|
Parkkuun historiaa  Näsijärven rantojen maisemat ovat olleet pirkkalalaisten erämaatalonpoikien historiallisia turkis- ja riistamaita.
 Yhtä maailman kaikkien merien kanssa.
- J.K. Tienarin kuva Suuren lähetystön jäsenet -kuvasto, Atelier Apollo 1899, Vanhan Pirkkalan kartta © Historialliset kartat, Heikki Rantatupa, koulu-, louhos- ja peltokuvat © Anita ja Kai Leppälahti, historiatietojen taustatutkimus, teksti, toimitustyö, muut kuvat © UJ 2003-2011 - Tämä sivu ja 13 muuta sivuani oli ladattu ILMAN LUPAA archive.isiin, poistettu niistä tekijä- ja tekijänoikeustiedot, koodi sekoitettu eivätkä linkit toimineet. Archive.isille oli 29.7.2017 ilmoitettu tästä häiriköinnistä, mutta ilman muuta reaktiota, kuin että 15.4.2018 mennessä kuvat oli palautettu ja linkit toimivat, vaikkakin virheellisesti samaan välilehteen, eikä koodia ole enää sekoitettu, mutta muodollisesti se ei myöskään ole lähelläkään alkuperäistä. This page and 13 other pages of mine had been uploaded WITHOUT PERMISSION into archive.is, deleted their author and copyright information, scrambled the code and the links didn't work. Archive.is had been informed 29.7.2017 of this abuse but with no other reaction but by 15.4.2018 the pictures have been restored and the links work, though incorrectly on the same tab, and the code is not scrambled any more but formally not even close to the original either. Parkkuun historiaa Erämaa kutsuu, Talot lisääntyvät, Vanhan myllyn kertomaa, "Vid Parcku siöö" Kaupankäyntiä ja kädentaitoja, Pankki, posti ja puhelin Koko Kurun alueella on merkkejä liikkuvista pyyntikulttuureista jo noin 7000 vuoden takaa, ja Parkkuun seudun vetovoima havaittiin 1500-luvun puolivälissä, kun ensimmäiset paikallaan pysyvät uudisasukkaat vaelsivat Näsijärven länsirannoille. Millaisiin olosuhteisiin tämä maanlaajuinen muuttoliike nousi? Ensimmäisen Euroopan Unionin, Kalmarin unionin (1397-1523), ensimmäinen kuningas vuosina 1396-1434 oli Eerik XIII Pommerilainen, kuningatar Margaretan sisarentyttärenpoika. Käytännössä kuningatar Margareta kuitenkin hallitsi koko Pohjois-Eurooppaa 1387-1412 kuolemaansa asti. Kuningas Eerikin tiedetään vierailleen Suomessa ainakin kaksi kertaa ja hän oli jo vuonna 1411 julistanut autiot erämaat kruunun maiksi, jotka voitiin asuttaa. Samoihin aikoihin Suomesta alettiin käyttää Österlandin, Itämaa, ohella nimeä Finland, joka esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1493 painetussa Hieronymus Münzerin piirtämässä Pohjois- ja Keski-Euroopan kartassa. Kestettyään 126 vuotta unioni päättyi Kustaa I Vaasan tultua kuninkaaksi vuonna 1523 ja Suomi oli Ruotsin valtakunnan nykyistä noin puolet pienempi syrjäinen kolkka, jonka asukasmääräksi on arvioitu noin 200 000 henkeä. Itärajan takana mongolien valta oli päättynyt jo vuonna 1480 ja oli syntynyt uusi Venäjän valtakunta. Moskovan suuriruhtinas, tsaari Iivana III Vasilevitsh eli Iivana Suuri oli vaatinut Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajan noudattamista, koska uutta savolaisasutusta oli jo syntynyt sen molemmin puolin, mutta riitaisuudet rajan sijainnista jatkuivat vuosikymmeniä. Ilmeisesti erämaiden julistaminen asutuskelpoisiksi kruunun maiksi oli päässyt aikojen saatossa unohtumaan, koska Kustaa I Vaasa teki sen uudelleen vuonna 1543 ja nimitti Savon ja Savonlinnan käskynhaltijaksi Kustaa Fincken, jonka tehtäväksi tuli erityisesti sisämaan erämaiden järjestelmällinen asuttaminen. Sitä tehtävää hän hoiti virkavuosinaan 1547-1562. Erämaiden asuttaminen siis oli geopoliittisista syistä annettu käsky, eikä omaehtoista vapaata vaeltelua.  Alamyllyn suunnalta Parkkuunlahdelta Parkkuuntien sillalle ja ...
