"Mitä on taloustiede?
Tiede, jonka yläluokka on keksinyt
päästäkseen käsiksi alaluokan työn hedelmään."

August Strindberg (1849-1912), Pieni katekismus, 1884

Työtön on työtön on työtön

Sanamagiaa

Sanamagiaa

Kontrastin vuoksi?

Lingvistinen liitupiiri
Normi ja poikkeus + sanaparit I
Tykillä hyttystä vastaan
Syrjäytynyt vs. riippumaton
Syrjäytymisen kielioppi
'Syrjäytymisen' 'estämistä'
Tietoyhteiskunta
Lahjakkuus ja luovuus
Evoluutiobiologiaa

"Happamia" sanoi kettu

Psyykkisiä puolustusmekanismeja
'Luukku'
Peitenimi 'kannustusta'
Tarkoitushakuista kielipeliä + sanaparit II

Vikaa vaikka tikulla

Kuin tuhka tuuleen
Työpaikkailmoituksia ennen ja nyt
Etsii, etsii, soisi löytävänsä. Mikä se on?
Vates-säätiön tutkimustulos: ongelmana työnantajien asenteet
Hallituksen neronleimaus
Skeeman mukaisesti

KONTRASTIN VUOKSI?

Koska teksti on kirjoitettu alun perin jo vuonna 2000 ovat summat markkoina, ellei toisin mainita. Ajankohtaiset ja muut täydennykset ovat tekstilaatikoissa ja pop-up -linkeissä, mutta tällä sivulla koko Syrjäytymisen kielioppi ja osia Tarkoitushakuisessa kielipelissä ovat uutta leipätekstiä.

Lingvistinen liitupiiri

Työttömillä on jotakin, jota ei-työttömillä ei ole ja jota ei kaupasta voi ostaa: aikaa. Työttömillä on aikaa ajatella, ei-työttömillä ei. Mielenkiintoisen johdonmukaista siis onkin sen ajankäytön tapojen nimittäminen joutenoloksi, josta joskus 1400-luvulla uskoteltiin seuraavan kuppatautia ja tänä päivänä mielenterveyshäiriöitä. Ts. ajalta kielletään arvo tavalla tai toisella, aika on vaarallista sen sisältämien mahdollisuuksien takia, joita itsellä ei ole. Ja koska työttömillä on aikaa ajatella, tuottaa uusia oivalluksia, havaita keisarin uusia vaatteita, kritisoida ja kyseenalaistaa - samalla kun se taito monilta ei-työttömiltä uhkaa ajan ja sen seurauksena käytön, lopulta myös mielenkiinnon, puutteessa ruostua - niin on se sama arvo silloin kiellettävä myös työttömiltä itseltään mieltämällä heidät epäuskottaviksi.

Kielen muuttumisen avulla se tapahtuukin hitaasti mutta varmasti ja sopivan salakavalasti. "Kielen rajat ovat maailman rajat", niin kuin sen kiteytti kielifilosofi Ludwig Wittgenstein. Tänä päivänä psykologialla ja lingvistiikalla, tulevaisuudessa kenties genetiikalla ja nanoteknologialla.

On kuitenkin muistettava se, että jos rajataan työttömät ei-työttömien ulkopuolelle, niin samalla rajautuvat myös ei-työttömät. Kuitenkin tavaksi on tullut tarkastella vain työttömiä negaation kautta kollektiivisesti ei-työttömien perspektiivistä korostamalla jonkin puuttumista eikä työttömien omasta perspektiivistä tuomalla esiin sitä mitä on. Ei-työtönkin on työttömän negaatio, jolloin työtön on lähtökohta.

Normi ja poikkeus

Vasemmalla luetellut oletusarvojen dikotomiset rajapyykit tulivat mieleen sen suuremmin hakematta ja listaa voisi vieläkin jatkaa (sitä on 2010 tienoilla jatkettukin). Eikä se ole edes mitenkään hypoteettinen - osa niistä jo on yleisesti hyväksytyssä käytössä ja loputkin voisivat olla. (ks. myös myöhemmin tällä sivulla toinen vakiintuneessa käytössä olevien sanaparien taulukko Ennen/Nyt)

Mm. ajatuksien, mielipiteiden, oivallusten, kirjoitusten tms. uutta luovan kopiointia ja mekaanista muistamista, luulemista, huijaamista, saivartelua ja massaan kuulumista ilman yksilöllisiä piirteitä näytetään usein pidettävän aivan erityisen päivänselvästi työttömän ominaisuuksina. Usein niiden epiteettien sävyttämästä vuorovaikutuksesta on melkein mahdoton tunnistaa itseään, mutta niitä pidetään niin itsestäänselvyyksinä että ne paljastuvatkin yksilöidysti usein vasta vahingossa tai arvaamalla ja päättelemällä ensin seurauksen perusteella sen todennäköisin syy. Työttömältä siis edellytetään myös deduktiivisen päättelyn taitoja, mikä useimpien ei-työttömienkin keskuudessa on hyvin vaivalloista.

Oheisessa taulukossa ei ole ollut tarkoitus hakea vastakohtia, vaan rinnasteisia ilmaisuja oletusarvojen värittämistä vastakkaisista näkökulmista nähtyinä. Mitä näistä epiteeteistä sitten voisi päätellä?

Työttömistä puhuttaessa määreet ovat tunneperäisiä ja arvoväritteisiä, mutta ei-työttömiä koskevia löytyy mistä tahansa psykologian alkeisoppikirjasta. Ne siis ovat sopimuksenvaraisia, yleisiä perustermejä kyseiselle asialle ja ilmiölle eli edustavat normia, mutta työttömiä koskevat sanat edustavat enemmänkin jotakin negatiiviseksi miellettyä, normista poikkeavaa.

Olennaista siinä on se, että molemmat sanastot ovat ei-työttömien - ei toki kaikkien! - määrittelemiä. Kukapa työtön itse sanoisi itseään vaikkapa teeskentelijäksi tai kieroksi. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö myös ei-työtön voisi toimia arvaamattomasti ja epäilyttävästi tai olla mielistelevä tai riidanhaluinen, mutta silloin sitä pidetäänkin jonakin positiivisena.

Jotkin sanaparit saattavat näyttää siltä, kuin eivät mitenkään voisi kuulua yhteen. Miten esimerkiksi ongelmanratkaisukykyinen voisi korvata epärehellisen? No, jos ongelmanratkaisun metodina on tarkoitus, joka pyhittää keinot, niin kuin julkisuudessa usein tapahtuu, niin sitä pidetään perin nokkelana toimintana. Toisaalta sitä voi nimittää myös epärehellisyydeksi, mitä juuri sen kaltainen ongelmanratkaisu usein onkin, mutta jota oppineet kutsuvat pragmatismiksi. Työtöntä sen sijaan epäillään oikopäätä epärehelliseksi ja huijariksi toiminnan mahdollisia nokkeluuksia sen kummemmin pohtimatta.

Ja jos esimerkiksi työtön tekisi värikkään CV:n, jossa väittäisi vaikkapa osaavansa espanjaa, jos osaa hädin tuskin sanoa muchas gracias ja hasta mañana eikä juuri muuta, hänen päätettäisi huijaavan. Mutta jos ei-työtön tekisi samoin, hänen sanottaisi osaavan tehdä erinomaista mielikuvamainontaa.

Kuitenkin vain ns. auktoriteetiksi julistetulla asiantuntijalla olisi varaa esimerkiksi huijata, kopioida tai luulla ja päästä siitä kuin koira veräjästä, koska kukaan ei kyseenalaista sitä. Sen sijaan kaikki työttömän tekemiset ovat tarkkaakin tarkemman suurennuslasin alla. Tietämättömyys vain lisää kritiikitöntä auktoriteettiuskoa ja vahvistaa opittuja oletusarvoja. Niin on kai tarkoituskin. (ks. Työttömyyden hinta, Työttömän tuotteistus.)

Tykillä hyttystä vastaan

Loistavana esimerkkinä tästä käy ristiretken kaltainen 'sosiaalihuijarien' suurmetsästys: ensin hallitus on lain nimessä supistanut toimeentulon niin olemattomaksi, että varmasti tiedetään sen riittämättömyys, eli ensin on viritetty ansa ja sitten käyty väijymään saalista, kun tukien saajat yrittävät jotenkin säilyä elossa päivästä toiseen, eli olla ongelmanratkaisukykyisiä. Kun kolme optiomiljonääriä keksi pyrkiä samoille 'luukuille' päivärahojen toivossa, heitä kutsuttiin hauskasti optioveijareiksi, kun taas todellista toimeentuloa tarvitsevaa varatonta työtöntä pidetään sosiaalihuijarina. Tämän kontrastin esiin tuomisesta heille lämmin kiitos.

