Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani, olla teille siinä työssä avuksi?

– Kreikan kielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, – jonka minä olen hänelle opettanut.

– Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. – Te taidatte kreikkaa! Te ette siis ole aatelismies?

– Jalo herra, vastasin minä, – isäni on pariisilaisten paistinkokkien ammattikunnan lipunkantaja.

– Minun on siis mahdotonta tappaa teitä, hän vastasi. – Suvaitkaa suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti.

Sillä välin hra apotti Coignard joi pullon tyhjiin, ja Cathérine, nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:

– Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.

Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat minut mitä suurimpaan sisälliseen hämmennykseen. Aivan sekapäiseksi teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei herättänyt sen enempää huomiota tällä hilpeällä illallisella, jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.

Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten pullon kaulan ja täytti lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinikauluksen väliin, ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli itseään kouristuksentapaisesti.

Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöritien kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattoniiksi.

Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini, joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä juhlallisuudella:

– Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen lyönnin kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehottaa meitä tekemään parannus ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme saamaan suurimman hyödyn.

– Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. – Mutta tuolla voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.

Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.

– Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. – Jeesus, he tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil, että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkotettu kapusiini.

– Nauta! vastasi d'Anquetil. – Tuo kirottu munkkikonna voi uskotella hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.

– Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.

– Puh! puhalsi d'Anquetil. – Me pehmitämme heidät.

Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan. Koko talo tärisi raivostuneista iskuista. Hra d'Anquetil, jonka sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:

– Minä otan selvän vihollisesta!

Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen kohtikurkkua.

– Oh! oh! oh! huusi hän, – tiedättekö kuka siellä kolkuttaa? Se on hra de la Guéritaude, peruukki päässä, kahden pitkän, soihtuniekan lakeijan kanssa.

– Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. – Hän nukkuu tällä hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.

– Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, – ja hyvin hänen näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.

– Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine.

– Onko se todellakin hra de la Guéritaude?

– Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.

– Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. – Naiset ovat vasta onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy? Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?

– Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. – Mutta kuinka kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piiottaa tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen kauneuttaan?

– Se on totta, sanoi Cathérine, – se aasi on kastellut minun paitani ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.

– Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. – Minä menen itse pyytämään hra de la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.

Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki päässä, soihtua kantava lakeija kummallakin puolella. Hra d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:

– Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo herra. Te tapaatte täällä herttaisia ja harvinaisia henkilöitä: erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.

Ja hän teki syvän kumarruksen.

Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa, ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.

– Nuori mies, hän lausui jäätävän vihaisena hra d'Anquetilille, – minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne. Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman, josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei tule kieltämään minulta mitään. Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minuun nähden juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta johdattaa häntä hyveen tielle, ja minä tahdon sanoa hänestä pari sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin lähettämään hänet sairashuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun oikeuteni on astua sisälle siihen.

Sitten hän kääntyi lakeijoihinsa päin, osoitti sauvansa päällä kunnon mestariani ja minua sekä sanoi:

– Heittäkää ulos nuo humalaiset!

Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat hänet hioneet niinkuin meri, kun se rannan kiviä nousu- ja laskuvedessä pyöritellen sileiksi tahkoaa. Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän auttoi häntä siinä syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaikki viisauden käskyt.

– Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa nuijana päänsä päällä. – Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä, minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.

Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.

– Laahatkaa ulos tuo viinisäkki, huusi heille hra de la Guéritaude. – Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet tuohon katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin hänet ulos, ellen pelkäisi liata vaatteitani.

Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.

– Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla kirkkojen holveissa kaikumaan. – Häpeällinen keinottelija, raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun omaisuuttasi, niin kirjoita tämän portin päälle evankeliumin sana: Aceldama, joka merkitsee: Veren hinta. Silloin me, syvään kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies, kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi, kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tähän kynnykseen, kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan verellä, Aceldama, Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle, poroporvari!

Hra de la Guéritaude, joka ei eläessään ollut kuullut mokomaa puhetta ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa, kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin pituuttaan katukäytävälle ja huusi: Hän on murhannut minut! Ja uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan isäntänsä päälle.

Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan. Mutta kunnon mestarini ei ollut enää siellä: hän oli jo pujahtanut pakoon. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon kovaosaisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla, kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kun hra d'Anquetil ja minä juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää tässä uhkaavassa vaarassa.

– Apotti, sanoi hra d'Anquetil, – ojentakaa kätenne minulle: te olette urhoollinen mies.

– Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, – tehneeni jonkun miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä olisin paremmin luotu opettamaan kaunotieteitä jonkin kollegion oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.