Vuosi 1552 oli ympäri maata erityisen vilkasta asuttamisen aikaa, niin myös Hämeen ja Pohjois-Satakunnan erämaissa. Satakunnan alueella reduktion toimeenpanijoina ja eräluetteloiden tekijöinä olivat Ylä-Satakunnan kihlakunnanvouti Niilo Ingenpoika, Tyrvään kihlakunnanvouti Frans Laurinpoika ja aatelismies Jöns Westgöte. Houkuttimina uudisasukkaille olivat verovapaat vuodet ja laajat kaski- ja riistamaat. Vastineeksi Ruotsi sai ennen pitkää lisää verotuloja ja turvattua itärajaansa, kunnes lopulta 25-vuotisen sodan, ns. Pitkän vihan, päätteeksi Venäjää vastaan raja vedettiin Jäämerelle asti Täyssinän rauhassa vuonna 1595. Turkis- ja riistamaille Mikään kylä, kunta tai seutukunta ei ole ikään kuin tyhjästä syntynyt eristynyt piste maailmankartalla, vaan liittyy suurempaan kokonaisuuteen, jolla on vaikutuksensa myös paikallishistoriaan ja josta on merkintöjä historiallisissa asiakirjoissa. Jo Turun Mustankirjan erämaaluettelo 1440-luvulta tuntee Kaupi Sikkalanin omistaman miehenmetsän, joka tarkoittanee alun perin oletettua Parkkujärveä eli nykyistä Parkusjärveä laajemmin muutakin Parkkuun seutua. Hän lienee ollut kotoisin Pirkkalan Sorkkalan kylän Sikalan talosta, mutta myöhäiskeskiajan dokumenteissa puhutaan yleisimmin Sikojärvestä. Miehenmetsä oli yhden miehen yksityinen erämaa-alue, jonka mies saattoi päivässä kulkea tai jonne asetetut pyydykset ehti päivän aikana kokea. Se oli erätalouden ja turkismetsästyksen kulta-aikaa. Lähdekirjallisuutta
Pehr Adrian Gadd, Satakunnan kihlakuntain pohjoisosan taloudellisen kuvaamisen yritys, Tampereen Historiallinen Seura, 1946 (1751) Eräsijan omistajan nimi taas viittaa kauppiasammattiin ja sen alkuperä Kuurinmaalle Latviaan tai Saksaan ja Ruotsiin. *Kaup, *kaup-a ja kaup-ōn* tarkoittivat jo itägermaanisessa gootin kielessä noin 300 - 900 jaa kauppapaikkaa ja kaupankäyntiä (sivu 52), mistä sana on myöhemmin germaanisena lainana ulkomaalaisten kauppiaiden välityksellä siirtynyt myös suomen kieleen. Erämaa kutsuu Vanhan Ruoveden vuoden 1589 maantarkastuskirjan mukaan Parkkuun kylän ja koko silloisen Kurun alueen kiinteä asuminen, kaskenpoltto ja maanviljelys käynnistyivät vuonna 1552, kun Erkki Laurinpoika (Erich Larsson) Pirkkalan Ilmarinkylästä Rekolan talosta (sivu 685) nykyiseltä Ylöjärveltä asettui Pirkkalan Sikojärven (Sorkkalan) kylän eräsijalle Parkkuun Olkitaipaleeseen.  ... sieltä Jakamajärven suuntaan eräkauden matkareittiä pitkin ylävirtaan taipaleen taakse taas uusille väljemmille vesille.
