|
Laatikollinen vanhoja postikortteja löytyi uudelleen vintin uumenista. Niihin on tallentunut pala maamme kulttuuria ja historiaa aina tsaarin ajoilta asti, sotaa ja rauhaa, monet muutot ja lukemattomat juhlat. Korttien matka on ollut pitkä lennättimen ja sähkösanomien aikakaudelta tämän päivän verkkosivuille.
Kortit eivät ole myynnissä, joten niiden puhdistaminen oli aivan paikallaan. Siinä oli aika iso työ, mutta halusin jättää niihin myös korjaamattomia kulmia ajan patinan merkiksi. Tässä muutama esimerkki: vasemmalla skannerin jäljiltä, oikealla puhdistetut. Suurin osa korteista on kuitenkin melko hyväkuntoisia.
Vanhoissa korteissa oli usein kiiltävä laminointi ja kultapainatuksia, jotka ajan mittaan murtuvat herkästi. Esimerkiksi ylhäällä oikealla oleva kortti oli taittunut useasta kohdasta ja pojan puserosta puuttui pala. Joissakin korteissa oli postileimojen synnyttämiä tahroja ja myös homevaurioita, mikä johtuu vuosikymmenien unohduksesta kosteisiin ja kylmiin tiloihin.
1940-luvun alun korttien takana on kenttäpostileimoja ja leimoja, joissa on teksti "sotasensuurin tarkastama", "romut kotirintaman suursiivoukseen", "salakauppa on kansan pettämistä", "onnitelkaa sotainvaliidiaddressilla", "puulla parempiin päiviin", "varat isänmaan lainaan", "varat työn ja taistelun lainaan" ja "säästä", mutta myös muita kehotuksia, kuten "kirjoita selvä osoite", "lähettäkää joulupostit ajoissa" ja "jätepaperi talteen raaka-aineeksi".
Sota-aika näkyy kuva-aiheissa ja myös tekstissä: silloin toivoteltiin myös rauhallista tai hyvää joulua, kun se aikaisemmin oli ollut vain hauskaa. Korteissa on myös maininta siitä, minkä hyväksi niitä myytiin, kuten koulukeittoyhdistyksen, tuberkuloosityön, kodittomien keuhtotautitoipilaiden tai sotaorpojen ja vanhojen sairaanhoitajien.
Kortit on ajoitettu postileiman, osoitteen ja vastaanottajan siviilisäädyn mukaan. Näitä kortteja ovat saaneet isoäitini, isoisäni, isoisoäitini ja molemmat vanhempani. Niitä on lähetetty tai annettu käteen pääasiassa joulu-, uudenvuoden- ja pääsiäistervehdyksinä, mutta myös onnittelukortteina ja muuten vaan muistamisena. Yhdessä pikkukortissa toivotellaan juhannuksen iloa ja kesäajan onnea.
Noin 38 % korteista on joulukortteja, tekstittömiä on noin 29 %. Tekstittömät ovat kuitenkin pääasiassa ihmisten kuvia ja maisema- ja kukkakortteja, joita on käytetty onnittelu- ja kirjekortteina, mikä vie sen ryhmän noin 44 %:lla ykköseksi. Puhelin oli vielä melko harvinainen ja niinpä ystäviin ja sukulaisiin pidettiin yhteyttä korttien avulla.
Käteen jouluna 1910-luvun alussa
Muualla Euroopassa postikortteja on alettu lähetellä jo 1800-luvun alkupuolella, mutta Suomeen tapa ehti vasta vuosisadan lopulla ja levisi 1920-luvulla luku- ja kirjoitustaidon myötä säätyläisperheistä kaikkiin kansankerroksiin. Kortteihin kirjoitettiin usein paljon tekstiäkin - kortin postimaksu oli pienempi kuin kirjeen. Vanhimmissa korteissa sana postikortti on painettu kortin taakse 14 kielellä, myös suomeksi. Kun korttien idea oli vielä nuori, niitä painettiin Ranskassa, Saksassa ja Englannissa erikielisin tervehdyksin eri maihin. Ensimmäiset suomalaiset kortit painettiin vasta 1910-luvulla.
Vanhin korteista on korttiin tehdyn merkinnän mukaan vuonna 1906 postitettu Berliinissä painettu joulukortti, joka on täyttänyt jo 100 vuotta.