– Oh! virkkoi hra d'Anquetil, – se ei ole pahinta teidän jutussanne. Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion veronvuokraajan.

– Onko se aivan totta? kysyi apotti.

– Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon toisen lakeijakonnan suoleen.

– Näin ollen, sanoi apotti, – on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi Jumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekovelvolliset, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään. Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.

– Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. – Tuo lurjus, joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!

– Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, – että teille anteeksi annettaisiin.

Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti vesisuihkunsa kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja juomaan, sillä meidän kurkkujamme kuivi.

– Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. – Ja kuinka minä olen siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani? Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.

– Ja Cathérine? kysyin minä. – Kuinka hänen on käynyt tässä hirveässä seikkailussa?

– Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, – hän puhalteli juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen hänet henkiin. Mutta hän saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän on säälimätön. Hän lähettää tuon tytön sairaalaan tai ehkä Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän on kaunis tyttö. Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassahtanut. Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.

– Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. – Te olette löytävä toisen, joka ei eroa edellisestä, ainakaan ei missään oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttää, että se, mitä te naiseta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.

– Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, – minä vaarassa joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne Paistinkäänrtäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.

– Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. Meidän tulee ajatella turvallisuuttamme. Kenties käy välttämättömäksi jättää Pariisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zosimos Panopolilaisen alkemistisia teoksia.

– Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, – minulla on eräs ystävä, joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se osoittautuu tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä silmä ei näe muuta kuin poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä. Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava kyytikärryt tai, vielä parempi, berliiniläiset.

– Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, – Punaisen Hevosen ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä hevosia ja kaikenkaltaisia ajopelejä. Minä tunsin sen isännän ollessani rouva de Saint-Ernestin kirjurina. Hän oli altis auttamaan ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä rahaa?

– Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. – Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hin. Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää, kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti Bergères'in torille.

– Jalo herra, sanoi apotti, – tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana Bergères'in torilta.

Hra d'Anquetilla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan saadaksemme sieltä berliiniläiset saattamaan meitä Lyoniin.

– Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti kunnon mestarini, – että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden kalloon ja toinen mennyt rikki paetessani. Meidän on valitettava niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa, säilynyt eheänä. Kas tässä!

Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.

– Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. – Teillä on viiniä. Minulla on kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.

– Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. – Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kun lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se saa säännöllisen ja uuden merkityksen joka kerta kun on sekoittanut sen lehdet. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteille tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää yhdistelmää ja niin omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten, luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on mainioin kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien keksiminen täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään tekstiä, joka oikeuttaisi minut nimenomaan niin sanomaan. Mutta nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen, jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva esittää vertauskuvallisesti kaunista Agnès Sorelia ja että patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Dulys, myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat Pyhän Katariinan ja Pyhän Margaretan ilmestyneen hänelle. Varmaan ei Jumala lähettänyt heitä hänen luokseen, sillä ei ole olemassa ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä, joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katariina ovat samojen bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at mielikuvittelut ovat tärvelleet koko marttyyrien historian. On naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut tämän Jeanne Dulys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut olemassa. Vanhat kronikoitsijat eivät kuitenkaan kavahda esittää sellaista. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän neitseen luo vaalean Isolden, Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole ollenkaan tarumaisempi kuin tuon neitsyt Katariinan ja neitsyt Margaretan. Hra de Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten, kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta, Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minun joskus sallitaan vetäytyä jonkin kauniin, runsaalla kirjastolla varustetun luostarin rauhaan, minä pyhitän tuolle tehtävälle elämäni jäljellä olevet hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka sopii minun iälleni ja säädylleni.

Sillä aikaa kun hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle, löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti pelaamasta pikettiä.

– Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. – Tässä ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka minun juuri nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että se olisi minulla aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra, minun asemassani olevalle miehelle joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota pelkkä hengellisen tuomarin ajatuskin kauhistuttaa.

Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että koko hänen ruumiinsa keskipaikka kastui veteen. Mutta hän ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä. Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin särkynyt kolmeen osaan, ja alkoi etsiä pikku kirjastaan sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin epäilemättä löytänyt sen ja ammentanut siitä uusia voimia, elleivät silmälasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja taivaan heikko valo olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan erään pilven reunalta. Hän haastatteli sitä kiivaasti ja syyti haukkumasanoja sille.

– Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän sanoi, – sinä et koskaan väsy valaisemasta ihmisten häpeällisyyksiä, mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!

– Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, – ja koska tuo haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme käydä katuja, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä sisälle kenenkään näkemättä.

Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien, huoaten ja märkyyttään valuen.

[2]

Aamurusko alkoi jo kirvellä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia, jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä, joka tuskin olin ehtinyt kolmanteen kerrokseen, näin edessäni hra d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen kynttiläjalka kädessä. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.

– No niin, poikani, hän sanoi, – te tunnette kai itsenne hyvin onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa ja pääsitte niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat, te nautitte ihanaa lepoa.

Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta pian huomasin hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista aikomusta.

– Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi. – Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua työkammiooni.

Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen, hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, josta minä joku aika sitten olin nähnyt helvetin lieskojen lyövän. Ja kun olimme astuneet työkammioon, hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan. Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin minulle tuntematon keitos levittäen tukehduttavaa hajua. Sillä aikaa kun hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut, ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua saviastiaa, joka hänellä oli kädessään.

– Poikani, hän sanoi, – tämä härmistyskoje sisältää erästä nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole mitään sen enempää eikä vähempää kuin filosofien elohopeaa. Älkää luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se käy valkoiseksi ja siinä tilassa se voi muuttaa metalleja hopeaksi. Sitten se, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käy punaiseksi, ja silloin sillä on voima muuttaa hopea kullaksi. Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä liikkua täältä, ennen kuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain työn alkuvalmistuksia, samalla kun ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä paljon puita uuniin.

Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta, johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.

– Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, – juuri tällä hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani. Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna, jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää uskalla ilmestyä hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia, joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta kun maailmanmeno kerran on sellainen, minä näen, että täytyy olla kaikkeen valmistunut.

– Poikani, sanoi hra d'Astarac, – te ette lisää takkaan tarpeeksi puita. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia. Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sanonut sen teille usein ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen, johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää enemmän puita uuniin.

Hän piti minua vielä jonkin aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelin ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui ulos iyökammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta sekin toivo petti.

– Sää tänä aamuna, hän sanoi, – on sangen suloinen, vaikka vähän pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki puistoon, ennen kuin ryhdytte kääntämään Zosimos Panopolilaista? Tuo työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.

Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle nämä sanat:

– Minusta on mieluista, poikani, olla yksin teidän kanssanne, että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aikaa, teitä eräästä suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä tärkein.

Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérienin kukkula risteineen. Se oli hänen tavallinen tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että jotkut puunrungot olivat kaatuneet sen poikki.

– On tärkeätä, hän jatkoi, – teidän saada tietää, mihin vaaraan te antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon, jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa. Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on juuri se, että se on sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy, jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille, että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä luonteenominajsuus on yhteinen kaikille hänen kanssasisarilleen. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden. Jumalallinen Paracelsus kertoo siitä erään esimerkin, joka varmaan saa teidät terveellisen pelon valtaan. Juuri siitä syystä tahdon kertoa sen teille. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen, eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis, mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä iltana söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä kanssa, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan, ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri, joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa hänelle tekemää vääryyttä. Heti sen jälkeen tuo taivaan suututtama sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tyhmä kansa, joka on syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana. Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille velkapää, poikani, kertomaan tämän esimerkin.

Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.

– Tässä suhteessa voin tyynnyttää teitä, hän lisäsi. – Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä liian terävä, että he voisivat kadehtia toisiaan ja siten vaipua tunteeseen, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan, kun teidän huoneenne on oleva viiden kuuden päiväntyttären kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat avaamaan teille säkevöivät vyönsä. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä. Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä. Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas? Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen fiosofin kammiossa. Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, joka perustuu mitä naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen, miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, mikä on pelkkää sanaleikkiä.

Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni lyömään. Käheät soinnut, kimeiden kirahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan, ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat sävelkorkeudeltaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla pöyristymättä.

Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:

– Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset! Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:

"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä lähetän sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia."

"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"

Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa kynnyksellä, käsivarret ojossa, kädet pedonkäpälien tapaan koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässä likainen, kruununtapainen myssynsä, yllä loistava viittansa, jonka auetessa laihat reidet rääsyisissä housuissa vilahtelivat, hän näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja iänikuiselta. Hän sanoi:

– Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!

Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:

– Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!

Me astuimme muutaman askelen eteenpäin nähdäksenne puiden lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan. Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka oli tarttunut orjantappurapensaasen takinliepeestään. Yön mellakka oli lyönyt leimansa koko hänen olentoonsa: hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loan ryvettämät sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.

Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti vapautetuksi orjantappuroista, että vain riekale hänen housuistaan jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään kirottavaa meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset jalassa, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.

– Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon mestarini, – juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla, runollisella kuvarakkaudella ja hän on nimittänyt minua siaksi neljällätoista eri kielimurteella, jos olen laskenut ne oikein. Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen pyörämerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman vaatetusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka muinoin merkittiin juutalaisten kaapuihin, vaan vielä senkin, jolla konnat teilataan.

Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan, pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.

Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla, jota hän kantoi sormessaan.

– On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, – tuntea kivien ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä hra apotti Coignardin palaavan luonnolliseen levollisuuteensa.

Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä minun on nyt sanottava, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki harvinaista.

Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada kunnon mestariltani jotakin selitystä.

– Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi – on juurtunut syvälle juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä. Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani eräitä manauksia, joita synagooga viime vuosisadalla syöksi erästä pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruch eli Benedictus, enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, jonka muuten melkein heti syntymänsä jälkeen etevät jumaluusoppineet kumosivat. Mutta tuo vanha Mordokai on lisännyt noihin manauksiin, mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja, ja minä myönnän, että ne jossakin määrin hämmensivät minut. Aioin livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni takerruin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo menettäväni molemmat. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua siitä pelastanut.

– Orjantappurat eivät merkitse mitään, sanoi hra d'Astarac. – Mutta minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.

– Mitä siihen tulee, sanoi apotti, – se on minun vähimpiä surujani.

– Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. – Ei tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemaIla.

– Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. – Vaarat väijyvät minua kyllä, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.

– Eikö teillä ole kerrottavana minulle mitään uutta Zosimos Panopolilaisesta? kysyi hra d'Astarac.

– Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, – se edistyy edistymistään, vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.

– Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti – että mitä suurimpien salaisuuksien avain riippuu noiden tekstien tulkinnasta.

– Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.

Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä ruohikossa viruvasta päästään.

Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin mies, joka vihdoin voi puhua vapaasti.

– Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, – minä en saa salata sinulta sitä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kun tuo piru kullan- tekijäksi pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin hyvin; että hän pyysi sinua auttamaan hetkeksi keittiöönsä, joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin sinun isäsi, mestari Léonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n kirjakaupan, Pyhän Katariinan kuvineen, missä minä vietin niin monta miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri saapuneita kirjateoksia!

– Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, – milloin saanen itse nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta kohtauksesta, jonka sanotte sattuneen teille tänä aamuna, ja myöskin alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.

Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän teki sen seuraavilla sanoilla:

– Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset, niin sanoakseni päältä iskien ja ilman filosofista ajattelua. Hän on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu. Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään vaarallisempia vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. Baylen, kohtaa totuus paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan, enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismieä astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona. Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi, jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet, etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan, ennen kuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen omasta kellaristaan Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka jossakin määrin näyttivät koskettavan nykyisiä olosuhteita. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti. Jonkin ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme, poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan lakkaa meidän nukkuessamme: jonkin ajan jälkeen, sanon, tunsin nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani: "Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä kynttilänjalalla. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun kerran on poikennut lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jota hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Caiukselta, jonka liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kun hän oli kirjallisuuden opettajana Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä olisin tänään, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin väijytyksiin, joihin minä olen langennut. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit jonkinlaisen käsityksen tuon pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä huomaan poikenneeni aiheestani ja riennän jatkamaan kertomustani siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa, kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen oli minun nukkuessani tullut tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden sateella. Sysäsin uutimet erottaakseni, minkä muotoinen oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta vastenmielinen hänelle ja hän aikoi olla sangen hellä minulle, kun eräs kokkipoika kulki käytävän poikki ja ajoi hänet lopullisesti pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta, joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa. Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme, ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle, Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi sinun omassa kamarissasi? Etkö usko niin olevan?

– Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.

– Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. – Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.

Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen mielellään.

– Poikani, hän sanoi, – esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee päinvastoin koettaa kiinteälilä täsmällisyydellä supistaa ne vähiin sanoihin sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille mukaansatempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöksyä pauhaten kuin lumivyöry vuorilta. Katson siis selostaneeni sinulle riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä hän oli nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin minä, tunnen hänet rabbiini Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä on Jahel ja minä satuin itse syleilemään häntä näissä samoissa portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui kolmannen ja toisen kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein läheisesti. Myöskään minua ei ilahduta, että hän on juutalainen, kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko ylimalkaan hänen syntyperänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi? Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen. Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli, poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni voiman.

Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä surumielisesti.