Myös Erkki Yrjönpoika (Erich Jörenson Toickoij) Kangasalan kirkkopitäjän alueelta Pirkkalan Toikkolan kylästä Äijälän talosta (sivu 511) asettui samana vuonna Pirkkalan Sikojärven (Sorkkalan) kylän eräsijalle Parkkuun Vaakaniemeen (sivu 2333), jonne saapui vuonna 1564 vielä Matti Ollinpoika Parkkoinen (Madz Olsson Parckun) (sivu 2333) mahdollisesti Hämeenkyrön Heinijärveltä, jossa on silloin asunut samannimistä väkeä (sivut 381-2). Hän oli sittemmin useana vuotena lautamiehenä käräjillä, joilla hänen nimenään vuorottelivat Toickoi ja Parckun. Tuomas Jaakonpoika (Thomas Jacobsson) Messukylän Kuusniemen kylästä nykyisestä Teiskosta oli myös vuonna 1552 lupautunut muuttamaan kolmannelle viljelykelpoiselle eräsijalle Parkkuuhun, mutta erämaatalonpoikien luettelosssa häntä ei näy (sivu 712). On oletettu että hänen sijastaan olisikin lähtenyt Lasse Kaikari (Lasse Kaijckari), joka olisi kuitenkin ehtinyt kuolla ennen veromaksun alkua ja hänen leskensä Karin Parchus olisi jatkanut talonpitoa (sivu 710, Mustaniemi II).  Pala tämän päivän Parkkuunlahden Olkitaipaletta.
"Vid Parcku siöö" Erämaiden sijainniksi on henkilöluetteloiden mukaan merkitty "vid Parcku siöö" eli nykyinen Parkusjärvi, minkä on oletettu tarkoittaneen lähes koko nykyisen Parkkuun aluetta, Parkkuun rantoja, ja eräsijojen sorkkalalaisen Kaupi Sikkalanin 1440-luvulla omistaman miehenmetsän alueita. Samojen erämaiden omistuksiin on eri yhteyksissä viitattu myös eri nimillä. Esillä ovat olleet Sikojärven kylä (Sikoierffuiby), Sikoisten kylä (Sikoisby) ja Sorkkalan kylä (Sorckala), joista monen muun kylän kanssa Sikoisten jakokuntaan kuulunut Sikoinen oli erillinen vanhan Pirkkalan kylä. Nyky-Pirkkalasta löytyvät vieläkin vanhoilta paikoiltaan Sorkkala ja Sionkylä eli entinen Sikoisten kylä.  Daniel Hallin piirtämä Vanhan Pirkkalan kartta vuodelta 1770. Ks. tekijänoikeudet Historialliset kartat, Heikki Rantatupa.
Sekä Sorkkalan kylä että Sikojärven talo kuuluivat Sorkkalan jakokuntaan ja tarkoittivat käytännössä samaa aluetta (sivu 600), jota kutsuttiin maakirjoissa ennen vuotta 1557 Sikojärveksi tai Sikojärven kyläksi, ja joiden molempien omistuksiksi mainitut erämaat ovat samat. Ylä-Satakunnan kihlakunnan Pirkkalan hallintopitäjän henkilöluettelo 1303-1571 kertoo Sikojärven muuttumisesta Sorkkalaksi sivulla 600 seuraavaa:
Vuoden 1589 maantarkastuskirjan mukaan koko silloisen Kurun alueen vanhimmat vakituisesti asutut talot vuonna 1555 olivat Lasse Erkinpojan (Lasse Erichsson) (sivu 2334) ja Pietari Paavalinpojan talot Vaakaniemessä. Lasse Erkinpoika voisi olla Erkki Yrjönpojan poika, mutta Pietari Paavalinpojasta ei ole missään kirjoitusasussa löytynyt kuin nimi Vanhan Ruoveden historian taloluettelossa (Söyrinki et al., 1989, 174). Koko nykyisen Pirkanmaan alueen asukasmäärän on arvioitu olleen niihin aikoihin 25 000-29 000 henkeä. Vanhan myllyn kertomaa Parkkuun mylly oli mukana jo kuningas Kustaa Vaasan laadituttamassa koko maan ensimmäisessä myllyveroluettelossa vuonna 1585. Se tuntee vain kolme ympärivuotista myllyä Pirkanmaalta: Vaskivedeltä, Tampereelta ja Kurun Parkkuun Olkitaipaleesta. Lisäksi Kurun Keihäslahdella ja Ruoveden Kekkosella oli puromyllyt, joissa vettä riitti vain tulva-aikoina keväällä ja syksyllä kahdeksi päiväksi kerrallaan. Vuonna 1648 Parkkuun myllyyn oli osakkuus mm. Olkitaipaleen, Petäjälammin ja Myllärin asukkailla ja vuonna 1805 Parkkuun Alamylly maksoi suurinta myllyveroa Ruoveden pitäjässä.  Kesällä 2007 julkaisi Urho Riihikoski kirjan Parkkuun historiasta. Sitä voi tiedustella tekijältä urho.riihikoski(at)riihikoski.com tai puhelimella