Samana vuonna naiset saivat Suomessa äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa, San Fransiscossa oli tuhoisa maanjäristys, Yhdysvalloissa lähetettiin ensimmäinen radio-ohjelma, Ruotsissa syntyi Greta Garbo ja Suomen suuriruhtinaana oli tsaari Nikolai II.
Nuorimmat kortit ovat molemmilla korttisivuilla postileimojen perusteella 1950-luvun lopulta, mikä ei kuitenkaan välttämättä kerro korttien todellista ikää. Monet kortit näyttävät tyyliltään paljon ajoitustaan vanhemmilta ja on postitettu mahdollisesti kymmenenkin vuotta painatuksen jälkeen. Näin monet ilmiselvästi samaankin sarjaan kuuluvat kortit ovat joutuneet monien vuosien etäisyydelle toisistaan. Monet korteista on myös annettu käteen, jolloin tarkkaa vuosilukua voi vain arvailla.
Korttien tekijöistä on vaikea saada selvää, koska suurimmassa osassa korteista siitä ei ole minkäänlaista merkintää tai on vain epäselvä monogrammi. Monissa on kuitenkin tunnistettava signeeraus, ne kaikki on sijoitettu erikseen omalle sivulleen ja postitettu 1920- ja 1950-luvuilla. Joitakin signeeraamattomia kortteja ja monogrammeja on tunnistettu verkkohuutokauppojen sivuilta.
Suomen Postikorttiyhdistys Apollo ry:n sivuilla postikortin kerrotaan olevan "postitse ilman suojusta lähetettäväksi tarkoitettu esine, tunnusomaisimmillaan suorakaiteen muotoon rajattu kaksipuolinen (kuvallinen) tasopinta, jonka lähettämisen tarkoituksena on kuljettaa viesti".
Taittokortit eivät edellisen mukaan ole postikortteja, koska ne lähetetään kirjekuoressa, mutta niitäkin on silti kokoelmassa 19 kpl. Postikortista voisi kuitenkin määritelmänmukaisena esineenä käydä vaikka ohut puulevy, kunhan siinä olisi kuva, osoite ja asia.
Kortit on tallennettu noin 1 : 1 -koossa, mutta taittokorteista suurimmat on pienennetty niin että kaikki pystysuuntaiset kortit ovat samankorkuisia. Mukana on myös 11 pikkukorttia 7 x 11 cm ja lisäksi 1910- ja 1920-luvuilta kaksi mustavalkoista valokuvaa, joita on myös käytetty postikortin tapaan ja joiden takana on viivat osoitetta varten, mutta ei Carte Postale -tekstiä eikä postimerkin paikkamerkkiä.
Uups! Lapsuuteni postimerkkileikit näyttävät saaneen aikaan täystuhoa. Tämä on ainoa kortti, johon on joutunut rakentamaan kokonaisen kulman. Varjo on muuttunut, hiusten muodosta ei ole täyttä varmuutta, eikä kortti ole enää identtinen alkuperäisen kanssa.
"Niin monta pientä lintua ..."
Kiiltokuvasivun kuvat ovat peräisin neljästä 1950-luvun kiiltokuvakirjasta 1 : 1 -koossa, ryhmitelty aihepiireittäin ja mukaan on valikoitu pääasiassa sellaisia, jotka ovat parhaiten säilyttäneet värinsä. Silloin puhuttiin kiiltsikoista, mutta nykyisin myös kiltsuista, kiiltsuista ja kiiltiksistä. Nykyisin kiiltokuvien keräilijät keräävät kuvansa arkkeina ja yrittävät selvittää tekijöitä ja painopaikkoja, mutta 1950-luvulla ei vielä ajateltu niin pitkälle, vaan liimattiin kuvat kirjoihin ja vihkoihin. Kuvat onkin näköjään aikoinaan liimattu niin tiukkaan, että varmasti pysyy, eikä niitä saisi enää varmaan millään ehjänä irti. Niitä on verkkokäyttöön puhdistettu jonkin verran ja korjattu joitakin pieniä murtumia. Ne eivät myöskään ole myytävänä, vaan oman arkiston täydennyksenä, eräänlaisena historiallisena muistomerkkinä nekin.