Ilmassa on tuntunut jo pitkään suoranaista haudanvakavan kateuden katkua 'joutilaiden' työttömien 'onnenpäivistä', mitä ei ihan totisella naamalla voi seurata: muuankaan kansanedustaja ei "ymmärrä, miksi joillakin pitäisi ainoastaan olla oikeus elää sosiaaliturvan varassa!" (ILTA-SANOMAT 2.3.2000). Huutomerkin kanssa jalkaa polkien tyyliin miks-toi-miks-en-mää. Mutta mikä estäisi kokeilemasta? Siinä olisikin nykynarsistille trendikkään elämyksellinen extreme-kokemus, eikä tarvitsisi enää turvautua vain 'mielikuvituksensa rikkauteen' ja 'sisäisen kokemisen kykyyn'. Siitä varmaan saisi päättäjäkin uutta potkua elämäänsä ja uutta ilmettä päätöksiinsä!

Esille on jo nostettukin liikuttava huolestuminen siitä, että rikkaitakin ihmisiä pitäisi "sietää" eikä kadehtia heitä. Lehdissä on ollut jättiotsikoita ja laajoja artikkeleita siitä, kadehditaanko heitä ylipäätään, vai onko se vain näiden äkkiä - tai hitaamminkin - rikastuneiden haaveissa. Rikkausongelman allehan köyhyysongelma parhaiten peittyykin. Pois silmistä, pois sydämestä. Artikkeleita silmäillessään saakin vain lisää vahvistusta sille ikiaikaiselle arkkifaktalle, jonka vielä edellisen kappaleen esimerkkikin vahvistaa: tässä maassa ei varmaan koskaan ole kadehdittu mitään muuta niin avoimen intohimoisesti kuin jonkun toisen ihmisen sosiaaliturvaa, jollaista ei kuuna päivänä itse edes tarvitsisi. Jotkut erityisen 'syrjäytyneet' kutsuvat sitä jopa varastamiseksi yhteiskunnalta, missä tapauksessa myös mm. kaikki peruskoululaiset ja sairaalapotilaatkin olisivat 'varkaita'. Vai johtuisiko se vain siitä että siihen ei pääse käsiksi koska se ei ole kaupan? Kannattaisi kysyä sitäkin.

Perusturvavastaiset kriitikot vaativat, että jokaisen pitäisi tulla toimeen ns. omillaan eli yksin omalla omaisuudellaan. Tällöin yhteiskunta pitäisi pilkkoa kappaleiksi, ja katsoa mitä siitä kullekin jää: maapinta-alasta se tekisi kuudella desimaalilla 0,065027 km² ja valtion vuosibudjetista 2001 eli verovaroista noin 41 000,00 markkaa nuppia kohti, eikä naapurin tonttiin saisi koskea. Ei ikinä eikä missään olosuhteissa. Se merkitsisi samalla sitä että mitään julkisia palveluja ei olisi saatavilla: ei kouluja, liikennettä, poliisia, ei sosiaaliturvaa, eläkkeitä, terveydenhoitoa, ei puolustusvoimia, teiden hoitoa, oikeuslaitosta. Ei niin mitään. *)

Mitä silloin tapahtuisi tälle markkinavetoiselle taloudelle, joka kulkee globaalisti valtioiden rajojen yli, joka perustuu rahan ja tavaroiden vaihtoon ja jossa optiomiljonäärit ja osakkeenomistajat pelaavat nimenomaan toisten rahoilla? Mm. optioita puolustettaessa vedotaankin siihen, että se mikä siirtyy jollekin, ei samalla ole pois joltakin toiselta. Vain sosiaaliturvan katsotaan olevan pois joltakin toiselta.

Kaikkein vähiten 'omillaan' tulevat toimeen kaikki uudet vähintään keskiluokkaiset extremelajien ja elämysmatkailun harrastajat, jotka aina tarvitsevat valmiiksi brändätyn katalysaattorin itsensä ulkopuolelta.

Syrjäytynyt vs. riippumaton

Entä sitten syrjäytynyt-riippumaton? Syrjäytynyt mistä vai mihin? Vai syrjäytetty? Akrofobinenkin on syrjäytynyt vuorikiipeilystä, moni kansanedustaja kansasta ja kineettisesti kömpelö vaikkapa tanssimisesta. Jos sanotaan, että joku on syrjäytynyt jostakin, lienee olemassa jokin standardi, johon verrataan. Kenen tahansa voisi sanoa syrjäytyneen jostakin suhteessa johonkin toiseen, eriytyneen tai suuntautuneen, olevan riippumaton jostakin, mikä osoittaa omiin ominaisuuksiin, taipumuksiin ja kiinnostukseen perustuvaa valintaa. Riippumaton-sanan sävy on positiivinen, vapaa, väljä, valoisa ja aktiivinen, syrjäytynyt-sanan negatiivinen, rajattu, ahdas, synkkä ja passiivinen ja työttömistä puhuttaessa käytetäänkin sanaa syrjäytynyt. Eron tekemiseksi, työtön/työllinen-, terve/sairas- tai OK/ei-OK- rajanvedon säilyttämiseksi, mukaanlukemiseksi ja poissulkemiseksi.

Kukaan ei vielä ole kuulunut olevan huolissaan taloudellisesti omavaraisen 'joutilaisuudesta' ja sen 'seurauksista', mutta tukia saavan toimeentulottoman ja siksi syrjäytyneeksi kutsutun työttömän ajatellaan olevan maailman vaaroille alttiina ollessaan standardien ulottumattomissa, pois siitä turvallisen unnuttavasta valtavirrasta, jossa oman pään käyttö ei ole 'trendikästä' ja jossa yleisesti hyväksytyn elämän mallin mukaan pitäisi olla, valvovan silmän alla.

Varattomuus siis aiheuttaa holhoustarvetta vähän samaan tapaan kuin kahvinjuonti lentokoneessa ilmakuoppia.

Syrjäytyneisyydeksi tulkitaan usein myös pelkkä erilainen elämäntapa. Puhutaan elämäntapatyöttömistä sen Ainoan Oikean, samanlaisen elämänmallin vastakohtana. Sitä pidetään erityisen pahana asiana, mutta se sisältääkin viittauksen itsenäiseen päätöksentekoon ja elämäntavan tietoiseen ja filosofiseen valintaan, joka ei noudata biosfääriä kuormittavan hillittömän kuluttamisen oppia. Elämäntapa ei voi olla työttömän oman valinnan tulos ja sille on saatava negatiivinen leima, jonka luomiseen paneudutaan aivan erityiselllä tarmolla. Ja kun se leima on saatu, se saattaa ennen pitkää myös toteuttaa itsensä. Mutta eikö työttömien enemmistön työttömyys olekin vähä vähältä väkisinkin muuttunut - ei vaihtoehtoiseksi vaan vaihtoehdottomaksi - elämäntavaksi juuri valtionhallinnon omien toimien tuloksena?

Olennainen kysymys siis on: kuka on syrjäytynyt ja mistä? Onko se työtön itse, toimeentulotukiasiakas tai tukityönantaja, kansanedustaja, Internetissä surffaileva 'joutilas' hyvin toimeentuleva, KELAn toimistovirkailija, sosiaalityöntekijä tai kotimaan uutistoimittaja, alkoholisoitunut miljonääri tai sanomalehden kolumnisti, kuka? Vai sellainen joka ei tunne Ally McBealia tai joka ei tiedä missä on Jakomäki tai Tristan da Cunha tai mitä oman oven, työhuoneen tai yhteisön ulkopuolella tapahtuu tai joka mitään kyseenalaistamatta vain toistaa sitä mitä ylhäältä annetaan? Syrjäytyneeksi onkin jo ehditty arvella myös "koulutettua ihmistä joka ei käytä Internetiä". Moni työtön ei varmaankaan edes koe olevansa syrjäytynyt yhtään mistään, ennen kuin se hänelle kerrotaan ja yritetään estää häntä siitä.

Ettei vain olisi niin, että monet syrjäytyneeksi arvellut olisivatkin niitä, jotka kaikkien globaalien trendien ja brändien puristuksissa ja kilpailukyky- ja talouskasvumantrojen jaloissa olisivat säilyneet järjissään? Jos on juonessa mukana ei näe juonta juoneksi. Mutta jos syrjäytyneisyydeksi lasketaan kaikki erilainen ja vähänkin poikkeava ja jos enemmistön ajatellaan edustavan normia, niin silloin syrjäytyneisyys on normi ja ns. 'normaali' on poikkeus.

Syrjäytymisen kielioppi

Sana syrjäytynyt on II partisiipin aktiivimuoto, jota käytetään myös adjektiivina. Se ilmaisee päättynyttä tekemistä ja edellyttää subjektia, jolloin ns. 'syrjäytynyt' nähdään itse oman syrjäytymisprosessinsa (syrjäyttämis-) keskellä aktiivisena toimijana ja toteuttajana. Syrjäytetty taas on passiivimuoto, joka edellyttää objektia, jolloin toimija on joku nimetön ja kasvoton, objektin ulkopuolinen.