1800-luvun puolivälissä perustettiin Parkkuun Alamyllyn yhteyteen saha, joka muutettiin vuonna 1880 höyryllä toimivaksi - ehkä ensimmäisenä Tampereen tienoilla. Siitä kehittyi Näsijärven altaan suurin saha ja samalla myös vientisaha.  "Parkkuussa riitti säpinää"
Hyvien ihmisten kylä, AL 12.7.1996 Parkkuunkosken myllyssä toimivat mm. Kurun ensimmäisiin kuuluva sähkögeneraattori, raami- ja kanttisaha, rehujauho- ja vehnämylly. Pihapiirissä on 1930-luvulla rakennetun asuinrakennuksen lisäksi kuivaamorakennus, mylly- ja saharakennus, vesikanaviin ja ränneihin liittyviä rakenteita ja rannassa sauna. Myllyn vieressä on ollut myös kaksiaukkoinen kivisilta, joka purettiin 1960-luvulla tietöiden takia. Saha ja mylly olivat käytössä aina 1980-luvulle asti, mutta ovat nykyisin yksityisomistuksessa. Talot lisääntyvät Nämä Näsijärven länsirantojen maisemat siis ovat olleet pirkkalalaisten erämaatalonpoikien historiallisia turkis- ja riistamaita, 'ulkomaita', ja koko Kurun alueen alkuperäinen keskusta. Vähitellen talot lisääntyivät ja väkiluku kasvoi. Vuonna 1635 Olkitaipaleessa ja Vaakaniemessä oli yhteensä kahdeksan taloa, niissä hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia ja sikoja ja peltopinta-alaa noin 7 ha, ja vuonna 1775 kaikissa Parkkuun kylissä oli jo 176 asukasta. Vaakaniemen Toikon tilasta muodostuikin 1800-luvulla Kurun seudun kaupan, postin ja hallinnon keskus, ja vuonna 1867 Ruoveden hallintopitäjästä irtautuneen itsenäisen Kurun kunnan ensimmäisiin lukeutuvan valtuuston 24 "valtuusmiehestä kunnan kokouksiin" oli kuntakokouksen  Toikkosen sukuhauta on Kurun vanhalla hautausmaalla.
Samaan aikaan vuosina 1870-1872 kuntakokouksen esimiehenä toimi myös parkkuulainen Juho Kustaa Tienari ja jatkoi vuosina 1873-1875 kunnallislautakunnan puheenjohtajana eli kunnan esimiehenä, joka vastaa nykyisin lähinnä kunnanjohtajaa. Parkkuu monessa mukana Kaupankäyntiä ja kädentaitoja Kurussa oli 1800-luvun puolivälissä kaksi kauppiasta ja kävi pian selväksi, että kaupankäynti ei niin pienellä alueella voisi elättää molempia. Toinen tekikin konkurssin ja kaupankäyntiä jatkoi maakauppaluvan vuonna 1861 saanut Antti Yrjönpoika. Hän oli alkanut pitää kauppaa Vaakaniemen kylässä vuokrattuaan ensin vuonna 1854 Idman-suvun omistaman Ylä-Toikon tilan, jonka sittemmin vuonna 1875 osti 25 000 markalla omakseen. Samana vuonna 1854 hän avioitui Riihikosken talon tyttären Fredrikan kanssa ja otti sukunimekseen Toikkonen. Näin Parkkuusta tuli edelläkävijä maakaupan kehittäjänä laajempaakin ympäristöä varten: asiakkaita tulvi lähiympäristöstä, mutta myös Tampereelta ja aina Pohjanmaalta asti.  Vanha Tampere - Kuru -maantie siltä ajalta, kun isä lampun osti ja linja-autossa oli tunnelmaa.
