Tämän lisäksi olen lähettänyt nämä tekstit saatekirjeineen myös Kuopion yliopiston sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan professori Pauli Niemelälle, kansanedustaja Maria-Kaisa Aulalle, kansanedustaja Anneli Jäätteenmäelle ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja, II valtionvarainministeri Suvi-Anne Siimekselle. Yhteensä lähes 300 kopion ottaminen on onnistunut tuttavan avustuksella.
Siis tavoitteena talouskasvu ja tuloksena paljon melua tyhjästä. M.o.t. Ikävystyttävää olla aina niin oikeassa.
Nyt kun työllisyystyöryhmä on taas kutsuttu koolle, haluaisin esittää eväiksi joitakin näkökulmia, joita ei tähän mennessä ole nähty tai haluttu nähdä. Viime talvena tuli voimaan joitakin muutoksia työvoimapalvelulakiin, työttömyysturvalakiin, työmarkkinatuesta annettuun lakiin ja työllisyyslakiin. Lähetin niistä silloin pitkän kirjeen työ- ja tasa-arvoasiain valiokunnan puheenjohtaja Jouko Skinnarille ja sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja Marjatta Vehkaojalle, ja myöhemmin muutamalle muullekin. Liitän sen tähän mukaan esimerkkinä tämän päivän työttömyyden 'hoidon' tuloksettomasta 'trendistä'. Mutta ensin hiukan alustusta.
Pelin kielenä kielipeli
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan lehtori Tuula Helneen väitöskirjan 8.3.2002, Syrjäytymisen yhteiskunta (2002, 86), sanoin:
"Yves Barelin mukaan syrjäytyneet ovat 'kelluvia merkitsijöitä' (Lévi-Straussilta peräisin oleva signifiant flottant). Ajatuksena on, että tietyt yksilöt tai ryhmät valitaan ilmaisemaan sitä, mikä ei ole ilmaistavissa; heihin keskitetään sellaiset liian vahvat tuntemukset, jotka uhkaisivat yhteiskuntaa, mikäli se kävisi dialogia suoraan itsensä kanssa. (Barel 1982, 185) Siitä, mistä vaietaan, on puhuttava - mutta toisella tavalla."
Niinpä sitten puhutaan. Sillä toisella tavalla. Ylhäältä alas päin, virallisena tietona, passiiviseksi nimetyn objektin ulkopuolelta, puhujan tai järjestelmän lähtökohdista, ikään kuin kontrastin vuoksi.
Työttömienhän on vuosikausia eri lähteissä suullisesti tai kirjallisesti kerrottu olevan raihnaisia, sairaita, ammattitaidottomia, ikääntyneitä, työkyvyttömiä, työhaluttomia, kouluttamattomia, huijareita, avuttomia, kirjoitustaidottomia, pinnareita, syrjäytyneitä, mielenterveyshäiriöisiä, työnvieroksujia, rikollisia, lukutaidottomia, sosiaalipummeja, päihdeongelmaisia, loisia ja loisijoita, vapaamatkustajia, siivelläeläjiiä, passiivisia, kielitaidottomia, masentuneita, reserviä, joutoväkeä, kateellisia, moniongelmaisia, epäsosiaalisia, oppimiskyvyttömiä, funktionaalisesti uuslukutaidottomia, sosiaalihuijareita, kuntoutuksen ja aktivoinnin tarpeessa, joutenolijoita, ylijäämää, ongelmajätettä, lahjattomia, laiskoja ja tyhmiä. Sanalla sanoen Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wibergin mukaan rupusakkia (HELSINGIN SANOMAT 28.7.2002).
On myös kerrottu, että työssä olevat tarvitsevat älyllisiä haasteita, mielekkäitä ja vastuullisia työtehtäviä, väljyyttä, avaruutta, itsemääräämisoikeutta ja itsenäistä päätäntävaltaa, mutta työttömät selviä rajoja, saneltuja sääntöjä ja yksinkertaisia suorituksia, joissa ei tarvitse ajatella.