Esimerkiksi englannin kielessä on käytössä termi socially excluded = sosiaalisesti poissuljettu, joka ilmaisee sen, että syrjäytymisen on aiheuttanut joku tai jokin muu kuin henkilö itse. Verbi exclude tulee latinan verbistä excludēre, joka tarkoittaa pitää ulkona, sulkea ulos, olla päästämättä sisään, estää, eristää ja katkaista pääsy.

Suomen kielen sanavalinta kuitenkin tekee ns. 'syrjäytymisestä' työttömän oman valinnan - elämänhallinnan puutetta, laiskuutta, työhaluttomuutta jne. osoittavan - eli siirtää työttömyyden työttömän omalle vastuulle ja omaksi syyksi, passiivisen (!) työttömän aktiivisen (!) toiminnan tulokseksi.

Jos siis käännettäisi takaisin englanniksi suomen sana syrjäytyminen, se olisikin self-inflicted (social) exclusion tai lievemmässä muodossa (social) self-exclusion eikä social exclusion. Vastaavasti syrjäytyä olisi refleksiiviverbi exclude oneself (socially) eli sulkea itse itsensä ulos/pois, jolloin subjekti ja objekti ovat samat. Termi vaan ei kummassakaan tapauksessa enää ole sama.

Jos suomen syrjäytyminen käännettäisikin englannin sanasta marginalization, niin se taas tarkoittaa reunalle tai laidalle asettamista, tulee latinan verbistä marginō (margināre), reunustaa ja kehystää, ja tapahtuu yhtä lailla jonkun tai jonkin ulkopuolisen aiheuttamana, mutta marginalisoituminen olisi self-inflicted, jolloin syrjäytyä olisi refleksiiviverbi marginalize oneself, marginalisoida itse itsensä.

Toisaalta marginaali vasta tuo esiin ja korostaa sitä mitä se kehystää. Kirjakin olisi vaikealukuinen ilman marginaaleja ja grafiikka näyttäisi ahtaalta ilman passe-partouta. Olisiko tämä kehystetty alue sitten marginoitu eli kehystetty, aidattu, rajattu vai marginoitunut eli kehystäytynyt, aitautunut, rajautunut? Linnoittautunut, poteroitunut ja eristäytynyt? Ts. järjestänyt itse itselleen 'marginaalit' erottuakseen paremmin taustasta?

Joka tapauksessa inkluusio on marginaalin piiritystilassa, jossa inklusoidut (self-inflicted?) toistavat toisilleen eksklusoitujen ohi ja yli puhetta eksklusoiduista ja integroivasta segregaatiosta eli 'mukaan luetut' keskenään poissuljetuista ja yhdistävästä eristämisestä - tai paremminkin eristävästä yhdistämisestä - ulkomuistista kuin uskontunnustusta.

'Syrjäytymisen' 'estämistä'

Niin tai näin, mutta nyt tätä 'syrjäytymistä' kuitenkin yritetään ystävällisesti 'estellä' kaikenlaisella elämäntapakurssituksella ja toimeentuloa tuottamattomilla tukitöillä, ja ellei halua ottaa vastaan tätä hämmästyttävää 'hyväntahtoisuutta', siitä seuraa karenssi. Niinpä syrjäytymisen 'estämisen' nimissä kehitellyillä 'aktivointi'tempuilla onkin kiistämätön taipumus estää työtöntä syrjäytymästä vain työttömyydestä ja toimeentulottomuudesta. Ehkä siten toivotaankin työttömien ennen pitkää unohtavan, että jossakin on olemassa muutakin elämää, kuin se ahdas aitaus, johon työttömien terminaalihoito sen on rajannut.

Onko siis erityisesti työttömien ominaisuuksiksi nimetyillä terveys-, mielenterveys-, päihde-, syrjäytymis- ym. ongelmilla ollenkaan suoraa yhteyttä itse työttömyyteen, vaan vain tähän työvoima- ja sosiaalihallinnon sen ympärille ymppäämien standardisoivien, kategorisoivien ja typistävien pakkopullien ja ansalankojen miinakenttään, jolle ei loppua näy ja josta on tutkitusti enemmän haittaa kuin hyötyä?

Rahapula ei ainakaan ole työttömyyden ongelma ja syrjäytymisen syy. Siitä ovat päättäjät vakaasti (melkein) yhtä mieltä. Kaikesta 'huolenpidosta' päätellen työttömät eivät ole edes aikuisia, joiden tarvitsisi ajatella jotakin niin arkipäiväistä kuin esimerkiksi laskujen maksu tai vaatteet. Ei siis rahaa, vaan tyynnytteleviä juttutuokioita ja päivähoitopaikka, niin päättäjä voi hyvällä omallatunnolla kuitata ongelman, näpytellä ilmaisella koneella ilmaisen sähköpostin ja tilata ilmaisella kännykällä ilmaisen taksin viemään ilmaiselle edustuslounaalle. (ks. myös MMS, Tarhaustalkoot ja Työttömyyden hinta, Verkossa)

Oikeastaan lienee enää myöhäistä sillä samaisella omallatunnolla edes puhua syrjäytymisen estämisestä. Sitä olisi pitänyt ajatella jo 1990-luvun alkupuolella, kun syrjäyttämisprosessi käynnistettiin ja alettiin lyödä leimoja kaikkeen erilaiseen, valtavirrasta poikkeavaan ja mikä nyt puheilla syrjäytymisen estämisestä vain korostuu. Ts. ensin myönnetään suoraan, että osa kansaa on tietoisesti ja tahallaan syrjäytetty - eksklusoitu eli suljettu ulos, sivuutettu, seulottu ja valikoitu - ja sitten sitä kuvitellaan kyettävän myös estämään samoilla tarhaustalkoilla, joilla se on aiheutettukin. Sen siis ilmiselvästi halutaan vain jatkuvan ja lisääntyvän tai ainakin säilyvän ennallaan.

Mielenkiintoista onkin edellisen rinnalla esimerkiksi työttömien kännyköistä kehkeytynyt paheksuva polemiikki: samalla kun kännykkää ilmiselvästi pidetään jonkinlaisena 'syrjäytymättömyyden' attribuuttina kuin kulttiesinettä, sitä ei kuitenkaan millään haluttaisi suoda työttömille. Kysymys ei lienekään kännykän kalliimmista puhelumaksuista tai työttömän tavoitettavuudesta, vaan sille annetusta symboliarvosta. Rajan täytyy pysyä selvänä ja kirkkaana kuin salamanisku.

Työttömällehän ei jää juuri mitään mahdollisuutta päättää itse omasta elämästään, vaan taloudellisia ja toiminnallisia rajoituksia siihen on silmänkantamattomiin ja lisää suunnitellaan, mitä harhaisesti kutsutaan "syrjäytymisen estämiseksi". Siten edistäminenkin on muuttunut estämiseksi, niin kuin kiristäminen kannustamiseksi. (ks. myös myöhemmin tällä sivulla Tarkoitushakuista kielipeliä)

Monet päättäjät tuntuvat yleensäkin kulkevan jossakin hyvin hämmästyttävässä jälkijunassa ja etääntyneen niin tehokkaasti kansasta, että eivät edes näe omien päätöstensä seurauksia, ei sitä mitä omilla pihoilla tapahtuu, kun puheet myös kansan kahtiajaon estämisestä ja hyvinvointivaltion säilyttämisestä ovat tulleet ajankohtaisiksi vasta sitten kun vahinko - tai tarkoitus - on jo tapahtunut.

Tietoyhteiskunta

Usein puhutaan syrjäytymisestä myös työelämästä tai tietoyhteiskunnasta. Koska työelämästä on tahallaan syrjäytetty, niin miten kävisi tietoyhteiskunta ja mikä se on? Tietoyhteiskunta-termihän tuli ajankohtaiseksi 1990-luvun alkupuolella, kun työpaikoille alkoi ilmestyä pieniä näyttöruutuja, jotka jakoivat ihmiset jyrkästi puolustajiin ja vastustajiin. Siitä olisi tuleva tulevaisuuden pääasiallinen - ellei peräti ainoa - työväline tekstin näpyttelystä kirurgisiin toimenpiteisiin, ja jonka hallinnan kerrottiin vaativan aivan erityisiä ominaisuuksia, pääasiassa vähäistä ikää.

Esimerkiksi kansainvälisestä tietoverkosta nimeltä Internet ei Long & Longin USAn yliopistoissakin tenttikirjana käytetty Computers vielä vuonna 1993 tiennyt kertoa enempää kuin että se oli saanut alkunsa Yhdysvaltain puolustusministeriöstä ja käytössä pääasiassa tieteellisissä tutkimustarkoituksissa. Nyt Internet ja sen tiedoksi nimetty bittivirta kattaa koko maapallon. Kuka tahansa voi työntää verkkoon mitä tahansa ja surffaajan on vain itse kyettävä sekä faktisesti että eettisesti arvioimaan, mikä on totta ja todennäköistä ja mikä ei. Tieto sinänsä ei ole mitenkään hyppäyksellisesti lisääntynyt, sen välityskanava vain on tullut kaikkien ulottuville.