Antti Toikkonen teki myös rahaa, mihin oli saanut virallisen luvan. Maaseudulla oli puutetta vaihtorahasta ja niinpä hän käyttikin itse painattamiaan 1-10 kopeekan seteleitä. Parkkuu tunnetaan Kurun kylistä Karjulan ohella myös käsityöläisten kylänä. Vuosina 1868-1917 Parkkuussa oli 32 käsityöläistä ja Karjulassa 33. Parkkuulaiset verstaat sijaitsivat lähinnä Laurilan, Taipaleen ja Lahdenperän mailla keskustan tuntumassa. Parkkuu oli suutarien, nikkarien, seppien ja maalarien kylä. Suutari Jeremias "Miia" Kylänen - 18 lapsen isä - suutaroi Lahdenperässä noin 1880 alkaen aina 1920-luvulle asti, ja jo 1870 alkaen harjoitti Matti Ojanen räätälin tointa Olkitaipaleen Vanhakylässä. Seppä "Roni-Matti" Ahonen piti 1910-1950 -luvuilla pajaa Linkkilänmäessä, hänen veljensä Kallen paja oli työväentalon naapurissa ja tämän pojan, Reino Ahosen, paja Linkkilänmäessä. Kalle Tiura harjoitti 1920-luvulta alkaen monipuolista paja- ja korjaustoimintaa aluksi Kastarin Romppilammilla ja myöhemmin Haapaniemessä. Isommissa taloissa oli lisäksi oma pieni paja, ja Lahdenperän pajassa työskenteli Mauno Hällström, joka muutti nimensä myöhemmin Paasivirraksi.  Venäläiset postimerkit tulivat 14.1.1901 käyttöön myös kotimaisessa postiliikenteessä. Postituspaikan postileima 10.8.1906.
Pankki, posti ja puhelin Myös pankin perustamisessa parkkuulaisilla oli sormensa pelissä. Ensimmäiset huvit Kurussa olivat säästöpankkiarpajaiset 25.3.1879 Tienarin talossa säästöpankin perustamisen pohjarahaston täydentämiseksi tunnuksenaan "Eläköön Suomi ja kansallishenki". Arpajaiset tuottivat 500 markkaa, kunnalta rahastoon oli jo saatu viinaverorahoja ja loput kuntalaisilta ja lahjoituksina. Näin kootun 2 000 markan pohjakassan turvin saattoi Kurun kunnan säästöpankki aloittaa toimintansa 2.1.1880. Vuoden 2006 euroina kertoimella 4,8621 koottu summa olisi 9 724,20 € eli noin  20 markkaa vuodelta 1882 sarjanumerolla 0073970. Allekirjoittajat ovat A. Landtman ja Eugen Wallenius, jotka olivat Suomen Pankin pääkonttorin virkailijoita vuonna 1881. Setelin suunnitteli Johan Jakob Ahrenberg. Vuoden 2006 euroina sen arvo olisi kertoimella 3,6291 noin 72 €.
Vuonna 1881 säädetyn uuden postijärjestyksen mukaan pieniäkin postitoimistoja saattoi perustaa vaivalloisen postinjakelun helpottamiseksi. Kurun ensimmäinen, Tampereen postikonttorin alainen postitoimisto aloitti toimintansa lokakuussa 1883 myös Ylä-Toikon kaupan yhteydessä, mutta Kurun kirkolle sellainen saatiin vasta vuonna 1903. Sitä ennen oli Antti Toikkonen kuljettanut postin mukanaan sunnuntaisin kirkolle, jossa se jaettiin ennen kirkonmenoja. Postinkulku oli pitkään hidasta mutta tietoliikenne käynnistyi nopeasti: Kurun - Ruoveden - Virtain Telefooniyhtiön perustava kokous pidettiin Ruovedellä 13.6.1897. Keskus sijaitsi Kurun kirkolla kauppias Antti Korpelan kotona ja ensimmäisenä 'sentraalisantrana' toimi Kurun apteekinhoitajana toiminut neiti Pihl. Keskus oli 20-numeroinen, mutta siihen oli liitetty vain 14 puhelinta. Parkkuun ensimmäisen puhelimen omistajasta ei ole varmaa tietoa, mutta hyvänä arvauksena on esitetty Toikkoa.  Suurta adressia oli Kurun edustajana viemässä keisari Nikolai II:lle parkkuulainen tilallinen J.K. Tienari.