On kerrottu, että työssä olevia voi motivoida palkankorotuksilla ja 'sitouttaa' ja kannustaa optioilla ja bonuksilla, mutta työttömiä kiristyksillä ja uhkailuilla maksamatta palkkaa ollenkaan, minimoimalla 'kannustuksen' nimissä heidän perusturvansa jo pelkin laskennallisin kikoin käytännössä toimimattomaksi ja rajaamalla heidän omatoimisuutensa jopa vapaa-aikaankin ulottuvilla kielloilla, käskyillä ja karensseilla jonnekin nyrkin ja hellan eli KELAn ja sosiaalitoimen väliin.
Lisäksi työttömyyden ilmiönä on kerrottu olevan joutenoloa, joutilaisuutta, toimettomuutta, laiskana olemista, kotiin ja sosiaaliturvan varaan jäämistä ja jättäytymistä, oleilua ja lomailua valtion kustannuksella ja työttömien kollektiivisesti homogeeninen työttömien armeija, massaa ja riesaa, joka ei kelpaa työnantajille.
Viimeksi Jere Lahti vuorineuvoksen asiantuntemuksella 'tiesi' että ns. 'sosiaalipummeja'
"on. En syyttäisi niinkään heitä vaan järjestelmää. Voisi sanoa, että tilaisuus tekee siipeilijän. Ihmisissä pitäisi kehittää omaa vastuuta itsestään. Heitä täytyy tukea, mutta pelisääntöjen pitäisi olla nykyistä selkeämmät. - - Työn pitäisi olla aina kannattavampi vaihtoehto kuin jouten oleminen. Tarvitaan erilaisia kannustimia." (ILTA-SANOMAT/PLUSSA 21.9.2002)
Näin siis media ja median kautta tunnetut nimet mielikuvan muodostajina ja ylläpitäjinä ja niin liikkeeseen 'kannusteltu' kohde saadaankin juuttumaan aloilleen. Epiteettien vuori palvelee kuitenkin paremmin työtöntä tarkkailevan itsetuntoa, kuin työtöntä itseään. Vähemmän huolellisten tai pelkkiä otsikoita silmäilevien lukijoiden mielikuvissa se laajenee koskemaan stereotyyppisesti yhtä lailla jokaista. Työttömyyttä ja toimeentulottomuutta pidetäänkin yleisesti kuin työttömien henkilökohtaisena ominaisuutena ja persoonallisuuden piirteenä, eikä itsen ulkopuolisesta riippuvaisena yhteiskunnan ilmiönä.
Näille fiksaatioille ovat myös työvoimapoliittiset toimenpiteet sanktioineen perustuneet kuin itseään toteuttavina ennusteina, eivätkä rehellisen palkkatyön ja rehellisen toimeentulon yksilölliselle tavoittelulle, omien mahdollisuuksien vapaalle hyödyntämiselle ja itsensä toteuttamiselle.
Näin jatkaa Tuula Helne väitöskirjansa sivulla 87:
"Edistykselliseltä kuulostava aktivointipuhe on kenties yksi syntipukkisyndrooman oire. Sitä tavataan vaikkapa edellä mainitussa [s. 81] 'Aktiivinen sosiaalipolitiikka' -muistiossa (1999, 75), jossa todetaan rakennetyöttömyyden alentamisen edellyttävän työttömän oman vastuun selkeyttämistä (sic)."
Ja näin Suomen Akatemian tutkija Anu Kantola väitöskirjassaan Markkinakuri ja managerivalta (2002, 294):
"Kun talous alkaa tuottaa 'totuuksia', ja epävarmuutta sisältävät asiat esitetään tosina ja puolueettomina tosiasioina, puhe muuttuukin hallinnan ja vallankäytön puheeksi, jonka tarkoituksena on vaientaa erimielisyys ja keskustelu. - - Markkinahallinnassa taloudellinen tehokkuus yksilöllistyy. Markkinatehokkuuden mittarit näkevät esimerkiksi työttömyyden yksittäisen työttömän itsekurin tai yritteliäisyyden puutteena sen sijaan, että näkisivät työttömyyden koko yhteiskunnan ongelmana."
Näin maailmalla ...