Siis tietoyhteiskunta? Kannattaisi varmaan mieluummin puhua koneyhteiskunnasta, varsinkin kun tiedon ja todennäköisyyksien arviointikyky, kielentaidot ja päättelykyky näyttävät heikkenevän hyvää vauhtia samaan tahtiin tietoverkkojen käytön yleistymisen kanssa. Kenenkään ei tarvitse enää muistaa mitään, ei oivaltaa ja todella tietää, kun kaikki on valmiina pakettina käden ulottuvilla, kunhan vain jaksaa ja viitsii painaa nappia. Yleissivistyksestä on tullut perustelematon uskonasia, jossa arvaaminen ja tuttuuden tunne korvaavat tiedon ja päättelyn.

Ja sitten takaisin syrjäytymiseen. Kaikilla työttömillähän ei tietenkään ole tietokonetta, koska ne ovat kalliita ja varsinkin työttömän budjetilla mahdoton hankinta, joka ei nykyisellä perusturvalla edes häämötä ei edes kangastuksena jossakin taivaanrannassa. Silti huolestuttiin syrjäytymisestä jostakin 'tietoyhteiskunnasta' niin paljon, että työttömien täytyy oppia joukolla klikkaamaan ja painamaan enteriä. Ja tietenkin karenssin uhalla. Mielenkiintoista on se, että Internet ja omat WWW-sivustot olisivat työttömällekin ainoa paikka, jossa yksi perusoikeus eli sananvapaus voisi toteutua, kunhan toinen perusoikeus eli toimeentulo vain olisi turvattu. Sepä ei ole.

Nyt työtöntä siis epäillään syrjäytyneeksi siinä missä ei-työtön on tehnyt valinnan. Ja syrjäytyneeksi mistä? Mahdollisuudesta pitää yhteyksiä ystäviin, yrityksiin, kansalaisjärjestöihin ja instituutioihin reaaliajassa, tehdä omat WWW-sivut myynninedistämiseksi ja työnäytteeksi - ja kustantaa sen olemassaolo jollakin palvelimella -, hankkia uusinta tietoa muun maailman yliopistoista tai tapahtumista, joita kotimainen media ei julkaise? Vai mahdollisuudesta saada virheellisiä tietoja tai päämäärättömään harhailuun sinne tänne tai laitostua peliriippuvaiseksi yön pimeiksi tunneiksi, joutua globaalin markkinamanipuloinnin harhauttamaksi tai ylettömän tiedon tulvan nitistämäksi? Vai mahdollisuudesta lähetellä päättäjille sähköpostia tai ostaa verkkokaupasta hirsitalo? Vai pakosta kuulua satoihin elämänmenoa tilastoiviin ja valvoviin rekistereihin, joilta ei voi välttyä tuntee sitten tekniikan tai ei?

Miksi sitten kutsutaan niitä lukemattomia ei-työttömiä, jotka tekevät rivinvaihdot enterillä ja sisennykset välilyönneillä eivätkä osaa tulostaa tavallista tekstitiedostoa, käyttää Internetiä tai kännyköitä, eivät ole koskaan käyttäneet sähköpostia ja joita ei mikään voisi kiinnostaa vähempää kuin tietokoneet ja IT-teknologia? Hehän eivät määritelmän mukaan kuitenkaan ole 'syrjäytyneitä' yhtään mistään. Heitä kutsutaan ammattitaitoisiksi, työhaluisiksi ja -kykyisiksi osaajiksi, aktiivisiksi kunnon kansalaisiksi ja rehellisiksi veronmaksajiksi.

Lahjakkuus ja luovuus

Älyä kyllä voisi muuttaa rahaksi, mutta rahaa ei voi muuttaa älyksi. Niinpä itse rahasta on ollut suorastaan pakko tehdä älyn mitta, jolloin älyäkään ei enää voi realisoida, ellei ensin ole rahaa. Eikä sitä oikeastaan enää edes tarvita, kunhan vaan on rahaa.

Lahjakkuuden ja luovuuden katsotaankin nykyisin enemmän tai vähemmän vakavissaan - oikeastaan päivä päivältä enemmän - olevan riippuvaista varallisuudesta: mitä enemmän rahaa, sitä älykkäämpi, lahjakkaampi, kauniimpi ja rohkeampi, ja mitä vähemmän rahaa, sitä tyhmempi, mitättömämpi, merkityksettömämpi ja lahjattomampi. Niinpä esimerkiksi kaikki optiomiljonäärit olisivat silmänräpäyksessä muuttuneet yhteiskunnan kirkkaimmaksi huipuksi ja kaikki toimeentulevat ei-työttömät työttömiksi ja sen seurauksena palkkatulottomiksi tultuaan taantuneet kuin taikaiskusta äärimmäisen tyhmiksi ja lahjattomiksi.

Saman logiikan mukaan esimerkiksi taidemaalari Vincent van Gogh - köyhä kuin kirkonrotta, joka myi eläessään vain yhden taulun ja senkin veljelleen - olisi ollut todellista pohjasakkaa. Samaa pitäisi silloin ajatella kaikista muistakin kulttuurien kehitykseen ja maailman menoon ratkaisevasti vaikuttaneista, jotka tämän päivän sisällöntuotanto ja kulttuuriteollisuus lakaisisivat nimilapuin varustettuina marginaaliin, pois häiritsemästä kontrastin kasvattamista, eriarvostuksen lisääntymistä, horjuttamasta itsestään selväksi päätettyä maailmanjärjestystä ja raaputtamasta 'uuden talouden' katinkultaa. Tai - johan sitä tehdäänkin kun luovuutta ensin vaaditaan ja sitten se tapetaan. *)

Edith Södergran eli köyhyysrajoilla, samoin Timo K. Mukka, Aleksis Kiveä syrjittiin, Dostojevski karkotettiin Siperiaan, Kandinsky pakeni Hitleriä Pariisiin, Klee Sveitsiin, Grosz Yhdysvaltoihin, Brecht Suomeen, Oscar Wilde istui vankilassa, Garcia Lorca ammuttiin Espanjassa jne. Helene Schjerfbeck'kään ei tuntenut oloaan kotoisaksi, vaan

"- - kuoli maailmalta. Otettuaan pitkän aikaa aktiivisti osaa maailman menoon hän teki johtopäätöksen kokemuksistaan ja vetäytyi 40-vuotiaana syrjään. - - 'Lakkasin näkemästä maailmaa', kuten hän eräässä kirjeessä kirjoitti, voidakseen sen sijaan kahta väkevämmin nähdä itsensä ja sen mitä hänen sisällään liikkui." (Holger, 1997, 25)

Tänä päivänä häntäkin kutsuttaisi syrjäytyneeksi, mistä häntä yritettäisi estää, mutta onneksi niin ei tapahtunut hänen elinaikanaan. Nyt hänen töistään maksetaankin miljoonia. Ja van Goghin maalaama Tohtori Gachet'n muotokuva myytiin 15.3.1990 Christien huutokaupassa New Yorkissa 462 miljoonalla markalla (= 77 miljoonaa euroa), mikä teki siitä maailman kalleimman taulun.

Kriisi on luovuuden moottori. Ideoiden toteuttaminen vain on ongelmallista. Valtavirran myötäilijät eivät koskaan ole saaneet mitään uutta ja mullistavaa aikaan.

Evoluutiobiologiaa

Evoluutiobiologinen tutkimus on päätynyt aivan samaan:

"Käyttäydyttäessä palkkion takia koko toimintajärjestys ja sen vaatima energia määräytyvät satunnaisten, luovalle toiminnalle ulkopuolisten vaatimusten mukaisesti. Työskentely muuttuu mekaaniseksi ja itseään toistavaksi tai etsii mekaanisesti muutosta itsensä vuoksi. Silloin kuolee oivalluskyvyn kiihkeä intohimo ja sykkivä jännite. - - Koko asia muuttuu tylsäksi ja yhdentekeväksi. - - Lopulta tarvitaan yhä suurempia palkintoja tai rangaistuksia." (Bohm & Peat, 1992, 236)

Niinpä: ensin riitti palkka, mutta nyt tarvitaan jo optioita. Mitähän seuraavaksi? Miten sen kanssa siis pitäisi yhtä esimerkiksi joidenkin kansanedustajien väite siitä, että korkeilla palkkioilla voitaisi houkutella eduskuntaan nimenomaan lahjakkaita ihmisiä?

"- - simpansseille annettiin palkkio maalaamisesta. Hyvin pian teokset alkoivat taantua, kunnes tulos vastasi vain kokeen suorittajan vähimmäisvaatimuksia. Samanlaista käytöstä voi havaita lapsissa, kun he alkavat tulla tietoisiksi siitä minkälaisia tauluja pitäisi tehdä. - - Koko toiminta alkaa kuihtua ja rapistua kun luovuus alistetaan ulkoisille päämäärille." (Bohm & Peat, 1992, 236-237)

Näkyvin vaikutus kansanedustajien palkankorotuksilla lieneekin vain äänestysprosentteihin.