Vain yhden langan varassa tuli kuitenkin pian ruuhkaa. Oli lisättävä 'kaistanleveyttä' ja niin perustettiin toinen yhtiö: Muroleen Telefooniosuuskunnan perustava kokous pidettiin 5.2.1906 Kurun kunnantuvalla, Koskenmäen Toijalaan sijoitettiin 40-numeroinen keskus, jota 15 vuoden ajan hoiti Otto Toijala perheineen, ja niin saatiin sivukylillekin omat haaralinjat. Parkkuun syksyllä 1906 toimintansa aloittanut keskus oli 20-numeroinen, muiden kylien pari vuotta myöhemmin aloittaneet keskukset 9-numeroisia ja vuonna 1920 osuuskunnalla oli jo 89 tilaajaa. Sortokaudet Suomen erityisasema Venäjän autonomisena suuriruhtinaanmaana oli vakaa lähes 100 vuoden ajan, kunnes se 1800-luvun loppua kohti alkoi vähitellen horjua. Ratkaiseva käänne oli se, kun Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin 6.11.1898 Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö Nikolai Bobrikov. Jo 30.8.1898 hän oli esitellyt keisarille 10-kohtaisen venäläistämisohjelmansa, jonka tämä oli hyväksynyt. Niin Suomen autonomia käytännöllisesti katsoen lopetettiin, ja maan turvallinen asema päättyi sortokausiin. Bobrikovin ohjelmassa vaadittiin Suomen sotaväen sulauttamista Venäjän armeijaan, valtiosihteerinviraston lakkauttamista, sen valtuuksien supistamista ja kenraalikuvernöörin esittelyoikeuksien lisäämistä, yleisvaltakunnallisten lakien valmistelun vahvistamista ja suomalaisten lakien kodifiointia, venäjän kieltä viralliseksi kieleksi senaattiin, virastoihin ja kouluihin ja venäläisten pääsyä kaikkiin virkoihin Suomessa, Helsingin yliopiston ja muiden oppilaitosten valvontaa, Suomen tulli- ja rahalaitoksen lakkauttamista, venäläisten lehtien perustamista, valtiopäivien juhlamenojen yksinkertaistamista ja kenraalikuvernöörin ohjesäännön vuodelta 1812 uudistamista. Suuri adressi, Päiviö Tommila, WSOY, Keisari Nikolai II:n 15.2.1899 antaman Helmikuun manifestin herättämiä epäluuloja vastaan syntyi nopeasti ajatus nimienkeruusta kansalaisadressiin ja sen toimittamisesta keisarille kansan tahdon ilmauksena. Ylioppilasosakuntien jäsenet keräsivät Suureen adressiin vain viikossa 522 931 nimeä, mikä oli noin kolmannes maan väestöstä. Nimienkeruu aloitettiin Helsingissä 5.3.1899 ja samana päivänä muuallakin maassa eri pitäjissä järjestettiin adressikokouksia, jotka vetivät väkeä sankoin joukoin. Kurussakin adressia allekirjoittivat kaikki kansankerrokset, aktiivisimmin talolliset, lampuodit, torpparit ja palkolliset, niin kuin muuallakin maassa. Kurulaiset olivat kuitenkin kaiken kaikkiaan ympäristökuntiin ja muuhun maahan verrattuna perin passiivisia vain runsaalla 9 %:lla, kun koko maan tulos oli 20,1 %. Tätä Suurta adressia lähti 484 pitäjästä ja kaupungista valittu 471 hengen lähetystö viemään keisari Nikolai II:lle
  Parkkuun kansakoululuokat vuosina 1950 ja 1951. Molemmissa kuvissa on mukana opettaja Elna Lehmus ja alakuvassa vasemmalla myös opettaja Jalmari Mantere.