Syksyllä 2001 ilmestyi kanadalaisen toimittaja Naomi Kleinin kirja No Logo, jonka sivulta 241 löytyy seuraava ote:
"Yritykset ovat lakanneet vasta viime vuosina kätkemästä irtisanomisia ja saneerauksia pakkotilanteen retoriikan taakse. Nykyään ne puhuvat avoimesti ja anteeksi pyytelemättä haluttomuudestaan palkata ihmisiä tai ääritapauksissa koko työllistämistouhun täydellisestä välttämisestä. Monikansalliset yritykset, jotka kehuivat kerran olevansa työllistämisen moottoreita - ja hakivat sen nojalla kaikenlaista valtion tukea - nimittävät nykyään itseään mieluummin talouskasvun moottoreiksi. Ero on hiuksenhieno, joskaan ei merkityksetön sille joka sattuu etsimään työtä. Yritykset todellakin kasvattavat taloutta, mutta ne tekevät sen irtisanomisten, fuusioiden ja ulkoistamisen keinoin eli vähentämällä työpaikkoja. Kun talous kasvaa, maailman suurimpien yhtymien suoraan työllistämien ihmisten määrä laskee. Ylikansalliset yhtymät, joiden hallussa on yli 33 prosenttia maailman tuotanto-omaisuudesta, työllistävät vain viisi prosenttia maailman työvoimasta."
… ja näin meillä
Anu Kantola tarkasteli em. väitöskirjassaan poliittisen eliitin puhetapoja ns. laman tuottamassa poliittisessa hallinnassa. Seuraava sitaatti, joka sisältää lainauksen Sitran vuonna 1995 tekemistä haastatteluista, on lainaus sivulta 175. Sama sointi on askelissa tänäkin päivänä.
"Finanssipolitiikan päättäjät pitävät myös työttömyyttä tehokkuuden nousun välttämättömänä hintana, jota ei juuri kyseenalaisteta. Se, että väkeä on irtisanottu ja tulosta tehdään entistä vähemmällä väellä, merkitsee vanhan 'löysyyden' terveellistä karsimista: 'Tuottavuus on näitten vaikeitten vuosien aikana hyvin paljon noussut, että Siperia on kyllä tässä suhteessa hyvin paljon opettanut, ja se on ehkä myönteinen asia, jonka taas tunnen kyllä johtavan siihen, että vaikka kysyntä kasvaa, niin väkeä ei tulla palkkaamaan lisää, että kyllähän tällaista, miten mä sanoisin löysää on monessa yrityksessä ollut suhteellisen paljon.'"
Ex-ministeri Osmo Soininvaara näki jo vuonna 1983 silloisen vihreän liikkeen kirjasessa Tehtävä napapiirillä, että
"työttömyydestä ei päästä kilpailukykyä kohentamalla ja yrityksiä tukemalla. - - Puhe täystyöllisyydestä on itsepetosta; se on kyvyttömyyttä tehdä tilanteesta kunnon johtopäätöksiä." (s. 36) - - "Kansainvälinen kilpailukyky on sitä, että pystyy myymään hyvää halvalla. Tuote saadaan halvaksi joko siten, että yhtä työtuntia kohden pystytään syytämään mahdottomasti tavaraa tai siten, että tyydytään pienempään liksaan." (s. 41)
Yhteiskuntatieteiden lisensiaatti ja filosofi Eero Ojanen kirjoitti samoin kirjassaan Hyvyyden yhteiskunta (1999, 30):
"Markkinatalouden tavoite ei koskaan ole ollut työllistäminen, vaan tuotannon ja sitä kautta saatavien voittojen kasvattaminen. Ennen tuotannon kasvattaminen kuitenkin edellytti välttämättä työvoiman lisäämistä. - - Nyt nähdään, että tehokkaan tuotannon tavoite on päinvastainen: työpaikkojen vähentäminen."