Pidetäänkö nyt sitten työttömien perusturva - ja sen seurauksena työttömät itse - toimintakyvyttöminä siksi, että työttömiä pidetään oletusarvoisesti ja itsestään selvästi lahjattomina vai pidetäänkö työttömiä lahjattomina siksi, että heidän perusturvansa - ja sen seurauksena työttömät itse - on ensin tehty toimintakyvyttömiksi? Kumpi tässä on se pohjimmainen premissi? Siitä voisi tosin samalla tehdä sen epämukavan johtopäätöksen, että lahjakas ja luova työtön on sitä aidosti, koska siitä ei kuitenkaan saa palkkiota, mutta lahjakkaana pidetty ei-työtön tai kansanedustaja vain sen aikaa, että ehtii näyttää siltä.

"HAPPAMIA", SANOI KETTU

Psyykkisiä puolustusmekanismeja

Psykologiassa erilaisuuden kohtaamisesta syntyvää psyykkistä puolustusmekanismia voidaan kutsua arvonkielloksi tyyliin "happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoja", tai fiksaatioksi, jolloin asioita, ilmiöitä ja olosuhteita ja niille annettuja tulkintoja pidetään niin itsestään selvinä että se estää näkemästä niiden ristiriitaisuuksia tai syvempiä syy-yhteyksiä, arvioimasta niiden todennäköisyyksiä ja vastaanottamasta niitä tukematonta informaatiota. Sitten vain jatketaan samoja jo tuloksettomiksi todettuja suhtautumis- ja menettelytapoja, jolloin niiden tuloksettomuudenkin katsotaan vain vastaavan oletus- ja odotusarvoja eli sulautetaan se valmiiseen malliin asettamatta itse mallia kyseenalaiseksi. Pääasia on, että kaikki sopii päätettyyn kuvioon ja että se kuvio säilyttää totuusarvonsa. Todellisuudella ei ole niin väliä.

Joissakin olosuhteissa sitä voisi kutsua myös suggestioksi ja jopa aivopesuksi. Sitä voidaan kutsua myös projektioksi, josta jo ihan tavallinen koulupsykologia tietää seuraavaa:

"- - heijastetaan omaan olemukseen kuuluvia aineksia toiseen yksilöön. - - Projektio jää yleensä tiedostamatta ja sen kohde koetaan niin aidosti syylliseksi, että väkivaltakin häntä vastaan hyväksytään." (Lehtovaara & Hagfors, 1975, 183)

Historiasta tästä löytyy kärjistyneitä esimerkkejä mm. neekeriorjuuden, noita- ja juutalaisvainojen ja Intian kastijärjestelmän muodossa, joiden pienimuotoisemmat muunnelmat elävät elämäänsä vielä tänäkin päivänä. Sen voisi liittää mm. rasismiin, sukupuolten tasa-arvokysymyksiin, ja - suhtautumiseen työttömiin ja työttömyyteen. Myös kansanperinne on täynnä sen variantteja, mm. "pian vieras vian näkee talon toisen tyttäressä" tai "tyhmä kuin jäältä tullut hämäläinen" tai "susi ja savolainen, ne ei suostu ihmisiin".

Kovin kaukaa ei oikeastaan tarvitse hakea perheväkivaltakuviotakaan. Kun toinen aviopuoliso ensin lyö ja sitten pyytelee anteeksi, niin samoin päättäjät ovat ensin minimoineet perusturvan ja sitten kiirehtineet 'välittämään' ja 'huolta pitämään'. Lyönti ja laastari. Hajoita ja hallitse.

Asian voi monin eri tavoin kutistaa turvalliseksi, teoreettiseksi, mitättömäksi, näkymättömäksi, etäiseksi, olemattomaksi, harmittomaksi, huvittavaksi tai vitsiksi ja lopulta unohtaa koko jutun, kun sitä ei enää koeta uhkaksi eikä siihen silloin tarvitse suhtautua vakavissaan. Tai vain yksinkertaisesti vaieta se kuoliaaksi, niin kuin monilla päättäjillä on tapana. Siinä vaiheessa, kun siitä on tehty sketsi johonkin TV:n viihdeohjelmaan, se onkin yleensä jo loppuun käsitelty. Yhteistä näille keinoille on se, että ne ovat kaikki yksipuolisesti tunneperäisiä, eivätkä siis mitenkään rationaalisia.

'Luukku'

Yksi tällainen toimeentulottomien 'paikkaa' osoittava uusiokäyttöön ilmestynyt vitsin kaltainen sana 1990-luvulta on luukku. Luukkuhan on vähän niin kuin loukko, jotakin pientä, pimeätä ja hankalassa paikassa olevaa, jonka suuntaan täytyy kumarrella tai kurkotella. Niin kuin uuninluukku, lattialuukku, tarjoiluluukku, kissanluukku, kattoluukku tai kaksiosaisen oven alempi puolikas. Työttömienhän kerrotaan asioivan aina milloin milläkin luukulla. Siis työttömät luukuilla erotukseksi ei-työttömistä, joiden kerrotaan asioivan nimeltä mainituissa virastoissa, vastaanotoilla ja toimistoissa? Ehkä työttömillä sitten on ruokakaupassakin ihan ikioma erillinen pikku 'luukkunsa' -

Vitsiksi on vaarassa ennen pitkää kääntyä jopa koko työttömyys ja sen kautta myös työttömyyden hoito ja työvoimapolitiikka, ellei niin ole jo tapahtunutkin. Erityisen oireellista ja vaarallisen hämäävää on jo ollut työttömyys-sanan työntäminen vaivihkaa puhekielessä taka-alalle ja sen korvaaminen aivan luontevasti ensin joutenololla, joutilaisuudella ja toimettomuudella ja aivan viime aikoina (jo vuonna 2000) - jopa päättäjien suulla - oleilulla ja jopa lomailulla. Kun ongelma ei ratkea, niin päätetään ongelman itsensä olevan 'ratkaisuhaluton' ja muutetaan vain työttömyyden nimi työhaluttomuudeksi - menetelmissä ja maailmanmenossa ei toki myönnetä olevan mitään vikaa. No muutetaan sitten toistakin nimeä: miksi työvoima ja sosiaalihallinnon päättäjät ovat ongelmanratkaisuhaluttomia? Niin yksinkertaista. Eikä sitä ole edes tarvinnyt kääntää ylösalaisin. Entä mitenkähän se sanktioidaan?

Kun syy ja seuraus näin vaihtavat paikkaa ja kokonaisuus näyttää ongelmanratkaisijan näkökulmasta edulliselta, niin sitä pidetään selitettynä. Se tosin kuulostaa jo enemmän hölmöläisen paidan kaula-aukon tekemiseltä mutta se ei menoa haittaa.

Peitenimi 'kannustusta'

Kannustus taas on perinteisesti käsitetty joksikin iloiseksi asiaksi, jolla ihmisiä ystävällisessä hengessä houkutellaan tekemään mielellään jotakin, jolloin se merkitsee yhtä todellista vaihtoehtoa muiden joukossa ja tuo mahdollisesti mukanaan etuja. Se on kuin täky, syötti, houkutin, joka vetää puoleensa ja jota ei voi vastustaa. Sen synonyymejä ovat mm. innostaa, tukea ja auttaa. Usein kannustaminen liittyykin tilanteisiin, joissa joku jo tekee jotakin, kuten kilpailuissa, joissa tuetaan ja innostetaan omaa suosikkia.

Nyt kannustukseksi onkin alettu kutsua vaihtoehtojen eliminoimista ja menetelmiä jotka sisältävät selviä pakottamisen, uhkailun ja ilkeilyn sävyjä tyyliin rahat-tai-henki, mitä ennen on kutsuttu selkokielellä kiristykseksi, ts. kriminalisoidaan kiristyksen kohde eikä kiristäjää, kun ensin kampitetaan jalat alta ja sitten käsketään kävellä. Hopi hopi! Sen symbolinen suunta taas on pois, karkuun, turvaan.

Yritysjohtajien kannustinohjelmat toimivatkin siten, että jos-teet-näin-saat-optioita eli palkkion, mutta työttömien siten, että jos-et-tee-näin-saat-karenssin eli rangaistuksen. Tai jotakin muuta harmia. Ehdollistavan palkkio-rangaistus -menetelmän pitäisi kuitenkin oikeaoppisesti sovellettuna kohdistua aina samaan henkilöön, jolloin

"palkinto lisää todennäköisyyttä, että yksilö tekee sitä, mikä tuotti palkinnon, rangaistuksen jälkeen hän on vastaavasti oppinut mitä ei tehdä". (Lehtovaara & Hagfors, 1975, 65)

Sitä on käytetty menestyksellisesti mm. autististen lasten opetuksessa, siis sellaisten, joiden vuorovaikutuskyky ja kontaktipinta ulkomaailmaan on jotenkin häiriintynyt tai estynyt ja jotka siksi tarvitsevat rajumpia kontrasteja ja voimakkaampia palautteita. Näin siis näytetään ajateltavan työttömistäkin. Palkkio kuitenkin kohdistuu valikoivasti vain yritysjohtajiin ja rangaistus yhtä valikoivasti vain työttömiin. Yritysjohtajia ei rangaista eikä työttömiä palkita.