Kohti nykypäivää Koulunkäyntiä ja tiedonvälitystä Alkuun lukutaidon hankkiminen tapahtui kirkon sunnuntaikouluissa, kinkereillä tai yksityisten oppimestareiden avulla, mutta viime kädessä opetusvelvollisuus oli vanhemmilla. Kiinteissä tiloissa koulunkäynti koko Kurun alueella aloitettiin vuonna 1881, kun valmistui Keihäslahden vanhan koulun koulurakennus, jossa parkkuulaisetkin lapset aloittivat opintiensä. Parkkuulaisten ensimmäinen oma koulu aloitti toimintansa vuonna 1904 Ristaniemen mailla Jakamajärven rannassa keskellä metsää kaukana asutuksesta, koska sen oli tarkoitus palvella myös Poikeluksesta tulevia oppilaita. Ensimmäisenä syksynä koulun aloitti 42 oppilasta ja ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Augusta Mäkilä, joka hoiti virkaansa vuosina 1904-1924. Olkitaipaleen kyläkoulu aloitti toimintansa syksyllä 1914 kauppias Arvid Lamminperän ja kauppias Juho Ahon entisessä kaupparakennuksessa, joka oli ostettu tarkoitukseen 10 000 markalla. Viimeinen koulurakennus vuoden 2010 kesään asti vihittiin käyttöön vuonna 1987. Pitkäaikaisina opettajina ovat Parkkuussa toimineet Jalmari Mantere, Uolevi Ylä-Nojonen, Tapio Mäkinen ja viimeisenä Minna Sarvijärvi koulun lakkauttamiseen 6.6.2010 asti. Heistä Jalmari Mantere perusti vuonna 1924 myös Kurun Ryhti Valoa ja harrastuksia Sähköt Parkkuun kylään saatiin vuonna 1921, kun linjat vedettiin Ylämyllyltä ja valoa saatiin pimeinä aikoina iltaisin ja aamuisin kosken vesitilanteen mukaan. Sähköntoimittajaksi kylään tuli vuonna 1951 Kurun kunnan sähkölaitos, mutta sittemmin toiminta siirtyi suuremmille sähköyhtiöille.  "Meidän on uskallettava ajatella mahdottomia ajatuksia."
(James W. Fulbright, 1905-1995) Harrastusmahdollisuuksia lisäsi 2.12.1906 perustetun työväenyhdistyksen oma talo, jonka rakentamisesta päätettiin kokouksessa 21.3.1920 ja joka valmistui jo samana vuonna, mutta vihittiin käyttöön vasta 30.9.1923. Muut linkit
Agricola-historiatietokanta, UTu Parkkuun Seuratalo valmistui vuonna 1934 ja sen urheilukenttä vuonna 1937. Iltamaperinne jatkui ja on Parkkuun seudun kyläyhdistyksen ansiosta edistänyt paikallisten asukkaiden ja kesäkurulaisten tutustumista toisiinsa. Entisellä Parkkuun koululla järjestettiin Kuru-juhlaviikoilla eri aiheita käsitteleviä laajoja näyttelyitä, joihin tutustui vuosittain näyttelyjen viikon mittaisena aukioloaikana lähes 1000 kävijää. Parkkuunkosken kulttuurimaisema Parkkuunkosken kulttuurimaisema ja Olkitaipaleen koulun ja Seuratalon miljööt ovat kylän keskus, jonka ympärillä kylä elää. Maisemaa kehystävät Riihikosken, Ristaniemen, Sikkilän, Toikon ja Pappilan peltoaukeat vanhoine, kunnostettuine rakennuksineen ja Pilpusniemen viljelymaisema ulottuu Kuusjärveen.  Talkoolaisten puhdistamassa Parkkuun kivilouhosta Kuru-viikon pääjuhlan 23.7.2006 kirkonmenoja varten.
Kylän maisema ja rakennuskanta on hyvin yhtenäinen ja jakaantunut tasaisesti Parkkuunkosken molemmin puolin. Ristaniemen tilan lähes kolmenkymmenen vanhan hirsirakennuksen ryhmä, jonka vanhimmat rakennukset ovat peräisin 1770-luvulta ja vanha päärakennus vuodelta 1820, on lisätty Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luettelooon vuonna 1993. Kurun alue on kuuluisa kivestä, jota mainetta pitävät yllä Parkkuun kiviveistämöt ja kivestä tehdyt rakennukset, mm. Tienarin kivinavetta, vilja-aitta ja pihapiiri, ja Toikon, Lahdenperän, Taipaleen, Kastarin, Pappilan, Vanhakylän ja Riihikosken 1860-, 1980- ja 1890-luvuilla rakennetut kivinavetat. Tänä päivänä Parkkuun seudun vanhat kylät ovat aktiivisia ja idyllisiä kyläyhteisöjä, jotka vetävät rauhallisuudellaan, mutta samalla Tampereen läheisyydellään puoleensa niin vakituisia kuin kesäasukkaitakin.
|
  
|