Se on nähty. Suomi on todettu maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi samalla kun todellisen työttömyyden on jo kansainväliselläkin taholla todettu olevan Suomessa noin 18 % (HELSINGIN SANOMAT 11.6.2002), minkä media toi esiin harvinaisen matalalla profiililla, mutta minkä Anu Kantola tiesi todeta jo 3.3.2000 radio Ylen Ykkösen Talousykkösessä. Mikään siis ei yli 10 vuodessa ole muuttunut. Yhä edelleen työttömiä on yli 500 000 ja yhä edelleen täällä haaveillaan työttömyyden puolittamisesta (kun siitä puhuttiin ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla se vain moninkertaistui) ja ilakoidaan toimeentuloa tuottamattomien työllistämistemppujen tilapäistä vaikutusta tilastoihin.
Jos yritykset ja valtionhallinto - tahtoen tai tahtomattaan - joutuvat kulkemaan globaalin talouden talutusnuorassa (minne?), niin kuinka silloin voisi kuvitellakaan, että työttömillä itsellään voisi olla työttömyytensä pysyvyyteen tai päättymiseen yhtään mitään sanomista?
Työllisyystyöryhmä
Sitä ei mikään työllisyystyöryhmäkään voi muuksi muuttaa, vaikka ajatus sinänsä kovin kaunis onkin. Työttömät vain joutunevat taas kerran jonkin taktisen uuskeksinnön koekaniineiksi. Työttömyyttä on tänä päivänä enää mahdoton 'painaa' (runnoa?) 5 %:iin muuten kuin joillakin kyseenalaisilla konnankoukuilla, jotka eivät kohentaisi työttömän toimeentuloa eli työn olennaista funktiota elannon hankkimisen välineenä millään tavalla. Olisikin ilahduttavaa, jos työryhmä osoittaisi perustellusti minun olevan väärässä.
Kesällä liikkeelle lähdettiin kuin jonkinlaisessa ristiretkihurmoksessa, jossa työttömiä itseään ei näkynyt kuin liikkeen välineenä. Eräässä kirjoituksessa parannusehdotuksina esitettiin mm. "kuntien työllistämistoimien lisääminen silloin kun työttömyys uhkaa nousta" ja "verotuksen kehittäminen niin, että työ olisi nykyistä parempi vaihtoehto sosiaaliturvan varassa elämiselle" (HELSINGIN SANOMAT 7.6.2002) eli lähtökohtana näytti taas kerran olevan vanha tuttu työhaluttomuusilluusio, tavoitteena tekeminen eikä toimeentulo, ja kohteena vanhat tutut tilastot.
Toisaalla esitettiin myös tarvittavan mm. "ennakkoluuloton asenne ja valmius kokonaisvaltaisiin uusiin ratkaisuihin", mutta kuitenkin työryhmän "kaikki osapuolet" olisivat tekstin ehdotuksen mukaan olleet "työmarkkinajärjestöt, tiedemaailman edustajat sekä poliittiset puolueet" ja "sosiaaliturvan tavoitteena työnteon kannustavuuden lisääminen" (ILTA-SANOMAT 10.7.2002). Sama vanha jähmeä ajatuskulku napakassa paketissa kuin ulkomuistista, paitsi että työryhmän kokoonpano on nyt sitäkin suppeampi, ja aina tosipaikan tullen ajatuskin tukipakettien sidoksisuuden purkamisesta on osoittautunut aivan äärimmäisen nihkeäksi. Siis "uusia" ratkaisuja? Vai niitä "lopullisia" (ILTA-SANOMAT 11. ja 12.2.2000)? Eivät edellisenkään työllisyystyöryhmän tulokset työllistäneet muuta kuin työryhmän. Ja kannustavuudesta, siitä mitä se työttömistä puhuttaessa tarkoittaa ja mitä sillä tähän mennessä on 'saavutettu', lähemmin oheisen kirjeen alussa ja myös sivulla 8 kohdassa Kannustusta ja 'kannustusta'.
Työttömiä ei varsinkaan jälkimmäisessä tekstissä mainittu kertaakaan edes viitteellisesti, heitä joiden päiden yli tämän päivän työvoima- ja sosiaalipolitiikka kiitää korkealta ja kovaa. Työttömiltä itseltään ei myöskään kysytä, ei oman elämänsä ainoilta asiantuntijoilta. Ja jos kysytään, tai kun työttömät itse kirjoittavat lehtiin, ei niitä tietoja kuitenkaan käytetä hyväksi (ks. Lehtien kertomaa vuosien varrelta alkaen sivulta 3). Työttömät eivät näy vasta perustetussa työryhmässäkään edes ryhmän nimessä. Todelliset työttömät ja työttömien todellisuus eivät tähänkään mennessä ole saaneet sijaa työttömyyskeskustelun keskiössä.