Koska vaihtoehtoja ei ole, valittavissa on enää vain kahdesta pahasta pienempi: yksinkertaisesti joko teet näin tai menetät senkin mitä sinulla jo on. Yksiulotteisesti, vivahteettomasti, näköalattomasti ja välinpitämättömästi. Kuvitellaanpa esimerkiksi tilannetta, jossa työttömän on karenssin uhalla otettava vastaan taloudellista tappiota tuottava määräaikainen työ. Tai kun työssä pysymiseen 'kannustetaan' tekemällä eläkkeelle siirtyminen mahdottomaksi ja sosiaaliturva olemattomaksi. Missä siinä on vaihtoehto, valinnan mahdollisuus, se etuja mukanaan tuova houkutteleva ominaisuus, joka vetää puoleensa ja jota ei voi vastustaa? Kun työttömiä - ja myös kuntia - näin 'kannustetaan' vain säilyttämään jotakin jo olemassaolevaa, niin tulee väkisinkin mieleen mafian otteet suojelurahoineen. Ja sitä taas kutsutaan rikollisuudeksi.

Tarkoitushakuista kielipeliä

Siihen aikaan kun palkkatyötä vielä oli tarjolla, 1980-luvulla, sitä saattoi kysyä työnvälitystoimistosta, mutta kun työttömiä alkoi olla enemmän kuin palkkatyötä, se muuttui työvoimatoimistoksi (-varastoksi) ja menetelmät sen mukana. Vuonna 2009 se muuttui työ- ja elinkeinotoimistoksi siirtyen jo selvästi työnantajan puolelle, ja seuraavaksi varmaan vain elinkeinotoimistoksi, mikä pyyhkisi tekijän kokonaan pois näköpiiristä. Työtä ja työnantajaa on aina pidetty tärkeämpinä kuin tekijää. *)

Irtisanomisia kutsutaan mm. kapasiteetin sopeuttamiseksi, organisaatiomuutokseksi, tehostamiseksi ja ulkoistamiseksi, opportunistinen suvaitsemattomuus on muuttunut yleiseksi eduksi, pieni ja olematon maltilliseksi, kiristys kannustukseksi, lahjonta optioiksi, lörpöttely ensin small talkiksi ja se edelleen vuorovaikutustaidoiksi, tuhlaaminen kulutukseksi, toimeentulo ostovoimaksi, perhe kulutusyksiköksi, ihminen aina tarpeen mukaan tuotannontekijäksi, kustannuseräksi tai intellektuaaliseksi pääomaksi, ihmisten keskinäiset ajanvaraukset laatuajaksi (amerikkalaisten sarjafilmien quality time), eläkkeet ja sosiaaliturva etuudeksi (almuksi?) ja työttömistä puhuttaessa palkaton pakkotyö kuntoutukseksi ja mikä tahansa organisoitu askartelu työksi jne.

Valtion kaikkien yhteiset verovaratkin ovat muuttuneet veronmaksajien markoiksi (euroiksi) ja palkansaajat veronmaksajiksi, aivan kuin kysymys olisi vain joidenkin 'kunnon ihmisten' jonkinlaisesta uhrauksesta, ja unohdetaan että näitä tuloveronmaksajia ovat kaikki muut paitsi lapset ja tasavallan presidentti ja että työttömyysturvan verotus voi olla jopa kaksinkertainen verrattuna samankokoiseen palkkaan. Tosin tuohon jälkimmäiseen on pyritty hankkimaan hajurakoa sillä, että välillä onkin puhuttu palkkaverosta eikä tuloverosta.

Silmiinpistävän liukkaasti ovat vuoteen 2009 mennessä vakiintuneet muutokset elämästä arjeksi ja ihmisestä kuluttajaksi, jotka muistuttavat ihmisen ainoasta arvosta ja elämän ainoasta tarkoituksesta tuotteena ja suorituksena joitakin ulkoisia tarkoitusperiä varten. Myös pelisäännöt ja pelikenttä näyttävät tulleen jäädäkseen, aivan kuin olisi kyse jonkinlaisesta showsta tai urheilusuorituksesta. Kaikki on niin tarkkaan koreografioitu ja formatoitu, ettemme näytä päässeen juuri puusta pitkälle. Se peli on vihelletty poikki.

Erityisen mielenkiintoinen on noin 2005 jälkeen ilmaantunut ulkomaalaistaustainen. Kuin puhuttaisi jostakin stigmasta, piilevästä taudinkuvasta tai rikosrekisteristä, ikävästä kauneusvirheestä. Tehtaassa tuotettu esinekin on lehdessä todettu ruotsalaistaustaiseksi ja suomalainenkin ihminen suomalaistaustaiseksi. Psykoterapiassakin ongelman lähteitä etsitään taustasta, joka sitten selittäisi kaiken. *)

Asioille ja ilmiöille siis voi antaa antajalle edullisia ja tarkoitushakuisia, uusia nimiä ja turvallisuudentunnetta luovia lume- tai todellisia otsikoita, eron tekemiseksi tai todellisen tilanteen piilottamiseksi, että niistä voitaisi ylipäätään puhua, että ne voitaisi ymmärtää ja hyväksyä tai kieltää ja torjua tai saada kaupaksi, ja varsinkin kategorisoida ja sijoittaa paikoilleen suhteessa itseen, eikä siihen enää tarvitse edes reagoida. Ja työtön on työtön on työtön.

Ja koska työtön on työtön erotukseksi jostakin ei-työttömästä, eikä silloin mitään muuta kuin työtön - ei esimerkiksi työtön arkkitehti tai työtön sairaanhoitaja, jotka jo sisältäisivät työttömän 'formaattiin' epätodennäköisiksi katsottuja ominaisuuksia, kuten esimerkiksi tavoitteellisuutta ja opiskeluvalmiuksia - niin siitä pienestä erosta pyritään silloin tekemään oman psyykkisen turvallisuuden takia ainakin illusorisesti mahdollisimman selvä. (ks. myös Työttömyyden hinta, Työttömän tuotteistus)

Sanasta työtön on kehittynyt ikään kuin yksiselitteinen ammattinimike, jonka annetulle sisällölle kaikki ovat hyvin ehdollistuneet ja jolle ei täsmennyksiä ja vaihtoehtoja kaivata. Vuoteen 2009 tultua asiakaslähtöisyys, vastuullisuus, avoimuus, innovatiivisuus, luovuus, erilaisuus ja yksilöllisyys löytyvät jo vähitellen tiukan vääntämisen tuloksena syntyneistä hallitusohjelmista, lakipykälistä, juhlapuheista, toiminta-ajatuksista, kehittämisprojektien yhteenvedoista ja kliseiksi kuluneista arvolitanioista, mutta eivät vieläkään aina käytännöistä.

Tosin alkuperäinen asiakaskeskeisyys on muuttunut asiakaslähtöisyydeksi, joka on aivan eri asia, ja työvoimaneuvoja työvoimaohjaajaksi eli ikään kuin manipuloivaksi massanvartijaksi. Neuvominen tapahtuu yleensä tarpeen mukaan, mutta ohjaus sen mukaan mitä ylhäältä satutaan antamaan. (ks. myös Lukijalle, Viitteitä ilmassa)

Näissä kahdessa tämän sivun sanaparitaulukossa siis ei ole lopultakaan mitään kovin olennaista toiminnallista eroa. Edellinen maalaa valkoista mustaksi vahvistamalla ennakkoluuloja ja oletusarvoja, ja jälkimmäinen mustaa valkoiseksi piilottamalla ja hämärtämällä todellisia merkityksiä. (ks. edellä toinen sanaparitaulukko Työtön/Ei-työtön)

VIKAA VAIKKA TIKULLA

Kuin tuhka tuuleen

Jo vuosia on pidetty pysyvästi esillä myös joitakin muita ominaisuuksia, joita työttömillä ei mitenkään voida myöntää olevan: ammattitaitoa, kielitaitoa ja digitaalitekniikan tuntemusta. Ne sattuvatkin sopivasti olemaan juuri niitä taitoja, joita tänä päivänä sanotaan aivan erityisen välttämättä tarvittavan. Entä jos tai kun työtön silti osaa? Jos työtön ilmoittaa olevansa esimerkiksi atk-ammattilainen mutta on silti työtön, tai ilmoittaa olevansa työtön mutta ammatiltaan atk-ammattilainen, niin hänhän arvatenkin yrittää vain huijata ja päivänselvästi joko vain kuvittelee olevansa tai osaavansa jotakin tai ei varmaankaan ole vain edes viitsinyt hakea töitä tai sitten siinä on jotakin muuta vikaa, eikä niin tyhmää, kieroa ja vetelää tietenkään voi palkata. "Ei vaan ole ollut puhtia" kuittasi muuankin työnantaja.

