Kolumnissa toimittaja oli kirjoittanut mm. että sosiaaliturvan leikkauksilla työttömiä vain "patistetaan työhön, joka on tie pois köyhyydestä" ja että "tuloerojen kasvaminen on Suomen riemujuhlaa. Sitä tapahtuu, koska työttömät saavat työtä ja työssä käyvät parempaa palkkaa. - - Kun kaksi ihmistä saa viisituhatta markkaa, heidän välillään ei ole tuloeroja. Kun toinen menee työhön ja saa 10 000 markkaa, heidän tuloeronsa ovat kasvaneet. Tätä uutisoidaan siten, että elämme itsekkäässä raateluyhteiskunnassa."
Noin kirkassilmäisesti syrjäytyneitä ei tapaakaan muualla kuin työpaikoilla (IS 29.12. kolumni tuloeroista 2000). Onneksi se vaara ei uhkaa minua, koska tuon aktivoivan sosiaaliturvan ja työvoimapolitiikan tuoksinassa minulla ei ole enää edes varaa hakea töitä!
Kaikkien kiinteiden kulujen ja hauskojen ‘omavastuiden’ (millä?) jälkeen jää käteen noin 1 000,-/kk. Sillä siis pitäisi säilyä elossa, pitää itsensä työmarkkinakuntoisena ja -näköisenä, varautua odottamattomiin kuluihin, ehkä ylläpitää ammattitaitoakin (jaa, mutta sehän onkin työttömiltä kielletty, niin kuin likipitäen kaikki muukin produktiivinen, paitsi työvoimapoliittinen nollakoulutus) ja vielä kaiken kukkuraksi hakea töitä eli hoitaa mainontaa ja markkinointia, kustantaa kirjekuoria, postimerkkejä, matkoja, puhelinlaskuja jne. Eikä se ole ilmaista eikä edes halpaa!
Olen siis pitkän pohdinnan tuloksena alkanut päätyä tuon elossa säilymisen kannalle välttyäkseni velkaantumiselta ja maksuhäiriöiltä (ja kukapa työttömälle mitään lainaisikaan!). Varsinkin kun työnantajat on ehdollistettu uskomaan - kiitos median! - miten surkeata sakkia työttömät ovat: oppimattomia, raihnaisia, mielenterveyshäiriöisiä, päihdeongelmaisia, rikollisia, laiskoja, tyhmiä ja ties mitä.
Kyllä sellaisiakin varmaan löytyy. Niin työttömistä kuin työllisistäkin, enkä minäkään mokomaa palkkaisi, jos työnantaja olisin. Alkeellinen päättelytehtävä: mitä seuraa itseään toteuttavista ennusteista?
Kaikki työllistymistoimenpiteet näytetään suunnitellun juuri em. asenteellisesti ja oletusarvoisesti työkyvyttömien ja -haluttomien marginaaliryhmän ehdoilla työkykyisten ja -haluisten jopa akateemisten ammatti-ihmisten kustannuksella niin, että ilmaista työvoimaa tuntuu olevan pysyvästi markkinoilla niin paljon, että se harhauttaa luulemaan työllisyyden muka parantuneen.
Työssä on kuitenkin viime kädessä tavoitteena elanto ja toimeentulo eikä vain jokin harrastusluontoinen ajantappo holhouksenalaisena taskurahoilla kuin alaikäiset konsanaan, ja joka ei tuota mitään eikä muuta mitään vaan vain ylläpitää olosuhteita. Todellinen palkkatyöttömyys ei ole muuttunut koko 90-luvulla yhtään miksikään, paitsi ehkä luonnollisen (tai luonnottoman) poistuman kautta. Keisareilla vain tuntuu olevan päivä päivältä yhä enemmän uusia vaatteita.
Atk-ammattilainen