Työryhmässä ei ole ainuttakaan työttömien, ay-liikkeen eikä sosiaalialan edustajaa, ei ainuttakaan yhteiskuntafilosofia, työvoimaneuvojaa eikä psykologia, ei edes työministeriön eikä Stakesin tutkijaa. Herääkin epäilys, ollaanko hankkeessa tähänastistakaan aidommin nimenomaan työttömien asialla vai lieneekö kysymyksessä vain vaalikalenterin ensimmäinen luukku, onko liikkeelle lähdetty vain olosuhteiden ylläpitämisen puolesta ilmaisen työvoiman turvaamiseksi. AKT:n puheenjohtaja Timo Räty tulkitseekin ay-liikkeen edustuksen puuttumisen niin, että työllisyystyöryhmän todellisena tavoitteena onkin "ihmisten työsuhde- ja työttömyysturvan sekä sosiaaliturvan heikentäminen" (HELSINGIN SANOMAT 5.8.2002). Ts. viime kädessä tuloksena työttömyyden syveneminen. Työpaikkoja ja työnantajien palkkaushalujahan se ei kuitenkaan lisäisi, vaikka työtön olisi miten varaton tahansa. Se olisi vain omiaan entisestään heikentämään työmarkkinauskottavuutta, työnhakumahdollisuuksia ja myös kuntien talouksia. Työnhaun keinoista ja kustannuksista enemmän oheisen kirjeen sivuilta 10 ja 17 alkaen.
Siinä konkretisoituisi myös taas kerran Anu Kantolan esittämä poliittisen hallinnan puhe yhteiskunnan ja talouden rakennemuutoksesta - jota joskus 'hallituksi' kutsuttiin - ja sen seurauksena rakenne- ja muista työttömistä. Rakennemuutos oli poliittisten päätösten tulos - ei kuitenkaan kovin hallittu, mille löytyi pian myös 'perustelu': seuraus, joka alettiin nähdä itsensä syynä, työttömät itse. Aivan kuin juuri he olisivat olleet sen rakennemuutoksen ja globaalin talouden aktiivisia alullepanijoita ja silti paradoksaalisesti työttöminä vain silkkaa vetelyyttään. Siinä myös Tuula Helneen syntipukkisyndrooma puhtaimmillaan.
Jopa Sauli Niinistö on oivaltanut, että "se on kysynnän ja tarjonnan lainalaisuutta ja kysynnässä on jarruja päällä" ja että "pelko määräaikaisia työsuhteita kohtaan on suurempi kuin pelko siitä, ettei ole työsuhteita ollenkaan" (HELSINGIN SANOMAT 15.6.2002). Myös Heikki A. Ollila moittii työttömyyden hoidon temppuja ja juonia: "Tältä vuosituhannelta ne eivät ole ja työllistymistä haluavaa työtöntä ne eivät palvele." (HELSINGIN SANOMAT 10.7.2002). Mitä se sitten kokoomuslaisittain tarkoittaneekin. Työttömän näkökulmasta se tarkoittaa oheisen kirjeen sisältöä.
Myös työministeriön neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen on myöntänyt, että "jos työvoimaa on enemmän kuin työpaikkoja, aina joku joutuu työttömäksi. Näin käy, vaikka työttömät olisivat kaikki täysin hyvää työvoimaa." (HELSINGIN SANOMAT 2.3.2002)
Oikeastaan työttömyyden vähentämisen olennainen lähtökohta olisikin se mikä ei edes maksa mitään: asennemuutos. Että työttömiin alettaisi suhtautua kuin ihan oikeisiin, aikuisiin ihmisiin tasaveroisina vuorovaikutuskumppaneina, että lakattaisi näkemästä työttömissä pelkkä moralisoitu projektio, kustannuserä tai tilastollinen prosenttiyksikkö, jolloin työnantajatkin todennäköisemmin näkisivät heidät - ehkä - aivan uusin silmin. Vasta sitten voisi alkaa päästä oikeasti asiaan. Jos työttömyyttä ylipäätään halutaan vakavissaan vähentää.