Sitä paitsi median mukaan - ja mediahan Tietää! - varsinkin kielitaito ja atk-osaaminen näyttävät nykyisin olevan syntymävuosisidonnaisia, biologisia ominaisuuksia, joita ilmenee vain alle 30-vuotiailla, eikä niitä aikuinen enää opi. Kummallista on vain se, että se aikuisten osaamis- ja oppimiskyky ja -halu on kymmenien miljoonien vuosien lajinkehityksen jälkeen juuri 1990-luvun aikana yhtäkkiä kuin ihmeen kaupalla kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ihmisen keskimääräinen elinikä oli noin 30 000 vuotta sitten lajin alkutaipaleella noin 25-30 vuotta ja näyttää siltä kuin siihen olisi taas palattu takaisin. Sillä erotuksella, että silloin sairaat, vanhat ja vammaiset hoidettiin, mutta nyt heidät jätetään savannille nuutumaan, kun muu heimo jatkaa hilpeänä itsetuhoista taivaltaan.

Lehdessä visioitiin 16.6.2000 Sitran Suomi 2015 -ohjelman pohjalta tulevaisuuden yhteiskuntaa otsikolla "Suomi vuonna 2015 on joustava ja kilpailukykyinen osaamisyhteiskunta" ja kerrottiin sen olevan "tietoyhteiskunta, joka perustuu osaamiselle". Mitä? Mille se sitten tähän mennessä on perustunut? Ihmisethän ovat tienneet ja osanneet yhtä ja toista maailman sivu, mikä on ollut jo lajinkehityksenkin takia suorastaan välttämätöntä, mutta nyt siitä onkin yllättäen tullut kuin joidenkin harvojen erityinen ominaisuus. Ei ole kuitenkaan kunnolla selvinnyt mitä pitäisi osata.

Osaamisesta, osaajista ja huippuosaajista puhutaan aivan kuin ne olisivat ammattinimikkeitä, että ammattitaidossa ei olisikaan kysymys lahjakkuudesta, taidosta, taipumuksista tai kiinnostuksesta, vaan pelkästä suorituksesta ja hyvin rasvatusta koneen osasta. Työpaikoille palkataan myös ns. huippuosaajia, mitä se sitten tarkoittaneekin. Sananahan osaaminen kuulostaa samalta, kuin jos puhuttaisi että joku osaa kävellä, lukea, Maamme-laulun ulkoa, kuuden kertotaulun, ajaa polkupyörällä tai istua potalla - automatisoituneena suorituksena. Sen etymologia kertoo maaliin osumisesta ja osumasta ja se on alun perin tarkoittanut oman osan ottamista saaliista, oman lihaosuuden saamista, jolloin siihen voisi parhaan palan toivossa sisältyä myös jonkinlaista juonikkuutta.

Mutta jos kysymys onkin jostakin erityiskyvystä tai lahjakkuuden lajista tai jonkin mutkikkaan tiedon tai taidon hallinnasta, niin sopisiko siksi huipuksi silloin vaikkapa huippusiivooja, huippulingvistikko, huippusairaanhoitaja tai huippuarkeologi? Onko mahdollista tulla huippuköyhästä huippurikkaaksi tai saavuttaa mainetta ja kunniaa valtavirran huippukriitikkona? Tai miten olisi markkinataloustyöttömyyden huippuosaaja?

Uusliberalistisen globaalin markkinatalouden lentävään lauseen siivin "kenestä tahansa on voitava tulla mitä tahansa". Vaan ei työttömistä, varattomista, pienituloisista, toimeentulotukiasiakkaista, vammaisista, sairaista, vanhoista, erilaisista, maahanmuuttajista, eksentrikoista, kriitikoista, asunnottomista, 'syrjäytyneiksi' leimatuista jne. Kaikkien osaamista ei enää pidetäkään huippuosaamisena eikä aina osaamisena ylipäätään. Se vain lopulta hävittäisi koko hurmoksen ja johtaisi todelliseen individualismiin tämän päivän samaa palvovan kollektiivisen yksilöllisyyden tavoittelun sijaan, kun kenestä tahansa todella voisi tulla mitä tahansa.

Sillä puheella ihmisiä kuitenkin yllytetään kilpailemaan kaikki kaikkia vastaan. Samoilla areenoilla samoilla aseilla, samoilla arvoilla, samalla hinnalla ja samankaltaisella laadulla, mikä väistämättä keskinkertaistaa kokonaisuutta. Lopulta huipulle mahtuu kuitenkin vain muutama, eivätkä hekään välttämättä niitä 'huippuja', vaan päinvastoin juonikkaimpia ja häikäilemättömimpiä, kun talouskasvun, kilpailukyvyn ja kyynärpäätaktiikan nimissä pahimmat uhkat on pudotettu pelistä. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. (ks. myös edellä Evoluutiobiologiaa)

Helsingin Sanomat 4.9.1966 ja saman lehden Talous & Työ -sivut 14.1.2001.

Työpaikkailmoituksia ennen ja nyt

Vuonna 1966 (HELSINGIN SANOMAT 4.9.1966, sunnuntai) työpaikkailmoituksissa edellytettiin lähinnä ammattitaitoa, sopivaa koulutusta ja joissakin tehtävissä kielitaitoa, lisäksi kiinnostusta, huolellisuutta, pirteyttä, reippautta, tyydyttävää konekirjoitusnopeutta, pikakirjoitustaitoa, kehityskelpoisuutta ja aloitekykyä. Ilmoituksien mukaan työpaikkoja oli mm. merkonomeille, sähkömiehille, diplomi-insinööreille ja varastopäälliköille ja aivan erityisen paljon apu- ja varastomiehille, siivoojille, kirvesmiehille, kotiapulaisille, myyjättärille ja läheteille. Työpaikkailmoitukset oli jaoteltu kolmeen ryhmään: ensin akateemista koulutusta tai hyvää ammattitaitoa vaativat ja muut paremmin palkatut tehtävät isommissa yrityksissä ja sen jälkeen erikseen miesten ja naisten työt.

Samassa lehdessä kerrottiin mm. siitä, miten kesän jälkeen oli taas siirrytty 6-päiväiseen työviikkoon ja pankit olivat auki lauantaisin klo 13.00, maitokaupat klo 16.00 asti. Kiukaisissa oli aloittanut toimintansa Suomen ensimmäinen 6-vuotinen peruskoulu, Ranskan presidentti Charles de Gaulle oli valtiovierailulla Uudessa Kaledoniassa ja Virpi Miettinen vihitty avioliittoon Caesar von Walzelin kanssa. Mielipidekirjoituksia lehdessä ei vielä ollut ollenkaan. Sivuja koko lehdessä on 48.

Noin 35 vuotta myöhemmin vuonna 2001 (HELSINGIN SANOMAT 14.1.2001, sunnuntai) edellytettiin hyvää koulutusta ja pitkää työkokemusta, yhteistyö- ja sopeutumiskykyä ja valmiutta tiimityöhön, positiivisuutta, uudistushenkisyyttä, tehokkuutta, sinnikkyyttä, oma-aloitteisuutta, aktiivisuutta, atk-laitteiden tuntemusta, kielitaitoa - varsinkin englannin kielen -, motivaatiota ja joustavuutta. Työpaikkoja löytyi pääasiassa erilaisille erilaistuneiden alojen erikoisasiantuntijoille kuten päälliköille, johtajille, assistenteille, suunnittelijoille, konsulteille, koordinaattoreille ja technology specialisteille, development ja concept managereille, group controllereille, utvecklingschefeille ja system designereille, joille työnhaku merkitsee vain työpaikan vaihtoa ja etenemistä uraputkessa. Apumiehet olivat vaihtuneet taksinkuljettajiksi ja kotiapulaiset kodinhoitajiksi ja au-paireiksi eikä miesten ja naisten töitä eroteltu toisistaan. Pelkkiä talous- ja työsivuja lehdessä on 56.

Etsii, etsii, soisi löytävänsä. Mikä se on?

Jo 1990-luvun alkuvuosina erään kurssin kouluttaja jaksoi vähän väliä muistuttaa että "ei töihin hyviä huolita". Hyvä työtön herättää vain epäluottamusta ja torjuntaa, hyvä työtön ei sovi standardiin, työttömistä mediassa luotuun valtion viralliseen mielikuvaan, ja niinpä hänestä täytyy tonkia esiin jotakin vikaa, mitä tahansa, vaikka tikulla. Ja jos tai kun sen löytää, vaikka kuinka pienen puutteen tai poikkeaman tahansa, joka ei-työttömissä osoittaisi vain inhimillisyyttä, virkistävää persoonallisuutta tai seuraavaa kehittämisen kohdetta, se peittää oitis alleen kaiken muun, vääristää tulkintoja, hämärtää havaintokykyä ja määrittää yksinään koko ominaislaadun. Tärkeätä on 'puute', ei osaaminen ja potentiaali.