Kiiltokuvia on alettu painaa joskus 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun painotekniikan kehittyminen mahdollisti sen. Baijerilainen näyttelijä ja näytelmäkirjailija Alois Senefelder oli aivan 1700-luvun lopussa keksinyt kivipainon eli litografian käsikirjoitustensa painamiseen, ja sille sopiva moniväritekniikka kromolitografia syntyi 1800-luvun alkupuolella. Sitä ennen painotuotteet oli aina väritetty käsin. Postikortteja kuitenkin väritettiin osaksi myös käsin aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti vielä offsetpainon keksimisen jälkeenkin.
Kiilto ei tarkoita sitä että kuvassa olisi oltava liimattuna hopeista hilettä, jota on lisätty kuviin vasta jostakin 1950-luvun lopulta alkaen. Kiiltokuvien kiilto tarkoittaa paperin kiiltoa, painojälkeä ja paperin pintakäsittelyä. Alun perin kuvat oli myös stanssattu koholle ikään kuin hiukan kolmiulotteisiksi ja kuva-alueen muotoisiksi, joita kapeat liuskat pitivät arkkeina kiinni toisissaan. Jotkut taas ovat olleet arkkina, josta ne on revitty irti kuin postimerkit.
Aluksi kiiltokuvat olivat pelkästään aikuisten juttuja, joita käytettiin kirjeiden koristeina ja kirjanmerkkeinä, sitten niitä alkoivat kerätä lapset ja nykyisin taas aikuiset. Kiiltokuvat kuuluvat ns. käyttögrafiikan piiriin, niin kuin mm. postikortit ja -merkit, logot, julisteet, ex librikset ja käyntikortit. Keräilykohde niistä tuli erityisesti 1950-luvulla kun koululaiset vaihtoivat niitä keskenään, liimailivat kiiltokuvakirjoihinsa ja pyysivät tovereitaan kirjoittamaan sinne muistovärssyjä tyyliin
"Niin monta pientä lintua
kuin pääsi päällä lentää,
niin monta sull' on ystävää,
vaan muista mua sentään."
niin kuin on kirjoitettu yhteen kiiltokuvakirjaan perjantaina 3.2.1956. Samana vuonna mm. Elvis Presley tuli julkisuuteen, Maria Callas debytoi NewYorkin Metropolitan-oopperassa, Grace Metalious julkaisi kirjan Peyton Place, käynnistettiin puhelinkaapeliyhteys Atlantin yli ja Suomen presidenttinä oli Urho Kekkonen.
"Kun kannet putoo, niin lehdet jää.
Lehdissä säilyy muisto tää."
on kirjoitettu kiiltokuvakirjaan sunnuntaina 19.10.1958. Samana päivänä suljettiin Brysselin maailmannäyttely, johon oli tutustunut 42 miljoonaa ihmistä.
Ja samana vuonna mm. Alaskasta tuli Yhdysvaltain 49. osavaltio, New Yorkin Guggenheimin uusi museorakennus valmistui, cha cha cha:sta tuli muotitanssi, NASA perustettiin, Charles de Gaulle valittiin Ranskan presidentiksi, Boris Pasternak julkaisi kirjan Tohtori Zhivago ja Suomen presidenttinä oli yhä edelleen Urho Kekkonen.
Kiiltokuvien aiheina on ollut kaikkea mahdollista keskiaikaisista satuaiheista lemmikki- ja villieläimiin, kasveihin, autoihin, juniin ja lentokoneisiin. On tyttöjä, poikia, vauvoja, leluja, kotileikkejä, 1700-luvun rokokoohahmoja, klassikkokirjojen henkilöitä jne. Erityisen yleisiä kiiltokuva-aiheita ovat olleet enkelikuvat, joista kaksi Rafaellon (1483-1520) maalaamaa Sikstiiniläismadonnan mietteliästä pikku enkeliä ja sen variantit lienevät ne tunnetuimmat.
Monet kiiltokuvat toistavat vanhojen postikorttien ja aapisten kuvitusten tapaan samoja wendeliniläisiä ikuisen sunnuntain teemoja, joissa tytöt ovat koristeellisia ja kotona, pojat liikkuvat, toimivat ja heihin on liitetty ammatteja. Niin luotiin lapsille tarpeita ja roolimalleja vielä 1950-luvulla. Jotkin kiiltokuvat taas ovat olleet paikallaan oppimistarkoituksiin, kuten esimerkiksi linnut, hyönteiset, eläimet ja puutarhakasvit tieteellisine nimineen.
|