Oheisesta kirjeestä
Valiokuntien puheenjohtajille 8.1.2002 postittamani kannanottokirjeen summat ovat vuosien 2001 ja 2002 luvuilla markkoina ja parissa graafissa on otettu jo huomioon vuonna 2003 voimaan tuleva vähintään 20 % etuoikeutetun tulon vaikutus työtuloihin. Toimeentulotuen perusosan arvioitu indeksi 1.024 säilyi sellaisenaan eli toimeentulotuen nykyinen perusosa II kalleusluokan paikkakunnalla on kirjeen laskelmien mukainen 2 108.00 markkaa eli 354.54 €.
Kirjeessä on myös kuvaus keikkatyön taloudellisesta tuloksesta ja työnhausta, eli mitä se käytännössä tarkoittaa ja varsinkin mitä se maksaa eli onko perusturvalla elävällä työttömällä ylipäätään varaa moiseen 'kannusteluun'. Siitä aiheesta myös työministeri Tarja Filatov totesi kirjeessään 14.9.2001 seuraavasti:
"Erilaisten tulonsiirtojen kytkökset toisiinsa on minunkin mielestäni otettava paremmin huomioon, kun halutaan pienituloisimpien ihmisten tilannetta helpottaa."
Alun yhteenvedossa mainittu kysynnän ja tarjonnan laki viittaa siihen Ben Zyskowiczin näkemykseen, jonka mukaan tarjonta lisää kysyntää ja ellei niin käy, niin vika on tarjonnassa. Taloustieteessä tosin on täsmälleen päinvastoin: minkäänlainen ylenpalttinen joukkotarjonnan tulva ei lisää kysyntää vaan varastoja, mikä laskee hintoja ja vähitellen sille tullaan kuuroksi ja sokeaksi, kuin sitä ei olisikaan. Niinhän on tapahtunut. Oikeammin: niin on tehty.
Uusi työ -projektin Aaro Harju on tekstin jälkeen kiinnittänyt huomiota myös akateemisiin nuoriin työttömiin (HELSINGIN SANOMAT 15.5.2002), mutta yhä edelleen puuttuvat kaikki ääripäiden välistä: aikuiset akateemiset, muut ammattitaitoiset, koulutetut ja itseoppineet, joille useimmat työvoimapoliittiset toimenpiteet merkitsevät mieluummin passivointia ja taantumista kuin aktivointia.
Osaavia, ajan tasalla olevia ja kehityskelpoisia pitkäaikais- vaan ei rakennetyöttömiä näkyy hyvin todennäköisesti niin kauas kuin silmä siintää. Jokainen työnantaja, joka ei palkkaa tällaista työtöntä vakituiseen tai määräaikaiseenkaan työsuhteeseen, osaa silloin myös vastata kysymykseen miksi työttömät eivät 'mene' töihin, miksi heidän kuvitellaan olevan 'jouten' tai miksi heidän oletetaan 'jättäytyvän' sosiaaliturvan varaan. Jokainen poliittinen päättäjä osaa omien päätöksiensä pohjalta loogisesti päätellä miksi työtön ei pääse töihin ja lopulta jää sosiaaliturvan varaan. Työtön itse ei päätä niistä kumpaakaan. Tästä lähemmin oheisen kirjeen kohdassa Keikkatyön 'harrastusluonne' alkaen sivulta 14.
Yhden huomautuksen, jota alkuperäisessä kirjeessä ei ollut, olen lisännyt jälkeenpäin 23.5.2002 tekstin ainoaksi alaviitteeksi sivulle 14.
Täydennykseksi olen liittänyt mukaan myös KURUN SANOMISSA 22.8.2002 julkaistun kirjoitukseni, Akanoita kansalle, kopion.
Ulrika Juselius