Tällainen 'puute' on voinut olla aivan ymmärrettävästi fakta, mutta sellaiseksi on koetusti sopinut yhtä hyvin jopa annettujen tietojen vastainen fiktiokin. Aivan kuin suuren mansikkatuokkosen ääressä näkisi vain yhden ainokaisen sattumalta löytämänsä tai kuvittelemansa pikkuruisen marjaluteen. Suurin puute on kuitenkin se, että työnhakija on työtön. Työntutkimusten tuloksena se kuitenkin katsotaan päinvastoin ansioksi.

Työpaikan saamiseen tarvitaan tänä päivänä kahmalokaupalla satumaista onnea, hyviä suhteita, vähäistä ikää ja runsaasti rahaa, että on varaa myydä itsensä sopivan vaikuttavassa paketissa, ja mieluimmin jo olemassaoleva työpaikka. Ei siis liene vaikeata arvata miten työttömälle siinä työnhakukisassa käy, jossa työnantajat ovat jo alkaneet tarvita yrityskonsulttien, psykologisten ja huumetestien, grafologien, astrologien ja jopa suojelupoliisin apua henkilökuntansa palkkaamiseen.

Työttömät joutuvat vähän väliä todistelemaan aivan yksinkertaisia ja päivänselviäkin osaamisiaan ja ominaislaatuaan monissa muissakin yhteyksissä, kuin työnhakutilanteessa, eli ylipäätään todistamaan olevansa sellaisia kuin ovat, eivätkä sellaisia jollaisiksi heidät on mediassa määritelty. Jos ei-työtön A ei tiedä tai ymmärrä mitä työtön B puhuu tai tekee, niin A päättää, että B huijaa ja puhuu puppua, mutta A:n ymmärryksessä ei katsota olevan mitään vikaa. (ks. Työttömyyden hinta, Työttömän tuotteistus)

Työtön voi kyllä aivan rauhassa olla tietämätön, osaamaton tai suorastaan tyhmä, ryypätä ja remeltää kylän raitilla, sotkea asiansa tai tulla hulluksi, työn jälkikin vain korkeintaan hädin tuskin sinne päin - ts. toteuttaa annettua imagoa - ja ympäristö pysyy rauhallisena ja tyytyväisenä asiaintilaan, mutta jos näkyy poikkeamista shabloonasta, uhkaa se vaara että harhaiset hälytyskellot alkavat soida ja päästään metsään niin että korpi rytisee. Sen on havaittu olevan tänä päivänä yleistyvä ilmiö ylipäätään kaikkien ihmisten keskuudessa. *)

Niinpä huonokin työllinen on aina parempi kuin hyvä työtön, varsinkin kun sitä hyvää työtöntä ei työvoimapoliittisia toimenpiteitä puolustavien päättäjien ja median mukaan ole olemassakaan. Silloin on lopultakin samantekevää mitä ja miten työtön sanoo ja tekee, koska se kuitenkin nähdään vain työttömän mediaimagon vääristämänä kummajaisena. Työttömän olisikin turvallisempaa ja vähemmän turhauttavaa vain pitää kaikki kynttilänsä visusti vakan alla välttyäkseen näkyviltä, kuuluvilta ja piileviltä kategorisoinneilta.

Vates-säätiön tutkimustulos: ongelmana työnantajien asenteet

Samaan tulokseen oli tultu Vates-säätiön 28.9.2000 uutisoidussa tutkimuksessa myös vajaakuntoisten työllistymisestä:

"Työnantajat tuijottavat enemmän heidän vammoihinsa ja puutteisiinsa kuin työnteossa tarvittaviin kykyihin ja lahjoihin. - - Työnantajalla tuntuu usein olevan suojeleva asenne. - - moni työssäkäyvistä halusi että työnantaja antaisi enemmän haasteita. - - Työnantajien vastauksista näkyi, ettei heillä ole hajuakaan siitä miten suuri asia tämä yhteiskunnassa on." (HELSINGIN SANOMAT 28.9.2000)

Selvityksen mukaan tarvittaisi "työvoimahallinnon, sosiaalitoimen, kuntoutuksen ja koulutuksen yhteistyötä". Siis samat vanhat, tehottomat lääkkeet, kuin ennenkin. Samassa järjestyksessä samoina annoksina mielenkiinnottomasti kuin ulkomuistista. Työnantajat sen sijaan on taas jätetty ulkopuolelle, vaikka ongelmaksi paljastuivat nimenomaan "työnantajien vanhanaikaiset asenteet".

Tästä työnantajien näkökulmasta siis työtönkin merkitsee samaa kuin vajaakuntoinen ja samoin 'perusteluin' sananmukaisesti tavalla tai toisella vajaa tai puutteellinen. Sen leiman lyömiseen ei ole tarvittu kuin kuusi kirjainta: n, t, t, y, ö, ö. Vakio, kuin kemiallinen kaava NT₂YÖ₂. Se onkin median vuosien mittaan uutterasti markkinoima mahtava merkkijono. Se sisältää kaiken olennaisen työttömästä ja hänen persoonastaan ja ammattitaidostaan aina terveydentilaan ja älynlahjoihin asti. (ks. Työttömyyden hinta, Työttömän tuotteistus)

Hallituksen neronleimaus

Hallituksen lyhytnäköinen neronleimaus tehdä työttömyys niin hankalaksi, hyödyttömäksi ja halveksituksi, että kukaan ei haluaisi olla työttömänä kääntyi ihan loogisesti itseään vastaan. Siten työstä vain tehtiin itseisarvo ja identiteetin ainoa rakennuspalikka kuin neuroottinen oire tai pyhä toimitus ja saatiin työttömät itse leimattua hyödyttömiksi ja halveksituiksi eikä kukaan halua enää palkata työttömiä. Imagollisista syistä hallitus virkamiestyöryhmineen taas ei kykene myöntämään metsään menoa, vaan 'uuden talouden' nimissä tyypillisesti kehittelee aina uusia neronleimauksia entisten samanlaisten peittelemiseksi, vaatii "tehostettuja toimia" ja parantaa vauhtia. Samaan vanhaan suuntaan. Ei päätöstä ilman umpisolmua eikä umpisolmua ilman uutta umpisolmua. Köyhyysongelman korjaamisen ja työttömyyden hoidon päivänselvällä tuloksettomuudella ei siis ole merkitystä. Pääasia ettei siitä jää kiinni.

Entä jos työttömyydestä olisikin päinvastoin pyritty tekemään älyllisesti ja ammatillisesti niin säkenöivän superkehittävä olotila, että työnantajat olisivat oikein kilpailleet työttömien palkkaamisella? No eihän se mitenkään sovi. Silloin ainakin 2 tai 5 työtöntä olisi vain jäänyt kotiin makoilemaan, eikö vain? Sitä paitsi: sehän laskisi todellista palkkatyöttömyyttä, mikä ei näytä olevan tavoite. Ja se taas parantaisi toimeentuloa, lyhentäisi ruokajonoja, pienentäisi tuloeroja ja kuntien sosiaalimenoja, lisäisi hyvinvointia jne. Ei, pidetään yhden oletetun kourallisen varjolla mieluummin kaikki sadat tuhannet samassa jamassa. Muuten talouskaan ei kasvaisi, jos työnantajat innostuisivat voittojen kasvattamisen sijasta alkuperäisestä tehtävästään eli työllistämisestä.

Skeeman mukaisesti

Maailma nähdään niin kuin halutaan, sen mukaan millainen on valmis skeema. Todellisuus hämärtyy vähitellen itsestään selvänä teorian kokoon, eikä kukaan enää tarkista teoriaa. Esimerkiksi vuoden 1999 joulukuussa suomalainen villapipo järkytti suurlähettiläs Ole Norrbackin maailmaa:

"Se leimaa Norjassa kaikki suomalaiset rikollisiksi, eikä sitä ilmaisua saisi käyttää."

sanottiin Radio Suomen iltapäiväuutisissa 1.12.1999.

Niinpä: heti kun kategorisointi alkaa koskea myös ei-työttömiä, nousee meteli, mutta työttömiä saadaan kyllä kaikessa rauhassa tyypitellä miten mielii ja miksi tahtoo (ks. Työttömyyden hinta, Työttömän tuotteistus). Onhan esimerkiksi KELAn työttömyysaikaa koskevassa lomakkeessakin yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona sille, että ei pystyisi ottamaan vastaan töitä, erityisesti mainittu "vapausrangaistuksen suorittaminen" *). Edes sellainen tieto ei siis kykene kulkemaan tässä korkean teknologian ihmemaassa byrokraatilta toiselle, vaan mieluummin leimataan kaikki työmarkkinatukea saavat työttömät potentiaalisiksi rikollisiksi. Se tietoyhteiskunnasta -