Minä istahdin hänen viereensä levottomassa ja masentuneessa mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni, juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin armas rakastajattareni saapui etsimään minua ja osoittamaan palavinta hellyyttään, tietämättä että minä samaan aikaan heittelin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.

– Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?

Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.

– Nuuskarasiani, hän sanoi, – on sen pahempi auennut tämänöisen tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin taskussani, muodostaen nyt vain inhottavan taikinan siellä. En uskalla myöskään pyytää Kritonia hienontamaan paria tupakanlehteä minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon palvelijan ja tuomarin naama. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi hiukkasen omasta rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani, hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä. Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme matkavaunuihin. Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, kuudeksi kuukaudeksi ja. enemmäksikin, minä en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni taivuttaa tietysti jonkun herttuattaren tai tanssijattaren säälimään kohtaloani, ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata kärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin saada hänet peräytymään päätöksestään. Kävin itsepintaiseksi, otin avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä tuhlasin suotta kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua varten on lausuttu Saarnaajan sanat: Quid habet amplius homo de universo labore suo, quo laborat sub sole?²⁾ Kaukana siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun, mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän naisenryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaiset kapiot, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän vuositulon.

– Oh, herra apotti! huudahdin minä, – tuo hra d'Anquetil on harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?

– Poikani, vastasi hän, – minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.

– Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, – on asia ilmoitettava Mosaïdelle.

– Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, – on liiankin hyvin selvillä siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa viimeiset purkaukset.

– Kuinka, herra apotti? sanoin liikuttuneena, – te olette iimoittanut tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan hra d'Anquetilia?

– Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja kunniallisuus, – luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin toimenpiteisiin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.

– Ah, huudahdin minä, – ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja surettaa minua.

– Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, – nyt sinä puhuit kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kun hänen työnsä hänen itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden edessä". Näin nojautuessani kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä, ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni moninaisuus painaa ja murtaa minut maahan. On vaikeaa olla syntiin liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on osallisena samalla kertaa ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja tunnustan, että viestinviejän tehtävä, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitä vastoin se nöyrä ja tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on näet aina kuviteltava ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä, ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan nousevassa päässä, oltuani tänä aamuna takamus maassa. Tahdon siis tunnustaa kulkeneeni mandragora-poikua pitkin, kunnes Mosaïden tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana, odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian. Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos. Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selkoa niistä suunnitelmista, joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta, että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Väikytin myös hänen silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "te saatte nostaa hyvän vuosieläkkeen kaupungintalosta, teillä tulee olemaan upeammat kapiot kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémont'in abbedissalla sekä kaunis hopeinen pöytäkalusto". – "Hän pitää minua huonona naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". – "Hän rakastaa teitä", sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?" – "Minä tahdon saada suuren hopeisen liemimaljan", vastasi hän, "ja sen täytyy olla sangen raskas. Onko hän puhunut teille liemimaljasta? Menkää, herra apotti, ja sanokaa ..." – "Mitä minun on sanottava hänelle?" – "Että minä olen kunniallinen tyttö." – "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että voitte pelastaa meidät!" – "Sanokaa hänelle vielä, että minä en suostu lähtemään ilman laillista välikirjaa, joka hänen on vielä tänä iltana nimellään vahvistettava." – "Te saatte sen, pitäkää se päätettynä." – "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin tunteja. Minä tahdon oppia musiikkia." – Tuolla asteella olivat neuvottelumme, kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei kuullutkaan sanoja. Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Sellainen oli tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani. Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon hopeisen liemimaljan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mordokai on teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.

– Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää tyytyväisyyttäni, – lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa kun olin saanut pelastetuksi teidät orjantappuroista. Mutta onko totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?

– Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, – hän ei maininnut nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään, että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen rakastajansa. Mutta sinun ei pidä olla hämmästynyt siitä, että hän unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille, että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen. Sielut ovat melkein läpäisemättömiä toisiinsa nähden, ja juuri se on omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymystä siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain se, mikä ei kuole milloinkaan.

– Mutta Jahel, sanoin minä, – on kuitenkin hyvien telkien takana, ja me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.

– Poikani, lausui kunnon mestarini, – hänen on tänä iltana tavattava meidät Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä, salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.

Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi eineskello.

– Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. – Minun vaatteeni ovat monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennen kuin ilmestyn ruokapöytään, saada ne entiseen kuntoonsa useilla parsimisilla. Varsinkin housuni herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina, että tunnen niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki pikaista apua niille.

   [Sivut 242 - 316]